Olen perehtynyt melkein kaikkiin asioihin ja ymmärrän niitä, jos vain haluan. Ainoastaan omat tekoni, tunteeni ja naisen logiikka ovat jääneet minulle mysteereiksi.
Tommi Uschanov: [....] Oma ihmiskuvani ja käsitykseni suhteesta politiikkaan kiteytyy hyvin Raymond Geussin teoksessa Philosophy and Real Politiccs (2008):
‘Poliittiset toimijat toteuttavat yleensä tiettyä käsitystä ‘hyvästä’ ja toimivat sen mukaan, mitä he pitävät hyväksyttävänä. Asia on näin, vaikka on kiistatonta, että useimmat ihmiset ovat toiminnassaan suurimman osan aikaa heikkoja, helposti hämmentyneitä, syvästi ristiriitaisia ja ymmällään, ja että he eivät siksi aina tee sallittuina pitämiään asioita. - - He eivät usein tiedä, mitä he haluavat tai miksi he tekivät jotakin. Silloinkin, kun he tietävät tai väittävät tietävänsä, mitä haluavat, he eivät usein pysty johdonmukaisesti selittämään, miksi he tarkkaan ottaen haluavat sitä. Heillä ei usein ole aavistustakaan siitä, mitkä heidän uskomustensa ja intressiensä muodostaman järjestelmän osat ovat ‘eettisiä periaatteita’ ja mitkä ovat (puhtaasti empiirisiä) ‘intressejä’. Tämä ei ole pelkkää tiedon puutetta tai mitään, minkä voisi edes periaatteessa korjata, vaan kyseessä on eräs ihmiselämän syvällekäyvä ja luontainen piirre. Vaikka tämä perustavanlaatuinen epämääräisyys on ilmiö, jonka jokainen kohtaa ja tunnistaa omalla kohdallaan koko ajan, olemme eri syistä huomattavan vastahakoisia hyväksymään, että se on yleinen piirre siinä tavassa, jolla voimme parhaiten ajatella yhteiskuntaelämää. On kuitenkin väärin yrittää väistellä sitä.’ [R. Geuss, Philosophy and Politics, s. 2-3]
Juhana Vartiainen, Tommi Uschanov - Keskusteluja taloudesta, s. 14-15
Pelon liberalismi tarkoittaa ajatusta, että liberalismia voi kannattaa paitsi siksi, että uskoo ihmiseen – kuten sinä ja useimmat muut liberaalit tekevät – myös siksi, että nimenomaan ei usko ihmiseen. Liberaaleja poliittisia instituutioita on syytä kannattaa juuri siksi, että ihmiset ovat ajatusmaailmaltaan sekavia, ailahtelevia ja epäjohdonmukaisia ja voivat hyvää tarkoittaessaankin ajautua tekemään pahaa. Liberaalien poliittisten instituutioiden puitteissa ihmiset saavat aikaan mahdollisimman vähän tuhoa.
Suomalainen historiantutkija Heikki Saxèn on muotoillut, että pelon liberalismi on ‘katsantotapa, joka ottaa lähtökohdakseen inhimillisessä elämässä keskeisellä sijalla vallitsevan pelon ja tähän liittyvän julmuuden’. Ihmiset ovat toisilleen julmia, ja he myös etsivät koko ajan psykologisia verukkeita oikeuttaakseen tämän julmuuden itselleen tai saadakseen sen näyttämään normaalilta ja hyväksyttävältä. Koska ihmiset ovat tällaisia, moraalifilosofiassa ei pitäisi kehitellä teorioita oikeudenmukaisuudesta, vaan pikemminkin epäoikeudenmukaisuudesta. Kuten Saxèn asian ilmaisee, olisi ‘erityisen tärkeää välttää puhumasta liian kirkasotsaisesti ainoastaan oikeudenmukaisuudesta tai myöskään oikeuksista. Pikemminkin epäoikeudenmukaisuuden ajatteleminen koko kirjossaan toisi syvyyttä sen ymmärtämiseen, mille perustuksille oikeudenmukaisuus oikeastaan rakentui’.
Pelon liberalismiin kuuluu myös ajatus, että ihmiset ovat moraalisesti epätäydellisiä ja että heidän tulee antaakin olla sellaisia. Ihmisille ei pidä liikaa valittaa heidän pienistä paheistaan, koska he eivät kuitenkaan luovu niistä. He vain kehittävät itselleen psykologisen puolustusmekanismin, joka laajenee vaivihkaa kattamaan myös heidän isommat paheensa, ja sitten sitä vasta ongelmissa ollaankin.
Siinä määrin kuin itse edustan liberalismia, edustan juuri pelon liberalismia. [....]
Juhana Vartiainen, Tommi Uschanov - Keskusteluja taloudesta, s. 18-19.
[S]inun suhteesi kieleen vaikuttaa olevan hyvin toisenlainen kuin minun. Oletkin usein maininnut suureksi nuoruudenvaikuttajaksesi tieteenfilosofi Karl Popperin, jonka käsitys kielestä ja kielen roolista filosofiassa erosi jyrkästi 1900-luvun filosofian valtavirrasta.
‘Popper: kun keskustellaan sanojen merkityksestä, ollaan hakoteillä.’ Näin kirjoitit Twitterissä 17.4.2016, kun puheena oli jälleen ‘uusliberalismi’. Minulle kyseinen ajatus päinvastoin edustaa Popperin surkeinta ja masentavinta hakoteille suistumista koko hänen muutoin niin kannatettavassa ajattelussaan. Popper onnistui tulkitsemaan 1900-luvun filosofien lisääntyvän kiinnostuksen kieleen (niin sanotun ‘kielellisen käänteen’) niin, että nämä filosofit olivat kiinnostuneita vain ‘pelkästä kielestä’ eivätkä todellisuudesta sen takana. Tämä on yhtä absurdi ja loukkaava tulkinta kuin esimerkiksi se, että sinä olisit muka nimittänyt työttömiä rikkaruohoiksi.
Kun Popper ainoan kerran elämässään tapasi Ludwig Wittgensteinin, jota pidetään yhtenä filosofian kielellisen käänteen keskushahmoista, sukset menivät ristiin niin pahasti, että tuosta kymmenminuuttisesta tapaamisesta on kirjoitettu kokonainen kirja, joka on suomennettukin [‘Wittgensteinin hiilihanko: selvitys kahden suuren filosofin kymmenminuuttisesta kiistasta’ (2001/2002]. Popper oli jotenkin onnistunut omaksumaan käsityksen, että Wittgensteinin mukaan filosofiset ongelmat häviävät, kun filosofit alistuvat nöyrästi ja kritiikittömästi olemassa olevalle kielelle, millaista se sitten onkin.
Todellisuudessa Wittgenstein ajatteli täsmälleen päinvastoin. Hänen mukaansa ‘olemme taistelussa kielen kanssa’ ja filosofia on ‘taistelua sitä vastaan, että kielemme välineet noituvat ymmärryksemme’, koska ‘kielessä on valmiina kaikkia varten samat ansat’. Tämä on sitä filosofiaa, jonka olen aina kokenut itselleni omimmaksi ja johon pitkälti keskityin, kun opiskelin teoreettista filosofiaa Helsingin yliopistossa parikymmentä vuotta sitten.
Juhana Vartiainen, Tommi Uschanov - Keskusteluja taloudesta, s. 80-81.
Takavuosina arvostelit oivaltavasti – ja leimallisen ekonomistimaisesti – Juha Siltalan kirjaa työelämän huononemisesta toteamalla, että siinä olivat äänessä yksipuolisesti vain ihmiset, joiden omat kokemukset olivat niin huonot, että ne ovat saaneet heidät ottamaan yhteyttä Siltalaan. Kyseessä on niin kutsuttu itsevalintaharha, ‘self-selection bias’, niin kuin sitä taloustieteessä nimitetään. Mutta politiikka itse on yksi suuri itsevalintaharha, eikä se muuta voikaan olla, ellei kansanedustajia sitten ruveta valitsemaan arpomalla.
Mikään edellä sanomani ei tietenkään tarkoita, että kaikki ihmiset olisivat irrationaalisia kaikissa asioissa kaiken aikaa. Tietenkään he eivät ole. Mutta kuten yhdysvaltalainen taloustieteilijä Robin Hanson on sanonut: ‘Jos haluat ulkopuolisten ihmisten uskovan sinua, sinulla ei silloin ole mahdollisuutta valita sitä mittapuuta, jota he käyttävät rationaalisuudelle. Kysymys on siitä, mitä rationaalisten ulkopuolisten tulisi uskoa, kun huomioidaan heidän saatavissaan oleva evidenssi ja heidän rajallinen keskittymiskykynsä’.
Juhana Vartiainen, Tommi Uschanov - Keskusteluja taloudesta, s. 149-50.
Mutta koska sairaskin saa kääntää kylkeä vuoteessaan, täytyy meillä muillakin olla oikeus vaihtaa asentoa, se on ainoa mitä voidaan tehdä ja mitä on keksitty puolustuskeinoksi omaa Kohtaloaan vastaan. Ei pidä luulla että piinansa voi karistaa jonnekin matkan varrelle. Piina on kuin kaamea nainen jonka kanssa on naimisissa. On ehkä loppujen lopuksi parempi rakastaa sitä vähän kuin kuluttaa itsensä loppuun tappelemalla sen kanssa läpi elämän. Jos kerran on selvä ettei sitä voi nitistää?
Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää, s. 368. *** En voinut ajatellakaan Tanian jättämistä yksin tilassa, johon hän oli toimittanut itsensä. Sitä paitsi hän tarrasi lujasti tragediaansa ja vielä enemmän vaatimukseensa saada näyttää se minulle koko kamaluudessaan. Mikä tilaisuus! Köyhyyden ja välimatkojen estämät rakkausjutut ovat kuin merimiehen rakkaus, ne onnistuvat ja kestävät aina. Kun ei päästä näkemään usein, rähinät jäävät pois ja se on jo melkoinen voitto. Koska elämä on vain valheiden pöhöttämä houre, ihminen on sitä tyytyväisempi mitä kauemmas toisesta pääsee ja mitä enemmän voi keksiä valheita, sehän on vain luonnollista, niin käy aina. Ei totuutta kukaan kestä.
Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää, s. 388. *** Vain pikku murheilla on enää väliä [....] Siinä kaikki mitä elämästä on jäljellä. Pieni katkera muisto, loput on suuremmalla tai pienemmällä menestyksellä oksennettava tien varteen, kovalla tuskalla ja vaivalla. Ja siinä sitten seistään kuin ikäloppu muistojen lyhtypylväs kadunkulmassa, josta kukaan ei kulje.
Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää, s. 486.
Voimme nyt astua loputtomiin filosofisiin perusteluihin – tai pikemminkin niiden purkamisiin – joilla itseidenttinen [tarkkailijasta riippumaton] totuus voidaan kiistää. Ei ole pelkkää saivartelua ja käsiteleikkiä kiinnittää Hegelin jalanjäljissä huomio siihen, miten itseidenttinen totuus on käsitteellinen mahdottomuus. Miten Totuus [jonkin asian ‘Koko Asia’] voisi olla luonteeltaan sellainen, että siitä voidaan vähentää jotakin tai siihen voidaan lisätä jotakin? Vähentäminen vähentäisi sen totuutta, ja lisääminen puolestaan toisi siihen jonkin elementin, joka ei enää kuulu Totuuden alueeseen. [Miten Totuus voisi olla enemmän kuin Totuus?] Jotta totuus olisi itseidenttinen – siis sama kuin se itse on [senhän totuudelta voi hyvin vaatia] – totuuden tulisi kyetä jotenkin eroamaan itsestään todentaakseen tämä samuuden. Mikä on tämä distanssi, joka kykenee artikuloimaan tai antamaan kaikupohjaa, resonanssin, totuudelle? Ainakaan se ei ole Totuus, koska Totuuteen ei voi lisätä mitään. kenties se on iteraatiota [kertausta, toistoa], ehkä reflektiota [katsetta, harkintaa] tai vaikkapa attribuutin antamista [samuuden verifioimista].
Mutta, mutta: esiin astuisivat siis ajallisuus, etäisyys tai liike. Kysehän piti olla Totuudesta, itseidenttisestä totuudesta, johon ei voi lisätä mitään tai josta ei voi ottaa mitään pois, mutta nyt sitä yritetään alistaa taas aivan tavallisten seikkojen ja esineitten luonnonlaeille, olemaan identtinen vaikka jonkun suplementin [ylijäämän tai täydennyksen] välityksellä ja kautta. Jokaisen Totuuteen on aina-jo-kirjoitettuna samuuden ylijäämän kirous. Se ei voi olla sisältämättä jonkin elementin tai jotakin elementtiä, joka samalla kertaa sekä tuottaa tämän samuuden että tuottamisellaan eroaa tästä samuudesta. Jotta asia ei vaikuttaisi liian yksinkertaiselta, on huomattava, että tämä ‘elementillisyys’ ei ole noin vain samastettavissa yksinkertaisesti aikaan, distanssiin tai liikkeeseen, sillä näiden elementtien tulisi olla läsnä jo itseidenttisessä Totuudessa, joka ei siis kokonaisuutena enää olisi alisteinen ajan, etäisyyden tai liikkeen vaikutuksille, koska se on Totuus, ei sen enempää eikä vähempää. Sanotaan tämä siis mahdollisimman lyhyesti: spekulatiivisen filosofian Totuus ei pysy kasassa, vaan se on kirottu totuuden ylijäämäisyydellä.
Sitaatti kirjasta Kalle Haatanen: Ei voisi vähempää kiinnostaa – kirjoituksia nihilismistä s. 32-34.
Nihilismin pelko Yhdysvalloissa on kuitenkin niin suuri, että jonkinlainen katsaus pikkukaupunki-ideaaliin häämöttää lähes aina taustalla: sitä vasten punnitaan demokratian onnistumiset ja epäonnistumiset, kansalaisten menestymiset ja kärsimystarinat. Joskus asetelma on konservatiivisuudessaan niin pelottava, erityisesti silloin kun liberaaleja vasta-argumentteja on vaikea löytää. Historioitsija Christopher Lasch näkee suvaitsevaisuutta ja moniarvoisuutta hellivien liberaalien itse asiassa kaivavan maata altaan. Liberaalit eivät ymmärrä, että heidän suvaitseva elämänasenteensa on kokonaan riippuvainen työstä, jolla aiemmat sukupolvet – niin ahdasmielisiä kuin he saattoivat ollakin – ovat rakentaneet demokratian todellisen kivijalan. Löysä, relativistinen ja suvaitsevainen lässyliberalismi on aina lopunajan bakkanaali, jossa kuoritaan kermat kakun päältä. Sen katsotaan olevan tuhoon tuomittu tie, joka johtaa todellakin demokratian näivettymiseen ja kaiken nielevään individualismiin ja nihilismiin.
Laschin mukaan tarvitaan ‘revisionistinen tulkinta Yhdysvaltain historiasta’. Siinä tulisi painottaa, kuinka liberaali demokratia on elättänyt itsensä lanaamalla moraalisten ja uskonnollisten traditioiden pääomaa. – Siis traditioita, jotka edelsivät liberalismin nousua. Samalla tulisi kunnioittaa syvästi nyt halveksittuja klassisesta republikanismista ja varhaisesta protestanttisesta teologiasta nousevia ajattelutraditioita. Niillä kun ei koskaan ollut epäselvyyttä kansalaishyveiden tärkeydestä; niissä ymmärrettiin, että demokratian täytyy edustaa jotakin suurempaa kuin valistunutta oman edun tavoittelua, ‘avoimuutta ja toleranssia’.
Tämä argumentointitapa on siinä määrin tehokas, että Helsingin yliopistolla vieraili muutama vuosi sitten eräs [liberaali] amerikkalainen historioitsija, joka paneutui kirjaansa varten varhaiseen amerikkalaiseen puritaanisuuteen ja konservatiivisuuteen, vakuuttui niiden asemasta demokratian todellisena alkuperänä – ja päätti olla julkaisematta kirjaansa tämän karmivan totuuden edessä.
Allan Bloomin vaikutusvaltainen teos ‘The Closing of the American Mind’ [....] aiheutti myös säpinää myös kampuksilla. Kirjan keskeinen kritiikin kohden on ‘vasemmiston nietzcheläistyminen’ ja teoksen mukaan kaikki arvokas häpäistään juuri edellä mainitun kulttuurirelativismin myötä. Sen sijaan että luettaisiin edelleen länsimaisen sivistyksen klassikkoja Platonista Hegeliin, yliopistointelligentsia on hurahtanut kokonaan vaihtoehtoisiin historiankirjoituksen muotoihin: naistutkimuksen, rotututkimukseen ja queer-opintoihin. Niissä jokainen alakulttuuri kirjoittaa omaa historiaansa, ja vanha kunnon Sivistys uhkaa näyttäytyä vain valkoisten heteromiesten hirmuvaltana. Bloom näkee tämän katastrofina yliopistoille, sillä ne ovat muuttuneet hänen silmissään tiedon vaalijoista ja levittäjistä tyhjänpäiväisen poliittisen korrektiuden ja perusteettoman liberalismin tehtaiksi, jotka tuhoavat kyvyn ymmärtää yksilön ja yhteisön todellista arvoa.
Sitaatti kirjasta Kalle Haatanen: Ei voisi vähempää kiinnostaa – kirjoituksia nihilismistä s. 114-116.
Immanuel Kantin mukaan ihmiset ovat tasa-arvoisia arvokkuudessa, koska he ovat kykeneväisiä moraalisen valintaan. Nyt tilanne vaikuttaisi olevan se, että jokainen ihminen on – saavutuksista ja valinnoista riippumatta – apriorisesti, ennalta asetetusti, arvokkuudessaan samanarvoinen. Jokainen ihminen on samanlaisen laulunarvoinen. Arvottaminen ja oikeudenmukaisuus ovat siis menettäneet siteensä siihen arvottamisen prosessiin, josta ne alunperin kumpusivat. Pikkukaupunki, polis-ideaali ja arendtilainen privaatin kritiikki loistavat poissaolollaan. Charles Taylorin kielikuvan mukaan kohta ‘varpaiden lutraaminen lämpimässä mudassakin katsotaan arvokkaaksi kulttuuriseksi toiminnaksi’. Kyse on aina vain siitä, kuka puhuu. Kenties Yhdysvaltain lukemattomista etnisistä vähemmistöistä – tai elämäntapansa valinneista [tällä ilmaisulla tarkoitetaan yleensä homoja] ihmisistä – löytyy jokin ryhmä, joka vaalii varpaiden lutraamista lämpimässä mudassa pyhänä, uskontoon rinnastettavana etuoikeutenaan. – Eikä sitä kulttuurirelativismin oloissa käy arvosteleminen. Valkoiset heteromiesfasistit siinä vain yrittävät pitää kiinni vuosisataisen riiston tuottamasta valta-asemastaan.
Panokset ovat siis todella kovia! Mikäli synkimmät analyysit kulttuurirelativismista pitävät paikkansa, jo kaksi lasta on mennyt pesuveden mukana. ‘Totuus ja demokratia.’ Ne molemmat nähdään vain sattumanvaraisina, kontingentteina historiallisina rakenteina, jotka ovat vieläpä verisesti pystytettyjä, joten niitä on täysi oikeus mollata ja murentaa. Älä, opettajanatsi, käy selittämään mulle Platonista, se ei kuulu yliopiston pakolliseen opetussuunnitelmaan. Minä luen nyt pääaineena ‘omaa kulttuuriani’, vasenkätisten uushindujen gnostilaista vaihtoehtolääketiedettä. ‘Miten niin kolmion kateettien neliöiden summa on yhtä suuri kuin hypotenuusan neliö? – minähän olen lesbo’.
Sitaatti kirjasta Kalle Haatanen: Ei voisi vähempää kiinnostaa – kirjoituksia nihilismistä s. 116-118.
Olen optimisti: ehkä aavistus paatosta yhdistettynä laiskaan ironiaan on sopiva sekoitus nihilistisiä elementtejä. Ainakin se vaikuttaisi maailmalta, jossa voi elää.
Sitaatti kirjasta Kalle Haatanen: Ei voisi vähempää kiinnostaa – kirjoituksia nihilismistä s. 165.
Kuitenkaan ei siis käy kiistäminen, että proletariaatin diktatuuri kuului Marxin sanastoon, ja jälkikäteen voi nähdä, että siihen liittyi paitsi tunnepitoisten mielleyhtymien aiheuttamia myös käsitteellisiä ongelmia. Se ei ollut Marxilla pelkkä taistelutunnus tai taktiikan kuvaus. Gothan ohjelman arvostelun mukaan valtio olisi kyseisessä tilassa koko kapitalismista kommunismiin johtavan siirtymäkauden ajan. Tällöin proletariaatin diktatuuri tarkoittaa melkein samaa - Draperin mukaan aivan samaa - kuin Marxin niin ikään käyttämä käsite ‘proletariaatin valta’ (tai ‘herruus’), johon liittyvät läheisesti proletariaatin tai työväenluokan ‘poliittisen herruuden’, sen ‘hallitsevaksi luokaksi’ kohoamisen kaltaiset ilmaukset. Tähän kytkeytyvät myös vallankumousten merkityksen ja oikeutetun väkivallan teemat.
Kaikki nämä käsitteet ja teemat koskevat ‘vallankäytön ja politiikan yhteiskunnallista sisältöä, ei valtiomuotoa’, niin kuin yksinvaltaa tarkoittanut perinteinen diktatuurin käsite oli tehnyt. Tämä oli omiaan hämärtämään, ellei välttämättä Marxin omaa niin ainakin hänen monien seuraajiensa valtioajattelua ja luomaan pohjaa kaikille niille kamaluuksille, joita proletariaatin diktatuurin nimissä myöhemmin tehtiin. Ongelmallista oli myös se, että proletariaatin diktatuuri vaati eettisen oikeutuksena turvaajaksi ‘porvariston diktatuurin’ käsitteen, joka sekin viittasi politiikan sisältöön, ei valtiomuotoon, ja oli nähtävästi tarkoitettu kuvaamaan ylipäätään valtion toimintaa kapitalismin oloissa. Tällöin eräiden Marxin seuraajien näköpiiristä alkoi kadota se mahdollisuus, että tasavaltainen demokratia sittenkin muodostaisi suojaamisen ja kehittämisen arvoisen ainesosan hallitsevien luokkien etuja ajavan valtion kokonaisuudessa.
Marx joka tapauksessa pysyy vakaumuksellisena demokraattina [....].
Kansalaiset nimeävät kysyttäessä terveyden korkeimmaksi arvoksi, ja valtio varaa suuren määrän rahaa sen vaalimiseen ja hoitamiseen, samalla kun kansalaisten siekailematta sallitaan uupua jatkuvassa taistelussa terveyden menettämistä vastaan. Nykyään lääketiede on useimmissa Euroopan maissa ottanut yhteiskunnassa ja yksilön elämässä paljolti sen roolin, joka uskonnolla ennen oli. Keskussairaala on usein suomalaisen kaupungin horisontissa hyvin erottuvan rakennus, jonka sisällä puhutaan liturgisiin kaapuihin sonnustautuneina latinaa ja englantia ja käydään kulkueena tekemässä ilmoituksia pestyille pelastettaville. Taistelu kuoleman voittamiseksi on uskottu lääketieteelle, ja sen käskyt leviävät kaikissa tiedotusvälineissä ja normittavat syntymän ja kuoleman, seksin ja lisääntymisen, syömisen ja liikunnan, työn ja vapaa-ajan, teollisuuden päästöt ja lomalaisen auringonottoajan. Psykiatria ei ole kaihtanut tekemästä taiteesta, draamasta, runosta, musiikista, tanssista, naurusta, itkusta, parisuhteesta, sosiaalisista kontakteista tai uskonnosta itselleen alisteisia psyykkisten häiriöiden ehkäisy- ja terapiamuotoja.
Kansalaiset käyvät useammin kuntosalilla kuin kirkossa, jossa yleensä eivät polvistu kun taas salilla toistavat rituaalisia liikkeitä. Useammin kuin ehtoollista he nauttivat kehoa rakentavia aineita ja urheilujuomia terveytensä, kuntonsa ja ulkonäkönsä parantamiseksi. He kilvoittelevat, jotta he olisivat hyväksyttyjä, suorituskykyisiä, kauniita ja haluttuja ja onnellisia – tai koska he ovat liikunta-addikteja.
Sitaatti kirjasta Ajattelen – olen siis psykiatri luvusta Veronica Pimenoff: Onko medikalisaatio tervettä vai sairasta?, s 178.
Perinteisesti lääketieteellisen hoidon tehtävän on (ollut?) lieventää sairauden aiheuttamaa kärsimystä ja palauttaa sairauden alentama toimintakyky. Parantaminen tarkoittaa potilaan palauttamista hänen oletettuun normaalitilaansa, ‘entiselleen’. Bioteknologian tähänastiset reaaliset saavutukset ja virittämät odotukset ovat muuttaneet tilannetta niin, että parantamisen lisäksi voidaan yrittää muokata tervettä ihmistä hänen ihanteidensa ja halujensa mukaiseksi vaikkapa parantamalla ulkonäköä tai lihasten suorituskykyä tai tasoittamalla impulsiivista mieltä. Ihmisen ominaisuuksia ja taitoja voi koettaa lisätä määrällisesti ja laadullisesti. Tämä ei enää ole perinteistä parantamista, vaikka oltaisiin sitä mieltä, että terveelle yksilölle tuottaa sietämätöntä kärsimystä, kun ei voi käyttää doping-aineita, suurentaa rintoja tai saada geneettisesti manipuloitua lasta.
Näillä yksilön toiveilla ei ole terveyden ja sairauden kanssa mitään tekemistä. Vaikka niillä olisi tekemistä paremmin toimivan yhteiskunnan kanssa, ne eivät ole lääketieteen asioita. Ihmisten toiveet paremmasta pituuskasvusta tai unelmat voittoisasta urheilujoukkueesta tai sinisilmäisenä pysyvästä tyttövauvasta eivät ole lääketieteellisiä kysymyksiä. Ne on medikalisoitu ainakin siitä syystä, että lääkäreillä on käytössä monopoli uuden biotekniikan käytön määräämisessä ihmisille, myös silloin kun toimenpiteet ovat sairausvakuutuksen ulkopuolella.
Neurotieteiden kehitys sisältää lupauksia mentaalisten prosessien ja käyttäytymisen paremmasta ymmärtämisestä ja mielisairauksien ehkäisystä. Lääke- ja soluterapioiden lisäksi saatetaan kehittää nanoteknologisia laitteita, jotka aivoihin asennettuna vaikuttavat niiden toimintaan. Lisääntynyt tieto aivojen toiminnasta ja siihen kohdistuvat vaikutusmahdollisuudet saattavat muuttaa käsitystä ihmisen tahdonvapaudesta tai yksilöllisestä moraalisesta vastuusta. Tahdonvapauden ja vastuun kysymyksistä ei ole nykyisinkään konsensusta, mutta niihin ei tähän mennessä ole varsinaisesti voitu vaikuttaa lääketieteen keinoin. Käsitys ihmisestä voi medikalisoitua, kun lääketieteellinen tutkimus materiaalisella näytöllä kumoaa entisiä uskomuksia. Ihmiskuva saattaa myös medikalisoitua siten, että kun ihmisen ominaisuuksiin pystytään vaikuttamaan, ne samalla joudutaan normittamaan.
Koska ei ole harvinaista, että juuri jollakin alalla etevät yksilöt haluavat entisestään parantaa erityistä suorituskykyään, voisi psykiatrille medikalisaation edetessä esimerkiksi tulla pohdittavaksi, johtaako se superinhimillisyyteen vai epäinhimillisyyteen, jos erityisen hyvän itsehillintäkyvyn omaavan yksilö haluaisi lääketieteellisin interventioin entisestään lisätä tätä vahvaa ominaisuuttaan.
Neurotieteet kehittävät tajunnan fysikaalista teoriaa, tutkivat ajatustoimintaa ja –häiriöitä, selvittävät aistimusten ja harha-aistimusten kytkentöjä ja affektien fysiologista perustaa. Kun tahdonalaisen ja autonomisen hermoston hormoni- ja immuunisäätelyn toimintaa ja kytkentöjä pystytään mallintamaan esimerkiksi tunteiden ja tuntemusten myötävaikuttajina, voidaan tuntemusten syntyyn ja ylläpitoon oppia puuttumaankin. Tämä tapahtuu tilanteessa, jossa rikkaiden maiden potilaat jo ovat tottuneet esittämään toiveitaan lääkärille ja lääkärit ovat tottuneet hallinnoimaan potilaiden toiveita erilaisten parannus- ja kohennusmenetelmien määrääjinä. Silloinko psykiatrit kykenevät päättämään, missä määrin potilaan täytyy tai ei pidä kokea surumielisyyttä, vihaa, ahdistuneisuutta ja huolta tai olla iloinen ja piittaamaton?
Sitaatti kirjasta Ajattelen – olen siis psykiatri luvusta Veronica Pimenoff: Onko medikalisaatio tervettä vai sairasta?, s 181-83.
Rappeutumisopin voittokulullekin oli rajansa. Tilastotutkimukset antoivat lopulta liian vähän tukea neuropatioiden periytyvyydestä, ja muiden muassa evoluutioteorian kannattajat arvostelivat lamarckismia epätieteellisyydestä. Darwinisti August Weismann [1834-1914] selitti ‘ituplasmateoriallaan’, että ihmisen elinaikana hankitut ominaisuudet, esimerkiksi lihaksikkuus tai tanssitaito, eivät voineet siirtyä sukusoluihin eivätkä näin ollen myöskään jälkeläisille. Kansallismielisessä Ranskassa ei välttämättä kuunneltu myötämielisesti saksalaista Weismannia – kuten ei englantilaista Darwiniakaan – varsinkaan Saksalle hävityn sodan jälkeen. Silti ranskalaisen psykiatriyhteisön oli myönnettävä, ettei sillä ollut kovinkaan selkeää käsitystä periytyvyyden mekanismeista. Oletukset ja arvaukset eivät käyneet tieteellisestä teoriasta. Degenerationistien oli lisäksi myönnettävä sama ongelma kuin biologisten psykiatrien muuallakin: useimmissa mielisairaissa ei ollut havaittavissa aivovammoja tai fysiologisia poikkeamia.
Degenerationismi ajelehti vuosikymmenet medikaalisen diagnoosin ja rodullisen profetian välillä. 1900-luvun alkuun mennessä rappeutumisoppi oli itse rappeutumassa. Psykoanalyysi ja muu ‘dynaaminen psykiatria’ oli siihen mennessä nostanut esille psyyken alitajuiset konfliktit ja prosessit, joiden selittämiseen rappeutumisoppia ei tarvittu. Neurologia ja orastava genetiikka puolestaan loivat ajatusmallia, jossa ei ollut sijaa rappeutumisopin kaltaisille lamarckistisille spekulaatioille. Viimeistään syfilisbakteerin löytäminen vuonna 1905 lisäsi lääkärien kriittisyyttä neurosyfilistä perinnöllisenä rappeuttavana sairautena pitäneitä degenerationisteja kohtaan. Mielen häiriöiden jakaminen neurooseihin ja psykooseihin sekä hitaasti kasvava ymmärrys molempien luonteesta vahvisti käsitystä, ettei neuroosi ole suinkaan mielisairauden esiaste vaan oma, erillinen häiriötilansa. Köyhyyteen, epäterveelliseen elinympäristöön ja muihin sosiaalisiin kysymyksiin ja toisaalta sairauksien ennaltaehkäisyyn suuntautunut lääketiede ja psykiatria rapauttivat omilla tahoillaan pessimististä rappeutumisoppia, samoin ensimmäisen maailmansodan sotaneuroosit – ne kun osoittivat myös ‘normaalien’ ihmisten olevan alttiita neurotisoitumaan tiettyjen olosuhteiden vallitessa. [....]
Sitaatti kirjasta Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia, s. 101.
Suomalaiset kouluttautuivat, kaupungistuivat ja maallistuivat 1900-luvulla, mutta taikausko sinnitteli sitkeästi varsinkin maaseudulla. Psykiatri Martti Kailan [1900-1978] anekdootti omasta opiskeluajastaan 1920-luvulla on kuvaava:
Prof. Ali Krogius-vainaja demonstroi maalta tulleen rintasyöpäpotillaan, joka oli hoitanut jo ammottavan syvän haavauman aiheuttanutta rintasyöpäänsä hautomalla sitä lehmänlannalla. Kiihtyneenä prof. Krogius kysyi potilaalta, eikö tämä ollut koettanut sellaista keinoa, että hän olisi täyden kuun aikaan keskiyöllä juossut luuta kädessään kolme kertaa vastapäivään mökkinsä ympäri. Kun luento oli lopussa, kysyi potilas, saisiko hän vielä tehdä professorille kysymyksen. ‘Olkaa hyvä’, vastasi prof. Krogius. ‘Minä vain kysyisin, pitikö minun juosta myötä- vai vastapäivään?’
Sitaatti kirjasta Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia, s. 164.
Mikä aiheutti sairaspaikkojen kroonisen riittämättömyyden? Monelle aikalaiselle sairaalapopulaation kasvu oli vain yleisen väestönkasvun sivutuote. Toisille ilmiön takana oli mielisairauksien lisääntyminen, minkä puolestaan katsottiin johtuvan modernin urbaanin sivilisaation ‘patogeenisyydestä’ tai – vuosisadan loppupuolelta lähtien – kansakunnan moraalisesta ja psykososiaalisesta rappiosta. Tilastotietoa tarkemmin tutkineet arvioivat syyn löytyvän lisääntyneestä medikaalisesta ja hallinnollisesta huomiosta, joka kohdistettiin mielenterveyteen. Oli myös niintä kommentaattoreita, joiden mielestä lääketieteen oma edistys oli tuottanut suuren määrän uusia potilaita. Mielisairaita oli siis paljon aikaisempaa enemmän sen takia, että parantunut hygienia oli vähentänyt laitospotilaiden kuolleisuutta.
Sairaalapaikat täyttyivät myös siksi, että psykiatrit väittivät laitoshoidon asyylissa olevan ainut oikea ratkaisu mielisairauden ongelmaan. Samalla psykiatria loi yhä uusia sairausluokituksia ja diagnooseja laajentaen toimintakenttäänsä vakavista mielisairauksista neurooseihin ja muihin kevyempiin mielenterveyden häiriöihin. Yhteiskunnallisen kehityksen myötä oli ryhdytty kouluttamaan paljon enemmän lääkäreitä, joiden havaintoja ohjasi valmius tulkita potilaan mielentiloja ja käyttäytymistä medikaalisesti ja psykopatologisesti. Hulluuden medikalisointi toi muassaan myös lisäkysyntää perheiltä ja lähiyhteisöiltä, nyt kun oli tarjolla uudenlaisia mahdollisuuksia saada sairaat laitoshoitoon. [....] Psykiatriassa nousi käsitys varhaisen hoitoon toimittamisen merkityksestä lähes dogmin asemaan 1800-luvulla: mitä nopeammin sairauden puhkeamisesta potilas sai laitoshoitoa, sitä todennäköisempänä pidettiin hänen paranemistaan.
Historioitsijat ovat löytäneet jälkikäteen myös pitkäkestoisempia rakenteellisia selityksiä sairaaloiden täyttymiselle potilaista. Yksi muutos koski perhejärjestelmän muutosta, kun perinteinen elämäntapa hajosi teollistumisen, kaupungistumisen, työnjaollisen erikoistumisen, sosiaalisen ja maantieteellisen liikehdinnän sekä julkisen vallan yhteiskuntapolitiikan myötä. Tämä muutos aiheutti laajamittaista sosiaalista ‘dislokalisaatiota’, paikkaan, yhteisöön ja perinteisiin sidotun elämäntavan muuttumista. Dislokalisaatio ilmeni monille ihmisille uusina horisontteina, uskona parempaan elämään valoisissa ja ihmisiä vilisevissä kaupungeissa, tehtaissa, konttoreilla ja oppilaitoksissa. Toisille muutos merkitsi kivuliasta eroa omasta lähiyhteisöstä, juurettomuutta, psykososiaalista stressiä, oman onnensa varassa elämistä ja kenties köyhyyttä, somaattista sairastelua ja yksinäisyyttä. 1800-luvun jälkipuoliskolla vauhtiin päässeen modernisaation myötä elämäntavat, asuinpaikat ja uskomusjärjestelmät muuttuivat. Tällä suurella murroksella oli kahdet kasvot: optimistiset, utooppisetkin parempaan huomiseen suuntautuneet, ja pessimistiset, sosiaalista dislokalisaatiota ja siitä seuraavaa psykososiaalista ahdinkoa ilmentävät.
Itse uskon modernisaation kaksoisvaikutukseen, josta kielteinen todellakin merkitsi psykososiaalisen stressin ja ahdingon kasvamista ja poikkeavuuden medikalisaatiota. Tämä näkyy erityisen selvästi neuroosien nousussa 1800-luvun loppupuolella, mutta on luultavaa, että myös vakavampien mielenterveyshäiriöiden lisääntyvä diagnosointi ja sairaaloiden täyttyminen potilaista liittyivät yhteiskunnallisten muutosten vaikutuksiin yksilö- ja yhteisötasolla. Myös paremmat liikenneyhteydet, 1800-luvun jälkipuoliskolla ennen kaikkea rautatie, toivat asyylit paremmin kaikkien ulottuville.
Sitaatti kirjasta Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia, s. 180-82.
Historioitsija Edward Shorter on todennut, että länsimaisessa kulttuurissa on vaikuttanut keskiajalta alkaen historiallisesti vaihteleva ‘oireallas’, jossa muhivat kullekin aikakaudelle sopivimmat oirekuvat. Altaan vaihtuvaan sisältöön kuuluvat monenkirjavat masennusoireet, kehon lamaantumiset, kouristuskohtaukset ja jännitystilat, väliaikainen sokeutuminen, kivut, uupuminen ja pelkotilat. Eri aikakausina altaasta nousevat esille erilaiset oireet erilaisin painotuksin, ja tämä ‘oirevalinta’ on sidoksissa paitsi medikaalisiin oletuksiin myös kulttuurisiin käsityksiin normaalista ja epänormaalista, hyväksytystä ja paheksutusta, hyveellisestä ja paheellisesta käyttäytymisestä. Esimerkkejä 1800-luvun paheksutusta ja patologisesta käyttäytymisestä ovat masturbaatio, julkiateismi ja naisilla liiallinen seksuaalisuus tai älyllinen kunnianhimo. Se, kuvataanko tällaista käyttäytymistä oireiden avulla ja hakevatko ihmiset itse medikaalista apua epänormaaliin käyttäytymiseensä, riippuu siitä, kuinka ‘oikeita’ oireita ihmiset voivat lääkärille esittää. Ihmiset pyrkivät ilmaisemaan oireensa niin, että ne istuvat medikaaliseen sanastoon mahdollisimman hyvin: kukaan ei halua saada luulosairaan tai sairautta teeskentelevän ‘kverulantin’ leimaa. Potilaan pyrkimystä ‘oikeaan’ oireiluun vastaa lääkärin pyrkimys selittää oireilu tai poikkeava käytös lääketieteellisesti ja antaa ‘oikealla tavalla’ oireilevalle potilaalle kunnon diagnoosi. Lääkärin tahdikkuus on korostunut erityisesti silloin, kun potilaskunnan on muodostanut yhteiskunnan vaurain ja vaativin väestönosa. Varsinkaan yksityislääkäreiden ei ole ollut helppoa todeta keski- tai yläluokkaiselle potilaalleen, että ‘teillä ei ole mitään sairautta, kunhan oireilette ikävystyneisyyttänne tai ihmissuhdeongelmien takia’.
Sitaatti kirjasta Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia, s. 207.
[....] Eräässä roomalaisessa teurastamossa Cerletti puolestaan oli huomannut, etteivät teurassiat kuolleet vaan menettivät tajuntansa niille annetun sähköshokin voimasta. Tästä Cerletti päätteli, että olennaista oli antaa vain hyvin lyhyt, noin puolen sekunnin kestävä sähköisku, joka aiheuttaa shokin muttei [oletettavasti] vaurioita aivosoluja.
Keväällä 1938 heille tarjoutui tilaisuus kokeilla sähköshokkeja ihmiseen Binin rakentamalla laitteella. Rooman poliisi oli löytänyt rautatieaseman lähettyviltä sekavassa tilassa hortoilevan keski-ikäisen miehen, jonka arveltiin olevan skitsofreenikko. Niinpä mies lähetettiin Cerlettin klinikalle. Cerletti ja Bini päättivät kokeilla sähkösokkia anonyymiin potilaaseen uteliaiden ja epäilevien kollegoiden seuratessa sivusta. Ensimmäisen, 70 voltin iskun myötä mies säpsähti ja jäykistyi muttei menettänyt tajuntaansa vaan ryhtyi laulamaan täydellä volyymilla. Sähköiskun voimakkuus ei selvästikään ollut riittävä ja miehet päättivät antaa seuraavana päivänä uuden sähköshokin. Kuullessaan lääkärien keskustelun potilas huudahti: ‘Ei toista! Tappavaa!’. [Non una seconda. Mortifiera!] Kuultuaan nämä selkeät sanat potilaan suusta Cerletti ja Bini päättivät antaa saman tien uuden ja vahvemman, 110 voltin suuruisen sähköiskun välittämättä potilaan protestoinnista. Miehiä jännitti, mitä sähköshokista seuraisi: he katsoivat henkeään pidätellen sokin vaikutuksia, epileptistä kouristelua ja siitä seuraavaa vähittäistä tietoisuuden paluuta. Cerletti kirjoitti:
“Mies nousi istuvaan asentoon, katsoi ympärilleen tyynenä ja hymynkare suupielissä aivan kuin tiedustellakseen, mitä halusimme hänestä. Minä kysyin: ‘Mitä sinulle on tapahtunut?’ Hän vastasi, nyt vailla sekavuutta: ‘En tiedä. olen ehkä ollut unessa.’ Näin tapahtui ensimmäinen ihmisellä sähköisesti aikaansaatu kouristus, jonka välittömästi nimesin sähkösokiksi”.
Cerletti ja Bini pimittivät sen ikävän tosiseikan, ettei heidän ensimmäinen potilaansa suinkaan toipunut vaan hänet jouduttiin ottamaan uudestaan sairaalaan. Tällainen harmillisten jälkien peittely ja ensimmäisten hoitotulosten esittäminen liian yönteisessä valossa, on ollut psykiatri historiassa tyypillistä. Näin on luotu kuvaa psykiatriatieteen johdonmukaisesta edistymisestä, vaikka todellisuus on ollut paljon mutkikkaampi.
Sitaatti kirjasta Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia, s. 221-22.
Prichard viittasi moraalisella mielisairaudella sellaiseen hulluuteen, joka koostuu erilaisista tunteiden, taipumusten, tapojen, moraalin ja luonnollisten impulssien vääristymistä. Nämä sairaalloiset poikkeamat osoittavat epätavallisen ‘vihaisia tai pahantahtoisia tunteita’, jotka nousevat esille ilman provosointia tai tavanomaisia yllykkeitä ja aiheuttavat ympäristössä ‘mitä suurinta inhoa ja kammoa’. Tällaiset häiriintyneisyyden merkit eivät kuitenkaan vaikuta järkeen tai ymmärrykseen eivätkä varsinkaan aiheuta minkäänlaisia mielenvikaisen harhoja tai hallusinaatioita.
1800-luvun loppuun mennessä ‘moraalinen mielenvikaisuus’ oli menettänyt uskottavuuttaan psykiatrien piirissä osin epämääräisyytensä takia, osin siksi, että termin oikeudellinen käyttö oli erittäin hankalaa. Pitäisikö rikolliset jättää tuomitsematta, jos he olivat rikoksentekohetkellä moraalisen mielenvikaisuuden vallassa eli sairaita? Onko rikoksesta syytetty syyntakeeton, jos hän on tunne-elämältään häiriintynyt mutta muuten rationaalinen? Näiden kysymysten pohtiminen moraalisen mielenvikaisuuden valossa ei antanut selkeää vastausta juristeille, tuomareille tai valamiehistölle. Tässä vaiheessa alkoi psykopatian käsite levitä myös psykiatriseen käyttöön. Amerikkalaisessa maailmassa ‘psykopaattinen’ merkitsi aluksi laajasti ‘psykopatologista’, ja sitä käytettiin kaikkiin mahdollisiin mentaalisen häiriön muotoihin. Yhdysvalloissa oli psykopaattisairaaloita, joissa ei hoidettu nyky-ymmärryksen mukaisia psykopaatteja vaan akuutisti sairastuneita potilaita. Nykyisen merkityksen termi sai saksalaisen J. L. kochin teoksessa ‘Psykopaattisista alemmuuksista’ [Die Psychopathischen Minderwertigkeiten] 1890-luvun alussa. Koch näki psykopatioiden johtuvan aivojen rakenteen synnynnäisestä tai hankitusta ‘alemmuudesta’, ja hän jakoi psykopatiat kolmeen luokkaan: psykopaattiseen herkkyyteen [saks. Die Zartheit], sukurutsaukseen [Belastung ja degeneraatioon. Hän kuvasi useita niistä psykopaattityypeistä, jotka diagnosoitiin myöhemmin 1900-luvulla. Yhtenä esimerkkinä olivat mainitusta ‘psyykkisestä herkkyydestä’ tai hauraudesta kärsivät ihmiset, joiden ongelmana oli heikko ja haavoittuvainen persoonallisuusrakenne.
Sitaatti kirjasta Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia, s. 244.
Haurauden tai herkkyyden yhdistäminen psykopatiaan voi tuntua nykyihmisestä oudolta – eivätkö psykopaatit ole nimenomaan haurauden vastakohtia, kylmiä, tunteettomia ja katumukseen kykenemättömiä? Herkkyys ja hauraus olivat kuitenkin tyypillisiä psykopatian oireita ainakin 1940-luvulle saakka. Olen todennut tämä lukiessani Sota-arkistossa suomalaisten sotaneurootikkojen sairauskertomuksia jatkosodan ajalta. Psykiatrit ja ja muut lääkärit diagnosoivat sodan aikana hyvin monet psyykkisistä syistä rintamalta poistetut potilaat psykopaateiksi mutta eivät kuitenkaan kylmiksi ja tunteettomiksi vaan ‘yliherkiksi’ tai ‘aroiksi’ psykopaateiksi. Tässä näkyy hyvin selvästi ihmiskuvassa tapahtunut muutos: sota-ajalla vaikutti vielä stoalainen ihmiskäsitys, jossa arvostettiin mielen tyyneyttä, tunteiden hillintää ja vastoinkäymisten suoraselkäistä kohtaamista. Sodanjälkeinen vaikenemisen perinne johtui ilmeisesti osittain siitä, että mielen haavojen ajateltiin parantuvan, jos asioista vaietaan ja annetaan ajan ja unohduksen poistaa ongelmat.
1900-luvun jälkipuoliskolla tämä jäyhä ihmiskuva alkoi muuttua psykologisemmaksi ja terapeuttiseksi. Nyt 2000-luvulla arvostetaan tunteiden julkista osoittamista, psyykkistä haavoittuvuutta ja vastoinkäymisten kohtaamista, terapian, psykosanaston ja vertaistuen avulla. Kaltaisteni keski-ikäisten isovanhemmat olivat tässä mielessä vielä umpimielis-stoalaisia, kun taas sodan jälkeen syntyneet ja varsinkin nuoremmat kuuluvat uuteen terapiasukupolveen. Heille masennus tai muu psyykkinen häiriötila ei ole oman mielen kätköissä pidettävä häpeällinen tahra vaan varsin tavallinen ja jopa julkisesti puitava mielentila ja psyykkisen herkkyyden symboli. Vastaavanlainen ilmiö on sotasukupolville voinut näyttäytyä psykopatiana. Sama pätee toisinpäin: 2000-luvun terapiakulttuurissa sota-ajan stoalaisuus voi hyvinkin ilmentää armotonta, säälimätöntä ja psyykkiset ongelmat koteloivaa ihmiskuvaa, joka ei ole kaukana psykopatiasta. Näin huonosti me ymmärrämme muiden aikakausien ihmisiä ja heidän kokemuksiaan.
Sitaatti kirjasta Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia, s. 244-45.
Myös muut amerikkalaistutkimukset lääkehoidon vaikutuksista suhteessa lääkkeettömään tai lyhytaikaiseen lääkehoitoon viittaavat siihen, että sairauden uusiutuminen on sidoksissa lääkkeiden käyttöön. Tilastolliset tulokset ovat hullunkurisia: toimivaksi ja tehokkaaksi julistettu lääkehoito tuottaa huonoimmat hoitotulokset pidemmällä aikavälillä. Yksilöllinen vaihtelu on tietenkin suurta, ja joillekin potilaille pitkäaikainen lääkehoito on selvästi paras tai ainakin vähiten huono ratkaisu.
Sitaatti kirjasta Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia, s. 298.
Karl Marx 1818-2018. ....... Onko uusi kapitalismi vanhaa vai uutta?
Eagleton on oikeassa todetessaan, ettei uusi tietotyö muuta sitä tosiasiaa, että kyse on yhä kapitalismista. Kuitenkin kyseessä on uudenlainen työn kapitalistisen organisoimisen muoto, joka tarjoaa paitsi uudenlaisia kapitalistisia haltuun ottamisen muotoja myös uudenlaisia mahdollisuuksia.
Työ on lännen keskuksissa siirtynyt pois tehtaista, usein myös pois työpaikalta. Työtä tehdään projekteina missä tahansa. Tämä tavallaan lisää vapautta, mutta samalla muuttaa koko elämän työajaksi.
Kapitalismi käyttää ja kontrolloi tätä itseorganisoituvaa ja paikkaan sitomatonta työtä, mutta se on sille monin paikoin vaikeaa. Voisi jopa sanoa, että tietokapitalismi tuottaa oman versionsa tuotantotavan ja tuotantosuhteiden välisestä ristiriidasta. Tieto tuotetaan kollektiivisesti eikä se ole niukka resurssi. Virtuaalinen informaatio ei puolitu jaettaessa. Liioin ei työntekijää ole täysin irrotettu tuotantovälineestään eikä tuotantoprosessin koordinaatiosta (oma tietokone, oma tietotaito). Miten kontrolloida, niukentaa ja loisia tätä?
Tyypillisesti kapitalistit odottavat, että vaikkapa netissä syntyy jotakin uutta lunastaakseen ja tuotteistaakseen sen sitten. Tämä tarkoittaa, että he monopolisoivat sen, sulkevat vapaan pääsyn ja alkavat periä sen käytöstä vuokraa. Kapitalismi joutuu turvautumaan yhä ‘feodaalisempiin’ konsteihin saavuttaakseen tavoitteensa.
Ja tavoitteena on edelleenkin alistaa kaikki elämänilmiöt arvonlisäyksen välikappaleiksi. Minkälaista silloin olisi? Jokainen kansalainen olisi korviaan myöten veloissa pankille, kaikki julkiset palvelut olisi yksityistetty. Kaikki julkiset tilat olisi korvattu kauppakeskuksilla, vartijoilla ja valvontakameroilla. Yliopistot olisi suoraan sidottu yritystoiminnan kehittämiseen ja niitä valvottaisiin tätä tarkoitusta varten kehitetyin homogenisoivin laadunvalvontamittarein. Jokainen netinkäyttäjä olisi suuryhtiöiden perimiä maksuja ja vuokria suorittava asiakas ja joka ikinen napinpainallus kantautuisi markkinoijien tietoon. Jossain puolella maailmaa, joka päivä, ihmisoikeuksiin vetoavilla valloitussodilla, yksipuolisella vapaakaupalla ja velkaloukuilla tuhottaisiin kokonaisia maita. Niin geenit kuin kulttuurinen perimätieto olisivat patentoituja ja tavaramerkittyjä.
