Päreen uusittu otsikko viittaa Sirkka Turkan 1973 julkaistuun esikoisrunokokoelmaan Huone avaruudessa.Missä hän nyt lieneekään? Silti lähetän kaukaisia ja myöhäisiä terveisiä Sirkalle, jota opin tuntemaan Nikkilän sairaalassa kesällä ja syksyllä 1976 hänen toimiessaan kirjastoapulaisena ja sijaistaessaan sairaalan kirjastonhoitajaa 1974-76.Uusia linkkejä on lisätty viimeksi 28.11.*Kielimafia kysyi, eikö saarelle voisi antaa nimeä. Lupasin pohtia. Miten olis sellainen saaren nimi kuin Herrojen pöytä? Sen niminen pikku saari tosiaan sijaitsee Päijänteellä ja juuri Luhangan Keihäsniemen Kotkatselällä, jonne olen tapahtumat sijoittanut. Mummolani kesämaisemissa.¤¤¤
Kyllähän tästä päreestä näköjään - vaikka toista alunperin väitin - jonkinlainen blogroll sittenkin kehittyi/tyy - 'katumuksenteon ja sovinnonhieronnan' eräänä ilmentymänä...Mutta jos ryhtyisin systemaattisesti lisäämään kaiken kiinnostavan, linkkilistasta tulisi vähintäin 100 blogin rypäs - enemmänkin. Mutta kunhan nyt silti merkkailen ylös aina muistaessani - mitenkään kovin tietoisesti ketään boitokoimatta tai korostamatta.Kenenkään - satunnaisen tai säännöllisemmän lukijan ei siis pidä vetää hernettä nenään, jos ei löydä blogiaan alla olevasta koosteesta - tai sitten löytää... Siinä on kyse pikemminkin nostalgisesta, eräitten 'blogihahmojen skematisoinnista' kuin omasta kirjallisesta blogi-rankingista ja/tai intressikoosteesta. - Toistan, että lista elää omaa elämäänsä....I (3.11)
Sain äskettäin sähköpostia, jonka lähettäjä epäili mielenterveyteni vakautta. Olen nyt viikon verran pohtinut tuota tekstiä, keskustellut lähettäjän nimeä mainitsematta asiasta erään oikeuspsykiatriaa tuntevan lääkärin kanssa, johon tutustuin mielisairaalavuosieni aikana.
Olen toki myös valottanut hänelle niitä taustoja, jotka tähän sähköpostisanomaan ja sen lähettäjän motiiveihin lienevät vaikuttaneet ja vaikuttavat edelleen - yrittäen olla itse niin rehellinen ja itsekriittinen kuin vain asianosaisena pystyin olemaan.
Psykiatri pudisteli päätään kertomukselleni ja sanoi minulle ihan vain ystävän lojaaliudella sekä omaan kokemukseensa ja siihen tuntemukseen, joka hänelle minusta vuosien mittaan oli kertynyt, vedoten, että jos ja kun tilanne ja asioitten tila todella oli niinkuin sen hänelle kerroin, minun kannattaisi yksinomaan oman etuni takia pysytellä aivan hiljaa.
Toisin sanoen - hän jatkoi:
mikäli puutut asiaan millään tavoin, saatat itsesi suurempaan liemeen kuin, missä jo olet - mikäli oikeastaan vielä edes olet missään liemessä. Mutta yksikin väärä liike, niin olet - aivan varmasti. Olet mokannut sanavalinnoissasi ja asenteesi uhkaavuudessa sen verran raskaasti, että niiden puolustamiseksi ei ole enää mitään tehtävissä - ellei sinulla sitten todella ole esittää - jos oikeuteen päädytään - sellaista diagnoosia itsestäsi, että syyntakeellisuutesi kyseenalaistuu. Mutta samalla jopa tällaisen syyntakeettomuuden epäily saattaa merkitä, että joudut psykiatrisiin jatkotutkimuksiin. Varsinkin jos toinen osapuoli haluaa toimittaa sinut ikäänkuin pois häiritsemästä elämäänsä. Miksi siis tekisit mitään sellaista, mikä antaisi hänelle aihetta lobata sinua vastaan - siis mustata mainettasi?Minun ei tarvitse enää tehdä mitään sen asian eteen, vastasin ironisesti, koska mainettani mustataan koko ajan tietyssä piirissä riippumatta siitä, mitä kirjoitan tai puhun.
