Olisin tuhoutunut, jos en olisi tuhoutunut
[Sören Kierkegaard]
*
Tämä on minulle hyvin läheinen paradoksi.
*
Showing posts with label paradoksi. Show all posts
Showing posts with label paradoksi. Show all posts
September 17, 2014
September 16, 2014
Ajattelijan intohimo
Ajattelija ilman paradoksia on
kuin rakastaja ilman intohimoa: keskinkertaisuus. Jokainen intohimo toivoo aina
korkeimmassa potenssissaan omaa tuhoaan; niin on myös ymmärryksen ylimpänä
intohimona halu löytää kompastuskivensä, vaikka tuo kompastuskivi tavalla tai
toisella koituisi sen kohtaloksi [Sören
Kierkegaard].
*
April 3, 2013
Valehtelemisen kadonnut taide
'Olen niin älykäs, että joskus en ymmärrä sanaakaan siitä, mitä sanon.' [Oscar Wilde]
.
' [....]
Ainoa ehdottomasti moitteita ansaitsematon valehtelun muoto on
valehtelu valehtelun vuoksi, kuten jo olemme osoittaneet, valehtelu taiteessa.
Aivan niin kuin ne, jotka eivät rakasta Platonia enemmän kuin totuutta, eivät
koskaan kykene astumaan akatemian kynnyksen yli, eivät nekään, jotka eivät
rakasta kauneutta enemmän kuin totuutta koskaan tunne taiteen sisintä
pyhäkköä.
.
Hidas ja jähmeä brittiläinen äly on hautautuneena erämaan hiekkaan
kuin sfinksi Flaubertin ihmeellisessä kertomuksessa, ja mielikuvitus, La
Chimere, tanssii sen ympärillä ja hyräilee sille valheellisella,
huilumaisella äänellään. Sfinksi ei ehkä kuule sitä nyt, mutta varmasti jonakin
päivänä, kun olemme kaikki kuolettavan kyllästyneitä modernin
kaunokirjallisuuden arkipäiväisyyteen, se kallistaa sille korvansa saadakseen
lainata sen siipiä.
.
Ja kun tuo päivä valkenee tai edellisen auringonlasku punertuu,
kuinka iloista kaikki onkaan! Tosiseikkoja pidetään silloin häpeällisinä, totuus
valittaa kahleitaan ja romantiikka tulee takaisin ihmeineen. Koko maailma
näyttäytyy erilaisena hämmästyneille silmillemme. Behemot ja Leviathan nousevat
merestä ja uivat korkeaperäisten kaleerien ympärillä aivan niin kuin
ihastuttavissa kartoissa noilta ajoilta, kun maantiedon kirjat vielä olivat
lukukelpoisia. Lohikäärmeet vaeltelevat joutomailla ja feenikslintu kohoaa
korkealle ilmaan tulisesta pesästään. Laskemme kätemme basiliskin päälle ja
näemme jalokiven rupikonnan päässä. Hippogryfi seisoo tallissamme ja rouskuttaa
kultaisia kaurojaan ja päidemme yli leijailee Sinilintu ja laulaa kauniista ja
mahdottomista asioista, ihanista asioista, joita ei ole ja joita pitäisi olla.
Mutta ennen kuin näin tapahtuu, meidän on elvytettävä valehtelemisen kadonnut
taide.
[....]'
*
Oscar Wilde: ‘Valehtelun rappio’ kirjassa ‘Naamioiden
totuus’.
*
March 8, 2011
Slavoj Zizek: ideologia-kriitikko ja poliittinen provokaattori, joka rakastaa silti kaikkein eniten teoreettista ajattelua [ja Hegeliä yli kaiken]
Alakuvassa Jürgen Habermas -'The Fake Materialist', sillä Habermas on saksalaisen nykyfilosofian piilo-idealisti, mitä tulee ontologisten kysymysten välttelemiseen ja [materiaalisina] itsestään selvyyksinä [?] pitämiseen sekä kommunikaation rationaalisiin periaate-postulointeihin.
Habermasilla ideaalisen puhetilanteen diskurssi-eettiset säännöt [postuloitu rationaalinen oikeudenmukaisuus-periaate]mahdollistavat ainakin teoriassa aidon yksimielisyyden [Habermas ei ymmärrettävistä syistä juurikaan siedä intressi-kompromisseja, koska ne ovat strategisia], mutta habermasilaisessa konsensuksessa kaikkien pitäisi lopulta olla samaa mieltä [eli käytännössä täysin hiljaa ;\], sillä menetelmä-oikeudellinen proseduuri [ikäänkuin ennalta ohjelmoidut prejudikaatti-linjat] eikä suinkaan aidosti poliittinen keskustelu aitoine erimielisyyksineen [elämismaailmasta kumpuava kansalais-kritiikki], tekee muodolliset päätökset asioista.
Kommunikaation rationaalinen oikeudenmukaisuus-postulaatti [joka muka sisältyy aina jo itse kielelliseen vuorovaikutukseen edellyttäen, että puhe-akti on ilmaisuissaan virheetön ja puhetilanteen edellyttämät argumentaatio-ehdot täyttyvät] merkitsee loogisella välttämättömyydellä parhaimman argumentin itsestään selvää ja ongelmatonta[?] löytymistä ja hyväksymistä sekä kaikkien huonojen argumenttien välitöntä ja väistämätöntä hylkäämistä epäasiallisina ja epärelevantteina.
Hehheh - johan on automaatti - varsinainen deus ex machina, joka ilmestyksen-omaisesti osoittaa eri intressiryhmille kaikkia 'vapaasti pakottavan' oikeudenmukaisen ratkaisun kiistoihin - kuin kategorisen imperatiivin. - Jos tämä ei ole kantilais-pragmatistiseen rationalismiin naamioitunutta idealismia, niin ei sitten mikään!]
*
[Kielimafia teki korjauksia ja lisäyksiä - viimeksi 9.3: välttämätön tarkennus määritelmään väkivallan ontologia]
I
Slavoj Zizek on kirjoittamassa magnum opusta [my true life's work] Hegelistä [luku III], mutta Zizekin esipuheen [luku II] kirja on kooste useista artikkeleista ja Zizek yksi sen toimittaja-kirjoittajista.
Europpalaista ajattelua hallitsee nyt jo ohitetun postmodernistisen vaiheen sijaan [vanhan metafysiikan termein] materialismin ja idealismin välinen debatti uskonnon, politiikan ja filosofian keskinäisinä välienselvittelynä ja kommunikaationa - etenkin paavalilaisen teologian ja hegeliläisen filosofian teemojen puitteissa, jotka ovat muokkaamassa ainakin mannermaisen käsityksen tieteen ja demokratian ontologiasta [olemisen perustoista] moderniin ja postmoderniin filosofiaan [loogis-analyyttinen empirismi, fenomenologia, strukturalismi] verrattuna hyvin erilaiseen kontekstiin.
Yhteisinä nimittäjinä näyttäisivät toimivan mainitut kristinuskon paradoksaalinen [etenkin apostoli Paavali ja Milbankin radikaali-ortodoksia] ja Zizekin johdolla masinoitu saksalaisen idealismin dialektinen perinne [Kant, Schelling ja etenkin Hegel].
Liberaali-demokraattiset 'filosofi-teknokraatit' [kapitalistit] eivät tällaiseen projektiin ryhdy. He eivät koe siihen edes älyllistä tarvetta, koska raha tekee aina kaiken heidän puolestaan ja koko ajan monopolisoituvan oligarkiansa eduksi. Mutta tällaista harvainvaltaistumista eli plutokratisoitumista [arvojen monetarisoitumista] eivät Euroopan intellektuaalisesti innovatiivisimmat teologiset, poliittiset ja filosofiset ajattelijat [joista osa on tämän kirjan kirjoittajia] voi ikinä hyväksyä.
Liberalismin ja positivismin [positivismi laajasti milbankilaisittäin ymmärrettynä] liitto - siis luonnontieteen kanssa kooperoiva kapitalistinen pääoma on se Antikristus, jonka vastainen taistelu tulee pitämään kaikkein luovimmat henget aktiivisina - aikakaudesta toiseen.
On jatkettavava vastustamista, koska se on kaiken todellisen demokratian ja todellisen luovuuden paradoksaalisesti affirmatiivisin [luovan myöntämisen] voimanlähde, lähettääkseni samalla terveiset Nietzschen äärioikeistolaiselle metafysiikalle, joka ymmärsi kyllä erinomaisesti, miksi liberalismia pitää vastustaa kulttuuri-elitismin lähtökohdista, mutta joka päätyi samalla nihilismissään totaaliin umpikujaan eli 'viimeisten ihmisten' sekulaariin kulutuksellisen ja/eli masturbatorisen nautinnon perässä juoksemiseen kuten Milbank [oppilaansa D. B. Hart'in kompatessa] väkivallan ontologiaan.
*
Huom! Käännöspainotukseni on itse asiassa virheellinen [joskin tahallisesti tarkoitushakuinen], koska Milbankin alkuperäinen ilmaisu: ontological violence/ontologinen väkivalta - ei viittaa suoraan väkivallan (pragmaattiseen) hyväksymiseen ja väistämättömyyteen vaan on seuraus sekulaarin järjen ontologisesta nihilismistä eli eron (difference) ontologian sovittamattomasta pluralismista, joka ilmenee antagoniana.
*
Väkivallan ontologian välttäminen liberalismin vastustamisen tiellä on eräs päätavoitteemme, joskin [kuten Zizek moneen kertaan avoimesti korostaa] on selvää, että meidän erimielisyyttämme [Ranciere] ei läheskään aina kuunnella demokraattisen proseduurin ja institutionaalisen konsensuksen puitteissa - ei vaikka keräisimme oikeistohallitukselle kansalaisaddresseja joka viikko.