Kuulostaako tutulta? No, kapitalismi kuitenkin tarvitsee sitä, mitä ei vielä ole järjestetty sen alaisuuteen. Se nojaa siihen, ettei kaikkea ole tavaramuotoistettu ja tarvitsee paikkoja, joissa alkuperäinen kasautuminen voi tapahtua. Se edellyttää valtiota mutta myös ‘kommunismia’; sitä että on olemassa rakkautta, lahjoja, kalkyloimatonta luottamusta ja vaikkapa taiteilijoiden ja hakkereiden tekemää ilmaista kehitystyötä. Yrittäessään valjastaa kaiken tämä se nakertaa omaa perustaansa.
Kaikilla elämän alueilla, myös valtiossa kuitenkin taistellaan näistä vapaista tiloista ja pyritään laajentamaan niitä. Tätä taistelua ja vastarintaa on kapitalismin kaikissa vaiheissa ollut.
Mitään historianfilosofisia takeita ei kuitenkaan ole sille, että kaikki käy lopulta hyvin tai että kapitalismille löytyy jokin yksiselitteinen ‘vaihtoehto’. Varmaa on vain se, että kansainvälinen kapitalismi on vaikeuksissa ja sen joka lonkerossa käydään sekä pieniä ja päiväkohtaisia että isoja ja kuumia poliittisia kamppailuja. Ja Marxilla on noiden kamppailujen ehdoista yhä sellaista sanottavaa, jota ei taloustieteen oppikirjoista tai puolueohjelmista löydä.
Viimeinen luku Tuomas Nevanlinnan tekstistä “Jälkisanat: ‘Marxismista Marxiin’” kirjassa Terry Eagleton: Miksi Marx oli oikeassa, s. 258-260.
[....] Adam Smith katsoi historian kunkin aineellisen kehityksen vaiheen synnyttävän omat muotonsa laista, omaisuudesta ja hallintojärjestelmästä. Jean-Jacques Rousseau väittää kirjassaan ‘Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista’, että omaisuus tuo mukanaan sodan, riiston ja luokkaristiriidat. Samoin hän väittää, että niin kutsuttu yhteiskuntasopimus on rikkaiden köyhille syöttämä huijaus, jolla he suojaavat etuoikeutensa. Rousseau sanoo ihmisyhteiskunnan kahlitsevan heikkoja ja antavan valtuudet rikkaille alusta alkaen – valtuudet, jotka ‘tuhosivat lopullisesti luonnollisen vapauden, säätivät ikuisiksi ajoksi omistamisen ja eriarvoisuuden lain - - ja tuomitsivat muutaman kunnianhimoisen yksilön edun varmistamiseksi koko ihmisrodun työhön, orjuuteen ja kurjuuteen.’ Rousseaun mukaan laki yleensä puolustaa vahvoja köyhien kustannuksella, oikeus on enimmäkseen väkivallan ja herruuden ase ja kulttuuri, tiede, taiteet ja uskonto on valjastettu puolustamaan vallitsevaa olotilaa kukittaen kahleet, jotka panevat ihmiset polvilleen. Nimenomaan omaisuus, Rousseau väittää, on inhimillisen tyytymättömyyden alku ja juuri.
Sitaatti kirjasta Terry Eagleton: Miksi Marx oli oikeassa, s. 124-25.
Ajatuksessa, että valtio on puolueellinen, ei ole mitään hämärää salaliittohenkeä. Joka niin luulee, ei ole selvästikään osallistunut viime aikoina poliittiseen mielenosoitukseen. Liberaali valtio on puolueeton kapitalismin ja sen kriitikoiden välillä kunnes arvostelijat alkavat näyttää voittajilta. Silloin se lähtee liikkeelle vesitykkeineen ja puolisotilaallisine partioineen, ja jos nämä eivät pärjää, panssarivaunuineen. Marx vain vastaa uudella tavalla kysymykseen siitä, ketä tämä väkivalta viime kädessä palvelee. Juuri usko valtion tasapuolisuuteen on sinisilmäinen, ei ehdotus, että eräänä päivänä saatetaan tulla toimeen ilman sen refleksinomaista aggressiota. Itse asiassa jopa valtio on eräin tavoin lakannut uskomasta omaan puolueettomuuteensa. Poliisi, joka pieksee lakkoilevia työläisiä tai rauhanomaisia mielenosoittajia, ei enää edes teeskentele olevansa neutraali. Hallitukset, eikä vähiten labourin hallitukset, eivät vaivaudu kätkemään vihamielistä suhtautumistaan työväenliikkeeseen. Jacques Ranciere huomauttaakin: ‘Marxin aikana skandaalimainen väite, että hallitukset ovat pelkkiä kansainvälisen pääoman asiamiehiä, on nykyään ilmeinen tosiseikka, josta ‘liberaalit’ ja ‘sosialistit’ ovat yhtä mieltä. Politiikan ehdoton samastaminen pääoman hoitoon ei enää ole demokratian ‘muotojen’ taakse kätkeytyvä häpeällinen salaisuus vaan se on avoimesti julistettu totuus, jolla hallitukset saavat oikeutuksensa.’
Sitaatti kirjasta Terry Eagleton: Miksi Marx oli oikeassa, s. 202-203.
Marxin mukaan valtio oli ajautunut erilleen kansalaisyhteiskunnasta, ja niiden välillä oli räikeä ristiriita. Ihmiset olivat, esimerkiksi, abstraktisti yhdenvertaisia kansalaisina valtiossa mutta dramaattisesti eriarvoisia arjen yhteiskunnallisessa olemassaolossa. Tuo yhteiskunnallinen olemassaolo oli konfliktien rikki repimä, mutta valtio antoi itsestään kuvan saumattomana kokonaisuutena. Valtio katsoi muovaavansa yhteiskuntaa ylhäältä päin, mutta oli tosiasiassa sen tuote. Yhteiskunta ei juontunut valtiosta vaan valtio oli päinvastoin yhteiskunnan loinen. Koko asetelma oli nurin kurin. Kuten muuan kommentaattori muotoilee, ‘demokratia ja kapitalismi on käännetty ylösalaisin’ – toisin sanoen sen sijaan, että poliittiset instituutiot säätelisivät kapitalismia, kapitalismi säätelekin niitä. Äänessä on Robert Reich, Yhdysvaltojen entinen työministeri, jota ei yleisesti epäillä marxilaiseksi. Marxin tavoite oli sulkea valtion ja yhteiskunnan, politiikan ja jokapäiväisen elämän välinen kuilu liuottamalla edellinen jälkimmäiseen. Ihmisten oli vaadittava takaisin ne valtuudet arkielämäänsä, jotka valtio oli heiltä vienyt. Sosialismi on demokratian loppuun saattamista, ei sen kieltämistä. On vaikea ymmärtää, miksi niin monet demokratian puolustajat pitävät tätä visiota vastenmielisenä.
Sitaatti kirjasta Terry Eagleton: Miksi Marx oli oikeassa, s. 206-207.
Oikeudenmukaisuuden tarpeesta ollaan yleensä yhtä mieltä. Mutta kun ruvetaan määrittelemään, mitä oikeudenmukaisuus on, törmätään nopeasti hyvin erilaisiin käsityksiin. Yhdelle oikeudenmukaisuus tarkoittaa ehdotonta yksityisomaisuuden suojaa, toiselle taas laajaa yhteisvastuuta. Viime aikoina Suomessakin oikeudenmukaisuuden moninaisuus on tullut esille aina kun on keskusteltu siitä, millainen nykyajan hyvinvointivaltion tulisi olla. Aalto yliopiston johtamisen filosofian professori Matti Häyry on pohtinut oikeudenmukaisuuden ja liberalismin suhdetta. Jos oikeudenmukaisuuden nimissä suhtaudutaan suvaitsevasti esimerkiksi toisiin uskontoihin niin pitääkö hyväksyä myös toisten vapautta rajoittamaan pyrkivät uskonnot? Kalle Haatasen ohjelmassa pohditaan oikeudenmukaisuuden ominaispiirteitä ja vapauden ja oikeudenmukaisuuden vaikeaa suhdetta.
Härkä, joka oli tappanut kuusitoista ja haavoittanut kuuttakymmentä ihmistä, sai surmansa perin kummallisella tavalla. Se oli tappanut muiden muassa suunnilleen neljätoistavuotiaan mustalaispojan. Siitä pitäen pojan veli ja sisar seurasivat härkää kaikkialle toivoen pääsevänsä surmaamaan sen, kun se oli capean [härkätaistelun] jälkeen häkkiinsä teljettynä. Se oli hankalaa, sillä härästä pidettiin hyvää huolta, koska se oli hyvin arvokas esiintyjä. He seurasivat härkää kaksi vuotta yrittämättä mitään, ilmaantuivat vain kaikkialle, missä härkää käytettiin. Kun capeat taas kerran kiellettiin, kuten ne valtiovallan toimesta tämän tästä kielletään, härän omistaja päätti lähettää sen Valenciassa teurastettavaksi, koska sillä joka tapauksessa alkoi olla ikäänkin. Molemmat mustalaiset menivät teurastamoon ja nuori mies pyysi lupaa saada tappaa härän, koska se oli tappanut hänen veljensä. Luvan saatuaan hän aluksi kaivoi häkissä olevalta härältä molemmat silmät päästä ja sylki huolellisesti kumpaankin kuoppaan, tappoi eläimen sitten katkaisemalla tikarilla selkäytimen niskanikamien välistä, mikä oli hiukan hankalaa, ja pyysi lopuksi lupaa saada leikata pois härän kivekset, ja kun siihen suostuttiin, hän teki sisarensa kanssa teurastamon ulkopuolelle nuotion pölyisen kadun varteen ja paistoi molemmat rauhaset tikun nenässä, ja kun ne olivat kypsiä he söivät ne. Sitten he käänsivät teurastamolle selkänsä ja lähtivät kulkemaan tietä pitkin pois kaupungista.
Sitaatti kirjasta Ernest Hemingway: Kuolema iltapäivällä, s. 32-33
‘Kuvataiteilija Mark Rothkolle Antonioni sanoi, että ”Maalauksesi ovat kuin elokuvani – [ne] eivät kuvaa mitään, mutta tekevät sen täsmällisesti.” Toteamus on arvoituksellinen, mutta elokuvatieteilijä Henry Baconin mukaan Antonioni saattoi tarkoittaa sitä, ettei Rothkon tai hänen itsensä taide esitä tai käsittele mitään tiettyä aihetta vaan ne ilmentävät elämän eksistentialisista kokemusta itsessään.’
Beatlesin levytysura kesti melko tarkalleen seitsemän vuotta, syksystä 1962 syksyyn 1969. Ensimmäinen yhtyeen tekemä levytyssopimus ei ollut mitenkään rahakas, mikä on ymmärrettävää, koska sillä tai sen jäsenillä ei ollut entuudestaan minkäänlaisia näyttöjä kaupallisesta potentiaalistaan. Sopimus tehtiin ajan tavan mukaisesti niin, että siinä oli kolme vuoden mittaista optiota. Kun menestystä tuli, ne tietenkin käytettiin. Seurauksena oli, että Beatles oli ensimmäiset neljä vuotta sidottuna sopimukseen, jonka tuomat tulot satojen miljoonien levyjen myynnistä olivat vain noin 400000 puntaa [nykyrahassa noin kahdeksan miljoonaa euroa] – bruttona ja jaettavaksi neljän hengen kesken.
Toiseksi, kun vanhaa sopimusta ei enää voitu jatkaa ja uusi solmittiin 1967, se velvoitti Beatlesin nimenomaan tuotteliaisuuteen. Uusi sopimus tehtiin saman tien yhdeksäksi vuodeksi ja siinä sovittiin, että ensimmäisten neljän vuoden aikana yhtye äänittäisi vähintään 70 uutta julkaisukelpoista laulua eli noin viisi tai kuusi LP-levyllistä materiaalia. Sen jälkeen se saisi loput viisi vuotta olla halutessaan vaikka tekemättä mitään. Tämä oli paras tarjous, jonka Beatles sai puolen vuoden neuvottelujen jälkeen puristettua omalta vanhalta levy-yhtiöltään EMI:ltä. Kun laskee, kuinka monta kappaletta julkaistuilla levyillä on, voi todeta, että velvoite täyttyi vai rimaa hipoen. EMI oli elektroniikka-alan suuryritys, jonka liikevaihdosta äänilevyt muodostivat vain pienen osan, ja levyistä puolestaan Beatles vain osan. Niinpä sen neuvotteluasema oli tavattoman vahva tavalla, jota on ehkä vaikea käsittää.
Kolmanneksi myös tekijänoikeustulot John Lennonin ja Paul McCartneyn säveltämistä ja sanoittamista lauluista menivät heidän epäonnistuneen bisnesstrategiansa vuoksi enimmäkseen muihin taskuihin. He veivät lauluja varten perustamansa Northern Songs-kustantamon Lontoon pörssiin, mistä se ostettiin pois, ja niinpä he saivat huomata olevansa pitkäksi aikaa eteenpäin sopimussuhteessa yhtiöön, jossa määräysvalta ei ollut enää heillä. Vaikka Beatles hajosi vuonna 1969 ja Lennonin ja McCartneyn välit menivät pitkäksi aikaa poikki, he olivat sitoutuneet tekemään aina vuoteen 1973 saakka kuusi uutta laulua vuosittain, ja vaikka kukaan ei olisi levyttänyt niitä, ne täytyi julkaista ainakin painettuina nuotteina.
Sen sijaan Bohrin ja hänen kannattamansa kvanttimekaniikan Kööpenhaminan tulkinnan mukaan ‘ennen kuin protonin paikka on mitattu, ei ole mielekästä kysyä missä se on.’ Sillä ei ole täsmällistä paikkaa. Todennäköisyysaalto koodaa todennäköisyyden, että elektroni sopivasti tarkasteltuna löydetään täältä tai tuolta ja ‘todellisuudessa’ sen paikasta ei voida sanoa tämän enempää. Piste. Elektronilla on täsmällinen paikka tavallisessa intuitiivisessa mielessä vain, kun ‘katsomme’ sitä, juuri silloin kun mittaamme sen paikan ja tunnistamme sen aseman varmasti. Ennen kuin teemme tämän (ja sen jälkeen) sillä on vain todennäköisyysaallon määrittämät paikkojen todennäköisyydet, joihin kaikkien aaltojen tapaan kohdistuu interferenssi-ilmiöitä. Kyse ei ole siitä, että elektronilla on paikka, mutta me emme tiedä sitä ennen kuin mittaamme sen. Pikemminkin odotusten vastaisesti elektronilla ei yksinkertaisesti ole täsmällistä paikkaa ennen kuin se mitataan.
Tämä on radikaalisti outo todellisuus. Sen mukaan kun mittaamme elektronin paikan, emme mittaa objektiivista, ennalta olemassa olevaa todellisuuden piirrettä. Pikemminkin mittaustapahtuma on kietoutunut syvällisesti mittaamansa todellisuuden luomiseen. Einstein laajensi tämän elektroneista arkielämään ja piikitteli: ‘Uskotteko todellakin, että Kuu ei ole taivaalla ellemme katso sitä?’ Kvanttimekaniikan kannattajat vastasivat vanhan metsässä kaatuvan puun ongelman versiolla: jos kukaan ei katso kuuta, jos kukaan ei mittaa sen paikkaa katsomalla sitä, niin emme voi tietää, onko se siellä, joten koko kysymyksen esittäminen on merkityksetöntä. Einsteinista tämä oli syvällisen epätyydyttävää. Se oli täysin ristiriidassa hänen todellisuuskäsityksensä kanssa. Hän uskoi vakaasti, että Kuu on taivaalla, katsottiinpa sitä tai ei. Kvanttimekaniikan kannattajia hän ei onnistunut käännyttämään.
Einsteinin toinen haaste tuli vuoden 1930 Solvayn konferenssissa ja se oli paljolti edellisen kaltainen. Hän kuvasi hypoteettisen laitteen, joka (nokkelalla asteikon, kellon ja kameransulkijan yhdistelmällä) näytti osoittavan, että elektronin kaltaisella hiukkasella on väistämättä täsmällisiä piirteitä ennen mittausta tai tutkimusta, vaikka kvanttimekaniikka sanoo, ettei näin ole. Yksityiskohdat eivät ole olennaisia, mutta ratkaisu on erityisen ironinen. Kun Bohr kuuli Einsteinin haasteen, hän järkyttyi. Hän ei aluksi löytänyt Einsteinin päättelystä puutteita. Kuitenkin muutaman päivän kuluessa hän kumosi Einsteinin väitteen täydellisesti. Ja yllättävää on, että Bohrin vastauksen ydin oli yleinen suhteellisuusteoria! Bohr oivalsi, että Einstein ei ollut ottanut huomioon omaa keksintöään, että gravitaatiokenttä poimuttaa ajan, että kello tikittää nopeudella joka riippuu sen kokemasta gravitaatiokentästä. Kun tämä ehto otettiin huomioon Einstein joutui myöntämään, että hänen päätelmänsä olivat täsmälleen puhdasoppisen kvanttiteorian mukaisia.
Vaikka Einsteinin vastalauseet ammuttiin alas, hän oli edelleen syvällisen tyytymätön kvanttimekaniikkaan. Seuraavina vuosina hän piti Bohria ja tämän kollegoita varuillaan ja esitti haasteen toisena perään. Hänen vahvin ja kauaskantoisin hyökkäyksensä keskittyi niin sanottuun epätarkkuusperiaatteeseen. Se on kvanttimekaniikan suora seuraus, jonka Werner Heisenberg ilmaisi vuonna 1927.
Sitaatti kirjasta Brian Greene: Kosmoksen rakenne, s. 103-104.
[....] Pienissä mittakaavoissa yleisen suhteellisuusteorian kuvittelema sileä avaruuden ja ajan luonne on ristiriidassa kvanttimenkaniikan kiihkeän, nykivän luonteen kanssa. Yleisen suhteellisuusteorian keskeinen periaate, että avaruudella ja ajalla on tasaisesti kaartuva geometrinen muoto, ei ole mitenkään sopusoinnussa kvanttimekaniikassa keskeisen epätarkkuusperiaatteen kanssa, joka viittaa pienimpien mittakaavojen hurjasti heilahtelevaan, rauhattomaan ympäristöön. Yleisen suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan keskeisten ajatusten suuri ristiriita on tehnyt teorioiden yhdistämisestä erään vaikeimmista ongelmista, jonka fyysikot ovat kohdanneet kahdeksankymmenen viime vuoden mittaan.
Sitaatti kirjasta Brian Greene: Kosmoksen rakenne, s. 326.
Jos minun pitäisi arvata tulevaa kehitystä, kuvittelisin että silmukkagravitaatioyhteisön kehittämät taustasta riippumattomat tekniikat sovelletaan säieteoriaan, mikä valmistelee taustasta riippumattoman säieteorian muotoilua. Uumoilen, että tämä kipinä käynnistää kolmannen supersäievallankumouksen, jossa optimismini mukaan ratkaistaan jäljellä olevat syvät arvoitukset. Tässä kehityksessä avaruus-ajan pitkä tarina kiertää kehän loppuun. Aikaisemmissa luvuissa seurasimme, miten mielipiteen heiluri kulki avaruutta, aikaa ja avaruus-aikaa koskevien relationististen ja absolutististen näkemysten väliä. Kysyimme: Onko avaruus jotakin vai ei? Onko avaruus-aika jotakin vai ei? Jo satojen ajattelun vuosien mittaan kohtasimme erilaisia näkemyksiä. Uskon, että käsitteellisesti vahvistettu, taustastaan riippumaton yleisen suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan yhdistelmä johtaa tämän ongelman tyydyttävään ratkaisuun. Taustasta riippumattomuuden ansiosta teorian osat asettuvat toisiinsa nähden johonkin suhteeseen, mutta ilman teoriaan alussa sijoitettua avaruus-aikaa. Ei siis ole taustan areenaa, jossa ne liikkuvat. Vain suhteelliset suhteet ovat tärkeitä, ja tämä tulos on selvästi Leibnizin ja Machin kaltaisten relationistien hengen mukainen. Ja kun teorian osat – olivatpa ne säikeitä, braaneja, silmukoita tai jotakin muuta tulevan tutkimuksen keksimää - yhtyvät tuottaen tutun suuren mittakaavan avaruus-ajan (joko todellisen avaruus-aikamme tai ajatuskokeissa hyödyllisiä hypoteettisia merkkejä), se saa takasin ominaisuutensa ‘jotakin’ samaan tapaan kuin aikaisemmassa yleisen suhteellisuusteorian kehittelyssämme: muuten tyhjässä, laakeassa, äärettömässä avaruus-ajassa (joka on yksi hyödyllisistä esimerkeistä) Newtonin pyörivän ämpärin vesi asettuu koveraan muotoon. Olennaista on, että avaruusajan kouraantuntuvampien aineellisten asioiden ero pääpiirteissään haihtuu, sillä molemmat ilmaantuvat teorian perustavimpien osien kasautumista, ja tämä teoria on perusteiltaan relationistinen, avaruudeton ja ajaton. Jos näin käy, Leibniz, Newton, Mach ja Einstein voivat kaikki vaatia osansa voitosta.
Sitaatti kirjasta Brian Greene: Kosmoksen rakenne, s. 475.
Traditiolla on minulle myös kokemuksellinen merkitys. Toisinaan nimittäin pyhäpäivän demoni voittaa minut väittelyssä ja saa uskoni tuntumaan ihan typerältä. Silloin vetoan siihen, että muut ovat arvioineet kristinuskoa ja todenneet, että siihen kohdistettuun kritiikkiin olemassa hyviä vastauksia. Vaikka en itse tunne noita vastauksia, ymmärrykseni kun on mitä on, minua rohkaisee tieto siitä, että sellaisia on olemassa. Näin nojaan minua vanhempaan ja viisaampaan kristikunnan yhteiseen uskoon. Se antaa kummasti toivoa silloin kun oma usko tuntuu katoavan jonnekin. Minulla ei oikeastaan olekaan mitään omaa henkilökohtaista uskoa, vaan uskon yhdessä muiden kanssa: ‘me uskomme....’. Kaikkein huonoimpina päivinä, kun en osaa tätäkään, muut uskovat minun puolestani. Kristikunnan usko on kuin paarit, joilla minua kannetaan.
Sitaatti kirjasta Kari Kuula: Kotona kristinuskossa, s, 29.
On harmillista, että kristinuskon avainkäsitteeksi on tullut sana usko. Sen arkimerkitys nimittäin sekoittaa helposti asioita. Arkikielessä usko viittaa väitteiden totena pitämiseen. Usko on sanallisesti ilmaistavia käsityksiä, mielipiteitä vakaumuksia. Sitä käytetään erityisesti silloin, kun en voi perustella kantaani riittävästi. ‘En ole varma, ostiko hän maitoa, mutta uskoisin hänen muistaneen asian’. Usko ei siis ole samanarvoinen tiedon kanssa, vaan tämän heikompi sisarpuoli. Selvästi todet asiat tiedetään, epävarmemmat uskotaan.
Uskonnollisessa mielessä usko ei kuitenkaan tarkoita tätä. Uskonnollinen usko ei ole pohjimmiltaan tiedollinen mielipidekysymys tai subjektiivinen vakuuttuneisuuden tila. Lause ‘Minä todella uskon Jumalaan’, ei kerro ajatusmaailmani tapahtumista, vaan se on paljon syvempi ilmaus jumalasuhteestani. Se tarkoittaa, että olen olen positiivisessa suhteessa Jumalaan, sisimpäni on häneen päin auki, otan vastaan hänen läsnäolonsa ja vaikutuksensa. Uskon synonyymi on yhteys. Erään etymologisen selityksen mukaan latinan ‘religion’ tarkoittaa alkuaan suhdetta, yhteyttä. Minä olen yhteydessä Jumalaan. Kristinuskon suomenkielisessä nimessä sana usko viittaa yhteyteen, jonka Kristus luo ihmisen ja Jumalan välille. Uskon toinen synonyymi on vastaanottaminen. Otan vastaan sen, mitä Jumala haluaa antaa. Uskoa voidaan kutsua ojennetuksi kädeksi, joka ottaa sen, mitä sille annetaan.
Sitaatti kirjasta Kari Kuula: Kotona kristinuskossa, s, 66-67.
Kuvittelen joskus luomisen tapahtuneen niin, että Jumala levitti kätensä, ja kaboom, niiden välissä jysähti. Aine ja aika saivat alkunsa. Tästä käynnistyi alati muotoaan muuttava maailmanhistoriaksi kutsuttu aineen ja hengen tanssi.
Oppi luomisesta oli pitkään kristillisistä opin kappaleista se, joka niveltyi arkijärkeen kaikkein parhaiten ja jolle muutenkin runsaasti tilausta. Ihmisten oli jokseenkin mahdotonta ymmärtää luomakunnan ihmeitä muuten kuin olettamalla kaikkivaltias Luoja, joka on tarkoin asettanut maailman jokaisen yksityiskohdan paikalleen. Tilanne muuttui 1700-luvulta alkaen, kun luonnontieteiden tutkimus eteni pitkin harppauksin ja yhä uusiin arvoituksiin löydettiin tämän puoleisia selityksiä. Kaikkeuden ihmeenomaisuus hiipui ja se alkoi muuttua mekaaniseksi rakennelmaksi, jonka osat sopivat toisiinsa niin hyvin, että koneisto näytti toimivan itsestään. Jumalaa tarvittiin enää selittämään sen alku, joskin Jumalan sijaan puhuttiin maailman tekijästä. Suuri Tekijä rakensi kaikkeuden kellokoneiston ja jätti sen raksuttamaan itsekseen. Tätä deismiksi kutsuttua ideaakaan ei tarvittu kovin kauaa, kun tieteellinen tutkimus tarjosi paremman teorian sen tilalle. Maailmankaikkeus oli kehittynyt vähitellen alkukaaoksesta suureksi ja mahtavaksi järjestelmäksi. Hypoteesi maailman tekijästä voitiin siis hylätä.
Moderni luonnontiede osaa nyt piirtää kaiken olevan sukupuun alkuräjähdyksen hetkistä nykypäivään. Joistakin aukoista huomatta kokonaisteoria on selvä. Oleva on materiapohjainen järjestelmä. Se on kehittynyt fysikaalisten lainalaisuuksien ohjaamana, jotka mikrotasolla muuttuvat kemian ja sitten atomimaailman lainalaisuuksiksi. Elämän synty ja lajien kehityshistoria puolestaan selittyvät kahdella idealla: satunnaiset mutaatiot ja ympäristöön sopeutuvien eloonjääminen. Kun tähän lisätään ajatus kaiken kehittymisestä yksinkertaisesta kohti monimutkaista, elämän resepti onkin valmis. Voiko siis järkevä ihminen enää kuvitella Jumalaa levittämässä käsiään tyhjyyteen?
Minun mielestäni luonnontieteen voittokulku ei ole laittanut Jumalaa viralta. Jumala kun ei ole mikään maailmanselitys tai apuhypoteesi tutkimuksen aukkojen paikkaamiseen. Lausuessaan kuuluisan heittonsa ‘jumalahypoteesia en ole koskaan tarvinnut’ ranskalainen matemaatikkofilosofi Laplace oli aivan oikeassa, sillä siitä ei ole mitään hyötyä minkään luonnontieteellisen ongelman ratkaisuun. Jumaloletus ei auta ymmärtämään esimerkiksi solubiologian, tietoisuuden, tähtitieteen tai dinosaurustutkimuksen problematiikkaa. Tämä johtuu maailman rakenteesta. Se toimii itsekseen, omien lainalaisuuksien mukaisella tavalla, joten sen kuuluukin selittää itse itsensä. Kristillisen luomisuskon mukaan Jumala on tahtonut maailman tällaiseksi. Tässäkin mielessä luomakunta on hyvä, se toimii ilman jatkuvia ulkopuolisia korjaustoimenpiteitä. Sen hintana tosin luonnosta katoavat selvät merkit Luojasta ja ylläpitäjästä. Paradoksaalisesti luomisuskosta seuraa, ettei maailman ihmeitä tarvitse selittää Jumalalla.
Sitaatti kirjasta Kari Kuula: Kotona kristinuskossa, s, 111-112.
Traditio ylösnousseen ilmestyksistä perustuu siis todellisiin kokemuksiin. Monet Jeesuksen seuraajat ja ainakin yksi vastustaja, Paavali, uskoivat kohdanneensa ylösnousseen Jeesuksen, useimmiten jonkinlaisen näyn muodossa. Mistä näissä kokemuksissa oli kyse? Olivatko ne toiveajattelua? Harha-aistimuksia? Pelkkää koettua ihmettä vailla objektiivista todellisuuspohjaa? Vai oliko Jeesuksen läsnäolon tuntu niin vahva ja vastaansanomaton, ettei sen kokijoille jäänyt minkäänlaista tulkinnanvara? He todellakin kohtasivat hänet? Vaihtoehtoja on monia. Tieteellinen tutkimus ei voi antaa vastausta näihin kysymyksiin, vaan kukin joutuu itse ottamaan kantaa asiaan. Tulkintapäätös tehdään kuitenkin kunkin oman maailmankatsomuksen ja uskonnollisen lähtökohtavakaumuksen pohjalta. Niin teen minäkin. Koska olen sitoutunut kristinuskoon, näen näissä tapahtumissa todellisen ihmeen. Kuolleista herätetty Jumalan poika todellakin näyttäytyi joukolle ihmisiä, kullekin omalla tavallaan. Jollekin se on saattanut olla lähes aistihavainnon kaltainen kokemus, toisille taas hyvin utuinen tuntu Jeesuksen läsnäolosta.
Kerrotaan kuitenkin tasapuolisuuden nimissä, että toisenlainenkin tulkinta on mahdollinen. Ylösnousemususkon synnyn voi selittää ilman oletusta ihmeestä tai tuonpuoleisten voimien läsnäolosta. Voidaan nimittäin ajatella, että ilmestyskokemusten taustalla oli yleinen juutalainen käsitys siitä, että Jumala ottaa edesmenneet luokseen taivaaseen, josta käsin he voivat toisinaan näyttäytyä eläville. Heti Jeesuksen kuoleman jälkeen Pietari ja muutamat muut hänen seuraajansa kyselivät Jumalansa edessä, oliko Jeesus sittenkin erehtynyt asiassaan, kun hänet surmattiin niin tylysti. Vastaus tähän saatiin sitten näkynä, joka osoitti heille, että Jeesus todella oli Jumalan mies, joka oli nyt korotettu pyhien joukkoon. Kun Pietari ja hänen lähipiirinsä kertoivat tästä muille, hekin saivat kohta samankaltaisia näkykokemuksia – kyse oli siis mallioppimisesta. Kristittyjen vastustaja Paavali taas on voinut ensin sisällään vähitellen kääntyä Kristus-sanoman kannattajaksi, minkä jälkeen, ikään kuin viimeisenä vahvistuksen prosessilleen, hän on kokenut kohdanneensa ylösnousseen.
Miksi Jeesuksen seuraajat eivät tyytyneet pelkkään taivaaseen korottamisen ideaan, vaan he päättelivät, että Jumala oli herättänyt Jeesuksen kuolleista? Selitys löytyy toisesta tuon ajan juutalaisesta käsityksestä, siitä, että aikojen lopulla kaikki kuolleet herätetään ja he palaavat takaisin tähän elämään. Jeesuksen julistus tulevasta Jumalan valtakunnasta oli opettanut hänen seuraajansa ajattelemaan, että nyt elettiin noita lopun aikoja. Niinpä Jeesuksen näyttäytymiset tulkittiin merkkinä siitä, että lopunajalliset ylösnousemukset ovat alkaneet. Ensin herätettiin Jeesus ja kohta herätetään muutkin vainajat. Näin syntyi usko siihen, että Jumala oli herättänyt profeettansa kuolleista ruumiillisesti. Häntä ei kuitenkaan palautettu maanpäälliseen elämään, vaan Jumala korotti hänet luokseen taivaisiin, josta hän tulee lähiaikoina takaisin maan päälle. Taivaaseen korottamisen ajatuksella siis selitettiin, miksi Jeesusta ei voi nähdä, vaikka hänet on herätetty kuolleista.
Sitaatti kirjasta Kari Kuula: Kotona kristinuskossa, s, 175-178.
Muotoilleissani yllä olevia kappaleita voin melkein kuulla korvissani, kuinka pyhäpäivän demoni jälleen riemuitsee. Vaihtoehtoinen selitykseni kun näyttää osoittavan, että kristinuskon alkuihme olikin pelkkää erehdystä. Juhlikoon vain veijari kaikessa rauhassa. En silti aio hämätä lukijaa. Varhainen ylösnousemususko voidaan selittää ilman ihmeeseen vetoamista. Tuon tämän avoimesti esiin, sillä en halua puolustaa uskoani peittelemällä asioita. Koen suoraan sanoen petollisena sellaisen apologetiikan, jossa annetaan ymmärtää, että tieteen paljastamat historialliset faktat suorastaan pakottavat hyväksymään Jeesuksen ihmeenomaisen ylösnousemuksen. Minusta tämä ei pidä paikkaansa. Historialliset faktat – varhainen ylösnousemususko ja tyhjän haudan traditio – voidaan selittää toisellakin tavalla.
Perimmäinen syy uskoa Jeesuksen ylösnousemukseen on muualla kuin siinä, mitä Raamatun tutkimus voi osoittaa historiasta. Historialliset tosiseikat voivat tukea tätä uskoa, mutta eivät synnyttää sitä. Paljon suurempi merkitys on maailmankatsomuksella, josta käsin evidenssiä arvioidaan. Puhtaasti ateistisesta lähtökohdasta käsin on mahdotonta vakuuttua siitä, että Jumala herätti Poikansa kuolleista. Eihän silloin ole mitään Jumalaa tai hänen Poikaansa. Tilanne on aivan toinen, jos katsomukseen kuuluu oletus luomakunnan tapahtumiin puuttuvasta Jumalasta. Silloin ylösnousemus näyttää luontevalta tavalta selittää pääsiäisen jälkeiset tapahtumat. Jumala herätti Poikansa kuolleista ja antoi hänen näyttäytyä joukolle ihmisiä. Näiden kokemusten pohjalta syntyi sitten usko Jeesuksen ylösnousemukseen ja laajeneva traditio kertomuksista, joissa hän näyttäytyi seuraajilleen. Tämä ei silti tee Jeesuksen ylösnousemuksesta pelkästään uskon tai mielipiteen asiaa. Se on joko totta tai ei ole.
Sitaatti kirjasta Kari Kuula: Kotona kristinuskossa, s, 175-178.
Vähitellen kristikuntaan rajautui rypäs sovitusopillisia malleja, joille annettiin ja annetaan yhä erityinen arvovalta. Mitään niistä, tai edes niiden yhdistelmää ei silti pidetä lopullisena totuutena, vaan kussakin nähdään yksi hyödyllinen näkökulma asiaan. Usein sanotaan, että järjen ylittävää mysteeriä kuuluukin esittää eri tavoilla, jotta ei unohdettaisi sen koko rikkautta. Näitä puolikanonisia tulkintoja on seitsemän. Vaikka ne löytyvät kirkkojen katekismuksista ja oppineiden klassikkoteoksista, niihin on suhtauduttu melko väljästi. Niitä pidetään enemmän tai vähemmän kielikuvina, joita ei tarvitse ottaa aivan kirjaimellisesti.
Arvovaltaisesta asemastaan huolimatta niihin liittyy kiusallisen paljon puutteita ja heikkouksia. jokainen ajatteleva ihminen huomaa niitä itsekin, siihen ei tarvita pyhäpäivän demonin apua. Ehkä monikin jättää kristinuskon oven avaamatta niiden takia. En yhtään ihmettele tätä, sillä minusta monet klassiset sovitusopit piirtävät Jumalasta kummallisen, jos ei suorastaan hirviömäisen kuvan.
Ajatellaan vaikka sijaiskärsimykseksi kutsuttua tulkintaa. Sen mukaan Kristus kärsi ristillä ihmisten puolesta heidän pahojen tekojensa rangaistuksen. Tämä herättää heti kysymään, miksi ihmeessä Jumala vaatii sijaisrangaistuksen voidakseen olla armollinen? Usein viitataan pyhyyden ja oikeudenmukaisuuden vaatimukseen, mutta on vaikea ymmärtää, mitä se voisi tarkoittaa, kun Jumalan yläpuolella ei ole mitään suurempaa juristia vaatimassa vaakojen tasapainottamista. Minusta on vielä vaikeampaa ajatella, että ristinkärsimys sovittaisi Jumalan oman sisäisen ristiriidan armon ja oikeuden välillä. Armohan on sitä, ettei panna täytäntöön oikeuden vaatimaa rangaistusta, joten jos Jumala on armollinen, hän voi osoittaa sen ilman ristinpuutakin. Muutenkin ajatus Jumalasta vaatimassa rangaistusta, etenkin viattoman sijaisrangaistusta, on melko omituinen. Miten yhden kärsimä rangaistus ottaa pois toisen syyllisyyden?
Sitaatti kirjasta Kari Kuula: Kotona kristinuskossa, s. 219-223.
Hyvityksen tai sijaishyvityksen nimellä tunnettu malli perustuu siihen, että ihmiskunnan tottelemattomuus on loukannut Jumalan kunniaa. Niinpä Kristus tarjosi ihmisten edustajana kuuliaisuutensa ja kärsimyksensä hyvitykseksi Jumalan kokemasta kunnianloukkauksesta. Jumala hyväksyi hyvityksen ja otti jälleen ihmiset yhteyteensä. Hyvitysmallia on kritisoitu siitä, ettei keskiaikaisia kunniakäsityksiä voida soveltaa Jumalaan. Miten ihmiskärpäsen synti voi ottaa mitään pois kaikkivaltiaan kunniasta? Kenen silmissä Jumala on menettänyt kasvonsa? Hyvitykseen sisältyy lisäksi ongelmallinen oletus Jumalan omasta ristiriidasta; hän on laupias, mutta ei voi osoittaa sitä ennen kuin kunnianloukkaus on hyvitetty. Voidaan jopa väittää, että hyvitysmalli loukkaa Jumalaa, koska se kuvaa hänet pikkumaisena oman kunniansa vartijana. Ihmisten välit rikkoontuvat joskus häpeään, kunniaan, kompensaatioon ja juridiikkaan liittyvien konfliktien takia, mutta tällaiset asiat tuskin estävät Jumalaa olemasta syntisten ystävä.
Uhrimallin juuret ovat syvällä Vanhassa testamentissa, jonka mukaan Jumala sääti Israelin kansalle monimutkaisen uhrijärjestelmän. Kristikunta on ajatellut sen vihjaavan Jeesuksen tulevaan uhriin. Jumalan Pojan kärsimys ja kuolema antaa Jumalalle kertakaikkisen uhrilahjan, jonka nojalla tämä on suosiollinen ihmisille. Uhrimalli nostaa esiin ilmeisen kysymyksen: antiikin uskonnoissa jumalten suosio hankittiin ruokkimalla heitä uhreilla, mutta miksi todellinen Jumala tarvitsisi sellaista? Hän on jo lähtökohtaisesti ihmisen puolella, joten ei häntä tarvitse erikseen suostutella siihen. Lisäksi uhrimallissa on erikoinen sisäsiittoisuus, kun uhri, uhrin antaja ja uhrin vastaanottaja ovat kaikki kolmipersoonaisen Jumalan sisäisiä toimijoita; Isä antaa oman Poikansa uhriksi itselleen. Voidaanko todella ajatella, että Jumalan on käytävä läpi tällainen sisäinen näytelmä ennen kuin hän voi leppyä ja osoittaa jälleen ystävyyttään ihmiselle?
Vapaaksi ostamisen tai lunastusmallin tausta on kaupankäynnin ja orjamarkkinoiden maailmassa. Sen mukaan Kristus osti kärsimyksellään ja kuolemallaan ihmiskunnan vapaaksi synnin ja kuoleman vallasta. Lunastusmallin lähtökohtaoletus ei kuitenkaan toimi. Ihmisen pahuus ei tee hänestä kenenkään toisen omaisuutta, vaan syntinen kuuluu ainoastaan Luojalleen. Keneltä siis langennut ihminen ostettiin vapaaksi? Tätä kristikunta ei ole koskaan keksinyt. Paholaiselle lunnaita ei maksettu, se on selvää, mutta ei niitä voitu tilittää Jumalallekaan, koska ihmiset olivat jo hänen lapsiaan. Ihminen täytyy kyllä vapauttaa, mutta tämä on eri asia kuin vapaaksi ostaminen. Vapaaksi ostamisen teoria kaatuu siis siihen, ettei ole olemassa taivaallisia – tai oikeammin metafyysisiä – orjamarkkinoita, jossa syntistä ihmiskuntaa kaupattiin eniten maksavalle ostajalle.
Sitaatti kirjasta Kari Kuula: Kotona kristinuskossa, s. 219-223.
Kristuksen kuolema on tulkittu myös tapahtumana, jossa ihmisten synnit otettiin heiltä pois ja annettiin Kristuksen kannettavaksi. Tässä mallissa synti mielletään eräänlaisena aineena, joka kasataan Kristuksen päälle, joka sitten kuollessaan tuhoaa sen tai upottaa helvetin syvyyksiin. Kyse on siis eräänlaisesta vaihtokaupasta. Kristus ottaa meidän syntimme ja antaa tilalle oman pyhyytensä. Jälleen lähtökohtaoletus horjuu. Eihän synti ole mitään ainetta tai pahaa henkeä, joka voidaan pintalian tavoin kaapia ihmisestä pois ja antaa jonkun toisen kannettavaksi. Minä teen itse omat syntini ja kannan perussynnin vikaa jäsenissäni. Toisin sanoen, synti on nimi omille puutteilleni, vioilleni ja osaamattomuudelleni, joka vieraannuttaa minut itsestäni, lähimmäisistäni ja Jumalastani. Tällaista syntiä ei voida ottaa pois kuin likaista paitaa ja pukea sitten jonkun toisen ylle. Oletetaan kuitenkin, että olisi olemassa yksittäisistä ihmisistä riippumaton yleinen synnin valta, jonka Jeesus eristi ristilleen ja nujersi sen sitten siellä. Silloin kohtaamme joukon ongelmia, joita tarkastelen seuraavan tulkinnan yhteydessä.
Taistelu ja voitto-mallissa Kristuksen risti nähdään tuonpuoleisen taistelutantereena. Ristillä riippuessaan Kristus hyökkäsi ihmiset haltuunsa ottaneitten pahojen valtojen kimppuun, voitti ne ja vapautti niiden vangit. Joskus tätä mallia laajennetaan niin, että myös Kristuksen tuonelaan astuminen ja ylösnousemus ajatellaan osana hänen taisteluaan pimeyden voimia vastaan. Mutta voidaanko todella ajatella, että jokin ulkoinen paholaisen (tai synnin) kaltainen demoninen mahti pitää ihmisiä otteessaan kuten vanginvartijat vankejaan? Tätä on vaikea ymmärtää, sillä ihmisen esteet näyttäisivät olevan hänen sisällään, eivät ulkopuolellaan. Mutta jos se kuitenkin pitäisi paikkansa, jäljelle jää suuri kysymys. Jos Kristus voitti pahan vallat, eikö kaikkien ihmisten pitäisi nyt olla vapaita? Jos arkkiviholliset on nujerrettu, eikö jokainen ihminen ole jo pelastettu? Tämä sinänsä kaunis ajatus saattaa puolivahingossa kertoa jotakin tulevaisuudesta, mutta nykyinen totuus se tuskin on. Pahaa on paljon. Klassinen ajatus siitä, että pahan vallat on kertakaikkisesti nujerrettu ristillä jää vaille konkreettista sisältöä.
Erityisesti moderni aika on suosinut rakkauden ilmaisuksi tai esikuvalliseksi kutsuttua ristintulkintaa, vaikka sekin on aika vanha idea. Sen mukaan Kristus näytti kärsimyksellään ja kuolemallaan, kuinka suuria uhrauksia hän on valmis tekemään ihmisten hyväksi, koska hän rakastaa heitä niin paljon. Sen tulisi herättää ihmisissä vastarakkautta Jumalaan, jota sitten ilmaistaan haluna kasvaa suurempaan lähimmäisenrakkauteen. Rakkauden ilmaus -mallin hankaluus on siinä, että se kapeuttaa Kristuksen kuoleman pelkäksi pedagogiseksi välineeksi. Se ei enää ole ihmisten hyväksi koituva universaali pelastustapahtuma vaan sen voima on siinä, minkälaisen moraalisen vaikutuksen se onnistuu tekemään niihin, jotka sattuvat kuulemaan sitä. Ne taas, jotka eivät koskaan kuule sitä, jäävät kokoaan vaille sen hyötyä. Lisäksi ristin vaikutus on usein päinvastainen. Se kun todistaa Jumalan hyvyyden sijaan hänen verenhimostaan ja kostonhalustaan. Minusta tämä tulkinta kuitenkin kertoo oikein Kristuksen kärsimyksen motiivin. Se tapahtui rakkaudesta. Koska hän rakastaa luotujaan, hän on valmis kärsimään heidän tähtensä.
Sitaatti kirjasta Kari Kuula: Kotona kristinuskossa, s. 219-223.
Pyhäpäivän demoni näyttää kokonaan unohtavan sen vaihtoehdon, että kristinuskon kotia etsivä voi jättää suosiolla syrjään klassiset sovitusopit. Kristuksen kärsimystä ja kuolemaa ei nimittäin ole välttämätöntä pitää erityisinä pelastustapahtumina, vaan niille voi antaa myös paljon vaatimattomamman roolin. Voi ajatella, että Jumalan Poika kärsi ja kuoli, koska se vain on ihmisen osa. Jokainen ihminen kärsii ja kuolee, kuka mitenkin, joten niin tapahtui myös ihmiselämään suostuneelle Jumalan Pojalle. Sen korkealentoisempia ristinteologioita ei tarvita, sillä Kristuksen pelastustyön ydin ja huippu on aivan muualla kuin Golgatan mäellä. Minusta tämä on aivan mahdollinen tapa väistää ristiin liittyvät ongelmat. Ohuemmallakin ristinteologialla voidaan liittyä kaikkeen muuhun, mitä kristinusko sanoo itsestään.
Sitaatti kirjasta Kari Kuula: Kotona kristinuskossa, s, 217.
Larkin Poe | Ruthie Foster Cover ("Death Came A Knockin'")
https://www.youtube.com/watch?v=Fci45Ld2Qsw
Oh you know that Oh you know that
You know that death came a-knockin' on my mother's door Singin' "Come on, mother, ain't ya ready to go?" And my mother stooped down, buckled up her shoes And she moved on down by the Jordan stream. And then she shout "Hallelujah! Done, done my duty! Got on my travelin' shoes".
Death came a-knockin' on my sister's door Singin' "Come on, sister, ain't ya ready to go?" And my sister stooped down, buckled up her shoes And she moved on down by the Jordan stream. And then she shout "Hallelujah! Done, done my duty! Got on my travelin' shoes".
Hey hey, Hey hey
You know that death came a-knockin' on my brother's door Singin' "Come on, brother, ain't ya ready to go?" And my brother stooped down, buckled up his shoes And he moved on down by the Jordan stream. And then he shout "Hallelujah! Done, done my duty! Got on my travelin' shoes".
You know when death came a-knockin' on my neighbours door Singin' "Come on, neighbour, ain't ya ready to go?" And my neighbour stooped down, buckled up his shoes And he moved on down by the Jordan stream. And then he shout "Hallelujah! Done, done my duty! Got on my travelin' shoes".
Hey hey, Hey hey
You know that death came a-knockin' on my preachers door Singin' "Come on, preacher, ain't ya ready to go?" And my preacher stooped down, buckled up his shoes And he moved on down by the Jordan stream. And then he shout "Hallelujah! Done, done my duty! Got on my travelin' shoes".
You know when death comes a-knockin' on my front door, Singin' "Come on, sister, ain't ya ready to go?" And then I'll stoop right down, buckle up my shoes And I'll move on down by the Jordan stream. And then I'll shout "Hallelujah! Done, done my duty! Got on my travelin' shoes".
Slavoj Zizek esittelee elokuvasuosikkejaan ja perustelee ytimekkäästi miksi hän niistä pitää - eli mm. tämän vuoksi: "I'm a pessimist. I think it's good if the world ends.": Zizek Lars von Trierin Melancholiasta.
https://www.youtube.com/watch?v=oQrqSzwhEYw Slavoj Žižek's five favorite films
https://www.youtube.com/watch?v=OqpxT_iJ8Mc Philosopher and theorist Slavoj Žižek stopped by the Criterion offices and the DVD closet!
Pascalin uskonnolliset kirjoitukset asettivat uusia mittapuita ranskankielisen proosan kauneudelle; hän hyödynsi niissä huumoria ja viiltävää kritiikkiä ajatustensa esittämisessä. Erään teoksen hän kirjoitti sarjana kuvitteellisia kirjeitä pariisilaiselta mieheltä maakunnissa asuvalle ystävälleen. Kirje VI sisälsi mieleenpainuvan anteeksipyynnön: ‘Olisin kirjoittanut lyhyemmän kirjeen, mutta minulla ei ollut aikaa.´
Blaise Pascal
Sitaatti kirjasta Peter J. Bentley: ‘Numerot – miten matematiikka muutti maailmaa’ s. 183. https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/numerot/
Kalle Haatanen - Senecan ajatuksia elämän lyhyydestä
https://areena.yle.fi/1-4418213
Seneca (n. 4 eaa. – 65 jaa) oli roomalainen valtiomies, opettaja ja stoalainen filosofi. Teoksissaan Seneca pohti muun muassa onnellisuutta, elämän tarkoitusta ja ihmisen suhdetta omaan kuolevaisuutensa. Teologian tohtori Juhana Torkki on suomentanut Senecan teoksen ”Elämän lyhyydestä.”Torkki sanoo, että hämmästyttävää Senecan teksteissä on niiden ajankohtaisuus. Ne puhuttelevat hyvin syvästi myös nykyajan ihmistä. Elämän lyhyydestä –teoksessa Seneca toteaa, että aika on ihmisen arvokkain omaisuus ja siksi se pitäisi osata käyttää mahdollisimman hyvin. Senecan mielestä onnellisen elämän ainekset syntyvät elämän ihmeiden uteliaasta tarkastelusta ja oppimisesta, aktiivisesta osallistumisesta yhteiskunnan toimintoihin sekä itsensä hemmottelusta ja nautiskelusta. Senecan mielestä nautiskelu elämän päämääränä on kuitenkin huonoin valinta. Senecan mielestä ihmisen kannattaa ottaa aikansa hallinta omiin käsiinsä, eikä aikaa pidä tuhlata muiden sanelemiin tarkoituksiin. Oman aikansa roomalaisten ihmisten tapa torjua ajatukset kuolemasta ärsytti Senecaa. Hän oli sitä mieltä, että ihmisen pitäisi joka päivä muistaa kuolevaisuutensa koska se kirkastaa elämän arvon ja merkityksen.
‘Olen äärettömän hyvä taloudenpidossa. Vietän joka päivä älä osta mitään päivää. Tupakkaa en polta, en juo teetä enkä kahvia, koska niistä ei saa kaloreita. Alkoholi taas vie kallista työaikaa. Olen aina tullut toimeen kertakaikkisen pienillä tuloilla ja aina olen ollut sitä mieltä, että olen ihan hyvissä varoissa.’ Hän jakoi Henry Thoreaun ajatuksen: ‘Ihmisen rikkauden osoittaa se, mitä ilman hän voi olla’.
