Päreentekijän puolustuspuhe

Kielimafia tarkisti ja muutti kolmen kappaleen sisäisiä rakenteita - klo: 16.35

2005 syksyllä julkaistiin Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä artikkeli blogeista ja bloggaamisesta, mikä - silloin vielä journalistien taholla jopa halveksuttu 'muoti-ilmiö' oli juuri lyömässä itseään todella voimallisesti läpi myös Suomessa - noin 3-4 vuotta myöhässä - ainakin angloamerikkalaiseen maailmaan verrattuna.

Vielä nykyäänkin - yli kolme vuotta myöhemmin, kun blogien määrä on kasvanut räjähdysmäisesti vuoden 2005 vajaasta 3000:sta yli 30000:een, kuulee närkästyneitä kannanottoja bloggaamisen luonteesta ja sen kirjallisesta alempiarvoisuudesta 'viralliseen' journalismiin ja lehtikirjoitteluun verrattuna - kirjallisuudesta nyt puhumattakaan.

Minua ei tämä kritiikki huoleta pätkääkään. Eikä huolettanut oikeastaan edes syksyllä 2005. Tutkainta vastaan on turha taistella - tässäkään asiassa - olkoonkin, että koko net-verkoston mahdollistama virtuaalimaailma sisältää ennennäkemättömät sisällöt ja mahdollisuudet myös silkan roskan ja väkivallan (erotuksena pornosta seksinä) esittämiseen.

Me emme enää voi sanoa ei tekniikan kehitykselle. Emme ole koskaan voineet - ainakaan höyrykoneen keksimisen jälkeen. Onko tämä hyvä vai huono asia - sen aika näyttää. Itse suhtaudun tulevaisuuteen 'luottavaisen' pessimistisesti. Kaikki mikä on syntynyt, on omiaan häviöön - myös ihminen ja ihmiskunta, jos saan hieman laajentaa Goethen Faustissa esittämää visiota.

Mutta se, mikä minua tässä yhteydessä varsinaisesti kiinnostaa, on bloggaamisen ja etenkin blogipostausten - päreitten, joiksi niitä itse kutsun - määritteleminen. Kysyn siis: Mitä on bloggaaminen? Mitä sen pitäisi olla? Ja miksi - jos sen muka pitäisi jotain tietynlaista luonteeltaan olla?

Vastaan ykskantaan kaikkiin noihin kysymyksiin periaatteessa samalla tavalla kuin kommentissani Hesarin toimittajalle vuonna 2005.

Bloggaamiselle ei ole olemassa mitään muita kuin journalismin etiikkaan ja tuota etiikkaa kontrolloiviin juridisiin sääntöhin liittyviä rajoituksia. Ilmaisullisesti kyseessä on täysin vapaa maailma. Jokainen bloggaaja voi ja saa luoda oman blogiprofiilinsa niin itsenäisesti ja luovasti kuin vain haluaa ja pystyy.

Tämä onkin bloggaamisessa minulle kaikkein kiihottavinta: täydellinen vapaus ilmaista ja siten myös 'muunnella/manipuloida' itseään/tunteitaan blogipostauksissa eli päreissä niin sanojen, kuvien kuin äänenkin (lähinnä youtube-linkit) erilaisten kombinaatioitten muodossa.

Päre on uusi ja aivan oma 'taiteen' lajinsa, jos sitä vertaa esimerkiksi vielä 15 vuotta sitten vallinneeseen informaatioteknologiseen tilanteeseen, jolloin sana- kuva- ja äänikollaashien tekeminen kuului vielä harvojen ja valittujen - lähinnä niin sanottujen taiteilijoiden - 'etuoikeuksiin' ja työmuotoihin. Nyt sitä voi harjoittaa kuka tahansa - on voinut itse asiassa jo yli kymmenisen vuotta.

Mutta kysyn edelleen: Mitä on päre? Mikä siinä todella on niin vallankumouksellista, kuin haluan olettaa?

Ensimmäinen syy on jo mainittu. Päreen tekeminen on kaikkien ulottuvilla. Tarvitaan vain tietokone ja tietty - ei edes välttämättä kovin monipuolinen - tekninen hallintavalmius, jotta päretys mahdollistuisi.

