Olen perehtynyt melkein kaikkiin asioihin ja ymmärrän niitä, jos vain haluan. Ainoastaan omat tekoni, tunteeni ja naisen logiikka ovat jääneet minulle mysteereiksi.
2 Toiseksi kuten olemme jo useaan otteeseen nähneet, inklusiiviset poliittiset instituutiot tukevat inklusiivisia taloudellisia instituutioita, jotka puolestaan tukevat niitä. Tästä syntyy toinen hyvän kierteen mekanismi. Inklusiiviset taloudelliset instituutiot paljastavat räikeimmät ekstraktiiviset taloudelliset suhteet, kuten orjuuden ja maaorjuuden, vähentävät monopolien merkitystä ja luovat dynaamisen talouden, jotka kaikki pienentävät vallan väärinkäytöstä yksilölle koituvia taloudellisia etuja ainakin lyhyellä aikavälillä. Koska Britannian taloudelliset instituutiot olivat riittävän inklusiiviset 1700-luvulla, eliitillä ei ollut paljonkaan voitettavanaan takertumalla valtaan ja itse asiassa palon menettävänään, jos se olisi laajasti tukahduttanut vaatimukset suuremmasta demokratiasta Tämän hyvän kierteen ominaisuuden ansiosta asteittainen siirtymä demokratiaan 1800-luvun Britanniassa sekä pienensi eliitin tuntemaa uhkaa että kasvatti prosessin onnistumisen todennäköisyyttä. Tilanne oli toinen Itävalta-Unkarin ja Venäjän kaltaisissa yksinvaltaisissa hallinnoissa, joissa taloudelliset instituutiot olivat edelleen erittäin ekstraktiivisia ja sen seurauksena 1800-luvun loppupuolen vaatimukset suuremmasta poliittisesta inklusiivisuudesta tukahdutettiin, koska eliitillä oli paljon menetettävänään vallan jakamisessa.
Lopuksi vapaa media usein kukoistaa inklusiivisten poliittisten instituutioiden alaisuudessa, vapaa media antaa usein informaatiota inklusiivisia instituutioita uhkaavista asioista ja käynnistää tällaisten asioiden vastustuksen, kuten tapahtui yhdysvalloissa 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä ja 1900-luvun ensimmäisellä neljänneksellä, kun rosvoparonien kasvava taloudellinen valta uhkasi taloudellisten instituutioiden olennaisia piirteitä.
Vaikka alati jatkuvien kiistojen tulos on edelleen kontingentti, hyvät kierteet luovat näillä mekanismeillaan vahvan taipumuksen sille, että inklusiiviset instituutiot säilyvät, vastustavat haasteita ja laajentuvat, kuten tapahtui Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Valitettavasti ekstraktiiviset instituutiot luovat yhtä vahvoja itseään säilyttäviä voimia, kuten seuraavassa luvussa näemme. Niistä syntyy noidankehä.
Daren Acemoglu, James A. Robinson: ‘Miksi maat kaatuvat. Vallan, vaurauden ja varattomuuden synty’, s. 322-323.
Sanat ovat myös tekoja. Filosofi Risto Koskensilta väittää, että sanat eivät pelkästään kuvaile todellisuutta, ne myös luovat sitä. Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Tina Cavén.
Kun liittoutuneiden sotilaat vuonna 1944 nousivat maihin Normandiassa, heillä oli mukanaan käsikirja, johon oli koottu tarkat tiedot saksalaisten joukkojen asemista, vahvuuksista ja aseistuksesta. Kirjasen nimi oli Invade mecum, joka on sanaleikki sanasta invade, eli ’hyökätä’ ja latinankielisestä käsitteestä vade mecum, kirjaimellisesti ’kulje kanssani’ ja konkreettisesti: käsikirja. Eli hyökkäyksen käsikirja.
Käsikirjan toimittamisen ja sanaleikin takana oli Ison-Britannian tiedustelujoukkojen tuolloin 33-vuotias everstiluutnantti John Langshaw Austin. Ennen sotaa Austin opiskeli ja opetti Oxfordissa filosofiaa ja etenkin klassista filosofiaa; Aristoteles oli hänelle elinikäisen kiinnostuksen kohde. Hän oli oxfordilaisen filosofikoulukunnan kärkihahmo ja Euroopan filosofimaailmassa samaa sarjaa mm. Ludwig Wittgensteinin kanssa.
Sodan jälkeen Austin jatkoi opettamista Oxfordissa. Hän julkaisi muutamia artikkeleita, mutta ei kirjoja – joko hän oli kirjoitustensa suhteen perfektionisti tai sitten Austin oli kiinnostuneempi kuuntelevista oppilaistaan kuin lukijoistaan. Hänen tunnetuimmat luentoihin perustuvat teoksensa Sense And Sensibilia ja Näin tehdään sanoilla julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. John Langshaw Austin menehtyi keuhkosyöpään 48-vuotiaana vuonna 1960.
Näin tehdään sanoilla ilmestyi viime syksynä vihdoin suomeksi ja nyt kaikki, jotka haluavat tehdä sanoilla voivat tutustua alan perusteokseen ja sen käsitteisiin kuten puheteko, konstatiivi, performatiivi, luontumisehto ja tietenkin lokuutio, illokuutio ja perlokuutio.
Jotta tutustuminen hieman helpottuisi, kysytään nyt Austinin teoksen suomentaneelta filosofi Risto Koskensillalta, voiko sanoilla tehdä.
01. All of Me (Gerald Marks/Seymor Simons) 02. The The A-Train (Billy Streyhorn) 03. Al the Things You Are (Jerome Kern/Oscar Hammerstein) 04. Satin Doll (Duke Ellington/Billy Strayhorne) 05. Fly Me to the Moon (Bart Howard) 06. Autumn Leaves (Jodeph Kosma/Jacqes Prevert) 07. My Romance (Richard Rogers/Lorenz Hart) 08. Take Five (Paul Desmonds) 09. How High the Moon (William Morgan Lewis/Hancy Hamilton) 10. The More I See You (Harry Warren/Mack Gordon) 11. Someday My Prince Will Come (Frank Churchill/Larry Morey) 12. Don't Mean A Thing (Duke Ellington/Irving Mills)
Voimme ymmärtää paremmin universaalisen tunnustuksen rationaalisuuden vertaamalla sitä muihin tunnustuksen myöntämisen muotoihin, jotka eivät ole rationaalisia. Esim. nationalistinen valtio, jossa kansalaisuus on rajattu vain tiettyyn kansalliseen, etniseen tai rodulliseen ryhmään kuuluville ihmisille, nojautuu epärationaaliseen tunnustuksen myöntämisen muotoon. Nationalismi on sangen selvästi tunnustuksen tavoittelun ilmaus, thymoksesta lähtöisin. Nationalistin kiinnostus ei suuntaudu ensisijaisesti taloudelliseen hyötyyn, vaan tunnustuksen saamiseen ja arvokkuuden ylläpitämiseen. Kansallisuus ei ole ihmisen luonnollinen piirre; ihminen kuuluu johonkin kansalliseen ryhmään vain siinä tapauksessa, että muut ihmiset tunnustavat hänet sen piiriin kuuluvaksi. Ihminen ei kuitenkaan tässä tapauksessa tavoittele tunnustusta itselleen yksilönä, vaan ryhmälle, johon hän kuuluu. Nationalismi on tavallaan menneiden aikojen megalothymian muuntunut, nykyaikaisempi ja demokraattisempi muoto. Yksittäiset ruhtinaat eivät enää taistele henkilökohtaisesta kunniastaan, vaan nyt kokonaiset kansakunnat vaativat tunnustusta kansallisuudelleen. Aristokraattisen herraihmisen tavoin nämä kansakunnat ovat osoittaneet olevansa valmiita antautumaan väkivaltaisen kuoleman vaaraan tunnustuksen saadakseen, hankkiakseen itselleen ‘paikan auringossa’.
Kansallisuuteen ja rotuun perustuva tunnustuksen saamisen halu ei kuitenkaan ole rationaalista. Ihmisen ja muiden olentojen välinen erottelu on täysin rationaalista: vain ihmiset ovat vapaita eli pystyvät tunnustuksen saadakseen taistelemaan kamppailussa, jossa panoksena on pelkkä arvostus. Tämä erottelu pohjautuu luontoon tai pikemminkin luonnon valtapiirin ja vapauden valtapiirin väliseen jyrkkään siirtymään. Ihmisryhmien väliset erot taas ovat ihmiskunnan historian sattumanvaraisia ja mielivaltaisia sivutuloksia. Ja kansallisuusryhmien taistelu niiden kansallisen arvokkuuden tunnustamisesta johtaa kansainvälisissä suhteissa samaan umpikujatilanteeseen kuin aristokraattisten herrojen välinen taistelu arvostuksesta: jokin kansakunta saa herran aseman ja toisesta tulee orja. Kummankin osaksi tuleva tunnustus jää epätyydyttäväksi samoista syistä kuin alkuperäisessä herruuden ja orjuuden välisessä suhteessa yksilötasolla.
Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen, 1992, s. 253-54.
Analyysi: Populismi uhkaa demokratiaa – ja noudattaa aina samaa kaavaa [Esko Varho, Yle]
Populistien valtaannousu Euroopassa saattaa hajottaa koko Euroopan unionin. Aatteen synkkä historia näyttää unohtuneen.
– Populismi johtaa sivilisaation tuhoon! Näin jyrisi EU:n komission varapuheenjohtaja ja entinen Suomen pääministeri Jyrki Katainen Politico.eu-lehden haastattelussa marraskuussa 2016. Myöhemmin samana päivänä Donald Trump valittiin Yhdysvaltain presidentiksi.
Populismi on pitkään ollut nousussa niin Euroopassa kuin muualla. Ranskassa, Italiassa ja Hollannissa populistit saattaavat voittaa vuoden 2017 vaalit. Saksassa populistit ovat nousseet lähes tyhjästä merkittäväksi poliittiseksi voimaksi. Unkarissa, Puolassa ja Turkissa populistit ovat jo vallassa.
Iso-Britannian EU-eroa on selitetty pitkälti populismilla. Ja jos äärioikeistolainen populisti Marine Le Pen voittaa keväällä Ranskan presidentinvaalit, on mahdollista, että koko EU hajoaa. Populismin historialliset jäljet, muisto demokratian tuhosta 1930-luvulla on pelottava.
Ja nyt maailman vaikutusvaltaisimmaksi ihmiseksi eli Yhdysvaltain presidentiksi on valittu puhdasverinen populisti, Donald Trump.
Miksi populismi sitten on monista niin vaarallista? Ja ennen kaikkea, mitä populismi oikeastaan on?
Näihin kysymyksiin on yrittänyt vastata yhdysvaltalaisen Princetonin yliopiston politiikan tutkimuksen professori Jan-Werner Müller. Müllerin viime vuonna ilmestynyt kirja, Mitä on populismi? (What is populism?) kuului vuoden puhutuimpiin kirjoihin maailmassa.
Saksalainen, aatehistoriaan laajasti perehtynyt Müller avaa kirjassaan seikkaperäisesti populismin ydintä. Kirja osoittaa, että eri maissa toimivat populistiset liikkeet noudattavat usein hämmästyttävän samaa kaavaa.
Müllerin mukaan populismi ei ole järjestelmällinen oppisuuntaus, mutta se näyttää seuraavan omaa sisäistä logiikkansa. Näyttää myös ilmeiseltä, että populistijohtajat eri puolilla maailmaa ovat hyvin tietoisia siitä, mikä tuo logiikka on. Politiikka on hyvin systemaattista, eikä suinkaan improvisoitua tai kotikutoista.
YLE-maassa on jotain mätää – tai sitten ei. Päätoimittaja painostaa alaisiaan rajoittamalla näiden toimituksellisia valintoja eli sanan vapautta. Tällaista menettelyä pidetään tiedottamislinjan määrittelynä, josta vastaa päätoimittaja. ....... ‘Päätoimittajat: Uutisoimatta jättäminen ei rajoita sananvapautta. Päätoimittajan organisaatiossa työskentelevältä toimittajalta pitää voida edellyttää lojaliteettia työnantajansa linjauksia kohtaan, sanovat päätoimittajat.’
Filosofilta käytännön neuvoja pakolaiskriisin ratkaisuun – "Avoimien rajojen vaatijat tekopyhiä"
Filosofi Slavoj Žižek ärsyttää pakolaisnäkemyksillään vasemmistolaisia liberaaleja ja suvaitsevaisia rajojen avaajia. Žižekin mukaan oman elämäntavan puolustaminen ei itsessään ole rasistista. ........ Slavoj Žižek kommentoi Euroopan turvapaikkakriisiä juuri suomennetussa kirjasessa Uusi luokkataistelu – Terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt.
Ensin Žižek haukkuu EU:n.
– Puoliksi traaginen ja puoliksi koominen sekoitus EU-jäsenmaiden voimattomia selityksiä ja kaoottis-egoistista käyttäytymistä sekä kyvyttömyys saada aikaan edes vähäisintä määrää koordinoitua toimintaa ei ole vain osoitus EU:n täydellisestä epäonnistumisesta vaan myös välitön uhka sen säilymiselle.
Sitten Žižek haukkuu tekopyhiksi ne, jotka vaativat avoimia rajoja. He esiintyvät turmeltuneen maailman kauniina sieluina, vaikka salaa tietävät, että rajojen avonaisuus johtaisi Euroopassa välittömästi populistiseen kapinaan.
En ole kuullut syvempää, ylväämpää ja luontevampaa blues-kitaran soundia kuin sen, mikä nuoren Peter Greenin kitarasta lähtee. Ei ollut kuullut myöskään B.B. King. Sametinpehmeää ja täyteläistä. Tällaista kosketusta kitaran kieliin ei saa aikaan koneilla vaan ainutlaatuisen herkillä sormilla, jotka ovat kuin ukkosen johdattamia, joiden voimasta soittajan sielu muuttuu metallisen värähtelyn kautta ääneksi. Etenkin kappaleet If you be my babe, Albatross, Before the beginning, Rollin’ man, Need your love so bad. Lemon squeezer puolestaan osoittaa, miten hienosti Green on sisäistänyt huuliharpun ja laulun osana blues-ilmaisua.
Satunnainen kommentaattori kirjoittaa: ‘Green's Les Paul tone here - straight into a Fender amp - no pedals whatsoever - is monster! Listen to 'Before the Beginning' and 'Rollin' Man' and 'Need your love so bad'. Wonderful tone.’
https://www.youtube.com/watch?v=qyOgKgUpNGo
Peter Green's Fleetwood Mac ~ Shrine '69 ( Full Album ) Live In South California
Live In Southern California Jan 25,1969
Track List "Tune Up" – 00:00 "If You Be My Baby" – 02:11 "Something Inside of Me" – 06:39 "My Sweet Baby" – 10:42 "Albatross" – 15:09 "Before the Beginning" – 18:36 "Rollin' Man" – 21:42 "Lemon Squeezer" – 27:15 "Need Your Love So Bad" – 32:45 "Great Balls of Fire" – 39:44
Amy on sydäntäsärkevä elokuva hukatusta lahjakkuudesta.
En pyri tähdeksi, haluan vain laulaa."― Amy Winehouse
Asif Kapadian ohjaama dokumenttielokuva laulaja Amy Winehousesta on liikuttavaa, koskettavaa, sydäntäsärkevää ja raivostuttavaakin katsottavaa. Se on paitsi erinomainen musiikkielokuva ja taitavasti koottu henkilökuva myös järkyttävä tarina hukatusta lahjakkuudesta. Kapadia rakentaa monenlaisista arkistomateriaaleista ja läheisten avomielisistä haastatteluista muotokuvan tavallisesta tytöstä, jolla oli tavallisia ongelmia ja epätavalliset musiikilliset lahjat. Tästä yhdistelmästä syntyi suurenmoista musiikkia ja sekavaa elämää.
Musiikin historian suurimpiin blueslaulajiin verrattu lontoolainen Amy Winehouse (1983–2011) ehti tehdä lyhyen elämänsä aikana vain kaksi albumia, Frank (2003) ja Back to Black (2007). Hän kohosi nopeasti musiikkimaailman huipulle mutta tuli myös rytinällä alas. Hänen henkilökohtaisia ongelmiaan, huumeidenkäyttöä, alkoholismia, syömishäiriöitä ja sotkuisia ihmissuhteita riepoteltiin estoitta julkisuudessa. Kuuluisuus toi siipeilijöitä ja hyväksikäyttäjiä, ja kun alamäki alkoi, entiset ylistäjät liittyivät pilkkaajien kuoroon.
Amy Winehouse kuoli alkoholimyrkytykseen 27-vuotiaana.
Moniäänisessä elokuvassa Amya muistelevat niin ystävät ja kollegat kuin rakastetut ja perheenjäsenet. Kaikki heistä eivät herätä katsojissa sympatiaa. Elokuvassa korostetaan myös sitä, miten henkilökohtaisia, rehellisiä ja raadollisia Amy Winehousen laulujen lyriikat olivat. Ne ovat keskeinen osa elokuvan tarinaa. "Ensin tulivat laulut", Kapadia totesi luennoidessaan Helsingissä joulukuussa 2015. "Rakensin elokuvan kuin Bollywood-musikaalin."
"Laulut kertovat elokuvan tarinan", kertoi Amyn ohjaaja Asif Kapadia. Kaikkien aikojen menestyneimpiin dokumenttielokuviin kuuluva Amy voitti parhaan dokumenttielokuvan Oscarin helmikuussa 2016. Se saa nyt tv-ensi-iltansa Suomessa.
Elokuvan jälkeen nähdään ja kuullaan Amy Winehousea parhaimmillaan, intiimissä konsertissa Lontoon Porchester Hallissa vuonna 2007. 23-vuotias laulaja oli juuri valittu Britannian parhaaksi naisartistiksi. Tässä konsertissa hän näytti kaikille mistä syystä.
‘Jollei Pascalilla olisi ollut mielessään muuta kuin jonkin suuren hyödyn saavuttaminen tai vaikka häntä olisi innoittanut jopa pelkästään maineen tavoittelu, en voi käsittää, että hän olisi koskaan pystynyt kokoamaan kaikkia henkensä voimia, niin kuin hän teki, saadakseen paremmin selvitetyksi Luojan suurimmat salaisuudet. Kun näen hänen ikään kuin repivän sielunsa irti kaikista elämän arjen asioista omistautuakseen täysin näihin tutkimuksiin ja katkaisevan ennenaikaisesti ruumista elämään yhdistävät siteet, kuolevan vanhana miehenä ennen kuin sielu ehti neljänkymmenen vuoden ikään, seison hämmästyneenä ja tajuan, ettei mikään tavanomainen pysty tuottamaan noin poikkeuksellisia ponnistuksia.’
Pascal, joka oli lapsena keksinyt omin päin Eukleideen teoreemat, vetäytyi luostari yksinäisyyteen 31-vuotiaana. Hän oli sitonut piikkivyön sen tuolin istuimelle, jolla hän istui, kun ihmiset tulivat pyytämään häneltä neuvoja, ja aina kun hän tunsi keskustelun tuottavan mielihyvää hän painautui piikkejä vasten kiduttaakseen itseään. Pascal oli Nietzschen tavoin sairaalloinen koko aikuisikänsä eikä pystynyt neljänä viimeisenä vuotenaan olemaan lainkaan yhteydessä muihin ihmisiin. Hän ei hölkännyt eikä ollut huolissaan passiivisen tupakoinnin vaikutuksesta terveyteensä, mutta pystyi sentään ennen kuolemaansa merkitsemään muistiin hengellisiä mietteitä, jotka kuuluvat syvällisimpiin länsimaisen perinteen piirissä. Se tosiseikka, että sangen lupaava ura hyötyä tuottavan matematiikan uralla saattoi tuolla lailla jäädä syrjään uskonnollisen mietiskelyn takia, on erityisesti raivostuttanut erästä amerikkalaista elämäkerran kirjoittajaa, joka arveli, että jos Pascal olisi vain suostunut ‘tempautumaan irti....hän olisi voinut toteuttaa elämässään kaiken, mitä hänessä oli, sen sijaan että hän tukahdutti siitä suurimman osan mielettömän mystiikan sekä ihmisen kurjuutta ja arvokkuutta koskevien latteiden huomioiden massaan.’”
Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen, 1992, s. 379-380. * Luulenpa, että Blaise Pascal ei olisi katsellut tosi-teeveetä, samaa kaavaa jauhavia ihmissuhde- ja rikossarjoja tai kaiken vähänkään arvokkaamman oivalluksen säälittävän halveksuttavaksi lässytykseksi latistavia mainoksia eli näitä meidän ylisensitiivis-arvopluralistisen ja markkinaliberaaliksi uhkapelihelvetiksi muuttuneen aikakautemme ‘sivistyksellisiä’ brandy-ikoneita; - ja vain naivin valistusoptimismin naturalisoima [tekisi mieleni sanoa ‘denaturoima’] utilitaristi-teknokraatti voi tuskailla sitä, ettei Pascal jatkanut häikäisevää ja ‘hyödyllistä’ matemaatikon uraansa vaan eristäytyi luostariin kirjoittelemaan kaiken maailman mystisiä latteuksia, joilla ei ole käyttöä tieteellisesti ajatteleville teknovoluntarismiin hurahtaneille ateisti-innovaattoreille [jotka useimmiten, luovuudestaan ja lahjakkuudestaan huolimatta, ovat piilodogmaattisia tosikkoja; esim. Tuomas Enbuske ja Juha Hurme]. * https://fi.wikipedia.org/wiki/Francis_Fukuyama https://en.wikipedia.org/wiki/Francis_Fukuyama https://en.wikipedia.org/wiki/The_End_of_History_and_the_Last_Man https://fi.wikipedia.org/wiki/Alexis_de_Tocqueville https://en.wikipedia.org/wiki/Alexis_de_Tocqueville https://fi.wikipedia.org/wiki/Blaise_Pascal https://fi.wikipedia.org/wiki/Denaturointi
‘Tunteemme ja halumme ovat yhtä hyviä kuin kohteensakin, ja ne muuttuvat jatkuvasti kohteisiinsa nähden [....] Arvojen ensisijainen lähde ei ole irrallinen tahto. On vain ponnisteleva inhimillinen henki olemassaolon suossa, johon se aina joka hetki huomaa vajonneensa. Elämme ‘keskinkertaisessa’ maailmassa [....] Koemme etäisyyden, joka erottaa meidät täydellisyydestä, ja päädymme sijoittamaan täydellisyyden ideamme sekasortoisen olemassaolon ulkopuolelle vertauskuvallisessa merkityksessä. [....] Voimme nähdä, kuinka hyvän muoto [....] valaisee yksittäisiä näkymiä ja antaa eriytyneille moraalisille hyveille ja näkemyksille niiden edellyttämät määrätyt rakenteet. Näin ilmiöt pelastetaan ja yksityiskohdat lunastetaan, tässä valossa [.....] Tämä on metafysiikkaa, joka luo kuvan ja vetoaa sen avulla meihin, jotta katsoisimme, löydämmekö juuri tämän kuvan syvimmästä kokemuksestamme. Sana ‘syvä’ tai jokin vastaava metafora on tässä vetoomuksen olemusta.’
