Kuvan pappi puhuu tällä kertaa totta.
*
Kielimafia tarkensi ja lisäili [luku II, 1] klo: 16.40.
I
Omatunto [joka vastausta saamatta kerta toisensa jälkeen kysyy, miksi Jumala sallii pahuuden] ja Lutherin äärimonergismi [Jumalan ja ihmisen välillä on ääretön, sovittamaton ero] ovat institutionalisoituneen kristillisen teologia-uskon pahimmat viholliset.
Moraalisen omatunnon kriisi [tyhjyys] ja tuota kriisiä ilmentävä Lutherin sadomasokistinen pessimismi ihmisen tahdon suhteen [jopa tahtoessaan Jumalaa ihminen tahtoo vain itseään] voivat tuhota uskon sisältäpäin, kun taas ateismi ja agnostismi sekä Darwinin evoluutiomalli eivät perustattomassa teoreettisuudessaan ja havainnoivassa ulkokohtaisuudessaan välttämättä edes hipaise uskon emotiivis-eksistentiaalista ydintä - [Buñuelin uskon romahduttikin lopullisesti Markiisi de Sade, tuo ateisteista moraalisesti rehellisin].
Paavalin alkuperäistä Kristus-yhteys-uskoa sen sijaan on mahdoton kumota älyllisesti tai muodollisesti, koska siihen itseensä sisältyy kaikkien ideologioiden psykologinen perusparadigma eli 360 asteen 'näkökulma', jossa/jolloin yksilöstä tulee se, mikä/mitä hän on nimenomaan universaalin totuuden kantaja-subjektina eikä jonkin paikalliseen kulttuuriin sidotun myyttis-historiallisen tekstin tulkitsija-lakimiehenä tai ikioman kivikuvan [horoskooppi-universumin] animistis-taikauskoisena palvojana.
Joka kritisoi Paavalia, tekee sen [tietämättään] joko Paavalin universaalin singuraalisuuden lähtökohdista käsin [esim. uskontotieteilijöiden kritiikki kristinuskoa kohtaan] tai sitten arkaaisen apartheid-asenteen lähtökohdista, joita juutalaisuus ja kreikkalaisuus viime kädessä edustivat. Niiden uskonnot oli sidottu kulttuuriin, valtioon ja kulttiin, kun taas Paavalin universaali singulaarisuus ei tuntenut mitään kulttuurirajoja, joskin jo Paavali toki törmäsi seurakunta-organisoinnissaan ongelmiin, jotka 300-luvun vapauttavien tapahtumien 'pakottamina' lopullisesti muuttivat alkuperäiseen kristinuskoon sisältyvän apokalyptis-eskatologisen yhteisöllisyyden yhteiskunnalliseksi valtakoneistoksi ja siten Euroopan keskiajan tehokkaimmaksi poliittiseksi voimaksi.
II
1
Seuraavassa toinen vakavampi sitaatti [osa 2] Luis Bunuelin verrattomasta muistelmakirjasta Viimeinen henkäykseni.
Allekirjoitan lähes kokonaisuudessaan nämä Bunuelin pohdiskelut, jotka muistuttavat etäisesti Albert Camus'n ajatuksia absurdista. Buñuel ei kuitenkaan ole absurdi moralisti samassa mielessä kuin Riivaajien Kirillovia muistuttava Camus vaan pyrkii hyväksymään ja ilmaisemaan todellisuuden kaikessa sattumanvaraisuudessaan, jolloin tapahtumat muuttuvat omituisiksi ja unenomaisiksi [surrealistisiksi].
2
Jos syntymämme on täysin sattumanvarainen, munasolun ja siittiösolun [miksi juuri se, miljoonien joukosta?] kohtaamisen tulos, niin sattuman rooli häipyy inhimillisten yhteiskuntien muodostuessa, kun sikiö ja sittemmin lapsi ovat näiden lakien alaisia. Sama koskee kaikkia lajeja.
Lait tavat, kehityksen historialliset ja sosiaaliset ehdot, edistys, kaikki mikä vie kehitystä eteenpäin, pönkittää vankkumatonta yhteiskuntajärjestystä, kulttuuria, johon me onneksemme tai epäonneksemme syntymästämme kuulumme; kaikki tämä on jokapäiväistä ja sitkeää taistelua sattumaa vastaan. Sattuma elää herkeämättä, yllättävänä ja yrittää pureutua yhteiskunnalliseen väistämättömyyteen.
Näiden välttämättömien lakien ansiosta saatamme elää yhdessä, mutta en luule, että löydämme niiden joukosta ensisijaisen tärkeitä peruslakeja. Minusta tuntuu itse asiassa, ettei tämän maailman ollut välttämätöntä olla olemassa, ettei meidän välttämättä tarvitsisi elää ja kuolla.