Jos asiat ovat noin huonosti, sanoi setä Sigmundin oppilas- tosin lähes nauruaan pidätellen, sinun kannattaisi muuttaa kokonaan pois Suomesta - tai sitten jonnekin, missä tietokone ja/tai kännykkä eivät toimi. Korpimökkiin. Karhujen ja susien kaveriksi...
Tätä faktan ja fiktion sekoittavaa vuodatusta kuunnellessa harvat hiuskarvat päälaellani nousivat pystyyn ja kylmät väreet kulkivat edestakaisin selkäpiitä pitkin. Pahimmassa tapauksessa joutuisin mielentilatutkimusosastolle. Olen itse aikoinaan ollut mielisairaanhoitajana työssä sellaisella osastolla kahdessa sairaalassa.
Vaihtoehtoisesti joutuisin muuttamaan sivilisaation ulkopuolelle ja elämään hesykastimunkin tavoin - maailmasta eristäytyneenä.
Ilman muuta valitsisin jälkimmäisen vaihtoehdon. Olinhan miettinyt sellaista elämäni varrella vakavasti aiemminkin ja itse asiassa jo pariin otteeseen elänyt melko kaukana ihmisten maailmasta.
II
Vakavasti aiheesta jatkaessamme tämä psykiatriaa ja ihmisten välisiä riita-asioita tunteva asiantuntijaystävä lohdutti minua toteamalla, että mitään periaatteellista ongelmaa hän ei kuitenkaan nähnyt siinä, että kirjoitan esimerkiksi fiktiivisiä satiireja - varsinkin, jos katsoin tarpeelliseksi perustella ja selvittää lähtökohtani heti kolumnin tai jutun alussa - aivan kuten Vuoden uskottavin teologi-päreessäni.
Mutta tietenkin jos blogijuttu loukkaa vakavasti ja toistuvasti yleisiä moraalikäsityksiä ja/tai tunnistettavia henkilöitä, niin syytteitä ropisee jälleen niskaan.
Keskustelimme pitkään ja keskustelumme oli monella tavalla antoisa ja virikkeellinen. Opin paljon uutta siitä itselleni hieman hämäräksi jääneestä asiasta, mikä lopulta on yksityistä ja mikä julkista. Niinpä päätin muuttaa Herrojen pöytä-nimiseen saareen Päijänteelle, kunhan ensin sopisin asiasta tätini eli äitivainaani siskon eli edesmenneen mummoni tyttären kanssa, joka oli perinyt äitinsä maita.
Meillä oli ollut tädin kanssa melko etäinen mutta toisaalta hyvin 'läheinenkin suhde'. Sukuni naisten legendan (äitini kertomana) mukaan minulla nimittäin oli reilusti alle vuoden ikäisenä aivan hillitön hinku istua paljaalla takapuolellani kyseisen tulevan 'sijoittaja-tätini' naaman päälle aina kun pääsin hänen syliinsä sopivaan asentoon.
Myöhemmällä iälläni hiukan eri tavalla manifestoitunut taipumukseni anaali- ja genitaalialueiden läheiseen kosketteluun vastakkaisen sukupuolen kanssa lienee osaltaan peruja jo tästä, hyvin varhaisesta, esigenitaalisesta kontaktiyrityksestä, jonka silloinen äitiäni kaksi vuotta nuorempi 19-vuotias tätini oli kokenut varsin merkilliseksi joskin ymmärrettäväksi (hymiö) lähestymisyritykseksi poikavauvan taholta.
(Tämä esipsykogenitaalihistoriallisen tapahtumavaiheen kuvaus ei luultavasti liity millään tavoin päreeni teemaan.)
Päätin pyytää tädiltäni päästä asumaan kesällä lammasten laiduntamiseen käytetyn saaren kauan sitten rakennettuun, juuri ja juuri talviasuttavaan hirsimökkiin, ja jos joku kysyisi, kuka minä olen, hän voisi sanoa: - Rauno on vanhemman sisareni poika, skitsofreniaa sairastava, siis mielisairas sukulaiseni, jonka otin kesän ajaksi suojatyöhön lammasvahdiksi saareen.