Sitaatti Iris Murdoch’ilta kirjassa Johdatus taiteen filosofiaan [Richard Eldridge], s. 11.
‘Kokemuksemme mukaan aurinko kiertää maata. Tosiasiallisesti maa kiertää aurinkoa. Kokemus on siis arvoton faktan rinnalla’ [sanoi fysikaalinen reduktionisti Kari Enqvist] ....... Subjektiivinen kokemus luo merkityksiä. Merkityskokemukset eivät ole faktoja. Siis: faktat eivät ole merkityksiä: ne eivät perustu kokemukseen. ‘Puhdas’ havainto ei ole kokemus vaan metodisesti ja teknisesti rakennettu aistimisen äärimmäisen tarkennettu tapa ja muoto, joka ei jäsenny välittömänä merkityskokemuksena vaan pelkästään teoreettisena mallinnuksena. Kukaan ei voi kokea Higgsin hiukkasta samassa mielessä kuin hän kokee esim. auringon lämmön, kuun heijastaman valon tai kivun tunteen ja veren hajun. Huipputeknologian ja teoreettisen mallinnuksen mahdollistamat kokemukset äärettömän pienistä ja suurista kohteista eivät ole luonnollisia havaintoja, eivätkä siten kokemuksia lainkaan. Ne ovat mahdollisimman ‘puhtaita havaintoja’, joista subjektin vaikutus on minimoitu. Luonnollinen aistihavainto ei kykene hahmottamaan äärimmäisen pieniä ja äärimmäisen suuria kohteita kuin mallinnuksen avulla teoreettisesti kontrolloidussa ja metodis-teknisesti rajatussa havaintokuplassa.
Väite siitä, että kokemus on usein faktaan verrattuna virheellinen ja siten arvoton, riisuu faktan kokemuksen subjektiivisuudesta eli intentionaalisuudesta ja perspektiivisyydestä, mutta ei selvennä sitä, miksi fakta on merkityksellinen eli arvokas. Aivan ilmeisesti tällainen arvokkuus voi syntyä ainoastaan semanttisessa kentässä, joka on väistämättä subjektiivisen kokemisen aluetta. Mutta juuri siitähän tiedemies pyrkii eroon. Miten ihmeessä hän siis voi väittää, että fakta olisi itsessään jotenkin arvokkaampaa kuin kokemus, jos ja kun se ei ole riippuvainen merkityskokemuksellisuudesta ja siten semantiikasta [oppi sanojen merkityksistä], jonka perustana toimii jako tosiin ja epätosiin väitteisiin? Toki me voimme hyödyntää faktaa, mutta tällöin se siirtyy välittömästi takaisin semanttisen kentän alueelle, jos se nyt sieltä koskaan on edes poistunut. Joka tapauksessa semantiikan ulkopuolella vaikuttavana [ei-intentionaalisena ja ei-perspektiivisenä] ilmiönä fakta ei kuitenkaan voi olla tosi eikä epätosi. Se on niin kuin se on: havaittavissa mutta ei koettavissa. Faktan totuusarvo mahdollistuu tieteellisessä kuplassa vain ja ainoastaan kontrolloidun kokeellisen mallinnuksen puitteissa, ei kokemukseen perustana varmuutena.
Niinpä on jotakuinkin mieletöntä kysyä ovatko maailma, todellisuus, oleminen tai Jumala faktoiksi ymmärrettyinä tosia vai epätosia. Ne ovat niin kuin ne ovat. Ruusu on ruusu on ruusu jne. Täydellinen tieto empiirisenä faktana on absoluuttista triviaa eli itsestään selvää, ongelmatonta ja siten ikään kuin ‘tyhjää’ havaintoa, jota mikään kokemuksellinen tietoisuus ei voi merkityksellistää eikä asettaa kysymyksenalaiseksi.
Paradoksaalisesti täydellinen tieto on saavutettu vasta sitten, kun mitään kokemuksellista kysymystä havainnosta ei enää nouse tietoisuuteen. Tätä Wittgensteinin on viime kädessä täytynyt tarkoittaa toteamuksellaan, että epäilyn on joskus loputtava, ja se loppuu vasta silloin, kun tiedostava kokemus ei enää kysy miksi, koska vastaus on jo saatu. Tietenkään emme voi tietää, todistamisesta nyt puhumattakaan, silloin sitä, että tuo vastaus [fakta, ei ainoastaan kokemus] todella on saatu. Kysymystä vain ei enää voi asettaa, koska mikään kysymys ei enää nouse tietoisuuteen. Niinpä siitä mistä ei voi puhua ei tarvitse edes vaieta, koska sitä ei inhimillisenä merkityskokemuksena ole enää edes olemassa.
Vieraantuminen ei-symbolisesta vaistonvaraisesta, ikään kuin välittömästä olemisesta on tietoisuuden syntymisen dialektinen lähtökohta. Kokemuksellinen tietoisuus, joka väistämättä rajautui yksilöllisenä havaintona voi saavuttaa ‘faktisen olemisen uudelleen’ vasta ja vain sulautuessaan takaisin siihen. Kääntäen tämä tarkoittaa sitä, ettei [luonnon]tiede koskaan saavuta faktoja kokemuksellisesti [vaan pelkästään matemaattisesti; matematiikka ymmärrettynä ei-semanttisesti eli ‘puhtaana’ välineenä] niin kauan kuin ihmisen tiedollinen kompetenssi [kognitiiviset havaintoresurssit] ja ylipäätään kokemisen mahdollisuuden [transsendentaaliset] ehdot eivät muutu radikaalisti [tavalla, jota emme voi kokevina ihmisinä ymmärtää] eli/tai sulaudu ikään kuin mystisesti faktaan [olemiseen, todellisuuteen, maailmaan, jumalaan].
Kokemuksellinen, yksilöllinen varmuus ja fysikaalisessa teoria-havaintokuplassa saavutettu varmuus eroavat kategorisesti/ontologisesti toisistaan. Tällaista näkemystä voi kutsua tieteenfilosofisella slangilla joko teoria-havaintokuplassa saavutettuja faktoja korostaen a] monistis-emergentiksi kaksoisaspektiteoriaksi tai ihmisen elämismaailman merkityskokemuksellisuutta korostaen b] ei-metafyysiseksi ontologiseksi dualismiksi. Itse painotan enemmän jälkimmäistä, koska en ole tavannut vielä ainuttakaan täydellistä tiedemiestä eli ihmistä jolta puuttuu tykkänään subjektiivisen kokemuksellisuuden aiheuttama rajoittuneisuus.
Filosofien haikailema [ja fysikalistien/naturalistien oudoksuma] tiedon ihanne toteutuu vasta sitten, kun kokemuksellinen varmuus ja teoria-havaintokuplassa saavutettu varmuus yhdistyvät, olkoonkin, että emme enää silloin ole todistamassa tämän varmuuden läsnäoloa. Kari Enqvistin kaltaiset piilodogmaattiset reduktionistit eivät kuitenkaan näytä ymmärtävän tätä argumentatiivista paradoksia. Joko he ovat älyllisesti laiskoja tai sitten he ovat tehneet tieteelliseksi kutsumansa ideologisen valinnan, jonka mukaan vain ja ainoastaan fysikaalisen teoria-havaintokuplan varmuus on inhimillisen tiedon päätepiste ja luonnontiede [etenkin fysiikka ja mikrobiologia] sen alttari.
Alun sitaatista ilmenevä asenne viestiikin lakonisesta letkeydestään huolimatta sanojansa [Kari Enqvistin] olevan pikemminkin piilodogmaattinen tosikko kuin inhimillisen tietoisuuden intentionaalisuutta ja ylipäätään ajattelun mahdollisuuden ehtoja realistisesti ymmärtävä ajattelija. Mutta sitähän kaikki tai ainakin kaikkein ‘luupäisimmät’ reduktionistit aina ovat olleet: valistususkoisen tiedehybriksensä suureen mystis-kaikkivoipaan Faktaan kätkeviä jesuiittoja tiedemiehen valepuvussa; heidän kutsumuksenaan on yhden ja ainoan oikean opin puolustaminen. Niinpä myös Kari Enqvistin tutkijan ‘nöyryys’ osoittautuu lopulta metodisen monistin piilodogmaattiseksi arroganssiksi.
Soloist Patti Smith performs a moving rendition of Bob Dylan’s A Hard Rain’s A-Gonna Fall at the Nobel Prize Award Ceremony at Stockholm Concert Hall.
https://www.youtube.com/watch?v=941PHEJHCwU
"A Hard Rain's A-Gonna Fall"
Oh, where have you been, my blue-eyed son? And where have you been my darling young one? I've stumbled on the side of twelve misty mountains I've walked and I've crawled on six crooked highways I've stepped in the middle of seven sad forests I've been out in front of a dozen dead oceans I've been ten thousand miles in the mouth of a graveyard And it's a hard, it's a hard, it's a hard, and it's a hard It's a hard rain's a-gonna fall.
Oh, what did you see, my blue eyed son? And what did you see, my darling young one? I saw a newborn baby with wild wolves all around it I saw a highway of diamonds with nobody on it I saw a black branch with blood that kept drippin' I saw a room full of men with their hammers a-bleedin' I saw a white ladder all covered with water I saw ten thousand talkers whose tongues were all broken I saw guns and sharp swords in the hands of young children And it's a hard, it's a hard, it's a hard, and it's a hard It's a hard rain's a-gonna fall.
And what did you hear, my blue-eyed son? And what did you hear, my darling young one? I heard the sound of a thunder that roared out a warnin' I heard the roar of a wave that could drown the whole world I heard one hundred drummers whose hands were a-blazin' I heard ten thousand whisperin' and nobody listenin' I heard one person starve, I heard many people laughin' Heard the song of a poet who died in the gutter Heard the sound of a clown who cried in the alley And it's a hard, it's a hard, it's a hard, it's a hard And it's a hard rain's a-gonna fall.
Oh, what did you meet my blue-eyed son ? Who did you meet, my darling young one? I met a young child beside a dead pony I met a white man who walked a black dog I met a young woman whose body was burning I met a young girl, she gave me a rainbow I met one man who was wounded in love I met another man who was wounded in hatred And it's a hard, it's a hard, it's a hard, it's a hard And it's a hard rain's a-gonna fall.
And what'll you do now, my blue-eyed son? And what'll you do now my darling young one? I'm a-goin' back out 'fore the rain starts a-fallin' I'll walk to the depths of the deepest black forest Where the people are a many and their hands are all empty Where the pellets of poison are flooding their waters Where the home in the valley meets the damp dirty prison And the executioner's face is always well hidden Where hunger is ugly, where souls are forgotten Where black is the color, where none is the number And I'll tell and speak it and think it and breathe it And reflect from the mountain so all souls can see it And I'll stand on the ocean until I start sinkin' But I'll know my song well before I start singing And it's a hard, it's a hard, it's a hard, and it's a hard It's a hard rain's a-gonna fall.
Called the "Godmother of Punk", her work is a fusion of rock and poetry.
The cover photo (first in this video) was taken by Robert Mapplethorpe using natural light in a penthouse in Greenwich Village. The triangle of light on the wall (too blurry to discern as a geometric figure on the above low resolution image) was the product of the afternoon sun. The record company wanted to make various changes to the photo, but Smith overruled such attempts. Feminist professor Camille Paglia described the album's cover as "one of the greatest pictures ever taken of a woman."
Se mitä Kari implikoi oli se, että selvännäkijät, shamaanit sun muut henkipatot puhuvat paskaa ja tekevät sillä vielä rahaa. Siinä asiassa olen hänen kanssaan samaa mieltä. Lisäksi hän vielä vedätti tuota selvännäkijää aika nasevasti.
‘Se mitä Kari implikoi oli se, että selvännäkijät, shamaanit sun muut henkipatot puhuvat paskaa ja tekevät sillä vielä rahaa. Siinä asiassa olen hänen kanssaan samaa mieltä. Lisäksi hän vielä vedätti tuota selvännäkijää aika nasevasti.’ ....... Helposti falsifioitavissa oleva huuhaa ja taikausko ei ole tässä minun eikä lopulta myöskään Kari Enqvistin perimmäinen ongelma vaan ymmärrettävän kokemuksen ja mahdollisimman ristiriidattoman ajattelun mahdollistava, klassisen logiikan varaan rakentuva semantiikka [kokemuksen hahmottaminen väitteiden totuuden ja epätotuuden perusteella], joka ei näytä mitenkään soveltuvan kvanttifysiikassa saatujen tulosten selittämiseen. Tietoisuutta ei kuitenkaan ole olemassa ilman näitä edellytyksiä. Miten siis sovittaa yhteen rajoittunut ja asioita valheellisuuteen asti yksinkertaistava klassinen logiikka [kokemuksen/tietoisuuden parametri] ja kvanttifysiikan ‘oikeaan’ havainnointiin ja kalkylointiin perustuva loogisesti ristiriitainen tosiasioiden maailma?
Kärjistäen sanottuna Enqvistin edustaman fysikaalisen reduktionismin ja metodisen monismin mukaan juuri välitön subjektiivinen kokemus osoittautuu taikauskon kaltaiseksi sairaudeksi, jonka vain eksakti fysiikka voi ‘parantaa.’
Juuri tämä oli myös nuoren Wittgensteinin tavoite, mutta nyt on syytä muistaa ja oivaltaa, mistä kaikesta Wittgenstein itse asiassa päätyi [ainakin rivien välistä luettuna] vaikenemaan Tractatuksen lopussa, koska siinä/siihen kiteytyy ongelma, johon myös Enqvist väistämättä ajautuu kokemuksen/semantiikan suhteen. Äärimmäisen havaintotarkka nykyfysiikka näyttääkin, ikään kuin metodinsa lopullisena [ironisena, paradoksaalisena ja analogisena] verifikaationa, olevan päätymässä juuri siihen, mitä se kokemuksen suhteen edustaa eli kadottavan ehkä lopullisesti havaintojensa kohteen: esim. pimeä aine, pimeä energia ja hologrammiteoria.
Mitä tarkemmaksi havainnot informatiivisesti muuttuvat, sitä vähemmän näytämme edes teoreettisesti ymmärtävän sitä, mistä avaruudessa ja aineessa on kyse – eikä siis ainoastaan sen vuoksi, että kokemus on ‘arvoton’ faktan suhteen vaan että fakta itsessään on ihmistietoisuudelle triviaa, itsestäänselvyys, joka sulautuu kaikkeen ja ei-mihinkään. Tai sitten tulemme viime kädessä näkemään aineessa ja avaruudessa itsemme: eräänlaisen ‘hologrammin’ omasta singulariteetistamme; toisin sanoen ymmärrettävä maailma voi olla meille vain ja yksinomaan kaikkein tarkimmankin havainnon semanttisesti teoretisoitu ja mallinnettu heijastuma. Havainto [ja siten myös ‘puhdas’ fakta] voi olla mahdollinen ilman kokemusta, mutta ei havainnon ymmärtäminen [ymmärrys käsitettynä intentionaaliseksi kokemiseksi].
Kyse ei ole pelkästään kognitiivisten ja teknologisten resurssien rajallisuudesta vaan kuten sanottu myös itse ajattelun ja kokemuksen transsendentaalisten edellytysten/ehtojen rajoista [~ajattelun mahdollisuuden ehdoista/rajoista]. Näin ollen polemisoin Enqvistiä vastaan väittämällä, että jos faktoja ei voi johtaa kokemuksesta, se merkitsee ettei faktoja ole olemassa lainkaan. Teorioita ja malleja kylläkin, mutta ei faktoja.
Jos kokemus on ‘arvoton’ faktaan verrattuna, niin mikä ‘arvo’ on faktalla [esim. pimeä aine ja pimeä energia], josta emme tiedä oikeastaan mitään tai jota emme pysty havainnoimaan/mittaamaan [esim. hologrammiteoria]? Eikä minulle nyt riitä vastaukseksi se, että tiede on ‘käytännöllistä ja toimii’ eli mahdollistaa huipputeknologian kehittämisen, sillä teknologiset sovellutukset eivät ole todiste siitä, mitä aine ja avaruus todella ovat vaan pikemminkin heijastelevat ihmisen omia inhimillisiä haluja, tarpeita ja pyrkimyksiä, jotka on sidottu biologiseen elämismaailmaan. Jos emme muutu inhimillisen ajattelumme ja kokemuksellisuuden suhteen täysin toisenlaisiksi olioiksi emme tule koskaan ymmärtämään maailmaa, jos sittenkään – mikäli se enää ‘sitten’ on edes ‘tarpeellista’ – jos se ylipäätään on tarpeellista nytkään.
[....] Althusserin mukaan ratkeamattomat rakenteelliset ristiriidat vallitsevat kaikkialla. ‘Ideologialla ei ole historiaa’, kuten hän kirjoittaa. Tämä tarkoittaa sitä, ettei ole sellaista ideaalista, alkuperäistä ja luonnollista ihmisen esihistoriaa, jota rakenteelliset vastakohdat eivät olisi hallinneet, eikä sellaista lopputilannetta, jossa rakenteelliset vastakohdat olisivat ratkenneet. Ihmiset unelmoivat yhteiskunnallisten vastakohtien ratkaisusta ja kehittelevät kuvauksia – ideologioita – siitä, miten tämä saavutettaisiin. Nämä kuvaukset ovat kuitenkin pelkkiä kuvitelmia, eivät toimintaohjeita, joita noudattamalla kaikki ihmiset voisivat elää vapaasti. Rakenteelliset vastakohdat säilyvät, sillä ‘tulevaisuus kestää kauan’. Poliittisen historian kuvaamat moninaiset kärsimykset tekevät tämän ajatuksen välttämisen vaikeaksi.
Louis Althusserin ajatuksia kirjassa Richard Eldridge: Johdatus taiteen filosofiaan, s. 263-64.
“[Harold] Bloom married Jeanne Gould in 1958. In a 2005 interview his wife said that she regarded him and herself as both atheists while he denied being an atheist saying ‘No, no I'm not an atheist. It's no fun being an atheist.’"
Johnny B. Goode: Tribute to Chuck Berry: Justin Johnson & comp.
https://www.youtube.com/watch?v=z3dokg-Y5F8
‘I hadn’t planned to release any of the final studio recordings from the upcoming “Drivin’ It Down” album ahead of the album’s release, but with the recent passing of Chuck Berry, one of the original innovators of Rock & Roll guitar, I decided to share this version that we recorded of “Johnny B Goode,” as Tribute to a man who changed the course of music worldwide. Rest in peace, Chuck Berry.. you are a true legend and your voice in music will live forever.’ J.J ......... http://www.justinjohnsonlive.com/
Tämä on luovaa kekseliäisyyttä jos mikä. Ace of Spades – kolmikielisellä lapiolla soitettuna. Justin Johnsonilta sujuu tyylikkäästi näköjään kaikki rhythm and bluesin lajit.
https://www.youtube.com/watch?v=-tAEAyHgCec ....... Lisää lapiointia. https://www.youtube.com/watch?v=V9-ltPsbw9g
5. Alkeellisimmat kielelliset merkitykset ovat kontraarisia esikäsiteellisiä kokemuksia, joilla on esikielellinen ja vahvasti aistimellisruumiillinen pohja ja tämän pohjan kautta suhde aistimelliseen lähiluontoon: veteen, maahan, eläimiin, kasveihin, säähän, valoon, vuodenaikojen kiertoon.... Alkeisvastakohtien määrä on rajaton, muttei [missään matemaattisessa, esimerkiksi rekursioteoreettisessa merkityksessä] ääretön: sisällä-ulkona; ennen-nyt; lähellä-kaukana; lämmin-kylmä; maukas-mauton; miellyttävä-vastenmielinen; liikkuva-pysähtynyt; valoisa-pimeä; minä-sinä, tämä-tuo; vaarallinen-turvallinen; alistava-alistuva... Vastakohtien sisältö voidaan [vaativassa mielessä] ymmärtää vain kokemalla vastakohtia, ja kokemus on alueellisesti ja kulttuurisesti paikallinen ja ainutkertainen kollektiivinen kokemus.
Koska kontraarinen kokemus edeltää kaikkea käsitteellistä ajattelua ja toimintaa, ei kontraarisesta kokemuksesta voi muodostaa [riittävää selittävää] teoriaa. Kokemus on auttamattomasti esikäsitteellinen, kääntymätön ja ainutkertainen, ja sellaisena osittain transsendentaalinen jokaisen käsitteellistämisyrityksen suhteen. Jonkin sisällä oleminen tai lämmön kokeminen on korjaamattomasti ruumiillista, välittömästi aistimellista, alueellista ja kulttuurisesti ainutkertaista eikä ole käsitteellistettävissä millään teoreettisella ja universalisoivalla tavalla.
Pauli Pylkkö: Kielikuva ja mielikuva – ja muita dialektisia esseitä, s. 415-416. ....... https://fi.wikipedia.org/wiki/Pauli_Pylkk%C3%B6 http://www.uunikustannus.fi/ ....... 'Kontraarinen vastakohta tarkoittaa että molemmat vaihtoehdot ("mies on ruma ja kaunis") eivät voi samanaikaisesti olla tosia, vaikka kumpikin voi olla epätosi ("mies ei ole ruma eikä kaunis, vaan esimerkiksi komea"). Kontradiktio tarkoittaa että molemmat eivät voi olla tosia tai epätosia yhtä aikaa ("mies on kaunis eikä mies ole kaunis"). rr
Aina vain paranee. Slide-kitarointia tuskin saa kuulostamaan enää yhtään autenttisemmalta. Justin Johson viuluaukkoisine laatikkokitaroineen on kuin suoraan rämeestä ylösnoussut Slide-Lizard.
https://www.youtube.com/watch?v=L2tu0FFmckE
Porch Swing Slidin'
6-String Cigar Box Guitar built by Hambone Cigar Box Guitars •Robert Johnson Woodburning by John Carless •Single Coil Pickup by Bob G. Harrison •Justin Johnson Signature Guitar Slides
Johnny Winter höristelee varmasti korviaan siellä jossain kuullessaan tämän. Justin Johnson ei ole pelkästään virtuoosimainen rhythm and bluesin soittaja: hänellä on elävä soundi ja hänen musiikillinen läsnäolonsa on aitoa.
"Baby, Please Don't Go" is a blues song which has been called "one of the most played, arranged, and rearranged pieces in blues history" by music historian Gerard Herzhaft (fr).[1] Its roots have been traced back to nineteenth-century American songs which deal with themes of bondage and imprisonment. Delta blues musician Big Joe Williams popularized the song with several versions beginning in 1935.’
Minun on vaikea kuvitella, että ajattelua voisi noin vain redusoida kivasti johonkin lokeroon ja sanoa sitten, että minäpä äänestin tätä ja tätä puoluetta - siispä edustan tämänkaltaista ajattelua. Ajattelenko liian mustavalkoisesti? Ajattelen siis niin, että jokaisen tulisi olla ideologinen ja edustaa tiettyä näkökantaa ja seistä sen takana tilanteessa kuin tilanteessa (ja nimenomaan tämä koskee nyt politiikkaa). Voiko minunkaltainen ihminen, jolla on tässä mielessä ristiriitaisia ajatuksia niin monista asioista, äänestää jotakin yhtä ja tiettyä. Kumminkin sitten joku ''fundamentalisti'' sanoisi, että en voi ajatella noin, sillä tuo on sitä kerettiläisyyttä - sinun on pysyttävä uskossa. En siis saa ''sanoa yhtä ja tehdä toista''. Lopulta joudun varmaan eroamaan uskosta - olen vapaa.