Silloin on pakko kieltäytyä väliaikaisesti yhteistyöstä demokraattisen liberalismin kanssa ja organisoitava systemaattisesti radikaaleja mielenosoituksia sekä aktivisti-ryhmiä. On toimittava hetkellisesti ja ainakin osittain tavalla, jota valta-eliitti hysteerisesti ja lakiin vedoten pitää väkivaltaisena [eliitin oman aseman legitimoivat lait ovat kuitenkin itsessään rakenteellista väkivaltaa, jota ei kyetä edes kyseenalaistamaan ilman konkreettista uhkaa].
Ylipäätään on uskallettava sanoa EI! raha-eliitille, joka on jo masinoinut valtionkin takaamaan omat etunsa keynes'läisen säännöstely-kapitalismin toimiessa hetkittäisesti pankkien pelastajina hayekilais-friedmanilaisen investointi-pankki-uhkapelin alkaessa uudestaan välittömästi [vrt. tiedot pankkitoiminnan orastavasta villiintymisestä], kun vain on vähänkin uskallusta ottaa yhä suurempia riskejä kuluttajien hyväuskoisuuden kustannuksella kohti yhä kuumenevaa talouskuplaa [jota kvantti-talousmatematiikka ei edes tunnista], ja jonka puhkeamisen jälkeen veronmaksajat siis yhä uudestaan pakotetaan ['demokraattisesti' eli eduskunnan enemmistöpäätöksellä] pelastamaan pankit - keynesläisessä hengessä.
II
This preface will appear in Hegel and the Infinite: Religion, Politics, and Dialectic, edited by Zizek/Crockett/Davis… To be published in 2011 [April]. Copyright 2010 Columbia University Press
HEGEL’S CENTURY [Slavoj Zizek] - (teksti julkaistu kesäkuussa 2010)
The ultimate anti-Hegelian argument is the very fact of the post-Hegelian break: what even the most fanatical partisan of Hegel cannot deny is that something changed after Hegel, that a new era of thought began which can no longer be accounted for in Hegelian terms of absolute conceptual mediation; this rupture occurs in different guises, from Schelling’s assertion of the abyss of pre-logical Will (vulgarized later by Schopenhauer) and Kierkegaard’s insistence on the uniqueness of faith and subjectivity, through Marx’s assertion of actual socio-economic life-process, and the full autonomization of mathematicized natural sciences, up to Freud’s motif of “death-drive” as a repetition that insists beyond all dialectical mediation. Something happened here, there is a clear break between before and after, and while one can argue that Hegel already announces this break, that he is the last of idealist metaphysicians and the first of post-metaphysical historicists, one cannot really be a Hegelian after this break, Hegelianism has lost its innocence forever. To act like a full Hegelian today is the same as to write tonal music after the Schoenberg revolution.
The predominant Hegelian strategy that is emerging as a reaction to this scare-crow image of Hegel the Absolute Idealist, is the “deflated” image of Hegel freed of ontological-metaphysical commitments, reduced to a general theory of discourse, of possibilities of argumentation. This approach is best exemplified by so-called Pittsburgh Hegelians (Brandom, McDowell): no wonder Habermas praises Brandom, since Habermas also avoids directly approaching the “big” ontological question (“are humans REALLY a subspecies of animals, is Darwinism true?”), the question of God or Nature, of idealism or materialism. It would be easy to prove that Habermas’s neo-Kantian avoiding of ontological commitment is in itself necessarily ambiguous: while they treat naturalism as the obscene secret not to be publicly admitted (“of course man developed from nature, of course Darwin was right…”), this obscure secret is a lie, it covers up the idealist FORM of thought (the a priori transcendentals of communication which cannot be deduced from natural being). The truth is here in the form: the same as with Marx’s old example of royalists in the republican form, while Habermasians secretly think they are really materialists, the truth is in the idealist form of their thinking.
Such a “deflated” image of Hegel is not enough, one should approach the post-Hegelian break in more direct terms. True, there is a break, but in this break, Hegel is the “vanishing mediator” between its “before” and its “after,” between traditional metaphysics and post-metaphysical 19th and 20th century thought. That is to say, something happens in Hegel, a break-through into a unique dimension of thought, which is obliterated, rendered invisible in its true dimension, by the post-metaphysical thought. This obliteration leaves an empty space which has to be filled in so that the continuity of the development of philosophy can be re-established – filled in with what? The index of this obliteration is the ridiculous image of Hegel as the absurd “absolute idealist” who “pretended to know everything,” to possess absolute Knowledge, to read the mind of God, to deduce entire reality out of the self-movement of (his) Mind – the image which is an exemplary case of what Freud called Deck-Erinnerung (screen-memory), a fantasy-formation destined to cover up a traumatic truth. In this sense, the post-Hegelian turn to “concrete reality, irreducible to notional mediation,” should rather be read as a desperate posthumous revenge of metaphysics, as an attempt to reinstall metaphysics, although in the inverted form of the primacy of concrete reality.
In what, then, resides Hegel’s uniqueness? Hegel’s thought stands for the moment of passage between philosophy as Master’s discourse, the philosophy of the One that totalizes the multiplicity, and anti-philosophy which asserts the Real that escapes the grasp of the One. On the one hand, he clearly breaks with the metaphysical logic of counting-for-One; on the other hand, he does not allow for any excess external to the field of notional representations. For Hegel, totalization-in-One always fails, the One is always-already in excess with regard to itself, it is itself the subversion of what it purports to achieve, and it is this tension internal to the One, this Two-ness which makes the One One and simultaneously dislocates it, it is this tension which is the movens of the “dialectical process.” In other words, Hegel effectively denies that there is no Real external to the network of notional representations (which is why he is regularly misread as “absolute idealist” in the sense of the self-enclosed circle of the totality of the Notion). However, the Real does not disappear here in the global self-relating play of symbolic representations; it returns with a vengeance as the immanent gap, obstacle, on account of which representations cannot ever totalize themselves, on account of which they are “non-all.”
Is there nonetheless not a grain of truth in the most elementary reproach to Hegel – does Hegel effectively not presuppose that, contingent and open as the history may be, a consistent story can be told afterwards? Or, to put it in Lacan’s terms, is the entire edifice of the Hegelian historiography not based on the premise that, no matter how confused the events, a subject supposed to know will emerge at the end, magically converting nonsense into sense, chaos into new order? Recall just his philosophy of history with its narrative of world history as the story of the progress of freedom? And is it not true that, if there is a lesson of the XXth century, it is that all the extreme phenomena that took place there cannot ever be unified in a single encompassing philosophical narrative? One simply cannot write a “phenomenology of the XXth century Spirit,” uniting technological progress, the rise of democracy, the failed Communist attempt with its Stalinist catastrophe, the horrors of Fascism, the gradual end of colonialism…
But why not? Is it REALLY so? What if, precisely, one can and should write a Hegelian history of the XXth century, this “age of extremes”(Eric Hobsbawm), as a global narrative delimited by two epochal constellation: the (relatively) long peaceful period of capitalist expansion from 1848 till 1914 as its substantial starting point whose subterranean antagonisms then exploded with the First World War, and the ongoing global-capitalist “New World Order” emerging after 1990 as its conclusion, the return to a new all-encompassing system signalling to some a Hegelian “end of history,” but whose antagonisms already announce new explosions? Are the great reversals and unexpected explosions of the topsy-turvy XXth century, its numerous “coincidences of the opposites” – the reversal of liberal capitalism into Fascism, the even more weird reversal of the October Revolution into the Stalinist nightmare – not the very privileged stuff which seems to call for a Hegelian reading? What would Hegel have made of today’s struggle of Liberalism against fundamentalist Faith? One thing is sure: he would not simply take side of liberalism, but would insisted on the “mediation” of the opposites.
[And, let us not forget that, for Hegel himself, his philosophical reconstruction of history in no way pretends to “cover everything,” but consciously leaves blanks: the medieval time, for example, is for Hegel one big regression – no wonder that, in his lectures on the history of philosophy, he dismisses the entire medieval thought in a couple of pages, flatly denying any historical greatness to figures like Thomas Acquinas. Not even to mention the destructions of great civilizations like the Mongols’ wiping out so much of the Muslim world (the destruction of Baghdad, etc.) in the 13th century – there is no “meaning” in this destruction, the negativity unleashed here did not create the space for a new shape of historical life.]
This is why the time of Hegel still lies ahead – Hegel’s century will be the XXIst.
III
Poliittisesta otteestaan ja asenteestaan huolimatta Zizek on sisimmässään filosofinen teoreetikko - ei niinkään poliittinen journalisti. Tässä haastattelussa Ljubljanan trauma-kranaatti tuskailee Living in the End Times-kirjansa sisältöä ja ihmisten populistisia toiveita kuulla häneltä pelkkää politiikkaa.
Slavoj Žižek Trashes His New Book [ote haastattelusta, 7.7.2010]
As a cleaner flits about, I ask him if he is surprised at his popularity, particularly among the young.
“My God, I am the last person to know the answer to these questions,” he says, looking genuinely dismayed. “But, really, I am now thinking there is so much pressure on me to perform. I am getting really bored with it. I am a thinker, but people all the time want this kind of shitty political interventions: the books, the talks, the discussions and so forth.” He sighs and closes his eyes and seems to deflate before my eyes. “I will tell you my problem openly and for this my publisher will hate me. All the talk and the writing about politics, this is not where my heart is. No. I have been sidetracked. I really mean this.”