Ja että noin ylipäätään minä elätän itseni kalastamalla sekä kirjoittamalla nimettömiä kolumneja Keskisuomalainen-päivälehteen sekä esseitä ja novelleja johonkin kirjallisuusjulkaisuun Eino Säisän, Pentti Haanpään, Antti Hyryn ja etenkin Matti Pulkkisen ja esseemestari Pentti Linkolan hengessä.
Pitkään tädin kanssa puhuttuamme, ja nyt jo aavistettuani hänen suunnitelmansa perimmäisen idean, josta en siinä vaiheessa pitänyt lainkaan, mutta jonka hyväksyin, koska tiesin sen olevan perimmäinen ehto ilmaiselle asumiselleni saaren hirsimökissä, käskin tätini myös sanoa ihmisille, että keskustelen usein harhojeni kanssa änekkäästi - joskus jopa huudan niille naama vihasta punoittaen. Halusin näillä ohjeilla nimittäin varmistaa, että saisin elää rauhassa saarellani - siis täysin omissa oloissani.
Erehdyin melkoisesti mainitun erakkotoiveen suhteen. Onneksi.
Eläkkeellä oleva tätini, joka on business-nainen, tajusi heti, minkälaisen turistirysän ja brändin minusta saisi huolellisen 'tuotekehittelyn' avulla. Tätä projekti-ideaa hän ei kuitenkaan paljastanut minulle, enkä toisaalta minä kertonut, että olin aavistanut hänen kaupallisen hankkeensa minun suhteeni jo ensimmäisestä kerrasta lähtien, kun aloimme sen mahdollisuutta arvioida. Ajattelin, että katsotaan nyt: antaa asioitten edetä omalla painollaan. Pääasia että etenevät.
Niinpä vajaan vuoden kuluttua, hirsimökkiin tehtyjen perusteellisten korjausten ja vanhan tervaveneen kunnostuksen (siihen hankittiin myös pieni perämoottori) sekä viidentoista kolmea eri reikäkokoa olevan nailonverkon hankinnan jälkeen, muutin toukokuun puolessavälissä saareen yhtäaikaa 5 lampaan ja yhden äkäisen pässin kanssa.
Ruokakuljetukset hoidin osittain itse kymmenen kilometrin päästä kunnan keskustasta. Kesäisin saareni kautta koukkasi kesämökeille postia kuljettava, setäni eli aiemman posti-Paavon - nykyään tuon isäni veljen pojan - vene. Hän toi myös mukanaan pyydettäessä pienen ruokatäydennyksen. Talvisin nämä asiat hoituivat manteretta pitkin maanteitse ja vain tuon pienen salmen ylittämällä - joko veneellä tai, kun se viimein tammikuussa lopullisesti jäätyi, jäätietä pitkin huhtikuun puoleenväliin saakka.
Elämäni saaressa oli oikeastaan ihanteellista, kunhan vain opin ensin järjestelemään asioitani ja rytmittämään päivittäiset toimintoni oikein - sekä ruumiillis-käytännölliset että henkis-kirjalliset. Jopa ajoittain huonossa kunnossa olleet polveni vetreytyivät ylimääräisten kilojen pudottua suuresti lisääntyneen ja monipuolisen liikunnan ansiosta, eli aloin olla kohta lähellä ideaalipainoni maksimirajaa.
III
Saaressakin jatkoin silti edelleen vihanpitoani aina, kun siltä tuntui. Ja tällä kertaa huusin ihan oikeasti ääneen ihmisille, jotka olivat tulleet (alunperin sattumalta, sittemmin huhujen perusteella, mikä oli tätini masinoima info) nähdäkseen minusta vilauksen vajaan sadan metrin päästä mantereen puolelta.
Turistit perkele! Olivat kuulleet minusta ja ekshibitionistisista päreistäni tätini lobbauksen takia. Väsäämiäni päreitä tosin hyödynsin aina työstämällä niistä jutun joko Keskisuomalaiseen tai pitempänä versiona johonkin vapaasisältöisempään filosofia- tai kirjallisuusjulkaisuun.