Sitaatti kirjasta Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – ihminen ja legenda, s. 387.
Linkolalla oli havainto 260 lintulajista. Hän ei ole juossut harvinaisuuksien perässä eikä harrastanut bongausta. Hänen näkemänsä linnut kuuluvat Suomen normaalilajistoon ja ovat sattumalta vastaan tulleita. ‘Bongarit näkevät vuodessa saman verran lintulajeja kuin minä elämäni aikana. Kun he saavat puhelimeensa ilmoituksen erikoisesta linnusta, matkustavat he katsomaan sitä kustannuksista piittaamatta, autolla tai vaikka helikopterilla. Sitten he tähystävät lintua pitkillä tuhansia euroja maksavilla kaukoputkikameroillaan. He ovat kuin filatelisteja, he vain keräävät lintuja, ei sillä ole luontoharrastuksen tai lintututkimuksen kanssa mitään tekemistä.’
Sitaatti kirjasta Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – Ihminen ja legenda, s. 409.
‘Tiedän olevani häirikkö tälle hälisevälle väelle, joka loppuunsa saakka kiihkeästi kastelee kulttuurinsa monenkirjavia pikkukukkasia ja hosuu ja huitoo minulle ja harvoille kaltaisilleni: älä sotke ympyröitäni! Silti huudan, yritän huutaa kovempaa kuin he huitovat. Silloinkin kun olette parhaimmillanne, silloinkin teidän murresanakirjanne, kokeilukoulunne, raitiovaunumuseonne, lintujen rengastuksenne ja musiikkikirjastonne ovat mielettömyyksiä, kun maailma kaatuu niiden päälle. Pankaa ne syrjään ja pelastakaa ensin maailma ja sitten taidegallerianne! Vielä on elonkehästä osia jäljellä, teidän on havahduttava ja otettava vastuu maailmasta, ei vain omista yksityisistä töherryksistänne!
Pentti Linkola, Johdatus 1990-luvun ajatteluun
Sitaatti kirjasta Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – ihminen ja legenda, takakannen teksti
Yhdysvalloissa demokratia ei toteudu, koska vain hyvin toimeentulevilla on vaikutusvaltaa.
“Vastuuta omista päätöksistä on mahdotonta kantaa, jos päätöksiin ei pääse lainkaan osallistumaan. Viimeisin kattava tutkimus Yhdysvalloista paljasti, miten valtaosa väestöstä on käytännössä suljettu päätöksenteon ulkopuolelle. Viimeisimmän yksityiskohtaisen tutkimuksen mukaan noin 70% yhdysvaltalaisista on käytännössä sivuutettu poliittisesta päätöksenteosta. Koska heidän tulonsa ja varallisuutensa ovat alhaiset, heidän toiveillaan ei ole vaikutusta käytännön politiikkaan.” [....] “Yhdysvaltalainen terveydenhuoltojärjestelmä on suoranainen skandaali. Amerikkalaiset ovat olleet huolissaan aiheesta vuosikausia. Järjestelmä on äärimmäisen kallis ja tulokset poikkeuksellisen heikkoja. Yhdysvallat on ainoa maa, jossa on pitkälti yksityistetty ja sääntelystä vapautettu järjestelmä.” [....] Uutisissa julkinen terveydenhuoltojärjestelmä esitettiin kuitenkin poliittisena mahdottomuutena.
“Yhdysvaltojen poliittisessa kulttuurissa vallitsee hiljainen ymmärrys siitä, mitä tämä poliittinen mahdottomuus tarkoittaa. Vaalirahoittajien mielipiteet ovat tärkeimpiä. Jos lääketeollisuuden suuryritykset ja rahoitusala ovat uudistusta vastaan, kyseessä on ‘poliittinen mahdottomuus’”.
Noam Chomsky kirjassa Jauhiainen&Mäkinen: Hyvinvointivaltion vastaisku, s. 51-52.
“Olen kohdannut useita rohkaisevia esimerkkejä. Kiersin kymmenisen vuotta sitten Argentiinassa tutustumassa useiden tehtaiden toimintaan. Joukossa oli jäätelötehtaita, sulattamoja ja lasitehtaita – ylipäätään tehdasteollisuutta monilta eri aloilta. Kaikkia yhdisti se, että keskellä talouskriisiä ne olivat joutuneet konkurssiin. Omistajat olivat hylänneet tehtaat, mutta työntekijät olivat päättäneet jatkaa keskenään tehtaiden toimintaa. Nämä tehtaat olivat muuttuneet kokonaan työntekijöidensä pyörittämiksi yrityksiksi, ja niiden aiemmin tappiollinen toiminta oli alkanut kääntyä voitolliseksi.”
“Muistan ilmielävästi keskustelun erään naisen kanssa, joka oli tehnyt vuosikausia raskasta työtä lasitehtaassa, avointen polttouunien ääressä. Johtajat, kirjanpitäjät ja insinöörit hylkäsivät tehtaan, ja koko tehtaan pyörittäminen jäi rivityöntekijöiden varaan. Heidän piti jakaa uudelleen tehtaan vastuualueita, ja yksi hyvin epätoivottu tehtävä oli kirjanpito. Tapaamani nainen oli suostunut vapaaehtoiseksi tehtävään. Hän oli aiemmin vain polttouunin lämmittäjä ilman koulutusta tai minkäänlaista kokemusta kirjanpidosta. Halusin tietää, minkä hän oli kokenut uudessa tehtävässä vaikeimmaksi, mutta hän oli haluton vastaamaan. Yllätyin, ja tivasin asiaa uudelleen. Oliko se kirjallisuuden vai tiedonhankintajärjestelmien opettelu? Olin neuvoton: mikä kysymyksessäni oli niin vaikeaa? ‘Häpeän myöntää tämän, mutta vaikeinta oli lukemaan opetteleminen’, nainen lopulta vastasi.”
Michael Albert kirjassa Jauhiainen&Mäkinen: Hyvinvointivaltion vastaisku, s. 164-65.
Tuomas Karemo: Anthony Bourdainin viimeinen ateria https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/06/12/anthony-bourdainin-viimeinen-ateria ....... https://www.youtube.com/watch?v=Q8LbkPaWZaw Anthony Bourdain No reservations – Suomi: Anthony Bourdainin vierailu Suomessa 2012.
Sana oli Niemellä kovassa kurssissa. Jokainen sana oli voimasana; se ei ollut vain kohdetta ilmaiseva, äänteistä muodostettu merkki, vaan sillä uskottiin olevan konkreettinen, kouriintuntuva ja todellisuutta rakentava yhteys tarkoittamaansa ilmiöön. Sana oli kohteen näkymätön olemus.
Seuraavan kapinalaulun laulaja on [....] nuoren naisen dramaattisessa positiossa, tuoreena miniänä. Feministinen kritiikki leimahtaa lopussa ilahduttavan kursailemattomiksi sadistisiksi riveiksi!
Kun ennen olin isäni koissa, isä kuhtu kukkaseksi, äiti päivän nousemaksi, veikkonen vein kalaksi, siskoni sinikukaksi. Vaan kun jouvun kyläkotiin, muutun mustaksi siaksi, takkupääksi tallukaksi: appi kuhtu ahkioksi, anoppi pesinpytyksi, käly kätkyen jalaksi, nato naattipantioksi. Kyllä noille neuvon tiiän, muistan mutkoo vähäsen: anopin susille syötän, apin karhuilla revitän, kälyn syötän käärmehillä, nadon maistatan sioilla.
Naisen osuus on vahva kalevalamittaisessa runoudessa. Niin kertakaikkisen vahva, että suuri osa hienointa runoutta on epäilemättä naisten luomaa ja laulamaa. Etenkin Inkerissä ja Virossa koko yhteisön olemista määrittelevä runonlaulukulttuuri oli naisten kannattelemaa.
Jo sata vuotta ennen Magnusta oli kuitenkin katsottu tärkeäksi panna taiteilijat kuriin. Västgötan laissa 1200-luvulta määriteltiin vaeltavan, maallista musiikkia esittävän freelance-taiteilijan, pelimannin eli leikarin (lekare) tai piiparin (pipare) oikeudet, joissa ei ole nykyään mutta ei ollut siihenkään aikaan hurraamista:
‘Tämä on leikarin oikeus. Mikäli leikaria lyödään, pitää se aina jättää rankaisematta. Mikäli gigan, viulun tai rummun kanssa liikkuvaa leikaria loukataan ja hän vaatii hyvitystä, pitää ottaa villi hieho ja viedä se ylös vallille. Sitten pitää ajaa kaikki karvat sen hännästä ja rasvata häntä. Sitten pitää leikarille antaa vastarasvatut kengät. Sitten leikarin pitää ottaa hiehoa hännästä, ja yhden miehen pitää lyödä eläintä terävällä piiskalla. Jos leikari pystyy pitämään kiinni, saa hän hyvän eläimen nautittavakseen, kuten koira nauttii ruohosta. Jos hän ei pysty pitämään siitä kiinni, pitäköön ja kärsiköön saamansa, häpeän ja vahingon. Koskaan hän ei enää pyytäkö enemmän oikeutta kuin ruoskittu orjanainen.’
Renttu, runoilija ja varas Francois Villoin kuvaa lennokkaissa ‘testamenteissaan’ 1400-luvun puolivälin Pariisin alimpia sosiaalisia kerroksia sekä omaan hillittömään elämäntyyliinsä luontevasti niveltyneitä sellejä, kidutuslaitteita ja hirttokiikkuja. Kidutusvehkeistä hän käyttää termiä ‘maanpäällinen kiirastuli’. Seuraava hirtettyjen konnien rukous on hieno näyte hänen taiteestaan.
Pariisin sateet hiljaa huuhtoo meitä, auringon lämpö kuivaa, mustuttaa. Silmäimme kirkkaus menee korppein teitä, varikset parranpohjaa purra saa. Ei ruumis liikkumatta hetken vertaa, kun käymme tuulten kääntäminä näin tuhanteen ilmansuuntaan tuhat kertaa puhkotuin kasvoin, niskat nurinpäin. Kuoleman veljeskuntaa suurta jaamme. Armoa Herran siksi rukoilkaamme.
Suomenkielisen kansanrunouden monituhatvuotinen, Niemen etelä- ja itäpuolelta alkanut elävä kulttuuri saa kuoliniskunsa Agricolasta alkaen ankaroituvassa luterilaisessa Österlandetissa. Pappien vainoama runokulttuuri häädetään rintamailta, ja sen rippeet säilyvät vain siellä, mihin kirkon kuokat, kitkimet ja rikkaruohomyrkyt evät yllä. Ja täsmälleen sieltä, raukoilta rajoilta, Vienasta, Inkeristä, Takahikiältä ja Vermlannin suomalaismetsistä, Lönnrot, Europaeus, Gottlund ja kumppanit nämä runojäännökset löysivät 1800-luvulla. Näiden löytyneiden vainottujen murusten valtava määrä viittaa pyörryttävän rikkaaseen alkuperäiseen aarteeseen.
Yksi näistä aarteista on seuraava kymmenrivinen, naisnäkökulmainen väkivallan, kauhun ja kuoleman värjäämä, vertaansa vailla oleva myöhäiskeskiaikainen intohimoruno:
Jos mun tuttuni tulisi, ennen nähtyni näkyisi, sille kättä käppäjäisin, vaikk ois käärme kämmenpäässä, sille suuta suikkajaisin, vaikk ois suu suden veressä, siitä kaulahan kapuisin, vaikk ois kalma kaulan päällä, vielä vierehen kävisin, vaikk ois vierus verta täynnä.
Runo sai myöhempinä vuosisatoina ansaitsemansa, mutta silti varsin yllättävän kansainvälisen menekin. Tämä on liian laimeasti sanottu. Runosta tuli jyrisevä hitti, kaikkien aikojen käännetyin niemeläinen sanataiteen teos!
"Kadulla kulkee mustiin pukeutunut teinityttö, jonka takin selässä lukee--": I am my own God, I do what I want." - Mitä tällaisen tempauksen takana voisi olla? Ei välitöntä hätää. Olet vain törmännyt postmodernismiin." (Jussi Rytkönen: Kirkon on otettava postmodernismi haltuun. Kotimaa/Teologia 18.2.2010, 27.)
(....) Mistä tässä asiassa on loppujen lopuksi kysymys? Miksi se herätti ja herättää yhä niin voimakkaita tunteita ja kannanottoja puolesta ja vastaan? Diderot’n ‘Näyttelijän paradoksin’ perusväittämä kiteytetään usein seuraavaan suoraan sitaattiin:
‘Suuri tunneherkkyys synnyttää keskinkertaisia näyttelijöitä, keskinkertainen tunneherkkyys joukoittain huonoja näyttelijöitä, ja tunneherkkyyden täydellinen puuttuminen on loistavan näyttelijän edellytys’ (alleviivaus Ville Sandvistin).
Diderot toteaa, että tunteet ja tunneherkkyys kuuluvat katsomon puolelle. ‘Mitä meille itse asiassa merkitsee, tuntevatko näyttelijät vai eivät, niin kauan kuin katsojat eivät huomaa sitä’. Hän korostaa vielä, että näyttelijäntyötä ‘tulee kehitellä toiminnan eikä kertomuksen avulla, muuten katsoja jää kylmäksi.’
Tunteiden käyttö ennen ja nyt
Kysymys tunteista ja eläytymisestä näyttelijäntyössä lainehti 1700-luvulla Pariisissa, Lontoossa ja niiden välillä, eikä ollut mitenkään uusi asia. Aihe on päinvastoin ikivanha, yhtä vanha kuin teatteri. Jo eurooppalaisen teatterin syntyhetki rakentuu paradoksille kontrollin säilyttämisestä kontrolloimattomassa tilassa. Kreikkalaisen prototragedian katsotaan muotoutuneen Dionysoksen, viinin, humalan, ekstaasin ja hekuman jumalan, lepyttämisen rituaalista. Kunnioittamalla, palvomalla ja antautumalla Dionysoksen valtaan, hurmioon, on ihmisen, paradoksaalisesti, mahdollista säilyttää kontrolli, tietoisuus, pysyä – juopumuksesta ja huumasta huolimatta – tolkuissaan, pystyssä päin kuin Dionysos Orthoi (kreik. orthos – pystyssä, oikein, oikaistuna). Dionysoksen avulla on haluista haastavin, seksuaalinen intohimo ja kontrolloimaton erektio, myös hallittavissa.
Platon (428-348 eaa.) nosti ensimmäisenä esille kysymyksen tunteista ja kontrollista näyttelijäntyössä enemmän teoreettiselta ja filosofiselta kannalta. Dialogissa Ion - rapsodi, joka on antanut dialogille nimen, todistaa Sokrateelle paradoksaalisesti sekä ‘siirtyvänsä itsensä ulkopuolelle’ ja olevansa ‘vailla järkeä’ esiintyessään kymmentuhatpäisen yleisön edessä että samanaikaisesti tietoisesti, ‘silmä tarkkana’ tarkkailevan yleisöä varmistaakseen parhaan vaikutuksen perille menemisen. Roomalainen Quintilianus (35-95 eaa.), jonka retoriikan oppeihin tukeuduttiin läpi keskiajan, aina renessanssiin, elisabethiaaniseen Lontooseen ja uuden ajan kynnykselle saakka, korosti myös niin jäljittelyn kuin toisaalta aitojen tunteiden merkitystä esiintyessä. Quintilianusta lainattaessa, tunteista puhuttaessa, viitattiin yleensä itse asiassa (....) Horatiuksen Runotaiteessa olevaan lauseeseen: ‘Jos tahdot minun itkevän, sinun itsesi on ensin kärsittävä tuskaa; vasta silloin onnettomuutesi järkyttävät minua’.
Kysymys tunteiden, aitojen ja omakohtaisten, käytöstä tai käyttämättä jättämisestä näyttelijäntyössä ei myöskään ole millään tavalla menettänyt ajankohtaisuuttaan. Dustin Hoffmanin saapuessa lopen uupuneena Maratoonarin (1976) kuvauksiin hän oli kysyttäessä vastannut vastanäyttelijä Laurence Olivierille syyn huonoon kuntoonsa olevan metodinäyttelemiseen liittyvän tekniikan. Valvomalla ja olemalla syömättä kolme vuorokautta Hoffman sanoi saavuttavansa aidon tunteen ja ilmaisun kohtaukseen. Olivierin ohje nuoremmalle kollegalle tämän urbaanilegendan mukaan oli: ‘Why don’t you just try acting dear boy, it’s much easier.’ Legenda Hoffmanin ja Olivierin kohtaamisesta (....) tuo omalla tavalla päivänvaloon ristiriidan aidon tunneilmaisun ja näyttelijän tekniikan välillä.
Sitaatti kirjasta Elokuva ja psyyke 4: Näyttelijän paradoksi (toim. Antti Alanen), esseestä Ville Sandqvist: Näyttelijän paradoksi, s 24-26.
‘Mitä meille merkitsee, tuntevatko näyttelijät vai eivät, niin kauan kuin me emme huomaa sitä?’ väittää Diderot. Kyllä se merkitsee, näyttelijöille. Mutta heille se ei tarkoita tunteita tuntemisen vuoksi. Näyttelijän täytyy pystyä suhteuttamaan omat kokemuksensa hahmonsa pyrkimyksiin. Tunteet ovat toki siinä mukana. Niiden teeskentely on aitoa silloin, kun se on syvästi omakohtaista.
Sitaatti kirjasta Elokuva ja psyyke 4: Näyttelijän paradoksi (toim. Antti Alanen), esseestä Heikki Kujanpää: Kuinka voilla joku toinen?, s. 48.
(.....) Muistin ja muistamisen merkitys ja muistin toiminta, miten ja mitkä asiat iskostuvat mieleemme, oli tunnettua jo antiikin Kreikassa. Muistin tekniikan synty ajoitetaan samaan aikakuteen, 500 eaa., kuin teatterin muotoutuminen. Muistin tekniikka oli nimeltään mnemotekniikka. Se on ruumiillinen tekniikka. Nietzsche, jonka mukaan ‘tuska on mnemoniikan mahtavin apukeino’, kuvaa sitä seuraavalla tavalla: ‘Kuinka tehdään ihmiseläimelle muisti? Kuinka painetaan tähän osaltaan tylsään, huikentelevaan tuokioymmärrykseen, tähän ilmettyyn unohtavaisuuteen jotakin niin että se säilyy läsnäolevana? (....) Poltetaan asia ihoon, jotta se jää muistiin: muistiin jää vain se mikä ei lakkaa tekemästä kipeätä.’
Sitaatti kirjasta Elokuva ja psyyke 4: Näyttelijän paradoksi (toim. Antti Alanen), esseestä Ville Sandqvist: Näyttelijän paradoksi, s 31-32.
Roomalainen uskonto kuvattiin (etenkin kristillisten kirjoittajien ja tutkijoiden piirissä/rr) kylmäksi ja tunteettomaksi virkamiesuskonnoksi, joka ei kyennyt vastaamaan ihmisen sielulliseen hätään. Sen harjoitus oli ikään kuin kaupankäyntiä, jossa yksilö lahjoi jumalia saadakseen itselleen jotain hyvää. Tavallinen määritelmä oli, että pakanoiden uskonto oli ‘muotoa vailla sisältöä’, ja tämä tyhjyys vain odotti kristinuskon tuloa.
Uskonnot antiikin Roomassa: Hänninen, Kahlos, Lehtonen, s. 25.
Tsehovin kieli on selvää kuin ‘päivää’, mutkatonta kuin ‘saanko lasin teetä’, kirjoitti Vladimir Majakovski. Filosofi Lev Sestov piti Tsehovia säälimättömyyden nerona: ‘Taide, tiede, rakkaus, inspiraatio, aatteet, valitkaa mikä tahansa noista sanoista joista ihmiskunta etsii lohtua tai mielihyvää – Tsehovin tarvitsee vain koskea niihin, ja silmänräpäyksessä ne näivettyvät ja kuolevat.’
Kirjassa Martti Anhava: Ajoissa lopettamisen taito, esseestä Tuo intohimomme hämärä kohde, s.68
Keynes ja Schumpeter korostivat kapitalismin dynaamisuutta, mutta heidän näkökulmansa olivat täysin erilaiset. Keynesin ja Schumpetern näkemykset kiteyttävät vastakkaiset lähestymistavat, joiden avulla markkinatalouden olemusta voidaan arvioida. Keynes painotti markkinatalouden lyhyen aikavälin vakautta, kun taas Schumpeter oli kiinnostunut kansantalouden jatkuvasta muutoksesta ja pitkän aikavälin kasvumahdollisuuksien turvaamisesta.
Näkemysten vastakkaisuus korostuu, kun pohditaan taantumien merkitystä. Keynes ajatteli, että kokonaiskysnynnän romahtamisesta syntyvä taantuma aiheuttaa suuria tuotanto- ja työllisyysmenetyksiä. Siksi taantumia pitäisi välttää kaikin mahdollisin keinoin säätelemällä julkisia menoja suhdannetilanteen mukaisesti. Schumpeter puolestaan katsoi, että taantumien aikana erityisesti heikosti tuottava toiminta tuhoutuu ja luova tuho uudistaa talouden. Uuskeynesiläisessä ajattelussa sitä vastoin korostetaan, että kansantalouden rakennemuutosten taakka ei jakaudu taloustoimijoiden välillä tasaisesti. Käytännön talouspolitiikan haasteena on näiden kahden näkemyksen sovittaminen yhteen,
Talous ja yhteiskuntateoria II: Modernin maailman talous ja sen kritiikki (toim. Heiskala, Virtanen), luvusta Petri Böckerman: Keynes ja Schumpeter: kapitalismin liikkuva dynamiikka ja luova tuho s. 199.
Aitouden ongelma (....) (Fredric) Jameson yhdistää postmodernin estetiikan kulutusyhteiskuntaan ja pitää sitä oireena globaalin kapitalismin tunkeutumisesta kaikkialle yhteiskunnassa. On totta, että vauraiden yhteiskuntien kukuttajat etsivät alkuperäistä ja erilaista. He kuitenkin huomaavat olevansa kuin turisteja, jotka päätyvät muiden turistien joukkoon heitä varta vasten näytteille asetetuille näyttämöille, vaikka tarkoituksena oli päästä niiden taakse, ‘aidoille’ takanäyttämöille. Vanhojen tavaroiden patina, joka on tärkeä keino rakentaa identiteettiä, muuttuu ‘kuvitteelliseksi nostalgiaksi’ eli kaipaukseksi sellaiseen, mitä kukaan ei ole koskaan menettänyt. Nostalgia ilman muistoa on samankaltaista alkuperäisyyden etsintää ja sen pakenemista kuin alkuperäisyyden, aidon kokemuksen etsiminen. Sekä erojen että historian taju hämärtyy ja korkeakulttuurin erottaminen massakulttuurista käy vaikeaksi. Globaalissa tavara-, ihmis-, ja mediavirrassa mielikuvien koodit sekoittuvat eivätkä tyylimerkistön tulkinnat enää kohtaa toisiaan. Kulttuuriset merkityserot luhistuvat. Mallia ei voida enää erottaa sen esittämästä kohteesta. Esimerkiksi mediassa kuvattu julkisuuden henkilöiden yksityiselämä – takanäyttämö – ei ole yksityistä vaan etunäyttämön mediatodellisuutta, josta puolestaan voi tulla tärkeäosa mediaa käyttävien ihmisten yksityiselämää. Media ei esitä vaan simuloi, väitti ranskalainen sosiologi, esseisti ja varhainen kulutusyhteiskunnan kriitikko Jean Baudrillard.
Talous ja yhteiskuntateoria II: Modernin maailman talous ja sen kritiikki (toim. Heiskala, Virtanen), luvusta Pekka Sulkunen: Kulutusyhteiskunta ja sen kriitikot, s. 324-325
Luonnollisen muodon korvautuminen abstraktilla ja abstraktin muodon korvautuminen pelkällä välineellä muuttaa sekä esteettisen suhdetta itseensä että kulttuurin suhdetta luontoon. Esimodernissa estetiikassa kulttuuri esittää luontoa, modernissa estetiikassa kulttuuri esittää itseään (‘tämä on Rembrantia’), mutta postmodernissa estetiikassa kulttuuri ei esitä enää mitään. Ei ole mitään esitettävää, koska kaikki on jo jäljitelmää. Ei ole olemassa koskematonta, aitoa luontoa, koska sen koskemattomimmatkin palaset on tahallaan jätetty koskemattomiksi ja niistä on tullut luontomuseoita. Aitoa esteettistä elämystä ei voi olla, koska elämys itse on jotakin ennalta koettua, suunniteltua ja valittua ja sen vuoksi itsensä jäljitelmä.
Aitouden ongelma syntyy kun kulttuurin kyky hallita luontoa kasvaa ylenmääräiseksi. Ranskalainen sosiologi Bruno Latour on korostanut, että moderni teollinen yhteiskunta ymmärtää luonnon kulttuurin kohteeksi, josta se tuottaa tieteen ja teknologian keinoin ‘hybridejä’ eli luonnon ja kulttuurin sekamuotoja (tavaroita, energiaa, materiaaleja, koneita). Toisaalta moderni yhteiskunta-ajattelu, erityisesti Kantin filosofia, erottaa moraalisissa ja esteettisissä kysymyksissä inhimillisen ja luonnollisen. Tällainen ajattelutapa on Latourin mukaan ollut jo alunperin ristiriitainen ja nykyisessä kulutusyhteiskunnassa tällainen kaksijakoisuus on kerta kaikkiaan mieletön ajatus.
Erityisesti tämä mahdottomuus koskee ihmisen elämää ja ruumiillisuutta. Syntymä ja kuolema ovat ‘tahtomisen’ asioita: kukaan ei voi saada elämäänsä tai menettää sitä ilman, että joku on niin tahtonut. Baudrillard tarkoittaa suunnilleen samaa toteamuksellaan, että olemme onnistuneet tekemään kuolemasta ‘luonnollisen’: luonnollistamalla kuoleman (ja elämän) olemme samalla riistäneet siltä oikeuden ja mahdollisuuden olla yliluonnollinen. Elämän pitkittäminen, tautien välttäminen ja niistä paraneminen on medikaalis-teknisen tietämyksen avulla mahdollista useammin kuin resurssit antavat myöten. On tehtävä valintoja, ja niiden tueksi on oltava käytäntöjä ja periaatteita, joiden nojalla ratkaistaan, millainen elämä on oikeutettua ja millainen ei. Tekninen edistys kääntyy moraalisiksi ongelmiksi ja moraaliset ongelmat oikeudellisiksi. Valintojen tekeminen on muuttunut mahdollisuudesta pakoksi. Hyvinvointiin ja varsinkin terveyteen vaikuttavista tekijöistä tiedetään paljon, mutta tiedon käyttöön ottaminen edellyttää asiantuntijoita, harkintaa ja rahaa. Tässä mielessä minuuden ruumiillinen tuottaminen on terveyden tuottamista ja kuluttamista, ei enää luonnollisen ja aidon olotilan puolustamista. Uudessa kulutusyhteiskunnassa sekä malthusilainen askeettisuus että romanttinen käyttöarvokritiikki ovat menettäneet merkityksensä. Sen sijaan ongelmaksi on tullut yksityisen nautinnon ja sen kollektiivisten seurausten ristiriita.
Elämästä on tullut suunnittelun kohde. Näin ruumiillisuudesta on tullut uudella tavalla sosiaalinen side. Olemme riippuvaisia asiantuntijoista, hoito-, ja kuntoutusjärjestelmistä, lääkkeistä ja monenlaisista kunnon ylläpitoinstituutioista. Vaikka vastuu valinnoista on yksilöillä, kustannukset lankeavat yhteisöjen maksettaviksi. Siitä huolimatta nykyaikaisella valtiolla ei näytä olevan moraalisia resursseja vaikuttaa näihin valintoihin. Tämä on nyky-yhteiskunnan ristiriitojen keskeinen lähde ja hallinnan ongelma. Luultavasti nämä ristiriidat vähitellen muuttuvat yhä normatiivisemmiksi ja samalla väkivaltaisemmiksi.
Talous ja yhteiskuntateoria II: Modernin maailman talous ja sen kritiikki (toim. Heiskala, Virtanen), luvusta Pekka Sulkunen: Kulutusyhteiskunta ja sen kriitikot, s. 325- 327.
‘Jonakin päivänä kuolet, ja niin kuolee myös jokainen rakastamasi ihminen. Sanomisillasi ja tekemisilläsi on merkitystä lähinnä vain muutamille ihmisille ja ohikiitävän hetken ajan. Tämä on Epämiellyttävä totuus elämästä. Kaikilla ajatuksillasi ja teoillasi vain välttelet tätä tosiasiaa. Olemme avaruuspölyn merkityksettömiä hiukkasia… Merkityksemme on vain omaa keksintöämme – me emme ole mitään. Helvetin hyvää kahvihetkeä.’
'This was Hamlet's reply to Polonius' question, 'What do you read, my lord?' (Shakespeare, 1603). By repeating the word three times, Hamlet suggests that what he is reading is meaningless. ‘- Hamlet suggests that words are meaningless, that they are merely a medium for thoughts and not actions.’
I ‘Taide on valhe, joka auttaa meitä ymmärtämään totuuden.’ (Picasso). Mutta Picassokin on liian optimistinen. Mitään yhtä totuutta ei ole, on lukematon määrä totuuksia, koska on lukematon määrä kokemuksia ja näkökulmia, joita viestitään keinotekoisen kielen avulla.
Kieli on ontologisesti/olemisen tavassaan aina keinotekoista. Symbolifunktio ei ole luonnon ominaisuus vaan luonnon imitointia. Sen olemassaolon ehto on samuuden esittäminen eron avulla. Tästä seuraa peruuttamaton vieraantuminen alkuperästä, joka halutaan ilmaista.
Myös luonnollinen (arki-)kieli on yhtä keinotekoista kuin mikä tahansa metakieli. Se on päällekkäisiä ja limittäisiä merkkijärjestelmiä, loputtomasti muuttuvia ja muuntuvia tulkinnan muotoja, jotka risteilevät kaikkialla ja kaikkialle. Niinpä tilanteemme on tämä: ‘Jokainen tulkinta on jo tulkitun merkin uudelleentulkintaa. Jokainen mielipide on lymypaikka, jokainen sana on naamio.’ (Kari Aronpuro).
II Sanojen takana on aina toisia sanoja, niin pitkään, kunnes siellä ei ole enää sanoja, on vain ääntä tai hiljaisuutta, mutta ei totuutta tai mitään muutakaan ‘ydintä’. Ja jos olisikin, meillä ei ole siitä mitään tietoa, koska emme pysty sitä kommunikoimaan.
Mikä tahansa ilmaisu ei kuitenkaan ole kommunikointia: vain kieli kommunikoi ja kieli on yhtä kuin symboliselle representaatiolle (joka edustaa havaittua ja koettua) annettu funktio/tehtävä. Mutta symboli ei ole alkuperän identtinen ja silti muka erillinen/erotettavissa otettavissa oleva kuva (kuten representationalismia kannattavat korrespondenssiteorian kannattajat kuvittelevat/haaveilevat), vaan se ilmenee aina väistämättä alkuperästään vieraantuneena ‘olemisen muotona’.
Symboli ei ole (ei voi olla, tämä on kielen tragedia) välittömässä yhteydessä alkuperäänsä, jota se yrittää selventää, viestiä ja kuvata. Hinta, jonka kieli havainnon ja kokemuksen tarkentamisen mahdollisuudesta maksaa, on ontologinen vieraantuminen. Kyse on todellisuuden imitoinnista eikä tuo imitointi koskaan onnistu täydellisesti, sillä jos se onnistuisi, emme voisi (vielä/enää) tiedostaa yhtään mitään.
Jos tietäisimme ja voisimme myös osoittaa tietämämme täydellisesti, tuloksena olisi kognitiivinen umpikuja, jossa representaatio ja sen edustama viittauskohde ovat erottamattomasti yksi ja sama asia/ilmiö, jonka kanssa totuudella, epätotuudella tai inhimillisillä merkitysrakenteilla ei ole mitään tekemistä. Kyseessä olisi buddhalaisittain eräänlainen universaalin valaistumisen tila, joka jää kuitenkin aina yksilölliseksi kokemukseksi, mutta jonka kommunikointi toisille tapahtuu vieraantuneen symbolisen ilmaisun keinoin.
Sanamme (teoriamme, semantiikkamme) ovat siis naamioita ja maskeja, jotka esittäessään väistämättä myös peittävät havaittavan/koettavan jonkin/ei-minkään. Voimme nimittää tuota jotain/ei-mitään miksi haluamme, mutta ei se siitä miksikään muutu. Vain sanamme siitä muuttuvat.
Naamiot/maskit (käsitteet, teoriat, hypoteesit, lait) ilmaisevat meille sen, mitä me olemme ja mitä maailma on meille. Maailmasta itsessään ja/eli omien kokemustemme autenttisuudesta voimme vain haaveilla ja kuvitella. Elämämme on sanallisten naamioiden ja haaveellisten fantasioiden kaaos. Ehkä tämä on myös jopa musiikin, kaikkein alkuperäisimmän ilmaisun, ydin: halu ilmaista äänen avulla jotain, joka tyydyttää kaipauksemme, jonka jokin/ei-mikään aiheuttaa.
Näin ajatellen, ihminen on paradoksaalisesti kristillisen Jumalan kaltainen: hän luo symbolit ikään kuin ‘tyhjästä’: ex nihilo. Tämä on myös modernin nihilismin lähtökohta, mutta samalla se antaa loogisen mahdollisuuden uskoa jumalallisen perustan olemassaoloon, ainakin esteettisessä mielessä (en puhu Jumalasta persoonallisena olentona vaan olemisen analogiana). Tosin kreikkalainen ajattelu käsitteellisti nihilistisen tilanteemme jo paljon ennen kristinuskoa. Gorgias ja Kratylos eivät kuitenkaan halunneet ratkaista umpukujiaan turvautumalla deus ex machinaan kristillisestä creatio ex nihilosta puhumattakaan. Heille riitti jokin/ei-mikään.
III Kun mystikko sanoo, että ‘ruusu on ruusu on ruusu on ruusu’, hän sanoo ruusun olemassaolosta kaiken eikä mitään. Jos hän yrittää fyysikon tavoin kuvata ruusua luettelemalla sen ominaisuudet ja toiminnan, hän saattaa päästä loppuun asti kuvauksessaan, mutta onko hän silloinkaan sanonut yhtään mitään ruusun olemisesta? Oleminen on yhtä mystinen kuin triviaali asia, mutta vain fyysikko sanoisi, että olemisen kysyminen on turha eli pseudokysymys. Ei ole.
Olemisen kysyminen on kaikkein perustavin kysymys. On sitten kokonaan eri asia, mitä ja miten siihen voidaan vastata, jos voidaan, mutta fysiikan kielellä oleminen on matemaattinen kaava ja kaavalla on tässä eräänlainen palvottavan ja samalla käyttökelpoisen esineen asema. Fyysikko palvoo havaittua ja mitattua olemassaoloa symboloivia kaavojaan kuin epäjumalan kuvia ja etsii uteliaasti uutta havaintoa/olemista, jonka saisi vangittua kaavaansa.
Filosofi ei kuvittele olemisen löytyvän havainnoimalla ja analysoimalla se mahdollisimman pieniin osiin. Itse asiassa kaikkein varmin tapa kadottaa oleminen on hajottaa se lukemattomiin materiaalisesti havaittaviin = mitattaviin osiinsa. Sen sijaan filosofi vain kysyy ja ihmettelee olemista kuin esteettis-jumalallista ilmestystä, ja se riittää hänelle. Filosofi ei pakota olemista mihinkään kaavaan, hän ei käytä sitä hyväkseen vaan elää sen läheisyydessä ja vaalii sitä. Heideggerin sanoin: ‘ihminen on olemisen paimen’. Tämän verran (en ehkä kovin paljon enempää) uskon Martin Heideggeria ja katolisen kirkon kerettiläiseksi julistamaa kristillistä teologia, filosofia ja mystikkoa Mestari Eckhartia, jota Heidegger arvosti.
The first translation of Upanishads appeared in two parts in 1801 and 1802. The 19th-century philosopher Schopenhauer was influenced by the early translations of the Upanishads, which he called "the consolation of my life". Schopenhauer compared Eckhart's views to the teachings of Indian, Christian and Islamic mystics and ascetics:
If we turn from the forms, produced by external circumstances, and go to the root of things, we shall find that Sakyamuni and Meister Eckhart teach the same thing; only that the former dared to express his ideas plainly and positively, whereas Eckhart is obliged to clothe them in the garment of the Christian myth, and to adapt his expressions thereto.
Schopenhauer also stated: 'Buddha, Eckhart, and I all teach essentially the same.' ....... Schopenhauer on hänkin liian optimistinen. Itse en usko kielen positiiviseen rooliin tässäkään asiassa. Jopa runous, vaikka se olisi miten ‘jumalaisesti’ inspiroitunutta tai käsitteellisesti äärimmäisen tarkkaan mietittyä, ei pääse olemisen suhteen yhtään sen syvemmälle kuin mikään muukaan kielellinen ilmaisu.
Kieli ei edusta asioiden, havaintojen ja tuntemusten tilaa mahdollisimman todenmukaisesti tai jopa realistisesti vaan on eräänlainen symbolien verkosto, joka toimii itsenäisesti, omien sääntöjensä ja kielioppiensa puitteissa.
Kieli on aina symbolista, metaforista ja allegorista. Esimerkiksi sana ‘syvällinen’ on vertauskuva jostakin affektiivisesta mielikuvasta, ei identtinen kopio tunteistamme, mikä ei tarkoita, ettemmekö voisi uskoa siihen, mitä ‘kieli sanoo’ affekteista, kunhan vain pidämme mielessä kielen ontologisen rajoittuneisuuden.
Esteettinen elämys realisoituu mielen liikkeenä vain kielessä eli kielen ‘sisäisenä puheena’ ja kaikki muu, esim. intuitiiviseksi, hiljaiseksi jne. koettu tieto, on todellisuudessa (ilman kielellistä representaatiota/edustusta) hyvin epämääräistä ja kaoottista fantasiaa, toiveajattelua ja haaveilua.
Tiede taas on väistämättä oman mittaus- ja kontrollikoemetodinsa vanki, mikäli se ylipäätään aikoo olla tiedettä eikä huuhaata. Tieteelle ei ole olemassa kuin kontrolloidusti mitattavia primaareja muotoja. ‘Oleminen’ ei ole sellainen muoto tai ominaisuus.
Hamlet on oikeassa. Sanat eivät ole asioiden todellista tilaa (tässä: olemista) kuvaavia ja siihen vaikuttavia tekoja vaan merkityksettömiä välineitä, joita heitellään ilmaan milloin mistäkin syystä ja milläkin metodilla (tosin luonnontieteellä on vain yksi metodi: tutkittava kohde redusoidaan ennen koetta fysikaaliseksi objektiksi ja mallinnetaan matemaattisesti).
Runous yrittää yhdistää objektiivisen (syntaktisen, yleispätevän) ja subjektiivisen (semanttisen, kokemuksellisen) kielen persoonallisesta perspektiivistä käsin. Tiede sen sijaan yrittää päästä subjektista (semantiikasta) eroon mahdollisimman tarkkoja havaintoja vääristävänä näkökulmana.
Olemisen kokemuksellinen ymmärtäminen (eikä ainoastaan kausaalis-kuvaileva selittäminen) on subjektiivisen ja objektiivisen hybridi: ei pelkkä subjektiivinen houre muttei myöskään objektiivinen mittaustulos. Mitä se siis on? Words words words? Triviaaleja sanoja? Mieti sitä Polonius, sinä viisaasti järkeilevä ‘hovitiedemies’. ....... 'Words, words, words’
'This was Hamlet's reply to Polonius' question, 'What do you read, my lord?'. By repeating the word three times, Hamlet suggests that what he is reading is meaningless. ‘- Hamlet suggests that words are meaningless, that they are merely a medium for thoughts and not actions.’
Nämä eivät ole ‘pelkkiä’ sanoja. Niihin sisältyy myös ‘aktiivista’ viisautta.
‘Sanoit kerran mielitietyllesi: nyt olet omani. Se on kauniisti sanottu, mutta et kuitenkaan voi myydä puolisoasi etkä antaa häntä pantiksi. Oikeastaan tarkoitat uskoa, uskollisuutta, joka on se toinen, paljon vanhempi perinne. Termi on fides, eräs sen muunnelma on feodaalijärjestelmä, eräs sen muunnos on uskonto. Äkkinäinen luulee, että usko olisi totena pitämistä – usein mitä hullunkurisimpien väitteiden ja näkyjen. Todellisuudessa se tarkoittaa liittoa, liittoutumista, suojelun antamista ja suojelun saamista.’
Kari Enqvist siteeraa erästä filosofiystäväänsä kirjassa ‘Ainoa mikä jää’ (s.65):
‘Filosofin kanssa keskusteleminen on kuin painisi sian kanssa mudassa. Vasta muutaman tunnin jälkeen oivaltaa, että sika itse asiassa pitää siitä.’
https://www.wsoy.fi/kirja/kari/ainoa-mika-jaa/9789510428023 – Janne Saarikiven ja Kari Enqvistin, humanistin ja luonnontieteilijän, mielenkiintoista ja pohdittua kirjeenvaihtoa.
Aulikki Oksanen onnistuu Arto Nybergin haastattelussa kiteyttämään aika nasevasti myös itselleen vaikeita asioita. On turha kaataa tuhkaa päällensä, jos nuorena tuli hölmöiltyä joissakin asioissa (stalinismi ja kirkkovastaisuus). Paljon parempi on ajatella kauneutta ja mieluummin kauniisti.
Kommentti aikamme anteeksipyytelijöille: ‘Päivittelijän päivä on hyödytön kuin kuolevan käärinliina.’
Kolmen säkeen runo: ‘Yö päättyy, lintu laskee hopeitaan, ja minusta tulee rikas.’
Slavoj Zizek pohtii YouTube-videolla, miten on mahdollista, jos lainkaan, erottaa toisistaan toksinen maskuliinisuus ja rohkeus. Minulle tämä pohdiskelu sisältää samalla erinomaisen esimerkin siitä, mitä psykologia on aina ollut: muodinomainen tapa luokitella käyttäytymistä sellaisten typologioiden kautta, jotka palvelevat tiettyä ihmiskäsitystä edustavan politiikan ja sitä välittömästi hyödyntävän kaupallisuuden intressejä.
Tämän vuoksi olen jo hyvin pitkään pitänyt niin sanottua tieteellistä psykologiaa joko huuhaana tai luonnontieteenä, joka ei tietenkään kerro ominaisuuksistamme muuta kuin neurokemialliset faktat, mikä ei ole kovinkaan informatiivista kulttuurisesti puhumattakaan yksilöpsykologisista ongelmista.
Evoluutiopsykologia taas on jonkinlainen hybridi kulttuurisista persoonallisuustypologioistamme ja utilitaristis-naturalistisista survival-strategioistamme. Palaan siihen joskus myöhemmin, koska pahimmillaan se sisältää sekä konstruktivistisen huuhaan että luonnontieteellisen hyöty-bio-metafysiikan huonoimmat puolet.
Mutta se psykologia, jonka tunnemme humanistisena, kognitiivisena, konstruktiivisena tai psykoanalyyttisena on siis aina sosiaalinen konstruktio eli yleispätevään tieteellisyyteen naamioitunut relativistinen oppi, jonka nimissä ihmisten ominaisuuksia voidaan legitiimisti leimata tai jopa demonisoida kuten nyt tätä toksista maskuliinisuutta, joka tunnetaan paremmin rohkeutena, joka taas ei ole pelkästään maskuliininen vaan sekä maskuliininen että feminiininen luonteenpiirre.
Zizek käyttää vaikuttavimpana esimerkkinä rohkeudesta Antigonea, antiikin ehkä hienoimman näytelmän päähenkilöä.
Diagnosoimalla ja medikalisoimalla tietty virheellisesti vain mieheen liitetty ominaisuus toksiseksi maskuliinisuudeksi luodaan uusi sosiaalisen konformismin ilmentymä, mikä taas voidaan tulkita poliittisen kontrollin muodoksi ja jopa rasismin pitkäksi varjoksi, joka ei häviä koskaan ihmistieteellisen psykologian kontekstista.
Markkinat myyvät kohta pillereitä, jotka poistavat 'maskuliinisen toksisuuden' oireita. Tämä on medikalisaatiota pahimmillaan. Tällainen ‘tiede’ pystyy huijaamaan ihmisiltä rahat ja terveen järjen.
Näissä asioissa Zizek on mestari. Hän haistaa välittömästi ideologisen huijauksen siinä missä Nietzsche vainusi ressentimenttisen moraalin ilmentymät.
Dostoevsky uses two characters, Kirillov and Shatov, to express a polar contrast of the need and value of God. Kirillov believes that life consists of pain and suffering. He further believes that God does not exist and, therefore, anything is possible. Consequently, without the existence of God, Kirillov suggests that suicide is the ultimate expression of man transcending into a greater form, i.e. a godlike existence. He believes happiness has no bearing on one's surroundings, but rather is a state of mind. According to Kirillov, if one believes in happiness; he will be happy and there will be nothing to deny his happiness. Kirillov's understanding of God or the lack thereof allows him to be one of Dostoevsky's most powerful characters.
Kirillov becomes a sort of Christ figure in the book. He plans to kill himself to free the other members of the group, dying for their sins. He also takes on the guise of Christ in that he wants to die so that all humans can be free, so they can realize their God-like existence.
Shatov wants to believe in God, but feels he has no faith. He values the idea of God and feels that religion is essential to the Russian identity. Shatov believes that his lifestyle and principles are in conflict with allowing him to have faith. He admits to the existence of God, but that alone can not give him complete faith. Dostoevsky places Shatov in a tragedian role. As soon as he begins to understand himself and develops a religious conviction, he is murdered. Throughout the novel he seeks faith and once he has a chance to grasp it Dostoevsky has him killed. Both Kirillov and Shatov have firm convictions, the former has faith but does not believe in God, and the latter believes in God but has no faith.
https://en.wikipedia.org/wiki/Demons_(Dostoevsky_novel) ...... Alexei Nilych Kirillov on ‘uskovaisista’ ihmisistä se, jota kunnioitan eniten. Uskovaisuudella tarkoitan loppumatonta yritystä löytää ratkaisu elämän mielekkyyden puolesta - ja Kirillovilla tuo ratkaisu on, uskokaa tai älkää.
Tulenliekki (piispa emeritus Eero Huovisen ‘maallinen uskontunnustus’)
Tulenliekkinä saavuit kerran Hurmaten, huumaten Tulit vierrelleni Otit sydämeni Olin yksin sinun vain Tulenliekkiin mä luotin kerran Hurmaavaan, huumavaan Poltit sydäntäni Olit elämäni Lämmön sinulta mä sain
En ymmärtänyt että liekin Hehku vaarallinen olla vois En tiennyt se jos onneen viekin Kaiken tuhkaksi myös polttaa vois Tulenliekkiin mä katsoin kerran Loistavaan, hehkuvaan Olit ainoani Olit maailmani Olit mielessäni ain
Tulenliekkinä lähdit kerran Uuden luo toisen luo Kylmä surun ääni Hiipi sisimpääni Sävel tumma lohduton Tulenliekkini sammui kerran Lämpö sen polte sen Nyt on muisto musta Täynnä kaipausta Orpo sydämeni on
En ymmärtänyt että liekin Hehku vaarallinen olla vois En tiennyt se jos onneen viekin Kaiken tuhkaksi myös polttaa vois Tulenliekkiin mä katsoin kerran Loistavaan, hehkuvaan Olit ainoani Olit maailmani Olit mielessäni ain
Edellä esittelimme emeritus Huovisen tango-uskontunnustuksen, joka oli varsin osuva Jumala-tunteesta puhuttaessa. Mutta minä panen paremmaksi. Tämä on minun maallinen uskontunnustukseni: Bellinin oopperan Norma aaria Casta Diva (Maria Callaksen bravuuri) tällä kertaa Renèe Flemingin (America's Queen of Opera) esittämänä.
‘Norman roolia pidetään yhtenä vaikeimmista sopraanolle kirjoitetuista oopperakirjallisuuden rooleista.’- ‘Oopperan tunnetuin osa ja kohtaus lienee Norman aaria Casta Diva, jota voidaan pitää myös yhtenä lyyrisen oopperan tunnetuimmista aarioista.’
Renee Fleming (watch on YouTube) This is a favorite recording of Bellini's "Casta Diva." After listening to the performance, you'll understand why. Fleming performs with such ease and clarity, it allows the music to outshine the singer. What's more, her diction is impeccable.
Sitten kevennystä. Paras Offenbachin La Pericholen hiprakka-aaria, jonka olen YouTubessa kuullut ja nähnyt: Anne Sofie von Otter, kapellimestarina Marc Minkowski.
‘Pour une Suédoise, quel phrasé en français, quel humour et quelle chanteuse!!! avec un tel orchestre, comment ne pas être comblé? Bravo, bravissimo!!!!’
https://www.youtube.com/watch?v=pRjNUQrdC-A
‘There follows a drunken wedding scene in which both Piquillo and La Périchole are roaring drunk – however, though La Périchole is happy to be marrying Piquillo after all, he has no idea who she is because she is wearing a veil.
“Ah! quel diner je viens de faire! Et quel vin extraordinaire! J’en ai tant mangé… mais tant et tant, Que je crois bien que maintenant Je suis un peu grise… Mais chut! Faut pas qu’on le dise! Chut!“
“Si ma parole est un peu vague, Si tout en marchant je zigzague, Et si mon oeil est égrillard, Il ne faut s’en étonner, car… Je suis un peu grise… Mais chut! Faut pas qu’on le dise! Chut!“
“Ah! What a lunch I have just had, And what extraordinary wine! I drank so much of it, so much, so much, That I am fairly certain that now I am a little tipsy. But shh! We must not let anyone know– Shh!”
“If my speech is somewhat vague, If while walking I zigzag, If my eye wanders, Do not be astonished, because I am a little tipsy…”
Ote sähköpostiviestistä ystävälle. ........ ‘Tunnustuksen filosofia ja politiikka’ sopii erinomaisesti tarkentamaan juuri lukemani Francis Fukuyaman kirjan ‘Identiteetti: arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka’ teemoja. Identiteettipolitiikka on juuri nyt yhteiskuntapoliittisen keskustelun ytimessä ja sen systemaattiset lähtökohdat löytyvät etenkin Hegeliltä ja Fichteltä.
Moderni tunnustusteoria saa perustematiikkansa Rousseaulta, mutta itse asiassa jo Lutherin jaakobinpaini oman minuutensa hyväksyttävyyden mahdollisuudesta ja ehdoista Jumalan edessä on uudenajan tunnustusproblematiikan perustava innovaatio.
Toisaalta - mitä muutakaan oli kristinuskon historia ennen keisari Konstantinuksen tarjousta, josta kristinuskon olemassaolon oikeutta puolustaneet alkuseurakuntien piispat eivät valitettavasti voineet kieltäytyä, kuin erään vähemmistöuskonnon pyrkimystä yhteiskunnallisen tunnustuksen saamiseksi – siis identiteettipolitiikkaa.