He opens a copy of Living in the End Times, and finds the contents page. “I will tell you the truth now,” he says, pointing to the first chapter, then the second. “Bullshit. Some more bullshit. Blah, blah, blah.” He flicks furiously through the pages. “Chapter 3, where I try to read Marx anew, is maybe OK. I like this part where I analyse Kafka’s last story and here where I use the community of outcasts in the TV series Heroes as a model for the communist collective. But, this section, the Architectural Parallax, this is pure bluff. Also the part where I analyse Avatar, the movie, that is also pure bluff. When I wrote it, I had not even seen the film, but I am a good Hegelian. If you have a good theory, forget about the reality.”
Why, then, given that he does not like most of his books and does not have any enthusiasm for the lecture circuit, does he not call a stop to the Žižek show? “I am doing that right now!” he shouts. “I am writing a mega-book about Hegel with regard to Plato, Kant and maybe Heidegger. Already, this Hegel book is 700 pages. It is a true work of love. This is my true life’s work. Even Lacan is just a tool for me to read Hegel. For me, always it is Hegel, Hegel, Hegel,” he says, sighing again. “But people just want the shitty politics.
*
http://crestondavis.wordpress.com/2010/07/06/zizeks-preface-to-our-hegel-book-with-columbia-university-press/
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Slavoj_%C5%BDi%C5%BEek
http://www.amazon.com/Hegel-Infinite-Religion-Dialectic-Insurrections/dp/0231143354
http://en.wikipedia.org/wiki/J%C3%BCrgen_Habermas
http://camelswithhammers.com/2010/07/07/zizek-trashes-his-new-book/
December 28, 2008
Tangaa stringeillä 2
Sanoitta
tartun kiinni sinuun.
Kätesi raukenee.
Tunnen veresi hengityksen.
Tiedän, että olet minua vahvempi.
tartun kiinni sinuun.
Kätesi raukenee.
Tunnen veresi hengityksen.
Tiedän, että olet minua vahvempi.
December 11, 2008
Aforismi
Omistan tämän aforismini pilakuvineen muun muassa Takkiraudalle.*
Maailmassa on vain yksi ongelma: MINÄ. Mutta tuo ongelma - impossible enough - johtuu SINUSTA.
*
typepad.com/lance_mannion/2005/01/i_love_mankind_.html
August 22, 2008
Ensi silmäyksellä - vastoin tahtoaan
Kielimafian porukka vierailee täällä aika ajoin, tekee lisäyksiä, korjauksia ja bongailee typoja. Viimeksi 23.8.
*
Tunsin kerran miehen, joka teki kaiken vastoin tahtoaan.
Mies kävi töissä vastoin tahtoaan. Hän söi vastoin tahtoaan. Hän ryyppäsi itsensä humalaan vastoin tahtoaan. Hän nukkui vastoin tahtoaan. Hän oli hereillä vastoin tahtoaan. Hän oli ystävällinen ihmisille vastoin tahtoaan. Hän hakkui naapureita vastoin tahtoaan. Hän jopa rakasteli vastoin tahtoaan - intohimoisesti mutta yhä silti vastoin tahtoaan. Hän nyt vain kerta kaikkiaan eli koko elämäänsä vastoin tahtoaan. Sillä olihan hän syntynyt vastoin tahtoaan ja tulisi kuolemaankin vastoin tahtoaan.
*
Kerron tarkemmin siitä, miten tämä merkillinen ihminen - kutsukaamme häntä herra P:ksi - sattumalta rakastui vastoin tahtoaan.
Mies oli ollut sähköpostiyhteydessä erään naisen kanssa jonkin aikaa - vastoin tahtoaan. Viimein hän alkoi keskustella tämän femme fatalen kanssa skypessä - jopa tuntikausia/vrk - vastoin tahtoaan. Vastentahtoisesti hän olikin sitten rakastunut ko. femmeen maanisen tulisieluisesti, koska depressioon taipuvaisena sairasti vastoin tahtoaan mielialan bipolaarista oireyhtymää kuten kaukainen sukulaissielunsa Stephen Fry.
Viimein lähestyi kohtalon päivä, jolloin hän ja hänen skype-rakkautensa kohtasivat toisensa. Mies tapasi naisen tietenkin vastoin tahtoaan - tasan päinvastoin kuin nainen, joka teki kaikki asiat vain omasta tahdostaan (ks. PS.).
............
Tässä tapauksessa kävi niin, että nainen saapui sovitusti miehen luo, ja silloin molemmat tietenkin katsahtivat ensimmäisen kerran livenä toisiaan silmiin ulko-ovella. Mies vastentahtoisesti ja nainen omasta halustaan.
Mutta jo ensimmäisen katsekontaktin ja ensimmäisten halausten jälkeen kummankin osapuolen emotionaalis-kokemuksellisesta aivolokerosta kuului äänettömästi joskin lujaa: bang ja vielä kerran bang! Kolmannen kerran kuului sitten lopullinen Big Bang!
Big Bangin jälkeen kiihkeitten sähköpostien ja vieläkin kiihkeämpien skypettelyjen aikaansaama rakkauslumous haihtui heti ensi katseessa! Jäljelle jäi vain kasa romuttuneita unelmia ja toiveita. Tämän ekspressiivisen maanjäristyksen seurauksena kumpikin - sekä mies että nainen - menivät joksikin aikaa psyykeltään täysin rikki. Mies vastentahtoisesti ja nainen omasta halustaan, koska hän tajusi, miten vastentahtoisesti mies häntä syleili ja katseli.
Tämä vastentahtoinen kokemus oli miehelle kuitenkin tuttua, sillä hän vastusti kaikkea - jopa omia, syvimpiä rakkauden tunteitaan. Mutta viimeinkin hän oli elämässään tullut tilanteeseen, jossa hän pystyi olemaan vastentahtoisesti vastentahtoinen. Sehän tarkoittaa, että hän oli lopulta päässyt siihen myöntämisen ja myöntymisen tilaan, jota niin kovasti oli haikaillut, koska ei aina tullut itsekään toimeen oman vastentahtoisuutensa kanssa, vaikka rakastikin suhtautua kaikkeen vasten tahtoaan.
Mies havaitsi, ettei nainen täyttänyt hänen - herra P:n - kuvitelmia aiemmasta skypenaaraasta, jolloin nainen, joka oli näissä asioissa pikemminkin huipputerävä kuin tervejärkinen, tajusi silmänräpäyksessä, että vaikka mies vastasikin melko hyvin hänen kuvitelmiaan, tämä suhtautui vastentahtoisesti häneen.
Nainen ei nimittäin vielä ymmärtänyt, vaikka oli tuosta miehen ominaislaadusta jo hieman perillä, että tämä suhtautuisi vastentahtoisesti aivan kaikkeen, mitä teki ja koki. Kyseisestä asiaintilasta siis seuraa, että kokemalla vastentahtoisesti naisen epämiellyttäväksi mies itse asiassa piti hänestä varsin paljon.
Huolimatta ensi tapaamisella koetusta iskusta parimme ei kuitenkaan lopullisesti eronnut heti sen jälkeen, kun nainen sulki ulko-oven. Jostain syystä kummallekin oli jäänyt jo eletystä suhteesta hedelmäisen kirpeä jälkimaku - miehelle tietenkin vastentahtoisesti.
Nainen muisti, miten mies oli yrittänyt vastentahtoisesti mutta sitkeästi olla kohtelias ja tarjonnut omasta lasistaan jopa vissyä, jota nainen itse oli tuonut miehelle tämän pyynnöstä. Kyseinen teko oli ollut miehelle vastentahtoinen, mutta toki jo tiedämme, että mies kykeni ilmaisemaan rakkauttaan vain sillä tavoin.
Kesti tarkkaan laskien jonkin aikaa (aika on rakastavaisten tapauksessa täysin suhteellinen käsite), ennenkuin nainen alkoi ymmärtää, että mies rakasti häntä, joskin yhä edelleen jollain erittäin kummallisella ja kieroutuneella tavalla.
Nainen ryhtyi suunnittelemaan miehen kouluttamista myönteisemmin asioihin suhtautuvaksi, koska hän oivalsi, että tähän projektiin saattoi löytyä oivallinen metodi Hegelin logiikasta, jota mies itsekin filosofisina hetkinään vastentahtoisesti pohti.
Projekti ei kuitenkaan ollut helppo, ja sen suunnittelu vei melkoisesti aikaa, mutta naisen kannatti yrittää, sillä Hegelin negaatio-dialektiikka paradoksaalisuuksineen alkoi kuin alkoikin lopulta tehota miehen vastentahtoisuuteen ihmeellisellä tavalla.
Nainen laati miehelle päivittäin toistettavaksi määrättyjä harjoituksia, jotka olivat paradoksaalisella tavalla välittömästi itsensä kumoavia. Niinpä mies yhä useammin huomasi olevansa tilanteessa, jolloin hän kieltäessään vastentahtoisesti jonkin asian tuli itse asiassa myöntäneeksi sen. Kyseessä on niin sanottu vitsiefekti, jolle analogisena voi pitää kaksoissidoksen vapauttavaa vaikutusta erotuksena sen yleisemmälle lamaannuttavuudelle (ks. PPS.).
Aikaa (suhteellista aikaa) kului ja mies oppi naisen harjoitusten avulla myöntämään kieltämällä kahdesti eli kieltämällä vastentahtoisiksi kokemiaan asioita vastentahtoisesti. Ja kas - eräänä päivänä, paradoksinegaatioharjoitusten loppuvaiheessa mies totesi yllättäen naiselle jämerän bassoisella baritonillaan, iloisesti ja onnellisena, ilman vastentahtoisuuden häivääkään: Kulta, minä rakastan sinua.