Ehkä äänestin, ehkä en. Entä sitten? Politiikka on farssia, jota näytellään kansalle etenkin eduskunnan teatterissa. Todellinen valta löytyy kuitenkin verosuunnittelunsa veroparatiiseihin siirtäneistä suurfirmoista, joille nimenomaan demokraattisen menettelyn päättämä lainsäädäntö on de facto antanut [koska lain de jure-ehdot ovat tulkinnanvaraisia ja lähes mahdottomia kontrolloida] luvan tällaisen eettisesti vähintäänkin kyseenalaisen ellei täysin tuomittavan käytännön harjoittamiseen.
Pelkästään tämä, Alain Badioun pääomaparlamentarismiksi kutsuma asiaintila, kuvottaa minua niin paljon, että uskoni todelliseen demokratiaan on vähäistä. Mutta koska en ole terroristi ja kavahdan kaikenlaista väkivaltaa [toisin kuin nuori maolainen Badiou aikoinaan; nykyään hän on kyllä selvästi rauhanomaisempi], kannatan demokratiaa, koska demokraattisilla menettelytavoilla kyetään pitämään yllä edes jossain määrin uskottavaa rauhan ja sananvapauden tilaa paremmin kuin esim. Turkissa, Venäjällä tai Kiinassa, Lähi-Idän semi-teokratioista nyt puhumattakaan. Siksi äänestän, ehkä.
Joku tietysti väittää nyt, että demokratia on ytimeltään keinoton terrorismin edessä, koska terroristit nimenomaan yrittävät saada meidät puolustautumisen nimissä muuttamaan demokraattista systeemiämme autoritaarisemmaksi ja kontrolloivammaksi, ja kun sen teemme, olemme paradoksaalisesti häviämässä taistelun terrorismia vastaan, koska olemme itse muuttumassa heidän kaltaisikseen. Yhteiskunnan muuttuminen autoritaarisemmaksi ja sensuroivammaksi sopii etenkin islamilaiselle fundamentalistille kuten kaikille dogmeista höyrähtäneille paranoian vallassa eläville psykopaateille, jotka muodostavat kuitenkin vain pienen mutta sitäkin vaarallisemman vähemmistön ihmisistä, vähemmistön, jonka vainoharhainen [esim. Le Pen ja Halla-aho], vallanhaluinen [esim. Putin ja Erdogan] tai muuten vain narsistisen sekopäinen [Trump] ymmärrys maailmasta ja ihmislajista muistuttaa virusta tai geenivirhettä, joka saattaa levitä syvälle yhteisön ‘ruumiiseen’ [esim. tietysti Hitler ja natsismi]. En ole liberaali kaikissa asioissa: vastustan terrorismia ja väkivaltaa. Pidän kiinni demokratiasta. Siksi äänestin, ehkä.
PS. Jos saat jostain käsiisi tai ostettua Pauli Pylkön kirjan Kielikuva ja mielikuva, niin lue siitä ainakin sen viimeinen luku: Dialektisen runousopin alkeet, 9 kohtaa. Siinä luvussa kiteytyy Pylkön filosofinen sanoma. Olen siteerannut ko. esseestä kohdan 5, mutta en jaksa ryhtyä siteeraamaan muita lukuja, koska tekstiä on hieman liikaa. Olen joko laiska tai pragmaattinen, en tiedä kumpi. Seuraavaksi taidan asettaa esille Pylkön vastakohdan tai antiteesin eli niin sanotun spekulatiivisen rationalismin ‘keksijän’, Quentin Meillassoux’n.
Tämän aforismin omistan neuvoksi nihilisteille ja skeptikoille [ja siten myös itselleni]. En tiedä, onko Bar Hebraeus tässä kommentissaan negatiivisen teologian edustaja vai pelkkä sekavan puheen kriitikko, mutta minun ajattelussani nihilisti päätyy hyvin samantyyppiseen umpikujaan kuin negatiivinen teologia.
‘Sille, joka ei todella ymmärrä mitä puhuu, hiljaisuus olisi paljon parempaa kuin puhuminen.’
Lankalauantaina lähdetään junakompilla taivaaseen. Justin Johson ja bändi. Stagena jälleen The Cash Cabin Studio eli ‘hökkeli’, josta löytyy täydellinen akustiikka roots-musiikille.
https://www.youtube.com/watch?v=f2DuBYdo5Rk
‘Bootleg Turn’ Original Rockabilly by Justin Johnson
En yhtään ihmettele, että jotkut ovat pitäneet Creamiä myös yhtenä heavy-rockin innovaattorina. Tässä live-esitys Jack Brucen kappaleesta Deserted cities of the heart. Parempi kuin studio-versio.
https://www.youtube.com/watch?v=JJTbYMAjT_s
John Symon Asher "Jack" Bruce (14 May 1943 – 25 October 2014) was a Scottish musician, singer and songwriter known primarily for his contributions to the British supergroup Cream, which also included guitarist-singer Eric Clapton and drummer Ginger Baker. In March 2011 Rolling Stone readers selected him as the eighth greatest bass guitarist of all time. "Most musicians would have a very hard time distinguishing themselves if they wound up in a band with Eric Clapton and Ginger Baker," the magazine said at the time, "but Jack Bruce was so gifted on the bass that he did it with ease."
"Hear My Train A Comin'" (alternatively titled "Get My Heart Back Together") is a blues-inspired song written by Jimi Hendrix. It has been called "a powerful blues prayer based on the salvation-train metaphor" of American folklore by biographer John McDermott.[1] Hendrix recorded the song in live, studio, and impromptu settings several times between 1967 and 1970, but never completed it to his satisfaction.
The documentary film Experience (1968) features the only version released during Hendrix's lifetime. Hendrix played the song solo as an acoustic guitar country-style blues and it is considered one of his most memorable performances. In 1973, it was included in the film Jimi Hendrix and the accompanying soundtrack album. The song was also released as a single in the UK.
Hendrix often played "Hear My Train A Comin'" in concert using a blues rock arrangement with accompaniment. He developed it into an extended improvisational guitar piece comparable to "Voodoo Child (Slight Return)". There are several live performances in release; according to music critics, the 1970 recording from the Berkeley Community Theatre is considered the definitive version. Recent Hendrix compilation albums, such as People, Hell and Angels and the Miami Pop Festival, include additional studio demo versions along with other live recordings.
https://www.youtube.com/watch?v=EX5phFmbrU8
"Hear My Train A Comin': Jimi Hendrix with Billy Cox and Buddy Miles demo recorded at the Record Plant, New York City, May 21, 1969
1 Tämä on piisi, josta minun mielestäni olisi pitänyt tulla yhtä menestyksekäs kaupallinen hitti kuin Dave Edmundsin häkellyttävän voimallisesta sapelitanssikitaroinnista. Hienosti rakennettu melankolinen hard-pop kappale. Mutta kun ei niin ei. Hitti voidaan kyllä tuottaa suunnitelmallisesti kokemuksen ja ammattitaidon avulla, mutta klassikko ei synny kuin miltei sattumalta. Tämä piisi on siitä harvinainen tapaus, että vaikkei siitä tullut hittiä, siitä tuli jonkinlainen klassikko.
Love Sculpture - In The Land Of The Few (stereo)
https://www.youtube.com/watch?v=nUF3wzE5gJ8
In 1966, after a short spell in a Parlophone recording band, the Image (1965–1966), with local drummer Tommy Riley, Dave Edmunds shifted to a more blues-rock sound, reuniting with Congo Jones and bassist John Williams and adding second guitarist Mickey Gee to form the short lived Human Beans, After just eighteen months, the core of 'Human Beans' formed a new band called Love Sculpture that again reinstated Edmunds, Jones and Williams as a trio. Love Sculpture scored a quasi-novelty Top 5 hit by reworking Khachaturian's classical piece "Sabre Dance" as a speed-crazed rock number, inspired by Keith Emerson's classical rearrangements. "Sabre Dance" became a hit after garnering the enthusiastic attention of British DJ John Peel, who was so impressed he played it twice in one programme on "Top Gear". The band issued two albums.
2 Tässä Love Sculpturen ensimmäinen LP. Dave Edmunds oli erinomainen myös bluesin taitajana.
https://www.youtube.com/watch?v=3Fl1KJUdLiM
Toinen albumi on popahtavampi ja tyylillisesti hajanaisempi, ja sen erikoisuuksina voi pitää Edmundsin hillitöntä yli 11 minuuttista versiota Hatsaturjanin Sapelitanssista ja George Bizet’n Farandolea, joka sekin saa jyrkeän, lähes heavymäisen kitarakäsittelyn.
Tästä tulee varsin ‘kotoinen’ olo. Melodisen virikkeen ja idean antajaksi voi tunnistaa George Gerswinin Summertime’n. Jos tämä ei rauhoita kuulijan mieltä, hän lienee sairastunut parantumattomasti johonkin heavy-metal- tai hiphop-oireyhtymään. Miten kukaan voisi vihata näin kaunista ja mukaansatempaavaa melodiankuljetusta? Justin Johnson is a very sensitive guy.
https://www.youtube.com/watch?v=R0DZhvQ1OKA
'Wayfaring Stranger' – Justin Johnson ....... Satunnainen kommentaattori kertoo oivallisesti, mistä tässä on kysymys:
‘Hint of Gershwin's "summertime". I got lost in a peaceful tranquility just then Justin. I feel you are the real deal and a genuinely cool dude. Everything about this clip just massages the senses. You obviously spend a lot of time on the strings as you are technically very competent but you mix that with an obvious feeling and love for your instruments and music. This natural, organic affiliation comes shining through in the three clips I have seen so far and I have already subscribed. I am envious of your friends and neighbours who I feel are privileged to share your space. Long may you pluck your strings with magic fingers sending out your message via vibrations to our souls (did I take that too far?) not far enough I hear some connoisseurs say :) Have fun Justin.’
Kristillisen armo-opin ydinajatus: on olemassa inhimillistä arvokkuutta [vrt. ihmisoikeudet], jota ei voi mitata rahalla, maallisella menestyksellä, syntyperällä tai kulttuurilla. Ilman armoa kristinusko muuttuu omavanhurskauden ja itsepyhityksen muodoksi, sillä ne jotka yrittävät pelastaa itse itsensä, eivät tarvitse toisia ihmisiä kuin välineenä omaan pelastukseensa, eivät päämääränä itsessään.
‘I go back, I tell the genuine history of Christianity. The very word "Christianity" is a misunderstanding: in truth, there was only one Christian, and he died on the cross. The "evangel" died on the cross. What has been called "evangel" from that moment was actually the opposite of that which he had lived: "ill tidings," a dysangel. It is false to the point of nonsense to find the mark of the Christian in a "faith," for instance, in the faith in redemption through Christ: only Christian practice, a life such as he lived who died on the cross, is Christian.
Such a life is still possible today, for certain people even necessary: genuine, original Christianity will be possible at all times.
Not a faith, but a doing; above all, a not doing of many things, another state of being. States of consciousness, any faith, considering something true, for example—every psychologist knows this—are fifth-rank matters of complete indifference compared to the value of the instincts: speaking more strictly, the whole concept of spiritual causality is false. To reduce being a Christian, Christianism, to a matter of considering something true, to a mere phenomenon of consciousness, is to negate Christianism.[....]’
Badioun totuusteoriasta tekee niin intuitiovastaisen kuitenkin se, ettei totuus ole hänen mukaansa maailmaa koskevien väitteiden ominaisuus. Wittgenstein totesi, etteivät totuudet koske maailmaa, tai etteivät ne ole maailmasta [joka on tosiasioiden joukko, kaiken olevan järjestys]: totuus on pikemminkin tiettyjen maailmasta esitettyjen [luonnollisesti tosien] väitteiden ominaisuus. Toisin sanoen Wittgensteinin näkökulmasta maailmaa koskevat väitteet voivat olla tosia tai epätosia, mutta objekteista ja maailmasta itsestään näin ei voi sanoa: asiat yksinkertaisesti vain ovat.
Badiou ei siis viittaa totuudella väitteiden ja lausumien ominaisuuteen. Hän kutsuu tällaista prositionaalista suhtautumista totuuteen totuudelliseksi tai totuudenmukaiseksi, eikä hän ole sen suhteen kriittinen tai millään tavoin sitä vastaan. Hän vain pyrkii kuvaamaan omalla totuusteoriallaan jotain toisenlaista. Se, miten Badiou ymmärtää totuuden, on kenties lähempänä filosofi Martin Heideggerin kuin Wittgensteinin käsityksiä. Heideggerin mukaan asutamme totuutta, elämme totuudessa, ja väitteet, joilla kuvaamme maailmaa, ovat usein riippuvaisia tästä alkuperäisestä totuudesta, jota asutamme [ja ne myös usein vääristävät sitä]. Badiou on usein eri mieltä Heideggerin kanssa, mutta hänen tapansa puhua totuudesta muistuttaa Heideggerista, sillä hän ei tarkoita totuudella maailman kanssa enemmän tai vähemmän yhteensopivia väitteitä. Itse asiassa eräs totuuden tunnusmerkki on nimenomaan kriisi kyvyssä määrittää väitteiden totuudellisuutta.
‘I hear you knocking but you can't come in I hear you knocking, go back where you been’ .... “In an interview, John Lennon commented, "Well, I always liked simple rock. There's a great one in England now, 'I Hear You Knocking'"
https://www.youtube.com/watch?v=uWktoG5DU_4 Dave Edmunds - I Hear You Knocking DISCO 71 ....... You went away and left me long time ago Now you're knocking on my door I hear you knocking, but you can't come in I hear you knocking, go back where you been
I begged you not to go but you said goodbye And now you're telling me all your lies I hear you knocking, but you can't come in I hear you knocking, go back where you been, oh yeah
You better get back to your used-to-be 'Cause you're kinda love ain't good for me I hear you knocking, but you can't come in I hear you knocking, go back where you been
I told you way back in Fifty-two That I would never go with you I hear you knocking but you can't come in I hear you knocking, go back where you been
Maailman yksinkertaisin, ehkä jopa typerin, ja samalla maailman koukuttavin riffi; sanat silkkaa mukanäppärää teinihömppää. Silti tai juuri sen vuoksi tämä on pikemminkin magiaa ja ekstaasia kuin niin sanottua musiikkia; modernin jazzin absoluuttinen vastakohta. .... ‘Bolan claimed to have written the song out of his desire to record Chuck Berry's "Little Queenie", and said that the riff is taken from the Berry tune. In fact, a line (And meanwhile, I'm still thinking) of "Little Queenie" is said at the fade of "Get It On’
https://www.youtube.com/watch?v=wZkTh_T75QY T. Rex - Get It On (1971)
Kansalaisjärjestö Finnwatch lyttää hallituksen lakiesityksen sote-palveluiden valinnanvapaudesta. Finnwatchin mukaan hallituksen tänään tiistaina hyväksymät lait mahdollistavat terveyspalveluyrityksille verovälttelyn. Se syyttääkin hallitusta lupauksen rikkomisesta.
– Jos sote-lakiesitys menee tällaisenaan läpi, veroja välttelevät yritykset voivat huokaista helpotuksesta, sanoo Finnwatchin tutkija ja lakimies Henri Telkki tiedotteessa.
Finnwatchin mukaan lakiesityksessä suurille kansainvälisille sote-yrityksille on säädetty velvollisuus julkiseen maakohtaiseen raportointiin. Raportoitavat luvut on kuitenkin valittu niin, että raportoinnin tarkoitus vesittyy, järjestö suomii.
– Kokonaiskuva sote-yrityksen veronmaksusta muodostuu yli 10 tietoelementistä. Hallituksen sote-lakiesityksessä näistä tiedoista puuttuu puolet, Telkki sanoo.
Tiedotteessa Finnwatch sanoo pitävänsä lakiesityksen "räikeitä puutteita käsittämättömänä". Yrityksiä ei muun muassa vaadita raportoimaan kaikkia perustilinpäätöstietoja, joita esimerkiksi EU pitää kaikkein keskeisimpinä verovalvonnan ja aggressiivisen verosuunnittelun arvioimisen kannalta.
– Sote-yrityksille ei oltaisi myöskään säätämässä mitään sanktiota raportointivelvoitteen rikkomisesta, tiedotteessa todetaan.
Lisäksi Badiou huomauttaa, että demokraattisen materialismin eettinen käsky kuuluu: ‘nauti!’ Se kannustaa tekemään työtä, shoppailemaan ja ajattelemaan, etteivät asiat ole niin huonosti ja että ne voisivat olla paljon huonomminkin. Se kehottaa myös välttämään toisen vahingoittamista, ei vain fyysisesti vaan myös psykologisesti. Fundamentalismien hämärä subjekti käskee puolestaan uhrautumaan. Sen mukaan emme ole sitä, mitä voisimme olla tai mitä olemme joskus olleet. Meille on avoinna toinen elämä toisessa maailmassa, sillä ehdolla että kiellämme tämän elämän. Badiou toteaa, että ‘nykymaailma on sotaa nautinnon ja uhrautumisen välillä’ – ensimmäistä puolustavat globaalin kapitalismin ja demokratian kannattajat [demokraattinen materialismi], jälkimmäistä taas fundamentalistit ja terroristit [hämärä ajattelu].
[Meillassoux] .... väittää, että äärellistä ajattelua luonnehtivat ratkaisut, sen ‘korrelationistiset tanssiaskeleet’, koskevat keskenään niinkin erilaisia ajattelijoita kuin Heideggeria ja Wittgensteinia. Ajatukset siitä, että ‘on todella jotain, mitä ei voi ilmaista’ [Wittgenstein] tai että ‘ainoana olevista ihminen kokee olemisen äänen kutsumana ihmeellisimmän ihmeen: että olevat ovat’ [Heidegger] ilmaisevat lopulta – tässä Meillassoux’n muotoilu täytyy lukea tarkasti – saman asian: ‘On mahdotonta ajatella, että se, mitä ei voi ajatella, on mahdoton’.
‘En voi ajatella sitä, mitä on mahdoton ajatella, mutta voin ajatella, että ei ole mahdotonta, että ajattelemattomissa oleva on olemassa.’
Quentin Meillassoux: Äärellisyyden jälkeen, tutkielma kontingenssin välttämättömyydestä, s. 264-65; suomentaja Ari Korhosen esseestä ‘Äärellisyyden jälkeen: Meillassoux matematiikan kyvystä’ ja s. 77.
Tämän lajin kommentointi ei kuulu tänne. Toisaalta en halua käydä sitä missään muuallakaan, joten kiitos kommentista, kehut tuntuu aina hyvältä - ja se siitä.
“Voimme nyt ajatella onnistuneemme lävistämään korrelationaalisen kehän – vähintäänkin olemme saaneet aikaan reiän sen pystyttämään muuriin, joka erottaa ajattelun ‘suuresta ulkopuolesta’, ikuisesta itsessään olevasta, joka on riippumaton siitä, ajatellaanko sitä vai ei. Tästä lähtien tiedämme, missä sijaitsee se käytävä, jonka kautta ajattelun on mahdollista päästä itsensä ulkopuolelle. Voimme luoda polun kohti absoluuttista vain ja ainoastaan faktisuuden kautta.
Mutta vaikka myönnettäisiinkin onnistuminen korrelationaalisen kehän murtamisessa, vaikuttaa siltä, että voitto korrelationismista on saatu niin kovien menetysten ja myönnytysten hinnalla, että kyse on oikeastaan pyrrhonilaisesta voitosta. Ainoa absoluutti, jonka onnistuimme pelastamaan kyseenalaistamiselta, näyttäisi nimittäin olevan täysin vastakkainen siihen nähden, miten tämä termi tavallisesti ymmärretään eli täsmällisen tiedon perustana. Tämä absoluutti ei itse asiassa ole mitään muuta kuin kaaoksen äärimmäinen muoto, hyperkaaos, jolle mikään ei ole tai näytä olevan mahdotonta, ei edes se, mitä on mahdotonta ajatella. Siksi tämä absoluutti on kaikkein kauimpana etsimästämme absolutisoinnista, jolla matematisoitu tiede voisi kuvailla sinänsä olevan. Edellä totesimme, että matematiikan absolutisoinnin tulisi ottaa muotonsa kartesiolaisesta mallistaan: sen tulisi löytää ensisijainen absoluutti [jumalan analogia], josta voisi johtaa toisen absoluutin, siis matemaattisen absoluutin [ulottuvaisen substanssin analogia]. Nyt meillä on ensisijainen absoluutti [kaaos], mutta toisin kuin hyväntahtoinen jumala, se vaikuttaa kyvyttömältä takaamaan tieteen diskurssin absoluuttisuutta, koska se nimenomaan ei takaa järjestystä vaan päinvastoin kaikkien järjestysten mahdollisen tuhoutumisen.
Katsoessamme näin avatun halkeaman läpi asoluuttiin näemme sen uhkaavana voimana – se on mykkää voimaa, joka kykenee tuhoamanaan niin oliot kuin maailmatkin, synnyttämään logiikan ulkopuolisia hirviöitä, mutta joka voi aivan hyvin olla koskaan toimimatta. Se siis voi luoda yhtä lailla kaikki unelmat kuin painajaisetkin. Se kykenee hillittömiin ja järjestyksettömiin muutoksiin tai täysin päinvastoin saamaan aikaan pienintä osataan myöten liikkumattoman maailmankaikkeuden. Se on kuin pilvi, joka pitää sisällään hurjimmat rajuilmat ja kummallisimmat valonpilkahdukset levottomuutta herättävän rauhallisilla hetkillä. Tämä kaikkivoipa voima vertautuu kartesiolaiseen jumalaan, joka pystyy kaikkeen, jopa siihen, mitä ei voi käsittää. Nyt kyse on kuitenkin kaikkivoipaisuudesta, joka on normien rajoittamattomissa, sokea, vapaa kaikista jumalallisista täydellisyyksistä ja autonominen. Se on voimaa vailla hyvää tahtoa, viisautta ja valmiutta taata ajattelulle totuudenmukaisuus suhteessa sen tarkkoihin ideoihin. Kyse on kyllä jostain sellaisesta kuin aika, mutta tässä tapauksessa on kyse ajasta, jonka käsittäminen on mahdotonta fysiikan tieteelle, koska se kykenee tuhoamaan kaikki luonnonlait ilman syytä tai perustetta, samoin kuin metafysiikallekin, koska se pystyy tuhoamanaan kaikki määrätyt olevat, jopa jumalat tai Jumalan. Kyse ei ole herakleitoslaisesta ajasta, sillä se ei ole muutoksen ikuinen laki vaan ikuinen kaikkien lakien muutoksen mahdollisuus vailla lakia. Kyse on ajasta, joka voi tuhota jopa muutoksen itsessään synnyttäessään, ehkä ikuisiksi ajoiksi, pysyvän, liikkumattoman ja kuolleen.