Päivälehteen lähettämäni viikottainen kolumni sekä jokaiseen muuhun julkaisuun lähettämäni essee tai novelli pitivät mainetta yllä ja hankkivat tililleni nipin napin tarvittavan määrän rahaa elämiseen varsinkin, kun sain kalastamalla itselleni lähes puolet pääruuastani.
Sitten kuitenkin alkoi tapahtua jotain, mikä yllätti minut tai pikemminkin minun käsitykseni itsestäni täysin, mutta joka sopi tätini suunnitelmiin kuin jalkapallo maalitolppien väliin (?)
Ajattelin nimittäin jo ensimmäisenä kesänä, yksinäiseksi kun itseni jälleen koin, pyytää saareeni käymään joitain blogituttaviani. Sikäli kuin he nyt yleensä uskalsivat enää lähteä minua tapaamaan. Yhden vierailijoita ihastuttavan asian tiesin kuitenkin jo etukäteen täysin varmasti: juuri tässä kohtaa Päijännettä sisempi rantasaaristo (jota Päijänteeltä ei montaa löydä) selkineen oli aivan erityisen luonnonkaunista seutua, joten maisemat tulivat taatusti tekemään vierailjoihin suuren vaikutuksen.
Yllättävästi sain vierailukutsuihini lopulta hiukan enemmän myöntäviä kuin kieltäviä vastauksia, vaikka monet niistä annettiin melko lailla epäröivästi. Päätin kutsua näitä blogituttavia vierailulle yleensä vain yhden kerrallaan - enintään 2-3 päivän ajaksi.
Varsin yllättävää oli myös se, että ensimmäinen vieras - mummo - ei halunnut seurakseen ketään muuta vaan tuli paikan päälle yksin. Olisi luullut, että yksinäinen nainen pelkää tavata iäkästä ja kyseenalaisen maineen omaavaa blogiretaletta saaressa - kahden kesken.
Mummo oli saareen tultuaan hetkessä kuin kotonaan. Hän suorastaan vaati keskustella loputtomasti kanssani, samoilla saaressa, syöttää lampaita, pelätä sarvipässiä, kalastaa kanssani siikaa ja muikkua, ahventa, haukea jne. - ja ylipäätään soudella kaislikkoisilla rantavesillä - ei ainoastaan kahta päivää vaan yli viikon ajan! Siinä tapaamisessa yhdistyi sekä romantiikka, intensiivinen kirjallisuuskeskustelu että luonnonkauneudesta nauttiminen. Olimme vähän kuin pienet lapset, jotka havaitsivat löytäneensä yhteisen leikkimaaston ja yhteisen leikin.
Mummon lähtiessä meidän oli vaikea katsoa toisiamme silmiin. Lähes sanattomasti sovimme tapaamisen 1½ kuukauden päästä erään kirjaston kahvioon Koillis-Helsingissä, jossa olimme tavanneet pari kertaa aikaisemminkin.
Lupasimme kirjoittaa blogeihimme pari muistoa saaressa viettämästämme viikosta ja niistä parista kummallisesta, molemmilla kerroilla miltei tunnin kestäneestä hetkestä, jolloin katselimme pienen savusaunan sekä hirsimökin rappusilta kohti edessämme avautuvaa kapeaa, kaislikkoista lahdeketta, jonka pinnassa näkyi jatkuvaa liikettä - pikkuahventen ja särkien lisahtelevaa ääntä pitävää hypähtelyä ötököitten perään veden pinnassa sekä ajoittaisen tuulenvireen kaislikkoa edestakaisin tuudittavaa kahinaa.
Sinä muistat sen äänen aina yhä uudestaan. Pikkukalojen leikki veden kalvolla ja kaislojen kahina tuulen alati vaimenevan vireen voimasta kesäisen illan alkaessa vähitellen hämärtyä ja nukahtaa yötä vasten. Kuinka sellainen kokemus voisi milloinkaan unohtua kahdelta hieman pöhköltä, villiltä mutta narsistisessa täyteydenkokemuksen etsinnässään ikäänkuin mystistä rauhaa intohimoisesti tavoittelevalta metaforien, allegorien, kaksoismerkitysten, metonymioiden, oxymorien ja ties miten outojen kielikuvien rakastajilta.
Saaressa kävi monen kesän ja osittain talvenkin aikana useita tuttuja Blogistanin kansalaisia.