Koska me olemme vain sattuman lapsia, maapallo ja maailmankaikkeus olisivat voineet jatkaa ilman meitä, aina vuosituhansien päähän asti. Tuntuu mahdottomalta kuvitella tyhjää, loputonta, teoreettisesti ottaen hyödytöntä maailmankaikkeutta, jota minkäänlainen älyllisyys ei voisi tutkia, joka olisi olemassa yksin, kuin pysyvä kaaos, kuin järjetön, eloton hylkiö. Ehkäpä meille tuntemattomat toiset maailmankaikkeudet jatkavat tähän tapaan hyödytöntä vaellustaan. Joskus meistä jokainen tuntee itsessään syvän kaaoksen heijastuman.
Jotkut uneksivat loppumattomasta maailmankaikkeudesta, toisten mielestä se taas loppuu tilassa ja ajassa. Kumman valitsisit kahdesta selittämättömästä mysteeristä? Toisaalta käsitys loppumattomasta maailmankaikkeudesta on käsittämätön. Toisaalta taas ajatus loppuun tulleesta maailmankaikkeudesta, jota ei enää jonain päivänä olisi olemassa, heittää minut kauheaan tyhjyyteen, joka sekä kiehtoo että kauhistuttaa. Heilun näiden kahden välillä. En tiedä.
Kuvitelkaamme, ettei sattumaa ole olemassa ja äkkiä käsitettäväksi ja loogiseksi muuttunut maailmanhistoria voitaisiin ratkaista muutamin matemaattisin kaavoin. Siinä tapauksessa pitäisi uskoa Jumalaan, hyväksyä ilman muuta se, että on olemassa aktiivinen, suuri kelloseppä, siis järjestäjä.
Mutta eikö kaikkivoipa Jumala olisi voinut huvikseen luoda sattuman armoille joutuneen maailman? Ei, vastaavat filosofit. Sattuma ei voi olla Jumalan luomus, sillä se on Jumalan negaatio. Nämä kaksi määritelmää ovat ristiriidassa. Toinen sulkee pois toisen.
Minulla ei ole uskoa [olen vakuuttunut siitä, että usko kuten kaikki muutkin asiat syntyvät sattumalta], siksi en näe, miten tästä noidankehästä pääsee ulos. Siksi en yritä tunkeutua siihen.
Itseäni varten tekemät johtopäätökset ovat hyvin yksinkertaiset: on samantekevää uskooko vai eikö usko. Jos minulle todistettaisiin vaikka tällä hetkellä Jumalan häkäisevä olemassaolo, se ei yhtään muuttaisi käyttäytymistäni. En voi uskoa, että Jumala valvoo minua lakkaamatta huolehtien terveydestäni, haluistani, erehdyksistäni. En voi uskoa enkä ainakaan hyväksyä, että hän voisi rangaista minua ikuisuudesta ikuisuuksiin.
Mitä minä hänelle olen? En mitään, hippu tomua. Käyntini maan päällä on niin nopea, ettei siitä jää mitään jälkeä. Olen kurja kuolevainen, minulla ei ole merkitystä ajassa eikä tilassa. Jumala ei huolehdi meistä. Jos hän on olemassa, se on sama kuin häntä ei olisi olemassa.
Keksin kauan sitten lauseen: 'Olen ateisti Jumalan armosta'. Lause on vain näennäisesti ristiriitainen.
Sattuman kanssa käy käsi kädessä mysteeri. Ainakin minun ateismini johtaa ilman muuta selittämättömän hyväksyntään. Koko maailmankaikkeutemme on mysteeri.
En usko jumalaiseen järjestykseen, sillä sellaisen olemassaolo olisi mielestäni vielä mystisempää kuin mysteeri sinänsä ja siksi elän eräänlaisessa hämärässä. Hyväksyn sen. Ei mikään selitys, yksinkertaisinkaan, riitä kaikkeen. Olen valinnut kahdesta mysteeristä omani, sillä se suo minulle ainakin moraalisen vapauden.
Minulta kysytään: entä tiede sitten? Eikö se omalla sarallaan yritä ratkaista ympärillemme kietoutunutta mysteeriä?
Ehkä. Mutta tiede ei kiinnosta minua. Minusta se on pöyhkeilevää, analysoivaa ja pinnallista. Se ei välitä unista, sattumasta, naurusta, tunteista, vastakohtaisuuksista, yleensäkään asioista, jotka minulle ovat tärkeitä. Eräs henkilö sanoo Linnunradassa: 'Viha tiedettä kohtaan ja teknologian halveksunta johdattavat minut vielä joskus järjettömään uskoon.' Tuskin. Minun kohdallani se on mahdotonta. Olen valinnut oman mysteerini ja minun tulee kunnioittaa sitä.
Ihmisillä on kummallinen vimma ymmärtää, supistaa, keskinkertaistaa asioita. Minua on vainottu koko ikäni tylsillä kysymyksillä kuten: Miksi niin? Miksi näin? Voisimme olla melko onnellisia, lähes viattomuuden tilassa, jos pystyisimme jättämään kohtalomme sattuman haltuun ja hyväksyisimme kiltisti elämämme mysteerín - [kursivointi RR].