Konstantinuksen tarjouksesta kieltäytyminen olisi saattanut merkitä jopa sitä, ettei kiristinuskosta olisi koskaan tullut sitä mahtitekijää, mikä se historian saatossa on ollut. Kuitenkin juuri tämä valinta (312 alkaen) korruptoi (lopullisesti) kristillisen sanoman ja teki kirkosta hegemonisen valtapolitiikan välineen, jossa Jeesuksen ‘universaalin lähimmäisenrakkauden pluralismi’ muuttui pahimmillaan moraaliseksi sanktioidun (etenkin seksuaalisuuteen liittyvät asiat) käyttäytymisen kaikkialle ulottuvaksi kontrolliksi, joka vilpittömän rakkauden sijaan (mitä se on?) sai psykologisen voimansa pikemminkin tekopyhästä kaunasta halujen maailmaa kohtaan (mikä johtaa äärimmillään vainoharhaiseen yhteiskuntaan, vrt. esim. kommunismi) .
Mutta yhteiskunnallista järjestystä ei voi olla ilman instituutioita eikä instituutiota voi olla ilman jonkinlaista hierarkiaa. Tätä realiteettia vasten voidaan sanoa, että vaikka Jeesus kuten kaikki utopistiset anarkistit olivatkin varmasti oikeassa itse asian eli lähimmäisenrakkauden sanoman julistuksessaan, he olivat samalla vähintäänkin naivin ylioptimistisia ihmisluonnon psykososiaalisten kykyjen ja taipumusten suhteen. Näyttää siltä, että altruistis-emansipatoriset tavoitteet ja yhteiskunnallisen järjestyksen edellytykset ovat, jos nyt ei sentään täysin ristiriidassa keskenään niin ainakin hyvin jännitteisessä suhteessa toisiinsa.
Uskontojournalistisen Horisontti-ohjelman jakso (23.8) Hajottaako avioliittokysymys kirkon? antaa suorastaan paradigmaattisen näkymän akuuttiin jännitteisyyteen yksilön (ihmis)oikeuksien ja instituution rakenteellisen (tässä opillisen) pysyvyyden välillä. Voivatko kristillisen rakkauden sanoma ja ihmisarvo olla ristiriidassa keskenään? Itse vastaan: kyllä voivat eikä ainoastaan voivat vaan se on väistämätöntä, jos aiomme elää järjestyneessä yhteiskunnassa, sillä järjestyneen yhteiskunnan on pakko rakentua instituutioiden varaan.
Tämä lopputulos on yhtä väistämätön kuin on mahdotonta sovittaa täydellisesti yhteen vapautta ja tasa-arvoa. Ei hyvä tilanne vaan umpikuja, jossa on pakko etsiä kompromissia, muussa tapauksessa instituutio (tässä luterilainen kirkko) hajoaa. Anarkisti-pappi Kai Sadinmaalle tämä tietysti kelpaa: pannaan vaan instituutiot pirstaleiksi ja eletään ‘vapaina’ kuin taivaan linnut. Minkähänlainen yhteiskunta siitä syntyy? Varmaankin yhtä tasa-arvoinen kuin kommunistisesta paratiisista.
Lopuksi täytyy siteerata Teemu Laajasaloa: ‘Meidän ei kannata ajatella, että konservatiivisuus on ihmisen kehitysvaihe, josta hän voi eheytyä hetken kuluttua, koska niin ei näytä olevan’.
Näin siis kommentoi lähes viimeisenä repliikkinään Horisontti-ohjelmassa homoavioliittojen vihkimistä henkilökohtaisesti kannattava mutta nyt kirkkoinstituution sisällä (ikään kuin ‘vankina’) toimiva liberaali piispa, jolla näyttää sittenkin olevan älliä ajatella piispan asemassaan sekä rehellisesti että johdonmukaisesti: Laajasalolta pitkästä aikaa suoraa puhetta eikä pelkkiä väisteleviä kliseitä.
Jollakin tavalla haluamme itse elämää, tosi elämää, jota kuolemakaan ei ole koskettanut. Kuitenkin samaan aikaan me emme tunne päämäärää, jota kohti tunnemme vetoa. Me emme voi lakata tavoittelemasta sitä, ja kuitenkin me tiedämme, että kaikki se, mitä voimme kokea tai saada aikaan, ei ole sitä, mitä kaipaamme kiihkeästi. Tämä tuntematon on se tosi ‘toivo’, joka ajaa meitä.
Paavi Benedictus XVI
Sitaatti on kirjasta Risto Saarinen: Oppi toivosta (s.149)
David Foster Wallacen legendaarinen pääteos viimein suomeksi. David Foster Wallace, sukupolvensa ylistetyin amerikkalaiskirjailija, ajatteli ja tutki koko uransa ajan kokeellisuuden ja viihdyttävyyden suhdetta kirjallisuudessa. Suurromaani Päättymätön riemu (Infinite Jest, 1996) on hänen kunnianhimoisin käytännön yrityksensä näiden ulottuvuuksien yhdistämiseksi. Teos on rönsyilevän monimuotoinen ajankuva, filosofinen tutkielma ja kreisikomedia, joka käsittelee muun muassa riippuvuuksia, mainontaa, tennistä, elokuvateoriaa ja terrorismia. Romaanissa eletään lähitulevaisuudessa, jossa vuodet on nimetty sponsoriyritysten tuotteiden mukaan. Päätarinat sijoittuvat päihdeparantolaan ja tennisakatemiaan, ja ne linkittyvät salaperäiseen elokuvaan, jonka sanotaan olevan hengenvaarallisen viihdyttävä: lyhytkin altistus saa katsojan menettämään mielenkiintonsa kaikkeen muuhun. Wallace tutkii mestariteoksessaan muun muassa sitä, mitä riippuvuudet tekevät ihmiselle ja miksi viihteestä on tullut länsimaisen ihmisen elämää hallitseva asia. Teos yhdistää taidokkaasti eri kielirekistereitä puhekielen rosoisuudesta korkeakirjallisiin jaksoihin ja populaarikulttuuriviittauksiin. Mahdottomaksi väitetyn käännöstyön on sankarillisesti suorittanut Tero Valkonen, joka on aiemmin suomentanut esimerkiksi Thomas Pynchonia, H. G. Wellsiä, Margaret Atwoodia ja Arthur Conan Doylea. ”Wallace piirtää romaanissaan dystooppisen näkymän kansakunnasta, jonka väestö ei koostu vastuullisista kansalaisista vaan narsismiinsa ja solipsismiinsa vajonneista katsojista, jotka ovat niin mielihyväorientoituneita, etteivät kykene vastustamaan välittömän tarpeiden tyydytyksen houkutusta. Viihdespektaakkeli lupaa suunnatonta onnea mutta vaatii raskaan hinnan: se mitä katsoja kuvittelee kiihkeästi haluavansa, suistaa hänet perikatoon.” – Tommi Melender.
The Kinks - Days (Ray Davies). - Ihana biisi. Ihanat sanat.
https://www.youtube.com/watch?v=H07jkBvKWeY
Thank you for the days Those endless days, those sacred days you gave me I'm thinking of the days I won't forget a single day, believe me
I bless the light I bless the light that lights on you, believe me And though you're gone You're with me every single day, believe me
Days I'll remember all my life Days when you can't see wrong from right You took my life But then I knew that very soon you'd leave me But it's alright Now I'm not frightened of this world, believe me
I wish today could be tomorrow The night is dark It just brings sorrow, let it wait
Thank you for the days Those endless days, those sacred days you gave me I'm thinking of the days I won't forget a single day, believe me
Days I'll remember all my life Days when you can't see wrong from right You took my life But then I knew that very soon you'd leave me But it's alright Now I'm not frightened of this world, believe me
Days...
Thank you for the days Those endless days, those sacred days you gave me I'm thinking of the days I won't forget a single day, believe me
I bless the light I bless the light that shines on you, believe me And though you're gone You're with me every single day, believe me
Tietenkin valtio voi olla epätasapuolinen ja tavallaan sen on juuri oikeudenmukaisuuden nimissä pakko olla epätasa-arvoinen, sillä oikeudenmukaisuus ei ole tasa-arvoa vaan kohtuullista puolueellisuutta.
Vuosi 1961 oli merkittävä jazzin kehityksen kannalta, jos ette ninku tienneet.
Ornette Colemanin jälkeen oli mahdollista varioida ääntä rajattomasti rajatussa ajassa, mikä tarkoittaa musiikillisen muodon ja musiikillisen materian sulautumista toisiinsa. Enää ei ole musiikillisia ‘kappaleita’, on pelkästään musiikillista materiaa: mahdollisimman luonnollista, spontaania ääntä, jota ei rajoita mikään muu rakenteellinen ‘este’ kuin soittimen tekniset (’empiiriset’) ominaisuudet.
Konservatiivinen tiukkapipo voisi nyt kysyä, miksi tällaisesta ilmiöstä käytetään enää sanaa musiikki. Se on hyvä kysymys, koska musiikki on aina tavalla tai toisella johonkin äänenkäyttöä kontrolloivaan ‘loogiseen’ muotoon sidottua ilmaisua, mutta free-jazz ei sitä enää ole.
Soittimien tekniset ominaisuudet eivät ole ilmaisun loogisia vaan empiirisiä ‘esteitä’, mikä tarkoittaa, että ne eivät rajoita ilmaisua muodon vaan materian tasolla eli ne eivät ole musiikin synnyttäjiä.
Musiikki ei synny soittimesta (materiasta) eikä edes soittimen äänistä vaan soiton intentionaalisuudesta eli pyrkimyksestä pakottaa ääni ‘loogisesti’ rajatun motiivin sisään - ja tätä intentionaalisuutta minä en ainakaan hurjimmasta free-jazzista löydä. Free-jazz on täydellistä vapautta siinä missä musiikki eräänlainen ‘vankila’.
Mitä tulee aatehistoriallis-metafyysiseen pohdiskeluuni, niin kyseessä on aika selkeästi syklinen tapa ajatella, ei siis mitään omaperäistä, koska omaperäisiä ideoita ei metafysiikassa enää voi olla: kaikki loogisesti mahdolliset metafyysiset vaihtoehdot, moodit ja variaatiot on jo ajateltu.
Empirian tasolla tulee tietysti vastaan ihan mitä vaan ad inf. ja sen vuoksi mietinkin, onko fysiikka juuri se lineaarinen malli, joka tulee lopullisesti päätymään teorioissaan dekonstruktiiviseen umpikujaan eli eräänlaiseen nihilismiin, jolloin on vain tunnustettava, että maailma on aivan liian monimutkainen ja inhimillisen järjen vastainen, jotta se koskaan tulisi ymmärretyksi empiriasta käsin. Rationaalisia vaihtoehtoja toki löytyy aina, mutta järki on rajallinen ja ‘muodon’ vanki, se tekee vain omia ajatuskokeisiin perustuvia rakennelmiaan.
On tietysti niinkin, että saamme valtavasti totena pidettävää dataa, jonka pystymme sijoittamaan uskottavasti teoriamallinnuksiimme, mutta jonka ‘ontologinen’ selitysvoima on nolla eli kyseessä on trivialiteetti. Asioita tapahtuu ja me pystymme analysoimaan nämä tapahtumat. Nyt vain on niin, että huolimatta fakta-aineistosta, me emme tule tietämään, mitä ne lopulta ilmaisevat todellisuudesta ja mistä todellisuudessa oikein on kysymys, sillä vaikka rationaalisia hypoteeseja voi keksiä loputtomiin niin tutkimusresurssimme eivät ole rajattomia.
Tarvitsemme empiiriseen verifikaation onnistumiseen niin suuria hiukkaskiihdyttimiä, ettemme pysty sellaisia rakentamaan. Jäljelle jää loputon havaintodata ja matemaattinen mallinnus, jotka eivät kohtaa, koska koko ajan lisääntyvän datan verifiointi on mahdotonta. Meille jää lopulta vain matematiikka, jonka varassa ‘rakennamme’ todellisuutta.
Mutta matemaattiset mallinnukset, joita ei kyetä verifioimaan empiirisesti, ovat tieteellisesti periaatteessa yhtä päteviä kuin horoskoopit, olkoonkin, että niiden teoriataso kohoaa määrättömästi horoskooppien yläpuolelle. Mutta jos tästä tarkkuudesta huolimatta empiirinen verifikaatio ei enää onnistu, ei matemaattinen ennuste ainakaan maailmankaikkeuden mittakaavassa voi periaatteessa olla perinteistä horoskooppia varmempaa ja luotettavampaa.
Päädymme nihilistiseen lopputulokseen, jossa kaikki tietomme todellisuudesta on sekä hajonnut pirstaleiksi että ilmenee trivialiteettina, joka on samankaltaista kuin tautologia: ruusu on ruusu on ruusu on ruusu ad. inf. ......... Fysiikan skandaali on se, että suhteellisuusteoriaan ja kvanttiteoriaan ei päde perusteissaan samanlainen matemaattinen lähestymistapa. Itse asiassa tämä särö piilee jo itse matematiikan perustassa (Gödel).
Todennäköisesti on niin, että tämä halkeama kuvastaa samalla sekä teoreettisen että empiirisen todellisuuden konstituutiossa vallitsevaa perustavalaatuista dualismia, jota ei edes matemaattinen mallinnus kykene selittämään, koska se itsessään sisältää katkoksen, jota voi pitää analogisena empiirisen todellisuuden yhtä aikaa diakronisen ja synkronisen ‘olemuksen’ kanssa.
Ehkä tuota halkeamaa voisi tietyin varauksin kutsua tietoisuudeksi.
Iiro Rantalan ajatuksia ‘koronapsykoosista’ Suomessa
‘Se tapa, millä koronaa käsitellään julkisuudessa, muistuttaa joukkopsykoosia. Media tuntuu elävän tästä kriisistä ja tiedottaa siitä häpeilemättä tavalla, joka pitää yllä pelkoa ja hysteriaa. Olen kyllä yhdistänyt koronauutisten tulvan siihen tosiasiaan, että niitä luetaan eniten. Mutta vain professoritason medialukutaidon omaavat yksilöt pystyvät löytämään kaiken klikki-shaissen seasta sen oleellisen ja tärkeän asian. Olen hiljattain lopettanut kaiken median seuraamisen. Televisiota minulla ei ole ollut vuosiin.
Suomessa päättäjät ovat mielestäni toimineet parhaansa yrittäen ja se näkyy luvuissa. Eivätpä he hirveästi ole kiitosta tästä saaneet. Tosin konsertit ja teatteri olisivat voineet hyvin rullata turvaväleillä myös tänä keväänä, mutta se meni jo. Kun kesäkuussa on turvallista mennä vaaliuurnille, niin kehtaisivatko vielä pitää meidän alaa kiinni?
Nyt kun reilu vuosi on takana, luulisi että löytyisi edes yksi henkilö joka visioisi kuukautta pidemmälle, myös julkisesti. Eli miten pääsemme tästä oikeasti ulos? Annammeko taiteilijoiden ja koko tapahtuma-alan kuolla? Laitetaanko konserttitalot, teatterit kiinni ja roskaruokaketjuja tilalle? Ylensyönnistä ja juonnista aiheutuvat kuolemathan ovat se todellinen tämän ajan pandemia. Vai löytyisikö kenties toimiva malli, jossa tämä virus sekä tulevat virukset eivät aiheuttaisi alallemme pakkotyöttömyyttä, konkursseja ja mielenterveyden romahtamisia?’
Sekä turvapäivitykset että tietoturvaa ainakin epäsuorasti heikentävät, käytännössä pakolliset ‘evästeet’ lisääntyvät koko ajan, samoin kaikki asiakas- ja rekisteröinti- ym. maksut.
Kapitalismin toimivuus ja ansaintalogiikka on nykyään tällaista: kyetäkseen toimimaan verkossa asiakas joutuu maksamaan algoritmeilla ohjatusta ‘vapaudestaan’ koko ajan enemmän, ja tapahtuipa mitä tahansa tietoturva- ym. mokia, hän on lopulta itse vastuussa kaikista valinnoistaan, joita ‘vapaasti’ on tehnyt.
Olemme uineet ‘verkkoon’ ja jääneet siihen ‘koukkuun’. Sätkyttelemme siinä niin kauan kuin meistä irtoaa hyötyä googleille ja amazoneille (vrt. Matrix). Paradoksaalista ja oikeastaan myös traagista on, että me kulutuksen ja elämysten orjat koemme jopa nauttivamme tästä vapauden illuusiosta.
Astra Zenecaa saaneena lauleskelen päivittäin tätä biisiä:
https://www.youtube.com/watch?v=MRQBYLqEsus
Suru radiossa soittaa kitisevin kielin, Minä mielin ankein vaihteita vaihdan. Minä hoputan elämää raiteilleen, Kiroan kuin mies, sanon: Saatanan kone, älä hyydy, älä hyydy nyt.
Minuun on osunut elämän luoti. Olen syntynyt vasten tahtoain. Sain sielukseni vain käytetyn auton ja kiireen pois. Sinä saatanan kone, älä hyydy, älä hyydy nyt.
Olin polttanut miljoona sätkää synkkää, Kitkerää kipinää maantiellä lyönyt. Olen syönyt sen, minkä ansaitsen. Olet kalleimpani, sinä saatanan kone, älä hyydy.
Väittävät Iineksen blogissa, että olen kuollut. Ovat väärässä. Toistaiseksi. Olin kyllä todella lähellä kuolemaa tammikuussa 2013, ja vielä 2014 lopulla luulin itsekin, etten selviä, ja lopetin oman blogini tekemisen, koska en jaksanut enää jatkaa, mutta selvisin, joskaan en ilman vaurioita. Joka tapauksessa olen 8 vuotta lähempänä kuolemaa kuin 2013.
‘Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että muutoksen juna on jättänyt minut asemalle, itse asiassa jo ajat sitten, ja minun tarvitsee vain hyväksyä tämä tosiasia, sillä moni muu tosiasia on minua kohtaan huomattavasti julmempi.’
Päivän kertosäe on kappaleesta Rakkauden työkalu (Gösta Sundqvist)
Ei liene vieras kaikkein salaisinkaan mielihalu illasta iltaan pelkkä rakkauden työkalu ja vaikka käsittelet mua kuin jäistä lihapalaa sisälläni viha palaa iloisesti roihuten
Terrrve. Koita tätä: https://www.hyperianism.com/hyperianmathematics/ Olen lukenut sadoittain blogi-postauksiasi viimeisen viikon aikana (2013 - 2014, ja kaikki kommentit 2014->). Jäät aina siihen matematiikkaan, ettei se soveltuisi filosofiaan koska tautologia (tyhjä), tai Gödelin epätäydellisyyslauseet. Ontologinen matematiikka (linkissä) on Gödelin täydellinen ja johdonmukainen järjestelmä, tautologinen (ajatukset ovat sinusoideja), ja siitä koko matematiikassa on kysymys.
‘(V)ärähtelyjen epätasa-arvoisen voimistumisen ja vaimentumisen kaoottisuudessa asuu musiikin viehätys, jota tarkkaan kuuntelemalla voi päästä lähemmäs sitä ihmisen ihmeellistä rajapintaa, jossa akustinen ilmiö muuttuu taide-elämykseksi.’ (Kare Eskola)
Luulevat Iineksen blogissa edelleen sitkeästi, että olen kuollut, koska ilmoitin lähes varmana asiana seitsemän vuotta sitten, etten elä enää kauan ja lopetin blogin tekemisen täysin. Ei usko huumoriveljeni Rikukaan (Mikiksen loputtomiin selittelyihin vedoten) viimeisen päreen (satojen!) sitaattien ja kommenttien kirjoittajaksi elävää Räsästä vaan jotain feikki-raunoa.
Minun mielestäni fabulisti-Mikiksellä on tässä oma lehmä ojassa, mutta ei siitä nyt sen enempää. Mikis ei nimittäin tiedä sitä, minkä Unkuri blogin Meri tietää.
En ole kommentoinut näitä minua sivuavia kuolemakeskusteluja, vaikka mieleni on tehnyt, mutta parempi näin: poissa somejulkisuudesta, poissa turhasta hälinästä ja stressistä, en jaksa enää. - Joka tapauksessa ‘kuolemani’ meni niin täydestä, etteivät anna minun enää tehdä ylösnousemusta ja olla elossa ;]. No, omapa on vikani, kun annoin blogi-ystävien ymmärtää, että kuolen 2014 loppuun mennessä.
Tuo mainittu van Vaari/Kolehmainen oli loistava satiirikko ja blogi-kommentoija, ihan huippu. Olen kirjoittanut varmaankin parasta satiiria hänen kanssaan ‘miekkaillessani’ - silti Vaari taisi olla (jos omakehu sallitaan) minuakin hieman taitavampi.
En muuten ollut nuoruudessani committed taistolainen vaan hetken aikaa pelkästään lähellä heidän vaikutuspiiriään Kotkassa –70-luvun alussa (Taisto Sinisalohan oli kotkalainen). Toisin sanoen seurasin jonkun aikaa kiinnostuneena heidän touhujaan, mutta en itse osallistunut niihin kuin vain todetakseni, että minulta ilmeisesti puuttuu uskoa tässä asiassa. Kommunismi eli dialektinen materialismiko tieteellistä/objektiivista ideologiaa? Voi pyhä lehmä!
Riku Riemu27 elokuuta, 2021 16:44 Taistolaisia olen haukkunut ja Räsänenkin oli nuoruudessaan sellainen ollut, mutta häntä arvostin suuresti, parhaimmillaan huumorimme osui yksiin. Filosofiaansa parhaanii mukaan yritin ymmärtää.
Van Vaari/ Kolehmaisen kommentteja tänne aina suorastaan odotin.
Vastaa
Iines27 elokuuta, 2021 17:24 Blogihistorian suurmiehiä, Räsänen ja Kolehmainen.
Vastaa Vastaukset
Riku Riemu27 elokuuta, 2021 17:36 Myönnän että kuten monasti muutkin, puhun usein muiden ohi ja heitä huomioimatta. Kolehmainen osasi upeasti ottaa kanssakeskustelijat huomioon, usein hyvin kauniisti.
Iines27 elokuuta, 2021 17:51 Tätä tekee jokainen. Alkaa puhua itsestään.
Vaan mikäs sen inhimillisempää, ja näin sen kuuluu ollakin. Se, että ylipäänsä puhuu ja sanoo jotakin, ottaa muihin kontaktia, on tärkeää virtuaalissakin.
Riku Riemu27 elokuuta, 2021 19:12 Nimimerkki "rauno räsänen" on viimeksi tämän vuoden elokuussa kommentoinnut blogin "Päreitä" viimeiseen kirjoitukseen, päreeseen, niinkuin Rauno sanoi. Uskon Mikistä, kun sanoi, ettei se enää Rauno ole, miksi olisi, ei sitä poistumista lukuunottamatta mikään selitä, miksei tee oikeita bloggauksia.
mikis28 elokuuta, 2021 12:58 Tämä nykyinen "rauno räsänen" on feikki. Hän kaivelee kuolleen Rauskin mineraalivarantoja kuin omia muniaan. - Kuulkaas nyt, lapsukaiset, Internetin ihmeellisessä maailmassa kaikki ei ole sitä miltä näyttää. (rakkaat Kyyhkyläiseni)
Pyydän epätietoisilta anteeksi syksyllä 2014 tapahtunutta kuolemaani, jota voinee elokuussa 2021 pitää sekä ennenaikaisena että hieman liioiteltuna. Ajoitus ei ollut ihan kohdallaan. Vakavasti sairas humoristi teki virhearvion.
1 Analysoidaan hieman tätä tilannetta: Onko Rauno Räsänen kuollut vai elossa? Entä kuka olen minä, joka tässä tätä kirjoitan?
Kuka tahansa voi tarkistaa nopeasti osoitetietopalvelusta, onko kysytty henkilö elossa vai ei? Mutta sitä, olenko minä, joka tätä kirjoitan nimenomaan tuo kysytty Rauno Räsänen, ei voi suoraan todistaa osoitetietopalvelun antaman faktan avulla. Puhumattakaan nyt siitä, olenko alunperinkään ollut Rauno Räsänen vai olenko pelkästään naamioitunut tuon nimen taakse jne jne. – Tässä täytyy vain käyttää todennäköisyyteen perustuvaa tervettä järkeä, vaikkei se pahimpia skeptikoita vakuuttaisikaan.
Toisin sanoen Mikisen epäily on perusteltua, mutta ei vakuuttavaa. Voisin jopa väittää, että Mikis itse sepittää tarinaa feikki-räsäsestä samaan tapaan kuin alkuperäinen Räsänen (minä joka tätä kirjoitan) enemmän tai vähemmän sepitti syksyllä 2014 tarinaa lähiaikoina tapahtuvasta kuolemastaan, joka oli täysin mahdollinen monestakin syystä (diagnoosina 1/2013 oli vakava sydämen vajaatoiminta), mutta ei kovin todennäköinen enää sen jälkeen, kun kardiologi oli tehnyt viidennen ultraäänitutkimuksen maaliskuussa 2015.
Huomatkaa ensinnäkin ajankohta 1/2013: ultraääni näytti vakavaa sydämen vajatoimintaa ellei peräti katastrofaalisen huonoa iskutilavuutta, joka hieman parani kevään ja kesän aikana painon pudotessa kymmeniä kiloja. Elokuussa 2013 sydämen toiminnassa tapahtui dramaattinen muutos (siinä vaiheessa olin laihtunut jo 40 kg), joka alkaessaan parantaa sydämen iskutilavuutta samalla ajoi sydämen eteisvärinään ja flimmeriin. Joulukuun lopussa 2013 tehtiin ensimmäinen sähköinen rytminsiirto, joka vastoin kardiologin kaikkia ennustuksia onnistui (‘olisin voinut lyödä vetoa, että sydämesi ei enää koskaan mene tasarytmiin’ hän sanoi jälkeenpäin).
Tasarytmin seurauksena tavallista huomattavasti kookkaampi sydän muuttui elokuun jälkeiseenkin muutoksen verrattuna aivan mielettömäksi lihasmoukariksi, joka tuntui tulevan jokaisella iskulla läpi rinnan, mikä olotila vaikutti ainakin subjektiivisena tuntemuksena pahenevan jatkuvasti vuoden 2014 aikana (ks. PS).
2 Kevään 2014 aikana tehtiin kaksi ultraäänikuvausta, joissa sydämen iskutilavuus oli pysynyt samana kuin 9/2013 tehdyssä ultraäänessä, jossa iskutilavuus oli siis hieman parantunut lähtötilanteesta 1/2013 (jolloin pelkästään muutaman askeleen liikkuminen aiheutti tukehtumisen tunteen). Seuraava kuvaus tehtiin vasta maaliskuussa 2015. Kardiologi istui sen tehtyään tietokoneelleen ja huokaisi syvään: ‘joskus käy näin’. Sydämen iskutilavuus oli vuoden aikana parantunut jotakuinkin normaaliksi.
Teknisesti ottaen, mitattujen lukemien perusteella, sydän oli korjannut itse oman vajaatoimintansa. Mutta kyseessä ei totisesti ollut enää se sama entinen sydän, joka oli aiemmin sykkinyt lähes huomaamatta rinnassani vaan lihasmoukarihirviö, joka pahimmillaan tärisytti koko kroppaa ja rasitti jopa artroottisia polvia hakkaavalla liikkeellään. Sykkeen tempo ja ja voima saattoi yhtäkkiä muuttua (silti yhä tasarytmissä) ja horjuttaa jopa tasapainoa. Juuri tämä sydämen äärimmäisen voimakas hakkaava syke temppuiluineen teki ja tekee edelleen elämästäni ajoittaista helvettiä.
Sydämen vaikean vajaatoiminnan ennuste on huono. Tavallisesti se päättyy hyvinkin nopeasti kuolemaan. Minulle kävi päinvastoin, mutta korjaantumisprosessi teki sydämestäni pikemminkin sisälläni sykkivän ’alienin’ kuin rakkauden ja elämän symbolin.
Olotilani ahdistavine tuntemuksineen meni kesähelteillä 2014 niin huonoksi, että päätin viimein lokakuun alussa lopettaa blogin pitämisen. Olin nimittäin jo elokuussa lopettanut kirjojen lukemisen (Alasdair MacIntyren pedanttisen oppikirjamainen Who’s justice? Which rationality? jäi kesken), ja blogin lopettamispäätös on melko suora seuraus tästä tilanteesta (PPS.)
3 Miksi sitten vetäydyin blogimaailmasta antaen lokakuun puolivälissä ymmärtää kuolevani mahdollisesti jo lähipäivien aikana? Ehkä en olisi halunnut lähteä. Sekin on totta. Ehkä myös tämän takia halusin hieman dramaattisemman lopun. Luettakoon se minulle syyksi viimeisellä tuomiolla. En suoraan valehdellut, koska oletin tai jollain oudolla tavalla ainakin toivoin syksyllä 2014 ihan tosissani, että tämä on nyt tässä, muutamaa kuukautta pitempään en kestä.
Mitään varmaa kuolemantuomiota en kuitenkaan ollut saanut siinä vaiheessa. Tilanne ei faktisesti ollut enää niin paha kuin 1/2013, jolloin hengenlähtö oli ihan oikeasti lähellä.
Tämä tilanne kesti noin puoli vuotta. Kun kardiologi totesi maaliskuun (3/2015) ultraäänessä tilanteen normalisoituneen, minun olisi kai pitänyt tulla ‘ulos kaapista’ ja nousta niin sanotusti ylös haudastani, koska elämisen diagnostinen ennuste oli muuttunut totaalisti.
En tehnyt niin vaan aloin muistaakseni joskus kesällä 2015 pikku hiljaa lisäillä kommenttilaatikkoon jotain merkintöjä, ensin anonyyminä, sitten omalla nimellä. En halunnut kuitenkaan jatkaa blogia, mutta jotain kirjoihin ja kirjoittamiseen liittyvää halusin tehdä ja niinpä aloin kopioida sitaatteja lukemistani teoksista ja liittää ne tämän viimeisen blogipostauksen kommenttilaatikkoon. Niitä kertyikin monta sataa kesään 2018 mennessä.
4 Vähitellen olotilani alkoi siis aktivoitua. Olin päättänyt lukemisesta luopumisen alkaessa syyskuussa 2014, että jos vain elän, niin luen vielä yhden kirjan, kun se ilmestyy: John Fogertyn omaelämäkerta, joka sitten julkaistiin lähes puolen vuoden viivästymisen jälkeen syyslokakuun vaihteessa 2015 (Fogerty täytti 70 vuotta 28. 5/2015). Luin sen ensin englanniksi ja heti perään suomennetun version. Sen jälkeen olen lukenut kirjoja ehkä enemmän kuin koskaan ennen elämäni aikana.
Blogin pitämistä en kuitenkaan ole jatkanut ja tuskin tulen jatkamaankaan, vaikka halu julkaista uusia postauksia on joskus kova. Kuten huomataan, en julkaise tätäkään blogipostauksena vaan kommenttina, poissa julkisuudesta.
Pyydän anteeksi niiltä, jotka kokevat minun huiputtaneen heitä, mutta en osannut toimia tässä toisin. Halusin jatkaa jollain tavalla, mutta en avoimesti blogipiireissä, koska en jaksa enää stressata itseäni somessa. Täällä kommentilaatikossani olen ‘piilossa’ ja se riittää minulle (vai riittääkö?, miksi sitten ylipäätään kommentoin näitä asioita....) * Loppuun lyhyesti. Olenko siis oikea vai feikki-räsänen? Mitä väliä. Ehkä olen ansainnut nämä feikkiepäilyt, koska halusin tällä tavoin dramatisoida mahdollisen kuolemani.
Elämää ei voi yrittää hallita muuten kuin fiktion tasolla. Mutta halusinko luomalla ennenaikaisen/fiktiivisen kuoleman todella kuolla oikeasti? Ehkä vain halusin ‘maistaa’ kuolemaa hetken aikaa - toisin sanoen: vaikka saatoin todella toivoa kuolevani, halusin samalla myös voittaa kuoleman olemalla sitä ovelampi. Eikö Dostojevskin Riivaajien sympaattisin nihilisti Aleksei Kirillov yrittänyt jotain samankaltaista, kun hän yritti tehdä välinsä selväksi ‘liian’ kaikkivaltiaan Jumalan kanssa?
Tähän päädyttyäni lukija saattaa arvata, että Kirillovin ohella minulla on ollut mielessäni myös Jeesus Nasaretilaisen motiivit kuoleman suhteen. Mikä merkitsee, että edellä kerrottu on vain johdanto johonkin paljon syvempään ja laajempaan.
5 PS. Vaikka flimmeri on todella inhottava ja pahimmillaan hengenvaarallinen, se, toisin kuin tasarytmi, jakaa sydämen lyönnit useampaan iskuun tahdissa ikään kuin synkoopppina, jolloin niissä on vähemmän voimaa kuin tasarytmisessä tahdissa.
PPS. Syksyn 2014 tilannetta kuvaa ehkä parhaiten mindfullness-sydänkuntoutusryhmä uima-altaineen, jonka jouduin keskeyttämään viidennen kerran jälkeen syys—lokakuun vaihteessa liikkumisen vaikeutuessa jatkuvasti sydämen temppuilevan toiminnan takia.
Sydäntäni ei ensimmäisen rytminsiirron (12/2013) jälkeen vaivannut enää niinkään vajaatoiminta kuin jonkinlainen krooninen ylivirittyneisyys - turbovaihde, joka hellitti ainoastaan hetken ajaksi nukkuessa.
Tätä ylivirittyneisyyttä kardiologi tosin ei noteerannut juuri mitenkään vaan sanoi joka kerta ultraäänitutkimuksen jälkeen valittaessani sydämen sykkeen valtavasta voimasta, että juuri se voima yrittää ajaa sydäntäni flimmeriin. Hän oli kuvannut ja mitannut sydämen rakenteen eikä voinut tehdä asiassa sen enempää, mutta voisin varata ajan terveysasemalle, jos ongelmia ilmenee.
Terveysaseman omalääkäri ei sitten ymmärtänyt sydämestäni sitäkään vähää, mitä kardiologi – senkään vuoksi, että kardiologin raportista ei ilmennyt enää muita ongelmia kuin eteisvärinä: sydämen vajaatoiminta sen sijaan oli korjaantunut. Sitä päitsi kyseinen omalääkäri oli kaksi vuotta aiemmin eli syyskuussa 2012 jättänyt tutkituttamatta sydämen vajaatoimintavaihtoehdon, kun kävin hänen vastaanotollaan muista syistä, vaikka niin olisi välittömästi pitänyt tehdä. Neljä kuukautta myöhemmin 1/2013 päädyin lopulta nesteenpoistotiputukseen silloiseen Marian sairaalaan.
1 Riku väittää Iineksen blogissa sitkeästi, että olin nuorena taistolainen. En ollut. En ole koskaan ollut taistolainen, mikä ilmenee esim. aiemmasta Iineksen blogiin liittyvästä kommentistani, jos sen vain jaksaa lukea kokonaan ja ymmärtää, mitä siinä tarkoitetaan.
Seurasin 1970-luvun alussa Kotkassa taistolaisten toimintaa vuoden verran aika läheltä, mutta en koskaan kuulunut heidän porukoihinsa poliittisesta sitoutumisesta nyt puhumattakaan.
Kävin kaksi kertaa heidän opintopiirissään ja havaitsin, että se oli kuin uskonnollinen hartaudenharjoitustilaisuus, jossa opetettiin äärimmäisen dogmaattista marxilais-leniniläistä liturgiaa, jota kutsuttiin tieteelliseksi materialismiksi.
Pidin vissiä etäisyyttä näihin ihmisiin, koska keskustelu heidän kanssaan muodostui hyvin yksipuoliseksi. He vastasivat kaikkiin perustaviin kysymyksiin lopulta aina samalla tavalla: ‘kapitalisti/pääoma riistää meitä jatkuvasti kaikessa’, eikä tätä dogmia voinut asettaa kysymyksen alaiseksi millään tavoin leimautumatta revariksi (kehitykseen uskova, ei-vallankumouksellinen vasemmistolainen) – ei edes pohtimalla sitä analyyttisemmin. Jos teit niin, et kuulemma ollut heidän puolellaan vaan heitä vastaan.
Piti nimenomaan tunnustaa uskoa, viis siitä, minkälaiset motiivit tämän uskon viime kädessä synnyttivät ja ylläpitivät. Toki ihminen voi uskoa ja ehkä hänen onkin uskottava, mutta pitää hänen myös pystyä mahdollisimman rehellisesti kysymään, miksi uskoo.
2 Reilu vuosi näiden Kotkan tapahtumien jälkeen olin työssä Helsingin seudulla eräässä hoitokodissa. Sen johtaja oli umpitaistolaiseksi kääntynyt, gradua vaille pappi, joka oli keskeyttänyt teologian opintonsa. Joskus aamuisin sattui niin, että minä, hän ja keittäjämme söimme kolmistaan aamupuuroa keittiön pöydän ääressä.
Tuli puhe Portugalin neilikkavallankumouksesta, jonka johtajamme koki hyvin positiiviseksi asiaksi, mutta joutui siinä samassa toteamaan, että tilanne Chilessä oli mennyt tosi huonoon suuntaan Pinochetin vallankaappauksen jälkeen.
Hän henkäisi syvään ja totesi pateettisesti: No, kyllä Totuus vielä voittaa’. Minä onneton nuori hölmö menin kysymään aatteensa huumassa elävältä demagogilta: ‘Kenen totuus?’ Johtaja nousi yhtäkkiä seisomaan, löi samalla nyrkkinsä pöytään huutaen: ‘Älä pilkkaa Totuutta!’ Keittäjä ja minä jähmetyimme ja hiljenimme täysin. Johtaja lähti pois huoneesta.
Että tällaisia taistolaisia. Myöhemmin päivällä, johtajamme, joka oli muuten ihan hyvä tyyppi, pyysi minulta anteeksi ja mutisi jotain hyväksyvää kysymyksestäni. Se tapaus kuitenkin opetti minulle, että poliittisesti fanaattisia höyrypäitä ei kannata mennä ärsyttämään sellaisilla kysymyksillä, jotka osuvat ideologisen logiikan arkaan paikkaan.
On siis totuuden (pienellä t:llä) vastaista väittää minun olleen joskus taistolainen. Nykyään olen puoluekannaltani poliittisesti koditon vasemmistolainen, ollut jo pitkään.
Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että olisin jotenkin pehmentynyt ideologisesti. Olen nimittäin vuosien kuluessa tullut entistä vakuuttuneemmaksi, ettei kapitalismia pysty muuttamaan radikaalisti mikään muu kuin täydellinen vallankumous.
Valitettavasti jokainen vallankumous syö omat lapsensa - aina. Vallankumous synnyttää järjestelmän, joka muuttuu ikään kuin autoimmuunireaktioon sairastuneeksi organismiksi, joka kalvaa itsensä hengiltä.
En halua elää yhteiskunnassa, josta puuttuu perustuslaillinen sanavapaus ja jonka arvot ja normit toimivat ideologisen vainoharhaisuuden ja ilmiantokannustimien periaatteella.
Toisaalta en haluaisi elää muodollisesti demokraattisessa kapitalistisessa yhteiskunnassa, jossa parlamentaarisesti legitimoitu tekniikan ja pääoman liitto ajaa koko maapallon ekologiseen tuhoon kehittämällä yhä uusia ja koukuttavampia mielihalujen tyydyttämistapoja.
Minulle ei taida jäädä muuta periaatetta kuin Melvillen Bartlebyn toive: ‘I prefer not to’ (mieluummin ei). En tiedä, mihin se riittää. Kuolemiseen, luultavasti, ei enempään eikä vähempään.
Yhteisön korostaminen johtaa kaksinaiseen vastuumaailmaan. Yhtäältä yhteisön korostaminen yksilön muokkaajana tarkoittaa, että yhteisöllä on suuri vastuu yksilön elämän kulusta en ymmärrä mise miksei kiina voi si olla oikeuspohjainen
meidän poliittiset toimijat ajattelevat vain tiettyyn pisteeseen eivät enempäää. ideaalit puuttuu. kärsimystä pitää jakaa tasapuolisesti. puhut ykslöstä mutta myös valtiolla voi olla upeita päämääriä. minusta etiikka voi olla jotenkin historiatonta
miten vapaa tahto liittyy identiteetin kehitykseen, minä en usko vapaaseen ¨tahetoon^. yksilöllä ei ole loputtomasti moraalisia voimavaroja koska terveys, lapsuus, vanhuus, vääränlainen yhteiskunta. mikä vika on yhteiset edut jakavassa ihmiskunnassa
Hegeliläinen dialektinen ajattelu ympättynä Nietzschen Tahtoa Valtaan = toimii!
Ja miten elää elämäänsä; siihen auttanut Carl Jungin arkkityypit (ego eli se miten tulkitset maailmaa, persona eli se maski joka sulla on julkisesti, shadow eli ne asiat jotka pitäisi sublimoida/jalostaa Nietzschen mukaan, anima/animus eli vastakkainen sukupuoli, mana persona eli se "influenceri" sussa ja Self eli ns. sielusi). Sen mukaan elämän tarkoitus on ymmärtää Selfiä (sieluasi).
Carl Jungin persoonatyypit (ENTJ, INTJ, etc.) kategorioi ihmismaailman. Esim. Ajattelijat, aistikkaat, tunteilevat ja intuitiiviset näkevät maailman erilaisesti. Introvertit ja ekstravertit etc.
Carl Jungin sankarinmatka on tyypillinen, jossa sankari lähetetään, vaikka Graalin maljaa etsimään. Sitä voi käyttää elämässä, vaikka sitä formia käytetään yleensä elokuvissa.
Rationalistisia filosofeja: Pythagoras, Plato, Descartes, Leibniz, Hegel. Pythagoraan iskulause, "kaikki ovat numeroita, numero hallitsee kaikkea." Platonin valtio etc. Descartes, "ajattelen siis olen!". Leibnizin Monadologia. Hegelin filosofia pisti koko filosofian sen aikasen historian yhteen, Grand Philosophy.
Graalin maljan etsijät löytävät Totuuden matematiikasta.
Suosittelen kaikille Mike Hockneyn - The God Equation. https://www.amazon.com/God-Equation-Book-ebook/dp/B0095WVJ8G/ref=sr_1_2?crid=8QW59OB5D67F&keywords=the+god+equation&qid=1645033965&sprefix=the+god+equation%2Caps%2C225&sr=8-2
Give this idea a whirl, "Every journey begins with a step." Room Heater is helpful. That's an endless circle. I, in reality, do dislike Portable Heater. The chances of this are minuscule. It Portable Heater changed my life forever. Why should it matter? We can all feel better touching on Room Heater at this moment. The main reason I use Room Heater is to improve that.
739 comments:
«Oldest ‹Older 601 – 739 of 739Tommi Uschanov:
[....]
Oma ihmiskuvani ja käsitykseni suhteesta politiikkaan kiteytyy hyvin Raymond Geussin teoksessa Philosophy and Real Politiccs (2008):
‘Poliittiset toimijat toteuttavat yleensä tiettyä käsitystä ‘hyvästä’ ja toimivat sen mukaan, mitä he pitävät hyväksyttävänä. Asia on näin, vaikka on kiistatonta, että useimmat ihmiset ovat toiminnassaan suurimman osan aikaa heikkoja, helposti hämmentyneitä, syvästi ristiriitaisia ja ymmällään, ja että he eivät siksi aina tee sallittuina pitämiään asioita. - - He eivät usein tiedä, mitä he haluavat tai miksi he tekivät jotakin. Silloinkin, kun he tietävät tai väittävät tietävänsä, mitä haluavat, he eivät usein pysty johdonmukaisesti selittämään, miksi he tarkkaan ottaen haluavat sitä. Heillä ei usein ole aavistustakaan siitä, mitkä heidän uskomustensa ja intressiensä muodostaman järjestelmän osat ovat ‘eettisiä periaatteita’ ja mitkä ovat (puhtaasti empiirisiä) ‘intressejä’. Tämä ei ole pelkkää tiedon puutetta tai mitään, minkä voisi edes periaatteessa korjata, vaan kyseessä on eräs ihmiselämän syvällekäyvä ja luontainen piirre. Vaikka tämä perustavanlaatuinen epämääräisyys on ilmiö, jonka jokainen kohtaa ja tunnistaa omalla kohdallaan koko ajan, olemme eri syistä huomattavan vastahakoisia hyväksymään, että se on yleinen piirre siinä tavassa, jolla voimme parhaiten ajatella yhteiskuntaelämää. On kuitenkin väärin yrittää väistellä sitä.’ [R. Geuss, Philosophy and Politics, s. 2-3]
Juhana Vartiainen, Tommi Uschanov - Keskusteluja taloudesta, s. 14-15
https://fi.wikipedia.org/wiki/Juhana_Vartiainen
https://fi.wikipedia.org/wiki/Tommi_Uschanov
Tommi Uschanov:
Pelon liberalismi tarkoittaa ajatusta, että liberalismia voi kannattaa paitsi siksi, että uskoo ihmiseen – kuten sinä ja useimmat muut liberaalit tekevät – myös siksi, että nimenomaan ei usko ihmiseen. Liberaaleja poliittisia instituutioita on syytä kannattaa juuri siksi, että ihmiset ovat ajatusmaailmaltaan sekavia, ailahtelevia ja epäjohdonmukaisia ja voivat hyvää tarkoittaessaankin ajautua tekemään pahaa. Liberaalien poliittisten instituutioiden puitteissa ihmiset saavat aikaan mahdollisimman vähän tuhoa.
Suomalainen historiantutkija Heikki Saxèn on muotoillut, että pelon liberalismi on ‘katsantotapa, joka ottaa lähtökohdakseen inhimillisessä elämässä keskeisellä sijalla vallitsevan pelon ja tähän liittyvän julmuuden’. Ihmiset ovat toisilleen julmia, ja he myös etsivät koko ajan psykologisia verukkeita oikeuttaakseen tämän julmuuden itselleen tai saadakseen sen näyttämään normaalilta ja hyväksyttävältä. Koska ihmiset ovat tällaisia, moraalifilosofiassa ei pitäisi kehitellä teorioita oikeudenmukaisuudesta, vaan pikemminkin epäoikeudenmukaisuudesta. Kuten Saxèn asian ilmaisee, olisi ‘erityisen tärkeää välttää puhumasta liian kirkasotsaisesti ainoastaan oikeudenmukaisuudesta tai myöskään oikeuksista. Pikemminkin epäoikeudenmukaisuuden ajatteleminen koko kirjossaan toisi syvyyttä sen ymmärtämiseen, mille perustuksille oikeudenmukaisuus oikeastaan rakentui’.
Pelon liberalismiin kuuluu myös ajatus, että ihmiset ovat moraalisesti epätäydellisiä ja että heidän tulee antaakin olla sellaisia. Ihmisille ei pidä liikaa valittaa heidän pienistä paheistaan, koska he eivät kuitenkaan luovu niistä. He vain kehittävät itselleen psykologisen puolustusmekanismin, joka laajenee vaivihkaa kattamaan myös heidän isommat paheensa, ja sitten sitä vasta ongelmissa ollaankin.
Siinä määrin kuin itse edustan liberalismia, edustan juuri pelon liberalismia. [....]
Juhana Vartiainen, Tommi Uschanov - Keskusteluja taloudesta, s. 18-19.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Juhana_Vartiainen
https://fi.wikipedia.org/wiki/Tommi_Uschanov
Tommi Uschanov:
[S]inun suhteesi kieleen vaikuttaa olevan hyvin toisenlainen kuin minun. Oletkin usein maininnut suureksi nuoruudenvaikuttajaksesi tieteenfilosofi Karl Popperin, jonka käsitys kielestä ja kielen roolista filosofiassa erosi jyrkästi 1900-luvun filosofian valtavirrasta.
‘Popper: kun keskustellaan sanojen merkityksestä, ollaan hakoteillä.’ Näin kirjoitit Twitterissä 17.4.2016, kun puheena oli jälleen ‘uusliberalismi’. Minulle kyseinen ajatus päinvastoin edustaa Popperin surkeinta ja masentavinta hakoteille suistumista koko hänen muutoin niin kannatettavassa ajattelussaan. Popper onnistui tulkitsemaan 1900-luvun filosofien lisääntyvän kiinnostuksen kieleen (niin sanotun ‘kielellisen käänteen’) niin, että nämä filosofit olivat kiinnostuneita vain ‘pelkästä kielestä’ eivätkä todellisuudesta sen takana. Tämä on yhtä absurdi ja loukkaava tulkinta kuin esimerkiksi se, että sinä olisit muka nimittänyt työttömiä rikkaruohoiksi.
Kun Popper ainoan kerran elämässään tapasi Ludwig Wittgensteinin, jota pidetään yhtenä filosofian kielellisen käänteen keskushahmoista, sukset menivät ristiin niin pahasti, että tuosta kymmenminuuttisesta tapaamisesta on kirjoitettu kokonainen kirja, joka on suomennettukin [‘Wittgensteinin hiilihanko: selvitys kahden suuren filosofin kymmenminuuttisesta kiistasta’ (2001/2002]. Popper oli jotenkin onnistunut omaksumaan käsityksen, että Wittgensteinin mukaan filosofiset ongelmat häviävät, kun filosofit alistuvat nöyrästi ja kritiikittömästi olemassa olevalle kielelle, millaista se sitten onkin.
Todellisuudessa Wittgenstein ajatteli täsmälleen päinvastoin. Hänen mukaansa ‘olemme taistelussa kielen kanssa’ ja filosofia on ‘taistelua sitä vastaan, että kielemme välineet noituvat ymmärryksemme’, koska ‘kielessä on valmiina kaikkia varten samat ansat’. Tämä on sitä filosofiaa, jonka olen aina kokenut itselleni omimmaksi ja johon pitkälti keskityin, kun opiskelin teoreettista filosofiaa Helsingin yliopistossa parikymmentä vuotta sitten.
Juhana Vartiainen, Tommi Uschanov - Keskusteluja taloudesta, s. 80-81.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Juhana_Vartiainen
https://fi.wikipedia.org/wiki/Tommi_Uschanov
Tommi Uschanov:
Takavuosina arvostelit oivaltavasti – ja leimallisen ekonomistimaisesti – Juha Siltalan kirjaa työelämän huononemisesta toteamalla, että siinä olivat äänessä yksipuolisesti vain ihmiset, joiden omat kokemukset olivat niin huonot, että ne ovat saaneet heidät ottamaan yhteyttä Siltalaan. Kyseessä on niin kutsuttu itsevalintaharha, ‘self-selection bias’, niin kuin sitä taloustieteessä nimitetään. Mutta politiikka itse on yksi suuri itsevalintaharha, eikä se muuta voikaan olla, ellei kansanedustajia sitten ruveta valitsemaan arpomalla.
Mikään edellä sanomani ei tietenkään tarkoita, että kaikki ihmiset olisivat irrationaalisia kaikissa asioissa kaiken aikaa. Tietenkään he eivät ole. Mutta kuten yhdysvaltalainen taloustieteilijä Robin Hanson on sanonut: ‘Jos haluat ulkopuolisten ihmisten uskovan sinua, sinulla ei silloin ole mahdollisuutta valita sitä mittapuuta, jota he käyttävät rationaalisuudelle. Kysymys on siitä, mitä rationaalisten ulkopuolisten tulisi uskoa, kun huomioidaan heidän saatavissaan oleva evidenssi ja heidän rajallinen keskittymiskykynsä’.