Silloin nainen uskoi, että mies oli nyt viimeinkin rehellisen avoin ja myönteinen eikä kertonut omia juttujaan vastoin tahtoaan. Tai ainakin melkein uskoi. Mutta se riitti luottamukseen, ja tämän jälkeen pari eli elämänsä loppuun saakka onnellisena menemättä kuitenkaan naimisiin ja asuen herttaisen paritalon eri päädyissä keskellä ihanimman synkkää korpea jossain Huitsin Nevadassa.
Sen pituinen se.
*
Kas näin on käännetty Hegel taas kolme kertaa ylösalaisin sekä heitetty vielä kahdesti noppaa sen päälle. Ja hyvä tuli. Ymmärrämme jo paljon paremmin?, miksi rakkaus on niin saatanallisen vaikea asia!
*
PS.
Määrällisen tutkimuksen kannattajien piirissä kyseisen virtuaaliparin suhteen 'hengissäselviämisprognoosi' on joko nolla tai 100 - riippuen siitä, pidetäänkö heidän vastakohtaisuuttaan toisensa poissulkevina vai symmetrisenä eli toisiaan täydentävinä ominaisuuksina.
Tämä metodinen tulkintakiista hiertää yhä edelleen määrällisen ja laadullisen ihmistiedetutkimuksen kengässä. Laadullisen metodin kannattajat nimittäin väittävät, että parin suhdeprognoosin selittäminen vastakkaisilla muuttujilla on pelkkä tilastomatemaatikkojen maaginen uskomus, joka on yhtä luotettavaa ja validia kuin horoskooppien numerologia, kun taas pehmeitten 'metodistien' mukaan parin suhdetta tulisi pohtia syväsurvey-haastattelu-analyysilla, jossa otetaan huomioon jopa miehen ja naisen välisen kommunikaation lauseopilliset nyanssit lausutun viestin intonaatioita myöten.
En puutu oppineitten tiedemiesten kiistoihin tämän enempää, koska olen niin tyhmä ja oppimaton.
PPS.
Uskoon tuloa voisi pitää vapauttavana kaksoissidoksena, kun taas lamaannuttavassa tapauksessa vitsi tai kaksoissidos ei laukea vaan jähmettää ihmisen ikäänkuin kahden eri motiivin ja intention väliin kuolemaan nälkään kuin Buridanin aasin, joka ei osannut päättää, kumpi heinäpaali on herkullisempi valita syödäkseen.
Buridanin aasin valintatilanne on kuitenkin hieman erilainen kuin kaksoissidoksen logiikka. Lamaannuttava kaksoissidos - toisin kuin aasin tapauksessa - estää jo valinnan mahdollisuudenkin olemassaolon lamauttaen ihmisen tällä tavoin toiminnallisesti ja psyykkisesti juuri toiminnan aktin 'lähtökuopissa'.
Mahdottomuus valita kahden vaihtoehdon välillä kun ei ole kaksoissidoksessa tahdonalainen asia. Samassa mielessä kaksoissidoksen vapauttavuus esimerkiksi uskoon tulossa ja osaltaan myös rakastumisessa ei ole tahdonalainen asia vaan jotain oman tahdon ulkopuolisen voiman aktivoimaa affektiprosessia. Tästä johtuen uskoon tulo ja rakastuminen koetaankin niin hallitsemattomiksi, itsekontrollia perusteellisesti horjuttaviksi asioiksi.
Rakkauden paradoksaalisuus piilee osaltaan mm. siinä, että parhaimmillaan se merkillistä kyllä vahvistaa yksilön autarkiaa horjuttaessaan sitä yksilön joutuessa toisen tahdon 'kaukovaikutuksen' alaisuuteen - ikäänkuin rakastajalla olisi kaukosäädin, joka voi muuttaa rakastetun tahdon liikkeitä. Samalla rakastavat kuitenkin tulevat voimakkaammiksi ainakin silloin, kun kaksi tahtoa toimii sovinnossa yhteiseen päämäärään tähdäten.
*
Tunsin kerran miehen, joka teki kaiken vastoin tahtoaan.
Mies kävi töissä vastoin tahtoaan. Hän söi vastoin tahtoaan. Hän ryyppäsi itsensä humalaan vastoin tahtoaan. Hän nukkui vastoin tahtoaan. Hän oli hereillä vastoin tahtoaan. Hän oli ystävällinen ihmisille vastoin tahtoaan. Hän hakkui naapureita vastoin tahtoaan. Hän jopa rakasteli vastoin tahtoaan - intohimoisesti mutta yhä silti vastoin tahtoaan. Hän nyt vain kerta kaikkiaan eli koko elämäänsä vastoin tahtoaan. Sillä olihan hän syntynyt vastoin tahtoaan ja tulisi kuolemaankin vastoin tahtoaan.
*
Kerron tarkemmin siitä, miten tämä merkillinen ihminen - kutsukaamme häntä herra P:ksi - sattumalta rakastui vastoin tahtoaan.
Mies oli ollut sähköpostiyhteydessä erään naisen kanssa jonkin aikaa - vastoin tahtoaan. Viimein hän alkoi keskustella tämän femme fatalen kanssa skypessä - jopa tuntikausia/vrk - vastoin tahtoaan. Vastentahtoisesti hän olikin sitten rakastunut ko. femmeen maanisen tulisieluisesti, koska depressioon taipuvaisena sairasti vastoin tahtoaan mielialan bipolaarista oireyhtymää kuten kaukainen sukulaissielunsa Stephen Fry.
Viimein lähestyi kohtalon päivä, jolloin hän ja hänen skype-rakkautensa kohtasivat toisensa. Mies tapasi naisen tietenkin vastoin tahtoaan - tasan päinvastoin kuin nainen, joka teki kaikki asiat vain omasta tahdostaan (ks. PS.).
............
Tässä tapauksessa kävi niin, että nainen saapui sovitusti miehen luo, ja silloin molemmat tietenkin katsahtivat ensimmäisen kerran livenä toisiaan silmiin ulko-ovella. Mies vastentahtoisesti ja nainen omasta halustaan.
Mutta jo ensimmäisen katsekontaktin ja ensimmäisten halausten jälkeen kummankin osapuolen emotionaalis-kokemuksellisesta aivolokerosta kuului äänettömästi joskin lujaa: bang ja vielä kerran bang! Kolmannen kerran kuului sitten lopullinen Big Bang!
Big Bangin jälkeen kiihkeitten sähköpostien ja vieläkin kiihkeämpien skypettelyjen aikaansaama rakkauslumous haihtui heti ensi katseessa! Jäljelle jäi vain kasa romuttuneita unelmia ja toiveita. Tämän ekspressiivisen maanjäristyksen seurauksena kumpikin - sekä mies että nainen - menivät joksikin aikaa psyykeltään täysin rikki. Mies vastentahtoisesti ja nainen omasta halustaan, koska hän tajusi, miten vastentahtoisesti mies häntä syleili ja katseli.
Tämä vastentahtoinen kokemus oli miehelle kuitenkin tuttua, sillä hän vastusti kaikkea - jopa omia, syvimpiä rakkauden tunteitaan. Mutta viimeinkin hän oli elämässään tullut tilanteeseen, jossa hän pystyi olemaan vastentahtoisesti vastentahtoinen. Sehän tarkoittaa, että hän oli lopulta päässyt siihen myöntämisen ja myöntymisen tilaan, jota niin kovasti oli haikaillut, koska ei aina tullut itsekään toimeen oman vastentahtoisuutensa kanssa, vaikka rakastikin suhtautua kaikkeen vasten tahtoaan.
Mies havaitsi, ettei nainen täyttänyt hänen - herra P:n - kuvitelmia aiemmasta skypenaaraasta, jolloin nainen, joka oli näissä asioissa pikemminkin huipputerävä kuin tervejärkinen, tajusi silmänräpäyksessä, että vaikka mies vastasikin melko hyvin hänen kuvitelmiaan, tämä suhtautui vastentahtoisesti häneen.
Nainen ei nimittäin vielä ymmärtänyt, vaikka oli tuosta miehen ominaislaadusta jo hieman perillä, että tämä suhtautuisi vastentahtoisesti aivan kaikkeen, mitä teki ja koki. Kyseisestä asiaintilasta siis seuraa, että kokemalla vastentahtoisesti naisen epämiellyttäväksi mies itse asiassa piti hänestä varsin paljon.
Huolimatta ensi tapaamisella koetusta iskusta parimme ei kuitenkaan lopullisesti eronnut heti sen jälkeen, kun nainen sulki ulko-oven. Jostain syystä kummallekin oli jäänyt jo eletystä suhteesta hedelmäisen kirpeä jälkimaku - miehelle tietenkin vastentahtoisesti.
Nainen muisti, miten mies oli yrittänyt vastentahtoisesti mutta sitkeästi olla kohtelias ja tarjonnut omasta lasistaan jopa vissyä, jota nainen itse oli tuonut miehelle tämän pyynnöstä. Kyseinen teko oli ollut miehelle vastentahtoinen, mutta toki jo tiedämme, että mies kykeni ilmaisemaan rakkauttaan vain sillä tavoin.
Kesti tarkkaan laskien jonkin aikaa (aika on rakastavaisten tapauksessa täysin suhteellinen käsite), ennenkuin nainen alkoi ymmärtää, että mies rakasti häntä, joskin yhä edelleen jollain erittäin kummallisella ja kieroutuneella tavalla.