Kemppisen kanssa aika vierähti kuin siivillä kirjallisuudesta, runoudesta ja historiasta rupatellessa. Saimme 50 millin verkosta tällä Päijänteen sisäselällä, jossa muun muassa säveltäjä Toivo Kuula oli kesäisin (PPS.) purjehtinut (Kotkatselkä, Luhanka, Judinsalo) harvinaisen suuren 7½ kilon painoisen kuhan ja paistoimme sen avotulella Kemppisen oman reseptin mukaisesti. Olin pyytänyt häntä tuomaan mukanaan omia mausteitaan.
Sedis tuli saareen päivää ennenkuin Kemppinen lähti. Ensi alkuun hän piti puheen, jossa käytiin läpi ne suomalaiset elokuvat, jotka on tehty joko kokonaan tai osittain saaressa. Arvatkaa itse kuinka monta niitä on - kumpiakin.
Saimme kolmistaan toistakymmentä pulskaa siikaa ja savustimme ne. Veljeni kaima ja Kemppinen opettivat minulle aimo annoksen uutta asiaa historian filosofiasta. Siitä heille kiitos. Sediksen kanssa sitten vedimme kännit serkkulikan eli tätini vanhimman tyttären 3½ litran pläkkihinkissä tuomasta vahvasta sahdista, joka maistui mainiolta.
Kemppinen ei juo viinaa, mutta yllytti kuitenkin meitä kahta juomaan. Hmm...
Vaatimattoman savusaunan löylyjen ja nopean uintipyrähdyksen jälkeen ei sahti ole koskaan maistunut niin hyvältä myöhäisen kesäillan tyvenessä, jolloin vain kuikan ääni keskellä selkää ilmoitti elävien olentojen olemassaolosta.
Sitten sain filosofis-teologista seuraa - ja kaiken lisäksi parasta A-ryhmää hänkin. Vastalobbauksesta huolimatta Petri Järveläinen tuli saareeni.
Petrin kanssa käyty filosofis-teologinen dialogi ei unohdu. Luulenpa, että viimein tuolloin aloin perusteellisesti tajuta sitä klisheeksi korotettua itsestään selvyyttä, miksi Augustinusta, enemmän kuin ketään muuta kirkkoisää, voi pitää ainakin, mitä tulee hänen vaikutukseensa etenkin Lutherin kautta moderniin teologiaan ja moderniin filosofiaan (Descartes, Pascal jne.) ehdottomasti merkittävimpänä teologina koko kristinuskon historiassa. Jopa Akvinolainen on hänen rinnallaan lähinnä 'vain' nerokas aristoteelisten sentenssien kombinoija. Sen sijaan Aku on kristinuskon alkuperäisen sanoman uusplatonistis-stoalainen ja samalla kuitenkin skeptis-voluntaristinen medium - ilmaistakseni asian mahdollisimman hämärästi.
Pohdimme pitkään myös luontokokemuksen aiheuttamia tunne-elämyksiä ja sitä, millä tavoin niitä voi pitää esteettisinä elämyksinä? Onko luontokokemuksen ja urbaanin yhteisön aiheuttaman kokemuksen välillä muuta eroa kuin, että luonto on aina jo valmis ja sellaisenaan annettu, mutta kaupunki ei koskaan tule valmiiksi vaan on alunperinkin konstruoitu ja alati keinotekoisesti laajeneva ameeba, kun taas luonto liikkuu itsestään? Entä miten tämä esteettiseen arviointiin pyrkivän havainnon valmiina-oleminen ja ei-valmiina-oleminen määrittää itse esteettistä kokemusta?
Jäimme lopulta kuuntelemaan ja ihmettelemään härkälinnun ääntä, jota ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa kauniiksi, mutta joka kuitenkin on esteettisesti arvokas rumuudessaan(kin) tai juuri siinä. Ovathan esimerkiksi Hieronymus Boschin maalaukset ikäänkuin kauniita tai ainakin yleviä tai - no - vaikuttavia, vaikka niissä kuvatut kohteet eivät taatusti ole paiseissaan, epämuodostumissaan ja puolittain mätänemisvaiheessa olevine ruumiineen kauniita.