Juhana Vartiainen, Tommi Uschanov - Keskusteluja taloudesta, s. 149-50.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Juhana_Vartiainen
https://fi.wikipedia.org/wiki/Tommi_Uschanov
Mutta koska sairaskin saa kääntää kylkeä vuoteessaan, täytyy meillä muillakin olla oikeus vaihtaa asentoa, se on ainoa mitä voidaan tehdä ja mitä on keksitty puolustuskeinoksi omaa Kohtaloaan vastaan. Ei pidä luulla että piinansa voi karistaa jonnekin matkan varrelle. Piina on kuin kaamea nainen jonka kanssa on naimisissa. On ehkä loppujen lopuksi parempi rakastaa sitä vähän kuin kuluttaa itsensä loppuun tappelemalla sen kanssa läpi elämän. Jos kerran on selvä ettei sitä voi nitistää?
Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää, s. 368.
***
En voinut ajatellakaan Tanian jättämistä yksin tilassa, johon hän oli toimittanut itsensä. Sitä paitsi hän tarrasi lujasti tragediaansa ja vielä enemmän vaatimukseensa saada näyttää se minulle koko kamaluudessaan. Mikä tilaisuus! Köyhyyden ja välimatkojen estämät rakkausjutut ovat kuin merimiehen rakkaus, ne onnistuvat ja kestävät aina. Kun ei päästä näkemään usein, rähinät jäävät pois ja se on jo melkoinen voitto. Koska elämä on vain valheiden pöhöttämä houre, ihminen on sitä tyytyväisempi mitä kauemmas toisesta pääsee ja mitä enemmän voi keksiä valheita, sehän on vain luonnollista, niin käy aina. Ei totuutta kukaan kestä.
Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää, s. 388.
***
Vain pikku murheilla on enää väliä [....] Siinä kaikki mitä elämästä on jäljellä. Pieni katkera muisto, loput on suuremmalla tai pienemmällä menestyksellä oksennettava tien varteen, kovalla tuskalla ja vaivalla. Ja siinä sitten seistään kuin ikäloppu muistojen lyhtypylväs kadunkulmassa, josta kukaan ei kulje.
Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää, s. 486.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Niin_kauas_kuin_y%C3%B6t%C3%A4_riitt%C3%A4%C3%A4
Voimme nyt astua loputtomiin filosofisiin perusteluihin – tai pikemminkin niiden purkamisiin – joilla itseidenttinen [tarkkailijasta riippumaton] totuus voidaan kiistää. Ei ole pelkkää saivartelua ja käsiteleikkiä kiinnittää Hegelin jalanjäljissä huomio siihen, miten itseidenttinen totuus on käsitteellinen mahdottomuus. Miten Totuus [jonkin asian ‘Koko Asia’] voisi olla luonteeltaan sellainen, että siitä voidaan vähentää jotakin tai siihen voidaan lisätä jotakin? Vähentäminen vähentäisi sen totuutta, ja lisääminen puolestaan toisi siihen jonkin elementin, joka ei enää kuulu Totuuden alueeseen. [Miten Totuus voisi olla enemmän kuin Totuus?] Jotta totuus olisi itseidenttinen – siis sama kuin se itse on [senhän totuudelta voi hyvin vaatia] – totuuden tulisi kyetä jotenkin eroamaan itsestään todentaakseen tämä samuuden. Mikä on tämä distanssi, joka kykenee artikuloimaan tai antamaan kaikupohjaa, resonanssin, totuudelle? Ainakaan se ei ole Totuus, koska Totuuteen ei voi lisätä mitään. kenties se on iteraatiota [kertausta, toistoa], ehkä reflektiota [katsetta, harkintaa] tai vaikkapa attribuutin antamista [samuuden verifioimista].
Mutta, mutta: esiin astuisivat siis ajallisuus, etäisyys tai liike. Kysehän piti olla Totuudesta, itseidenttisestä totuudesta, johon ei voi lisätä mitään tai josta ei voi ottaa mitään pois, mutta nyt sitä yritetään alistaa taas aivan tavallisten seikkojen ja esineitten luonnonlaeille, olemaan identtinen vaikka jonkun suplementin [ylijäämän tai täydennyksen] välityksellä ja kautta. Jokaisen Totuuteen on aina-jo-kirjoitettuna samuuden ylijäämän kirous. Se ei voi olla sisältämättä jonkin elementin tai jotakin elementtiä, joka samalla kertaa sekä tuottaa tämän samuuden että tuottamisellaan eroaa tästä samuudesta. Jotta asia ei vaikuttaisi liian yksinkertaiselta, on huomattava, että tämä ‘elementillisyys’ ei ole noin vain samastettavissa yksinkertaisesti aikaan, distanssiin tai liikkeeseen, sillä näiden elementtien tulisi olla läsnä jo itseidenttisessä Totuudessa, joka ei siis kokonaisuutena enää olisi alisteinen ajan, etäisyyden tai liikkeen vaikutuksille, koska se on Totuus, ei sen enempää eikä vähempää. Sanotaan tämä siis mahdollisimman lyhyesti: spekulatiivisen filosofian Totuus ei pysy kasassa, vaan se on kirottu totuuden ylijäämäisyydellä.
Sitaatti kirjasta Kalle Haatanen: Ei voisi vähempää kiinnostaa – kirjoituksia nihilismistä s. 32-34.
https://areena.yle.fi/1-1853467
http://www.tiedetoimittajat.fi/tiedetoimittaja/
osa 1
Nihilismin pelko Yhdysvalloissa on kuitenkin niin suuri, että jonkinlainen katsaus pikkukaupunki-ideaaliin häämöttää lähes aina taustalla: sitä vasten punnitaan demokratian onnistumiset ja epäonnistumiset, kansalaisten menestymiset ja kärsimystarinat. Joskus asetelma on konservatiivisuudessaan niin pelottava, erityisesti silloin kun liberaaleja vasta-argumentteja on vaikea löytää. Historioitsija Christopher Lasch näkee suvaitsevaisuutta ja moniarvoisuutta hellivien liberaalien itse asiassa kaivavan maata altaan. Liberaalit eivät ymmärrä, että heidän suvaitseva elämänasenteensa on kokonaan riippuvainen työstä, jolla aiemmat sukupolvet – niin ahdasmielisiä kuin he saattoivat ollakin – ovat rakentaneet demokratian todellisen kivijalan. Löysä, relativistinen ja suvaitsevainen lässyliberalismi on aina lopunajan bakkanaali, jossa kuoritaan kermat kakun päältä. Sen katsotaan olevan tuhoon tuomittu tie, joka johtaa todellakin demokratian näivettymiseen ja kaiken nielevään individualismiin ja nihilismiin.
Laschin mukaan tarvitaan ‘revisionistinen tulkinta Yhdysvaltain historiasta’. Siinä tulisi painottaa, kuinka liberaali demokratia on elättänyt itsensä lanaamalla moraalisten ja uskonnollisten traditioiden pääomaa. – Siis traditioita, jotka edelsivät liberalismin nousua. Samalla tulisi kunnioittaa syvästi nyt halveksittuja klassisesta republikanismista ja varhaisesta protestanttisesta teologiasta nousevia ajattelutraditioita. Niillä kun ei koskaan ollut epäselvyyttä kansalaishyveiden tärkeydestä; niissä ymmärrettiin, että demokratian täytyy edustaa jotakin suurempaa kuin valistunutta oman edun tavoittelua, ‘avoimuutta ja toleranssia’.
Tämä argumentointitapa on siinä määrin tehokas, että Helsingin yliopistolla vieraili muutama vuosi sitten eräs [liberaali] amerikkalainen historioitsija, joka paneutui kirjaansa varten varhaiseen amerikkalaiseen puritaanisuuteen ja konservatiivisuuteen, vakuuttui niiden asemasta demokratian todellisena alkuperänä – ja päätti olla julkaisematta kirjaansa tämän karmivan totuuden edessä.
Allan Bloomin vaikutusvaltainen teos ‘The Closing of the American Mind’ [....] aiheutti myös säpinää myös kampuksilla. Kirjan keskeinen kritiikin kohden on ‘vasemmiston nietzcheläistyminen’ ja teoksen mukaan kaikki arvokas häpäistään juuri edellä mainitun kulttuurirelativismin myötä. Sen sijaan että luettaisiin edelleen länsimaisen sivistyksen klassikkoja Platonista Hegeliin, yliopistointelligentsia on hurahtanut kokonaan vaihtoehtoisiin historiankirjoituksen muotoihin: naistutkimuksen, rotututkimukseen ja queer-opintoihin. Niissä jokainen alakulttuuri kirjoittaa omaa historiaansa, ja vanha kunnon Sivistys uhkaa näyttäytyä vain valkoisten heteromiesten hirmuvaltana. Bloom näkee tämän katastrofina yliopistoille, sillä ne ovat muuttuneet hänen silmissään tiedon vaalijoista ja levittäjistä tyhjänpäiväisen poliittisen korrektiuden ja perusteettoman liberalismin tehtaiksi, jotka tuhoavat kyvyn ymmärtää yksilön ja yhteisön todellista arvoa.
Sitaatti kirjasta Kalle Haatanen: Ei voisi vähempää kiinnostaa – kirjoituksia nihilismistä s. 114-116.
https://areena.yle.fi/1-1853467
http://www.tiedetoimittajat.fi/tiedetoimittaja/
osa 2
Immanuel Kantin mukaan ihmiset ovat tasa-arvoisia arvokkuudessa, koska he ovat kykeneväisiä moraalisen valintaan. Nyt tilanne vaikuttaisi olevan se, että jokainen ihminen on – saavutuksista ja valinnoista riippumatta – apriorisesti, ennalta asetetusti, arvokkuudessaan samanarvoinen. Jokainen ihminen on samanlaisen laulunarvoinen. Arvottaminen ja oikeudenmukaisuus ovat siis menettäneet siteensä siihen arvottamisen prosessiin, josta ne alunperin kumpusivat. Pikkukaupunki, polis-ideaali ja arendtilainen privaatin kritiikki loistavat poissaolollaan. Charles Taylorin kielikuvan mukaan kohta ‘varpaiden lutraaminen lämpimässä mudassakin katsotaan arvokkaaksi kulttuuriseksi toiminnaksi’. Kyse on aina vain siitä, kuka puhuu. Kenties Yhdysvaltain lukemattomista etnisistä vähemmistöistä – tai elämäntapansa valinneista [tällä ilmaisulla tarkoitetaan yleensä homoja] ihmisistä – löytyy jokin ryhmä, joka vaalii varpaiden lutraamista lämpimässä mudassa pyhänä, uskontoon rinnastettavana etuoikeutenaan. – Eikä sitä kulttuurirelativismin oloissa käy arvosteleminen. Valkoiset heteromiesfasistit siinä vain yrittävät pitää kiinni vuosisataisen riiston tuottamasta valta-asemastaan.
Panokset ovat siis todella kovia! Mikäli synkimmät analyysit kulttuurirelativismista pitävät paikkansa, jo kaksi lasta on mennyt pesuveden mukana. ‘Totuus ja demokratia.’ Ne molemmat nähdään vain sattumanvaraisina, kontingentteina historiallisina rakenteina, jotka ovat vieläpä verisesti pystytettyjä, joten niitä on täysi oikeus mollata ja murentaa. Älä, opettajanatsi, käy selittämään mulle Platonista, se ei kuulu yliopiston pakolliseen opetussuunnitelmaan. Minä luen nyt pääaineena ‘omaa kulttuuriani’, vasenkätisten uushindujen gnostilaista vaihtoehtolääketiedettä. ‘Miten niin kolmion kateettien neliöiden summa on yhtä suuri kuin hypotenuusan neliö? – minähän olen lesbo’.
Sitaatti kirjasta Kalle Haatanen: Ei voisi vähempää kiinnostaa – kirjoituksia nihilismistä s. 116-118.
https://areena.yle.fi/1-1853467
http://www.tiedetoimittajat.fi/tiedetoimittaja/
Olen optimisti: ehkä aavistus paatosta yhdistettynä laiskaan ironiaan on sopiva sekoitus nihilistisiä elementtejä. Ainakin se vaikuttaisi maailmalta, jossa voi elää.
Sitaatti kirjasta Kalle Haatanen: Ei voisi vähempää kiinnostaa – kirjoituksia nihilismistä s. 165.
https://areena.yle.fi/1-1853467
http://www.tiedetoimittajat.fi/tiedetoimittaja/
'Joka lukee kaiken ei ole ymmärtänyt mitään [....]'
Thomas Bernhard: Vanhat mestarit, s. 28.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Thomas_Bernhard
Nykyään on niin korkea elintaso, että harva siihen yltää.
Sitaatti Heikki Reivilältä kirjassa Jukka Koskelainen: Rakas rappio - pelastus ja perikato länsimaisessa ajattelussa.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Heikki_Reivil%C3%A4
https://fi.wikipedia.org/wiki/Jukka_Koskelainen
http://www.kiiltomato.net/jukka-koskelainen-rakas-rappio/
Kuitenkaan ei siis käy kiistäminen, että proletariaatin diktatuuri kuului Marxin sanastoon, ja jälkikäteen voi nähdä, että siihen liittyi paitsi tunnepitoisten mielleyhtymien aiheuttamia myös käsitteellisiä ongelmia. Se ei ollut Marxilla pelkkä taistelutunnus tai taktiikan kuvaus. Gothan ohjelman arvostelun mukaan valtio olisi kyseisessä tilassa koko kapitalismista kommunismiin johtavan siirtymäkauden ajan. Tällöin proletariaatin diktatuuri tarkoittaa melkein samaa - Draperin mukaan aivan samaa - kuin Marxin niin ikään käyttämä käsite ‘proletariaatin valta’ (tai ‘herruus’), johon liittyvät läheisesti proletariaatin tai työväenluokan ‘poliittisen herruuden’, sen ‘hallitsevaksi luokaksi’ kohoamisen kaltaiset ilmaukset. Tähän kytkeytyvät myös vallankumousten merkityksen ja oikeutetun väkivallan teemat.
Kaikki nämä käsitteet ja teemat koskevat ‘vallankäytön ja politiikan yhteiskunnallista sisältöä, ei valtiomuotoa’, niin kuin yksinvaltaa tarkoittanut perinteinen diktatuurin käsite oli tehnyt. Tämä oli omiaan hämärtämään, ellei välttämättä Marxin omaa niin ainakin hänen monien seuraajiensa valtioajattelua ja luomaan pohjaa kaikille niille kamaluuksille, joita proletariaatin diktatuurin nimissä myöhemmin tehtiin. Ongelmallista oli myös se, että proletariaatin diktatuuri vaati eettisen oikeutuksena turvaajaksi ‘porvariston diktatuurin’ käsitteen, joka sekin viittasi politiikan sisältöön, ei valtiomuotoon, ja oli nähtävästi tarkoitettu kuvaamaan ylipäätään valtion toimintaa kapitalismin oloissa. Tällöin eräiden Marxin seuraajien näköpiiristä alkoi kadota se mahdollisuus, että tasavaltainen demokratia sittenkin muodostaisi suojaamisen ja kehittämisen arvoisen ainesosan hallitsevien luokkien etuja ajavan valtion kokonaisuudessa.
Marx joka tapauksessa pysyy vakaumuksellisena demokraattina [....].
Jukka Heiskanen: Marx filosofina, s. 182-83.
https://www.tiedonantaja.fi/artikkelit/marx-filosofina
Parantamisesta ja uskonnosta nykyään
Kansalaiset nimeävät kysyttäessä terveyden korkeimmaksi arvoksi, ja valtio varaa suuren määrän rahaa sen vaalimiseen ja hoitamiseen, samalla kun kansalaisten siekailematta sallitaan uupua jatkuvassa taistelussa terveyden menettämistä vastaan. Nykyään lääketiede on useimmissa Euroopan maissa ottanut yhteiskunnassa ja yksilön elämässä paljolti sen roolin, joka uskonnolla ennen oli. Keskussairaala on usein suomalaisen kaupungin horisontissa hyvin erottuvan rakennus, jonka sisällä puhutaan liturgisiin kaapuihin sonnustautuneina latinaa ja englantia ja käydään kulkueena tekemässä ilmoituksia pestyille pelastettaville. Taistelu kuoleman voittamiseksi on uskottu lääketieteelle, ja sen käskyt leviävät kaikissa tiedotusvälineissä ja normittavat syntymän ja kuoleman, seksin ja lisääntymisen, syömisen ja liikunnan, työn ja vapaa-ajan, teollisuuden päästöt ja lomalaisen auringonottoajan. Psykiatria ei ole kaihtanut tekemästä taiteesta, draamasta, runosta, musiikista, tanssista, naurusta, itkusta, parisuhteesta, sosiaalisista kontakteista tai uskonnosta itselleen alisteisia psyykkisten häiriöiden ehkäisy- ja terapiamuotoja.
Kansalaiset käyvät useammin kuntosalilla kuin kirkossa, jossa yleensä eivät polvistu kun taas salilla toistavat rituaalisia liikkeitä. Useammin kuin ehtoollista he nauttivat kehoa rakentavia aineita ja urheilujuomia terveytensä, kuntonsa ja ulkonäkönsä parantamiseksi. He kilvoittelevat, jotta he olisivat hyväksyttyjä, suorituskykyisiä, kauniita ja haluttuja ja onnellisia – tai koska he ovat liikunta-addikteja.
Sitaatti kirjasta Ajattelen – olen siis psykiatri luvusta Veronica Pimenoff: Onko medikalisaatio tervettä vai sairasta?, s 178.
https://www.mediuutiset.fi/uutiset/eettisia-pohdintoja-psykiatriasta/3083fe70-df2e-31a2-8cc7-318799faeec5
https://fi.wikipedia.org/wiki/Veronica_Pimenoff
Toiveet ja toimet tulevaisuudessa?
Perinteisesti lääketieteellisen hoidon tehtävän on (ollut?) lieventää sairauden aiheuttamaa kärsimystä ja palauttaa sairauden alentama toimintakyky. Parantaminen tarkoittaa potilaan palauttamista hänen oletettuun normaalitilaansa, ‘entiselleen’. Bioteknologian tähänastiset reaaliset saavutukset ja virittämät odotukset ovat muuttaneet tilannetta niin, että parantamisen lisäksi voidaan yrittää muokata tervettä ihmistä hänen ihanteidensa ja halujensa mukaiseksi vaikkapa parantamalla ulkonäköä tai lihasten suorituskykyä tai tasoittamalla impulsiivista mieltä. Ihmisen ominaisuuksia ja taitoja voi koettaa lisätä määrällisesti ja laadullisesti. Tämä ei enää ole perinteistä parantamista, vaikka oltaisiin sitä mieltä, että terveelle yksilölle tuottaa sietämätöntä kärsimystä, kun ei voi käyttää doping-aineita, suurentaa rintoja tai saada geneettisesti manipuloitua lasta.
Näillä yksilön toiveilla ei ole terveyden ja sairauden kanssa mitään tekemistä. Vaikka niillä olisi tekemistä paremmin toimivan yhteiskunnan kanssa, ne eivät ole lääketieteen asioita. Ihmisten toiveet paremmasta pituuskasvusta tai unelmat voittoisasta urheilujoukkueesta tai sinisilmäisenä pysyvästä tyttövauvasta eivät ole lääketieteellisiä kysymyksiä. Ne on medikalisoitu ainakin siitä syystä, että lääkäreillä on käytössä monopoli uuden biotekniikan käytön määräämisessä ihmisille, myös silloin kun toimenpiteet ovat sairausvakuutuksen ulkopuolella.
Neurotieteiden kehitys sisältää lupauksia mentaalisten prosessien ja käyttäytymisen paremmasta ymmärtämisestä ja mielisairauksien ehkäisystä. Lääke- ja soluterapioiden lisäksi saatetaan kehittää nanoteknologisia laitteita, jotka aivoihin asennettuna vaikuttavat niiden toimintaan. Lisääntynyt tieto aivojen toiminnasta ja siihen kohdistuvat vaikutusmahdollisuudet saattavat muuttaa käsitystä ihmisen tahdonvapaudesta tai yksilöllisestä moraalisesta vastuusta. Tahdonvapauden ja vastuun kysymyksistä ei ole nykyisinkään konsensusta, mutta niihin ei tähän mennessä ole varsinaisesti voitu vaikuttaa lääketieteen keinoin. Käsitys ihmisestä voi medikalisoitua, kun lääketieteellinen tutkimus materiaalisella näytöllä kumoaa entisiä uskomuksia. Ihmiskuva saattaa myös medikalisoitua siten, että kun ihmisen ominaisuuksiin pystytään vaikuttamaan, ne samalla joudutaan normittamaan.
Koska ei ole harvinaista, että juuri jollakin alalla etevät yksilöt haluavat entisestään parantaa erityistä suorituskykyään, voisi psykiatrille medikalisaation edetessä esimerkiksi tulla pohdittavaksi, johtaako se superinhimillisyyteen vai epäinhimillisyyteen, jos erityisen hyvän itsehillintäkyvyn omaavan yksilö haluaisi lääketieteellisin interventioin entisestään lisätä tätä vahvaa ominaisuuttaan.
Neurotieteet kehittävät tajunnan fysikaalista teoriaa, tutkivat ajatustoimintaa ja –häiriöitä, selvittävät aistimusten ja harha-aistimusten kytkentöjä ja affektien fysiologista perustaa. Kun tahdonalaisen ja autonomisen hermoston hormoni- ja immuunisäätelyn toimintaa ja kytkentöjä pystytään mallintamaan esimerkiksi tunteiden ja tuntemusten myötävaikuttajina, voidaan tuntemusten syntyyn ja ylläpitoon oppia puuttumaankin. Tämä tapahtuu tilanteessa, jossa rikkaiden maiden potilaat jo ovat tottuneet esittämään toiveitaan lääkärille ja lääkärit ovat tottuneet hallinnoimaan potilaiden toiveita erilaisten parannus- ja kohennusmenetelmien määrääjinä. Silloinko psykiatrit kykenevät päättämään, missä määrin potilaan täytyy tai ei pidä kokea surumielisyyttä, vihaa, ahdistuneisuutta ja huolta tai olla iloinen ja piittaamaton?
Sitaatti kirjasta Ajattelen – olen siis psykiatri luvusta Veronica Pimenoff: Onko medikalisaatio tervettä vai sairasta?, s 181-83.
https://www.mediuutiset.fi/uutiset/eettisia-pohdintoja-psykiatriasta/3083fe70-df2e-31a2-8cc7-318799faeec5
https://fi.wikipedia.org/wiki/Veronica_Pimenoff
Rappeutumisopin rappio
Rappeutumisopin voittokulullekin oli rajansa. Tilastotutkimukset antoivat lopulta liian vähän tukea neuropatioiden periytyvyydestä, ja muiden muassa evoluutioteorian kannattajat arvostelivat lamarckismia epätieteellisyydestä. Darwinisti August Weismann [1834-1914] selitti ‘ituplasmateoriallaan’, että ihmisen elinaikana hankitut ominaisuudet, esimerkiksi lihaksikkuus tai tanssitaito, eivät voineet siirtyä sukusoluihin eivätkä näin ollen myöskään jälkeläisille. Kansallismielisessä Ranskassa ei välttämättä kuunneltu myötämielisesti saksalaista Weismannia – kuten ei englantilaista Darwiniakaan – varsinkaan Saksalle hävityn sodan jälkeen. Silti ranskalaisen psykiatriyhteisön oli myönnettävä, ettei sillä ollut kovinkaan selkeää käsitystä periytyvyyden mekanismeista. Oletukset ja arvaukset eivät käyneet tieteellisestä teoriasta. Degenerationistien oli lisäksi myönnettävä sama ongelma kuin biologisten psykiatrien muuallakin: useimmissa mielisairaissa ei ollut havaittavissa aivovammoja tai fysiologisia poikkeamia.
Degenerationismi ajelehti vuosikymmenet medikaalisen diagnoosin ja rodullisen profetian välillä. 1900-luvun alkuun mennessä rappeutumisoppi oli itse rappeutumassa. Psykoanalyysi ja muu ‘dynaaminen psykiatria’ oli siihen mennessä nostanut esille psyyken alitajuiset konfliktit ja prosessit, joiden selittämiseen rappeutumisoppia ei tarvittu. Neurologia ja orastava genetiikka puolestaan loivat ajatusmallia, jossa ei ollut sijaa rappeutumisopin kaltaisille lamarckistisille spekulaatioille. Viimeistään syfilisbakteerin löytäminen vuonna 1905 lisäsi lääkärien kriittisyyttä neurosyfilistä perinnöllisenä rappeuttavana sairautena pitäneitä degenerationisteja kohtaan. Mielen häiriöiden jakaminen neurooseihin ja psykooseihin sekä hitaasti kasvava ymmärrys molempien luonteesta vahvisti käsitystä, ettei neuroosi ole suinkaan mielisairauden esiaste vaan oma, erillinen häiriötilansa. Köyhyyteen, epäterveelliseen elinympäristöön ja muihin sosiaalisiin kysymyksiin ja toisaalta sairauksien ennaltaehkäisyyn suuntautunut lääketiede ja psykiatria rapauttivat omilla tahoillaan pessimististä rappeutumisoppia, samoin ensimmäisen maailmansodan sotaneuroosit – ne kun osoittivat myös ‘normaalien’ ihmisten olevan alttiita neurotisoitumaan tiettyjen olosuhteiden vallitessa. [....]
Sitaatti kirjasta Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia, s. 101.
https://www.gaudeamus.fi/pietikainen-hulluudenhistoria/
https://fi.wikipedia.org/wiki/Petteri_Pietik%C3%A4inen
https://en.wikipedia.org/wiki/Degeneration_theory
https://fi.wikipedia.org/wiki/Lamarckismi
Suomalaiset kouluttautuivat, kaupungistuivat ja maallistuivat 1900-luvulla, mutta taikausko sinnitteli sitkeästi varsinkin maaseudulla. Psykiatri Martti Kailan [1900-1978] anekdootti omasta opiskeluajastaan 1920-luvulla on kuvaava:
Prof. Ali Krogius-vainaja demonstroi maalta tulleen rintasyöpäpotillaan, joka oli hoitanut jo ammottavan syvän haavauman aiheuttanutta rintasyöpäänsä hautomalla sitä lehmänlannalla. Kiihtyneenä prof. Krogius kysyi potilaalta, eikö tämä ollut koettanut sellaista keinoa, että hän olisi täyden kuun aikaan keskiyöllä juossut luuta kädessään kolme kertaa vastapäivään mökkinsä ympäri. Kun luento oli lopussa, kysyi potilas, saisiko hän vielä tehdä professorille kysymyksen. ‘Olkaa hyvä’, vastasi prof. Krogius. ‘Minä vain kysyisin, pitikö minun juosta myötä- vai vastapäivään?’
Sitaatti kirjasta Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia, s. 164.
https://www.gaudeamus.fi/pietikainen-hulluudenhistoria/
https://fi.wikipedia.org/wiki/Petteri_Pietik%C3%A4inen
Mikä aiheutti sairaspaikkojen kroonisen riittämättömyyden? Monelle aikalaiselle sairaalapopulaation kasvu oli vain yleisen väestönkasvun sivutuote. Toisille ilmiön takana oli mielisairauksien lisääntyminen, minkä puolestaan katsottiin johtuvan modernin urbaanin sivilisaation ‘patogeenisyydestä’ tai – vuosisadan loppupuolelta lähtien – kansakunnan moraalisesta ja psykososiaalisesta rappiosta. Tilastotietoa tarkemmin tutkineet arvioivat syyn löytyvän lisääntyneestä medikaalisesta ja hallinnollisesta huomiosta, joka kohdistettiin mielenterveyteen. Oli myös niintä kommentaattoreita, joiden mielestä lääketieteen oma edistys oli tuottanut suuren määrän uusia potilaita. Mielisairaita oli siis paljon aikaisempaa enemmän sen takia, että parantunut hygienia oli vähentänyt laitospotilaiden kuolleisuutta.
Sairaalapaikat täyttyivät myös siksi, että psykiatrit väittivät laitoshoidon asyylissa olevan ainut oikea ratkaisu mielisairauden ongelmaan. Samalla psykiatria loi yhä uusia sairausluokituksia ja diagnooseja laajentaen toimintakenttäänsä vakavista mielisairauksista neurooseihin ja muihin kevyempiin mielenterveyden häiriöihin. Yhteiskunnallisen kehityksen myötä oli ryhdytty kouluttamaan paljon enemmän lääkäreitä, joiden havaintoja ohjasi valmius tulkita potilaan mielentiloja ja käyttäytymistä medikaalisesti ja psykopatologisesti. Hulluuden medikalisointi toi muassaan myös lisäkysyntää perheiltä ja lähiyhteisöiltä, nyt kun oli tarjolla uudenlaisia mahdollisuuksia saada sairaat laitoshoitoon. [....] Psykiatriassa nousi käsitys varhaisen hoitoon toimittamisen merkityksestä lähes dogmin asemaan 1800-luvulla: mitä nopeammin sairauden puhkeamisesta potilas sai laitoshoitoa, sitä todennäköisempänä pidettiin hänen paranemistaan.
Historioitsijat ovat löytäneet jälkikäteen myös pitkäkestoisempia rakenteellisia selityksiä sairaaloiden täyttymiselle potilaista. Yksi muutos koski perhejärjestelmän muutosta, kun perinteinen elämäntapa hajosi teollistumisen, kaupungistumisen, työnjaollisen erikoistumisen, sosiaalisen ja maantieteellisen liikehdinnän sekä julkisen vallan yhteiskuntapolitiikan myötä. Tämä muutos aiheutti laajamittaista sosiaalista ‘dislokalisaatiota’, paikkaan, yhteisöön ja perinteisiin sidotun elämäntavan muuttumista. Dislokalisaatio ilmeni monille ihmisille uusina horisontteina, uskona parempaan elämään valoisissa ja ihmisiä vilisevissä kaupungeissa, tehtaissa, konttoreilla ja oppilaitoksissa. Toisille muutos merkitsi kivuliasta eroa omasta lähiyhteisöstä, juurettomuutta, psykososiaalista stressiä, oman onnensa varassa elämistä ja kenties köyhyyttä, somaattista sairastelua ja yksinäisyyttä. 1800-luvun jälkipuoliskolla vauhtiin päässeen modernisaation myötä elämäntavat, asuinpaikat ja uskomusjärjestelmät muuttuivat. Tällä suurella murroksella oli kahdet kasvot: optimistiset, utooppisetkin parempaan huomiseen suuntautuneet, ja pessimistiset, sosiaalista dislokalisaatiota ja siitä seuraavaa psykososiaalista ahdinkoa ilmentävät.
Itse uskon modernisaation kaksoisvaikutukseen, josta kielteinen todellakin merkitsi psykososiaalisen stressin ja ahdingon kasvamista ja poikkeavuuden medikalisaatiota. Tämä näkyy erityisen selvästi neuroosien nousussa 1800-luvun loppupuolella, mutta on luultavaa, että myös vakavampien mielenterveyshäiriöiden lisääntyvä diagnosointi ja sairaaloiden täyttyminen potilaista liittyivät yhteiskunnallisten muutosten vaikutuksiin yksilö- ja yhteisötasolla. Myös paremmat liikenneyhteydet, 1800-luvun jälkipuoliskolla ennen kaikkea rautatie, toivat asyylit paremmin kaikkien ulottuville.
Sitaatti kirjasta Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia, s. 180-82.
https://www.gaudeamus.fi/pietikainen-hulluudenhistoria/
https://fi.wikipedia.org/wiki/Petteri_Pietik%C3%A4inen
Historioitsija Edward Shorter on todennut, että länsimaisessa kulttuurissa on vaikuttanut keskiajalta alkaen historiallisesti vaihteleva ‘oireallas’, jossa muhivat kullekin aikakaudelle sopivimmat oirekuvat. Altaan vaihtuvaan sisältöön kuuluvat monenkirjavat masennusoireet, kehon lamaantumiset, kouristuskohtaukset ja jännitystilat, väliaikainen sokeutuminen, kivut, uupuminen ja pelkotilat. Eri aikakausina altaasta nousevat esille erilaiset oireet erilaisin painotuksin, ja tämä ‘oirevalinta’ on sidoksissa paitsi medikaalisiin oletuksiin myös kulttuurisiin käsityksiin normaalista ja epänormaalista, hyväksytystä ja paheksutusta, hyveellisestä ja paheellisesta käyttäytymisestä. Esimerkkejä 1800-luvun paheksutusta ja patologisesta käyttäytymisestä ovat masturbaatio, julkiateismi ja naisilla liiallinen seksuaalisuus tai älyllinen kunnianhimo. Se, kuvataanko tällaista käyttäytymistä oireiden avulla ja hakevatko ihmiset itse medikaalista apua epänormaaliin käyttäytymiseensä, riippuu siitä, kuinka ‘oikeita’ oireita ihmiset voivat lääkärille esittää. Ihmiset pyrkivät ilmaisemaan oireensa niin, että ne istuvat medikaaliseen sanastoon mahdollisimman hyvin: kukaan ei halua saada luulosairaan tai sairautta teeskentelevän ‘kverulantin’ leimaa. Potilaan pyrkimystä ‘oikeaan’ oireiluun vastaa lääkärin pyrkimys selittää oireilu tai poikkeava käytös lääketieteellisesti ja antaa ‘oikealla tavalla’ oireilevalle potilaalle kunnon diagnoosi. Lääkärin tahdikkuus on korostunut erityisesti silloin, kun potilaskunnan on muodostanut yhteiskunnan vaurain ja vaativin väestönosa. Varsinkaan yksityislääkäreiden ei ole ollut helppoa todeta keski- tai yläluokkaiselle potilaalleen, että ‘teillä ei ole mitään sairautta, kunhan oireilette ikävystyneisyyttänne tai ihmissuhdeongelmien takia’.
Sitaatti kirjasta Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia, s. 207.
https://www.gaudeamus.fi/pietikainen-hulluudenhistoria/
https://fi.wikipedia.org/wiki/Petteri_Pietik%C3%A4inen
[....] Eräässä roomalaisessa teurastamossa Cerletti puolestaan oli huomannut, etteivät teurassiat kuolleet vaan menettivät tajuntansa niille annetun sähköshokin voimasta. Tästä Cerletti päätteli, että olennaista oli antaa vain hyvin lyhyt, noin puolen sekunnin kestävä sähköisku, joka aiheuttaa shokin muttei [oletettavasti] vaurioita aivosoluja.
Keväällä 1938 heille tarjoutui tilaisuus kokeilla sähköshokkeja ihmiseen Binin rakentamalla laitteella. Rooman poliisi oli löytänyt rautatieaseman lähettyviltä sekavassa tilassa hortoilevan keski-ikäisen miehen, jonka arveltiin olevan skitsofreenikko. Niinpä mies lähetettiin Cerlettin klinikalle. Cerletti ja Bini päättivät kokeilla sähkösokkia anonyymiin potilaaseen uteliaiden ja epäilevien kollegoiden seuratessa sivusta. Ensimmäisen, 70 voltin iskun myötä mies säpsähti ja jäykistyi muttei menettänyt tajuntaansa vaan ryhtyi laulamaan täydellä volyymilla. Sähköiskun voimakkuus ei selvästikään ollut riittävä ja miehet päättivät antaa seuraavana päivänä uuden sähköshokin. Kuullessaan lääkärien keskustelun potilas huudahti: ‘Ei toista! Tappavaa!’. [Non una seconda. Mortifiera!] Kuultuaan nämä selkeät sanat potilaan suusta Cerletti ja Bini päättivät antaa saman tien uuden ja vahvemman, 110 voltin suuruisen sähköiskun välittämättä potilaan protestoinnista. Miehiä jännitti, mitä sähköshokista seuraisi: he katsoivat henkeään pidätellen sokin vaikutuksia, epileptistä kouristelua ja siitä seuraavaa vähittäistä tietoisuuden paluuta. Cerletti kirjoitti:
“Mies nousi istuvaan asentoon, katsoi ympärilleen tyynenä ja hymynkare suupielissä aivan kuin tiedustellakseen, mitä halusimme hänestä. Minä kysyin: ‘Mitä sinulle on tapahtunut?’ Hän vastasi, nyt vailla sekavuutta: ‘En tiedä. olen ehkä ollut unessa.’ Näin tapahtui ensimmäinen ihmisellä sähköisesti aikaansaatu kouristus, jonka välittömästi nimesin sähkösokiksi”.
Cerletti ja Bini pimittivät sen ikävän tosiseikan, ettei heidän ensimmäinen potilaansa suinkaan toipunut vaan hänet jouduttiin ottamaan uudestaan sairaalaan. Tällainen harmillisten jälkien peittely ja ensimmäisten hoitotulosten esittäminen liian yönteisessä valossa, on ollut psykiatri historiassa tyypillistä. Näin on luotu kuvaa psykiatriatieteen johdonmukaisesta edistymisestä, vaikka todellisuus on ollut paljon mutkikkaampi.
Sitaatti kirjasta Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia, s. 221-22.
https://www.gaudeamus.fi/pietikainen-hulluudenhistoria/
https://fi.wikipedia.org/wiki/Petteri_Pietik%C3%A4inen
osa 1
Prichard viittasi moraalisella mielisairaudella sellaiseen hulluuteen, joka koostuu erilaisista tunteiden, taipumusten, tapojen, moraalin ja luonnollisten impulssien vääristymistä. Nämä sairaalloiset poikkeamat osoittavat epätavallisen ‘vihaisia tai pahantahtoisia tunteita’, jotka nousevat esille ilman provosointia tai tavanomaisia yllykkeitä ja aiheuttavat ympäristössä ‘mitä suurinta inhoa ja kammoa’. Tällaiset häiriintyneisyyden merkit eivät kuitenkaan vaikuta järkeen tai ymmärrykseen eivätkä varsinkaan aiheuta minkäänlaisia mielenvikaisen harhoja tai hallusinaatioita.
1800-luvun loppuun mennessä ‘moraalinen mielenvikaisuus’ oli menettänyt uskottavuuttaan psykiatrien piirissä osin epämääräisyytensä takia, osin siksi, että termin oikeudellinen käyttö oli erittäin hankalaa. Pitäisikö rikolliset jättää tuomitsematta, jos he olivat rikoksentekohetkellä moraalisen mielenvikaisuuden vallassa eli sairaita? Onko rikoksesta syytetty syyntakeeton, jos hän on tunne-elämältään häiriintynyt mutta muuten rationaalinen? Näiden kysymysten pohtiminen moraalisen mielenvikaisuuden valossa ei antanut selkeää vastausta juristeille, tuomareille tai valamiehistölle. Tässä vaiheessa alkoi psykopatian käsite levitä myös psykiatriseen käyttöön. Amerikkalaisessa maailmassa ‘psykopaattinen’ merkitsi aluksi laajasti ‘psykopatologista’, ja sitä käytettiin kaikkiin mahdollisiin mentaalisen häiriön muotoihin. Yhdysvalloissa oli psykopaattisairaaloita, joissa ei hoidettu nyky-ymmärryksen mukaisia psykopaatteja vaan akuutisti sairastuneita potilaita. Nykyisen merkityksen termi sai saksalaisen J. L. kochin teoksessa ‘Psykopaattisista alemmuuksista’ [Die Psychopathischen Minderwertigkeiten] 1890-luvun alussa. Koch näki psykopatioiden johtuvan aivojen rakenteen synnynnäisestä tai hankitusta ‘alemmuudesta’, ja hän jakoi psykopatiat kolmeen luokkaan: psykopaattiseen herkkyyteen [saks. Die Zartheit], sukurutsaukseen [Belastung ja degeneraatioon. Hän kuvasi useita niistä psykopaattityypeistä, jotka diagnosoitiin myöhemmin 1900-luvulla. Yhtenä esimerkkinä olivat mainitusta ‘psyykkisestä herkkyydestä’ tai hauraudesta kärsivät ihmiset, joiden ongelmana oli heikko ja haavoittuvainen persoonallisuusrakenne.
Sitaatti kirjasta Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia, s. 244.
https://www.gaudeamus.fi/pietikainen-hulluudenhistoria/
https://fi.wikipedia.org/wiki/Petteri_Pietik%C3%A4inen
osa 2
Haurauden tai herkkyyden yhdistäminen psykopatiaan voi tuntua nykyihmisestä oudolta – eivätkö psykopaatit ole nimenomaan haurauden vastakohtia, kylmiä, tunteettomia ja katumukseen kykenemättömiä? Herkkyys ja hauraus olivat kuitenkin tyypillisiä psykopatian oireita ainakin 1940-luvulle saakka. Olen todennut tämä lukiessani Sota-arkistossa suomalaisten sotaneurootikkojen sairauskertomuksia jatkosodan ajalta. Psykiatrit ja ja muut lääkärit diagnosoivat sodan aikana hyvin monet psyykkisistä syistä rintamalta poistetut potilaat psykopaateiksi mutta eivät kuitenkaan kylmiksi ja tunteettomiksi vaan ‘yliherkiksi’ tai ‘aroiksi’ psykopaateiksi. Tässä näkyy hyvin selvästi ihmiskuvassa tapahtunut muutos: sota-ajalla vaikutti vielä stoalainen ihmiskäsitys, jossa arvostettiin mielen tyyneyttä, tunteiden hillintää ja vastoinkäymisten suoraselkäistä kohtaamista. Sodanjälkeinen vaikenemisen perinne johtui ilmeisesti osittain siitä, että mielen haavojen ajateltiin parantuvan, jos asioista vaietaan ja annetaan ajan ja unohduksen poistaa ongelmat.
1900-luvun jälkipuoliskolla tämä jäyhä ihmiskuva alkoi muuttua psykologisemmaksi ja terapeuttiseksi. Nyt 2000-luvulla arvostetaan tunteiden julkista osoittamista, psyykkistä haavoittuvuutta ja vastoinkäymisten kohtaamista, terapian, psykosanaston ja vertaistuen avulla. Kaltaisteni keski-ikäisten isovanhemmat olivat tässä mielessä vielä umpimielis-stoalaisia, kun taas sodan jälkeen syntyneet ja varsinkin nuoremmat kuuluvat uuteen terapiasukupolveen. Heille masennus tai muu psyykkinen häiriötila ei ole oman mielen kätköissä pidettävä häpeällinen tahra vaan varsin tavallinen ja jopa julkisesti puitava mielentila ja psyykkisen herkkyyden symboli. Vastaavanlainen ilmiö on sotasukupolville voinut näyttäytyä psykopatiana. Sama pätee toisinpäin: 2000-luvun terapiakulttuurissa sota-ajan stoalaisuus voi hyvinkin ilmentää armotonta, säälimätöntä ja psyykkiset ongelmat koteloivaa ihmiskuvaa, joka ei ole kaukana psykopatiasta. Näin huonosti me ymmärrämme muiden aikakausien ihmisiä ja heidän kokemuksiaan.
Sitaatti kirjasta Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia, s. 244-45.
https://www.gaudeamus.fi/pietikainen-hulluudenhistoria/
https://fi.wikipedia.org/wiki/Petteri_Pietik%C3%A4inen
Myös muut amerikkalaistutkimukset lääkehoidon vaikutuksista suhteessa lääkkeettömään tai lyhytaikaiseen lääkehoitoon viittaavat siihen, että sairauden uusiutuminen on sidoksissa lääkkeiden käyttöön. Tilastolliset tulokset ovat hullunkurisia: toimivaksi ja tehokkaaksi julistettu lääkehoito tuottaa huonoimmat hoitotulokset pidemmällä aikavälillä. Yksilöllinen vaihtelu on tietenkin suurta, ja joillekin potilaille pitkäaikainen lääkehoito on selvästi paras tai ainakin vähiten huono ratkaisu.
Sitaatti kirjasta Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia, s. 298.
https://www.gaudeamus.fi/pietikainen-hulluudenhistoria/
https://fi.wikipedia.org/wiki/Petteri_Pietik%C3%A4inen
Karl Marx 1818-2018.
.......
Onko uusi kapitalismi vanhaa vai uutta?
Eagleton on oikeassa todetessaan, ettei uusi tietotyö muuta sitä tosiasiaa, että kyse on yhä kapitalismista. Kuitenkin kyseessä on uudenlainen työn kapitalistisen organisoimisen muoto, joka tarjoaa paitsi uudenlaisia kapitalistisia haltuun ottamisen muotoja myös uudenlaisia mahdollisuuksia.
Työ on lännen keskuksissa siirtynyt pois tehtaista, usein myös pois työpaikalta. Työtä tehdään projekteina missä tahansa. Tämä tavallaan lisää vapautta, mutta samalla muuttaa koko elämän työajaksi.
Kapitalismi käyttää ja kontrolloi tätä itseorganisoituvaa ja paikkaan sitomatonta työtä, mutta se on sille monin paikoin vaikeaa. Voisi jopa sanoa, että tietokapitalismi tuottaa oman versionsa tuotantotavan ja tuotantosuhteiden välisestä ristiriidasta. Tieto tuotetaan kollektiivisesti eikä se ole niukka resurssi. Virtuaalinen informaatio ei puolitu jaettaessa. Liioin ei työntekijää ole täysin irrotettu tuotantovälineestään eikä tuotantoprosessin koordinaatiosta (oma tietokone, oma tietotaito). Miten kontrolloida, niukentaa ja loisia tätä?
Tyypillisesti kapitalistit odottavat, että vaikkapa netissä syntyy jotakin uutta lunastaakseen ja tuotteistaakseen sen sitten. Tämä tarkoittaa, että he monopolisoivat sen, sulkevat vapaan pääsyn ja alkavat periä sen käytöstä vuokraa. Kapitalismi joutuu turvautumaan yhä ‘feodaalisempiin’ konsteihin saavuttaakseen tavoitteensa.
Ja tavoitteena on edelleenkin alistaa kaikki elämänilmiöt arvonlisäyksen välikappaleiksi. Minkälaista silloin olisi? Jokainen kansalainen olisi korviaan myöten veloissa pankille, kaikki julkiset palvelut olisi yksityistetty. Kaikki julkiset tilat olisi korvattu kauppakeskuksilla, vartijoilla ja valvontakameroilla. Yliopistot olisi suoraan sidottu yritystoiminnan kehittämiseen ja niitä valvottaisiin tätä tarkoitusta varten kehitetyin homogenisoivin laadunvalvontamittarein. Jokainen netinkäyttäjä olisi suuryhtiöiden perimiä maksuja ja vuokria suorittava asiakas ja joka ikinen napinpainallus kantautuisi markkinoijien tietoon. Jossain puolella maailmaa, joka päivä, ihmisoikeuksiin vetoavilla valloitussodilla, yksipuolisella vapaakaupalla ja velkaloukuilla tuhottaisiin kokonaisia maita. Niin geenit kuin kulttuurinen perimätieto olisivat patentoituja ja tavaramerkittyjä.
Kuulostaako tutulta? No, kapitalismi kuitenkin tarvitsee sitä, mitä ei vielä ole järjestetty sen alaisuuteen. Se nojaa siihen, ettei kaikkea ole tavaramuotoistettu ja tarvitsee paikkoja, joissa alkuperäinen kasautuminen voi tapahtua. Se edellyttää valtiota mutta myös ‘kommunismia’; sitä että on olemassa rakkautta, lahjoja, kalkyloimatonta luottamusta ja vaikkapa taiteilijoiden ja hakkereiden tekemää ilmaista kehitystyötä. Yrittäessään valjastaa kaiken tämä se nakertaa omaa perustaansa.
Kaikilla elämän alueilla, myös valtiossa kuitenkin taistellaan näistä vapaista tiloista ja pyritään laajentamaan niitä. Tätä taistelua ja vastarintaa on kapitalismin kaikissa vaiheissa ollut.
Mitään historianfilosofisia takeita ei kuitenkaan ole sille, että kaikki käy lopulta hyvin tai että kapitalismille löytyy jokin yksiselitteinen ‘vaihtoehto’. Varmaa on vain se, että kansainvälinen kapitalismi on vaikeuksissa ja sen joka lonkerossa käydään sekä pieniä ja päiväkohtaisia että isoja ja kuumia poliittisia kamppailuja. Ja Marxilla on noiden kamppailujen ehdoista yhä sellaista sanottavaa, jota ei taloustieteen oppikirjoista tai puolueohjelmista löydä.
Viimeinen luku Tuomas Nevanlinnan tekstistä “Jälkisanat: ‘Marxismista Marxiin’” kirjassa Terry Eagleton: Miksi Marx oli oikeassa, s. 258-260.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Karl_Marx
https://fi.wikipedia.org/wiki/Terry_Eagleton
https://fi.wikipedia.org/wiki/Tuomas_Nevanlinna
[....] Adam Smith katsoi historian kunkin aineellisen kehityksen vaiheen synnyttävän omat muotonsa laista, omaisuudesta ja hallintojärjestelmästä. Jean-Jacques Rousseau väittää kirjassaan ‘Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista’, että omaisuus tuo mukanaan sodan, riiston ja luokkaristiriidat. Samoin hän väittää, että niin kutsuttu yhteiskuntasopimus on rikkaiden köyhille syöttämä huijaus, jolla he suojaavat etuoikeutensa. Rousseau sanoo ihmisyhteiskunnan kahlitsevan heikkoja ja antavan valtuudet rikkaille alusta alkaen – valtuudet, jotka ‘tuhosivat lopullisesti luonnollisen vapauden, säätivät ikuisiksi ajoksi omistamisen ja eriarvoisuuden lain - - ja tuomitsivat muutaman kunnianhimoisen yksilön edun varmistamiseksi koko ihmisrodun työhön, orjuuteen ja kurjuuteen.’ Rousseaun mukaan laki yleensä puolustaa vahvoja köyhien kustannuksella, oikeus on enimmäkseen väkivallan ja herruuden ase ja kulttuuri, tiede, taiteet ja uskonto on valjastettu puolustamaan vallitsevaa olotilaa kukittaen kahleet, jotka panevat ihmiset polvilleen. Nimenomaan omaisuus, Rousseau väittää, on inhimillisen tyytymättömyyden alku ja juuri.
Sitaatti kirjasta Terry Eagleton: Miksi Marx oli oikeassa, s. 124-25.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Terry_Eagleton
https://fi.wikipedia.org/wiki/Jean-Jacques_Rousseau
https://fi.wikipedia.org/wiki/Adam_Smith
Ajatuksessa, että valtio on puolueellinen, ei ole mitään hämärää salaliittohenkeä. Joka niin luulee, ei ole selvästikään osallistunut viime aikoina poliittiseen mielenosoitukseen. Liberaali valtio on puolueeton kapitalismin ja sen kriitikoiden välillä kunnes arvostelijat alkavat näyttää voittajilta. Silloin se lähtee liikkeelle vesitykkeineen ja puolisotilaallisine partioineen, ja jos nämä eivät pärjää, panssarivaunuineen. Marx vain vastaa uudella tavalla kysymykseen siitä, ketä tämä väkivalta viime kädessä palvelee. Juuri usko valtion tasapuolisuuteen on sinisilmäinen, ei ehdotus, että eräänä päivänä saatetaan tulla toimeen ilman sen refleksinomaista aggressiota. Itse asiassa jopa valtio on eräin tavoin lakannut uskomasta omaan puolueettomuuteensa. Poliisi, joka pieksee lakkoilevia työläisiä tai rauhanomaisia mielenosoittajia, ei enää edes teeskentele olevansa neutraali. Hallitukset, eikä vähiten labourin hallitukset, eivät vaivaudu kätkemään vihamielistä suhtautumistaan työväenliikkeeseen. Jacques Ranciere huomauttaakin: ‘Marxin aikana skandaalimainen väite, että hallitukset ovat pelkkiä kansainvälisen pääoman asiamiehiä, on nykyään ilmeinen tosiseikka, josta ‘liberaalit’ ja ‘sosialistit’ ovat yhtä mieltä. Politiikan ehdoton samastaminen pääoman hoitoon ei enää ole demokratian ‘muotojen’ taakse kätkeytyvä häpeällinen salaisuus vaan se on avoimesti julistettu totuus, jolla hallitukset saavat oikeutuksensa.’