Miten perustaa tieteen diskurssi tällaisen tuhon varaan? Miten kaaos voi oikeuttaa ylimuistoista koskevan tiedon?”
Quentin Meillassoux: Äärellisyyden jälkeen, tutkielma kontingenssin välttämättömyydestä, s. 111-113.
Suomentajan huomautuksia koskien Meillassoux-sitaatin termejä: korrelaatio ja ylimuistoisuus.
“Ranskan sana corrélation tarkoittaa korrelaatiota, vastaavuus- ja riippuvuussuhdetta, ja se on yksi Meillassoux’n teoksen keskeisimmistä termeistä. Hän viittaa sillä tiedon kohteen ja sen subjektin välttämättömäksi koettuun vastaavuussuhteeseen. Tästä johtuu myös Meillassoux’n käsite korrelationismi [corrélationisme], joka tarkoittaa perinnettä luonnehtivaa jatkumoa, jonka piirissä korrelaation asema on itsestään selvä. Myös adjektiivi ‘korrelationaalinen’ [corrélationel/le] toistuu jatkossa usein.” [emt. s. 218] ..... “Teoksen keskeisimpiä käsitteitä ovat ylimuistoinen [ancestrale] ja ylimuistoisuus [ancestralité], joilla Meillassoux nimittää sellaista kohdetta, joka ei koskaan ole voinut olla kenenkään ihmisen koettavissa. Termin alkuperä on latinan sanassa antecedent, joka tarkoittaa edeltävää, aiempaa ja esi-isiä. Kirjaimellisesti ylimuistoisuus koskee sitä, mikä peritään esi-isiltä, niiltä, jotka ‘käyvät’ [lat. cedere] ‘edeltä’ [lat. antes]. Suomenkielessä ei vastaavalla tavalla rakentuvaa sanaa ole, joten tässä on päädytty termiin ‘ylimuistoinen’. Sanalla on ollut merkitys oikeustieteessä, jossa ‘ylimuistoinen nautintaoikeus’ on viitannut sellaisten alueiden käyttöoikeuksiin, joiden alkuperä ei ole tiedossa, joita kukaan ei muista.” [emt. s. 220]
Suomentajan lisäys koskien Meillassoux-sitaatin termiä faktisuus.
“Faktisuus [facticité] on teoksen oleellisimpia termejä. Meillassoux esittelee termin viittaamatta tarkemmin filosofian perinteeseen, mutta sillä on kuitenkin nykyajattelussa erittäin tärkeä asema; oleellista on, että Meillassoux pyrkii muuttamaan nimenomaan tätä termiä koskevaa tulkintaa. Lyhyesti sanottuna faktisuus on sellaisten tilanteiden tosiasiallisuutta, jossa ei ole kyse tiedettävissä olevien olioiden empiirisestä ilmeisyydestä. Kyse on Kantista alkavasta kiistasta koskien sitä, miten ajattelun pitäisi kohdata sellaiset tilanteet, joissa tietäminen katkeaa ja joiden kohdalla kokemus muodostuu ilman käsitteiden tarjoamaa yleisyyttä ja siksi perusteetta. Kantin kauaskantoinen ratkaisu oli, että tällaiset asiat kuuluvat reflektiolle. Kun jokin kohde ei enää sovi määrittämisen piiriin, tapahtuu Kantin mukaan se, että ihminen voi todeta tietojensa ja kykyjensä rajallisuuden mutta samalla tiedon ja kokemuksen ehtojensa totaalisuuden – kokemus syntyy silloinkin, kun tietäminen ei enää onnistu. Näin faktisuus antaa todisteen siitä, että maailman perustavat periaatteet, Kantille siis subjektin kokemuksen ehdot, ovat yleispäteviä. Meillassoux pyrkii todistamaan, että faktisuus olisi sen sijaan käsitettävä todistukseksi maailman lainalaisuuksien perusteettomuudesta: faktisuus on tosiasioiden ‘perusteettomuutta’. Ranskan sana facticité [kuten myös saks. Faktizität ja engl. facticity] johtuu latinan tekemistä tarkoittavasta verbistä facere niin, että tekemisen tulosta ilmaiseva factum on tosiasiaa ja faktaa tarkoittavien sanojen [ransk. fait ja engl. fact] taustalla. Suomenkielen tosiasia-sanan taustalla on saksan Tatsache, mutta siihen ei sisälly viittausta tekemiseen [verbi tun ja sen imperfekti tat]. Koska ranskankielessä on erikseen tosiasiallisuutta ilmaiseva verbi factuel, jota Meillassoux myös käyttää, termi on tässä päädytty kääntämään ‘faktisuudeksi’, vaikka sanalla ei aidosti suomenkielistä pohjaa olekaan. Anna Tuomikoski on kääntänyt termin Meillassoux’n artikkelin suomennoksessaan ‘faktisiteetiksi’. [Meillassoux 2012] [....]”, emt. s. 228]
‘I’m a nihilist, because I still believe in truth’.
Ray Brassier
https://en.wikipedia.org/wiki/Ray_Brassier ....... Tästä spekulatiiviseen realismiin liittyvästä teemasta tulee luultavasti lisää kommentteja lähiaikoina.
“Nihilismi on [....] sen realistisen näkemyksen väistämätön seuraus, että on olemassa mielestä riippumaton todellisuus, joka inhimillisen narsismin otaksumista huolimatta on riippumaton meidän olemassaolostamme ja piittaamaton ‘arvoista’ ja ‘merkityksistä’, joita me sen ylle asetamme tehdäksemme siitä kotoisamman [....] Nihilismi ei ole eksistentiaalinen pulma vaan spekulatiivinen tilaisuus’ [Ray Brassier].”
Kuten Nietzsche, minäkin pidän nihilismiä ‘vallan tahdon’ seurauksena, mutta toisin kuin Nietzsche, en usko, että nihilismi kulminoituu siihen väittämään, ettei totuutta ole. Nietzsche sulautti totuuden merkitykseen ja päätteli, että koska jälkimmäinen on aina ihmisen tuotos, ei edellinenkään ole muuta kuin sopimuksenvarainen asia. Mutta kun totuus ohitetaan, jäljelle jää vain ero voimaannuttavien ja heikentävien fiktioiden välillä, jonka mukaan ‘elämä’ on voimaantumisen perustavanlaatuinen lähde ja suurin sovittelija elämää vahvistavien ja elämää halventavien fiktioiden välillä. Koska totuuden hylkääminen mitätöi syyn luopua illuusiosta, se päätyy oikeuttamaan yhä uusien fiktiivisten narratiivien sepittämisen, joiden ainoaksi vaatimukseksi jää se, että ne osoittautuvat ‘elämää vahvistaviksi’.
Pidän itseäni nihilistinä juuri siinä määrin, että kieltäydyn tästä nietzscheläisestä ratkaisusta ja uskon edelleen totuuden ja valheen, todellisen ja vaikutelman väliseen eroon. Toisin sanoen olen nihilisti juuri siitä syystä, että uskon vielä totuuteen toisin kuin ne, joiden nihilismin voittamisen hintana on totuuden uhraaminen. Uskon, että olemassaolon merkityksettömyyttä on mahdollista ymmärtää, ja että tämä kyky ymmärtää merkitys alueellisena tai rajattuna ilmiönä osoittaa kognitiossa tapahtuvaa perustavanlaatuista edistystä.’”
Leon Niemoczynski: Mitä spekulatiivinen filosofia tänä päivänä tarkoittaa; - Nuori Voima 5/2012: Spekulatiivinen realismi .... http://www.nuorenvoimanliitto.fi/sitenews/view/-/nid/232/ngid/4/caption/only http://www.nuorenvoimanliitto.fi/sitenews/view/-/nid/232/ngid/4 https://en.wikipedia.org/wiki/Ray_Brassier https://www.amazon.com/Speculative-Realism-Epitomes-Leon-Niemoczynski/dp/0995671753/ref=pd_zg_rss_nr_b_11063_1
'It's a very Greek idea, and a very profound one. Beauty is terror. Whatever we call beautiful, we quiver before it. And what could be more terrifying and beautiful, to souls like the Greeks or our own, than to lose control completely? To throw off the chains of being for an instant, to shatter the accident of our mortal selves? Euripides speaks of the Maenads: head thrown I back, throat to the stars, "more like deer than human being." To be absolutely free! One is quite capable, of course, of working out these destructive passions in more vulgar and less efficient ways. But how glorious to release them in a single burst! To sing, to scream, to dance barefoot in the woods in the dead of night, with no more awareness of mortality than an animal! These are powerful mysteries. The bellowing of bulls. Springs of honey bubbling from the ground. If we are strong enough in our souls we can rip away the veil and look that naked, terrible beauty right in the face; let God consume us, devour us, unstring our bones. Then spit us out reborn.'
Henry tietenkin kuoli. Muu tuskin on mahdollistakaan kun saa kaksi osumaa päähän. Mutta hän eli yli kaksitoista tuntia, mikä saavutus ällistytti lääkäreitä. [Minä olin lääkittynä, mutta näin minulle on kerrottu]. Niin vakavat vammat olisivat tappaneet useimmat ihmiset heti, he sanoivat. Mahtoikohan se merkitä ettei hän halunnut kuolla; ja jos niin oli, miksi hän sitten ylipäänsä ampui itseään. Niin pahalta kuin se siellä Albemarlessa näytti, minä uskon edelleen että olisimme jotenkin onnistuneet korjaamaan tilanteen. Ei hän sitä epätoivosta tehnyt. Eikä käsittääkseni pelosta. Julianin juttu painoi raskaasti hänen mieltään, se oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Kai hän tunsi tarvetta jaloon eleeseen, johonkin joka todistaisi meille ja hänelle itselleen, että oli mahdollista panna täytäntöön Julianin meille opettamat ylevän kylmät periaatteet. Velvollisuus, hurskaus, uskollisuus, uhrautuvuus. Muistan hänen kuvansa peilissä kun hän kohotti pistoolin ohimoilleen. Hänen ilmeensä oli haltioituneen keskittynyt, melkein voitonriemuinen, kuin uimahyppääjällä joka juoksee laudan päähän: silmät kiinni, riemukkaana, odottaen suurta loiskahdusta.
Minä ajattelin aika usein sitä ilmettä hänen kasvoillaan. Minä ajattelen monia asioita. Ajattelen ensimmäistä kertaa jolloin näin koivun, viimeistä kertaa jolloin näin Julianin, ensimmäistä kreikan lausetta jonka opin. Khalepa ta kala. Kaunis on vaikeaa.
Täytyy olla aika nerokas ‘avantgarde’, että se voittaisi vaikutuksellisesti ykkösluokan ‘perushutun’, jota esim. ‘Jumalat juhlivat öisin’ edustaa. Tarttin ‘perushuttu’, The Secret History, on nimittäin kerronnallisesti melko perinteinen romaani, jos sitä vertaa kaiken maailman modernistisiin kokeiluihin, joita kirjailijat ovat ilmaisullisen akrobatian ja monomaanisen uudistamistemppuilun hengessä yrittäneet tehdä 1900-luvulla. Näihin tuotoksiin verrattuna Donna Tartt on ‘turvallinen’ ja perinteinen, mutta silti äärimmäisen vaikuttava ja vakuuttava kertoja.
Tartt osaa rakentaa koukuttavan tarinan, joka ei ole mikään kaavamainen murhadekkari, ei läheltäkään. The Secret History’n psykologiset ja intellektuaaliset lähtökohdat palautuvat antiikin Kreikan mysteereihin, Platoniin, Nietzschen Tragedian syntyyn, Goldingin kärpästen herraan sekä tietysti Dostojevskin Rikokseen ja rangaistukseen. Ekstaattisen kokemuksen rituaali, jossa pyritään minuuden kadottamiseen saattaa johtaa kontrolloimattomana seurauksiin, jotka ovat täysin ennalta arvaamattomia. Juuri niin käy Secret History’n antiikin Kreikan filologiaa opiskelevalle, ‘esoteeriselle’, ystäväryhmälle. Ystävyys ei välttämättä ole pelkkä lahja, se voi muuttua joskus jopa kiroukseksi.
Tarinankerronnallisen tehon ruutia ei minun mielestäni tarvitse pakonomaisesti keksiä uudelleen tai jopa dekonstruoida ‘neuromaanisen’ skitsofreeniselle tasolle, koska Tarttin kaltainen, synnynnäisen lahjakas tarinankertoja, voi edelleenkin saada perinteisen muodon ja rakenteen sisällä aikaan psykologis-filosofis-mentaalisen tärähdyksen, joka jättää pitemmän ja syvemmän kokemusjäljen kuin yksikään itsetarkoituksellinen avantgarde-sekoilu.
Taitaa olla eräänlainen romaanin kirjoittamisen lainalaisuus, että jos keskityt tekstintuottamisessa liikaa ilmaisullisuuteen [ekspressiivisyyteen], menetät tarinan ja jos keskityt liikaa tarinaan, menetät ilmaisun elävyyden ja eloisuuden. ‘The Secret History’ssa Donna Tartt on pystynyt yhdistämään nämä kaksi kirjoittamisen kategoriaa storytelling-lähtökohdasta käsin. Ehkä jo Marcel Proust puolestaan onnistui parhaiten yhdistämään nämä kaksi kategoriaa ‘muistelevissa impressioissaan’. Joycen Odysseuksen arvioimisen jätän sen sijaan suosiolla freakkien märehdittäväksi; Knausgårdista en Taisteluni sarjan kaksi osaa lukeneena osaa sanoa enää mitään. ....... ‘According to Michiko Kakutani, some aspects of the novel are reflective of Nietzsche's model of Dionysian and Apollonian expression in The Birth of Tragedy. Kakutani, speaking in the New York Times, states "In The Secret History, Ms. Tartt manages to make... melodramatic and bizarre events (involving Dionysian rites and intimations of satanic power) seem entirely plausible." Because the author introduces the murder and those responsible at the outset, critic A.O. Scott labeled it "a murder mystery in reverse."
In 2013, John Mullan wrote an essay for The Guardian titled "Ten Reasons Why We Love Donna Tartt's The Secret History", which includes "It starts with a murder," "It is in love with Ancient Greece," "It is full of quotations," and "It is obsessed with beauty.’
Todellinen vaikeus on kuitenkin siinä, että nähdäkseni on yhtä lailla mahdotonta palata vastaavuuden vanhaan metafyysiseen käsitteeseen tai naiviin realismiin, jolle analyyttinen filosofia yhä tuntuu silloin tällöin antavan tekohengitystä. Meidän on määriteltävä korrespondenssi uudelleen, keksittävä aivan erilainen vastaavuuden käsite, jos olemme vakavissamme korrelationismin hylkäämisen suhteen. Sillä, kuten kohta nähdään, korrelaation tuolta puolen löytyy jotain aivan muuta kuin olioiden, ominaisuuksien ja suhteiden naiivit käsitteet. Todellisuus, joka on jotain aivan muuta kuin annettu todellisuus. Juuri siksi kutsun filosofiaani viime kädessä mieluummin spekulatiiviseksi materialismiksi kuin realismiksi. Kuten Foucault kerran sanoi: ‘Olen materialisti, koska en usko todellisuuteen’.
Quentin Meillassoux luennossaan ‘Aika vailla muutosta’ Lontoon Middlesexin yliopistossa toukokuussa 2008 [Nuori Voima 5/2012, Spekulatiivinen realismi]
Yksi filosofian klassisimmista kysymyksistä on niin sanottu Humen ongelma: mikä takaa havaittujen säännönmukaisuuksien pysyvyyden, sen että asiat vaikuttavat tapahtuvan aina samalla tavalla kuin tähänkin asti? Kuten Hume itse kysyy: ”Enkö saata käsittää yhden ja saman syyn voivan yhtä hyvin aiheuttaa sata muunlaista tapahtumaa?”
Ranskalainen Quentin Meillassoux on pyrkinyt avaamaan tätä kysymystä ja sen panoksia tarkastelemalla sekä filosofian että kaunokirjallisuuden, erityisesti tieteiskirjallisuuden, perinteitä. Nyt käännetyssä Äärellisyyden jälkeen -teoksessaan Meillassoux’n teesi on kaikessa provokatiivisuudessaan se, että kaikki olemassa olevat asiat ja faktat ovat sattumanvaraisia ja luonnonlaitkin vain toistaiseksi todettuja säännönmukaisuuksia, joiden tulevalle pätevyydelle ei ole taetta. Mikä tahansa maailmassa oleva asia voisi olla myös olematta tai olla toisin kuin se juuri nyt on – päinvastoin kuin Leibnizin perusteen periaate esittää, millään ei ole välttämätöntä syytä olla niin kuin se on. Meillassoux on avannut teoksensa teesejä myös tieteiskirjallisuuden tradition kautta: vaikka tieteiskirjallisuus kertookin usein tapahtumista, jotka kuvitteellisuudestaan huolimatta palautetaan tieteellisen selittämisen piiriin, genreen kuuluu myös teoksia, joissa perusteen periaatteen valta murtuu.
Humen kysymys on usein käsitetty teoreettiseksi ongelmaksi, jonka panos on pelkästään epistemologinen ja tieteenfilosofinen. Meillassoux’n väitteenä on, että pelissä on paljon enemmän. Yhtäältä kyse on todellisuuden perimmäisestä ontologisesta luonteesta. Toisaalta kyse on myös poliittisesta kuvittelukyvystä: kuvittelukyvystä, koska ”ajatellaan mahdottomia”, ja poliittisesta kuvittelukyvystä, koska koko laajuudessaan Humen kysymys ei rajoitu yksittäisen ihmisen tietokyvyn ja kokemuksen piiriin vaan sillä on myös mullistavia eettis-poliittisia seurauksia. Kun Kantin kriittisestä filosofiasta polveutuva äärellisen ajattelun perinne keskittyy mielekkään ilmenemisen ja kokemisen ehtoihin ja rakenteisiin, äärellisyyden jälkeinen ajattelu tarkastelee sitä, mikä ei ole mielekkäästi koettavissa – ja on näin todellisuutta ilman ajattelua. Siinä missä äärellisen ajattelun perinnettä, tai Kantin sanoin ”poliisiajattelua”, kiinnostavat ilmiöiden mahdollisuuden ehdot ja niiden noudattamisen valvominen, Meillassoux’n spekulatiivista filosofiaa kiinnostavat ennakoimattomuus, anomaliat ja katkokset. Mitä voimme toivoa, jos tulevaisuus on radikaalisti avoin ja kaikki on mahdollista? Mitä tekemistä fiktiolla, spekulaatiolla ja totuudella on keskenään?
Wallace kysyy, voiko toista ihmistä milloinkaan todella rakastaa. Jos olen yksinäinen ja tuskissani, niin toinen voi helpottaa oloani. Tarvitsen siis häntä. Mutta voinko rakastaa jotakuta, jota tarvitsen niin paljon? Eikö rakkaudessa ole pohjimmiltaan kyse toisen tarpeista? Minun tulee laittaa hänet etusijalle. Jos en tähän kykene, olen tuomittu yksinäisyyteen, mitä en missään nimessä halua. Siten tarpeeni törmää toisen tarpeeseen, mutta törmäys on välttämätön, jotta saisin mitä kaipaan. Olen juuttunut tilanteeseen, jossa yritän päästä itsekkyyteni yli itsekkäistä syistä. Tämänkaltaisiin ajatussolmuihin Wallace ajautuu tuon tuosta.
Sitaatti Susanna Lindroos-Hovinheimon esseestä ‘Vastalääkettä yksinäisyyteen: David Foster Wallacen Wittgenstein’ kirja[se]ssa ‘Mitä David Foster Wallace todella tarkoittaa’, s. 122.
Bestsellerlistoja hallitsevat romaanit ovat Wallace mielestä useimmiten televisiosarjaa painetun sanan muodossa. Häntä ei kismittänyt tällaisen kirjallisuuden vulgaarius vaan sen tyhjyys ja epäaitous, kyvyttömyys kertoa mitään tärkeää todellisesta elämästä. Kirjallisuuden pitäisi opettaa meitä kuolemaan, mutta televisuaalisen kulttuurin luomiin kaavoihin kangistunut roskakirjallisuus tekee parhaansa jotta unohtaisimme kuolevaisuutemme. ‘Se on pelottavaa. On nimittäin selvää, että jos unohdamme kuinka kuolla, unohdamme myös ennen pitkää kuinka elää’, Wallace kirjoitti.
Toista ääripäätä edustaa itseensä käpertyvä, edistyksellisyyttään julistava avantgardekirjallisuus. Wallace syytti avantgardisteja siitä, että nämä kirjottavat toisilleen välittämättä siitä, puhutteleeko heidän tekstinsä lukijoita. Jos roskakirjailija manipuloi lukijaansa, avantgardisti vastaavasti halveksii häntä. Molemmat suhtautumistavat johtavat onnettomaan lopputulokseen: kaupallinen roska trivialisoi kirjallisuuden ja sisäänlämpiävä kokeellisuus marginalisoi sen. Wallace itse pyrki yhdistämään viihteen ja avantgarden parhaat puolet. Hän halusi kirjoittaa sellaista tekstiä, joka olisi älyllisesti ja emotionaalisesti haastavaa ja pakottaisi lukijan kohtaamaan elämän [ja kuoleman] realiteetit silmästä silmään, mutta olisi samalla helposti lähestyttävää ja nautinnollista lukea.
Sitaatti Tommi Melenderin esseestä ‘Ei nautinnon vaan ilon tähden’ kirja[se]ssa Mitä David Foster Wallace tarkoittaa?, s. 148-49.
Olen jo pitkään ajatellut samalla tavoin kuin Nikander blogissaan ‘Hyvinkään veitsi’. Göebbels ja Halla-aho ovat monella tapaa kuin kaksi marjaa. Yhtäläisyyksiä nimittäin löytyy muualtakin kuin rasismista. Göebbels väitteli tohtoriksi kirjallisuustieteestä, Halla-aho on väitellyt kielitieteestä. Koulukiusattuja, älykkäitä ja erinomaisia sanankäyttäjiä molemmat.
Nämä äärimmäisen analyyttiset ‘tolkun rasistit’ kuten Halla-aho, he ovat vaarallisia kohtuuliberaalisen yhteiskuntaelämän kannalta, eivät mitkään ‘huuhaa-huhtasaaret’ tai barbaari-hakkaraiset’, koska ilman Halla-ahon [tai populistinero Soinin] tapaista primus motoria heidän poliittinen toimintansa jää lähinnä huonon farssin tasolle.
Toki on heti perään sanottava, että Halla-aho osoittautui poliittisesti ja psykologisesti taitamattomaksi peluriksi, joka ei näköjään ymmärrä, että valtaa ei voi puolueen sisällä kaapata totaalisesti ilman separatistisia seurauksia. Mutta draama ei ole vielä loppunut. Miten toimii tulevaisuudessa sen päähenkilö, ikään kuin kulissien taakse eli rivimieheksi siirtynyt, Timo Soini? Eduskunnassa esitetään nykyään parempaa reality-showta kuin televisiossa koskaan.