Iines tuli luokseni elokuun puolenvälin paikkeilla. Hänkin yksin. Rohkea nainen. Soudin hakemaan hänet mantereelta, noin sadan metrin päästä, salmen toiselta puolelta. Ensin hieman vierastimme toisiamme ja kai oudoksuimme sitä mielikuvaa, jonka olimme toisistamme saaneet blogien ja blogikommentoinnin välityksellä, mutta vieraudentunne suli kai jo päästyämme rantaan ja lähdettyämme mökin tilojen esittelyjen ja vähäisten matkatavaroitten pieneen vierashuoneeseen asettelun jälkeen kävelemään saarta kiertävää, vajaan kahden kilometrin mittaista polkua lampaitten seuratessa perässämme jonkun matkaa.
Saari on pitkulainen ja kapeahko, keskikohdaltaan ruohikkoisen vehmas, toisesta päästään loivan kallioinen, toinen pääty puolestaan päättyy muutaman metrin mittaiseen matalaan kivikkoisen salmeen, jonka läpi vesi virtaa melko voimakkaasti, eivätkä lampaat uskalla uida sen yli pienempään, samalla paljon risukkoisempaan saareen, jossa tiesin liikkuvan varsinkin talvisaikaan jäniksiä ja kettuja.
Keitimme pannukahvia, jonka kaadoimme termospulloon. Iines oli tuonut paperipussissa tuoreita korvapuusteja - kuinkas muuten. Juuri korvaiset puustit maistuivat ihanilta ja vielä sopivan kuuman kahvin kanssa, istuskellessamme saaren toisessa päädyssä kahden matalan kiven päällä ja katsellessamme ilta-auringon laskua Judinsalon saaren korkean ja mäntypuisen profiilin taakse.
Juttelimme joskus ääneen, joskus kirjoittamalla, joskus kuiskaamalla, joskus viittomalla ja hyvin usein vain hymyilemällä sekä nauramalla. Vaarana oli, että minä ryhtyisin pitämään sooloesitystä, monologia ja stand-up-koomista performaatiota, vaikka Iines sanoikin, että sen kun vain. Hän keskeyttää sitten vaikka väkisin, jos haluaa selvennystä johonkin asiaan.
Aika kului nopeasti pitkälle yli puolen yön. Nauroimme sekä harmistuimme blogimaailman kiistoille, samoin oman elämämme kommelluksille ja suruille, joita pohdiskelimme myös paria vastikään lukemaamme romaania läpikäyden. Alkava yö oli hämyisen kirkas ja kauniin usvainen. Viimein piti mennä nukkumaan, jotta olisimme jaksaneet jo aamuyhdeksältä lähteä kokemaan verkkoja läheiselle matalikolle, josta oli odotettavissa tähän aikaan vuodesta ja kuusta siikaa, väittivät kalamiehet ja kalamiesten kalenteri.
Se yö oli yhtä aikaa sekä levoton että rauhaisa. Silti emme olleet aamulla väsyneitä. Vain raukeita ja jotenkin typertyneitä luonnon, itsemme ja toistemme olemassaolosta tuon suunnattoman vaikuttavan kauneuden keskellä, jonka elokuun aamuinen usva haihtuessaan aikaansaa auringon läpäistessä sen säteillään kuin hahmottoman ja hitaassa liikkeessä olevan vaaleanharmaan ja yhä läpinäkyvämmäksi ohenevan verhon.
Vielä yhden vuorokauden ajan ehdimme jutella tarpeen vaatiessa, olla hiljaa jos siltä tuntui, kävellä, soudella ja ylipäätään tuntea, miten pelkästään toisen läsnäolo voi riittää silloin, kun hyvää tahtoa, sympatiaa ja spontaania, vastavuoroista ymmärrystä löytyy molemminpuolisesti riittämiin.
Sitten Iines lähti. Mutta palasi toki uudestaan myöhemmin. Niinkuin minäkin.
IV
Saaressani kävi toukokuun puolen välin paikkeilta lokakuun puoleen väliin asti toistakymmentä Blogistanin ihmistä. Talven aikana vierailut lunnollisesti ja onneksikin harvenivat - kelien huonouden, heikon jäätilanteen, pakkasten ja lisääntyvän pimeyden vuoksi - olkoonkin, että saareen vedettiin sähköt heti ensimmäisenä kesänä sinne muutettuani.