Sitaatti kirjasta Terry Eagleton: Miksi Marx oli oikeassa, s. 202-203.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Terry_Eagleton
https://fi.wikipedia.org/wiki/Jacques_Ranci%C3%A8re
Marxin mukaan valtio oli ajautunut erilleen kansalaisyhteiskunnasta, ja niiden välillä oli räikeä ristiriita. Ihmiset olivat, esimerkiksi, abstraktisti yhdenvertaisia kansalaisina valtiossa mutta dramaattisesti eriarvoisia arjen yhteiskunnallisessa olemassaolossa. Tuo yhteiskunnallinen olemassaolo oli konfliktien rikki repimä, mutta valtio antoi itsestään kuvan saumattomana kokonaisuutena. Valtio katsoi muovaavansa yhteiskuntaa ylhäältä päin, mutta oli tosiasiassa sen tuote. Yhteiskunta ei juontunut valtiosta vaan valtio oli päinvastoin yhteiskunnan loinen. Koko asetelma oli nurin kurin. Kuten muuan kommentaattori muotoilee, ‘demokratia ja kapitalismi on käännetty ylösalaisin’ – toisin sanoen sen sijaan, että poliittiset instituutiot säätelisivät kapitalismia, kapitalismi säätelekin niitä. Äänessä on Robert Reich, Yhdysvaltojen entinen työministeri, jota ei yleisesti epäillä marxilaiseksi. Marxin tavoite oli sulkea valtion ja yhteiskunnan, politiikan ja jokapäiväisen elämän välinen kuilu liuottamalla edellinen jälkimmäiseen. Ihmisten oli vaadittava takaisin ne valtuudet arkielämäänsä, jotka valtio oli heiltä vienyt. Sosialismi on demokratian loppuun saattamista, ei sen kieltämistä. On vaikea ymmärtää, miksi niin monet demokratian puolustajat pitävät tätä visiota vastenmielisenä.
Sitaatti kirjasta Terry Eagleton: Miksi Marx oli oikeassa, s. 206-207.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Terry_Eagleton
https://fi.wikipedia.org/wiki/Robert_Reich
Kalle Haatanen - Oikeudenmukaisuuden ongelmat
https://areena.yle.fi/1-4377529
Oikeudenmukaisuuden tarpeesta ollaan yleensä yhtä mieltä. Mutta kun ruvetaan määrittelemään, mitä oikeudenmukaisuus on, törmätään nopeasti hyvin erilaisiin käsityksiin. Yhdelle oikeudenmukaisuus tarkoittaa ehdotonta yksityisomaisuuden suojaa, toiselle taas laajaa yhteisvastuuta. Viime aikoina Suomessakin oikeudenmukaisuuden moninaisuus on tullut esille aina kun on keskusteltu siitä, millainen nykyajan hyvinvointivaltion tulisi olla. Aalto yliopiston johtamisen filosofian professori Matti Häyry on pohtinut oikeudenmukaisuuden ja liberalismin suhdetta. Jos oikeudenmukaisuuden nimissä suhtaudutaan suvaitsevasti esimerkiksi toisiin uskontoihin niin pitääkö hyväksyä myös toisten vapautta rajoittamaan pyrkivät uskonnot? Kalle Haatasen ohjelmassa pohditaan oikeudenmukaisuuden ominaispiirteitä ja vapauden ja oikeudenmukaisuuden vaikeaa suhdetta.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Matti_H%C3%A4yry
Härkä, joka oli tappanut kuusitoista ja haavoittanut kuuttakymmentä ihmistä, sai surmansa perin kummallisella tavalla. Se oli tappanut muiden muassa suunnilleen neljätoistavuotiaan mustalaispojan. Siitä pitäen pojan veli ja sisar seurasivat härkää kaikkialle toivoen pääsevänsä surmaamaan sen, kun se oli capean [härkätaistelun] jälkeen häkkiinsä teljettynä. Se oli hankalaa, sillä härästä pidettiin hyvää huolta, koska se oli hyvin arvokas esiintyjä. He seurasivat härkää kaksi vuotta yrittämättä mitään, ilmaantuivat vain kaikkialle, missä härkää käytettiin. Kun capeat taas kerran kiellettiin, kuten ne valtiovallan toimesta tämän tästä kielletään, härän omistaja päätti lähettää sen Valenciassa teurastettavaksi, koska sillä joka tapauksessa alkoi olla ikäänkin. Molemmat mustalaiset menivät teurastamoon ja nuori mies pyysi lupaa saada tappaa härän, koska se oli tappanut hänen veljensä. Luvan saatuaan hän aluksi kaivoi häkissä olevalta härältä molemmat silmät päästä ja sylki huolellisesti kumpaankin kuoppaan, tappoi eläimen sitten katkaisemalla tikarilla selkäytimen niskanikamien välistä, mikä oli hiukan hankalaa, ja pyysi lopuksi lupaa saada leikata pois härän kivekset, ja kun siihen suostuttiin, hän teki sisarensa kanssa teurastamon ulkopuolelle nuotion pölyisen kadun varteen ja paistoi molemmat rauhaset tikun nenässä, ja kun ne olivat kypsiä he söivät ne. Sitten he käänsivät teurastamolle selkänsä ja lähtivät kulkemaan tietä pitkin pois kaupungista.
Sitaatti kirjasta Ernest Hemingway: Kuolema iltapäivällä, s. 32-33
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kuolema_iltap%C3%A4iv%C3%A4ll%C3%A4
Luulet, että sinulla on muisti, mutta muistilla on sinut.
John Irving
https://fi.wikipedia.org/wiki/John_Irving
‘Kuvataiteilija Mark Rothkolle Antonioni sanoi, että ”Maalauksesi ovat kuin elokuvani – [ne] eivät kuvaa mitään, mutta tekevät sen täsmällisesti.” Toteamus on arvoituksellinen, mutta elokuvatieteilijä Henry Baconin mukaan Antonioni saattoi tarkoittaa sitä, ettei Rothkon tai hänen itsensä taide esitä tai käsittele mitään tiettyä aihetta vaan ne ilmentävät elämän eksistentialisista kokemusta itsessään.’
https://fi.wikipedia.org/wiki/Michelangelo_Antonioni#Yksityisel%C3%A4m%C3%A4
https://fi.wikipedia.org/wiki/Mark_Rothko
Beatlesin levytysura kesti melko tarkalleen seitsemän vuotta, syksystä 1962 syksyyn 1969. Ensimmäinen yhtyeen tekemä levytyssopimus ei ollut mitenkään rahakas, mikä on ymmärrettävää, koska sillä tai sen jäsenillä ei ollut entuudestaan minkäänlaisia näyttöjä kaupallisesta potentiaalistaan. Sopimus tehtiin ajan tavan mukaisesti niin, että siinä oli kolme vuoden mittaista optiota. Kun menestystä tuli, ne tietenkin käytettiin. Seurauksena oli, että Beatles oli ensimmäiset neljä vuotta sidottuna sopimukseen, jonka tuomat tulot satojen miljoonien levyjen myynnistä olivat vain noin 400000 puntaa [nykyrahassa noin kahdeksan miljoonaa euroa] – bruttona ja jaettavaksi neljän hengen kesken.
Toiseksi, kun vanhaa sopimusta ei enää voitu jatkaa ja uusi solmittiin 1967, se velvoitti Beatlesin nimenomaan tuotteliaisuuteen. Uusi sopimus tehtiin saman tien yhdeksäksi vuodeksi ja siinä sovittiin, että ensimmäisten neljän vuoden aikana yhtye äänittäisi vähintään 70 uutta julkaisukelpoista laulua eli noin viisi tai kuusi LP-levyllistä materiaalia. Sen jälkeen se saisi loput viisi vuotta olla halutessaan vaikka tekemättä mitään. Tämä oli paras tarjous, jonka Beatles sai puolen vuoden neuvottelujen jälkeen puristettua omalta vanhalta levy-yhtiöltään EMI:ltä. Kun laskee, kuinka monta kappaletta julkaistuilla levyillä on, voi todeta, että velvoite täyttyi vai rimaa hipoen. EMI oli elektroniikka-alan suuryritys, jonka liikevaihdosta äänilevyt muodostivat vain pienen osan, ja levyistä puolestaan Beatles vain osan. Niinpä sen neuvotteluasema oli tavattoman vahva tavalla, jota on ehkä vaikea käsittää.
Kolmanneksi myös tekijänoikeustulot John Lennonin ja Paul McCartneyn säveltämistä ja sanoittamista lauluista menivät heidän epäonnistuneen bisnesstrategiansa vuoksi enimmäkseen muihin taskuihin. He veivät lauluja varten perustamansa Northern Songs-kustantamon Lontoon pörssiin, mistä se ostettiin pois, ja niinpä he saivat huomata olevansa pitkäksi aikaa eteenpäin sopimussuhteessa yhtiöön, jossa määräysvalta ei ollut enää heillä. Vaikka Beatles hajosi vuonna 1969 ja Lennonin ja McCartneyn välit menivät pitkäksi aikaa poikki, he olivat sitoutuneet tekemään aina vuoteen 1973 saakka kuusi uutta laulua vuosittain, ja vaikka kukaan ei olisi levyttänyt niitä, ne täytyi julkaista ainakin painettuina nuotteina.
Tommi Uschanov: Sininen tango, s. 36-37
https://fi.wikipedia.org/wiki/Tommi_Uschanov
http://lumooja.fi/artikkeli-esseisti-vai-evankelista-tommi-uschanov-kokee-levittavansa-ilosanomaa/
Sen sijaan Bohrin ja hänen kannattamansa kvanttimekaniikan Kööpenhaminan tulkinnan mukaan ‘ennen kuin protonin paikka on mitattu, ei ole mielekästä kysyä missä se on.’ Sillä ei ole täsmällistä paikkaa. Todennäköisyysaalto koodaa todennäköisyyden, että elektroni sopivasti tarkasteltuna löydetään täältä tai tuolta ja ‘todellisuudessa’ sen paikasta ei voida sanoa tämän enempää. Piste. Elektronilla on täsmällinen paikka tavallisessa intuitiivisessa mielessä vain, kun ‘katsomme’ sitä, juuri silloin kun mittaamme sen paikan ja tunnistamme sen aseman varmasti. Ennen kuin teemme tämän (ja sen jälkeen) sillä on vain todennäköisyysaallon määrittämät paikkojen todennäköisyydet, joihin kaikkien aaltojen tapaan kohdistuu interferenssi-ilmiöitä. Kyse ei ole siitä, että elektronilla on paikka, mutta me emme tiedä sitä ennen kuin mittaamme sen. Pikemminkin odotusten vastaisesti elektronilla ei yksinkertaisesti ole täsmällistä paikkaa ennen kuin se mitataan.
Tämä on radikaalisti outo todellisuus. Sen mukaan kun mittaamme elektronin paikan, emme mittaa objektiivista, ennalta olemassa olevaa todellisuuden piirrettä. Pikemminkin mittaustapahtuma on kietoutunut syvällisesti mittaamansa todellisuuden luomiseen. Einstein laajensi tämän elektroneista arkielämään ja piikitteli: ‘Uskotteko todellakin, että Kuu ei ole taivaalla ellemme katso sitä?’ Kvanttimekaniikan kannattajat vastasivat vanhan metsässä kaatuvan puun ongelman versiolla: jos kukaan ei katso kuuta, jos kukaan ei mittaa sen paikkaa katsomalla sitä, niin emme voi tietää, onko se siellä, joten koko kysymyksen esittäminen on merkityksetöntä. Einsteinista tämä oli syvällisen epätyydyttävää. Se oli täysin ristiriidassa hänen todellisuuskäsityksensä kanssa. Hän uskoi vakaasti, että Kuu on taivaalla, katsottiinpa sitä tai ei. Kvanttimekaniikan kannattajia hän ei onnistunut käännyttämään.
Einsteinin toinen haaste tuli vuoden 1930 Solvayn konferenssissa ja se oli paljolti edellisen kaltainen. Hän kuvasi hypoteettisen laitteen, joka (nokkelalla asteikon, kellon ja kameransulkijan yhdistelmällä) näytti osoittavan, että elektronin kaltaisella hiukkasella on väistämättä täsmällisiä piirteitä ennen mittausta tai tutkimusta, vaikka kvanttimekaniikka sanoo, ettei näin ole. Yksityiskohdat eivät ole olennaisia, mutta ratkaisu on erityisen ironinen. Kun Bohr kuuli Einsteinin haasteen, hän järkyttyi. Hän ei aluksi löytänyt Einsteinin päättelystä puutteita. Kuitenkin muutaman päivän kuluessa hän kumosi Einsteinin väitteen täydellisesti. Ja yllättävää on, että Bohrin vastauksen ydin oli yleinen suhteellisuusteoria! Bohr oivalsi, että Einstein ei ollut ottanut huomioon omaa keksintöään, että gravitaatiokenttä poimuttaa ajan, että kello tikittää nopeudella joka riippuu sen kokemasta gravitaatiokentästä. Kun tämä ehto otettiin huomioon Einstein joutui myöntämään, että hänen päätelmänsä olivat täsmälleen puhdasoppisen kvanttiteorian mukaisia.
Vaikka Einsteinin vastalauseet ammuttiin alas, hän oli edelleen syvällisen tyytymätön kvanttimekaniikkaan. Seuraavina vuosina hän piti Bohria ja tämän kollegoita varuillaan ja esitti haasteen toisena perään. Hänen vahvin ja kauaskantoisin hyökkäyksensä keskittyi niin sanottuun epätarkkuusperiaatteeseen. Se on kvanttimekaniikan suora seuraus, jonka Werner Heisenberg ilmaisi vuonna 1927.
Sitaatti kirjasta Brian Greene: Kosmoksen rakenne, s. 103-104.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Brian_Greene
https://fi.wikipedia.org/wiki/Albert_Einstein
https://fi.wikipedia.org/wiki/Niels_Bohr
https://fi.wikipedia.org/wiki/Interferenssi
[....] Pienissä mittakaavoissa yleisen suhteellisuusteorian kuvittelema sileä avaruuden ja ajan luonne on ristiriidassa kvanttimenkaniikan kiihkeän, nykivän luonteen kanssa. Yleisen suhteellisuusteorian keskeinen periaate, että avaruudella ja ajalla on tasaisesti kaartuva geometrinen muoto, ei ole mitenkään sopusoinnussa kvanttimekaniikassa keskeisen epätarkkuusperiaatteen kanssa, joka viittaa pienimpien mittakaavojen hurjasti heilahtelevaan, rauhattomaan ympäristöön. Yleisen suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan keskeisten ajatusten suuri ristiriita on tehnyt teorioiden yhdistämisestä erään vaikeimmista ongelmista, jonka fyysikot ovat kohdanneet kahdeksankymmenen viime vuoden mittaan.
Sitaatti kirjasta Brian Greene: Kosmoksen rakenne, s. 326.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Brian_Greene
Jos minun pitäisi arvata tulevaa kehitystä, kuvittelisin että silmukkagravitaatioyhteisön kehittämät taustasta riippumattomat tekniikat sovelletaan säieteoriaan, mikä valmistelee taustasta riippumattoman säieteorian muotoilua. Uumoilen, että tämä kipinä käynnistää kolmannen supersäievallankumouksen, jossa optimismini mukaan ratkaistaan jäljellä olevat syvät arvoitukset. Tässä kehityksessä avaruus-ajan pitkä tarina kiertää kehän loppuun. Aikaisemmissa luvuissa seurasimme, miten mielipiteen heiluri kulki avaruutta, aikaa ja avaruus-aikaa koskevien relationististen ja absolutististen näkemysten väliä. Kysyimme: Onko avaruus jotakin vai ei? Onko avaruus-aika jotakin vai ei? Jo satojen ajattelun vuosien mittaan kohtasimme erilaisia näkemyksiä. Uskon, että käsitteellisesti vahvistettu, taustastaan riippumaton yleisen suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan yhdistelmä johtaa tämän ongelman tyydyttävään ratkaisuun. Taustasta riippumattomuuden ansiosta teorian osat asettuvat toisiinsa nähden johonkin suhteeseen, mutta ilman teoriaan alussa sijoitettua avaruus-aikaa. Ei siis ole taustan areenaa, jossa ne liikkuvat. Vain suhteelliset suhteet ovat tärkeitä, ja tämä tulos on selvästi Leibnizin ja Machin kaltaisten relationistien hengen mukainen. Ja kun teorian osat – olivatpa ne säikeitä, braaneja, silmukoita tai jotakin muuta tulevan tutkimuksen keksimää - yhtyvät tuottaen tutun suuren mittakaavan avaruus-ajan (joko todellisen avaruus-aikamme tai ajatuskokeissa hyödyllisiä hypoteettisia merkkejä), se saa takasin ominaisuutensa ‘jotakin’ samaan tapaan kuin aikaisemmassa yleisen suhteellisuusteorian kehittelyssämme: muuten tyhjässä, laakeassa, äärettömässä avaruus-ajassa (joka on yksi hyödyllisistä esimerkeistä) Newtonin pyörivän ämpärin vesi asettuu koveraan muotoon. Olennaista on, että avaruusajan kouraantuntuvampien aineellisten asioiden ero pääpiirteissään haihtuu, sillä molemmat ilmaantuvat teorian perustavimpien osien kasautumista, ja tämä teoria on perusteiltaan relationistinen, avaruudeton ja ajaton. Jos näin käy, Leibniz, Newton, Mach ja Einstein voivat kaikki vaatia osansa voitosta.
Sitaatti kirjasta Brian Greene: Kosmoksen rakenne, s. 475.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Brian_Greene
https://fi.wikipedia.org/wiki/Gottfried_Leibniz
https://fi.wikipedia.org/wiki/Ernst_Mach
Traditiolla on minulle myös kokemuksellinen merkitys. Toisinaan nimittäin pyhäpäivän demoni voittaa minut väittelyssä ja saa uskoni tuntumaan ihan typerältä. Silloin vetoan siihen, että muut ovat arvioineet kristinuskoa ja todenneet, että siihen kohdistettuun kritiikkiin olemassa hyviä vastauksia. Vaikka en itse tunne noita vastauksia, ymmärrykseni kun on mitä on, minua rohkaisee tieto siitä, että sellaisia on olemassa. Näin nojaan minua vanhempaan ja viisaampaan kristikunnan yhteiseen uskoon. Se antaa kummasti toivoa silloin kun oma usko tuntuu katoavan jonnekin. Minulla ei oikeastaan olekaan mitään omaa henkilökohtaista uskoa, vaan uskon yhdessä muiden kanssa: ‘me uskomme....’. Kaikkein huonoimpina päivinä, kun en osaa tätäkään, muut uskovat minun puolestani. Kristikunnan usko on kuin paarit, joilla minua kannetaan.
Sitaatti kirjasta Kari Kuula: Kotona kristinuskossa, s, 29.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kari_Kuula
https://www.areiopagi.fi/2013/08/kari-kuula-kotona-kristinuskossa/
On harmillista, että kristinuskon avainkäsitteeksi on tullut sana usko. Sen arkimerkitys nimittäin sekoittaa helposti asioita. Arkikielessä usko viittaa väitteiden totena pitämiseen. Usko on sanallisesti ilmaistavia käsityksiä, mielipiteitä vakaumuksia. Sitä käytetään erityisesti silloin, kun en voi perustella kantaani riittävästi. ‘En ole varma, ostiko hän maitoa, mutta uskoisin hänen muistaneen asian’. Usko ei siis ole samanarvoinen tiedon kanssa, vaan tämän heikompi sisarpuoli. Selvästi todet asiat tiedetään, epävarmemmat uskotaan.
Uskonnollisessa mielessä usko ei kuitenkaan tarkoita tätä. Uskonnollinen usko ei ole pohjimmiltaan tiedollinen mielipidekysymys tai subjektiivinen vakuuttuneisuuden tila. Lause ‘Minä todella uskon Jumalaan’, ei kerro ajatusmaailmani tapahtumista, vaan se on paljon syvempi ilmaus jumalasuhteestani. Se tarkoittaa, että olen olen positiivisessa suhteessa Jumalaan, sisimpäni on häneen päin auki, otan vastaan hänen läsnäolonsa ja vaikutuksensa. Uskon synonyymi on yhteys. Erään etymologisen selityksen mukaan latinan ‘religion’ tarkoittaa alkuaan suhdetta, yhteyttä. Minä olen yhteydessä Jumalaan. Kristinuskon suomenkielisessä nimessä sana usko viittaa yhteyteen, jonka Kristus luo ihmisen ja Jumalan välille. Uskon toinen synonyymi on vastaanottaminen. Otan vastaan sen, mitä Jumala haluaa antaa. Uskoa voidaan kutsua ojennetuksi kädeksi, joka ottaa sen, mitä sille annetaan.
Sitaatti kirjasta Kari Kuula: Kotona kristinuskossa, s, 66-67.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kari_Kuula
https://www.areiopagi.fi/2013/08/kari-kuula-kotona-kristinuskossa/
Kaboom – ja hyvää tulee
Kuvittelen joskus luomisen tapahtuneen niin, että Jumala levitti kätensä, ja kaboom, niiden välissä jysähti. Aine ja aika saivat alkunsa. Tästä käynnistyi alati muotoaan muuttava maailmanhistoriaksi kutsuttu aineen ja hengen tanssi.
Oppi luomisesta oli pitkään kristillisistä opin kappaleista se, joka niveltyi arkijärkeen kaikkein parhaiten ja jolle muutenkin runsaasti tilausta. Ihmisten oli jokseenkin mahdotonta ymmärtää luomakunnan ihmeitä muuten kuin olettamalla kaikkivaltias Luoja, joka on tarkoin asettanut maailman jokaisen yksityiskohdan paikalleen. Tilanne muuttui 1700-luvulta alkaen, kun luonnontieteiden tutkimus eteni pitkin harppauksin ja yhä uusiin arvoituksiin löydettiin tämän puoleisia selityksiä. Kaikkeuden ihmeenomaisuus hiipui ja se alkoi muuttua mekaaniseksi rakennelmaksi, jonka osat sopivat toisiinsa niin hyvin, että koneisto näytti toimivan itsestään. Jumalaa tarvittiin enää selittämään sen alku, joskin Jumalan sijaan puhuttiin maailman tekijästä. Suuri Tekijä rakensi kaikkeuden kellokoneiston ja jätti sen raksuttamaan itsekseen. Tätä deismiksi kutsuttua ideaakaan ei tarvittu kovin kauaa, kun tieteellinen tutkimus tarjosi paremman teorian sen tilalle. Maailmankaikkeus oli kehittynyt vähitellen alkukaaoksesta suureksi ja mahtavaksi järjestelmäksi. Hypoteesi maailman tekijästä voitiin siis hylätä.
Moderni luonnontiede osaa nyt piirtää kaiken olevan sukupuun alkuräjähdyksen hetkistä nykypäivään. Joistakin aukoista huomatta kokonaisteoria on selvä. Oleva on materiapohjainen järjestelmä. Se on kehittynyt fysikaalisten lainalaisuuksien ohjaamana, jotka mikrotasolla muuttuvat kemian ja sitten atomimaailman lainalaisuuksiksi. Elämän synty ja lajien kehityshistoria puolestaan selittyvät kahdella idealla: satunnaiset mutaatiot ja ympäristöön sopeutuvien eloonjääminen. Kun tähän lisätään ajatus kaiken kehittymisestä yksinkertaisesta kohti monimutkaista, elämän resepti onkin valmis. Voiko siis järkevä ihminen enää kuvitella Jumalaa levittämässä käsiään tyhjyyteen?
Minun mielestäni luonnontieteen voittokulku ei ole laittanut Jumalaa viralta. Jumala kun ei ole mikään maailmanselitys tai apuhypoteesi tutkimuksen aukkojen paikkaamiseen. Lausuessaan kuuluisan heittonsa ‘jumalahypoteesia en ole koskaan tarvinnut’ ranskalainen matemaatikkofilosofi Laplace oli aivan oikeassa, sillä siitä ei ole mitään hyötyä minkään luonnontieteellisen ongelman ratkaisuun. Jumaloletus ei auta ymmärtämään esimerkiksi solubiologian, tietoisuuden, tähtitieteen tai dinosaurustutkimuksen problematiikkaa. Tämä johtuu maailman rakenteesta. Se toimii itsekseen, omien lainalaisuuksien mukaisella tavalla, joten sen kuuluukin selittää itse itsensä. Kristillisen luomisuskon mukaan Jumala on tahtonut maailman tällaiseksi. Tässäkin mielessä luomakunta on hyvä, se toimii ilman jatkuvia ulkopuolisia korjaustoimenpiteitä. Sen hintana tosin luonnosta katoavat selvät merkit Luojasta ja ylläpitäjästä. Paradoksaalisesti luomisuskosta seuraa, ettei maailman ihmeitä tarvitse selittää Jumalalla.
Sitaatti kirjasta Kari Kuula: Kotona kristinuskossa, s, 111-112.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kari_Kuula
https://www.areiopagi.fi/2013/08/kari-kuula-kotona-kristinuskossa/
https://fi.wikipedia.org/wiki/Pierre-Simon_Laplace
osa 1
Traditio ylösnousseen ilmestyksistä perustuu siis todellisiin kokemuksiin. Monet Jeesuksen seuraajat ja ainakin yksi vastustaja, Paavali, uskoivat kohdanneensa ylösnousseen Jeesuksen, useimmiten jonkinlaisen näyn muodossa. Mistä näissä kokemuksissa oli kyse? Olivatko ne toiveajattelua? Harha-aistimuksia? Pelkkää koettua ihmettä vailla objektiivista todellisuuspohjaa? Vai oliko Jeesuksen läsnäolon tuntu niin vahva ja vastaansanomaton, ettei sen kokijoille jäänyt minkäänlaista tulkinnanvara? He todellakin kohtasivat hänet? Vaihtoehtoja on monia. Tieteellinen tutkimus ei voi antaa vastausta näihin kysymyksiin, vaan kukin joutuu itse ottamaan kantaa asiaan. Tulkintapäätös tehdään kuitenkin kunkin oman maailmankatsomuksen ja uskonnollisen lähtökohtavakaumuksen pohjalta. Niin teen minäkin. Koska olen sitoutunut kristinuskoon, näen näissä tapahtumissa todellisen ihmeen. Kuolleista herätetty Jumalan poika todellakin näyttäytyi joukolle ihmisiä, kullekin omalla tavallaan. Jollekin se on saattanut olla lähes aistihavainnon kaltainen kokemus, toisille taas hyvin utuinen tuntu Jeesuksen läsnäolosta.
Kerrotaan kuitenkin tasapuolisuuden nimissä, että toisenlainenkin tulkinta on mahdollinen. Ylösnousemususkon synnyn voi selittää ilman oletusta ihmeestä tai tuonpuoleisten voimien läsnäolosta. Voidaan nimittäin ajatella, että ilmestyskokemusten taustalla oli yleinen juutalainen käsitys siitä, että Jumala ottaa edesmenneet luokseen taivaaseen, josta käsin he voivat toisinaan näyttäytyä eläville. Heti Jeesuksen kuoleman jälkeen Pietari ja muutamat muut hänen seuraajansa kyselivät Jumalansa edessä, oliko Jeesus sittenkin erehtynyt asiassaan, kun hänet surmattiin niin tylysti. Vastaus tähän saatiin sitten näkynä, joka osoitti heille, että Jeesus todella oli Jumalan mies, joka oli nyt korotettu pyhien joukkoon. Kun Pietari ja hänen lähipiirinsä kertoivat tästä muille, hekin saivat kohta samankaltaisia näkykokemuksia – kyse oli siis mallioppimisesta. Kristittyjen vastustaja Paavali taas on voinut ensin sisällään vähitellen kääntyä Kristus-sanoman kannattajaksi, minkä jälkeen, ikään kuin viimeisenä vahvistuksen prosessilleen, hän on kokenut kohdanneensa ylösnousseen.
Miksi Jeesuksen seuraajat eivät tyytyneet pelkkään taivaaseen korottamisen ideaan, vaan he päättelivät, että Jumala oli herättänyt Jeesuksen kuolleista? Selitys löytyy toisesta tuon ajan juutalaisesta käsityksestä, siitä, että aikojen lopulla kaikki kuolleet herätetään ja he palaavat takaisin tähän elämään. Jeesuksen julistus tulevasta Jumalan valtakunnasta oli opettanut hänen seuraajansa ajattelemaan, että nyt elettiin noita lopun aikoja. Niinpä Jeesuksen näyttäytymiset tulkittiin merkkinä siitä, että lopunajalliset ylösnousemukset ovat alkaneet. Ensin herätettiin Jeesus ja kohta herätetään muutkin vainajat. Näin syntyi usko siihen, että Jumala oli herättänyt profeettansa kuolleista ruumiillisesti. Häntä ei kuitenkaan palautettu maanpäälliseen elämään, vaan Jumala korotti hänet luokseen taivaisiin, josta hän tulee lähiaikoina takaisin maan päälle. Taivaaseen korottamisen ajatuksella siis selitettiin, miksi Jeesusta ei voi nähdä, vaikka hänet on herätetty kuolleista.
Sitaatti kirjasta Kari Kuula: Kotona kristinuskossa, s, 175-178.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kari_Kuula
https://www.areiopagi.fi/2013/08/kari-kuula-kotona-kristinuskossa/
osa 2
Muotoilleissani yllä olevia kappaleita voin melkein kuulla korvissani, kuinka pyhäpäivän demoni jälleen riemuitsee. Vaihtoehtoinen selitykseni kun näyttää osoittavan, että kristinuskon alkuihme olikin pelkkää erehdystä. Juhlikoon vain veijari kaikessa rauhassa. En silti aio hämätä lukijaa. Varhainen ylösnousemususko voidaan selittää ilman ihmeeseen vetoamista. Tuon tämän avoimesti esiin, sillä en halua puolustaa uskoani peittelemällä asioita. Koen suoraan sanoen petollisena sellaisen apologetiikan, jossa annetaan ymmärtää, että tieteen paljastamat historialliset faktat suorastaan pakottavat hyväksymään Jeesuksen ihmeenomaisen ylösnousemuksen. Minusta tämä ei pidä paikkaansa. Historialliset faktat – varhainen ylösnousemususko ja tyhjän haudan traditio – voidaan selittää toisellakin tavalla.
Perimmäinen syy uskoa Jeesuksen ylösnousemukseen on muualla kuin siinä, mitä Raamatun tutkimus voi osoittaa historiasta. Historialliset tosiseikat voivat tukea tätä uskoa, mutta eivät synnyttää sitä. Paljon suurempi merkitys on maailmankatsomuksella, josta käsin evidenssiä arvioidaan. Puhtaasti ateistisesta lähtökohdasta käsin on mahdotonta vakuuttua siitä, että Jumala herätti Poikansa kuolleista. Eihän silloin ole mitään Jumalaa tai hänen Poikaansa. Tilanne on aivan toinen, jos katsomukseen kuuluu oletus luomakunnan tapahtumiin puuttuvasta Jumalasta. Silloin ylösnousemus näyttää luontevalta tavalta selittää pääsiäisen jälkeiset tapahtumat. Jumala herätti Poikansa kuolleista ja antoi hänen näyttäytyä joukolle ihmisiä. Näiden kokemusten pohjalta syntyi sitten usko Jeesuksen ylösnousemukseen ja laajeneva traditio kertomuksista, joissa hän näyttäytyi seuraajilleen. Tämä ei silti tee Jeesuksen ylösnousemuksesta pelkästään uskon tai mielipiteen asiaa. Se on joko totta tai ei ole.
Sitaatti kirjasta Kari Kuula: Kotona kristinuskossa, s, 175-178.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kari_Kuula
https://www.areiopagi.fi/2013/08/kari-kuula-kotona-kristinuskossa/
osa 1
Seitsemän kuolon syytä
Vähitellen kristikuntaan rajautui rypäs sovitusopillisia malleja, joille annettiin ja annetaan yhä erityinen arvovalta. Mitään niistä, tai edes niiden yhdistelmää ei silti pidetä lopullisena totuutena, vaan kussakin nähdään yksi hyödyllinen näkökulma asiaan. Usein sanotaan, että järjen ylittävää mysteeriä kuuluukin esittää eri tavoilla, jotta ei unohdettaisi sen koko rikkautta. Näitä puolikanonisia tulkintoja on seitsemän. Vaikka ne löytyvät kirkkojen katekismuksista ja oppineiden klassikkoteoksista, niihin on suhtauduttu melko väljästi. Niitä pidetään enemmän tai vähemmän kielikuvina, joita ei tarvitse ottaa aivan kirjaimellisesti.
Arvovaltaisesta asemastaan huolimatta niihin liittyy kiusallisen paljon puutteita ja heikkouksia. jokainen ajatteleva ihminen huomaa niitä itsekin, siihen ei tarvita pyhäpäivän demonin apua. Ehkä monikin jättää kristinuskon oven avaamatta niiden takia. En yhtään ihmettele tätä, sillä minusta monet klassiset sovitusopit piirtävät Jumalasta kummallisen, jos ei suorastaan hirviömäisen kuvan.
Ajatellaan vaikka sijaiskärsimykseksi kutsuttua tulkintaa. Sen mukaan Kristus kärsi ristillä ihmisten puolesta heidän pahojen tekojensa rangaistuksen. Tämä herättää heti kysymään, miksi ihmeessä Jumala vaatii sijaisrangaistuksen voidakseen olla armollinen? Usein viitataan pyhyyden ja oikeudenmukaisuuden vaatimukseen, mutta on vaikea ymmärtää, mitä se voisi tarkoittaa, kun Jumalan yläpuolella ei ole mitään suurempaa juristia vaatimassa vaakojen tasapainottamista. Minusta on vielä vaikeampaa ajatella, että ristinkärsimys sovittaisi Jumalan oman sisäisen ristiriidan armon ja oikeuden välillä. Armohan on sitä, ettei panna täytäntöön oikeuden vaatimaa rangaistusta, joten jos Jumala on armollinen, hän voi osoittaa sen ilman ristinpuutakin. Muutenkin ajatus Jumalasta vaatimassa rangaistusta, etenkin viattoman sijaisrangaistusta, on melko omituinen. Miten yhden kärsimä rangaistus ottaa pois toisen syyllisyyden?
Sitaatti kirjasta Kari Kuula: Kotona kristinuskossa, s. 219-223.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kari_Kuula
https://www.areiopagi.fi/2013/08/kari-kuula-kotona-kristinuskossa/
osa 2
Hyvityksen tai sijaishyvityksen nimellä tunnettu malli perustuu siihen, että ihmiskunnan tottelemattomuus on loukannut Jumalan kunniaa. Niinpä Kristus tarjosi ihmisten edustajana kuuliaisuutensa ja kärsimyksensä hyvitykseksi Jumalan kokemasta kunnianloukkauksesta. Jumala hyväksyi hyvityksen ja otti jälleen ihmiset yhteyteensä. Hyvitysmallia on kritisoitu siitä, ettei keskiaikaisia kunniakäsityksiä voida soveltaa Jumalaan. Miten ihmiskärpäsen synti voi ottaa mitään pois kaikkivaltiaan kunniasta? Kenen silmissä Jumala on menettänyt kasvonsa? Hyvitykseen sisältyy lisäksi ongelmallinen oletus Jumalan omasta ristiriidasta; hän on laupias, mutta ei voi osoittaa sitä ennen kuin kunnianloukkaus on hyvitetty. Voidaan jopa väittää, että hyvitysmalli loukkaa Jumalaa, koska se kuvaa hänet pikkumaisena oman kunniansa vartijana. Ihmisten välit rikkoontuvat joskus häpeään, kunniaan, kompensaatioon ja juridiikkaan liittyvien konfliktien takia, mutta tällaiset asiat tuskin estävät Jumalaa olemasta syntisten ystävä.
Uhrimallin juuret ovat syvällä Vanhassa testamentissa, jonka mukaan Jumala sääti Israelin kansalle monimutkaisen uhrijärjestelmän. Kristikunta on ajatellut sen vihjaavan Jeesuksen tulevaan uhriin. Jumalan Pojan kärsimys ja kuolema antaa Jumalalle kertakaikkisen uhrilahjan, jonka nojalla tämä on suosiollinen ihmisille. Uhrimalli nostaa esiin ilmeisen kysymyksen: antiikin uskonnoissa jumalten suosio hankittiin ruokkimalla heitä uhreilla, mutta miksi todellinen Jumala tarvitsisi sellaista? Hän on jo lähtökohtaisesti ihmisen puolella, joten ei häntä tarvitse erikseen suostutella siihen. Lisäksi uhrimallissa on erikoinen sisäsiittoisuus, kun uhri, uhrin antaja ja uhrin vastaanottaja ovat kaikki kolmipersoonaisen Jumalan sisäisiä toimijoita; Isä antaa oman Poikansa uhriksi itselleen. Voidaanko todella ajatella, että Jumalan on käytävä läpi tällainen sisäinen näytelmä ennen kuin hän voi leppyä ja osoittaa jälleen ystävyyttään ihmiselle?
Vapaaksi ostamisen tai lunastusmallin tausta on kaupankäynnin ja orjamarkkinoiden maailmassa. Sen mukaan Kristus osti kärsimyksellään ja kuolemallaan ihmiskunnan vapaaksi synnin ja kuoleman vallasta. Lunastusmallin lähtökohtaoletus ei kuitenkaan toimi. Ihmisen pahuus ei tee hänestä kenenkään toisen omaisuutta, vaan syntinen kuuluu ainoastaan Luojalleen. Keneltä siis langennut ihminen ostettiin vapaaksi? Tätä kristikunta ei ole koskaan keksinyt. Paholaiselle lunnaita ei maksettu, se on selvää, mutta ei niitä voitu tilittää Jumalallekaan, koska ihmiset olivat jo hänen lapsiaan. Ihminen täytyy kyllä vapauttaa, mutta tämä on eri asia kuin vapaaksi ostaminen. Vapaaksi ostamisen teoria kaatuu siis siihen, ettei ole olemassa taivaallisia – tai oikeammin metafyysisiä – orjamarkkinoita, jossa syntistä ihmiskuntaa kaupattiin eniten maksavalle ostajalle.
Sitaatti kirjasta Kari Kuula: Kotona kristinuskossa, s. 219-223.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kari_Kuula
https://www.areiopagi.fi/2013/08/kari-kuula-kotona-kristinuskossa/
osa 3
Kristuksen kuolema on tulkittu myös tapahtumana, jossa ihmisten synnit otettiin heiltä pois ja annettiin Kristuksen kannettavaksi. Tässä mallissa synti mielletään eräänlaisena aineena, joka kasataan Kristuksen päälle, joka sitten kuollessaan tuhoaa sen tai upottaa helvetin syvyyksiin. Kyse on siis eräänlaisesta vaihtokaupasta. Kristus ottaa meidän syntimme ja antaa tilalle oman pyhyytensä. Jälleen lähtökohtaoletus horjuu. Eihän synti ole mitään ainetta tai pahaa henkeä, joka voidaan pintalian tavoin kaapia ihmisestä pois ja antaa jonkun toisen kannettavaksi. Minä teen itse omat syntini ja kannan perussynnin vikaa jäsenissäni. Toisin sanoen, synti on nimi omille puutteilleni, vioilleni ja osaamattomuudelleni, joka vieraannuttaa minut itsestäni, lähimmäisistäni ja Jumalastani. Tällaista syntiä ei voida ottaa pois kuin likaista paitaa ja pukea sitten jonkun toisen ylle. Oletetaan kuitenkin, että olisi olemassa yksittäisistä ihmisistä riippumaton yleinen synnin valta, jonka Jeesus eristi ristilleen ja nujersi sen sitten siellä. Silloin kohtaamme joukon ongelmia, joita tarkastelen seuraavan tulkinnan yhteydessä.
Taistelu ja voitto-mallissa Kristuksen risti nähdään tuonpuoleisen taistelutantereena. Ristillä riippuessaan Kristus hyökkäsi ihmiset haltuunsa ottaneitten pahojen valtojen kimppuun, voitti ne ja vapautti niiden vangit. Joskus tätä mallia laajennetaan niin, että myös Kristuksen tuonelaan astuminen ja ylösnousemus ajatellaan osana hänen taisteluaan pimeyden voimia vastaan. Mutta voidaanko todella ajatella, että jokin ulkoinen paholaisen (tai synnin) kaltainen demoninen mahti pitää ihmisiä otteessaan kuten vanginvartijat vankejaan? Tätä on vaikea ymmärtää, sillä ihmisen esteet näyttäisivät olevan hänen sisällään, eivät ulkopuolellaan. Mutta jos se kuitenkin pitäisi paikkansa, jäljelle jää suuri kysymys. Jos Kristus voitti pahan vallat, eikö kaikkien ihmisten pitäisi nyt olla vapaita? Jos arkkiviholliset on nujerrettu, eikö jokainen ihminen ole jo pelastettu? Tämä sinänsä kaunis ajatus saattaa puolivahingossa kertoa jotakin tulevaisuudesta, mutta nykyinen totuus se tuskin on. Pahaa on paljon. Klassinen ajatus siitä, että pahan vallat on kertakaikkisesti nujerrettu ristillä jää vaille konkreettista sisältöä.
Erityisesti moderni aika on suosinut rakkauden ilmaisuksi tai esikuvalliseksi kutsuttua ristintulkintaa, vaikka sekin on aika vanha idea. Sen mukaan Kristus näytti kärsimyksellään ja kuolemallaan, kuinka suuria uhrauksia hän on valmis tekemään ihmisten hyväksi, koska hän rakastaa heitä niin paljon. Sen tulisi herättää ihmisissä vastarakkautta Jumalaan, jota sitten ilmaistaan haluna kasvaa suurempaan lähimmäisenrakkauteen. Rakkauden ilmaus -mallin hankaluus on siinä, että se kapeuttaa Kristuksen kuoleman pelkäksi pedagogiseksi välineeksi. Se ei enää ole ihmisten hyväksi koituva universaali pelastustapahtuma vaan sen voima on siinä, minkälaisen moraalisen vaikutuksen se onnistuu tekemään niihin, jotka sattuvat kuulemaan sitä. Ne taas, jotka eivät koskaan kuule sitä, jäävät kokoaan vaille sen hyötyä. Lisäksi ristin vaikutus on usein päinvastainen. Se kun todistaa Jumalan hyvyyden sijaan hänen verenhimostaan ja kostonhalustaan. Minusta tämä tulkinta kuitenkin kertoo oikein Kristuksen kärsimyksen motiivin. Se tapahtui rakkaudesta. Koska hän rakastaa luotujaan, hän on valmis kärsimään heidän tähtensä.
Sitaatti kirjasta Kari Kuula: Kotona kristinuskossa, s. 219-223.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kari_Kuula
https://www.areiopagi.fi/2013/08/kari-kuula-kotona-kristinuskossa/
Pyhäpäivän demoni näyttää kokonaan unohtavan sen vaihtoehdon, että kristinuskon kotia etsivä voi jättää suosiolla syrjään klassiset sovitusopit. Kristuksen kärsimystä ja kuolemaa ei nimittäin ole välttämätöntä pitää erityisinä pelastustapahtumina, vaan niille voi antaa myös paljon vaatimattomamman roolin. Voi ajatella, että Jumalan Poika kärsi ja kuoli, koska se vain on ihmisen osa. Jokainen ihminen kärsii ja kuolee, kuka mitenkin, joten niin tapahtui myös ihmiselämään suostuneelle Jumalan Pojalle. Sen korkealentoisempia ristinteologioita ei tarvita, sillä Kristuksen pelastustyön ydin ja huippu on aivan muualla kuin Golgatan mäellä. Minusta tämä on aivan mahdollinen tapa väistää ristiin liittyvät ongelmat. Ohuemmallakin ristinteologialla voidaan liittyä kaikkeen muuhun, mitä kristinusko sanoo itsestään.
Sitaatti kirjasta Kari Kuula: Kotona kristinuskossa, s, 217.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kari_Kuula
https://www.areiopagi.fi/2013/08/kari-kuula-kotona-kristinuskossa/
Larkin Poe | Ruthie Foster Cover ("Death Came A Knockin'")
https://www.youtube.com/watch?v=Fci45Ld2Qsw
Oh you know that
Oh you know that
You know that death came a-knockin' on my mother's door
Singin' "Come on, mother, ain't ya ready to go?"
And my mother stooped down, buckled up her shoes
And she moved on down by the Jordan stream.
And then she shout
"Hallelujah! Done, done my duty!
Got on my travelin' shoes".
Death came a-knockin' on my sister's door
Singin' "Come on, sister, ain't ya ready to go?"
And my sister stooped down, buckled up her shoes
And she moved on down by the Jordan stream.
And then she shout
"Hallelujah! Done, done my duty!
Got on my travelin' shoes".
Hey hey,
Hey hey
You know that death came a-knockin' on my brother's door
Singin' "Come on, brother, ain't ya ready to go?"
And my brother stooped down, buckled up his shoes
And he moved on down by the Jordan stream.
And then he shout
"Hallelujah! Done, done my duty!
Got on my travelin' shoes".
You know when death came a-knockin' on my neighbours door
Singin' "Come on, neighbour, ain't ya ready to go?"
And my neighbour stooped down, buckled up his shoes
And he moved on down by the Jordan stream.
And then he shout
"Hallelujah! Done, done my duty!
Got on my travelin' shoes".
Hey hey,
Hey hey
You know that death came a-knockin' on my preachers door
Singin' "Come on, preacher, ain't ya ready to go?"
And my preacher stooped down, buckled up his shoes
And he moved on down by the Jordan stream.
And then he shout
"Hallelujah! Done, done my duty!
Got on my travelin' shoes".
You know when death comes a-knockin' on my front door,
Singin' "Come on, sister, ain't ya ready to go?"
And then I'll stoop right down, buckle up my shoes
And I'll move on down by the Jordan stream.
And then I'll shout
"Hallelujah! Done, done my duty!
Got on my travelin' shoes".
https://en.wikipedia.org/wiki/Larkin_Poe
https://en.wikipedia.org/wiki/Ruthie_Foster
This song by Ruthie Foster, featuring the Blind Boys of Alabama, is from her "Let It Burn" album.
https://www.youtube.com/watch?v=1Dx8jcLjUQA
https://www.youtube.com/watch?v=9FWajoLFzv8
Lord Remember Me - Ruthie Foster
https://en.wikipedia.org/wiki/Ruthie_Foster
https://fi.wikipedia.org/wiki/The_Blind_Boys_of_Alabama
Slavoj Zizek esittelee elokuvasuosikkejaan ja perustelee ytimekkäästi miksi hän niistä pitää - eli mm. tämän vuoksi: "I'm a pessimist. I think it's good if the world ends.": Zizek Lars von Trierin Melancholiasta.
https://www.youtube.com/watch?v=oQrqSzwhEYw
Slavoj Žižek's five favorite films
https://www.youtube.com/watch?v=OqpxT_iJ8Mc
Philosopher and theorist Slavoj Žižek stopped by the Criterion offices and the DVD closet!
https://en.wikipedia.org/wiki/Slavoj_%C5%BDi%C5%BEek
https://fi.wikipedia.org/wiki/Melancholia
Pascalin uskonnolliset kirjoitukset asettivat uusia mittapuita ranskankielisen proosan kauneudelle; hän hyödynsi niissä huumoria ja viiltävää kritiikkiä ajatustensa esittämisessä. Erään teoksen hän kirjoitti sarjana kuvitteellisia kirjeitä pariisilaiselta mieheltä maakunnissa asuvalle ystävälleen. Kirje VI sisälsi mieleenpainuvan anteeksipyynnön: ‘Olisin kirjoittanut lyhyemmän kirjeen, mutta minulla ei ollut aikaa.´
Blaise Pascal
Sitaatti kirjasta Peter J. Bentley: ‘Numerot – miten matematiikka muutti maailmaa’ s. 183.
https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/numerot/
https://fi.wikipedia.org/wiki/Blaise_Pascal
Kalle Haatanen - Senecan ajatuksia elämän lyhyydestä
https://areena.yle.fi/1-4418213
Seneca (n. 4 eaa. – 65 jaa) oli roomalainen valtiomies, opettaja ja stoalainen filosofi. Teoksissaan Seneca pohti muun muassa onnellisuutta, elämän tarkoitusta ja ihmisen suhdetta omaan kuolevaisuutensa. Teologian tohtori Juhana Torkki on suomentanut Senecan teoksen ”Elämän lyhyydestä.”Torkki sanoo, että hämmästyttävää Senecan teksteissä on niiden ajankohtaisuus. Ne puhuttelevat hyvin syvästi myös nykyajan ihmistä. Elämän lyhyydestä –teoksessa Seneca toteaa, että aika on ihmisen arvokkain omaisuus ja siksi se pitäisi osata käyttää mahdollisimman hyvin. Senecan mielestä onnellisen elämän ainekset syntyvät elämän ihmeiden uteliaasta tarkastelusta ja oppimisesta, aktiivisesta osallistumisesta yhteiskunnan toimintoihin sekä itsensä hemmottelusta ja nautiskelusta. Senecan mielestä nautiskelu elämän päämääränä on kuitenkin huonoin valinta. Senecan mielestä ihmisen kannattaa ottaa aikansa hallinta omiin käsiinsä, eikä aikaa pidä tuhlata muiden sanelemiin tarkoituksiin. Oman aikansa roomalaisten ihmisten tapa torjua ajatukset kuolemasta ärsytti Senecaa. Hän oli sitä mieltä, että ihmisen pitäisi joka päivä muistaa kuolevaisuutensa koska se kirkastaa elämän arvon ja merkityksen.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Juhana_Torkki
https://fi.wikipedia.org/wiki/Seneca_nuorempi
https://fi.wikipedia.org/wiki/El%C3%A4m%C3%A4n_lyhyydest%C3%A4
‘Olen äärettömän hyvä taloudenpidossa. Vietän joka päivä älä osta mitään päivää. Tupakkaa en polta, en juo teetä enkä kahvia, koska niistä ei saa kaloreita. Alkoholi taas vie kallista työaikaa. Olen aina tullut toimeen kertakaikkisen pienillä tuloilla ja aina olen ollut sitä mieltä, että olen ihan hyvissä varoissa.’ Hän jakoi Henry Thoreaun ajatuksen: ‘Ihmisen rikkauden osoittaa se, mitä ilman hän voi olla’.
Sitaatti kirjasta Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – ihminen ja legenda, s. 387.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Pentti_Linkola
https://fi.wikipedia.org/wiki/Riitta_Kyl%C3%A4np%C3%A4%C3%A4
https://fi.wikipedia.org/wiki/Henry_David_Thoreau
https://fi.wikipedia.org/wiki/El%C3%A4m%C3%A4%C3%A4_mets%C3%A4ss%C3%A4
Linkolalla oli havainto 260 lintulajista. Hän ei ole juossut harvinaisuuksien perässä eikä harrastanut bongausta. Hänen näkemänsä linnut kuuluvat Suomen normaalilajistoon ja ovat sattumalta vastaan tulleita. ‘Bongarit näkevät vuodessa saman verran lintulajeja kuin minä elämäni aikana. Kun he saavat puhelimeensa ilmoituksen erikoisesta linnusta, matkustavat he katsomaan sitä kustannuksista piittaamatta, autolla tai vaikka helikopterilla. Sitten he tähystävät lintua pitkillä tuhansia euroja maksavilla kaukoputkikameroillaan. He ovat kuin filatelisteja, he vain keräävät lintuja, ei sillä ole luontoharrastuksen tai lintututkimuksen kanssa mitään tekemistä.’