‘Macbeth ei ole näytelmä pahuudesta, siinä eivät ole lapsellisesti vastakkain hyvä ja paha eikä se julista, että pahuuden palkka on kuolema. Se on näytelmä, joka kysyy kuten Danton Georg Büchnerin näytelmässä Dantonin kuolema: ‘Mikä meissä valehtelee, huoraa, varastaa ja murhaa?’ Kun katselemme viime vuosisadan historiaa, voimme täydellä syyllä kysyä, mikä saa ‘tavallisen’ ihmisen syyllistymään ennenkuulumattomiin väkivallantekoihin. Macbeth ei ole ‘paha’ eikä hirviö. Hirviö ei myöskään ole lady Macbeth. Mutta yhdessä tuo heidän muodostamansa yhteisö – pienin kaikista yhteisöistä, kaksi ihmistä – muodostaa hirviön. Taustalla on paljon – kunnianhimoa, pettymyksiä, kateutta – mutta myös unelmia jostakin kauniista, niin kuin Macbeth sanoo näytelmän lopussa kertoessaan toiveistaan – rakkaudesta, kunnioituksesta, uskollisista ystävistä. Macbeth ei myöskään ole moraaliton tai moraalin kieltävä ihminen, hän on koko ajan tietoinen tekojensa moraalisesta sisällöstä. Ja kuitenkin hän ryhtyy niihin.
Murha sinänsä ei kaada Macbethia, murha sinänsä ei ole hänen ‘rikoksensa’, vaan se, että hän antaa periksi noitien ennustuksessa piilevän mahdollisuuden tarjoamalle kohtalokkaalle houkutukselle. Duncanin murhaan saakka Macbeth on arvostettu ja kunnioitettu mies. Kun hän antaa periksi mahdollisuuden tarjoamalle houkutukselle, hän on mennyttä. Mutta hän tietää koko ajan, mikä on moraalista ja mikä moraalitonta. Shakespeare kuvaa tätä tilannetta nerokkaasti puhuessaan olemisesta ‘täällä, näillä ajan riutoilla ja karikoilla’ – hän näyttää hiuksenhienon eron olevan ja tulevan välillä. Syvästi traagista Shakespearen Macbethissa on tämä moraalinen tietoisuus. Shakespeare vie meidät ‘Macbethissa’ matkalle kohti sitä, mitä Joseph Condradin sanoin voimme kutsua ‘pimeyden sydämeksi’.
JUHANNUSTAIKA ......... Macbethin noidat keittopuuhissa. ....... Luola. Kolme noitaa saapuu.
Ensimmäinen noita: Kolme kertaa on naukunut juovikas kissa.
Toinen noita: Jo vinkui siili kolmasti ja kerran.
Kolmas noita: Huuhkaja huutaa: on aika, on aika!
Ensimmäinen noita: Piiri pyörii, keitto keittää, myrkkynuolet pataan heittää. Kuuta kolme rupikonna kylmän kiven alaa makaa, hikoilee ja myrkyn hautoo; nyt se pannaan taikapataan.
Toinen noita: Paviaanin verta laita; alas, vaahto, nouse, taika.
Hekate saapuu.
Hekate: Hyvin tehty! Taito palkitaan, ja jokainen saa jotain vaivoistaan. nyt padan ympärillä laulakaa, kuin metsän keijukaiset tanssikaa, ja loitsuin lumotkaa ne jotka taikapiiriin saatte.
Musiikkia ja laulua. Hekate poistuu. ....... Macbeth: neljäs näytös, ensimmäinen kohtaus [Matti Rossin suomennos]
Miksi tämä tiivis liha ei jo sula kastepisaroiksi! Miksi Jumalamme ikuisessa laissaan kieltää itsemurhan! Hyvä luoja, miten ikäviä, tunkkaisia, ahdistavia ja turhanpäiväisiä ovat tämän maailman tavat! Iljettävää, iljettävää! Maailma on perkaamaton, tukehtuva puutarha, ja sen valtiaina ovat rehevät ja menestyvät loiset.
Hamlet, ensimmäinen näytös, toinen kohtaus [Matti Rossin suomennos]
https://www.youtube.com/watch?v=qfGggAGITwg#t=167.05302 2CELLOS - Highway To Hell feat. Steve Vai
https://www.youtube.com/watch?v=jS826PwLHdQ 2CELLOS - Smells Like Teen Spirit, live
https://www.youtube.com/watch?v=x8yymm3DtVA 2CELLOS - Whole Lotta Love vs. Beethoven 5th Symphony, official video
https://www.youtube.com/watch?v=uT3SBzmDxGk 2CELLOS – Thunderstruck, official video
https://www.youtube.com/watch?v=eVH1Y15omgE 2CELLOS - The Trooper Overture, official video
https://www.youtube.com/watch?v=P2IdUsuIkIs 2CELLOS - Oh, Well ft. Elton John
https://www.youtube.com/watch?v=JX0-Sktu3jE 2Cellos - Rock am Ring 2017 ....... https://en.wikipedia.org/wiki/2Cellos https://fi.wikipedia.org/wiki/Steve_Vai
– Meille on rantautunut joustava siirtyminen julkiselta puolelta yksityiselle puolelle. Viestintätoimistoihin on siirtynyt vaikkapa ministerien poliittisia sihteereitä. Muualla maailmassa tätä käsitellään potentiaalisena poliittisena korruptiona. Poliittinen pyöröovi käy tiuhaan. [Kaarlo Tuori]
Yleisen, erityisesti rikkaiden suosiman myytin mukaan varallisuus syntyy yksilöllisesti ennen kuin valtio kollektivisoi sen verotuksen avulla. Todellisuudessa vauraus on aina synnytetty kollektiivisesti ja yksityistetty niiden toimesta, joilla siihen on valtaa: omistavan luokan. Viljelysmaat ja siemenet, pääoman esimodernin muodot, kehitettiin kollektiivisesti maanviljelijöiden monisukupolvisten ponnistelujen avulla, kunnes maanomistajat ne anastivat. Tänä päivänä jokainen älypuhelin koostuu osista, jotka on kehitetty hallitusten avustuksella tai yhteisten ideoiden varannosta, mutta joista ei ole maksettu osinkoa yhteiskunnalle. [Yanis Varoufákis]
Yhteys fiktion ja väkivallan välillä on tunnettu pitkään, ja useimmiten petymme, jos odotamme tarinoitten ylevöittävän meitä. ‘Yövieras’ kuitenkin osoittaa, että kirjallisuus voi tuottaa eettisen tilan olematta tietämättä ja etsimättä lopullisia vastauksia. Sen vieraanvaraisuuden etiikka koostuu siitä, että omistamisen ja kuulumisen kysymykset jätetään vaille vastausta ja että se kutsuu lukijoita ottamaan osaa tähän avoimeksi jättämiseen. Siinä kontekstissa, jossa kirjoitan tätä artikkelia, mielessäni nykymaailman väkivaltaiset itsemääräämisoikeus- ja aluekiistat, on tietysti kauhea riski harjoittaa tällaista vieraanvaraisuutta, kyseenalaistaa oma oikeus omistamiseen. Mersault’n [Sivullinen] väkivalta kuvastaa kaipuuta ja luottamusta korkeampaan, lain ilmentämään järjestykseen, miten tahansa saavuttamattomalta se vaikuttaakaan. Tämä positio on helpompi omaksua kuin Darun [Yövieras] positio, jossa eettinen oleminen merkitsee äärettömän riskin ottamista, väistämätöntä epäonnistumista ja Toisen tervetulleeksi toivottamisen hintaa, joka on kaiken maksamisen tuolla puolen. Enemmän väkivaltaa on harjoitettu varmuuden kuin epäilyksen nimissä [*]. Fiktio ei ehkä pelasta meitä itseltämme, mutta tutkiessaan tietämättömyyttä se aiheuttaa vähemmän vahinkoa kuin omahyväinen väite, että se voisi sanoa viimeisen sanan siitä, kuka on isäntä ja kuka vieras, kuka ystävä, joka on toivotettava tervetulleeksi, kuka vihollinen, joka on karkotettava.
[*] Michel Berubé [2001] tekee samantapaisen huomion elegantimmin kritisoidessaan antifoundationalismin vastustajia: ‘Kun kuuntelee antifoundationalismin vastustajia, tulee sellainen vaikutelma, että ristiretket, Espanjan inkvisitio, Amerikkojen alkuperäisväestöjen tuhoaminen, armenialaisten joukkomurha, stalinistiset puhdistukset ja juutalaisten joukkotuho voidaan kaikki asettaa kourallisen naivien postmodernististen, lattea juovien relativistien jalkoihin. Minusta on suorastaan pöyristyttävää, että foundationalistit [perustahakuisuuden kannattajat] etenevät tässä debatissa ikään kuin heidän puolellaan – puolella, joka vetoaa objektiivisiin tosiasioihin ja turvallisiin moraalisiin perustoihin – ei olisi mitään vastattavaa, mitä tulee maailman pitkään ja surulliseen siviiliväestön teurastamisen historiaan.’
Sitaatti Colin Davisin artikkelista “Fiktio, väkivalta, toiseus – Albert Camus’n ‘Sivullinen’ ja ‘Yövieras’” kirjassa Romaanin historian ja teorian kytköksiä [toim. Hanna Meretoja & Aino Mäkikalli]
Kun Heloise ryhtyy puhumaan kohtalon kovuudesta, hänen sanoistaan katoaa viimeinenkin kristillisen kuuliaisuuden häivä. “Onko Kohtalo koskaan nostanut ketään jaloa naista minun yläpuolelleni tai verroilleni, vain viskatakseen samalla maahan ja musertaakseen murheen alle? Minkä kunnian hän minulle sinussa antoi, mihin perikatoon minut syöksi sinun kauttasi!” Raamatusta hän etsii vahvistusta sille käsitykselleen, että naisen osana on miehen saaminen turmioon. Hän myöntää syntisyytensä ja on kuolettanut lihansa. Vaan mitä katumuksen harjoitusta se on, kun hän ei saata todellisesti katua:
“Nuo rakkauden ilot joista yhdessä nautimme olivat minulle niin suloisia että ne eivät voi käydä minulle vastenmielisiksi eivätkä hävitä muististani. Minne tahansa käännyn, ne ovat silmieni edessä kaikkine pyyteineen. Ne ilmestyvät uniini. Messun juhlavuudessa, jolloin rukoilun tulisi olla puhtainta, noiden ilojen riettaat kuvat pitävät kurjista kurjinta sieluani sellaisessa otteessa että mieleni kiintyy enemmän noihin haureuksiin kuin rukoukseen. Minun tulisi pahoitella sitä mitä teimme, mutta minä vain huokailen sitä mitä olemme menettäneet. Eivätkä vain tekomme, vaan myös tekojemme hetket ja paikat ovat sinun kuvasi myötä painuneet niin syvälle mieleeni, että minä elän sitä kaikkea yhä uudelleen, nukuin tai valvoin, ja silloin tällöin koko ruumiini liikkeissä ja tahattomasti huuliltani pääsevissä sanoissa kuvastuu se mitä ajattelen. Kuinka todellisesti viheliäinen olenkaan, ja kuinka aiheellisesti minun vaikertava sieluni voi sanoa: ‘Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista’... Jokaisessa elämäni vaiheessa tähän hetkeen saakka, kuten Jumala tietää, olen pelännyt enemmän loukkaavani sinua kuin Jumalaa, ja yrittänyt miellyttää sinua enemmän kuin häntä. Luostarisäätyyn suostuin sinun määräyksestäsi, en rakkaudesta Jumalaan. Katso onnetonta elämää, jota vietän, surkuteltavampaa kuin mitään, jos joudun tässä maailmassa sietämään niin paljon turhaan, vailla tulevan palkitsemisen toivoa.”
Paitsi että tällaisia sanoja ei olettaisi nunnan, Bernhard Clairvauxilaisen ja Petrus Venerabiliksen arvostaman luostarinvanhimman kirjoittamaksi, ne edustavat jotakin kaikkina aikoina harvinaista: halkisuoraa puhetta, niin maallisista kuin taivaallisista seurauksista piittaamatta paperille pantua. Siksi ne myös tuntuvat ajattomilta. Yhtä hyvin kuin yhdeksänsataa Heloise olisi voinut kirjoittaa tuhatyhdeksänsataa vuotta sitten tai eilen.
Sitaatti esseestä Tunnustuksesta toiseen [Abélardin ja Heloisen kirjeenvaihdosta] kirjassa Martti Anhava: Totta puhuen.
The Seekers’ien Judith Durham oli 1960-luvun ehdottomasti lahjakkaimpia naislaulajia. Nämä ovat kauniita, tarttuvia folk-tyyppisiä lauluja, suurin osa Tom Springfieldin [Dusty Springfieldin veli] kirjoittamia ja niiden kruununa on päävokalisti Judith Durhamin voimakas, eläväinen ja koskettava laulu. Morningtown ride on Malvina Reynoldsin ihanasti svengaava tuutulaulu, joka vie lapset unimatkalle kohti aamun kaupunkia höyryveturin vetämänä.
Mihin onkaan kadonnut tämä ehkä naiivi mutta rehellinen herkkyys nykypäivinä, jolloin naislaulajat ilmeisesti seksuaalista vetovoimaansa ylikorostaen mieluummin naukuvat jotain perin banaalia ihmissuhdeongelmaansa ylisentimentaalisesti nenä-ääniään käyttämällä kuin avaavat äänensä ulospäin ja oikeasti laulavat. Ehkä he eivät vain osaa tai ovat sitten pelkästään rahanahneiden tuottajien genrelaskelmointiin perustuvassa talutusnuorassa, pikemminkin julkisuuden sätkynukkeja kuin itsenäisiä persoonallisuuksia.
Pahinta tässä nykymenossa [kuten tietysti aina] on halpahintainen yleisönkosiskelu, mitä minun mielestäni The Seekers ei ollut, vaikka selvästi pop-henkisiä jos kohta syvältä folkmusiikin genrestä lähteviä kappaleita esittikin. Sitä ei myöskään ole Judith Durhamin persoonallinen ääni ja laulu, joka ei tuosta folk-henkisydestään huolimatta tai itse asiassa juuri sen vuoksi täytä kansainvälisen karaokemestaruuden voittamiseen nykyään sisältyviä kriteereitä, joista tärkein on teknisesti huippuunsa viety mutta lähes steriili paatos [kaikki kunnia silti sitkeälle ja lahjakkaalle Saara Aallolle]. Judith Durham ei, toisin kuin toinen erinomainen naislaulaja Joan Baez, käpertynyt vain [poliittiseen] folkiin, mutta ei myöskään myynyt itseään poptähteyden pirulle.
https://www.youtube.com/watch?v=KmactMIhrRM The Seekers - I'll Never Find Another You , stereo1965, Abbey Road studios https://en.wikipedia.org/wiki/I%27ll_Never_Find_Another_You
https://www.youtube.com/watch?v=PSxwqBJLU8A The Seekers - A World of our Own (1965 - Stereo, enhanced video) https://en.wikipedia.org/wiki/A_World_of_Our_Own
https://www.youtube.com/watch?v=wsIbfYEizLk The Seekers - Georgy Girl, live (1967 - Stereo) https://en.wikipedia.org/wiki/Georgy_Girl_(song)
https://www.youtube.com/watch?v=M-RkC6MYT2E The Seekers - Morningtown Ride (Stereo, enhanced video) https://en.wikipedia.org/wiki/Morningtown_Ride
https://www.youtube.com/watch?v=z4ZipKdI1sY The Seekers The Carnival Is Over (1967 In Colour Stereo)
https://www.youtube.com/watch?v=lwxF8hfxx64 The Seekers California Dreamin' 1966 https://en.wikipedia.org/wiki/California_Dreamin%27
https://www.youtube.com/watch?v=2XR34gwnFMI The Seekers Judith Durham Farewell 1968
https://www.youtube.com/watch?v=J_twh5alhxg#t=139.638479 The Seekers 25 year Reunion Concert 1993
Aviomies on nuori, juristi ammatiltaan. Jukka [Kemppinen] polttelee piippuaan ja puhuu Marjaakin epäselvemmin pitkänpitkiä ja monimutkaisiksi rakentuvia lauseita, joita lievä tai ajatuksen täydellinen pysähtyminen pätkii. Ehkä juuri vähäisen änkytyksen peittämiseksi hän on näitä monitasoisia sanarykelmiä alunperin ryhtynyt tuottamaan. Sivistyssanojen ja erilaisten ultramodernien käsitteiden tarkoitus on myös jyrätä ja vangita kuulijansa niin, että tämä lopulta jää vain ihailemaan viisautta, joita tuonkaltaisissa lauseissa ja niiden sanojassa toki täytyy olla. Järkeä niistä kuitenkin löytää vain harvoin, kun ne suomentaa. Varsin pian väsyn kuuntelemaan hänen höpöttelyjään enkä saa niihin makua vieläkään.
Sitaatti kirjasta Hannu Mäkelä: Muistan. Otavan aika, s. 36.
[....] Olen saanut kaksi poikaa, valmistamatta, sellaisinaan, he juoksentelevat; heidän romulaatikkonsa pursuu yli, Troian puuhevosesta on puhuttu heille, vähän sivistystä, kodin leimaa, on laulettu ukko Nooaa, harjoiteltu sanomaan Ararat, ostettu kolmipyöräiset, päästetty yksin kylään myönnytty purukumiin, pidetty lastenkutsuja, luettu kirjoja, kaikki samantapaisia, komennettu päät tyynyyn ja silmät kiinni. Pojat ovat olleet kuin kaksi älykästä puolukkaa. Vain joskus tulee mieleen, ovatko ne saaneet vähän säteilyä. [....]
Maila Pylkkösen runokokoelmasta Valta kirjassa Martti Anhava: Totta puhuen, essee: Lakin saumat, elämän täyteys.
Joskus myös proge voi olla lähes ylimaallisen kaunista. Tolosen kanssa soittamassa aikansa ehkä parhaimmat nuoren polven muusikot. Suomalainen Supergroup.
https://www.youtube.com/watch?v=FB1EfhFR0Ko Jukka Tolonen - Windermere Avenue, 1975 https://www.youtube.com/watch?v=s0qRwif6NIA
Taitoa ja tyylitajua, niitä riittää tällä kitaristilla ja näillä soittajilla. Minun mielestäni Tolonen soittaa paremmin kuin Eric Clapton Creamin loppuaikoina. Clapton ei improvisoinut koskaan niin jazz-vaikutteisesti kuin Tolonen, joka miltei ällistyttävällä tavalla pystyy nivomaan yhteen vapaan proge-improvisoinnin, melodisuuden ja systemaattisen kokonaisilmaisun. Mutta Clapton olikin ja on edelleen sisimmältään blues-äijä, kun taas Tolonen on jazz-mies ja yleislahjakkuus.
Järjen ääni tässä kaaoksen maailmassa. Martti Koskenniemi.
Maailmanpolitiikan arkipäivää. Romahtaako Yhdysvaltain mahtiasema?
http://areena.yle.fi/1-4148412
Pystyykö kansainvälinen oikeus yhä vastaamaan repivän aikamme haasteisiin vai onko se itse uhattuna? Entä onko Yhdysvaltain imperiumi romahtamassa? Ja onko maailma menossa kymmeniä vuosia taaksepäin nationalististen ja oikukkaiden valtionpäämiesten johdolla? Maailmanpolitiikkaa turuilla ja toreilla -sarjassa Jaana Kanninen haastattelee kansainvälisen oikeuden professoria Martti Koskenniemeä.
Mitä merkitsee Ivan Karamazovin kuuluisa lausahdus, että hän haluaa palauttaa pääsylippunsa Jumalan valtakuntaan? Hän perustelee päätöstään sillä, että lasten ja viattomien kärsimys on liian kallis hinta maksettavaksi ikuisesta onnesta ja autuudesta, joka kärsimyksen ja kuoleman läpikäyneille on luvassa jossakin toisessa maailmassa. Pohjimmiltaan hän siis torjuu ajatuksen, että onnellisten valtakunta voisi olla jossakin tuonpuoleisessa maailmassa. Sen sijaan ihmisen onni olisi hänen mielestään toteuduttava jo tässä maailmassa, vaikkakaan tämä meidän maailmamme ei voi olla täydellisen hyvä. Tässä maailmassa ihmisten onnen on kuitenkin oltava mahdollista. Hän torjuu sellaisen ajatuksen, että jossain voisi olla täydellistä onnea ja autuaallista elämää vailla mitään maanpäällisen elämän vaivoja. [.....] Ivan ei tarkoita pääsylipun palauttamisella, että hän kieltäisi Jumalan olemassaolon, kuten niin usein kuulee väitettävän. Hän eksplisiittisesti torjuu väitteen, että olisi jumalankieltäjä:
‘Ja liian korkea hinta on pantu sopusoinnulle, noin kova sisäänpääsymaksu ei ole ollenkaan meidän kukkaromme mukainen. Senpä tähden minä palautan kiireimmän kaupalla pääsylippuni. Ja jos vain olen kunniallinen ihminen, niin minun on palautettava se niin pian kuin suinkin. Sen teenkin. Ei niin että en ota vastaan Jumalaa, Aljosa, minä vain kohteliaimmin palautan pääsylipun hänelle.’ [Dostojevski 2014: 311]
Ivan ei kiellä Jumalaa, vaan sellaisen metafysiikan, jossa hyvän ja pahan maailmat on erotettu jyrkästi toisistaan, joissa hyvä kuuluu jonnekin hamassa tulevaisuudessa odottavaan kuoleman jälkeiseen todellisuuteen ja paha tähän meidän maanpäälliseen todellisuuteemme. Palauttamalla pääsylippunsa Ivan julistaa, ettei voi olla sellaista metafyysistä kahtiajakoa, että toinen, tämä meidän maailmamme, olisi paha ja viattomien kärsimys olisi hintana sille, että toiseen, täydelliseen maailmaan, voitaisiin siirtyä kuoleman jälkeen. Ivan vaatii viattomien kärsimyksen poistamista, ja näin hän vaatii maanpäällistä onnen valtakuntaa, jonka ei kuitenkaan tarvitse olla täydellisen hyvä.
Kohtuuttomuus pahuudessa saa Ivanin takajaloilleen, ja kohtuuttomuutena hän pitää juuri viattomien lasten kärsimystä. Miten he ovat muka ansainneet kärsimyksen? Eiväthän pienet lapset ole vielä tehneet syntiä!
Ivanilla tämän pohdiskelun takana on ajatus hyvän ja pahan läsnäolosta kaikkialla. Vaikka paha ei ole poistettavissa, varmaa kuitenkin on, että kuljemme kohti parempaa, kohti valoa. Siksi tulevaisuus on ihmisille aina lupaus paremmasta, myös kuoleman jälkeinen tulevaisuus. Schellingiläinen idea hyvän ja pahan sidoksesta toisiinsa on hyvin samankaltainen. Hänelläkin hyvä ja paha ovat läsnä kaikissa todellisuuden osissa ja osan osissa. Ne suhtautuvat toisiinsa kuten magneetin navat: jos magneetti katkaistaan kahtia, palasiin ilmaantuu heti magneetin positiivinen ja negatiivinen napa. [....]