Nainen ryhtyi suunnittelemaan miehen kouluttamista myönteisemmin asioihin suhtautuvaksi, koska hän oivalsi, että tähän projektiin saattoi löytyä oivallinen metodi Hegelin logiikasta, jota mies itsekin filosofisina hetkinään vastentahtoisesti pohti.
Projekti ei kuitenkaan ollut helppo, ja sen suunnittelu vei melkoisesti aikaa, mutta naisen kannatti yrittää, sillä Hegelin negaatio-dialektiikka paradoksaalisuuksineen alkoi kuin alkoikin lopulta tehota miehen vastentahtoisuuteen ihmeellisellä tavalla.
Nainen laati miehelle päivittäin toistettavaksi määrättyjä harjoituksia, jotka olivat paradoksaalisella tavalla välittömästi itsensä kumoavia. Niinpä mies yhä useammin huomasi olevansa tilanteessa, jolloin hän kieltäessään vastentahtoisesti jonkin asian tuli itse asiassa myöntäneeksi sen. Kyseessä on niin sanottu vitsiefekti, jolle analogisena voi pitää kaksoissidoksen vapauttavaa vaikutusta erotuksena sen yleisemmälle lamaannuttavuudelle (ks. PPS.).
Aikaa (suhteellista aikaa) kului ja mies oppi naisen harjoitusten avulla myöntämään kieltämällä kahdesti eli kieltämällä vastentahtoisiksi kokemiaan asioita vastentahtoisesti. Ja kas - eräänä päivänä, paradoksinegaatioharjoitusten loppuvaiheessa mies totesi yllättäen naiselle jämerän bassoisella baritonillaan, iloisesti ja onnellisena, ilman vastentahtoisuuden häivääkään: Kulta, minä rakastan sinua.
Silloin nainen uskoi, että mies oli nyt viimeinkin rehellisen avoin ja myönteinen eikä kertonut omia juttujaan vastoin tahtoaan. Tai ainakin melkein uskoi. Mutta se riitti luottamukseen, ja tämän jälkeen pari eli elämänsä loppuun saakka onnellisena menemättä kuitenkaan naimisiin ja asuen herttaisen paritalon eri päädyissä keskellä ihanimman synkkää korpea jossain Huitsin Nevadassa.
Sen pituinen se.
*
Kas näin on käännetty Hegel taas kolme kertaa ylösalaisin sekä heitetty vielä kahdesti noppaa sen päälle. Ja hyvä tuli. Ymmärrämme jo paljon paremmin?, miksi rakkaus on niin saatanallisen vaikea asia!
*
PS.
Määrällisen tutkimuksen kannattajien piirissä kyseisen virtuaaliparin suhteen 'hengissäselviämisprognoosi' on joko nolla tai 100 - riippuen siitä, pidetäänkö heidän vastakohtaisuuttaan toisensa poissulkevina vai symmetrisenä eli toisiaan täydentävinä ominaisuuksina.
Tämä metodinen tulkintakiista hiertää yhä edelleen määrällisen ja laadullisen ihmistiedetutkimuksen kengässä. Laadullisen metodin kannattajat nimittäin väittävät, että parin suhdeprognoosin selittäminen vastakkaisilla muuttujilla on pelkkä tilastomatemaatikkojen maaginen uskomus, joka on yhtä luotettavaa ja validia kuin horoskooppien numerologia, kun taas pehmeitten 'metodistien' mukaan parin suhdetta tulisi pohtia syväsurvey-haastattelu-analyysilla, jossa otetaan huomioon jopa miehen ja naisen välisen kommunikaation lauseopilliset nyanssit lausutun viestin intonaatioita myöten.
En puutu oppineitten tiedemiesten kiistoihin tämän enempää, koska olen niin tyhmä ja oppimaton.
PPS.
Uskoon tuloa voisi pitää vapauttavana kaksoissidoksena, kun taas lamaannuttavassa tapauksessa vitsi tai kaksoissidos ei laukea vaan jähmettää ihmisen ikäänkuin kahden eri motiivin ja intention väliin kuolemaan nälkään kuin Buridanin aasin, joka ei osannut päättää, kumpi heinäpaali on herkullisempi valita syödäkseen.
Buridanin aasin valintatilanne on kuitenkin hieman erilainen kuin kaksoissidoksen logiikka. Lamaannuttava kaksoissidos - toisin kuin aasin tapauksessa - estää jo valinnan mahdollisuudenkin olemassaolon lamauttaen ihmisen tällä tavoin toiminnallisesti ja psyykkisesti juuri toiminnan aktin 'lähtökuopissa'.
Mahdottomuus valita kahden vaihtoehdon välillä kun ei ole kaksoissidoksessa tahdonalainen asia. Samassa mielessä kaksoissidoksen vapauttavuus esimerkiksi uskoon tulossa ja osaltaan myös rakastumisessa ei ole tahdonalainen asia vaan jotain oman tahdon ulkopuolisen voiman aktivoimaa affektiprosessia. Tästä johtuen uskoon tulo ja rakastuminen koetaankin niin hallitsemattomiksi, itsekontrollia perusteellisesti horjuttaviksi asioiksi.
Rakkauden paradoksaalisuus piilee osaltaan mm. siinä, että parhaimmillaan se merkillistä kyllä vahvistaa yksilön autarkiaa horjuttaessaan sitä yksilön joutuessa toisen tahdon 'kaukovaikutuksen' alaisuuteen - ikäänkuin rakastajalla olisi kaukosäädin, joka voi muuttaa rakastetun tahdon liikkeitä. Samalla rakastavat kuitenkin tulevat voimakkaammiksi ainakin silloin, kun kaksi tahtoa toimii sovinnossa yhteiseen päämäärään tähdäten.
June 16, 2008
'Pihalla'
Kirjoitettu kommentiksi IDAlle päreessäni "Ei valtiolle, kyllä vapaudelle: uusliberaalin laillistettu itsepetos".
*
IDA kirjoitti:
Räsänen on kyllä tässä päreessään taas harvinaisen pihalla. Noin tiivistäen voisi poimia selkeän mielipiteenkin: Maolaisuus oli hienoa, koska se synnytti maolaisuuden vastaista, terävää kritiikkiä lukusalissa luettavaksi.
RR
You got it.
Kapitalismi ei synnytä enää perustavaa ja älykästä kritiikkiä, koska se latistaa ihmisen ajattelun yhdeksi ja samaksi tuotanto- ja kulutusketjun osaksi.
Oivaltava kritiikki ei puutu kapitalismista sen vuoksi, että asiat olisivat muka olennaisesti (kriittisen eetoksen ja Olemisen (eksistenssin perustana) kannalta) paremmin, vaikka suhteellisesti ottaen olisivatkin (esim. korkea bruttokansantuote (joka ei kerro vielä paljonko on köyhyyttä), vapaa pääsy pornosaiteille ja kaiken maailman keskustelufoorumeille puhumaan paskaa jne.)
Vain vastustamalla suurta 'Toista' on mahdollista pyrkiä emansipaatioon ja ylipäätään kokea se.
Mutta kapitalismin vallannut eetos on paitsi pluralisoinut myös paradoksaalisesti fundamentalisoinut (= 'idiotisoinut') suuren Toisen.
Sen paikan on ottanut abstrakti raha, pääoma, joka tappaa kaikki eteensä tulevat esteet kieltämättä nerokkaasti: 'antamalle' kriitikoilleen rahaa - sulauttamalla heidät tuotannon ja kulutuksen päättymättömään ketjuun.
Kaiken maailman identiteetti- ja imagohömpästä elävät uusliberaalikapitalismin 'viimeiset ihmiset' eivät enää ajattele, he toimivat pelkästään selkäytimellään kuten alimman tason vegetatiiviset oliot - keräämällä rahaa ja mielihyvää - loputtomiin, koska halulle (oireelle) ei tule koskaan loppua - paitsi ellei siihen kykene samastumaan ja siten läpäisemään sitä ruokkivat fantasiat - mikä on melkoisen vaativa (itse-) ymmärryksen ja(itse-) kritiikin tulos.
Jos suurta Toista (esim. Jumala', kommunismi) ei ole, se pitää 'keksiä', jotta voisimme sitä vastustaa! Muussa tapauksessa jäämme rahan ja idioottimaisen populaarikulttuurin luomien fantasioitten vangeiksi.
Mutta suurta toista eivät keksi sisällyksettömällä tavalla vapaat ja onnelliset ihmiset, koska he kuten sanottu eivät ajattele vaan lilluvat omassa mitättömässä itsetyytyväisyydessään, keskellä vähä-älyisen positiivista ja pornoistunutta Hollywood-maailmaansa.
Kaikkein 'mahdottominta ja hirveintä' kapitalismissa on näin ollen se banaali tosiasia, että siitä ei kovin helposti saata kehittää itselleen suurta Toista.
Henkilökohtaisesti kuitenkin jatkan yrittämistä, jotta edes 'demonisoimalla' tuotannon ja kulutuksen 'samsaran' kykenisin asettamaan itseni tämän oravanpyörän suhteen vaikka vain hetkeksi sellaiseen kriittiseen perspektiiviin, josta käsin voin kumota tiettyjä liberalismin itsestäänselvyyksiä, jotka esimerkiksi rajoittamattoman sananvapauden nimissä sisällyttävät itseensä pikemminkin orwellilaista terrorismia ajattelun latistamiseksi kuin mahdollistavat ajattelun aidon kriittisyyden ja syvällisyyden.