Toiseen syyhyn, joka kytkeytyy kiinteästi ensimmäiseen, on myös jo viitattu. Kollaasiteknisten mahdollisuuksien helppo käyttö.

Kolmas syy on sitten monimutkaisempi, ja vaikka siihenkin on edellä viitattu: itseilmaisun ja oman profiilin luomisen lähes rajattomat mahdollisuudet ja vapaudet, pitää vielä kysyä olennaisin: mihin päreen tekijä pyrkii?

Kysymys on itse asiassa ikivanha. Se on periaatteessa aivan sama kuin kysyä: mihin taiteentekijä pyrkii? Mihin ihminen lopulta pyrkii elämässään ja elämällään?

Huomataan, että erotan tässä päreen sekä pelkästään journalistis-esseistisen ja päiväkirjamaisen ilmaisun toisistaan. Toistan yhä uudestaan, että päreen kautta bloggaaja ensisijaisesti ilmaisee ja luo itseään. Vasta toissijaisesti hän informoi ja siirtää mielipiteitään sekä mahdollista tietoaan eteenpäin muiden saataville.

Päre on identiteetin muokkaamisväline ja -muoto. Siis esteettis-psykologinen prosessi - ikäänkuin minuutta camp-tyyppisenä taideteoksena. Tai ainakin minulle se on sitä. Niin sanottujen asiablogien pitäjät lienevät melko lailla eri mieltä, mutta en nyt puhukaan heistä vaan nimenomaan ihmisestä, joka elää päreensä kautta ja jopa 'päreessään' kuten taiteilija taiteessaan ja sen luomisessa.

Päre on sekä ilmaisun tulos että sen väline - kuin maalarin sivellin, jolla tekijä hahmottelee jotain kuvaa kankaalle. Tai kuin pianonkosketin tai kitarankieli, josta etsitään tietynlaisia ääniä ilmaisemaan omia tunnetiloja - vaikutelmia ja elämyksiä - ja saatetaan ne sitten kaikkien ulottuville virtuaalitodellisuudessa.

Päre on kuitenkin välineellisyytensä ohella perimmältään kommunikaatiota - siis nimenomaan pikemminkin kommentointia kuin informointia.

Kun nyt pohdin asiaa pitemmälle käsitteellisesti, huomaan päätyneeni äärimmäisen syvälle estetiikan, taiteen ja ylipäätään itseilmaisun ongelmien syvyyksiin, jotka ovat lopulta - niin pahalta kuin se eräitten korvaan kalskahtaakin - perin filosofisia luonteeltaan. Tai ainakin niiden ajatuksellinen selvittely sitä on, vaikka koko itseilmaisun kenttä ja ulottuvuudet kuuluvatkin - tai eivät pelkästään kuulu - ne ovat elämää eivätkä 'mitään sen kummempaa'.

Sikäli kuin elämä ei muka perimmältään olisi jotenkin kummallista - ainakin ihmisen elämä - tietoisuuksineen, teknologioineen ja ratkeamattomine eettisine ongelmineen.

Joka tapauksessa päreen tekemisestä - en siis puhu kirjoittamisesta! - on muodostunut minulle ikäänkuin pakkomielle - addiktio, johon olen jämähtänyt kuin jokainen, joka kokee tietyn itseilmaisun tavan itselleen täysin välttämättömäksi.

Minun täytyy vain hyväksyä tämä 'riippuvaisuuteni' pärettämisestä - antaa periksi sille ja väsätä näitä monien mielestä joskus täysin typeriä ja jopa itseäni häpäiseviä ja naurunalaiseksi tekeviä 'epämuodostumia' välittämättä ehkä tippaakaan kritiikistä, jonka kohteena tiedän olevani niin sanottujen oppineitten ja tietoa jakavien, vakavasti keskustelevien, kirjallisesti suuntautuneitten, moraalisesti valveutuneitten - ja ketä/mitä heitä sitten lieneekään tässä bourdieulaisen habitus-distinktio-dynamiikan ja -dialektiikan - todellisuudessa.

Viis minä heistä. Kuljen missä kuljen kirjoitti eräs toinen juoppo skribentti lähes 45 vuotta sitten. Niin teen minäkin. Ja päretän. Niin paljon kuin sielu sietää, päästä lähtee ja kiveksistä irtoaa.

Salute!