Sitaatti esseestä Tiina Kartano: Dostojevski, Schelling ja Venäjä kirjassa Dostojevski – kiistaton ja kiistelty [2017, 255 sivua].
[....] Ruotsalainen esseisti, historioitsija ja maanmainion Orm Punainen – viikinkitarinan kirjoittaja Frans G. Bengtsson on kirjoittanut myös tutkielman Ulysses G. Grantista, Yhdysvaltain sisällissodan voitokkaasti ratkaisseesta pohjoisvaltojen kenraalista. Erinäisiä tuon laajan esseen sivuja Bengtsson käyttää pohdiskellakseen miten on mahdollista että epäkäytännöllinen, ujo, älynlahjoiltaan keskinkertainen, viinaanmenevä ja muussa elämässään - sekä ennen sisällissotaa että sen jälkeen, myös Yhdysvaltain presidenttinä - paljolti epäonnistunut Grant kykeni saamaan pohjoisvaltioiden huonosti johdetut joukot järjestykseen, pysäyttämään voittamattomalta tuntuneen kenraali Leen ja lopulta pakottamaan tämän antautumaan.
Bengtssonin kuvailun perusteella vaikuttaa siltä että Grant poti samantapaista arjen pelkoa kuin esimerkiksi Pentti Saarikoski. Jokapäiväisen elämän pienemmät ja suuremmat toimet ja velvollisuudet herättivät hänessä pelonsekaista ahdistusta ja voimattomuuden tunnetta, joita hän pakeni viinaan. Sota mullisti elämän olosuhteet synnyttäen epävarmuuden ja pelon ilmapiiriin jossa Grant huomasi olevansa hyvinkin toimintakykyinen. Ei niin etteivät sodan olot ja tilanteet olisi aiheuttaneet myös hänelle yllätyksiä, ehkä pelkoakin, mutta hän oli tottunut kantamaan noita tunteita ja elämään niiden kanssa, tosin kuin ne ihmiset jotka elivät arkeaan tyynesti ja itseensä luottavina – toisin sanoen valtaosa upseeritovereista ja muista sotilaista. Ja kun Grant sen huomasi, hänen oli sitäkin helpompi terästyä kestämään paineita, reagoida yllätyksiin, tehdä vaikeita ja uhkarohkeitakin päätöksiä. Tiettävästi hän myös joi vähemmän niin kauan kuin sotaa kesti.
Kun Dostojevski katsoo arjen maailmaa, sitä maailmaa joka Tolstoille näyttäytyy teräväpiirteisenä, kirkkaana, johdonmukaisiin syy- ja seuraussuhteisiin ankkuroituvana, hän on epävarma, hapuileva ja osattomuutta tunteva Ulysses S. Grant tai Pentti Saarikoski. Kun hän vie ihmisensä rajatiloihin, järkisyiden ulottumattomiin, ‘perusjärkytysten äärelle’, kuten Arto Melleri sanoisi, hän valpastuu ja innostuu näkemään sellaista mitä muut eivät näe, mistä eivät saa otetta. Kokonaisvaltaista ja pitävää otetta ihmisen mielestä, sielusta, persoonallisuudesta ei Dostojevskikaan saa eikä väitä saavansa, mutta se johtuu noiden kohteiden aineettomasta, epämääräisestä ja ristiriitaisen vellovasta luonteesta. Niiden kohdalla totuudellisin, rehellisin ja, huvittavaa sanoakin, havainnollisin esitystapa on jonkinmoinen haparointi.
Voi olla että menen liian pitkälle, jos päättelen että Dostojevskin kielellinen haparointi suorastaan johtui hänen aistihavaintojensa epämääräisyydestä tai päinvastoin, mutta uskaltaisin kyllä väittää että nuo toistaitoisuuden lajit ruokkivat toinen toistaan. Hänen kirjallisten valmiuksiensa ja keskeisen aiheistonsa suhdetta pohdittaessa tulee mieleen kysyä olisiko tuo kielellinen epävarmuus jossakin määrin synnynnäisistä luontumuksista johtunut ja sitten nuoruudessa ahmittujen klassikoiden tarjoamien kauneuselämysten ja hänen oman suorituskykynsä epäsuhdasta vahvistusta saanut, opettanut hänelle jotakin myös ihmisen psyyken hataruudesta ja monipohjaisuudesta, samalla kun se on tarjonnut sen kuvailuun soveltuvan ilmaisutavan. Vaiko kääntäen: vahvistiko Dostojevskin taipumus kaoottiseen ja kömmähtelevään ilmaisuun hänen kiinnostustaan sellaisten ristiriitojen ja sieluntilojen kuvaukseen joiden yhteydessä ilmaisun rosot eivät niin haitanneet?
Näiihin kysymyksiin minulla ei ole valmiita vastauksia, mutta sen verran ne minua kiinnostavat että toivon muidenkin lukijoiden niitä miettivän.
Sitaatti esseestä Martti Anhava: ‘Todella ehkä – Havaintoja Dostojevskin kielestä’ kirjassa Dostojevski – kiistaton ja kiistelty [2017, 255 sivua].
“Kun täytin kahdeksantoista Arto antoi mulle viisi grammaa marokkolaista hassista syntymäpäivälahjaksi. ‘Kun olet täysi-ikäinen’. Enhän mä edes tiennyt mitä olisin sillä tehnyt, eikä kiinnostanut, joku mun poikaystävä sen sitten käytti.”
Vera Melleri kirjassa Martti Anhava: Romua rakkauden valtatiellä – Arto Mellerin elämä s. 597.
Nostalgiaa. Yksi lukioaikoina eniten kuuntelemiani albumeita oli Live Johnny Winter And. Tästä uudelleenjulkaisusta löytyy Johnny Winter And nimikkeen alla tehdyt live- ja studioalbumit.
https://www.youtube.com/watch?v=u9eyO52QqvA Johnny Winter - And/Live (1971) Recorded live in the fall of 1970. This is an special 2 lp set with the studio album AND and the live album AND with Rick Derringer and Bobby Cadwell. https://fi.wikipedia.org/wiki/Live_Johnny_Winter_And https://fi.wikipedia.org/wiki/Johnny_Winter_And
* Valitettavasti mainokset pilaavat tässäkin kuunteluelämystä. Markkinoitten ansaintalogiikka on some-tuotesijoittelun avulla muuttunut yhä ovelammaksi, röyhkeämmäksi ja julkeammaksi. Jos olisin diktaattori, asettaisin mainos-bisneksen totaaliseen kontrolliin ja järjestäisin sille oman lokeron, josta sitä voisi itse kukin halutessaan käydä ‘häkin takaa’ vilkuilemassa kuin vaarallista eläintä tai pikemminkin tautia – sillä etenkin aivoja eli itsenäistä valintaa ja ajattelua tuhoava bakteeri todella on kyseessä puhumattakaan siitä, että mainokset tunkeutuvat lupaa kysymättä yksityiseen tilaamme kuin rosvot ja terroristit.
Hän on täällä tänään [Tuomari Nurmio]
Hän astuu koputtamatta rakastavaisten huoneeseen Hän vaihtaa puheenaihetta ja puhuu itsestään Hän vastaa kysymyksillä ja kysyy vastauksilla Hän raivaa tiensä salin läpi ja istuu tähtien pöytään
Hän on täällä tänään Hän on täällä tänään Hän on täällä tänään
Hän mahtuu joka raosta, hän ehtii joka paikkaan Kun käännät hänelle selkäsi, hän seisoo edessäsi Hän valikoi vaatteemme ja sanat suuhumme Hän työntää kätensä meidän taskuumme ja syö meidän laskuumme
Hän on täällä tänään Hän on täällä tänään Hän on täällä tänään
Hän tartuu magneettinauhalle ja painomusteeseen Hän hymyilee valokuvissa ja ui radioaalloilla Hän soittaa meille sähkökitaraa, taputtaa itselleen Hän puhuu kun me puhumme ja valvoo kun me nukumme
Hän on täällä tänään Hän on täällä tänään Hän on täällä tänään
Ylentäköön hän itsensä, minä alennan alentakoon hän itsensä, minä ylennän ja väitän alati vastaan kunnes hän käsittää itsensä hirviöksi jota ei voi käsittää.
Pakinoitsija Tiitus näki kirjoituksissaan kesäasumisessa paljon hauskanpidon aineksia. 1920-luvulta peräisin olevassa pakinassaan ‘Kesäksi maalle’ Tiitus kirjoittaa Filemon Ymmyrkäisestä, jolla on sanomattomia vaikeuksia löytää perheelleen kunnollinen kesäkoti. Viime kesänä oli oltu saaristossa kalastajamökissä, autiossa paikassa kylmän ja sateen armoilla. Luteet vain eivät kuolleet kylmyyteen, vaan ‘vieraiden lähtiessä takaisin kaupunkiin elokuun lopulla olivat ne pulleita kuin Faaraon lihavat lehmät’. Seuraavana vuonna Filemon ratkaisee kesäasuntopulman mielestään oivallisesti: hän lähettää ympäri maata satoja kirjeitä, joissa hakee sopivaa paikkaa. Vaatimukset, joita hänellä Tiituksen mukaan ei juuri ole, vastaavat hyvin täydellisen suomalaisen loman ihanteita:
‘[Filemon] ilmoitti ainoastaan tahtovansa, että kesäasunto on luonnonihanalla paikalla. Että paikka on terveellinen ja että läheisyydessä kasvaa humiseva männistö. Että asunto on siistissä maalaistalossa. Että siinä talossa on hauskat, ilmavat ja valoisat huoneet. Että isäntäväki on ystävällistä, hupaista ja kohteliasta. Että talo on Päijänteen tai Saimaan tai jonkin muun komean ja arvokkaan sisäjärven rannalla. Että laivalaituri on 200 metrin päässä. Että posti saadaan joka päivä. Että järvessä on paljon kaloja. Että kesävieraiden käytettävissä joka hetki on kevyt, vakava, vuotamaton ja hyvässä maalissa oleva vene. Että kesävieraille lämmitetään sauna eri iltoina kuin talonväelle. Että talon takana on vuori, joka suojelee pohjoistuulelta. Että vaihtelevaa ja hyvänmakuista ruokaa on runsaasti. Ettei lehmissä ole nystyrätautia. Että talosta saa miehen soutamaan, milloin halutaan, ja hevoskyydin, milloin tarvitaan. Että hinta on mahdollisimman huokea, ja että eräät muut seikat, joita vielä oli lueteltu kaksi postiarkin sivua, tarkoin otetaan huomioon.’
Tällä kertaa Filemon Ymmyrkäinen ei löydä kesäpaikkaa. Hän ei lannistu vaan päättää tehdä ikiomansa – kahdesta automobiilipakkilaatikosta [....]
Sitaatti kirjasta Maamme – Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria s. 314-15
Kaunokirjallinen käännös on aina raportti ongelmista, joita käännettävässä teoksessa on tullut vastaan ja joiden kimppuun on käyty. Usein kuulee sanottavan, että kirjallisuuden kääntäminen on mahdotonta tai ainakin turhaa, koska kaunokirjallisuuden kaikkia vivahteita ei voi mitenkään välittää yhdestä kielestä [ja kulttuurista] toiseen kieleen [ja kulttuuriin]. Miksi siis vaivautua? Se on kysymys, jota suomalaisten käännöskirjallisuuden kustantajienkin olisi syytä pohtia: tätä nykyä markkinoille ilmestyy suomennettuja niteitä, joissa on kyynisen rahastuksen makua. Jotkin kustantajat teettävät suomennoksia pikavauhtia, jolloin käännöksen laatu jää sivuseikaksi. Suomennos pitäisi saada markkinoille ensi tilassa, koska muuten [yksi kuulemistani selityksistä kuuluu] kuluttajat lukevat teoksen alkuperäiskielellä ja kustantajalta jää rahaa saamatta. Rahojaan käyttävä kuluttaja on tässäkin markkinavoimamyllyssä kärsivä osapuoli. Kun kuluttaja, lukija, lukee teoksen alkuperäiskielellä, on vaarana, että osa sisällöstä jää vieraan, ainakin omaa hämärämmässä valossa näyttäytyvän kielen ja kulttuurin takia ymmärtämättä. Kun kuluttaja, lukija, lukee samaisen teoksen pikaisesti suomeksi, on vaarana, että osa sisällöstä jää juosten kustun käännöksen ja markkinatalouden ehdoilla laukanneen tuotantoaikataulun takia ymmärtämättä. Minusta suomennoksia, niin runo- kuin proosasuomennoksiakin, on tärkeää olla tarjolla siitä huolimatta, että siirtotyö kielestä toiseen on vaikeaa ja tuottaa naarmuja lopputulokseen. Mutta suomennoksen pitää olla harkitun työn tulos eikä kyynisen aivan-sama-minkä-tasoinen-käännös-on-ei-sitä-myydä-kuin-joulunalusviikko-ajattelun sanelema liiketoimi [pyydän lukemaan tässä välissä Rimbaud’n runon ‘Alennusmyynti’ runoelmasta Illuminaatioita]. [....] Suomessa on paljon ihmisiä, jotka lukevat kirjat mieluiten sillä kielellä, jolla ne on kirjoitettu. Sillä tavalla he kokevat saavansa enemmän irti teoksesta. Minä en ole niitä ihmisiä. Vieraskieliseen [vain suomi on minulle muu kuin vieras kieli] kirjaan tarttuminen on koettelemus, se on työtä. Lukunautinto voi olla täydellinen vain silloin, kun saan syventyä tekstiin suomeksi. Rimbaud’n runous ranskaksi pelottaa minua. Pelon takia olen nämä runot suomentanut, ja siksi, että pelon läpikin Rimbaud puhuttelee. Suomentamisen avulla häivytin Rimbaud’n ranskankielisistä säkeistä musertavan käsittämättömyyden, jota ne päälleni vyöryttivät. Halusin tehdä Rimbaud’n runoista ystäviä, joiden seurassa viihdyn. Toivon, että Rimbaud suomeksi saa myös uusia pelottomia ystäviä. [....] Arthur Rimbaud: Kootut teokset, suomentaja Einari Aaltosen alkusanoista, s. 23-25.
Maailman perimmäinen merkitys ei avaudu järjelle vaan uskolle. Uskominen järkeilyn sijaan on kuitenkin samassa mielessä vaikeaa kuin bluesin soittaminen: easy to play, hard to feel.
Loputon järkeily on helppoa, mutta sellaisen merkityksen tietäminen ja ymmärtäminen, jonka järki toivoo maailmasta löytävänsä, ei ole mahdollista rationaalisessa havainnossa vaan uskona – vakuuttumisena maailman merkityksellisyydestä ja tarkoituksellisuudesta, jota järjen ja havainnon yhteinenkään viisaus ei tavoita tai ‘opi tuntemaan’. Mutta uskominen ei ole järjelle helppoa, ei todellakaan.
‘Jumala on kyllä osoittanut viisautensa, mutta kun maailma ei omassa viisaudessaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat’. [Korinttolaiskirje]
“’Minä tiedän sinun tekosi, sinä et ole kylmä etkä palava; oi jospa olisit kylmä tai palava! Mutta nyt koska olet penseä etkä ole palava etkä kylmä, olen minä oksentava sinut suustani ulos.’ Luostariin asettunut piispa Tihon siteeraa Ilmestyskirjaa Nikolai Stavroginin provosoimana. ‘Riivaajien’ päähenkilö on uhitellen kysynyt piispalta voiko uskoa paholaiseen vaikkei uskoisikaan Jumalaan. Piispa myöntää hymyillen ja jatkaa, että täydellinen ateismi on maanpäällistä välinpitämättömyyttä kunnioitettavampaa. Ateisti seisoo ylintä edeltävällä askeleella kohti täydellistä uskoa. Se on askeleen päässä. Hän joko ottaa askeleen tai ei. Välinpitämätön on vailla mitään uskoa, hänellä on vain kurja pelko. Sekin vain jos sattuu olemaan herkkä ihminen. Tai turhamainen. Eikö se ole sama asia.”
Kun Yhdysvallat yllättäen kääntyi alijäämämaaksi, jonka kauppatase ja budjettitalous olivat yhtä aikaa alijäämäisiä, se otti rohkeasti uuden suunnan. Suunnanmuutos aiheutti maailmanlaajuisen talousmyllerryksen, joka oli alkusoitto Minotauroksen aikakaudelle. Minotauros on vertauskuva, joka tarkoittaa kierrätysjärjestelmän eli kauppa-ja pääomavirtojen kääntämistä kokonaan uuteen järjestykseen. Minotauroksen aikana Yhdysvaltojen osana oli tarjota kysyntää ulkomaiselle tavaratuotannolle, jonka vastineeksi se imi neljä viidesosaa kansainvälisistä pääomavirroista. [....] Maailmantalous tuli ennen pitkää riippuvaiseksi näistä uusista rahoitusvälineistä, joista CDO on vain yksi esimerkki. Pian ne alkoivat toimia arvon säilyttämisen lisäksi vaihdon välineinä – niistä oli tullut yksityisesti liikkeelle laskettua rahaa. Kun Clintonin hallitus vapautti Wall Streetin kaikesta sääntelystä – mistä voidaan kiittää Yhdysvaltain silloista valtiovarainministeriä Larry Summersia – tätä yksityistä rahaa tuli hyökymällä maailmantalouteen. Sen loppumaton tarjonta piti korkokannan matalalla ympäri maailmaa, kasvatti varallisuusarvojen hintakuplia Miamista ja Nevadasta Irlantiin ja Espanjaan ja kannusti jatkuvasti alijäämäisiä valtiontalouksia, esimerkiksi Kreikkaa, paikkaamaan vajeensa halvalla ja helposti saatavalla lainarahalla.
Tilanne oli mitä ironisin: maailmantaloudessa oli virallisesti vallalla konservatiivinen rahakäsitys ja rahanpainamisen turmiollisuus oli taottu kaikkien kalloon, mutta rahan luominen, eli tehokas rahan tarjonta, oli todellisuudessa annettu yksityisille rahatalouksille, jotka olivat päättäneet hukuttaa markkinat omatekoiseen rahaansa. Miten tämä erosi siitä, että Yhdysvaltain keskuspankki olisi antanut painokoneensa mafian käyttöön? Rehellinen vastaus on, että ei oikeastaan mitenkään. [....] Romahduksen jälkeen kaikkien mieliin hiipi väistämättä kysymys, miksi älykkäät ja itsekkäät markkinatoimijat, joiden elinkeino oli mallien taustaoletusten todenmukaisuuden varassa, uskoivat niin vakaasti malliensa tuloksiin. Vastaus on kaksiosainen. Ensiksi he olivat oman laumakäyttäytymisensä vankeja ja työpaikan menettämisen pelko esti heitä uimasta vastavirtaan. Toiseksi Minotauroksen kulta-aikana ekonomistikunta oli onnistunut levittämään matemaattista taikauskoa, joka valoi finanssipelureihin yli-inhimillistä [ja yli-idioottimaista] itsevarmuutta. Vastoin pelureiden omia käsityksiä ja toiveita loputon itsevarmuus vääjäämättä tuhosi heitä ruokkineen järjestelmän. Kyseessä oli totisesti erittäin nykyaikainen sovitus klassisesta tragediasta.
Gianis Varoufákis: Maailmantalouden Minotauros s. 266-67, 151, 160-61.
Etenkin vääjäämättömän johdonmukaisen ad absurdum-päättelynsä takia kolme suosikkiani antiikin filosofeista ovat Gorgias, Kratylos ja Pyrrhon, ei suinkaan antiikin ‘analyyttisen valistusfilosofian’ suuri nimi Aristoteles, ehkei edes Platon, tuo sekä systemaattisen että allegorisen syvällisyyden nero ja tyylitaituri.
Filosofointi liikkuu aina syvällisimmillään jossain äärimmäisen vakavan ja täysin naurettavan välimaastossa. Toki Platon, kaikessa 'dogmaattisuudessaan' [etenkin ideaoppi ja demokratian kritiikki], ymmärsi juuri Sokrateen hahmossa filosofoinnin väistämättömän ‘vitsikkyyden’ ja aporisuuden, mutta Aristoteleelle filosofiasta näyttää tulleen yksipuolisesti tosikkomainen ajatuspeli. Aristoteleen filosofian nominalistis-empiristisiä lähtökohtia pidän ajattelun historian nerokkaimpana virheenä.
Esimerkkinä oman ajattelun täydellisestä ‘sisäistämisestä’ omassa elämässä annettakoon tässä Kratylos, Herakleitoksen oppilas. ...... “Kratylos (400-luvun loppu eaa.) oli antiikin Kreikkalainen filosofi. Hän oli kotoisin Ateenasta. Hän oli Sokrateen nuorempi aikalainen. Platonin dialogi Kratylos on nimetty hänen mukaansa. Dialogissa hän keskustelee Sokrateen kanssa kielestä.
Kratyloksen sanotaan olleen Herakleitoksen oppilas. Aristoteleen mukaan hän oli Platonin ensimmäinen filosofian opettaja. Kratylos kehitti äärimmäisen ja radikaalin herakleitoslaisuuden jonka mukaan millään ei ollut pysyvyyttä. Herakleitoksen kerrotaan sanoneen, ettei kukaan voi astua samaan jokeen kahdesti, sillä sen enemmän astuja kuin jokikaan ei ole toisella kerralla sama. Kratyloksen kerrotaan puolestaan menneen pidemmälle ja sanoneen, ettei kukaan voinut astua samaan jokeen kertaakaan. Aristoteleen mukaan Kratylos hylkäsi syvällisen oivalluksensa seurauksena puheen, koska jatkuva muutos teki järkevän keskustelun mahdottomaksi. Hän rajoitti keskusteluun osallistumisensa sormensa heiluttamiseen. Platon käsittelee samaa kielen mahdottomuuden teemaa Theaitetoksessa.”
Bruce Springsteenin elämäkerta Born to run luotaa syvemmälle kuin monet pelkästään rock-tähteyteen keskittyvät rokkarimuistelmat. Springsteen osoittautuu paitsi erinomaiseksi proosan kirjoittajaksi myös yllättävän sivistyneeksi ja jopa lukeneeksi työläisperheen kakaraksi, joka siirtyi lukiosta suoraan muusikon uralle ja jätti yliopistot käymättä.
Ennen kaikkea ‘Pomo’ on rock-mies, joka viihtyy parhaiten livetilanteissa ja suurilla keikkalavoilla ja jolle yleisö ja sen viihdyttäminen on elämän tarkoitus – perheen jälkeen. Mutta ennen kuin Springsteen pystyi päätymään kestävään avioliittoon, piti melko monen asian hänen persoonassaan kouliintua eikä se prosessi ollut suinkaan helppo. Ilman masennus- ja ahdistusoireita hän ei selvinnyt, siitäkään huolimatta, että on kyennyt johtamaan suvereenisti ja kohtuullisen tasapainoisesti omaa bändiään että hankkimaan kaikki oikeudet tekemäänsä musiikkiin melkein alusta asti. Sellainen yhdistelmä on perin harvinaista rock-piireissä.