Homo Garrulus, peeär-mies, androgyynihullumies, catulux, etappisika ja monet muut pistäytyivät siellä vuoden mittaan. Poikkeuksellisesti tapasin mökilläni - vaikka sitä ei kyllä kukaan usko - jopa takkiraudan! - ja Saarakin, jonka kanssa en omasta mielestäni oikeastaan koskaan ole pistänyt välejä täysin lopullisesti - kaulasta poikki, kävi yhden päivän reissulla.
###
Kaikkia nimiä en ryhdy luettelemaan, koska ensinnäkään tämä kirjoitus ei ole mikään päreeksi naamioitu blogroll-luettelo, ja toisekseen nimien valintahan on yksin minun vallassani, joten se siitä.
Kirjoittamiseen minulle jäi lopulta aivan riittävästi aikaa, vaikka kesällä kiirettä pitikin. Opinpahan organisoimaan ja säätelemään ajankäyttöäni paljon järkevämmin kuin Helsingin kaksiossa asuessani. Samoin olin kyennyt säätelemään lukemistani niin, että tietyn ajan päivästä todella luin enkä lorvaillut addiktiivisesti netin ääressä kuin tyhjän panttina.
Tätini oli tyytyväinen, koska havaitsi, että sisarenpoika oli sentään 55-vuotiaana viimein alkanut saada jotain järkevää aikaiseksi sekä elämänsä että kirjoittamisharrastuksensa suhteen. Ja saipa täti siinä sivussa järjesteltyä busineksiään uusiksi mantereen puolen lomakeitaassa, jonka rakennukset ja toiminta tosin sijoittuivat kannas-mantereen toiselle puolelle, saaren puoleisen ollessa onneksi liian kivikkoinen rakentamiseen.
Vaikka saareen siis näkikin mantereen kivikkorannan puolelta, se ei pahemnmin haitannut, koska savusauna, saunaranta ja hirsimökin piha sijaitsivat järven selän - Kotkatselän - puolella, josta taas oli 3-4 kilometriä kahteen selkäsaareen, jotka olivat lähimmät maakaistaleet selän yli katsellessa. Mainion kalainen, kilometrin pituinen matalikko, sijaitsi sopivasti oman saareni ja selkäsaarten välissä.
Tälla tavoin olin katkaissut miltei omaa syytäni suhteet kaupunkiin, ihmisiin ja osaan Blogistanin tuttavista ja blogiystävistä. Silti - vaikka olinkin ajautunut osittain omasta tahdostani, osittain pakon sanelemana blogiyhteisön ulkopuolelle - ulkopuolelle leirin kuten Raamatussakin sanotaan - olin voittanut itselleni jotain sellaista, mitä kaupungissa ja pelkästään Blogistanin asukkaana ei koskaan voi saada: luonnon rauhan, hiljaisuuden ja kauneuden.
Muuta en tarvitse, eikä minun tarvitse muuta myöskään tarjota niille, joita haluan saaressani ja järvelläni tavata. Olen myös ollut huomaavinani, että vaatimaton vieraanvaraisuuteni ja ennenkaikkea saareni - kiitos tästä mahdollisuudesta kuuluu tietysti etenkin tädilleni - on vaikuttanut joskus olevan paljon enemmän ja paljon parempaa kuin, mihin vieraani ovat edes mielikuvissaan osanneet varautua.
Ja se onkin suurin kiitos, minkä voin heiltä saada.
PS.
Lisäys - 4.11
Leevi Lehdon kanssa opin taas lisää joitain englanninkielen 'idioottimaattisuuksia' sekä kertasin hänen kanssaan Walter Benjaminin ja Slavoj Zizekin runouden kielioppia futuurin perfektiivin osalta (tuli olemaan ollut).
Karri Kokko yrittää sitkeästi puhua edelleen vain runoutta ja Käymälä suoltaa joka päivä sivukaupalla impressiivis-ekspressiivistä esseeproosaaa, jonka sanoma jää minulle lopullisesti hämäräksi ja epäselväksi ehkä ikuisiksi ajoiksi. Maalainen kutoo oman elämänsä sukkaa, ja Blogistanin naiset kokevat noin ylipäätään tulleensa hyvin usein kaltoin kohdelluiksi ellei peräti vangituiksi - samaan tapaan kuin Panukin naisten - paitsi tyttöystävänsä - toimesta.