Luis Buñuel: Viimeinen henkäykseni - [s. 214-216]
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Luis_Bu%C3%B1uel
http://en.wikipedia.org/wiki/Albert_Camus#Summary_of_absurdism
http://fi.wikipedia.org/wiki/Markiisi_de_Sade
http://en.wikipedia.org/wiki/Marquis_de_Sade
http://freepathways.wordpress.com/2009/10/10/lestadiolainen-ateisti/
2 comments:
juu kuulostaa kauniilta tuo 'ει valttamatta] mutta kun nyt uskon nakymattomaan kateen, sattumaan ns. uskon noin etta on valttamatonta olla olemassa. miten perustella jumalan negaatio >:) itse itsensa negaatio
Kritiikki kristinuskoa vastaan on perustunut 1600-1800 luvuilla paljolti Rooman katolisen kirkon (RKK) edustamaa uskoa kohtaan. Tässä kohden kritiikki on osunut väärään kohteeseen, sillä RKK ei edusta Raamatullista uskoa, vaan pakanallista uskoa, jossa RKK on sekoittanut pakanallisten uskontojen ja Raamatun opetuksia keskenään. Tämä tarkoittaa sitä, että RKK:n opetus Raamatusta ei perustu Raamatun todelliseen opetukseen, vaan ihmisten perinteisiin sekä uskomuksiin.
Kritiikki kristinuskoa kohtaan, joka annetaan RKK:n Raamattu opetukseen perustuen on mennyt väärään osoitteeseen, koska RKK ei edusta Raamatun todellista uskoa, eikä alkuperäistä kristinuskoa, eli uskoa Herraan Jeesukseen. Silloin kun kritiikin kohde on väärä, niin sellaisella kritiikillä ei ole mitään arvoa. Jos olet arvostellut ja kritisoinut kristinuskoa RKK:n oppien perustukselta, niin olet haukkunut väärää puuta.
Teologi Hermann Samuel Reimarus kirjoitti teoksissaan 1700-luvulla, että Raamatun kertomuksia on mahdotonta sovittaa yhteen luonnontieteellisten todellisuuskäsitysten kanssa. Reimarus on tuonut esille, että Raamatun ennakkoluuloton lukija huomaa sen olevan vanhojen satujen kokoelma, joka on hulluuden ja pahuuden historia, jonka kiihkomieliset ovat kirjoittaneet, joka on täynnä pappien petoksia. Reimaruksen mukaan Raamattu perustuu valehteluun ja siksi kristinusko on suurelta osin petosta.
Reimaruksen väite, että Raamattu perustuu valheeseen ollen täynnä pappien petoksia ja siksi kristinusko olisi suurelta osin petosta on väärä väite. Reimarus eli aikakautena, jossa kirkko vääristi pahoin Raamatun sanaa sekä sen monet papit elivät moraalitonta elämää. Reimaruksen ongelma oli siinä, että hän luuli kirkon ja pappien edustavan Raamatullista uskoa, jota he eivät kuitenkaan edustaneet. Tämän tähden hän näki asiat väärässä valossa ja luuli Raamatun perustavan valheeseen, koska kirkko ja suuri osa papistoa eli valheessa ja vääristeli Raamatun sanaa.
Monilla nykypäivän ihmisillä on sama ongelma. Monet heistä luulevat esimerkiksi katolisen kirkon pappeja ja heidän opetuksiaan Raamatun opetuksiksi, vaikka nämä papit vääristelevät Jumalan sanaa sekä osa heistä elää moraalittomuudessa. Samoin suurin osa luterilaisen kirkon papeista uskoo vääristettyyn Raamatun sanan opetukseen sekä osa heistä elää moraalitonta elämää.
Iso osa kristinuskoa vastaan esitettyä kritiikkiä perustuu luuloon, jossa ihminen luulee vääristyneen Raamatun opetuksen olevan aitoa kristinuskoa. Tämän seurauksena hän sitten esittää kritiikkiä, että kristinusko ei ole totta. Valhe ei tietenkään koskaan ole totta ja totuus. Mutta ei ole viisasta koittaa kumota totuutta valheeseen perustuvien asioiden kautta.
Otan tähän asiaa valaisevan esimerkin. Jos tapahtuisi ryöstö, jossa ryöstäjä olisi pukeutunut poliisin univormuun, niin olisi typerää väittää poliisien olevan valheellisia pankkiryöstäjiä. Yhtä typerää on esittää kritiikkiä kristinuskoa vastaan kritiikin kohteen ollessa ei kristillistä, vaan kristilliseen valeasuun pukeutunutta kristillisyyttä. Tämä on monen ihmisen ongelma, joka kritisoi kristinuskoa, eli hän kritisoi kristinuskoa haukkumalla väärää puuta. Itse asiassa tässä tapauksessa hän ei kritisoi todellista kristinuskoa, vaan sen valhejäljitelmää. Tällaisella kritiikillä ei ole mitään painoarvoa.
Tekstin lähde; http://koti.phnet.fi/petripaavola/kritiikkikristinuskoavastaan.html
Toinen hyvä kirjoitus samasta aiheesta; http://www.jariiivanainen.net/Raamattukritiikki.html
Post a Comment