Tämä on syvällinen ja taidokkaasti kirjoitettu elämäkerta, jota voi ajoittain pitää jopa erinomaisena proosakirjallisuutena. Springsteen on mielestäni pystynyt yhdistämään elämänkokemuksensa ja poliittiset näkemyksensä omiin lauluihinsa hyvin henkilökohtaisella ja ainutlaatuisella tavalla eikä elämäkerta Born to run tee tässä suhteessa poikkeusta linjaan: myös kirjassaan Springsteen on [mutta ei mauttomalla tavalla] melodramaattiseen pateettisuuteen asti rehellinen ja se on harvinainen hyve jos ja varsinkin, kun se yhdistyy vahvaan musiikilliseen ja organisatoriseen johtajuuteen.
Tärkein asia Springsteenille on kuitenkin aina ollut konserttitilanne ja kontakti yleisöön, jota hän pitää kaiken rockiin liittyvän tekemisen kokemuksellisena lähtökohtana ja perustana: kuulijan ja artistin välille syntyvä ‘mystinen’ yhteys. ....... “Niinpä minä tuumin, että jos minulla ei kerran ole hyvää lauluääntä, minun olisi pakko opetella kirjoittamaan, esiintymään ja ottamaan kaikki irti siitä äänestä joka minulla oli. Minun olisi opeteltava joka ikinen konsti: laulun lähteminen rinnasta, vatsasta ja kurkusta ja erinomainen fraseeraus, time ja dynamiikka. Huomasin, että monilla laulajilla oli rajoittunut instrumentti, mutta he pystyivät silti kuulostamaan vakuuttavilta. Tutkin kaikkia joiden ääni innosti ja kosketti minua. Soulia, bluesia, Motownia, rockia, folkia – minä kuuntelin ja opettelin. Minulle valkeni, että tärkeintä oli, kuinka uskottavalta kuulostin. Kuinka syvällisesti pystyin eläytymään lauluihini. Jos esitys kumpusi sydämestä, siihen tuli mukaan sanoinkuvaamaton elementti X, jonka ansiosta oli toissijaista, miltä kuulostin teknisessä mielessä. Monilla ihmisillä on hyvä, jopa mahtava ääni, mutta he eivät kykene kuulostamaan vakuuttavilta. Heitä on pilvin pimein television kykyohjelmissa ja Holiday Innien loungeissa pitkin ja poikin Amerikkaa. He pystyvät kantamaan melodian moitteettomalla äänensävyllä, osuvat kaikkiin korkeisiin säveliin terävästi, mutta eivät pysty ilmaisemaan laulun täyttä emotionaalista sisältöä. He eivät osaa laulaa syvällisesti.”
Mykistävä soolo, pikemminkin jumalallinen kuin inhimillinen.
https://www.youtube.com/watch?v=IxgY9eEFiYM
Peter Green & Fleetwood Mac I've Got A Mind To Give Up Living / All Over Again Live In The Warehouse, New Orleans, LA 01/31/70, Author: BB King
Satunnainen kommentaattori kirjoitti: ‘Now, you know, if you didn't already, why Peter Green was considered by his musical peers to be the finest Blues guitar player in England in 1970. Not Page, not Clapton, not Beck; the Green God.....’
Kalle Haatanen - Aiheuttaako sosiaaliturva riippuvuutta?
https://areena.yle.fi/1-4170682
Perinteisesti sosiaali- ja terveyspolitiikan tehtävän on ollut markkinariippuvuuden vähentäminen. Kun markkinatalous on eri tavoin kolhinut ihmisiä, heidän tilannettaan on pyritty parantamaan erilaisilla tulonsiirroilla ja palveluilla.
Nyttemmin on alettu pohtia myös sitä mitä kaikkea hyvinvointivaltio ja sen sosiaalipolitiikka tekee ihmisille. Voiko olla myös niin että hyvinvointivaltio tuottaa myös itse osan ongelmista? Hyvinvointivaltiota kritikoivaa keskustelua on viime vuosina ollut monessa massa, myös Suomessa. Suomessakin on alettu epäillä, että sosiaaliturva voisi passivoida ihmisiä ja tehdä heistä sosiaaliturvariippuvaisia.
Köyhyyttä ja sosiaaliturvaa pitkään tutkinut Tampereen yliopiston sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari on sanoo, että Suomessa ei ole varsinaista köyhyyskulttuuria. Tutkimuksia ei ole löytynyt yhtään sukua, joka sukupolvesta toiseen rakentaisi elämänsä sosiaaliturvan varaan.
Saaren mukaan Suomen hyvinvointivaltion keskeinen kysymys on se, miten sosiaalimenojen kustannusten kasvun hillintä voidaan tehdä järkevällä tavalla.
Sosiaalimenot ovat kasvaneet vuoden 2008 jälkeen on kasvaneet 20 miljardia ja saaman aikaan bruttokansantuote on kasvanut vain saman verran. Suomalaiset sosiaalietuudet eivät ole mitenkään erityisen anteliaita. Ongelma on siinä että tulosiirtoja saavien määrä on kasvanut.
POZZO: [Äkkiä raivoissaan] Älkää kiusatko minua noilla jutuillanne ajasta! Se on järjenvastaista! Mistä lähtien! Yhtenä päivänä, eikö se riitä teille, yhtenä samanlaisena päivänä kuin muutkin päivät hänestä tuli mykkä, yhtenä päivänä minusta tuli sokea, yhtenä päivänä meistä tulee kuuroja, yhtenä päivänä me synnymme, yhtenä päivänä me kuolemme, samana päivänä, samalla hetkellä, eikö se riitä teille? [Maltillisemmin] He synnyttävät hajareisin haudan päällä, päivä paistaa hetken, sitten on taas yö. [Vetää köydestä] Eteenpäin! [....]
“Sanon, että ihmisen on oltava näkijä, tehtävä itsestään näkijä.
Runoilija tekee itsestään näkijän sekoittamalla kaikki aistinsa pitkäkestoisesti, perinpohjaisesti ja järjestelmällisesti. Tutustumalla kaikkiin rakkauden, kärsimyksen ja hulluuden muotoihin: hän etsii itseään, ammentaa itsestään kaikki myrkyt ja säilyttää niiden ydinmehut. Harjoittamalla sanoinkuvaamatonta kidutusta, johon hän tarvitsee kaiken uskon, kaiken yli-inhimillisen voiman ja jonka kuluessa hänestä tulee ennen kaikkea suuri sairas, suuri rikollinen, suuri kirottu – ja korkein Tietäjä! - Hän saavuttaa tuntemattoman! Kehitettyään jo ennestään rikasta sieluaan enemmän kuin kukaan toinen! Hän saavuttaa tuntemattoman, ja vaikka hän taas menettäisi järkensä eikä ymmärtäisi näkyjään, niin ainakin hän olisi nähnyt ne! [....]
On väärin sanoa. Minä ajattelen. Vaan pikemminkin: Joku ajattelee minun kauttani.”
Arthur Rimbaud kirjassa J. K. Ihalainen: Ainoa ainoa ainoa elämä, 2012, s. 13-14.
“Päiväni on täysi; jätän Euroopan taakseni. Meri-ilma polttaa keuhkojani; kadotetut ilmanalat parkitsevat nahkani. Uida, pureksia heinää, metsästää, ennen muuta poltella; juoda viinoja; vahvoja kun kiehuva metalli – niin kuin tekivät nuo hyvät esi-isät tulien ympärillä.
Palaan takaisin jäsenet rautaisina, iho mustana, silmät hurjina: naamiostani minut luetaan väkevään rotuun. Minulla on kultaa: olen joutilas, ja raaka.”
Arthur Rimbaud kirjassa J. K. Ihalainen Ainoa ainoa ainoa elämä, 2012, s. 93.
Henkilökohtaisesti, henkilökohtaisesti kadun vain kahta asiaa. Sitä etten ole naimisissa ja ettei minulla ole lapsia. Elän pahinta mahdollista rangaistusta: olla vailla muita ihmisiä, olla ulkopuolinen. Mitä tässä sovituksessa on järkeä ellen voi, jonain päivänä, ennen kuin olen liian vanha, asettua asumaan miellyttävään, keskiluokkaiseen ympäristöön, jossa minulla on oma perhe, oma poika, jolle omistan loppuelämäni kasvattamalla häntä oman makuni mukaan.”
Arthur Rimbaud kirjassa J. K. Ihalainen Ainoa ainoa ainoa elämä, 2012, s. 90.
Minun on mahdotonta selvittää, missä määrin näyttelin roolia, joka minulle oli kirjoitettu. Tarkoitan sitä pääkallosormusta, lohjennutta hammasta ja silmämeikkiä. Puolittainko? Luullakseni ihmisen julkinen persona, imago, kuten sitä kutsuttiin, on kuin pallo jalassa. ihmiset pitävät minua jatkuvasti jonain pirun narkkarina. Luovuin huumeista ja 30 vuotta sitten! imago on pitkä varjo. Se näkyy auringon laskettuakin. Käsittääkseni se johtuu osaksi siitä, että jos ihmistä painostetaan voimakkaasti olemaan tietynlainen henkilö, hän muuttuu sellaiseksi, ehkä, tiettyyn pisteeseen asti, sen verran kuin pystyy sietämään. On mahdotonta olla päätymättä sen parodiaksi, mitä kuvitteli olevansa.
Minussa on jotakin, joka haluaa kiihdyttää tuota piirrettä muissa ihmisissä, koska tiedän sen piilevän jokaisessa. Sisälläni on demoni, ja se demoni on kaikissa muissakin. Saan ainutlaatuisen naurettavaa palautetta – hyvää toivottavat ihmiset lähettävät minulle pääkalloja kuorma-autolasteittain. Ihmiset rakastavat tuota imagoa. He loihtivat minut mielikuvituksessaan, he tekivät minut ja loivat kansan sankarin. Jumala heitä siunatkoon. Ja minä puolestani teen parhaani tyydyttääkseni heidän tarpeensa. He toivovat minun tekevän asioita, joihin eivät itse pysty. Heidän on hoidettava työnsä, heidän on elettävä, he ovat vakuutusasiamiehiä.... mutta samaan aikaan heidän sisällään on raivoava Keith Richards. Kun kyse on kansan sankarista, kansalla on hänelle käsikirjoitus valmiina, ja on parasta toimia sen mukaisesti. Tein siinä suhteessa parhaani. Ei ole mitenkään liioiteltua sanoa, että elin pohjimmiltani lainsuojattoman tapaan. Ja minusta tuli sellainen! Tiesin olevani jokaisen listalla. Minun olisi tarvinnut vain luopua tavoistani, niin olisin ollut reilassa, mutta siihen en pystynyt.
[....] Minusta on aina tuntunut, että olen joutunut ennemminkin taistelemaan teknologian kanssa, kuin että siitä olisi ollut apua. Ja siksi asioiden tekemiseen on kulunut niin paljon aikaa. [Rob] Fraboni [tuottaja, miksaaja] on joutunut käymään sen kaiken läpi, sen käsityksen, että jos rumpusettiin ei kiinnittänyt viittätoista mikrofonia, ei tiennyt mitä oli tekemässä. Sitten basisti häädettiin kauemmas, ja kaikki olivat omissa karsinoissaan ja kopeissaan. Ja vaikka soitetaan isossa tilassa, sitä käytetä lainkaan hyödyksi. Tämä eristäytyminen sotii koko rock and rollin ideaa vastaan: joukko tyyppejä saa jossain huoneessa aikaan soundin ja tallentaa sen. Sen soundin he tekevät yhdessä, eivät erillään. Kaikki se myyttinen paskanjauhanta stereosta ja high tehcistä ja Dolbysta, se on yksinkertaisesti täysin vastoin koko sitä ydintä, josta musiikissa on kyse.
Kenelläkään ei ollut munaa lähteä purkamaan hommaa. Aloin miettiä, mikä minut oli alunperin saanut tekemään musiikkia? Ja niitä jätkiä, jotka tekivät levyjä yhdessä huoneessa kolmella mikrofonilla. Eivät he äänittäneet jokaista pientäkin rumpujen ja basson inahdusta. He äänittivät huonetta. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Sellainen vaikeasti määriteltävä asia kuin innostus, henki, sielu, miksi ikinä sitä kutsutaankaan: miten se mikitetään? Levyt olisivat voineet olla paljon parempia 80-luvulla, jos olisimme tajunneet pysytellä vanhassa emmekä olisi antaneet teknologian vetää itseämme nenästä.
“....[Mick Jagger].... soitti, ja hänellä oli kiireellistä sanottavaa: Tony Blair vaati minua ottamaan vastaan ritariuden. Ystävä kallis, voit kieltäytyä ihan mistä tahansa, oli minun vastaukseni hänelle. Jätin asian siihen. Oli käsittämätöntä Mickiltä suostua siihen, hänen uskottavuutensa oli mennyttä. Soitin Charlielle. Mitä tämä paskanjauhanta jostain ritariudesta oikein tarkoittaa? Charlie kysyi, että enkö tiennyt, että Mick oli aina toivonut sitä. Sanoin, että ei, en ollut tiennyt. Se ei ollut koskaan tullut mieleenikään. Olinko tulkinnut ystäväni väärin? Se Mick, jonka kanssa vartuin, se tyyppi olisi käskenyt yhteiskuntaa tunkemaan perseeseensä kaikki pikku kunnianosoituksensa. Kiitos todella paljon, mutta ei kiitos. Se on alentavaa. Sellaisia sanotaan kunnianosoituksiksi, mutta meitä on kunnioitettu tarpeeksi. Yleisö on kunnioittanut eitä. Miten voi ottaa vastaan kunnianosoituksen järjestelmältä, joka yritti laittaa meidät telkien taakse pikku jutuista? Jos sellaisen voi antaa anteeksi niin....sanonpa vain. Mickin luokkatietoisuus oli tullut enemmän ja enemmän ilmiselväksi matkan varrella, mutta en ikinä olisi uskonut, että hän olisi langennut sellaiseen paskaan. Se saattoi jälleen olla yksi LSV-kohtaus, lead vocal syndrome [laulusolistin syndrooma].
Koska päivämäärissä oli sekaannus, Mick sai kuningattaren sijasta Charlesin, kruununperijän, taputtamaan olkapäitään, mikä mielestäni tekee hänestä pikemminkin rakin kuin ritarin. Toisin kuin monet juuri ritareiksi lyödyt, hän ei sentään vaadi itseään kutsuttavan sir Mickiksi. Mutta pilailemme sillä kyllä hänen selkänsä takana. Minusta ei tule lordi Richardsia, vaan kuningas Rickhard IV, niin että IV lausutaan kirjaimin [IV = intravenous ‘suonensisäinen]. Se olisi kohtuullista. Siitä vaan, antaa tulla vain. Richard Suonensisäinen, hyvinhän se minua kuvaa.”
“Loppuvuodesta 1984 sattui harvinainen tapaus – Charlie näytti yhden rumpaliniskuistaan, iskun, jonka olen nähnyt pari kertaa, ja se on tappava, siinä on pelissä paljon tasapainoa ja ajoitusta. Hänen täytyy vain olla tosi ärsyyntynyt. Tällä kertaa iskun sai Mick. Olimme Amsterdamissa erään tapaamisen takia. Mick ja minä emme olleet kovin hyvissä väleissä silloin, mutta ehdotin kuitenkin, että lähtisimme ulos. Lainasin hänelle takin, joka minulla oli ollut päällä, kun olin mennyt naimisiin. Palasimme hotellille siinä viiden maissa aamulla, ja Mick halusi soittaa Charlielle. Yritin kieltää häntä soittamasta siihen aikaan aamuyöstä, mutta hän soitti silti ja sanoi: ‘Missä mun rumpali luuraa?’ Ei vastausta. Mick sulki luurin. Istuimme Mickin kanssa vielä alas, aika vittuuntuneina – kun Mick juo, hän on mennyttä –, ja noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua oveen koputettiin. Se oli Charlie Watts, Savile Row’lta ostetussa puvussaan, täydellisessä asussa, solmio, parta ajettuna, koko vitun setti. Haistoin hänen partavetensä! Avasin oven, eikä hän edes vilkaissut minuun vaan käveli suoraan ohitseni, kävi käsiksi Mickiin ja sanoi ‘Älä enää koskaan kutsu minua sinun rumpaliksesi.’ Sitten hän nosti Mickin takkini kauluksesta ylös ja iski oikean koukun. Mick kaatui pöydälle, savulohitarjottimen päälle, ja liukui avointa ikkunaa kohden. Sen alla oli kanaali. Kelasin, että tämäpä vasta hyvä juttu, mutta sitten tajusin, että hänellä oli yllään häätakkini. Tartuin takinliepeeseen ja sain Mickin kiinni juuri ennen kuin hän olisi pudonnut Amsterdamin kanaaliin. Kesti vuorokauden saada Charlie rauhoittumaan. Luulin, että olin jo onnistunut, kun saatoin hänet huoneeseensa, mutta kahdentoista tunnin päästä hän hoki vieläkin: ‘Vittu mä meen takas ja lyön sitä uudestaan.’ Se mies ei yleensä helpolla ärsyynny. ‘Miks sä estit sen?’ Se oli mun takki, Charlie, siksi!”
Sauli Niinistö fanittaa Paul Austeria. Narsistinen pintaliitäjä siinä ihailee toista narsistista pintaliitäjää. Mutta minä en ihaile eivätkä ihaile eräät muutkaan. Linkissä hulvattoman pureva, älykäs ja monipuolinen Auster-kritiikki Maaria Ylikankaalta, jonka ‘luutii’-blogipostaus on ei ainoastaan mahdollinen vaan todellinen totuus Paul Austerista.
Austermainen pintaliito, miten taitavaa, ‘postmodernia’ narratiivi-kikkailua tahansa, on ja pysyy pintaliitona eikä se siitä muuksi muutu, vaikka sitä miten analysoitaisiin. Tekotaiteellisen, onton ja kliseemäisen ‘Illuusioiden kirjan’ kesken jätettyäni en koske Austeriin enää kolmen metrin kepilläkään. Lillukoon kirjailija kekseliäässä mutta haukotuttavan tyhjässä ja itsetyytyväisessä narsismissaan kuin muovinen Buddha.
“Harvoin olen kokenut yhtä valtavaa kuilua oman makuni ja hyvän maun välillä kuin Austerin tapauksessa. Miksi juuri Auster, miksi ei joku muu, vaikka Louise Erdrich? Don DeLillo? Annie Proulx? David Foster Wallace? Cormac McCarthy? Jayne Anne Philips? Thomas Pynchon?
Sattumuksia Brooklynissa (The Brooklyn Follies, 2005) saattaa olla yksi vastenmielisimpiä lukukokemuksiani. Venytin sietokykyäni sivukaupalla ennen kuin jätin kirjan kesken. Olin valmis tekemään töitä, koska arvostelujen mukaan kirjan piti olla vähintään loistava. Minusta se oli tylsä ja perustui samoille maneereille kuin kaikki Austerin aiemmat kirjat. Ja millä itserakkaudella kirja vaaliikaan ainoaa aforistista oivallustaan, oikein tähdennellen. En jaksanut edetä sinne saakka, jossa mise-en-abyme, kirja-kirjassa -rakenne, paljastuu.
Austerin kirjoissa seikkailee aina joku pahvi-Pauli (kirjailijan tekstuaalinen kaksoisolento), jonka bongaaminen on yhtä miellyttävää kuin olisi löytää Norman Batesin kuivahtanut äiti-kalmo kellarista. Äiti murensi Batesin persoonallisuuden samalla kammottavalla tavalla kuin austerproosassa kummitteleva doppelgänger tuntuu murentavan kirjallisuuden sielun. Lukija näkee omin silmin, kuinka kirjallisuus luulee hetken olevansa yhtä kuin Auster. Jos sitä ei usko, jos näky on kauhistuttava, ei pysty lumoutumaan.
Annan Austerille jälleen mahdollisuuden, vaikka Talvipäiväkirja (Winter Journal, 2012) ei olekaan hyvä kirja juuri kenenkään muun kuin HS:n Suvi Aholan mielestä. Minua ei pelota, vaikka Guardianin J. Robert Lennonin mielestä kirja on niin surkea, että sen ainoat hyvät katkelmat eivät ole edes Austerin kynästä, vaan hänen vaimonsa, Siri Hustvedtin, kirjaan kirjoittamia pikku huomioita. Lennon kirjoittaa: “Winter Journal’ is a terrible book – the kind of self-indulgent, ill-conceived, and poorly-edited disaster that makes you doubt whether or not you could truly have liked the works that preceded it”. [.......] Suuressa amerikkalaisessa perinteessä Auster on sekä mannermainen postmodernisti että Philip Rothin maskuliinisen monumentaaliproosan jatkaja.Hän ei kuitenkaan ole tuonut mitään uutta proosan taiteeseen. Vuosien varrella hänestä on sukeutunut pesunkestävä viihdekirjailija, jonka proosa vilisee intertekstuaalista dekoraatiota. Kaivautuessaan napansa syvyyksiin Auster tuo sieltä esille yhden itseään muistuttavan maatuskanuken toisensa jälkeen, ja mitä syvemmälle mennään, sitä pienemmiksi käyvät puu-ukot. Jollakin hyvin ironisella tavalla Auster on sukupolvensa ääni – ja häntä kiittävä kritiikki voi vain onnitella itseään.”
“Jos ajattelen käyttäjiä, niin en usko, että kukaan ikinä ajattelee että nyt mun pitää käyttää näitä aineita sen ja sen takia, vaan he käyttävät niin kuin normaalit ihmiset juovat kahvia. Addiktiiviset ihmiset aloittavat päivänsä piikillä: se on tapa jolla selvitä hengissä olemisesta. Se on jo osa minua, identiteetistä ei voi erottaa addiktiota pois, se ei ole mikään ylimääräinen näppylä vaan... no, nämä vertaistukea hakevat sanovat sen hirveän hienosti: ‘Olen Matti, narkomaani.’ He ovat hyväksyneet sen että identiteetin ja addiktion suhde on yhden suhde yhteen.”
Raila Leppäkoski kirjassa Martti Anhava: Romua rakkauden valtatiellä – Arto Mellerin elämä s. 302. * Onko, kuten Raila Leppäkoski edellä kuvailee ja perustelee, identiteetin ja addiktion suhde yhden suhde yhteen? Toisin sanoen olenko yhtä kuin addiktioni? Itse vastaan, etten ole – olen paljon muutakin, vaikka addiktioni jopa dominoisi identiteettiäni. Jos olisin vain ja ainoastaan yhtä kuin riippuvuuteni, en voisi olla muuta kuin addikti, en voisi elää ‘ilman’ päihteitä, tosin sanoen ilman että addiktio rajaisi olemiseni, ajatteluni ja elämäni täysin tietyn riippuvuusvankilan sisälle, jopa täysin päihteettömästi eläessäni. Kerran addikti, aina addikti?
Tämä väite saattaa päteä tietyin varauksin Arto Melleriin, mutta itse olen asiasta hieman eri mieltä. Väitän, että on mahdollista käydä ainakin ‘lomalla’ tuon vankilan ulkopuolella – jopa pitkillä lomilla.