Sitaatti kirjasta Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – Ihminen ja legenda, s. 409.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Pentti_Linkola
https://fi.wikipedia.org/wiki/Riitta_Kyl%C3%A4np%C3%A4%C3%A4
‘Tiedän olevani häirikkö tälle hälisevälle väelle, joka loppuunsa saakka kiihkeästi kastelee kulttuurinsa monenkirjavia pikkukukkasia ja hosuu ja huitoo minulle ja harvoille kaltaisilleni: älä sotke ympyröitäni! Silti huudan, yritän huutaa kovempaa kuin he huitovat. Silloinkin kun olette parhaimmillanne, silloinkin teidän murresanakirjanne, kokeilukoulunne, raitiovaunumuseonne, lintujen rengastuksenne ja musiikkikirjastonne ovat mielettömyyksiä, kun maailma kaatuu niiden päälle. Pankaa ne syrjään ja pelastakaa ensin maailma ja sitten taidegallerianne! Vielä on elonkehästä osia jäljellä, teidän on havahduttava ja otettava vastuu maailmasta, ei vain omista yksityisistä töherryksistänne!
Pentti Linkola, Johdatus 1990-luvun ajatteluun
Sitaatti kirjasta Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – ihminen ja legenda, takakannen teksti
https://fi.wikipedia.org/wiki/Pentti_Linkola
Yhdysvalloissa demokratia ei toteudu, koska vain hyvin toimeentulevilla on vaikutusvaltaa.
“Vastuuta omista päätöksistä on mahdotonta kantaa, jos päätöksiin ei pääse lainkaan osallistumaan. Viimeisin kattava tutkimus Yhdysvalloista paljasti, miten valtaosa väestöstä on käytännössä suljettu päätöksenteon ulkopuolelle. Viimeisimmän yksityiskohtaisen tutkimuksen mukaan noin 70% yhdysvaltalaisista on käytännössä sivuutettu poliittisesta päätöksenteosta. Koska heidän tulonsa ja varallisuutensa ovat alhaiset, heidän toiveillaan ei ole vaikutusta käytännön politiikkaan.”
[....]
“Yhdysvaltalainen terveydenhuoltojärjestelmä on suoranainen skandaali. Amerikkalaiset ovat olleet huolissaan aiheesta vuosikausia. Järjestelmä on äärimmäisen kallis ja tulokset poikkeuksellisen heikkoja. Yhdysvallat on ainoa maa, jossa on pitkälti yksityistetty ja sääntelystä vapautettu järjestelmä.”
[....]
Uutisissa julkinen terveydenhuoltojärjestelmä esitettiin kuitenkin poliittisena mahdottomuutena.
“Yhdysvaltojen poliittisessa kulttuurissa vallitsee hiljainen ymmärrys siitä, mitä tämä poliittinen mahdottomuus tarkoittaa. Vaalirahoittajien mielipiteet ovat tärkeimpiä. Jos lääketeollisuuden suuryritykset ja rahoitusala ovat uudistusta vastaan, kyseessä on ‘poliittinen mahdottomuus’”.
Noam Chomsky kirjassa Jauhiainen&Mäkinen: Hyvinvointivaltion vastaisku, s. 51-52.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Noam_Chomsky
http://like.fi/kirjat/hyvinvointivaltio-kapitalismin-jalkeen/
“Olen kohdannut useita rohkaisevia esimerkkejä. Kiersin kymmenisen vuotta sitten Argentiinassa tutustumassa useiden tehtaiden toimintaan. Joukossa oli jäätelötehtaita, sulattamoja ja lasitehtaita – ylipäätään tehdasteollisuutta monilta eri aloilta. Kaikkia yhdisti se, että keskellä talouskriisiä ne olivat joutuneet konkurssiin. Omistajat olivat hylänneet tehtaat, mutta työntekijät olivat päättäneet jatkaa keskenään tehtaiden toimintaa. Nämä tehtaat olivat muuttuneet kokonaan työntekijöidensä pyörittämiksi yrityksiksi, ja niiden aiemmin tappiollinen toiminta oli alkanut kääntyä voitolliseksi.”
“Muistan ilmielävästi keskustelun erään naisen kanssa, joka oli tehnyt vuosikausia raskasta työtä lasitehtaassa, avointen polttouunien ääressä. Johtajat, kirjanpitäjät ja insinöörit hylkäsivät tehtaan, ja koko tehtaan pyörittäminen jäi rivityöntekijöiden varaan. Heidän piti jakaa uudelleen tehtaan vastuualueita, ja yksi hyvin epätoivottu tehtävä oli kirjanpito. Tapaamani nainen oli suostunut vapaaehtoiseksi tehtävään. Hän oli aiemmin vain polttouunin lämmittäjä ilman koulutusta tai minkäänlaista kokemusta kirjanpidosta. Halusin tietää, minkä hän oli kokenut uudessa tehtävässä vaikeimmaksi, mutta hän oli haluton vastaamaan. Yllätyin, ja tivasin asiaa uudelleen. Oliko se kirjallisuuden vai tiedonhankintajärjestelmien opettelu? Olin neuvoton: mikä kysymyksessäni oli niin vaikeaa? ‘Häpeän myöntää tämän, mutta vaikeinta oli lukemaan opetteleminen’, nainen lopulta vastasi.”
Michael Albert kirjassa Jauhiainen&Mäkinen: Hyvinvointivaltion vastaisku, s. 164-65.
https://en.wikipedia.org/wiki/Michael_Albert
http://like.fi/kirjat/hyvinvointivaltio-kapitalismin-jalkeen/
Tuomas Karemo: Anthony Bourdainin viimeinen ateria
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/06/12/anthony-bourdainin-viimeinen-ateria
.......
https://www.youtube.com/watch?v=Q8LbkPaWZaw
Anthony Bourdain No reservations – Suomi: Anthony Bourdainin vierailu Suomessa 2012.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Anthony_Bourdain
https://en.wikipedia.org/wiki/Anthony_Bourdain:_No_Reservations
https://yle.fi/uutiset/3-10245524
Sana oli Niemellä kovassa kurssissa. Jokainen sana oli voimasana; se ei ollut vain kohdetta ilmaiseva, äänteistä muodostettu merkki, vaan sillä uskottiin olevan konkreettinen, kouriintuntuva ja todellisuutta rakentava yhteys tarkoittamaansa ilmiöön. Sana oli kohteen näkymätön olemus.
Juha Hurme: Niemi, s. 47.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Juha_Hurme
https://fi.wikipedia.org/wiki/Niemi_(kirja)
Seuraavan kapinalaulun laulaja on [....] nuoren naisen dramaattisessa positiossa, tuoreena miniänä. Feministinen kritiikki leimahtaa lopussa ilahduttavan kursailemattomiksi sadistisiksi riveiksi!
Kun ennen olin isäni koissa,
isä kuhtu kukkaseksi,
äiti päivän nousemaksi,
veikkonen vein kalaksi,
siskoni sinikukaksi.
Vaan kun jouvun kyläkotiin,
muutun mustaksi siaksi,
takkupääksi tallukaksi:
appi kuhtu ahkioksi,
anoppi pesinpytyksi,
käly kätkyen jalaksi,
nato naattipantioksi.
Kyllä noille neuvon tiiän,
muistan mutkoo vähäsen:
anopin susille syötän,
apin karhuilla revitän,
kälyn syötän käärmehillä,
nadon maistatan sioilla.
Naisen osuus on vahva kalevalamittaisessa runoudessa. Niin kertakaikkisen vahva, että suuri osa hienointa runoutta on epäilemättä naisten luomaa ja laulamaa. Etenkin Inkerissä ja Virossa koko yhteisön olemista määrittelevä runonlaulukulttuuri oli naisten kannattelemaa.
Juha Hurme: Niemi, s. 96.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Juha_Hurme
https://fi.wikipedia.org/wiki/Niemi_(kirja)
Jo sata vuotta ennen Magnusta oli kuitenkin katsottu tärkeäksi panna taiteilijat kuriin. Västgötan laissa 1200-luvulta määriteltiin vaeltavan, maallista musiikkia esittävän freelance-taiteilijan, pelimannin eli leikarin (lekare) tai piiparin (pipare) oikeudet, joissa ei ole nykyään mutta ei ollut siihenkään aikaan hurraamista:
‘Tämä on leikarin oikeus. Mikäli leikaria lyödään, pitää se aina jättää rankaisematta. Mikäli gigan, viulun tai rummun kanssa liikkuvaa leikaria loukataan ja hän vaatii hyvitystä, pitää ottaa villi hieho ja viedä se ylös vallille. Sitten pitää ajaa kaikki karvat sen hännästä ja rasvata häntä. Sitten pitää leikarille antaa vastarasvatut kengät. Sitten leikarin pitää ottaa hiehoa hännästä, ja yhden miehen pitää lyödä eläintä terävällä piiskalla. Jos leikari pystyy pitämään kiinni, saa hän hyvän eläimen nautittavakseen, kuten koira nauttii ruohosta. Jos hän ei pysty pitämään siitä kiinni, pitäköön ja kärsiköön saamansa, häpeän ja vahingon. Koskaan hän ei enää pyytäkö enemmän oikeutta kuin ruoskittu orjanainen.’
Juha Hurme: Niemi, s. 134.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Juha_Hurme
https://fi.wikipedia.org/wiki/Niemi_(kirja)
Renttu, runoilija ja varas Francois Villoin kuvaa lennokkaissa ‘testamenteissaan’ 1400-luvun puolivälin Pariisin alimpia sosiaalisia kerroksia sekä omaan hillittömään elämäntyyliinsä luontevasti niveltyneitä sellejä, kidutuslaitteita ja hirttokiikkuja. Kidutusvehkeistä hän käyttää termiä ‘maanpäällinen kiirastuli’. Seuraava hirtettyjen konnien rukous on hieno näyte hänen taiteestaan.
Pariisin sateet hiljaa huuhtoo meitä,
auringon lämpö kuivaa, mustuttaa.
Silmäimme kirkkaus menee korppein teitä,
varikset parranpohjaa purra saa.
Ei ruumis liikkumatta hetken vertaa,
kun käymme tuulten kääntäminä näin
tuhanteen ilmansuuntaan tuhat kertaa
puhkotuin kasvoin, niskat nurinpäin.
Kuoleman veljeskuntaa suurta jaamme.
Armoa Herran siksi rukoilkaamme.
Juha Hurme: Niemi, s. 163.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Juha_Hurme
https://fi.wikipedia.org/wiki/Niemi_(kirja)
https://fi.wikipedia.org/wiki/Fran%C3%A7ois_Villon
Suomenkielisen kansanrunouden monituhatvuotinen, Niemen etelä- ja itäpuolelta alkanut elävä kulttuuri saa kuoliniskunsa Agricolasta alkaen ankaroituvassa luterilaisessa Österlandetissa. Pappien vainoama runokulttuuri häädetään rintamailta, ja sen rippeet säilyvät vain siellä, mihin kirkon kuokat, kitkimet ja rikkaruohomyrkyt evät yllä. Ja täsmälleen sieltä, raukoilta rajoilta, Vienasta, Inkeristä, Takahikiältä ja Vermlannin suomalaismetsistä, Lönnrot, Europaeus, Gottlund ja kumppanit nämä runojäännökset löysivät 1800-luvulla. Näiden löytyneiden vainottujen murusten valtava määrä viittaa pyörryttävän rikkaaseen alkuperäiseen aarteeseen.
Yksi näistä aarteista on seuraava kymmenrivinen, naisnäkökulmainen väkivallan, kauhun ja kuoleman värjäämä, vertaansa vailla oleva myöhäiskeskiaikainen intohimoruno:
Jos mun tuttuni tulisi,
ennen nähtyni näkyisi,
sille kättä käppäjäisin,
vaikk ois käärme kämmenpäässä,
sille suuta suikkajaisin,
vaikk ois suu suden veressä,
siitä kaulahan kapuisin,
vaikk ois kalma kaulan päällä,
vielä vierehen kävisin,
vaikk ois vierus verta täynnä.
Runo sai myöhempinä vuosisatoina ansaitsemansa, mutta silti varsin yllättävän kansainvälisen menekin. Tämä on liian laimeasti sanottu. Runosta tuli jyrisevä hitti, kaikkien aikojen käännetyin niemeläinen sanataiteen teos!
Juha Hurme: Niemi, s. 245-246.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Juha_Hurme
https://fi.wikipedia.org/wiki/Niemi_(kirja)
"Kadulla kulkee mustiin pukeutunut teinityttö, jonka takin selässä lukee--": I am my own God, I do what I want." - Mitä tällaisen tempauksen takana voisi olla? Ei välitöntä hätää. Olet vain törmännyt postmodernismiin." (Jussi Rytkönen: Kirkon on otettava postmodernismi haltuun. Kotimaa/Teologia 18.2.2010, 27.)
http://amnell-filosofia.blogspot.com/p/uskontojen-universumi-vaitostiivistelma.html
Johdonmukaisuus on mielikuvituksettoman ihmisen viimeinen pakopaikka. (Oscar Wilde)
https://fi.wikipedia.org/wiki/Oscar_Wilde
(....)
Mistä tässä asiassa on loppujen lopuksi kysymys? Miksi se herätti ja herättää yhä niin voimakkaita tunteita ja kannanottoja puolesta ja vastaan? Diderot’n ‘Näyttelijän paradoksin’ perusväittämä kiteytetään usein seuraavaan suoraan sitaattiin:
‘Suuri tunneherkkyys synnyttää keskinkertaisia näyttelijöitä, keskinkertainen tunneherkkyys joukoittain huonoja näyttelijöitä, ja tunneherkkyyden täydellinen puuttuminen on loistavan näyttelijän edellytys’ (alleviivaus Ville Sandvistin).
Diderot toteaa, että tunteet ja tunneherkkyys kuuluvat katsomon puolelle. ‘Mitä meille itse asiassa merkitsee, tuntevatko näyttelijät vai eivät, niin kauan kuin katsojat eivät huomaa sitä’. Hän korostaa vielä, että näyttelijäntyötä ‘tulee kehitellä toiminnan eikä kertomuksen avulla, muuten katsoja jää kylmäksi.’
Tunteiden käyttö ennen ja nyt
Kysymys tunteista ja eläytymisestä näyttelijäntyössä lainehti 1700-luvulla Pariisissa, Lontoossa ja niiden välillä, eikä ollut mitenkään uusi asia. Aihe on päinvastoin ikivanha, yhtä vanha kuin teatteri. Jo eurooppalaisen teatterin syntyhetki rakentuu paradoksille kontrollin säilyttämisestä kontrolloimattomassa tilassa. Kreikkalaisen prototragedian katsotaan muotoutuneen Dionysoksen, viinin, humalan, ekstaasin ja hekuman jumalan, lepyttämisen rituaalista. Kunnioittamalla, palvomalla ja antautumalla Dionysoksen valtaan, hurmioon, on ihmisen, paradoksaalisesti, mahdollista säilyttää kontrolli, tietoisuus, pysyä – juopumuksesta ja huumasta huolimatta – tolkuissaan, pystyssä päin kuin Dionysos Orthoi (kreik. orthos – pystyssä, oikein, oikaistuna). Dionysoksen avulla on haluista haastavin, seksuaalinen intohimo ja kontrolloimaton erektio, myös hallittavissa.
Platon (428-348 eaa.) nosti ensimmäisenä esille kysymyksen tunteista ja kontrollista näyttelijäntyössä enemmän teoreettiselta ja filosofiselta kannalta. Dialogissa Ion - rapsodi, joka on antanut dialogille nimen, todistaa Sokrateelle paradoksaalisesti sekä ‘siirtyvänsä itsensä ulkopuolelle’ ja olevansa ‘vailla järkeä’ esiintyessään kymmentuhatpäisen yleisön edessä että samanaikaisesti tietoisesti, ‘silmä tarkkana’ tarkkailevan yleisöä varmistaakseen parhaan vaikutuksen perille menemisen. Roomalainen Quintilianus (35-95 eaa.), jonka retoriikan oppeihin tukeuduttiin läpi keskiajan, aina renessanssiin, elisabethiaaniseen Lontooseen ja uuden ajan kynnykselle saakka, korosti myös niin jäljittelyn kuin toisaalta aitojen tunteiden merkitystä esiintyessä. Quintilianusta lainattaessa, tunteista puhuttaessa, viitattiin yleensä itse asiassa (....) Horatiuksen Runotaiteessa olevaan lauseeseen: ‘Jos tahdot minun itkevän, sinun itsesi on ensin kärsittävä tuskaa; vasta silloin onnettomuutesi järkyttävät minua’.
Kysymys tunteiden, aitojen ja omakohtaisten, käytöstä tai käyttämättä jättämisestä näyttelijäntyössä ei myöskään ole millään tavalla menettänyt ajankohtaisuuttaan. Dustin Hoffmanin saapuessa lopen uupuneena Maratoonarin (1976) kuvauksiin hän oli kysyttäessä vastannut vastanäyttelijä Laurence Olivierille syyn huonoon kuntoonsa olevan metodinäyttelemiseen liittyvän tekniikan. Valvomalla ja olemalla syömättä kolme vuorokautta Hoffman sanoi saavuttavansa aidon tunteen ja ilmaisun kohtaukseen. Olivierin ohje nuoremmalle kollegalle tämän urbaanilegendan mukaan oli: ‘Why don’t you just try acting dear boy, it’s much easier.’ Legenda Hoffmanin ja Olivierin kohtaamisesta (....) tuo omalla tavalla päivänvaloon ristiriidan aidon tunneilmaisun ja näyttelijän tekniikan välillä.
Sitaatti kirjasta Elokuva ja psyyke 4: Näyttelijän paradoksi (toim. Antti Alanen), esseestä Ville Sandqvist: Näyttelijän paradoksi, s 24-26.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Denis_Diderot
‘Mitä meille merkitsee, tuntevatko näyttelijät vai eivät, niin kauan kuin me emme huomaa sitä?’ väittää Diderot. Kyllä se merkitsee, näyttelijöille. Mutta heille se ei tarkoita tunteita tuntemisen vuoksi. Näyttelijän täytyy pystyä suhteuttamaan omat kokemuksensa hahmonsa pyrkimyksiin. Tunteet ovat toki siinä mukana. Niiden teeskentely on aitoa silloin, kun se on syvästi omakohtaista.
Sitaatti kirjasta Elokuva ja psyyke 4: Näyttelijän paradoksi (toim. Antti Alanen), esseestä Heikki Kujanpää: Kuinka voilla joku toinen?, s. 48.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Denis_Diderot
(.....) Muistin ja muistamisen merkitys ja muistin toiminta, miten ja mitkä asiat iskostuvat mieleemme, oli tunnettua jo antiikin Kreikassa. Muistin tekniikan synty ajoitetaan samaan aikakuteen, 500 eaa., kuin teatterin muotoutuminen. Muistin tekniikka oli nimeltään mnemotekniikka. Se on ruumiillinen tekniikka. Nietzsche, jonka mukaan ‘tuska on mnemoniikan mahtavin apukeino’, kuvaa sitä seuraavalla tavalla: ‘Kuinka tehdään ihmiseläimelle muisti? Kuinka painetaan tähän osaltaan tylsään, huikentelevaan tuokioymmärrykseen, tähän ilmettyyn unohtavaisuuteen jotakin niin että se säilyy läsnäolevana? (....) Poltetaan asia ihoon, jotta se jää muistiin: muistiin jää vain se mikä ei lakkaa tekemästä kipeätä.’
Sitaatti kirjasta Elokuva ja psyyke 4: Näyttelijän paradoksi (toim. Antti Alanen), esseestä Ville Sandqvist: Näyttelijän paradoksi, s 31-32.
Slavoj Zizek: ‘We are all basically evil, egotistical, disgusting.’
https://www.theguardian.com/lifeandstyle/2016/dec/10/slavoj-zizek-we-are-all-basically-evil-egotistical-disgusting
https://en.wikipedia.org/wiki/Slavoj_%C5%BDi%C5%BEek
Roomalainen uskonto kuvattiin (etenkin kristillisten kirjoittajien ja tutkijoiden piirissä/rr) kylmäksi ja tunteettomaksi virkamiesuskonnoksi, joka ei kyennyt vastaamaan ihmisen sielulliseen hätään. Sen harjoitus oli ikään kuin kaupankäyntiä, jossa yksilö lahjoi jumalia saadakseen itselleen jotain hyvää. Tavallinen määritelmä oli, että pakanoiden uskonto oli ‘muotoa vailla sisältöä’, ja tämä tyhjyys vain odotti kristinuskon tuloa.
Uskonnot antiikin Roomassa: Hänninen, Kahlos, Lehtonen, s. 25.
Tsehovin kieli on selvää kuin ‘päivää’, mutkatonta kuin ‘saanko lasin teetä’, kirjoitti Vladimir Majakovski. Filosofi Lev Sestov piti Tsehovia säälimättömyyden nerona: ‘Taide, tiede, rakkaus, inspiraatio, aatteet, valitkaa mikä tahansa noista sanoista joista ihmiskunta etsii lohtua tai mielihyvää – Tsehovin tarvitsee vain koskea niihin, ja silmänräpäyksessä ne näivettyvät ja kuolevat.’
Kirjassa Martti Anhava: Ajoissa lopettamisen taito, esseestä Tuo intohimomme hämärä kohde, s.68
https://yle.fi/uutiset/3-6548160
https://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_Anhava
https://fi.wikipedia.org/wiki/Anton_T%C5%A1ehov
https://en.wikipedia.org/wiki/Anton_Chekhov
‘Kuolemattomuus tekisi ihmisestä sietämättömän narsistin, joka on rakastunut kuvaan henkilöstä joka hän on joskus ollut tai olisi halunnut olla.’
Timo Hännikäinen: Kuolevainen, s. 115.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Timo_H%C3%A4nnik%C3%A4inen
Kaksi näkökulmaa kapitalismin dynamiikkaan
Keynes ja Schumpeter korostivat kapitalismin dynaamisuutta, mutta heidän näkökulmansa olivat täysin erilaiset. Keynesin ja Schumpetern näkemykset kiteyttävät vastakkaiset lähestymistavat, joiden avulla markkinatalouden olemusta voidaan arvioida. Keynes painotti markkinatalouden lyhyen aikavälin vakautta, kun taas Schumpeter oli kiinnostunut kansantalouden jatkuvasta muutoksesta ja pitkän aikavälin kasvumahdollisuuksien turvaamisesta.
Näkemysten vastakkaisuus korostuu, kun pohditaan taantumien merkitystä. Keynes ajatteli, että kokonaiskysnynnän romahtamisesta syntyvä taantuma aiheuttaa suuria tuotanto- ja työllisyysmenetyksiä. Siksi taantumia pitäisi välttää kaikin mahdollisin keinoin säätelemällä julkisia menoja suhdannetilanteen mukaisesti. Schumpeter puolestaan katsoi, että taantumien aikana erityisesti heikosti tuottava toiminta tuhoutuu ja luova tuho uudistaa talouden. Uuskeynesiläisessä ajattelussa sitä vastoin korostetaan, että kansantalouden rakennemuutosten taakka ei jakaudu taloustoimijoiden välillä tasaisesti. Käytännön talouspolitiikan haasteena on näiden kahden näkemyksen sovittaminen yhteen,
Talous ja yhteiskuntateoria II: Modernin maailman talous ja sen kritiikki (toim. Heiskala, Virtanen), luvusta Petri Böckerman: Keynes ja Schumpeter: kapitalismin liikkuva dynamiikka ja luova tuho s. 199.
https://fi.wikipedia.org/wiki/John_Maynard_Keynes
https://fi.wikipedia.org/wiki/Keynesil%C3%A4inen_taloustiede
https://fi.wikipedia.org/wiki/Joseph_Schumpeter
Aitouden ongelma
(....)
(Fredric) Jameson yhdistää postmodernin estetiikan kulutusyhteiskuntaan ja pitää sitä oireena globaalin kapitalismin tunkeutumisesta kaikkialle yhteiskunnassa. On totta, että vauraiden yhteiskuntien kukuttajat etsivät alkuperäistä ja erilaista. He kuitenkin huomaavat olevansa kuin turisteja, jotka päätyvät muiden turistien joukkoon heitä varta vasten näytteille asetetuille näyttämöille, vaikka tarkoituksena oli päästä niiden taakse, ‘aidoille’ takanäyttämöille. Vanhojen tavaroiden patina, joka on tärkeä keino rakentaa identiteettiä, muuttuu ‘kuvitteelliseksi nostalgiaksi’ eli kaipaukseksi sellaiseen, mitä kukaan ei ole koskaan menettänyt. Nostalgia ilman muistoa on samankaltaista alkuperäisyyden etsintää ja sen pakenemista kuin alkuperäisyyden, aidon kokemuksen etsiminen. Sekä erojen että historian taju hämärtyy ja korkeakulttuurin erottaminen massakulttuurista käy vaikeaksi. Globaalissa tavara-, ihmis-, ja mediavirrassa mielikuvien koodit sekoittuvat eivätkä tyylimerkistön tulkinnat enää kohtaa toisiaan. Kulttuuriset merkityserot luhistuvat. Mallia ei voida enää erottaa sen esittämästä kohteesta. Esimerkiksi mediassa kuvattu julkisuuden henkilöiden yksityiselämä – takanäyttämö – ei ole yksityistä vaan etunäyttämön mediatodellisuutta, josta puolestaan voi tulla tärkeäosa mediaa käyttävien ihmisten yksityiselämää. Media ei esitä vaan simuloi, väitti ranskalainen sosiologi, esseisti ja varhainen kulutusyhteiskunnan kriitikko Jean Baudrillard.
Talous ja yhteiskuntateoria II: Modernin maailman talous ja sen kritiikki (toim. Heiskala, Virtanen), luvusta Pekka Sulkunen: Kulutusyhteiskunta ja sen kriitikot, s. 324-325
https://fi.wikipedia.org/wiki/Pekka_Sulkunen
https://en.wikipedia.org/wiki/Fredric_Jameson
https://en.wikipedia.org/wiki/Jean_Baudrillard
Uusi ruumiillisuus
Luonnollisen muodon korvautuminen abstraktilla ja abstraktin muodon korvautuminen pelkällä välineellä muuttaa sekä esteettisen suhdetta itseensä että kulttuurin suhdetta luontoon. Esimodernissa estetiikassa kulttuuri esittää luontoa, modernissa estetiikassa kulttuuri esittää itseään (‘tämä on Rembrantia’), mutta postmodernissa estetiikassa kulttuuri ei esitä enää mitään. Ei ole mitään esitettävää, koska kaikki on jo jäljitelmää. Ei ole olemassa koskematonta, aitoa luontoa, koska sen koskemattomimmatkin palaset on tahallaan jätetty koskemattomiksi ja niistä on tullut luontomuseoita. Aitoa esteettistä elämystä ei voi olla, koska elämys itse on jotakin ennalta koettua, suunniteltua ja valittua ja sen vuoksi itsensä jäljitelmä.
Aitouden ongelma syntyy kun kulttuurin kyky hallita luontoa kasvaa ylenmääräiseksi. Ranskalainen sosiologi Bruno Latour on korostanut, että moderni teollinen yhteiskunta ymmärtää luonnon kulttuurin kohteeksi, josta se tuottaa tieteen ja teknologian keinoin ‘hybridejä’ eli luonnon ja kulttuurin sekamuotoja (tavaroita, energiaa, materiaaleja, koneita). Toisaalta moderni yhteiskunta-ajattelu, erityisesti Kantin filosofia, erottaa moraalisissa ja esteettisissä kysymyksissä inhimillisen ja luonnollisen. Tällainen ajattelutapa on Latourin mukaan ollut jo alunperin ristiriitainen ja nykyisessä kulutusyhteiskunnassa tällainen kaksijakoisuus on kerta kaikkiaan mieletön ajatus.
Erityisesti tämä mahdottomuus koskee ihmisen elämää ja ruumiillisuutta. Syntymä ja kuolema ovat ‘tahtomisen’ asioita: kukaan ei voi saada elämäänsä tai menettää sitä ilman, että joku on niin tahtonut. Baudrillard tarkoittaa suunnilleen samaa toteamuksellaan, että olemme onnistuneet tekemään kuolemasta ‘luonnollisen’: luonnollistamalla kuoleman (ja elämän) olemme samalla riistäneet siltä oikeuden ja mahdollisuuden olla yliluonnollinen. Elämän pitkittäminen, tautien välttäminen ja niistä paraneminen on medikaalis-teknisen tietämyksen avulla mahdollista useammin kuin resurssit antavat myöten. On tehtävä valintoja, ja niiden tueksi on oltava käytäntöjä ja periaatteita, joiden nojalla ratkaistaan, millainen elämä on oikeutettua ja millainen ei. Tekninen edistys kääntyy moraalisiksi ongelmiksi ja moraaliset ongelmat oikeudellisiksi. Valintojen tekeminen on muuttunut mahdollisuudesta pakoksi. Hyvinvointiin ja varsinkin terveyteen vaikuttavista tekijöistä tiedetään paljon, mutta tiedon käyttöön ottaminen edellyttää asiantuntijoita, harkintaa ja rahaa. Tässä mielessä minuuden ruumiillinen tuottaminen on terveyden tuottamista ja kuluttamista, ei enää luonnollisen ja aidon olotilan puolustamista. Uudessa kulutusyhteiskunnassa sekä malthusilainen askeettisuus että romanttinen käyttöarvokritiikki ovat menettäneet merkityksensä. Sen sijaan ongelmaksi on tullut yksityisen nautinnon ja sen kollektiivisten seurausten ristiriita.
Elämästä on tullut suunnittelun kohde. Näin ruumiillisuudesta on tullut uudella tavalla sosiaalinen side. Olemme riippuvaisia asiantuntijoista, hoito-, ja kuntoutusjärjestelmistä, lääkkeistä ja monenlaisista kunnon ylläpitoinstituutioista. Vaikka vastuu valinnoista on yksilöillä, kustannukset lankeavat yhteisöjen maksettaviksi. Siitä huolimatta nykyaikaisella valtiolla ei näytä olevan moraalisia resursseja vaikuttaa näihin valintoihin. Tämä on nyky-yhteiskunnan ristiriitojen keskeinen lähde ja hallinnan ongelma. Luultavasti nämä ristiriidat vähitellen muuttuvat yhä normatiivisemmiksi ja samalla väkivaltaisemmiksi.
Talous ja yhteiskuntateoria II: Modernin maailman talous ja sen kritiikki (toim. Heiskala, Virtanen), luvusta Pekka Sulkunen: Kulutusyhteiskunta ja sen kriitikot, s. 325- 327.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Bruno_Latour
https://en.wikipedia.org/wiki/Jean_Baudrillard
Mitä olet mieltä Jordan Pettersonista?
Goodbye anonymous. Tämä sitaatti-/kommenttiketju on nyt vihonviimein loppu.
Ikävä Raunoa ja hänen kommenttejaan. Maailmassa on niin paljon uusia ilmiöitä, joihin kaipaisi Raunon terävää kieltä ja analyysiä.
Leevi Lehto 1951-2019. RIP.
‘Jonakin päivänä kuolet, ja niin kuolee myös jokainen rakastamasi ihminen. Sanomisillasi ja tekemisilläsi on merkitystä lähinnä vain muutamille ihmisille ja ohikiitävän hetken ajan. Tämä on Epämiellyttävä totuus elämästä. Kaikilla ajatuksillasi ja teoillasi vain välttelet tätä tosiasiaa. Olemme avaruuspölyn merkityksettömiä hiukkasia… Merkityksemme on vain omaa keksintöämme – me emme ole mitään. Helvetin hyvää kahvihetkeä.’
Mark Manson
https://areena.yle.fi/1-50202076
https://en.wikipedia.org/wiki/Mark_Manson
'Words, words, words'
'This was Hamlet's reply to Polonius' question, 'What do you read, my lord?' (Shakespeare, 1603). By repeating the word three times, Hamlet suggests that what he is reading is meaningless. ‘- Hamlet suggests that words are meaningless, that they are merely a medium for thoughts and not actions.’
https://freebooksummary.com/hamlet-words-words-words-30009
I
‘Taide on valhe, joka auttaa meitä ymmärtämään totuuden.’ (Picasso). Mutta Picassokin on liian optimistinen. Mitään yhtä totuutta ei ole, on lukematon määrä totuuksia, koska on lukematon määrä kokemuksia ja näkökulmia, joita viestitään keinotekoisen kielen avulla.
Kieli on ontologisesti/olemisen tavassaan aina keinotekoista. Symbolifunktio ei ole luonnon ominaisuus vaan luonnon imitointia. Sen olemassaolon ehto on samuuden esittäminen eron avulla. Tästä seuraa peruuttamaton vieraantuminen alkuperästä, joka halutaan ilmaista.
Myös luonnollinen (arki-)kieli on yhtä keinotekoista kuin mikä tahansa metakieli. Se on päällekkäisiä ja limittäisiä merkkijärjestelmiä, loputtomasti muuttuvia ja muuntuvia tulkinnan muotoja, jotka risteilevät kaikkialla ja kaikkialle. Niinpä tilanteemme on tämä: ‘Jokainen tulkinta on jo tulkitun merkin uudelleentulkintaa. Jokainen mielipide on lymypaikka, jokainen sana on naamio.’ (Kari Aronpuro).
https://fi.wikipedia.org/wiki/Pablo_Picasso
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kari_Aronpuro
II
Sanojen takana on aina toisia sanoja, niin pitkään, kunnes siellä ei ole enää sanoja, on vain ääntä tai hiljaisuutta, mutta ei totuutta tai mitään muutakaan ‘ydintä’. Ja jos olisikin, meillä ei ole siitä mitään tietoa, koska emme pysty sitä kommunikoimaan.
Mikä tahansa ilmaisu ei kuitenkaan ole kommunikointia: vain kieli kommunikoi ja kieli on yhtä kuin symboliselle representaatiolle (joka edustaa havaittua ja koettua) annettu funktio/tehtävä. Mutta symboli ei ole alkuperän identtinen ja silti muka erillinen/erotettavissa otettavissa oleva kuva (kuten representationalismia kannattavat korrespondenssiteorian kannattajat kuvittelevat/haaveilevat), vaan se ilmenee aina väistämättä alkuperästään vieraantuneena ‘olemisen muotona’.
Symboli ei ole (ei voi olla, tämä on kielen tragedia) välittömässä yhteydessä alkuperäänsä, jota se yrittää selventää, viestiä ja kuvata. Hinta, jonka kieli havainnon ja kokemuksen tarkentamisen mahdollisuudesta maksaa, on ontologinen vieraantuminen. Kyse on todellisuuden imitoinnista eikä tuo imitointi koskaan onnistu täydellisesti, sillä jos se onnistuisi, emme voisi (vielä/enää) tiedostaa yhtään mitään.
Jos tietäisimme ja voisimme myös osoittaa tietämämme täydellisesti, tuloksena olisi kognitiivinen umpikuja, jossa representaatio ja sen edustama viittauskohde ovat erottamattomasti yksi ja sama asia/ilmiö, jonka kanssa totuudella, epätotuudella tai inhimillisillä merkitysrakenteilla ei ole mitään tekemistä. Kyseessä olisi buddhalaisittain eräänlainen universaalin valaistumisen tila, joka jää kuitenkin aina yksilölliseksi kokemukseksi, mutta jonka kommunikointi toisille tapahtuu vieraantuneen symbolisen ilmaisun keinoin.
Sanamme (teoriamme, semantiikkamme) ovat siis naamioita ja maskeja, jotka esittäessään väistämättä myös peittävät havaittavan/koettavan jonkin/ei-minkään. Voimme nimittää tuota jotain/ei-mitään miksi haluamme, mutta ei se siitä miksikään muutu. Vain sanamme siitä muuttuvat.
Naamiot/maskit (käsitteet, teoriat, hypoteesit, lait) ilmaisevat meille sen, mitä me olemme ja mitä maailma on meille. Maailmasta itsessään ja/eli omien kokemustemme autenttisuudesta voimme vain haaveilla ja kuvitella. Elämämme on sanallisten naamioiden ja haaveellisten fantasioiden kaaos. Ehkä tämä on myös jopa musiikin, kaikkein alkuperäisimmän ilmaisun, ydin: halu ilmaista äänen avulla jotain, joka tyydyttää kaipauksemme, jonka jokin/ei-mikään aiheuttaa.
Näin ajatellen, ihminen on paradoksaalisesti kristillisen Jumalan kaltainen: hän luo symbolit ikään kuin ‘tyhjästä’: ex nihilo. Tämä on myös modernin nihilismin lähtökohta, mutta samalla se antaa loogisen mahdollisuuden uskoa jumalallisen perustan olemassaoloon, ainakin esteettisessä mielessä (en puhu Jumalasta persoonallisena olentona vaan olemisen analogiana). Tosin kreikkalainen ajattelu käsitteellisti nihilistisen tilanteemme jo paljon ennen kristinuskoa. Gorgias ja Kratylos eivät kuitenkaan halunneet ratkaista umpukujiaan turvautumalla deus ex machinaan kristillisestä creatio ex nihilosta puhumattakaan. Heille riitti jokin/ei-mikään.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Gorgias
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kratylos
III
Kun mystikko sanoo, että ‘ruusu on ruusu on ruusu on ruusu’, hän sanoo ruusun olemassaolosta kaiken eikä mitään. Jos hän yrittää fyysikon tavoin kuvata ruusua luettelemalla sen ominaisuudet ja toiminnan, hän saattaa päästä loppuun asti kuvauksessaan, mutta onko hän silloinkaan sanonut yhtään mitään ruusun olemisesta? Oleminen on yhtä mystinen kuin triviaali asia, mutta vain fyysikko sanoisi, että olemisen kysyminen on turha eli pseudokysymys. Ei ole.
Olemisen kysyminen on kaikkein perustavin kysymys. On sitten kokonaan eri asia, mitä ja miten siihen voidaan vastata, jos voidaan, mutta fysiikan kielellä oleminen on matemaattinen kaava ja kaavalla on tässä eräänlainen palvottavan ja samalla käyttökelpoisen esineen asema. Fyysikko palvoo havaittua ja mitattua olemassaoloa symboloivia kaavojaan kuin epäjumalan kuvia ja etsii uteliaasti uutta havaintoa/olemista, jonka saisi vangittua kaavaansa.
Filosofi ei kuvittele olemisen löytyvän havainnoimalla ja analysoimalla se mahdollisimman pieniin osiin. Itse asiassa kaikkein varmin tapa kadottaa oleminen on hajottaa se lukemattomiin materiaalisesti havaittaviin = mitattaviin osiinsa. Sen sijaan filosofi vain kysyy ja ihmettelee olemista kuin esteettis-jumalallista ilmestystä, ja se riittää hänelle. Filosofi ei pakota olemista mihinkään kaavaan, hän ei käytä sitä hyväkseen vaan elää sen läheisyydessä ja vaalii sitä. Heideggerin sanoin: ‘ihminen on olemisen paimen’. Tämän verran (en ehkä kovin paljon enempää) uskon Martin Heideggeria ja katolisen kirkon kerettiläiseksi julistamaa kristillistä teologia, filosofia ja mystikkoa Mestari Eckhartia, jota Heidegger arvosti.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Mestari_Eckhart
https://fi.wikipedia.org/wiki/Martin_Heidegger
The first translation of Upanishads appeared in two parts in 1801 and 1802. The 19th-century philosopher Schopenhauer was influenced by the early translations of the Upanishads, which he called "the consolation of my life". Schopenhauer compared Eckhart's views to the teachings of Indian, Christian and Islamic mystics and ascetics:
If we turn from the forms, produced by external circumstances, and go to the root of things, we shall find that Sakyamuni and Meister Eckhart teach the same thing; only that the former dared to express his ideas plainly and positively, whereas Eckhart is obliged to clothe them in the garment of the Christian myth, and to adapt his expressions thereto.
Schopenhauer also stated: 'Buddha, Eckhart, and I all teach essentially the same.'
.......
Schopenhauer on hänkin liian optimistinen. Itse en usko kielen positiiviseen rooliin tässäkään asiassa. Jopa runous, vaikka se olisi miten ‘jumalaisesti’ inspiroitunutta tai käsitteellisesti äärimmäisen tarkkaan mietittyä, ei pääse olemisen suhteen yhtään sen syvemmälle kuin mikään muukaan kielellinen ilmaisu.
Kieli ei edusta asioiden, havaintojen ja tuntemusten tilaa mahdollisimman todenmukaisesti tai jopa realistisesti vaan on eräänlainen symbolien verkosto, joka toimii itsenäisesti, omien sääntöjensä ja kielioppiensa puitteissa.
Kieli on aina symbolista, metaforista ja allegorista. Esimerkiksi sana ‘syvällinen’ on vertauskuva jostakin affektiivisesta mielikuvasta, ei identtinen kopio tunteistamme, mikä ei tarkoita, ettemmekö voisi uskoa siihen, mitä ‘kieli sanoo’ affekteista, kunhan vain pidämme mielessä kielen ontologisen rajoittuneisuuden.
Esteettinen elämys realisoituu mielen liikkeenä vain kielessä eli kielen ‘sisäisenä puheena’ ja kaikki muu, esim. intuitiiviseksi, hiljaiseksi jne. koettu tieto, on todellisuudessa (ilman kielellistä representaatiota/edustusta) hyvin epämääräistä ja kaoottista fantasiaa, toiveajattelua ja haaveilua.
Tiede taas on väistämättä oman mittaus- ja kontrollikoemetodinsa vanki, mikäli se ylipäätään aikoo olla tiedettä eikä huuhaata. Tieteelle ei ole olemassa kuin kontrolloidusti mitattavia primaareja muotoja. ‘Oleminen’ ei ole sellainen muoto tai ominaisuus.
Hamlet on oikeassa. Sanat eivät ole asioiden todellista tilaa (tässä: olemista) kuvaavia ja siihen vaikuttavia tekoja vaan merkityksettömiä välineitä, joita heitellään ilmaan milloin mistäkin syystä ja milläkin metodilla (tosin luonnontieteellä on vain yksi metodi: tutkittava kohde redusoidaan ennen koetta fysikaaliseksi objektiksi ja mallinnetaan matemaattisesti).
Runous yrittää yhdistää objektiivisen (syntaktisen, yleispätevän) ja subjektiivisen (semanttisen, kokemuksellisen) kielen persoonallisesta perspektiivistä käsin. Tiede sen sijaan yrittää päästä subjektista (semantiikasta) eroon mahdollisimman tarkkoja havaintoja vääristävänä näkökulmana.
Olemisen kokemuksellinen ymmärtäminen (eikä ainoastaan kausaalis-kuvaileva selittäminen) on subjektiivisen ja objektiivisen hybridi: ei pelkkä subjektiivinen houre muttei myöskään objektiivinen mittaustulos. Mitä se siis on? Words words words? Triviaaleja sanoja? Mieti sitä Polonius, sinä viisaasti järkeilevä ‘hovitiedemies’.
.......
'Words, words, words’
'This was Hamlet's reply to Polonius' question, 'What do you read, my lord?'. By repeating the word three times, Hamlet suggests that what he is reading is meaningless. ‘- Hamlet suggests that words are meaningless, that they are merely a medium for thoughts and not actions.’
https://en.wikipedia.org/wiki/Meister_Eckhart#Schopenhauer
https://freebooksummary.com/hamlet-words-words-words-30009
Nämä eivät ole ‘pelkkiä’ sanoja. Niihin sisältyy myös ‘aktiivista’ viisautta.
‘Sanoit kerran mielitietyllesi: nyt olet omani. Se on kauniisti sanottu, mutta et kuitenkaan voi myydä puolisoasi etkä antaa häntä pantiksi. Oikeastaan tarkoitat uskoa, uskollisuutta, joka on se toinen, paljon vanhempi perinne. Termi on fides, eräs sen muunnelma on feodaalijärjestelmä, eräs sen muunnos on uskonto. Äkkinäinen luulee, että usko olisi totena pitämistä – usein mitä hullunkurisimpien väitteiden ja näkyjen. Todellisuudessa se tarkoittaa liittoa, liittoutumista, suojelun antamista ja suojelun saamista.’
http://kemppinen.blogspot.com/2020/01/myy-itsesi.html
‘Mitä enemmän tiedän, sitä enemmän tiedän omasta rajallisuudestani. Ja tämä ymmärrys armahtaa minua.’
Johannes Ojansuu kirjassa ‘Pyhyys – rajalla oleva ihminen’ (2011), s. 194.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Johannes_Ojansuu
Kari Enqvist siteeraa erästä filosofiystäväänsä kirjassa ‘Ainoa mikä jää’ (s.65):
‘Filosofin kanssa keskusteleminen on kuin painisi sian kanssa mudassa. Vasta muutaman tunnin jälkeen oivaltaa, että sika itse asiassa pitää siitä.’
https://www.wsoy.fi/kirja/kari/ainoa-mika-jaa/9789510428023 – Janne Saarikiven ja Kari Enqvistin, humanistin ja luonnontieteilijän, mielenkiintoista ja pohdittua kirjeenvaihtoa.
Aulikki Oksanen onnistuu Arto Nybergin haastattelussa kiteyttämään aika nasevasti myös itselleen vaikeita asioita. On turha kaataa tuhkaa päällensä, jos nuorena tuli hölmöiltyä joissakin asioissa (stalinismi ja kirkkovastaisuus). Paljon parempi on ajatella kauneutta ja mieluummin kauniisti.
Kommentti aikamme anteeksipyytelijöille: ‘Päivittelijän päivä on hyödytön kuin kuolevan käärinliina.’
Kolmen säkeen runo: ‘Yö päättyy, lintu laskee hopeitaan, ja minusta tulee rikas.’
Älä tavoittele sitä, mitä menetit.
Creedence Clearwater Revival - Bad Moon Rising (Official Lyric Video)
https://www.youtube.com/watch?v=zUQiUFZ5RDw
Slavoj Zizek pohtii YouTube-videolla, miten on mahdollista, jos lainkaan, erottaa toisistaan toksinen maskuliinisuus ja rohkeus. Minulle tämä pohdiskelu sisältää samalla erinomaisen esimerkin siitä, mitä psykologia on aina ollut: muodinomainen tapa luokitella käyttäytymistä sellaisten typologioiden kautta, jotka palvelevat tiettyä ihmiskäsitystä edustavan politiikan ja sitä välittömästi hyödyntävän kaupallisuuden intressejä.
Tämän vuoksi olen jo hyvin pitkään pitänyt niin sanottua tieteellistä psykologiaa joko huuhaana tai luonnontieteenä, joka ei tietenkään kerro ominaisuuksistamme muuta kuin neurokemialliset faktat, mikä ei ole kovinkaan informatiivista kulttuurisesti puhumattakaan yksilöpsykologisista ongelmista.
Evoluutiopsykologia taas on jonkinlainen hybridi kulttuurisista persoonallisuustypologioistamme ja utilitaristis-naturalistisista survival-strategioistamme. Palaan siihen joskus myöhemmin, koska pahimmillaan se sisältää sekä konstruktivistisen huuhaan että luonnontieteellisen hyöty-bio-metafysiikan huonoimmat puolet.
Mutta se psykologia, jonka tunnemme humanistisena, kognitiivisena, konstruktiivisena tai psykoanalyyttisena on siis aina sosiaalinen konstruktio eli yleispätevään tieteellisyyteen naamioitunut relativistinen oppi, jonka nimissä ihmisten ominaisuuksia voidaan legitiimisti leimata tai jopa demonisoida kuten nyt tätä toksista maskuliinisuutta, joka tunnetaan paremmin rohkeutena, joka taas ei ole pelkästään maskuliininen vaan sekä maskuliininen että feminiininen luonteenpiirre.
Zizek käyttää vaikuttavimpana esimerkkinä rohkeudesta Antigonea, antiikin ehkä hienoimman näytelmän päähenkilöä.
Diagnosoimalla ja medikalisoimalla tietty virheellisesti vain mieheen liitetty ominaisuus toksiseksi maskuliinisuudeksi luodaan uusi sosiaalisen konformismin ilmentymä, mikä taas voidaan tulkita poliittisen kontrollin muodoksi ja jopa rasismin pitkäksi varjoksi, joka ei häviä koskaan ihmistieteellisen psykologian kontekstista.
Markkinat myyvät kohta pillereitä, jotka poistavat 'maskuliinisen toksisuuden' oireita. Tämä on medikalisaatiota pahimmillaan. Tällainen ‘tiede’ pystyy huijaamaan ihmisiltä rahat ja terveen järjen.
Näissä asioissa Zizek on mestari. Hän haistaa välittömästi ideologisen huijauksen siinä missä Nietzsche vainusi ressentimenttisen moraalin ilmentymät.
https://www.youtube.com/watch?v=DKGa6g8Kk5g
https://fi.wikipedia.org/wiki/Antigone_(Sofokles)
Notes on Shatov & Kirillov
Dostoevsky uses two characters, Kirillov and Shatov, to express a polar contrast of the need and value of God. Kirillov believes that life consists of pain and suffering. He further believes that God does not exist and, therefore, anything is possible. Consequently, without the existence of God, Kirillov suggests that suicide is the ultimate expression of man transcending into a greater form, i.e. a godlike existence. He believes happiness has no bearing on one's surroundings, but rather is a state of mind. According to Kirillov, if one believes in happiness; he will be happy and there will be nothing to deny his happiness. Kirillov's understanding of God or the lack thereof allows him to be one of Dostoevsky's most powerful characters.
Kirillov becomes a sort of Christ figure in the book. He plans to kill himself to free the other members of the group, dying for their sins. He also takes on the guise of Christ in that he wants to die so that all humans can be free, so they can realize their God-like existence.
Shatov wants to believe in God, but feels he has no faith. He values the idea of God and feels that religion is essential to the Russian identity. Shatov believes that his lifestyle and principles are in conflict with allowing him to have faith. He admits to the existence of God, but that alone can not give him complete faith. Dostoevsky places Shatov in a tragedian role. As soon as he begins to understand himself and develops a religious conviction, he is murdered. Throughout the novel he seeks faith and once he has a chance to grasp it Dostoevsky has him killed. Both Kirillov and Shatov have firm convictions, the former has faith but does not believe in God, and the latter believes in God but has no faith.
https://community.middlebury.edu/~beyer/courses/previous/ru351/novels/devils/shatov.shtml
https://en.wikipedia.org/wiki/Demons_(Dostoevsky_novel)
......
Alexei Nilych Kirillov on ‘uskovaisista’ ihmisistä se, jota kunnioitan eniten. Uskovaisuudella tarkoitan loppumatonta yritystä löytää ratkaisu elämän mielekkyyden puolesta - ja Kirillovilla tuo ratkaisu on, uskokaa tai älkää.