Vielä kerran - kyse on siitä yleisestä huomiosta, että vapaan markkinatalouden suoma 'vapaus' ei takaa mitään muuta kuin 'miellyttävän orjuuden' tavaroiden ja nautintojen maailmassa'.
Kyseinen 'miellyttävä ('vapaa') orjuus' merkitsee siis ajattelun rappeutumista vegetatiiviseksi kulutus/tuotanto-ketjun 'osaksi', ja mikä paradoksaalisinta sekä kohtalokkainta (kuten Lacan on todennut), loputon halun tyydyttäminen kääntää mielihyvän kokemisen lopulta tuskaksi.
Kirjoitti: 'Still in the Yard' ;)
*
IDA kirjoitti:
Räsänen on kyllä tässä päreessään taas harvinaisen pihalla. Noin tiivistäen voisi poimia selkeän mielipiteenkin: Maolaisuus oli hienoa, koska se synnytti maolaisuuden vastaista, terävää kritiikkiä lukusalissa luettavaksi.
RR
You got it.
Kapitalismi ei synnytä enää perustavaa ja älykästä kritiikkiä, koska se latistaa ihmisen ajattelun yhdeksi ja samaksi tuotanto- ja kulutusketjun osaksi.
Oivaltava kritiikki ei puutu kapitalismista sen vuoksi, että asiat olisivat muka olennaisesti (kriittisen eetoksen ja Olemisen (eksistenssin perustana) kannalta) paremmin, vaikka suhteellisesti ottaen olisivatkin (esim. korkea bruttokansantuote (joka ei kerro vielä paljonko on köyhyyttä), vapaa pääsy pornosaiteille ja kaiken maailman keskustelufoorumeille puhumaan paskaa jne.)
Vain vastustamalla suurta 'Toista' on mahdollista pyrkiä emansipaatioon ja ylipäätään kokea se.
Mutta kapitalismin vallannut eetos on paitsi pluralisoinut myös paradoksaalisesti fundamentalisoinut (= 'idiotisoinut') suuren Toisen.
Sen paikan on ottanut abstrakti raha, pääoma, joka tappaa kaikki eteensä tulevat esteet kieltämättä nerokkaasti: 'antamalle' kriitikoilleen rahaa - sulauttamalla heidät tuotannon ja kulutuksen päättymättömään ketjuun.
Kaiken maailman identiteetti- ja imagohömpästä elävät uusliberaalikapitalismin 'viimeiset ihmiset' eivät enää ajattele, he toimivat pelkästään selkäytimellään kuten alimman tason vegetatiiviset oliot - keräämällä rahaa ja mielihyvää - loputtomiin, koska halulle (oireelle) ei tule koskaan loppua - paitsi ellei siihen kykene samastumaan ja siten läpäisemään sitä ruokkivat fantasiat - mikä on melkoisen vaativa (itse-) ymmärryksen ja(itse-) kritiikin tulos.
Jos suurta Toista (esim. Jumala', kommunismi) ei ole, se pitää 'keksiä', jotta voisimme sitä vastustaa! Muussa tapauksessa jäämme rahan ja idioottimaisen populaarikulttuurin luomien fantasioitten vangeiksi.
Mutta suurta toista eivät keksi sisällyksettömällä tavalla vapaat ja onnelliset ihmiset, koska he kuten sanottu eivät ajattele vaan lilluvat omassa mitättömässä itsetyytyväisyydessään, keskellä vähä-älyisen positiivista ja pornoistunutta Hollywood-maailmaansa.
Kaikkein 'mahdottominta ja hirveintä' kapitalismissa on näin ollen se banaali tosiasia, että siitä ei kovin helposti saata kehittää itselleen suurta Toista.
Henkilökohtaisesti kuitenkin jatkan yrittämistä, jotta edes 'demonisoimalla' tuotannon ja kulutuksen 'samsaran' kykenisin asettamaan itseni tämän oravanpyörän suhteen vaikka vain hetkeksi sellaiseen kriittiseen perspektiiviin, josta käsin voin kumota tiettyjä liberalismin itsestäänselvyyksiä, jotka esimerkiksi rajoittamattoman sananvapauden nimissä sisällyttävät itseensä pikemminkin orwellilaista terrorismia ajattelun latistamiseksi kuin mahdollistavat ajattelun aidon kriittisyyden ja syvällisyyden.
Vielä kerran - kyse on siitä yleisestä huomiosta, että vapaan markkinatalouden suoma 'vapaus' ei takaa mitään muuta kuin 'miellyttävän orjuuden' tavaroiden ja nautintojen maailmassa'.
Kyseinen 'miellyttävä ('vapaa') orjuus' merkitsee siis ajattelun rappeutumista vegetatiiviseksi kulutus/tuotanto-ketjun 'osaksi', ja mikä paradoksaalisinta sekä kohtalokkainta (kuten Lacan on todennut), loputon halun tyydyttäminen kääntää mielihyvän kokemisen lopulta tuskaksi.
Kirjoitti: 'Still in the Yard' ;)
April 18, 2008
Sitaatteja Zizekiltä 3
Chesterton havaitsi - jälleen kerran - selvästi sen vaaran, jota länsi kehittelee 'sodallaan terrorismia vastaan'. Orthodoxy-kirjassa, joka on katolisen propagandan ääriesimerkki, viimeisillä sivuilla hän levittää näkyviimme uskonnon pseudovallankumouksellisten kriitikkojen umpikujan: he aloittavat hylkäämällä uskonnon sortovoimana, joka uhkaa ihmisvapautta. Taistellessaan uskontoa vastaan heidän on kuitenkin pakko luopua vapaudesta itsestään ja uhrata siten se, mitä he halusivat puolustaa.
Uskonnon ateistisen teoreettisen ja käytännöllisen torjumisen perimmäinen uhri ei ole uskonto (joka jatkaa elämäänsä häiriintymättä) vaan itse se vapaus, jota uskonnon oletettiin uhkaavan. Uskonnollista viitepistettä vailla radikaalisti ateistinen universumi on egalitaarisen terrorin ja tyrannian harmaa vyöhyke.
He, jotka taistelevat Kirkkoa vastaan vapauden ja ihmisyyden tähden, päätyvät sinkoutumaan pois vapaudesta ja ihmisyydestä, jos he vain voivat taistella Kirkkoa vastaan... Tunsin miehen, jolla oli niin kova intohimo todistaa, että hänellä ei ole persoonallista olemassaoloa, kuolemansa jälkeen, että hän vajosi siihen kantaan, ettei hänellä ole persoonallista olemassaoloa nyt... Olen tuntenut ihmisiä, jotka näyttivät, ettei jumalallista tuomiota voisi olla olemassa näyttämällä, ettei inhimillistä tuomiota voisi olla olemassa...
Me emme ihaile, me tuskin edes puolustamme fanaatikko, joka upottaa tämän maailman rakkaudesta toiseen maailmaan. Mutta mitä voimme sanoa fanaatikosta, joka upottaa tämän maailman vihasta toiseen maailmaan? Hän uhraa itse ihmisyyden olemassaolon Jumalan olemassaolemattomuudelle. Hän ei tarjoa uhrejaan alttarille, vaan ainoastaan alttarin joutavuudelle ja valtaistuimen tyhjyydelle...
Itämaisilla persoonallisuuden epäilyksillään he eivät varmista, ettei meillä ole persoonallista elämää täältä lähdettyämme; he vain varmistavat, ettei meillä ole kovin iloista ja täyttä elämää täällä...
Sekularistit eivät ole upottaneet jumalallisia asioita vaan maalliset, jos se nyt heitä yhtään lohduttaa.
Slavoj Zizek: Tervetuloa reaalisen autiomaahan! (s. 120, neljännen esseen Homo suckerista homo saceriin aloitus)
Uskonnon ateistisen teoreettisen ja käytännöllisen torjumisen perimmäinen uhri ei ole uskonto (joka jatkaa elämäänsä häiriintymättä) vaan itse se vapaus, jota uskonnon oletettiin uhkaavan. Uskonnollista viitepistettä vailla radikaalisti ateistinen universumi on egalitaarisen terrorin ja tyrannian harmaa vyöhyke.
He, jotka taistelevat Kirkkoa vastaan vapauden ja ihmisyyden tähden, päätyvät sinkoutumaan pois vapaudesta ja ihmisyydestä, jos he vain voivat taistella Kirkkoa vastaan... Tunsin miehen, jolla oli niin kova intohimo todistaa, että hänellä ei ole persoonallista olemassaoloa, kuolemansa jälkeen, että hän vajosi siihen kantaan, ettei hänellä ole persoonallista olemassaoloa nyt... Olen tuntenut ihmisiä, jotka näyttivät, ettei jumalallista tuomiota voisi olla olemassa näyttämällä, ettei inhimillistä tuomiota voisi olla olemassa...
Me emme ihaile, me tuskin edes puolustamme fanaatikko, joka upottaa tämän maailman rakkaudesta toiseen maailmaan. Mutta mitä voimme sanoa fanaatikosta, joka upottaa tämän maailman vihasta toiseen maailmaan? Hän uhraa itse ihmisyyden olemassaolon Jumalan olemassaolemattomuudelle. Hän ei tarjoa uhrejaan alttarille, vaan ainoastaan alttarin joutavuudelle ja valtaistuimen tyhjyydelle...
Itämaisilla persoonallisuuden epäilyksillään he eivät varmista, ettei meillä ole persoonallista elämää täältä lähdettyämme; he vain varmistavat, ettei meillä ole kovin iloista ja täyttä elämää täällä...