Prospero ansaitsee maininnan ilman muuta - kuten moni muukin, jonka tässä joudun 'unohtamaan' tietoisesti. Ehdottomasti pitää kuitenkin mainita myös Olemisen porteilla ja Arhi Finnsanity. Filosofiaa, teologiaa ja yhteiskuntakritiikkiä parhaimmillaan.
Samoin Mika Sipura, jota pidän erinomaisen tyylikkäänä evoluutio ym.- journalistina ylipäätään.
Näissäkään ei silti välttämättä ole mitään olennaisen uutta auringon alla, joskin unkuria pidän yhtenä Blogistanin kaikkein tyylikkäimmistä teksti & kuva-blogeista - ihan vilpittömästi, ilman kieroa ironiaani, kateutta tai teennäisiä miellyttämisyrityksiä. Hieman vain lisää ujostelemattomampaa kriittistä analyysiä, niin tuo blogi tulee jäämään lajityyppinsä historiaan - sekä suomen että englanninkielisenä.
PPS. Toivo Kuulan kesäpaikka, jossa hän aikuisena vietti vaimoineen melkein kaikki kesänsä kuolemaansa 1918 asti, sijaitsi lähellä Luhangan kirkonkylää - kymmenen kilometriä Kotkatselästä koilliseen.
http://www.thefreedictionary.com/medium
¤¤¤
Mummo = http://mummomo.blogspot.com/
Kemppinen = http://kemppinen.blogspot.com/
Sedis = http://sedis.blogspot.com/
Petri Järveläinen = http://petjar.blogspot.com/
Ikkunaiines = http://i-iines.blogspot.com/
PeeÄR-mies = http://bluffia.blogspot.com/
Catulux: http://catulux.blogspot.com/
Etappisika: http://www2.satakunnankansa.fi/blogit/etappisika/
Homo Garrulus = http://homogarrulus.blogspot.com/
Saaran blogi = http://saaranblogi.blogspot.com/
Takkirauta = http://takkirauta.blogspot.com/
Androgyynihullumies = http://savant.vuodatus.net/
Leevi Lehto: http://fi.wikipedia.org/wiki/Leevi_Lehto
Karri Kokko: http://fi.wikipedia.org/wiki/Karri_Kokko
Sven Laakso: http://kaymala.blogspot.com/
Maalainen: http://maalainen.blogspot.com/
Panu Höglund: http://plaza.fi/ajassa/kolinaa-panuhuoneesta/
Unkuri: http://unkuri.wordpress.com/
Loistava puhallus: http://paavo.vuodatus.net/
Mika Sipura: http://mikasipura.livejournal.com/
Olemisen porteilla: http://olemisenporteilla.blogspot.com/
Arhi Finnsanity: http://finnsanity.blogspot.com/
Sanat: http://akonkka.blogspot.com/
Telemakhos: Opettajankouluttajan päiväkirja: http://opettajankoulutusta.blogspot.com/
Asialliset merkinnät: http://hotanen.wordpress.com/
Ripsa: http://ripsaluoma.blogspot.com/
Leonoora: Kynä kädessä: http://kynakadessa.blogspot.com/
Hanhensulka: http://hanhensulka.blogspot.com/
Tillman: http://tillman-maailma.blogspot.com/
Junakohtaus: http://junakohtaus.wordpress.com/
¤¤¤
http://fi.wikipedia.org/wiki/Sirkka_Turkka
http://www.luhanka.fi/kartta.php
http://www.luhanka.fi/
http://www.luhanka.fi/kuntainfo.php
ww.luonnollisesti.fi/~/index.php?option=com_....
Koko elämäni on ollut pelkkä kuvitelma. Fiktio. Fantasia. Se on ollut kuin veden kalvo, joka särkyy aina kosketettaessa. Sen vuoksi olenkin usein tyytynyt vain katselemaan tuota kalvoa ja sen heijastuksia. Näkemään siinä itseni ja muut - pilvien kulun ja hajoamisen erilaisiksi kuvioiksi, rannalla kasvavien puiden lehtien kahisevan liikkeen ja pienten ahventen leikin pintaan tarttuneitten hyönteisten nappaamiseksi.
