Vastauskommentteja

Katso edellisen päreeni kommenttiosasto.
*
PJ

Kyse on siis muutoksen ja samuuden ykseydestä. Miten se voi olla mahdollista?
Miten minä voisin olla edelleen sama minä 54 vuotiaana kuin 10 vuotiaana?

Ja silti jopa omasta mielestäni - ainakin muistikuvissani - olen.

Muistan itseni mummolassa - Päijänteen rannalla - hyvin selvästi, ja tiedän - siis todella tiedän (näin sanoo ymmärrykseni - mitä se lieneekin), että minä olen tuo kymmenvuotias poika - edelleen, 44 vuotta myöhemmin (vaikka monet ovatkin täysin eri mieltä - joskus jopa minä itse!).

Tämä esimerkki vihjaa Augustinuksen Tunnustuksiin kuten varmasti huomasit.

*
Timo, Ripsa et al.

Miettikääs hetkeksi Kretschmerin persoonallisuutypologioita, jotka juontuvat 1800-luvun lopulta ja joita on pidetty jo pitkään (tieteen näkökulmasta aivan oikeutetusti) huuhaana.

Dostojevskin ja Nietzschen aikana ne olivat kuitenkin muodissa - eli tieteen viimeisin sana.

Entä jos meidän pitäisi analysoida/arvioida fiktiivisten teosten roolihahmoja näiden jo 'ohitettujen' psykologisten oletusten pohjalta, niin pitäisimmekö ko. hahmoja realistisina vai vähintäinkin omituisina?

Meillehän ei enää (ainakaan arkisesti ajatellen) edes ole olemassa 'luonteita' tai tyyppejä. On vain tietyn temperamentin omaavia (usein keinotekoisia) rooleja.

Mutta kuten parhaimmassa fiktiivisessä/dramaattisessa kirjallisuudessa - roolihahmot eivät alistu mihinkään psykologiaan (ajatelkaa vaikka Hamletia), sillä ne eivät pelkästään jäljittele elämää vaan - epätoivoisesti tai nauraen - yrittävät olla itse elämä!

'Psykologinen' on siis - näin ajattelen - melko löyhä ja jopa turha viitekehys parhaimmalle fiktiolle.

Ei kuitenkaan siinä merkityksessä kuin nykytiede meille psykologian esittelee vaan itse tieteen paradoksaalisesta määritelmästä ja luonteesta johtuen.

Tieteen pitäisi olla totta (pysyvää) - ja silti se muuttuu jatkuvasti...

Mutta Dostojevski ja Shakespeare eivät muutu, vaikka keksittäisiin miten hieno fysikaalinen teoria.

Kvantit ja kvarkit eivät selitä mitään ihmisluonnosta.

Kieltämättä tämä on jollain tapaa myös traagista, vaikka sen voivat tajuta ehkä vain Einsteinin kaltaiset nerot.

Keskivertoluonnontieteilijällä on yleensä pirun pitkä matka humanismiin...

Toki puolestaan suuri osa humanisteista ajattelee usein, että heidän dramaattinen ihmiskeskeisyytensä on jotain täysin - siis täysin - autonomista ja riippumatonta luonnon 'voimista'.

Näin onkin mutta vain sillä ehdolla, että humanisti katselee suoraan 'silmiin' biofysikaalisen maailman määrällista kaikkeutta ja sisällöllistä tyhjyyttä, jonka ainoa 'Luoja' (merkityksessä esse est percipi) hän itse on - ellei häntä itseään(kin) sitten jo alunperin ole luotu....