Sekularistit eivät ole upottaneet jumalallisia asioita vaan maalliset, jos se nyt heitä yhtään lohduttaa.
Slavoj Zizek: Tervetuloa reaalisen autiomaahan! (s. 120, neljännen esseen Homo suckerista homo saceriin aloitus)
April 13, 2008
Miten ajattelu on mahdollista ristiriidan ja eron perimmäisyydestä käsin?
Tämä mies on nero!(Tarkennuksia ja Lisäys 13.4)
Olkaapa nyt kärsivällisiä (kuten minä ;) ja kuunnelkaa tarkkaan mitä Slavoj Zizek sanoo. Väitän, että jokainen löytää oman kiintopisteensä hänen ajattelunsa perustavaan metodiin, sillä niin monenlaisia ja meistä useimmille tuttuja esimerkkejä käyttäen Zizek selventää melkein kuin rautalangasta vääntäen filosofisen ajattelunsa perimmältään äärimmäisen hankalaa metodia ja käsitteistöä.
Sitäpaitsi Zizekissä on sellaista karismaa ja 'hengen paloa', etten ole moista kokenut kuin 1970-luvun vähemmistökommunistien fundamentalistisessa paatoksessa tai rankkaa narsistista postmodernismia edustavan Esa Saarisen 'murrosikäismäisessä' innostuksessa ('vouhkaamisessa').
Mutta jos stalinistit olivat sokaistuneet toiston pakkoon jämähtäneen, universaalin ideologisen Totuuden Valosta ja Saarinen puolestaan oli hedonistisen vapauden, (välinpitämättömän) suvaitsevaisuuden ja anything goes- sekä antaa mennä-anarkismin (pakkoneuroottista) ilosanomaa julistava, niin Zizekin filosofinen sanoma on paitsi älyllisesti paljon vaativampi ja perustellumpi myös paradoksaalisella tavalla käytännöllisempi ja realistisempi kuin esimerkkini näennäisesti erilaisiin ideologis-ontologisiin näkemyksiin sitoutuneilla a) kommunistisilla totalitaristeilla tai b) pseudodemokraattisilla uuslibertaareilla, joita postmodernin ajattelun relativismi ääri-individualistisella piilorasismillaan komppaa.
Lisäys 13.4
Esimerkki b:stä: suvaitsevainen, multikulturalistinen asenne: 'Suvaitsen sinua mutta älä tule liian lähelle, älä häiritse minua!'
Toisin sanoen mikä tahansa lähestyminen voidaan/saadaan suvaitsevuuden periaatteen nimissä kokea uhkaksi. Emme vain tiedosta tätä nurinpäinkääntöä ja sen reaktiomekanismia.
Zizekin 'poliittisella psykoanalyysilla' on siis ilmeinen tilaus kuten oli Freudin alkuperäisellä seksuaaliteorialla 100 vuotta sitten (johon toki Zizekin lacanilainen psykoanalyysin sovellutuskin perustuu - muttei rajoitu.)
*
En tee tässä mitään yritystä vetää yhteen lankoja siitä, miten itse olen omaksunut ja sulattanut Zizekiä tämän luenna(o)n perusteella tai ylipäätään, mutta asetan päämääräkseni että sen aika vielä tulee.
Siis: kuunelkaa itse ja antautukaa Zizekin ajatusten ja esimerkkien vietäväksi. Ne eivät jätä ketään kylmäksi, koska kuten edellä sanoin, jokainen löytänee oman kiinnekohtansa Zizekin käyttämien monien esimerkkien kautta.
Huom. Slavoj Žižek ei ole nominalisti eikä realisti vaan edustaa omaa antideskriptivististä linjaansa (ks. PS.).
Sen ytimestä löytyy lacanilaisen psykoanalyysin ideologis-yhteiskunnallinen sovellutusparadigma, saksalaisen idealismin (Hegel, Kant, Shelling) ontologia ja Althusserin lacanvaikutteisen, strukturalistisen marxismin sekä nuoren Marxin ideologisten lähtökohtien vaikutus.
*
Slavoj Žižek - The Reality of the Virtual (Part 1/8)
Slavoj Žižek - The Reality of the Virtual (Part 2/8)
Slavoj Žižek - The Reality of the Virtual (Part 3/8)
Slavoj Žižek - The Reality of the Virtual (Part 4/8)
Slavoj Žižek - The Reality of the Virtual (Part 5/8)
Slavoj Žižek - The Reality of the Virtual (Part 6/8)
Slavoj Žižek - The Reality of the Virtual (Part 7/8)
Slavoj Žižek - The Reality of the Virtual (Part 8/8)
Slavoj Žižek explains why the Sound of Music is racist (sisältyy Part 2/8:een)
Slavoj Zizek is one of the most distinguished and politically engaged thinkers of our time. In this tour de force filmed lecture, he lucidly and compellingly reflects on belief - which takes him from Father Christmas to democracy - and on the various forms that belief takes, drawing on Lacanian categories of thought.
In a radical dismissal of today's so called post-political era, he mobilizes the paradox of universal truth urging us to dare to enact the impossible.
It is a characteristic virtuoso performance, moving promiscuously from subject to subject but keeping the larger argument in view.
PS.
(Saul Kripken antideskriptivismi voidaan yleisesti ottaen määritellä seuraavasti:
Asian ja sanan välinen suhde perustuu siihen, että asiaa nimitetään tietyllä sanalla:asian 'identiteetti' siis on siinä, että se on nimetty tietyllä tavalla ja että siihen viitataan aina samalla sanalla - http://www.netn.fi/197/netn_197_laari.html.
Vrt. Non-descriptivism: 'Meanings of moral sentences are not wholly determined by syntax and truth conditions'.)
*
electronicintifada.net/v2/article4853.shtml.
October 2, 2007
Lintu joka ei löydä ulospääsyä
Kirjoitettu kommentiksi Järveläisen päreeseen "Paradokseja".
*
Paradoksit ovat filosofien 'virallista' hulluutta - oikein 'luvan kanssa'.
Tosin ne ovat kaikille tuttuja ihan arkisestakin kielenkäytöstä, mutta ajattelun 'ystäviksi' niistä ei ole. Itse heittäisin paradoksit mieluusti roskikseen, mutta ne pirut sikiävät joka lauseesta uudestaan kuin virukset.
*
Vakavasti puhuen (hehheh!): koko meidän argumentaatiokoneistomme, lopulta jopa kaikki yrityksemme käyttää kieltä, ajautuu paradokseihin tai dilemmoihin, mikäli yritämme puhua ilman metonymioita ja metaforia - siis käyttämättä korvaavia sanoja tai vertauskuvia.
Olemme siis ansassa! Emme näe mitään välittömästi ja suoraan tai vaikka näkisimmekin, emme pystyisi sitä verbaalisesti ilmaisemaan ilman paradoksia.
Tämän tiesivät filosofit jo aikaa sitten - eikä vähiten Hobbesin savupiipusta sisälle lentänyt lintu tai Wittgensteinin kärpänen kärpäslasissa.
Tai sanokaamme, että 99.9% noista linnuista ja kärpäsistä eivät tiedä olevansa ansassa.
Ne vain pyristelevät lasia vasten luullen, että se on näkymätön, mutta mihinkään ne eivät silti pääse, vaikka miten yrittävät, elleivät sitten ryhdy kuvittelemaan olevansa vapaita, mikä tarkoittaa, että ne alkavat siis puhua metonymisesti ja metaforisesti, mikä merkitsee vain loputonta itsepetosta ja 'valehtelua'.
Sellaiseen ei 'filosofi-lintu/kärpänen' lankea. Se tietää, että kun kerran on 'syntynyt kieleen', ulospääsyä ei ole.
Ainut johdonmukainen ratkaisu on vaikeneminen - hiljaisuus, sillä kaikki paradoksit tai sanojen itsepetokset 'kammoavat' hiljaisuutta, koska niillä ei ole paikkaa eikä siten myöskään valtaa siellä, mistä sanat puuttuvat ja missä 'mieli vain liikkuu mutta ei puhu' - jos saan hieman muunnella Augustinusta.
*
Paradoksit ovat filosofien 'virallista' hulluutta - oikein 'luvan kanssa'.
Tosin ne ovat kaikille tuttuja ihan arkisestakin kielenkäytöstä, mutta ajattelun 'ystäviksi' niistä ei ole. Itse heittäisin paradoksit mieluusti roskikseen, mutta ne pirut sikiävät joka lauseesta uudestaan kuin virukset.
*
Vakavasti puhuen (hehheh!): koko meidän argumentaatiokoneistomme, lopulta jopa kaikki yrityksemme käyttää kieltä, ajautuu paradokseihin tai dilemmoihin, mikäli yritämme puhua ilman metonymioita ja metaforia - siis käyttämättä korvaavia sanoja tai vertauskuvia.
Olemme siis ansassa! Emme näe mitään välittömästi ja suoraan tai vaikka näkisimmekin, emme pystyisi sitä verbaalisesti ilmaisemaan ilman paradoksia.
Tämän tiesivät filosofit jo aikaa sitten - eikä vähiten Hobbesin savupiipusta sisälle lentänyt lintu tai Wittgensteinin kärpänen kärpäslasissa.
Tai sanokaamme, että 99.9% noista linnuista ja kärpäsistä eivät tiedä olevansa ansassa.
Ne vain pyristelevät lasia vasten luullen, että se on näkymätön, mutta mihinkään ne eivät silti pääse, vaikka miten yrittävät, elleivät sitten ryhdy kuvittelemaan olevansa vapaita, mikä tarkoittaa, että ne alkavat siis puhua metonymisesti ja metaforisesti, mikä merkitsee vain loputonta itsepetosta ja 'valehtelua'.