Tulenliekki (piispa emeritus Eero Huovisen ‘maallinen uskontunnustus’)
Tulenliekkinä saavuit kerran
Hurmaten, huumaten
Tulit vierrelleni
Otit sydämeni
Olin yksin sinun vain
Tulenliekkiin mä luotin kerran
Hurmaavaan, huumavaan
Poltit sydäntäni
Olit elämäni
Lämmön sinulta mä sain
En ymmärtänyt että liekin
Hehku vaarallinen olla vois
En tiennyt se jos onneen viekin
Kaiken tuhkaksi myös polttaa vois
Tulenliekkiin mä katsoin kerran
Loistavaan, hehkuvaan
Olit ainoani
Olit maailmani
Olit mielessäni ain
Tulenliekkinä lähdit kerran
Uuden luo toisen luo
Kylmä surun ääni
Hiipi sisimpääni
Sävel tumma lohduton
Tulenliekkini sammui kerran
Lämpö sen polte sen
Nyt on muisto musta
Täynnä kaipausta
Orpo sydämeni on
En ymmärtänyt että liekin
Hehku vaarallinen olla vois
En tiennyt se jos onneen viekin
Kaiken tuhkaksi myös polttaa vois
Tulenliekkiin mä katsoin kerran
Loistavaan, hehkuvaan
Olit ainoani
Olit maailmani
Olit mielessäni ain
https://www.youtube.com/watch?v=Yun2KRmbbO4
Lauluntekijät: Reino Helismaa / Toivo Kärki
Edellä esittelimme emeritus Huovisen tango-uskontunnustuksen, joka oli varsin osuva Jumala-tunteesta puhuttaessa. Mutta minä panen paremmaksi. Tämä on minun maallinen uskontunnustukseni: Bellinin oopperan Norma aaria Casta Diva (Maria Callaksen bravuuri) tällä kertaa Renèe Flemingin (America's Queen of Opera) esittämänä.
‘Norman roolia pidetään yhtenä vaikeimmista sopraanolle kirjoitetuista oopperakirjallisuuden rooleista.’- ‘Oopperan tunnetuin osa ja kohtaus lienee Norman aaria Casta Diva, jota voidaan pitää myös yhtenä lyyrisen oopperan tunnetuimmista aarioista.’
Renee Fleming (watch on YouTube) This is a favorite recording of Bellini's "Casta Diva." After listening to the performance, you'll understand why. Fleming performs with such ease and clarity, it allows the music to outshine the singer. What's more, her diction is impeccable.
https://www.youtube.com/watch?v=Rg4L5tcxFcA
https://fi.wikipedia.org/wiki/Norma_(ooppera)
https://fi.wikipedia.org/wiki/Ren%C3%A9e_Fleming
https://www.liveabout.com/casta-diva-lyrics-translation-and-history-724008
Sitten kevennystä. Paras Offenbachin La Pericholen hiprakka-aaria, jonka olen YouTubessa kuullut ja nähnyt: Anne Sofie von Otter, kapellimestarina Marc Minkowski.
‘Pour une Suédoise, quel phrasé en français, quel humour et quelle chanteuse!!! avec un tel orchestre, comment ne pas être comblé? Bravo, bravissimo!!!!’
https://www.youtube.com/watch?v=pRjNUQrdC-A
‘There follows a drunken wedding scene in which both Piquillo and La Périchole are roaring drunk – however, though La Périchole is happy to be marrying Piquillo after all, he has no idea who she is because she is wearing a veil.
“Ah! quel diner je viens de faire!
Et quel vin extraordinaire!
J’en ai tant mangé… mais tant et tant,
Que je crois bien que maintenant
Je suis un peu grise…
Mais chut!
Faut pas qu’on le dise!
Chut!“
“Si ma parole est un peu vague,
Si tout en marchant je zigzague,
Et si mon oeil est égrillard,
Il ne faut s’en étonner, car…
Je suis un peu grise…
Mais chut!
Faut pas qu’on le dise!
Chut!“
“Ah! What a lunch I have just had,
And what extraordinary wine!
I drank so much of it, so much, so much,
That I am fairly certain that now
I am a little tipsy.
But shh!
We must not let anyone know–
Shh!”
“If my speech is somewhat vague,
If while walking I zigzag,
If my eye wanders,
Do not be astonished, because
I am a little tipsy…”
https://en.wikipedia.org/wiki/Jacques_Offenbach
https://fi.wikipedia.org/wiki/Anne_Sofie_von_Otter
https://fi.wikipedia.org/wiki/Marc_Minkowski
https://www.thedrinksbusiness.com/2014/04/wine-and-opera-part-14-la-perichole/
Ote sähköpostiviestistä ystävälle.
........
‘Tunnustuksen filosofia ja politiikka’ sopii erinomaisesti tarkentamaan juuri lukemani Francis Fukuyaman kirjan ‘Identiteetti: arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka’ teemoja. Identiteettipolitiikka on juuri nyt yhteiskuntapoliittisen keskustelun ytimessä ja sen systemaattiset lähtökohdat löytyvät etenkin Hegeliltä ja Fichteltä.
Moderni tunnustusteoria saa perustematiikkansa Rousseaulta, mutta itse asiassa jo Lutherin jaakobinpaini oman minuutensa hyväksyttävyyden mahdollisuudesta ja ehdoista Jumalan edessä on uudenajan tunnustusproblematiikan perustava innovaatio.
Toisaalta - mitä muutakaan oli kristinuskon historia ennen keisari Konstantinuksen tarjousta, josta kristinuskon olemassaolon oikeutta puolustaneet alkuseurakuntien piispat eivät valitettavasti voineet kieltäytyä, kuin erään vähemmistöuskonnon pyrkimystä yhteiskunnallisen tunnustuksen saamiseksi – siis identiteettipolitiikkaa.
Konstantinuksen tarjouksesta kieltäytyminen olisi saattanut merkitä jopa sitä, ettei kiristinuskosta olisi koskaan tullut sitä mahtitekijää, mikä se historian saatossa on ollut. Kuitenkin juuri tämä valinta (312 alkaen) korruptoi (lopullisesti) kristillisen sanoman ja teki kirkosta hegemonisen valtapolitiikan välineen, jossa Jeesuksen ‘universaalin lähimmäisenrakkauden pluralismi’ muuttui pahimmillaan moraaliseksi sanktioidun (etenkin seksuaalisuuteen liittyvät asiat) käyttäytymisen kaikkialle ulottuvaksi kontrolliksi, joka vilpittömän rakkauden sijaan (mitä se on?) sai psykologisen voimansa pikemminkin tekopyhästä kaunasta halujen maailmaa kohtaan (mikä johtaa äärimmillään vainoharhaiseen yhteiskuntaan, vrt. esim. kommunismi) .
Mutta yhteiskunnallista järjestystä ei voi olla ilman instituutioita eikä instituutiota voi olla ilman jonkinlaista hierarkiaa. Tätä realiteettia vasten voidaan sanoa, että vaikka Jeesus kuten kaikki utopistiset anarkistit olivatkin varmasti oikeassa itse asian eli lähimmäisenrakkauden sanoman julistuksessaan, he olivat samalla vähintäänkin naivin ylioptimistisia ihmisluonnon psykososiaalisten kykyjen ja taipumusten suhteen. Näyttää siltä, että altruistis-emansipatoriset tavoitteet ja yhteiskunnallisen järjestyksen edellytykset ovat, jos nyt ei sentään täysin ristiriidassa keskenään niin ainakin hyvin jännitteisessä suhteessa toisiinsa.
Uskontojournalistisen Horisontti-ohjelman jakso (23.8) Hajottaako avioliittokysymys kirkon? antaa suorastaan paradigmaattisen näkymän akuuttiin jännitteisyyteen yksilön (ihmis)oikeuksien ja instituution rakenteellisen (tässä opillisen) pysyvyyden välillä. Voivatko kristillisen rakkauden sanoma ja ihmisarvo olla ristiriidassa keskenään? Itse vastaan: kyllä voivat eikä ainoastaan voivat vaan se on väistämätöntä, jos aiomme elää järjestyneessä yhteiskunnassa, sillä järjestyneen yhteiskunnan on pakko rakentua instituutioiden varaan.
Tämä lopputulos on yhtä väistämätön kuin on mahdotonta sovittaa täydellisesti yhteen vapautta ja tasa-arvoa. Ei hyvä tilanne vaan umpikuja, jossa on pakko etsiä kompromissia, muussa tapauksessa instituutio (tässä luterilainen kirkko) hajoaa. Anarkisti-pappi Kai Sadinmaalle tämä tietysti kelpaa: pannaan vaan instituutiot pirstaleiksi ja eletään ‘vapaina’ kuin taivaan linnut. Minkähänlainen yhteiskunta siitä syntyy? Varmaankin yhtä tasa-arvoinen kuin kommunistisesta paratiisista.
Lopuksi täytyy siteerata Teemu Laajasaloa: ‘Meidän ei kannata ajatella, että konservatiivisuus on ihmisen kehitysvaihe, josta hän voi eheytyä hetken kuluttua, koska niin ei näytä olevan’.
Näin siis kommentoi lähes viimeisenä repliikkinään Horisontti-ohjelmassa homoavioliittojen vihkimistä henkilökohtaisesti kannattava mutta nyt kirkkoinstituution sisällä (ikään kuin ‘vankina’) toimiva liberaali piispa, jolla näyttää sittenkin olevan älliä ajatella piispan asemassaan sekä rehellisesti että johdonmukaisesti: Laajasalolta pitkästä aikaa suoraa puhetta eikä pelkkiä väisteleviä kliseitä.
https://areena.yle.fi/audio/1-50547817
Jollakin tavalla haluamme itse elämää, tosi elämää, jota kuolemakaan ei ole koskettanut. Kuitenkin samaan aikaan me emme tunne päämäärää, jota kohti tunnemme vetoa. Me emme voi lakata tavoittelemasta sitä, ja kuitenkin me tiedämme, että kaikki se, mitä voimme kokea tai saada aikaan, ei ole sitä, mitä kaipaamme kiihkeästi. Tämä tuntematon on se tosi ‘toivo’, joka ajaa meitä.
Paavi Benedictus XVI
Sitaatti on kirjasta Risto Saarinen: Oppi toivosta (s.149)
https://www.gaudeamus.fi/oppitoivosta
https://fi.wikipedia.org/wiki/Risto_Saarinen
Päättymätön riemu
Tekijä: David Foster Wallace; Tero Valkonen (suom.)
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Siltala
Vuosi: 2020
David Foster Wallacen legendaarinen pääteos viimein suomeksi. David Foster Wallace, sukupolvensa ylistetyin amerikkalaiskirjailija, ajatteli ja tutki koko uransa ajan kokeellisuuden ja viihdyttävyyden suhdetta kirjallisuudessa. Suurromaani Päättymätön riemu (Infinite Jest, 1996) on hänen kunnianhimoisin käytännön yrityksensä näiden ulottuvuuksien yhdistämiseksi. Teos on rönsyilevän monimuotoinen ajankuva, filosofinen tutkielma ja kreisikomedia, joka käsittelee muun muassa riippuvuuksia, mainontaa, tennistä, elokuvateoriaa ja terrorismia. Romaanissa eletään lähitulevaisuudessa, jossa vuodet on nimetty sponsoriyritysten tuotteiden mukaan. Päätarinat sijoittuvat päihdeparantolaan ja tennisakatemiaan, ja ne linkittyvät salaperäiseen elokuvaan, jonka sanotaan olevan hengenvaarallisen viihdyttävä: lyhytkin altistus saa katsojan menettämään mielenkiintonsa kaikkeen muuhun. Wallace tutkii mestariteoksessaan muun muassa sitä, mitä riippuvuudet tekevät ihmiselle ja miksi viihteestä on tullut länsimaisen ihmisen elämää hallitseva asia. Teos yhdistää taidokkaasti eri kielirekistereitä puhekielen rosoisuudesta korkeakirjallisiin jaksoihin ja populaarikulttuuriviittauksiin. Mahdottomaksi väitetyn käännöstyön on sankarillisesti suorittanut Tero Valkonen, joka on aiemmin suomentanut esimerkiksi Thomas Pynchonia, H. G. Wellsiä, Margaret Atwoodia ja Arthur Conan Doylea. ”Wallace piirtää romaanissaan dystooppisen näkymän kansakunnasta, jonka väestö ei koostu vastuullisista kansalaisista vaan narsismiinsa ja solipsismiinsa vajonneista katsojista, jotka ovat niin mielihyväorientoituneita, etteivät kykene vastustamaan välittömän tarpeiden tyydytyksen houkutusta. Viihdespektaakkeli lupaa suunnatonta onnea mutta vaatii raskaan hinnan: se mitä katsoja kuvittelee kiihkeästi haluavansa, suistaa hänet perikatoon.” – Tommi Melender.
The Kinks - Days (Ray Davies). - Ihana biisi. Ihanat sanat.
https://www.youtube.com/watch?v=H07jkBvKWeY
Thank you for the days
Those endless days, those sacred days you gave me
I'm thinking of the days
I won't forget a single day, believe me
I bless the light
I bless the light that lights on you, believe me
And though you're gone
You're with me every single day, believe me
Days I'll remember all my life
Days when you can't see wrong from right
You took my life
But then I knew that very soon you'd leave me
But it's alright
Now I'm not frightened of this world, believe me
I wish today could be tomorrow
The night is dark
It just brings sorrow, let it wait
Thank you for the days
Those endless days, those sacred days you gave me
I'm thinking of the days
I won't forget a single day, believe me
Days I'll remember all my life
Days when you can't see wrong from right
You took my life
But then I knew that very soon you'd leave me
But it's alright
Now I'm not frightened of this world, believe me
Days...
Thank you for the days
Those endless days, those sacred days you gave me
I'm thinking of the days
I won't forget a single day, believe me
I bless the light
I bless the light that shines on you, believe me
And though you're gone
You're with me every single day, believe me
Days...
https://en.wikipedia.org/wiki/Days_(The_Kinks_song)
Joulusitaatin kaikille oikeamielisille niin oikealla kuin vasemmalla ja varsinkin keskustassa lahjoittaa poliittisesti koditon vasemmistolainen.
‘– Vaikka teillä on oikeus omiin mielipiteisiinne neiti Powell, teillä ei ole oikeutta omiin faktoihin, kirjeessä todetaan.’
https://yle.fi/uutiset/3-11713671
Nyt ollaan ytimessä - Nirvana: Breed. - Tältä tuntuu siittäminen ja synnyttäminen?
https://www.youtube.com/watch?v=tGc8jL4dzao&list=RDMMtGc8jL4dzao&start_radio=1
valtio ei voi olla muuta kuin tasapuolinen muuten sitä ei ole
Tietenkin valtio voi olla epätasapuolinen ja tavallaan sen on juuri oikeudenmukaisuuden nimissä pakko olla epätasa-arvoinen, sillä oikeudenmukaisuus ei ole tasa-arvoa vaan kohtuullista puolueellisuutta.
Kirje kahdelle ystävälle.
Vuosi 1961 oli merkittävä jazzin kehityksen kannalta, jos ette ninku tienneet.
Ornette Colemanin jälkeen oli mahdollista varioida ääntä rajattomasti rajatussa ajassa, mikä tarkoittaa musiikillisen muodon ja musiikillisen materian sulautumista toisiinsa. Enää ei ole musiikillisia ‘kappaleita’, on pelkästään musiikillista materiaa: mahdollisimman luonnollista, spontaania ääntä, jota ei rajoita mikään muu rakenteellinen ‘este’ kuin soittimen tekniset (’empiiriset’) ominaisuudet.
Konservatiivinen tiukkapipo voisi nyt kysyä, miksi tällaisesta ilmiöstä käytetään enää sanaa musiikki. Se on hyvä kysymys, koska musiikki on aina tavalla tai toisella johonkin äänenkäyttöä kontrolloivaan ‘loogiseen’ muotoon sidottua ilmaisua, mutta free-jazz ei sitä enää ole.
Soittimien tekniset ominaisuudet eivät ole ilmaisun loogisia vaan empiirisiä ‘esteitä’, mikä tarkoittaa, että ne eivät rajoita ilmaisua muodon vaan materian tasolla eli ne eivät ole musiikin synnyttäjiä.
Musiikki ei synny soittimesta (materiasta) eikä edes soittimen äänistä vaan soiton intentionaalisuudesta eli pyrkimyksestä pakottaa ääni ‘loogisesti’ rajatun motiivin sisään - ja tätä intentionaalisuutta minä en ainakaan hurjimmasta free-jazzista löydä. Free-jazz on täydellistä vapautta siinä missä musiikki eräänlainen ‘vankila’.
https://areena.yle.fi/audio/1-50715050
rauno
Ote kirjeestä ystävälle
Mitä tulee aatehistoriallis-metafyysiseen pohdiskeluuni, niin kyseessä on aika selkeästi syklinen tapa ajatella, ei siis mitään omaperäistä, koska omaperäisiä ideoita ei metafysiikassa enää voi olla: kaikki loogisesti mahdolliset metafyysiset vaihtoehdot, moodit ja variaatiot on jo ajateltu.
Empirian tasolla tulee tietysti vastaan ihan mitä vaan ad inf. ja sen vuoksi mietinkin, onko fysiikka juuri se lineaarinen malli, joka tulee lopullisesti päätymään teorioissaan dekonstruktiiviseen umpikujaan eli eräänlaiseen nihilismiin, jolloin on vain tunnustettava, että maailma on aivan liian monimutkainen ja inhimillisen järjen vastainen, jotta se koskaan tulisi ymmärretyksi empiriasta käsin. Rationaalisia vaihtoehtoja toki löytyy aina, mutta järki on rajallinen ja ‘muodon’ vanki, se tekee vain omia ajatuskokeisiin perustuvia rakennelmiaan.
On tietysti niinkin, että saamme valtavasti totena pidettävää dataa, jonka pystymme sijoittamaan uskottavasti teoriamallinnuksiimme, mutta jonka ‘ontologinen’ selitysvoima on nolla eli kyseessä on trivialiteetti. Asioita tapahtuu ja me pystymme analysoimaan nämä tapahtumat. Nyt vain on niin, että huolimatta fakta-aineistosta, me emme tule tietämään, mitä ne lopulta ilmaisevat todellisuudesta ja mistä todellisuudessa oikein on kysymys, sillä vaikka rationaalisia hypoteeseja voi keksiä loputtomiin niin tutkimusresurssimme eivät ole rajattomia.
Tarvitsemme empiiriseen verifikaation onnistumiseen niin suuria hiukkaskiihdyttimiä, ettemme pysty sellaisia rakentamaan. Jäljelle jää loputon havaintodata ja matemaattinen mallinnus, jotka eivät kohtaa, koska koko ajan lisääntyvän datan verifiointi on mahdotonta. Meille jää lopulta vain matematiikka, jonka varassa ‘rakennamme’ todellisuutta.
Mutta matemaattiset mallinnukset, joita ei kyetä verifioimaan empiirisesti, ovat tieteellisesti periaatteessa yhtä päteviä kuin horoskoopit, olkoonkin, että niiden teoriataso kohoaa määrättömästi horoskooppien yläpuolelle. Mutta jos tästä tarkkuudesta huolimatta empiirinen verifikaatio ei enää onnistu, ei matemaattinen ennuste ainakaan maailmankaikkeuden mittakaavassa voi periaatteessa olla perinteistä horoskooppia varmempaa ja luotettavampaa.
Päädymme nihilistiseen lopputulokseen, jossa kaikki tietomme todellisuudesta on sekä hajonnut pirstaleiksi että ilmenee trivialiteettina, joka on samankaltaista kuin tautologia: ruusu on ruusu on ruusu on ruusu ad. inf.
.........
Fysiikan skandaali on se, että suhteellisuusteoriaan ja kvanttiteoriaan ei päde perusteissaan samanlainen matemaattinen lähestymistapa. Itse asiassa tämä särö piilee jo itse matematiikan perustassa (Gödel).
Todennäköisesti on niin, että tämä halkeama kuvastaa samalla sekä teoreettisen että empiirisen todellisuuden konstituutiossa vallitsevaa perustavalaatuista dualismia, jota ei edes matemaattinen mallinnus kykene selittämään, koska se itsessään sisältää katkoksen, jota voi pitää analogisena empiirisen todellisuuden yhtä aikaa diakronisen ja synkronisen ‘olemuksen’ kanssa.
Ehkä tuota halkeamaa voisi tietyin varauksin kutsua tietoisuudeksi.
rauno
Onko Nietzsche Don Quijoteksi muuttunut Pascal vai amfetamiinilla doupattu Hamlet?
Iiro Rantalan ajatuksia ‘koronapsykoosista’ Suomessa
‘Se tapa, millä koronaa käsitellään julkisuudessa, muistuttaa joukkopsykoosia. Media tuntuu elävän tästä kriisistä ja tiedottaa siitä häpeilemättä tavalla, joka pitää yllä pelkoa ja hysteriaa. Olen kyllä yhdistänyt koronauutisten tulvan siihen tosiasiaan, että niitä luetaan eniten. Mutta vain professoritason medialukutaidon omaavat yksilöt pystyvät löytämään kaiken klikki-shaissen seasta sen oleellisen ja tärkeän asian. Olen hiljattain lopettanut kaiken median seuraamisen. Televisiota minulla ei ole ollut vuosiin.
Suomessa päättäjät ovat mielestäni toimineet parhaansa yrittäen ja se näkyy luvuissa. Eivätpä he hirveästi ole kiitosta tästä saaneet. Tosin konsertit ja teatteri olisivat voineet hyvin rullata turvaväleillä myös tänä keväänä, mutta se meni jo. Kun kesäkuussa on turvallista mennä vaaliuurnille, niin kehtaisivatko vielä pitää meidän alaa kiinni?
Nyt kun reilu vuosi on takana, luulisi että löytyisi edes yksi henkilö joka visioisi kuukautta pidemmälle, myös julkisesti. Eli miten pääsemme tästä oikeasti ulos? Annammeko taiteilijoiden ja koko tapahtuma-alan kuolla? Laitetaanko konserttitalot, teatterit kiinni ja roskaruokaketjuja tilalle? Ylensyönnistä ja juonnista aiheutuvat kuolemathan ovat se todellinen tämän ajan pandemia. Vai löytyisikö kenties toimiva malli, jossa tämä virus sekä tulevat virukset eivät aiheuttaisi alallemme pakkotyöttömyyttä, konkursseja ja mielenterveyden romahtamisia?’
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2021/03/27/pianisti-iiro-rantala-laitetaanko-konserttitalot-kiinni-ja-roskaruokaketjuja
Sekä turvapäivitykset että tietoturvaa ainakin epäsuorasti heikentävät, käytännössä pakolliset ‘evästeet’ lisääntyvät koko ajan, samoin kaikki asiakas- ja rekisteröinti- ym. maksut.
Kapitalismin toimivuus ja ansaintalogiikka on nykyään tällaista: kyetäkseen toimimaan verkossa asiakas joutuu maksamaan algoritmeilla ohjatusta ‘vapaudestaan’ koko ajan enemmän, ja tapahtuipa mitä tahansa tietoturva- ym. mokia, hän on lopulta itse vastuussa kaikista valinnoistaan, joita ‘vapaasti’ on tehnyt.
Olemme uineet ‘verkkoon’ ja jääneet siihen ‘koukkuun’. Sätkyttelemme siinä niin kauan kuin meistä irtoaa hyötyä googleille ja amazoneille (vrt. Matrix). Paradoksaalista ja oikeastaan myös traagista on, että me kulutuksen ja elämysten orjat koemme jopa nauttivamme tästä vapauden illuusiosta.
Astra Zenecaa saaneena lauleskelen päivittäin tätä biisiä:
https://www.youtube.com/watch?v=MRQBYLqEsus
Suru radiossa soittaa kitisevin kielin, Minä mielin ankein vaihteita vaihdan. Minä hoputan elämää raiteilleen, Kiroan kuin mies, sanon: Saatanan kone, älä hyydy, älä hyydy nyt.
Minuun on osunut elämän luoti. Olen syntynyt vasten tahtoain. Sain sielukseni vain käytetyn auton ja kiireen pois. Sinä saatanan kone, älä hyydy, älä hyydy nyt.
Olin polttanut miljoona sätkää synkkää, Kitkerää kipinää maantiellä lyönyt. Olen syönyt sen, minkä ansaitsen. Olet kalleimpani, sinä saatanan kone, älä hyydy.
Väittävät Iineksen blogissa, että olen kuollut. Ovat väärässä. Toistaiseksi. Olin kyllä todella lähellä kuolemaa tammikuussa 2013, ja vielä 2014 lopulla luulin itsekin, etten selviä, ja lopetin oman blogini tekemisen, koska en jaksanut enää jatkaa, mutta selvisin, joskaan en ilman vaurioita. Joka tapauksessa olen 8 vuotta lähempänä kuolemaa kuin 2013.
Christa Ludwig sings ‘I Am Easily Assimilated’ from Leonard Bernstein's Candide (heidän taiteilijanimensä voisi olla Ludwig Bernstein).
Tämä assimilaatio-tango soveltuisi erinomaisesti perussuomalaisten mamu-integraatio-ohjelman tunnuslauluksi (vitsi vitsi).
https://www.youtube.com/watch?v=QLnLYfCJbik
https://en.wikipedia.org/wiki/Candide_(operetta)
https://fi.wikipedia.org/wiki/Christa_Ludwig
‘Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että muutoksen juna on jättänyt minut asemalle, itse asiassa jo ajat sitten, ja minun tarvitsee vain hyväksyä tämä tosiasia, sillä moni muu tosiasia on minua kohtaan huomattavasti julmempi.’
Hassan Blasim: Allah99, s. 121
Päivän kertosäe on kappaleesta Rakkauden työkalu (Gösta Sundqvist)
Ei liene vieras kaikkein salaisinkaan mielihalu
illasta iltaan pelkkä rakkauden työkalu
ja vaikka käsittelet mua kuin jäistä lihapalaa
sisälläni viha palaa iloisesti roihuten
https://www.youtube.com/watch?v=PRhAlwfDtwI
'Olla olematta mitään' - 'kadota jättämättä jälkeäkään'
E.M Cioran
Terrrve. Koita tätä: https://www.hyperianism.com/hyperianmathematics/
Olen lukenut sadoittain blogi-postauksiasi viimeisen viikon aikana (2013 - 2014, ja kaikki kommentit 2014->). Jäät aina siihen matematiikkaan, ettei se soveltuisi filosofiaan koska tautologia (tyhjä), tai Gödelin epätäydellisyyslauseet. Ontologinen matematiikka (linkissä) on Gödelin täydellinen ja johdonmukainen järjestelmä, tautologinen (ajatukset ovat sinusoideja), ja siitä koko matematiikassa on kysymys.
Sam Cooke "Bring It On Home" (Larkin Poe Cover)
https://www.youtube.com/watch?v=FQg1z3mKqHE
PS. Musiikki alkaa siitä, mihin sanat, argumentit ja laskelmat loppuvat. Musiikki ratkaisee kaikki ongelmat.
Äänten varjot
‘(V)ärähtelyjen epätasa-arvoisen voimistumisen ja vaimentumisen kaoottisuudessa asuu musiikin viehätys, jota tarkkaan kuuntelemalla voi päästä lähemmäs sitä ihmisen ihmeellistä rajapintaa, jossa akustinen ilmiö muuttuu taide-elämykseksi.’ (Kare Eskola)
https://areena.yle.fi/audio/1-50845387
'(M)aailma on siten suunniteltu, ettei sinne tule ikävä takaisin’ (Paavo Haavikko Kemppisen siteeraamana)
http://kemppinen.blogspot.com/2009/06/isaa-paossa.html
Luulevat Iineksen blogissa edelleen sitkeästi, että olen kuollut, koska ilmoitin lähes varmana asiana seitsemän vuotta sitten, etten elä enää kauan ja lopetin blogin tekemisen täysin. Ei usko huumoriveljeni Rikukaan (Mikiksen loputtomiin selittelyihin vedoten) viimeisen päreen (satojen!) sitaattien ja kommenttien kirjoittajaksi elävää Räsästä vaan jotain feikki-raunoa.
Minun mielestäni fabulisti-Mikiksellä on tässä oma lehmä ojassa, mutta ei siitä nyt sen enempää. Mikis ei nimittäin tiedä sitä, minkä Unkuri blogin Meri tietää.
En ole kommentoinut näitä minua sivuavia kuolemakeskusteluja, vaikka mieleni on tehnyt, mutta parempi näin: poissa somejulkisuudesta, poissa turhasta hälinästä ja stressistä, en jaksa enää. - Joka tapauksessa ‘kuolemani’ meni niin täydestä, etteivät anna minun enää tehdä ylösnousemusta ja olla elossa ;]. No, omapa on vikani, kun annoin blogi-ystävien ymmärtää, että kuolen 2014 loppuun mennessä.
Tuo mainittu van Vaari/Kolehmainen oli loistava satiirikko ja blogi-kommentoija, ihan huippu. Olen kirjoittanut varmaankin parasta satiiria hänen kanssaan ‘miekkaillessani’ - silti Vaari taisi olla (jos omakehu sallitaan) minuakin hieman taitavampi.
En muuten ollut nuoruudessani committed taistolainen vaan hetken aikaa pelkästään lähellä heidän vaikutuspiiriään Kotkassa –70-luvun alussa (Taisto Sinisalohan oli kotkalainen). Toisin sanoen seurasin jonkun aikaa kiinnostuneena heidän touhujaan, mutta en itse osallistunut niihin kuin vain todetakseni, että minulta ilmeisesti puuttuu uskoa tässä asiassa. Kommunismi eli dialektinen materialismiko tieteellistä/objektiivista ideologiaa? Voi pyhä lehmä!
Riku Riemu27 elokuuta, 2021 16:44
Taistolaisia olen haukkunut ja Räsänenkin oli nuoruudessaan sellainen ollut, mutta häntä arvostin suuresti, parhaimmillaan huumorimme osui yksiin. Filosofiaansa parhaanii mukaan yritin ymmärtää.
Van Vaari/ Kolehmaisen kommentteja tänne aina suorastaan odotin.
Vastaa
Iines27 elokuuta, 2021 17:24
Blogihistorian suurmiehiä, Räsänen ja Kolehmainen.
Vastaa
Vastaukset
Riku Riemu27 elokuuta, 2021 17:36
Myönnän että kuten monasti muutkin, puhun usein muiden ohi ja heitä huomioimatta. Kolehmainen osasi upeasti ottaa kanssakeskustelijat huomioon, usein hyvin kauniisti.
Iines27 elokuuta, 2021 17:51
Tätä tekee jokainen. Alkaa puhua itsestään.
Vaan mikäs sen inhimillisempää, ja näin sen kuuluu ollakin. Se, että ylipäänsä puhuu ja sanoo jotakin, ottaa muihin kontaktia, on tärkeää virtuaalissakin.
Riku Riemu27 elokuuta, 2021 19:12
Nimimerkki "rauno räsänen" on viimeksi tämän vuoden elokuussa kommentoinnut blogin "Päreitä" viimeiseen kirjoitukseen, päreeseen, niinkuin Rauno sanoi. Uskon Mikistä, kun sanoi, ettei se enää Rauno ole, miksi olisi, ei sitä poistumista lukuunottamatta mikään selitä, miksei tee oikeita bloggauksia.
mikis28 elokuuta, 2021 12:58
Tämä nykyinen "rauno räsänen" on feikki. Hän kaivelee kuolleen Rauskin mineraalivarantoja kuin omia muniaan. - Kuulkaas nyt, lapsukaiset, Internetin ihmeellisessä maailmassa kaikki ei ole sitä miltä näyttää. (rakkaat Kyyhkyläiseni)
http://inez54321.blogspot.com/2021/08/mielenwikaisuuden-oireita.html
Pyydän epätietoisilta anteeksi syksyllä 2014 tapahtunutta kuolemaani, jota voinee elokuussa 2021 pitää sekä ennenaikaisena että hieman liioiteltuna. Ajoitus ei ollut ihan kohdallaan. Vakavasti sairas humoristi teki virhearvion.
RR
1
Analysoidaan hieman tätä tilannetta: Onko Rauno Räsänen kuollut vai elossa? Entä kuka olen minä, joka tässä tätä kirjoitan?
Kuka tahansa voi tarkistaa nopeasti osoitetietopalvelusta, onko kysytty henkilö elossa vai ei? Mutta sitä, olenko minä, joka tätä kirjoitan nimenomaan tuo kysytty Rauno Räsänen, ei voi suoraan todistaa osoitetietopalvelun antaman faktan avulla. Puhumattakaan nyt siitä, olenko alunperinkään ollut Rauno Räsänen vai olenko pelkästään naamioitunut tuon nimen taakse jne jne. – Tässä täytyy vain käyttää todennäköisyyteen perustuvaa tervettä järkeä, vaikkei se pahimpia skeptikoita vakuuttaisikaan.
Toisin sanoen Mikisen epäily on perusteltua, mutta ei vakuuttavaa. Voisin jopa väittää, että Mikis itse sepittää tarinaa feikki-räsäsestä samaan tapaan kuin alkuperäinen Räsänen (minä joka tätä kirjoitan) enemmän tai vähemmän sepitti syksyllä 2014 tarinaa lähiaikoina tapahtuvasta kuolemastaan, joka oli täysin mahdollinen monestakin syystä (diagnoosina 1/2013 oli vakava sydämen vajaatoiminta), mutta ei kovin todennäköinen enää sen jälkeen, kun kardiologi oli tehnyt viidennen ultraäänitutkimuksen maaliskuussa 2015.
Huomatkaa ensinnäkin ajankohta 1/2013: ultraääni näytti vakavaa sydämen vajatoimintaa ellei peräti katastrofaalisen huonoa iskutilavuutta, joka hieman parani kevään ja kesän aikana painon pudotessa kymmeniä kiloja. Elokuussa 2013 sydämen toiminnassa tapahtui dramaattinen muutos (siinä vaiheessa olin laihtunut jo 40 kg), joka alkaessaan parantaa sydämen iskutilavuutta samalla ajoi sydämen eteisvärinään ja flimmeriin. Joulukuun lopussa 2013 tehtiin ensimmäinen sähköinen rytminsiirto, joka vastoin kardiologin kaikkia ennustuksia onnistui (‘olisin voinut lyödä vetoa, että sydämesi ei enää koskaan mene tasarytmiin’ hän sanoi jälkeenpäin).
Tasarytmin seurauksena tavallista huomattavasti kookkaampi sydän muuttui elokuun jälkeiseenkin muutoksen verrattuna aivan mielettömäksi lihasmoukariksi, joka tuntui tulevan jokaisella iskulla läpi rinnan, mikä olotila vaikutti ainakin subjektiivisena tuntemuksena pahenevan jatkuvasti vuoden 2014 aikana (ks. PS).
2
Kevään 2014 aikana tehtiin kaksi ultraäänikuvausta, joissa sydämen iskutilavuus oli pysynyt samana kuin 9/2013 tehdyssä ultraäänessä, jossa iskutilavuus oli siis hieman parantunut lähtötilanteesta 1/2013 (jolloin pelkästään muutaman askeleen liikkuminen aiheutti tukehtumisen tunteen). Seuraava kuvaus tehtiin vasta maaliskuussa 2015. Kardiologi istui sen tehtyään tietokoneelleen ja huokaisi syvään: ‘joskus käy näin’. Sydämen iskutilavuus oli vuoden aikana parantunut jotakuinkin normaaliksi.
Teknisesti ottaen, mitattujen lukemien perusteella, sydän oli korjannut itse oman vajaatoimintansa. Mutta kyseessä ei totisesti ollut enää se sama entinen sydän, joka oli aiemmin sykkinyt lähes huomaamatta rinnassani vaan lihasmoukarihirviö, joka pahimmillaan tärisytti koko kroppaa ja rasitti jopa artroottisia polvia hakkaavalla liikkeellään. Sykkeen tempo ja ja voima saattoi yhtäkkiä muuttua (silti yhä tasarytmissä) ja horjuttaa jopa tasapainoa. Juuri tämä sydämen äärimmäisen voimakas hakkaava syke temppuiluineen teki ja tekee edelleen elämästäni ajoittaista helvettiä.
Sydämen vaikean vajaatoiminnan ennuste on huono. Tavallisesti se päättyy hyvinkin nopeasti kuolemaan. Minulle kävi päinvastoin, mutta korjaantumisprosessi teki sydämestäni pikemminkin sisälläni sykkivän ’alienin’ kuin rakkauden ja elämän symbolin.
Olotilani ahdistavine tuntemuksineen meni kesähelteillä 2014 niin huonoksi, että päätin viimein lokakuun alussa lopettaa blogin pitämisen. Olin nimittäin jo elokuussa lopettanut kirjojen lukemisen (Alasdair MacIntyren pedanttisen oppikirjamainen Who’s justice? Which rationality? jäi kesken), ja blogin lopettamispäätös on melko suora seuraus tästä tilanteesta (PPS.)
3
Miksi sitten vetäydyin blogimaailmasta antaen lokakuun puolivälissä ymmärtää kuolevani mahdollisesti jo lähipäivien aikana? Ehkä en olisi halunnut lähteä. Sekin on totta. Ehkä myös tämän takia halusin hieman dramaattisemman lopun. Luettakoon se minulle syyksi viimeisellä tuomiolla. En suoraan valehdellut, koska oletin tai jollain oudolla tavalla ainakin toivoin syksyllä 2014 ihan tosissani, että tämä on nyt tässä, muutamaa kuukautta pitempään en kestä.
Mitään varmaa kuolemantuomiota en kuitenkaan ollut saanut siinä vaiheessa. Tilanne ei faktisesti ollut enää niin paha kuin 1/2013, jolloin hengenlähtö oli ihan oikeasti lähellä.
Tämä tilanne kesti noin puoli vuotta. Kun kardiologi totesi maaliskuun (3/2015) ultraäänessä tilanteen normalisoituneen, minun olisi kai pitänyt tulla ‘ulos kaapista’ ja nousta niin sanotusti ylös haudastani, koska elämisen diagnostinen ennuste oli muuttunut totaalisti.
En tehnyt niin vaan aloin muistaakseni joskus kesällä 2015 pikku hiljaa lisäillä kommenttilaatikkoon jotain merkintöjä, ensin anonyyminä, sitten omalla nimellä. En halunnut kuitenkaan jatkaa blogia, mutta jotain kirjoihin ja kirjoittamiseen liittyvää halusin tehdä ja niinpä aloin kopioida sitaatteja lukemistani teoksista ja liittää ne tämän viimeisen blogipostauksen kommenttilaatikkoon. Niitä kertyikin monta sataa kesään 2018 mennessä.
4
Vähitellen olotilani alkoi siis aktivoitua. Olin päättänyt lukemisesta luopumisen alkaessa syyskuussa 2014, että jos vain elän, niin luen vielä yhden kirjan, kun se ilmestyy: John Fogertyn omaelämäkerta, joka sitten julkaistiin lähes puolen vuoden viivästymisen jälkeen syyslokakuun vaihteessa 2015 (Fogerty täytti 70 vuotta 28. 5/2015). Luin sen ensin englanniksi ja heti perään suomennetun version. Sen jälkeen olen lukenut kirjoja ehkä enemmän kuin koskaan ennen elämäni aikana.
Blogin pitämistä en kuitenkaan ole jatkanut ja tuskin tulen jatkamaankaan, vaikka halu julkaista uusia postauksia on joskus kova. Kuten huomataan, en julkaise tätäkään blogipostauksena vaan kommenttina, poissa julkisuudesta.
Pyydän anteeksi niiltä, jotka kokevat minun huiputtaneen heitä, mutta en osannut toimia tässä toisin. Halusin jatkaa jollain tavalla, mutta en avoimesti blogipiireissä, koska en jaksa enää stressata itseäni somessa. Täällä kommentilaatikossani olen ‘piilossa’ ja se riittää minulle (vai riittääkö?, miksi sitten ylipäätään kommentoin näitä asioita....)
*
Loppuun lyhyesti. Olenko siis oikea vai feikki-räsänen? Mitä väliä. Ehkä olen ansainnut nämä feikkiepäilyt, koska halusin tällä tavoin dramatisoida mahdollisen kuolemani.
Elämää ei voi yrittää hallita muuten kuin fiktion tasolla. Mutta halusinko luomalla ennenaikaisen/fiktiivisen kuoleman todella kuolla oikeasti? Ehkä vain halusin ‘maistaa’ kuolemaa hetken aikaa - toisin sanoen: vaikka saatoin todella toivoa kuolevani, halusin samalla myös voittaa kuoleman olemalla sitä ovelampi. Eikö Dostojevskin Riivaajien sympaattisin nihilisti Aleksei Kirillov yrittänyt jotain samankaltaista, kun hän yritti tehdä välinsä selväksi ‘liian’ kaikkivaltiaan Jumalan kanssa?
Tähän päädyttyäni lukija saattaa arvata, että Kirillovin ohella minulla on ollut mielessäni myös Jeesus Nasaretilaisen motiivit kuoleman suhteen. Mikä merkitsee, että edellä kerrottu on vain johdanto johonkin paljon syvempään ja laajempaan.
5
PS. Vaikka flimmeri on todella inhottava ja pahimmillaan hengenvaarallinen, se, toisin kuin tasarytmi, jakaa sydämen lyönnit useampaan iskuun tahdissa ikään kuin synkoopppina, jolloin niissä on vähemmän voimaa kuin tasarytmisessä tahdissa.
PPS. Syksyn 2014 tilannetta kuvaa ehkä parhaiten mindfullness-sydänkuntoutusryhmä uima-altaineen, jonka jouduin keskeyttämään viidennen kerran jälkeen syys—lokakuun vaihteessa liikkumisen vaikeutuessa jatkuvasti sydämen temppuilevan toiminnan takia.
Sydäntäni ei ensimmäisen rytminsiirron (12/2013) jälkeen vaivannut enää niinkään vajaatoiminta kuin jonkinlainen krooninen ylivirittyneisyys - turbovaihde, joka hellitti ainoastaan hetken ajaksi nukkuessa.
Tätä ylivirittyneisyyttä kardiologi tosin ei noteerannut juuri mitenkään vaan sanoi joka kerta ultraäänitutkimuksen jälkeen valittaessani sydämen sykkeen valtavasta voimasta, että juuri se voima yrittää ajaa sydäntäni flimmeriin. Hän oli kuvannut ja mitannut sydämen rakenteen eikä voinut tehdä asiassa sen enempää, mutta voisin varata ajan terveysasemalle, jos ongelmia ilmenee.
Terveysaseman omalääkäri ei sitten ymmärtänyt sydämestäni sitäkään vähää, mitä kardiologi – senkään vuoksi, että kardiologin raportista ei ilmennyt enää muita ongelmia kuin eteisvärinä: sydämen vajaatoiminta sen sijaan oli korjaantunut. Sitä päitsi kyseinen omalääkäri oli kaksi vuotta aiemmin eli syyskuussa 2012 jättänyt tutkituttamatta sydämen vajaatoimintavaihtoehdon, kun kävin hänen vastaanotollaan muista syistä, vaikka niin olisi välittömästi pitänyt tehdä. Neljä kuukautta myöhemmin 1/2013 päädyin lopulta nesteenpoistotiputukseen silloiseen Marian sairaalaan.
1
Riku väittää Iineksen blogissa sitkeästi, että olin nuorena taistolainen. En ollut. En ole koskaan ollut taistolainen, mikä ilmenee esim. aiemmasta Iineksen blogiin liittyvästä kommentistani, jos sen vain jaksaa lukea kokonaan ja ymmärtää, mitä siinä tarkoitetaan.
Seurasin 1970-luvun alussa Kotkassa taistolaisten toimintaa vuoden verran aika läheltä, mutta en koskaan kuulunut heidän porukoihinsa poliittisesta sitoutumisesta nyt puhumattakaan.
Kävin kaksi kertaa heidän opintopiirissään ja havaitsin, että se oli kuin uskonnollinen hartaudenharjoitustilaisuus, jossa opetettiin äärimmäisen dogmaattista marxilais-leniniläistä liturgiaa, jota kutsuttiin tieteelliseksi materialismiksi.
Pidin vissiä etäisyyttä näihin ihmisiin, koska keskustelu heidän kanssaan muodostui hyvin yksipuoliseksi. He vastasivat kaikkiin perustaviin kysymyksiin lopulta aina samalla tavalla: ‘kapitalisti/pääoma riistää meitä jatkuvasti kaikessa’, eikä tätä dogmia voinut asettaa kysymyksen alaiseksi millään tavoin leimautumatta revariksi (kehitykseen uskova, ei-vallankumouksellinen vasemmistolainen) – ei edes pohtimalla sitä analyyttisemmin. Jos teit niin, et kuulemma ollut heidän puolellaan vaan heitä vastaan.
Piti nimenomaan tunnustaa uskoa, viis siitä, minkälaiset motiivit tämän uskon viime kädessä synnyttivät ja ylläpitivät. Toki ihminen voi uskoa ja ehkä hänen onkin uskottava, mutta pitää hänen myös pystyä mahdollisimman rehellisesti kysymään, miksi uskoo.
2
Reilu vuosi näiden Kotkan tapahtumien jälkeen olin työssä Helsingin seudulla eräässä hoitokodissa. Sen johtaja oli umpitaistolaiseksi kääntynyt, gradua vaille pappi, joka oli keskeyttänyt teologian opintonsa. Joskus aamuisin sattui niin, että minä, hän ja keittäjämme söimme kolmistaan aamupuuroa keittiön pöydän ääressä.
Tuli puhe Portugalin neilikkavallankumouksesta, jonka johtajamme koki hyvin positiiviseksi asiaksi, mutta joutui siinä samassa toteamaan, että tilanne Chilessä oli mennyt tosi huonoon suuntaan Pinochetin vallankaappauksen jälkeen.
Hän henkäisi syvään ja totesi pateettisesti: No, kyllä Totuus vielä voittaa’. Minä onneton nuori hölmö menin kysymään aatteensa huumassa elävältä demagogilta: ‘Kenen totuus?’ Johtaja nousi yhtäkkiä seisomaan, löi samalla nyrkkinsä pöytään huutaen: ‘Älä pilkkaa Totuutta!’ Keittäjä ja minä jähmetyimme ja hiljenimme täysin. Johtaja lähti pois huoneesta.
Että tällaisia taistolaisia. Myöhemmin päivällä, johtajamme, joka oli muuten ihan hyvä tyyppi, pyysi minulta anteeksi ja mutisi jotain hyväksyvää kysymyksestäni. Se tapaus kuitenkin opetti minulle, että poliittisesti fanaattisia höyrypäitä ei kannata mennä ärsyttämään sellaisilla kysymyksillä, jotka osuvat ideologisen logiikan arkaan paikkaan.
On siis totuuden (pienellä t:llä) vastaista väittää minun olleen joskus taistolainen. Nykyään olen puoluekannaltani poliittisesti koditon vasemmistolainen, ollut jo pitkään.
Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että olisin jotenkin pehmentynyt ideologisesti. Olen nimittäin vuosien kuluessa tullut entistä vakuuttuneemmaksi, ettei kapitalismia pysty muuttamaan radikaalisti mikään muu kuin täydellinen vallankumous.
Valitettavasti jokainen vallankumous syö omat lapsensa - aina. Vallankumous synnyttää järjestelmän, joka muuttuu ikään kuin autoimmuunireaktioon sairastuneeksi organismiksi, joka kalvaa itsensä hengiltä.
En halua elää yhteiskunnassa, josta puuttuu perustuslaillinen sanavapaus ja jonka arvot ja normit toimivat ideologisen vainoharhaisuuden ja ilmiantokannustimien periaatteella.
Toisaalta en haluaisi elää muodollisesti demokraattisessa kapitalistisessa yhteiskunnassa, jossa parlamentaarisesti legitimoitu tekniikan ja pääoman liitto ajaa koko maapallon ekologiseen tuhoon kehittämällä yhä uusia ja koukuttavampia mielihalujen tyydyttämistapoja.
Minulle ei taida jäädä muuta periaatetta kuin Melvillen Bartlebyn toive: ‘I prefer not to’ (mieluummin ei). En tiedä, mihin se riittää. Kuolemiseen, luultavasti, ei enempään eikä vähempään.
taiston tie et voi tietää. täydellisyyteen pyrkiessä tiekin voi olla väärä vai eikä tuhokaan ole ehkä tulossa
jos et usko ihmiseen tarvitset valtion. ideaalit jotka auttavat
Yhteisön korostaminen johtaa kaksinaiseen vastuumaailmaan. Yhtäältä yhteisön korostaminen yksilön muokkaajana tarkoittaa, että yhteisöllä on suuri vastuu yksilön elämän kulusta en ymmärrä mise miksei kiina voi si olla oikeuspohjainen
meidän poliittiset toimijat ajattelevat vain tiettyyn pisteeseen eivät enempäää. ideaalit puuttuu. kärsimystä pitää jakaa tasapuolisesti. puhut ykslöstä mutta myös valtiolla voi olla upeita päämääriä. minusta etiikka voi olla jotenkin historiatonta
miten vapaa tahto liittyy identiteetin kehitykseen, minä en usko vapaaseen ¨tahetoon^. yksilöllä ei ole loputtomasti moraalisia voimavaroja koska terveys, lapsuus, vanhuus, vääränlainen yhteiskunta. mikä vika on yhteiset edut jakavassa ihmiskunnassa
ootko kokeillu puhelin app cardiosignal kiva
eikö vapaus ole ihan opittu käsite, sisältö. sinulle kerrotaan lapsena saat mennä tuonne asti ja tunnet itsesi vapaaksi aina sinne asti
Hegeliläinen dialektinen ajattelu ympättynä Nietzschen Tahtoa Valtaan = toimii!
Ja miten elää elämäänsä; siihen auttanut Carl Jungin arkkityypit (ego eli se miten tulkitset maailmaa, persona eli se maski joka sulla on julkisesti, shadow eli ne asiat jotka pitäisi sublimoida/jalostaa Nietzschen mukaan, anima/animus eli vastakkainen sukupuoli, mana persona eli se "influenceri" sussa ja Self eli ns. sielusi). Sen mukaan elämän tarkoitus on ymmärtää Selfiä (sieluasi).
Carl Jungin persoonatyypit (ENTJ, INTJ, etc.) kategorioi ihmismaailman. Esim. Ajattelijat, aistikkaat, tunteilevat ja intuitiiviset näkevät maailman erilaisesti. Introvertit ja ekstravertit etc.
Carl Jungin sankarinmatka on tyypillinen, jossa sankari lähetetään, vaikka Graalin maljaa etsimään. Sitä voi käyttää elämässä, vaikka sitä formia käytetään yleensä elokuvissa.
Rationalistisia filosofeja: Pythagoras, Plato, Descartes, Leibniz, Hegel.
Pythagoraan iskulause, "kaikki ovat numeroita, numero hallitsee kaikkea."
Platonin valtio etc.
Descartes, "ajattelen siis olen!".
Leibnizin Monadologia.
Hegelin filosofia pisti koko filosofian sen aikasen historian yhteen, Grand Philosophy.
Graalin maljan etsijät löytävät Totuuden matematiikasta.
Suosittelen kaikille Mike Hockneyn - The God Equation.
https://www.amazon.com/God-Equation-Book-ebook/dp/B0095WVJ8G/ref=sr_1_2?crid=8QW59OB5D67F&keywords=the+god+equation&qid=1645033965&sprefix=the+god+equation%2Caps%2C225&sr=8-2
Ja tohon edelliseen kommenttiin liittyvä: armageddonconspiracy.co.uk , kannattaa kattoa. Lasihelmipeliä.
pincode of my location
Give this idea a whirl, "Every journey begins with a step." Room Heater is helpful. That's an endless circle. I, in reality, do dislike Portable Heater. The chances of this are minuscule. It Portable Heater changed my life forever. Why should it matter? We can all feel better touching on Room Heater at this moment. The main reason I use Room Heater is to improve that.
https://www.offerplox.com/e-commerce/alpha-heater-reviews/
https://www.offerplox.com/e-commerce/ecothermal/
https://www.offerplox.com/e-commerce/heatzo-heater/
https://www.offerplox.com/weight-loss/figur-kapseln/
https://www.offerplox.com/weight-loss/keto-fiber-gummies/
https://www.offerplox.com/e-commerce/alpha-heat-reviews-uk/
Huomenta. tulee kylymä talvi
.xr ..o.
good morning
Post a Comment