Sellaiseen ei 'filosofi-lintu/kärpänen' lankea. Se tietää, että kun kerran on 'syntynyt kieleen', ulospääsyä ei ole.
Ainut johdonmukainen ratkaisu on vaikeneminen - hiljaisuus, sillä kaikki paradoksit tai sanojen itsepetokset 'kammoavat' hiljaisuutta, koska niillä ei ole paikkaa eikä siten myöskään valtaa siellä, mistä sanat puuttuvat ja missä 'mieli vain liikkuu mutta ei puhu' - jos saan hieman muunnella Augustinusta.
August 3, 2007
Kävin Kemppisellä
Kirjoitettu kommentiksi Kemppisen päreeseen "Seitsemäs sinetti".
*
Oletko anti-rasisti itse neekeri?
*
Mitä Sipuraan ja naturalisteihin tulee:
He laskevat tieteellisesti sydämen tuskan ja autuuden kvantiteetin, mutta eivät tajua että tulivat samalla selittäneeksi pois sen mitä tutkivat.
On asioita, joiden selittäminen merkitsee niiden kadottamista. Ei siinä mielessä, että kyse olisi toden ja/tai epätoden osoittamisesta vaan siitä, että selittäminen - kun se viedään tarpeeksi pitkälle - lopulta kumoaa oman perustansa eli kielen.
Kieli on väline, jolla tehdään erilaisia 'innovaatioita'. Mutta kun itse välineeseen kohdistetaan jatkuva kriittinen katse, sen konstruktiivinen luonne havaitaan ja se katoaa, koska se ei pysty puolustautumaan 'itse itseänsä kohtaan' asettuvaa kritiikkiä vastaan.
Kieli on siten kuin käärme, joka syödessään häntänsä syö itse itsensä. Tietenkään käärme ei voi syödä itseään lopullisesti, mutta vertaus merkitsee sitä, että kielen validiteetti kyllä katoaa lopullisesti, ja sen myötä 'toden maailman' oletus.
(Muistakaamme tässä kohtaa Nietzschen 'Miten tosi maailma muuttui taruksi' ja hänen subjektin käsitteeseen kohdistamansa kritiikki, Saussure: merkityn ja merkitsijän välinen arbitraarisuus, Derridan dekonstruktio sekä Baudrillardin Nietzscheltä modifioima 'simulacrum'.)
Tämä tilanne voidaan tietysti vielä hyväksyä' eräänlaisena negatiivisen päättelyn versiona, mutta etenkin reduktionististen naturalistien väite siitä, että tutkimisen ja selittämisen jälkeen jäljelle jäävä maailma on 'tosi', ei ole muuta kuin karkea kategoriavirhe, johon vain naturalisti voi langeta.
Lopputulos on nihilistinen, ei positivistinen. Rehellisyys kumoaa itse itsensä. 'Mitään ei ollutkaan' - ellen sitten kykene 'samaistumaan' hiukkasiin ja aaltoliikkeisiin - ellen siis ole eräänlainen shamaani..;)
Mutta juuri tämän taikauskonhan naturalisti halusi tieteellisyydellään kumota! Siten hän kumosi lopulta itse itsensä...tervetuloa Paradoxlandiaan!
*
Me olemme 'pimeydestä' syntyneet ja 'pimeyteen' me palaamme. Kaikki sillä välillä on pelkkää ihmisaivojen mahdollistaman välineen eli kielen tuotosta. Etenkin 'Totuus'.
*
Kutsua mystikkojen tavoin pimeyttä Jumalaksi - se sopii minulle oikein hyvin.
*
Voidaan perustellusti sanoa, että ihmeitä ei ole olemassa siinä merkityksessä, että mitään voisi tapahtua luonnonlakien vastaisesti, mutta mysteeri on eri asia kuin ihme.
Ensinnäkään mysteeri ei ole arvoitus, koska arvoituksella on aina ratkaisunsa. Mysteeri sen sijaan pitää sisällään lopullisen tietämättömyyden, joka johtuu - juuri niin - kysymisestä itsestään eli jälleen kerran kielestä.
Mysteeri ei ole ihme, koska se ei sodi luonnonlakeja vastaan. Kun nimitämme esimerkiksi olemassaoloa mysteeriksi, toteamme ainoastaan sen tosiasian, ettemme tiedä ja - vielä kerran, koska tämä on olennaista - sen, että itse kysymisemme on jo harhauttauttanut meidät olettamaan jotain, jota emme voi kysyä ilman, että teemme siitä 'kuvan'.
Mutta olemassaolossa ei ole kuvia eikä olemassaolo ole kuva. Jos näin olisi, kaikki olisi ollut selvää jo ajat sitten. Nyt - eikä koskaan - mikään ei ole selvää - niin kauan kuin kieli 'pitää meitä vallassaan'.
*
Onko vaihtoehtoa? On - pitää kieltäytyä ajattelemasta - ja se vasta rankkaa ajatustyötä vaatiikin!
*
Kysyn lopuksi: mistä olemme saaneet käsitteen ajatella? Kuka sen meille antoi? Pahantahtoinen demiurgiko? Toiselta nimeltään evoluutio..?
*
Oletko anti-rasisti itse neekeri?
*
Mitä Sipuraan ja naturalisteihin tulee:
He laskevat tieteellisesti sydämen tuskan ja autuuden kvantiteetin, mutta eivät tajua että tulivat samalla selittäneeksi pois sen mitä tutkivat.
On asioita, joiden selittäminen merkitsee niiden kadottamista. Ei siinä mielessä, että kyse olisi toden ja/tai epätoden osoittamisesta vaan siitä, että selittäminen - kun se viedään tarpeeksi pitkälle - lopulta kumoaa oman perustansa eli kielen.
Kieli on väline, jolla tehdään erilaisia 'innovaatioita'. Mutta kun itse välineeseen kohdistetaan jatkuva kriittinen katse, sen konstruktiivinen luonne havaitaan ja se katoaa, koska se ei pysty puolustautumaan 'itse itseänsä kohtaan' asettuvaa kritiikkiä vastaan.
Kieli on siten kuin käärme, joka syödessään häntänsä syö itse itsensä. Tietenkään käärme ei voi syödä itseään lopullisesti, mutta vertaus merkitsee sitä, että kielen validiteetti kyllä katoaa lopullisesti, ja sen myötä 'toden maailman' oletus.
(Muistakaamme tässä kohtaa Nietzschen 'Miten tosi maailma muuttui taruksi' ja hänen subjektin käsitteeseen kohdistamansa kritiikki, Saussure: merkityn ja merkitsijän välinen arbitraarisuus, Derridan dekonstruktio sekä Baudrillardin Nietzscheltä modifioima 'simulacrum'.)
Tämä tilanne voidaan tietysti vielä hyväksyä' eräänlaisena negatiivisen päättelyn versiona, mutta etenkin reduktionististen naturalistien väite siitä, että tutkimisen ja selittämisen jälkeen jäljelle jäävä maailma on 'tosi', ei ole muuta kuin karkea kategoriavirhe, johon vain naturalisti voi langeta.
Lopputulos on nihilistinen, ei positivistinen. Rehellisyys kumoaa itse itsensä. 'Mitään ei ollutkaan' - ellen sitten kykene 'samaistumaan' hiukkasiin ja aaltoliikkeisiin - ellen siis ole eräänlainen shamaani..;)
Mutta juuri tämän taikauskonhan naturalisti halusi tieteellisyydellään kumota! Siten hän kumosi lopulta itse itsensä...tervetuloa Paradoxlandiaan!
*
Me olemme 'pimeydestä' syntyneet ja 'pimeyteen' me palaamme. Kaikki sillä välillä on pelkkää ihmisaivojen mahdollistaman välineen eli kielen tuotosta. Etenkin 'Totuus'.
*
Kutsua mystikkojen tavoin pimeyttä Jumalaksi - se sopii minulle oikein hyvin.
*
Voidaan perustellusti sanoa, että ihmeitä ei ole olemassa siinä merkityksessä, että mitään voisi tapahtua luonnonlakien vastaisesti, mutta mysteeri on eri asia kuin ihme.
Ensinnäkään mysteeri ei ole arvoitus, koska arvoituksella on aina ratkaisunsa. Mysteeri sen sijaan pitää sisällään lopullisen tietämättömyyden, joka johtuu - juuri niin - kysymisestä itsestään eli jälleen kerran kielestä.
Mysteeri ei ole ihme, koska se ei sodi luonnonlakeja vastaan. Kun nimitämme esimerkiksi olemassaoloa mysteeriksi, toteamme ainoastaan sen tosiasian, ettemme tiedä ja - vielä kerran, koska tämä on olennaista - sen, että itse kysymisemme on jo harhauttauttanut meidät olettamaan jotain, jota emme voi kysyä ilman, että teemme siitä 'kuvan'.
Mutta olemassaolossa ei ole kuvia eikä olemassaolo ole kuva. Jos näin olisi, kaikki olisi ollut selvää jo ajat sitten. Nyt - eikä koskaan - mikään ei ole selvää - niin kauan kuin kieli 'pitää meitä vallassaan'.
*
Onko vaihtoehtoa? On - pitää kieltäytyä ajattelemasta - ja se vasta rankkaa ajatustyötä vaatiikin!
*
Kysyn lopuksi: mistä olemme saaneet käsitteen ajatella? Kuka sen meille antoi? Pahantahtoinen demiurgiko? Toiselta nimeltään evoluutio..?
Subscribe to:
Posts (Atom)