Identiteettiä, mitä sillä sitten lopulta tarkoitetaankaan, jos mitään, voi pitää monen taipumuksen ‘illusorisena’ summana eikä sitä ei voi palauttaa yhteen yksittäiseen taipumukseen, olipa tuo taipumus sitten ihmisen toimintakykyä vahvasti edistävä tai heikentävä.
Syysilta, saunavastankostea, sakenee vihreä hämärä... istun madonsyömällä laiturilla, yksin, ja sorsapoikue ui keltaisen ruovikon suojaan, sen vanavesi ohenee, katoaa, ja järven pinta on tyyni taas. Kuin platinaa.
Kajahtaa, kaksi laukausta.
Niin kuin airot läjähtävät veteen, tältä tutulta rannalta on silmänräpäyksen matka Tuntemattomalle, veden kalvossa kelluu sininen sulka, poikue räpiköi pakoon henkensä hädässä. Äiditön.
Ei voi mitään. Minä rakastan tätä piisiä ja tätä esitystä. Tulen takuuvarmasti iloiselle tuulelle tätä kuunnellessani ja katsellessani. Paul McCartney Tokiossa 2013 ja keikan aloittava Beatles-klassikko Eight Days a Week.
En ole mikään Tom Pettyn fanittaja, mutta jotain merkillisen vetoavaa tässä pääosin yllätyksettömän keskitempoisessa joskin aivan erityisen henkilökohtaisella näkemyksellä esitetyssä: orkesteroidussa, sovitetussa ja tuotetussa musiikissa on; en tiedä mitä, mutta vaikuttavaa se on, jos sitä alkaa kärsivällisesti kuuntelemaan.
Pettyssä on avoimen yksinkertaisella tavalla ‘rehellistä’ karismaa ja hänen bändinsä on huippuluokkaa, esiintynyt mm. Johnny Cashin ‘American II: Unchained’ albumin taustayhtyeenä. Etenkin tuottaja Jeff Lynnellä on toki ollut ‘jotain’ [eikä ihan vähän] tekemistä sen kanssa, miltä Pettyn laulut on saatu kuulostamaan, mutta tärkein tekijä menestyksessä on, ehkä hieman paradoksaalisesti, Petty itse: kaikin puolin tavalliselta vaikuttava naapurinpoika, jossa ei luulisi olevan mitään kiinnostavaa. Mikä tässä tyypissä ja hänen lauluissaan vetoaa? Siihen on vaikea vastata, senkin vuoksi, että ‘oikea’ vastaus löytyy lopultakin vain kuuntelemalla ja eläytymällä - jättämällä analysoinnit sikseen. Silti haluaisin selvittää, miksi tämä melko yllätyksetön musiikki ei olekaan tylsää vaan - ?
Tom Petty & The Heartbreakers Live from Gatorville (HD)
Tom Petty and the Heartbreakers return to Gainesville, Florida where it all started, to play their first hometown show in 13 years. The band performs songs from their three-decade career, including rarely played gems, influential covers, and songs from Petty's recent solo album, Highway Companion. Stevie Nicks joins on stage for several songs.
Lapsellisuuttaan seksuaaliradikaalit luulivat, että ihmisen sukupuolivietti on lempeä ja harmoninen, kunhan se vain vapautetaan turhista rajoituksista. Todellisuudessa se on väkevä ja arvaamaton mahti, joka voi aiheuttaa kärsimystä, tuhoa ja kaaosta siinä missä onnea ja nautintoakin. Seksin harrastaminen ei koskaan voi olla yhtä arkista kuin kättely tai vesilasillisen juominen. Tässä mielessä auktoriteetit, jotka ovat pyrkineet rajoittamaan seksuaalisuutta mielivaltaisilta tuntuvin siveyssäädöksin, ovat ymmärtäneet sen luonteen paljon syvällisemmin kuin ne, jotka kuvittelivat muovaavansa sen järkeväksi, helpoksi ja demokraattiseksi.
Timo Hännikäinen esseessään ‘ Seksuaalisen vallankumouksen jälkeen’ kirjassa ‘Mitä mieltä Suomessa saa olla – suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit’, s. 214-15.
https://www.youtube.com/watch?v=S1rV91_jaGg aika huikeita biisejä. Itseeni iski esimerkiksi kappaleet Angel Blues, Blind Willi McTell ja Ventilator Blues.
Wentus blues band on Kokkolalainen taustabändi, joka kiertelee maailmaa ja tekee keikkoja blues ja rock-legendojen kanssa. Ja tekee musaa tietenkin myös omalla kokoonpanolla.
Ylellä mielenkiintoinen dokkari liittyen tuohon levyyn:
Universalismista nominalismiin ja sosiaaliseen kostruktivismiin
I Kun kritisoin gender-feminismiä kritisoin itse asiassa sosiaalista konstruktivismia ja siten myös relativismia. Gender-feminismi on vain yksi sosiaalisen konstruktivismin ilmenemismuodoista. Perimmältään kyse on yhdestä filosofian tärkeimmistä ellei kaikkein tärkeimmästä ongelmasta eli järjen käyttöön sisältyvästä erimielisyydestä/ristiriidasta/kahtiajaosta, joka sai alkunsa jo Aristoteleen empiristis-nominalistisesta kritiikistä Platonin rationalistis-universalistista ideaoppia kohtaan. Myöhäiskeskiajalla puhuttiin universalismi-nominalismi-kiistasta, joka on sittemmin vuosisatojen kuluessa päätynyt/päättynyt? nominalismin hegemoniaksi.
En siis tuskaile niinkään äärifeministien älyttömyyksiä [‘autoritaarista relativismia’] vastaan kuin yritän päästä jonkinlaiseen ‘sielunrauhaan’ sosiaalisen konstruktivismin [relativismin, skeptisismin] ja käsiterealismin [laajemmin: empirismin ja rationalismin ~ nominalismin ja universalismin] välisessä kiistassa.
Valitettavasti tiedän tasan tarkkaan, että pysyvää [siis kuviteltua] mielenrauhaa ei filosofi tässä asiassa voi saada tekemättä 1] loogista argumentaatiovirhettä [päättelyn premisseissä on virhe (ihmisoikeudet ovat muka keskenään ristiriidattomia ja voivat koskea kaikkia ihmisiä yhtäläisesti) tai premissit/perustelut ovat riittämättömiä (kuten lopulta aina käy; esim. Platon Theaitetos)]: pidän tätä etenkin liberalistisen argumentaation heikkona kohtana] tai 2] dogmaattista valintaa, jota ei perustella vaan joka oletetaan annettuna rationaalisena perustana [jolloin kyseessä voi olla myös ahdasmielinen ennakkoluulo tai ylipäätään mikä tahansa hegemoniapyrkimys (nämä rationalistiset perustelut ovat itse asiassa ‘naamioituneita’ versioita sosiaalisesta konstruktivismista, esitettiinpä ne miten pätevinä ja universaaleina tahansa!)].
Tämä älyn käytön perimmäinen umpikuja ei siis ratkea lopullisesti mihinkään suuntaan ja [myös] sen vuoksi sitä kutsutaan filosofiseksi. Kiista sukupuolineutraalin parisuhteen laillistamisesta on vain tämän ongelman eräs monista käytännöllisessä elämässä vaikuttavista ilmenemismuodoista. Liberalismi on lähtökohdiltaan nominalistista lukuun ottamatta oletusta ihmisoikeuksien universaalisuudesta sekä ristiriidattomuudesta ja konservatismi rationalistista lukuun ottamatta kulttuuristen hegemoniapyrkimysten tunnustamista/vaikutusta.
Ja kuka onkaan uudemman ajan ‘nominalismin ~ skeptisismin~ relativismin ~ sosiaalisen konstruktivismin ~ postmodernismin ‘Isä’? – Tietenkin Nietzsche eli filosofi, jota olen lukenut eniten, mikä asiaintila jo itsessään sisältää minua kalvavan sisäisen ristiriidan. Joskus olen jopa toivonut, etten olisi ikinä ryhtynyt lukemaan filosofiaa ja ajattelemaan näitä asioita - - .
II Perspektivisminsä ja tulkintaa korostavan skeptisisminsä vuoksi Nietzscheä voi kohtalaisen ongelmattomasti pitää tiedon suhteen nominalistina. Arvojen suhteen tilanne muuttuu ongelmallisemmaksi. Arvot ovat Nietzschelle nekin perspektisidonnaisia ja ikään kuin hegemonisen valtamentaliteetin luomuksia [näin ajatteli myös Marx ja myöhemmin individualistiselta pohjalta ‘nietzscheläisittäin’ Foucault] mutta silti arvojen [näin ymmärrän Nietzschen intention] pitäisi olla ‘enemmän’ kuin pelkkiä ‘muoti-ilmiöitä’, mikä merkitsee arvojen ‘eksistentiaalisen statuksen’ painottumista enemmän universaaliin suuntaan.
Tunnetusti Nietzsche hylkää kristilliset hyveet [usko, toivo ja rakkaus (joita ilmentää vääristyneesti N:n mielestä etenkin sääli)] ja haluaa palata homeerisiin hyveisiin [rohkeus, kunnia, vapaus, itsenäisyys, luovuus]. On huomattava, että Nietzschelle kristinusko on puhtaasti mentaalinen ilmiö, jonka ytimestä löytyy tietty tunnemaailma eikä hän pidä lainkaan olennaisena kristinuskoon liittyviä tiedollisia uskomuksia [Jumalan olemassaolon, ylösnousemus jne.] eikä tuhlaa aikaansa niiden kumoamiseen. Nietzschen mukaan kristinusko alkuperäisessä muodossaan on aina mahdollinen missä tahansa ja milloin tahansa, koska ihmisten mentaaliset ominaisuudet eivät muutu ajan myötä, ne vain painottuvat aatteellisten vaikutusten myötä eri tavoin eri ihmisillä. Nietzsche ei itse koe kristinuskoa omien ihanteidensa, mentaliteettinsa ja älyllisen omantuntonsa mukaiseksi, pikemminkin päinvastoin.
Mutta moraalinen mentaliteetti oli/on paljon monimutkaisempi ja hankalampi asia kuin Nietzsche alunperin halusi kuvitella, vaikkei toki uusien arvojen luomista [jonka asetti (‘mahdottomaksi’) päätehtäväkseen] minään saneluhommana pitänytkään. Radikaalipietistisen kristinuskon kasvattina ja sittemmin radikaalina vastustajana Nietzsche halusi muuttua Homeroksen maailman sankarihyveiden radikaaliksi apostoliksi, mutta kuinkas sitten kävikään: 1889 tammikuussa Nietzsche syöksyi Torinon kadulla kuormansa näännyttämän hevosen kaulaan suojelemaan tätä isäntänsä raivokkailta ruoskaniskuilta: – kohtaus, josta Nietzsche ei enää henkisesti toipunut. Tähän psyykkiseen ja mentaaliseen romahdukseen päättyi Nietzsche sota myös kristinuskon säälimoraalia vastaan. Joku on joskus sanonut, että tähän hetkeen voidaan myös ajoittaa Nietzschen kristinuskon vastaisen draaman viimeinen repliikki: ‘Olet voittanut galilealainen’.
Tähänkö päättyy lopulta myös nominalistisen relativismin kanssa leikkivä voluntaristinen moraalipaatos: joko muiden tukahduttamiseen ‘autoritaarisen relativismin’ nimissä ja/tai arroganttiin itse/t/uhoon? * https://koppa.jyu.fi/avoimet/hum/menetelmapolkuja/menetelmapolku/tieteenfilosofiset-suuntaukset/konstruktivismi https://koppa.jyu.fi/avoimet/hum/menetelmapolkuja/menetelmapolku/tieteenfilosofiset-suuntaukset/relativismi https://koppa.jyu.fi/avoimet/hum/menetelmapolkuja/menetelmapolku/tieteenfilosofiset-suuntaukset/realismi https://fi.wikipedia.org/wiki/Nominalismi https://fi.wikipedia.org/wiki/K%C3%A4siterealismi https://en.wikipedia.org/wiki/Gender_feminism
Kalle Haatanen - Miten yksilönvapaus toteutuu hyvinvointivaltiossa?
https://areena.yle.fi/1-4179148
Suomessakin on viime aikoina keskustelu siitä, kuinka paljon valtio voi puuttua kansalaisen elämään ilman että yksilönvapaus kaventuu. Länsimaissa on perinteisesti ajateltu, että valtion tehtävä on jakaa vapautta yksilöiden kesken tasa-arvoisella ja oikeudenmukaisella tavalla. Filosofi Ruurik Holm on pohtinut uusimmassa kirjassa valtion ja yksilönvapauden suhdetta.
Libertarismi lähtee siitä että yksiöllä on oikeus omistaa kaikki, mitä hän pysyy hankkimaan. Libertarismissa omistamisen vapaus on keskeisellä sijalla. John Stuart Millin klassinen liberalismi taas lähti siitä, että tärkeintä on yksilön kaikkien autonomisten elämänpyrkimysten edistäminen markkinatalouden kautta. Näiden pyrkimysten saavuttamisessa myös valtiolla on oma roolinsa. Kuitenkin klassisen liberalismin mukaan valtiovalta toimii parhaimmillaankin enemmistön diktatuurina ja myös tältä kansalaista pitää suojella.
Ruurik Holm sanoo, että meidän yhteiskunnassamme työelämän muutos tuottaa ongelmia myös yksilönvapauden kannalta. Isolla joukolla ihmisistä on huono työmarkkianarvo, ja heille työ ei tuota vapauksia vaan ahdistusta. Holmin mukaan kaikkien kansalaisten pitäminen mukana yhteiskunnassa olisi kuitenkin edelleenkin tärkeä päämäärä.
Miten yhteiskunta voi olla tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen puuttumatta silti liikaa kansalaisen elämään?
“Monet seikat materialistien [ateistien] käsityksissä loukkaavat minua. Heidän oppinsa ovat mielestäni turmiollisia, ja heidän pöyhkeytensä raivostuttaa minua. Jos heidän järjestelmästään voisi olla ihmiselle jotakin hyötyä, niin hyöty olisi lähinnä se, että ihminen saisi vaatimattomamman käsityksen itsestään. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että näin olisi. Kun he ovat kylliksi vakuuttaneet, että ihmiset ovat vain eläimiä, he esiintyvät yleensä ylpeinä ikään kuin olisivat todistaneet, että ihmiset ovatkin jumalia.”
Alexis de Tocqueville
Sitaatti Joonas Konstigin esseestä ‘Seksileikkejä neitsyiltä eli vapaa-ajattelun harhat’ kirjassa ‘Mitä mieltä Suomessa saa olla – suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit’, s 230.
Tämä haastattelu kannattaa kuunnella, sillä asiansa osaava tiedetoimittaja Pasi Toiviainen on perehtynyt huolella Esko Valtaojan uuteen kirjaan ja sen liioitteluihin. On toki myös huomattava, että Valtaoja kuuntelee kritiikin tarkkaan ja vastaa siihen omalta optimistiselta tulkintakantiltaan ihan vakavasti otettavalla ja jopa ymmärrettävällä vaan ei hyväksyttävällä tavalla. Miten suuresti eriävätkään eri tutkijoiden näkemykset esim. Rooman klubin tilastomallinnusten luotettavuudesta, pätevyydestä ja ennustearvosta! Näinkö tulkinnanvaraisia luonnontieteittenkin tulokset todella ovat!?
Valtaoja ratkaisee tieteen epävarmuuden [yli]optimistisella mentaliteetilla, ei suinkaan ns. tieteellisyydellä, jos sellaista kuin objektiivinen tiede nyt lopulta on edes olemassa muuna kuin hypoteettisena metodina, koska lopputulokset ovat havaintojen ja tutkimuksen tarkentuessa väistämättä paitsi muuttuvia myös kiisteltyjä.
Mutta jos ja kun tiedekin [teoriat, metodit, koejärjestelyt, teknologia] on väistämättä muutoksen alaista, niin ovatko optimismi ja pessimismi tieteen saavutusten ja seurausten suhteen sitten jotain pysyvämpää ja perustavampaa kuin itse tieteellisen prosessin tulokset? Jos ovat, niin eikö tiedeyhteisön auktorisoimaa tieteellisen metodin rajaamaa toimintaa voisi silloin pitää pikemminkin valistusoptimistisen mentaliteetin/hengen voimalla suoritettuna, gnostilaistyyppisiä pakanuskontoja muistuttavana, maagisena rituaalina kuin mahdollisimman emootioneutraalina, puolueettomana ja omaa rationaalista perustaansa reflektoivana tutkimusprosessina? Siltä tuntuu ainakin Esko Valtaojaa kuunnellessa.
Esko Valtaoja on tieteen pelastavaa ilosanomaa saarnaava profeetta, viis siitä ettei evoluutiota tutkivan luonnontieteen tuloksista ikinä tulla saavuttamaan yksimielisyyttä. Hänen tieteensä ytimessä eivät ole vain pelkät tosiasiat vaan ‘Iloiset Tosiasiat’. Toisin sanoen Valtaoja mainostaa tosiasioiden nimissä pikemminkin omaa persoonaansa ja mentaliteettiaan, omia arvojaan ja omaa henkilökohtaista ‘Optimismi’-agendaansa kuin mahdollisimman arvoneutraaleja tieteen tuloksia ja mahdollisimman arvoneutraalia tieteellistä asennetta, joka tietysti parhaimmillaankin on pelkkä utooppinen ideaali, jota tulkinnalliset ja jopa paradigmaattiset näkökulmakiistat kyseenalaistavat, mutta tuskinpa Valtoja haluaa tulla hyväksytyksi pelkästään asenteensa ja mentaliteettinsa vaan nimenomaan ‘tieteelle uskollisen objektiivisuuden’ vuoksi. ....... https://areena.yle.fi/1-4215080
‘Avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja visioi kirjassaan ’Kohti ikuisuutta’ (Ursa, 2017) ihmiskunnan ja maailman tulevaisuutta. Hänen mukaansa maailmalla menee nyt paremmin kuin koskaan ja tulevaisuudessa vielä tätäkin paremmin. Taloudellinen kasvu ja teknologinen kehitys ovat parantaneet ihmisen elinoloja huimasti, ja niiden avulla ihmiskunta selviää myös tulevaisuuden haasteista – aina ilmastonmuutosta myöten. Vain kasvu voi pelastaa maailman, Valtaoja katsoo.
Kirjassaan Valtaoja antaa kyytiä kaiken maailman pessimisteille ja maailmanlopun ennustajille. Hän sanoo voivansa perustella omat optimistiset näkymänsä pessimistejä paremmin ja kehottaa näitä tutustumaan faktoihin. Hän on aidon tiedon ja ymmärryksen puolestapuhuja – mistä hyvästä hänet juuri äsken palkittiinkin vuoden 2017 Mensa-palkinnolla.
Tiedeykkösen tiedetoimittaja Pasi Toiviainen otti Valtaojan haasteen vastaan. Hän luki kirjan, kävi Valtaojan luennolla, ja tutustui faktoihin. Sitten optimisti ja pessimisti kohtasivat, pitkän keskustelun merkeissä.’
“Monet seikat materialistien [ateistien] käsityksissä loukkaavat minua. Heidän oppinsa ovat mielestäni turmiollisia, ja heidän pöyhkeytensä raivostuttaa minua. Jos heidän järjestelmästään voisi olla ihmiselle jotakin hyötyä, niin hyöty olisi lähinnä se, että ihminen saisi vaatimattomamman käsityksen itsestään. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että näin olisi. Kun he ovat kylliksi vakuuttaneet, että ihmiset ovat vain eläimiä, he esiintyvät yleensä ylpeinä ikään kuin olisivat todistaneet, että ihmiset ovatkin jumalia.”
Tämä sama pätee myös tiettyihin fundamentalistisiin uskoihin. Ne korostavat ihmisen mitättömyyttä suhteessa Jumalaan, mutta ajatellessaan kuuluvansa ''ainoaan ja oikeaan'' uskoon, he eivät olekaan enää niin mitättömiä. Tämä johtuu tietenkin toiseudesta: meillä on jotakin, mitä muilla ei ole.
1 Ihan vain tekstikohdan retorisen tehon vaikuttamana valitsin kai liiankin provosoivan esimerkin Timo Hännikäisen esseekokoelmasta Kunnia, vaikka siitä löytyy nimenomaan harkittuja, tutkittuja ja pohdittuja analyyseja miehen roolista ja identiteetistä eri aikakausilta ja erilaisissa yhteiskunnissa. Toivon, että tämän kirjan lukee mahdollisimman moni itseään järkevänä pitävä kansalainen ymmärtääkseen paremmin, ei ainoastaan traditionaalisen miesidentiteetin rappiota ja sen syitä vaan myös sitä, mihin poliittisena korrektiutena tunnettu, perimmältään autoritaariseen relativismiin ajautuva, arvopluralistinen suvaitsevaisuus voi sokeassa liberalismissaan johtaa.
Jos nyt jostain haluan Hännikäistä kritisoida, niin se on ironian puute, sillä ihminen, joka ei milloinkaan käytä sekä ironiaa että itseironiaa, on vaarassa ajautua oman aatteensa dogmaattiseksi ja tosikkomaiseksi monumentiksi, joka alkaa ennen pitkää vaatimalla vaatia muilta arvonantoa. Jostain syystä tällaiset henkilöt eivät ymmärrä tai ainakin heillä on taipumus unohtaa, että aidon psykologisen auktoriteettiaseman voi saada vain vapaaehtoisen ja spontaanin arvostuksen kautta, ei pakottamalla muut tottelemaan ja matkimaan vain tiettyjä tarkoin kontrolloituja arvostuksia ja rituaaleja.
Tästä seikasta Hännikäinen fiksuna miehenä toki on tietoinen. Luultavasti hän kommentoisi minua toteamalla, että perinteisiin nojaavassa konservatiivisemmassa yhteiskunnassa ihminen sentään on kohtuullisen hyvin perillä siitä, mitä on järkevää pitää kunniallisena ja hyvänä, kun taas liberaalissa arvopluralismissa ihmiset poukkoilevat ajopuiden tavoin sekä omien useimmiten addiktioiksi muuttuvien halujensa että kaupallisesti ohjailtujen muodin oikkujen viemänä sinne tänne pitäen vapautena sellaista käytöstä ja elämää, jolla ei ole mitään muuta tarkoitusta ja päämäärää kuin jättimäisten suurpääomakeskittymien manipuloima näennäisen valinnanvapaiden illuusiolle perustuva oman nautinnon maksimointi. Hyvin kommentoitu, en muuta sano.
2 “[....] Aviomiehen arvostus on laskenut pohjalukemiin. Kuutisenkymmentä vuotta sitten isä tiesi kaiken, mutta nykyisen viihteen vakiinnuttamat perheenisän arkkityypit ovat Homer Simpson ja Al Bundy. Perheenisä esitetään lähes poikkeuksetta naurettavana, kömpelönä ja yksinkertaisena tohvelisankarina, jonka mieleen mahtuvat vain viina, penkkiurheilu ja parikymppiset naiset.
Modernin miehen haluttomuus vakiintua ei ihmetytä, kun luvassa on pelkkiä uhrauksia, joiden palkintona on perheen hajoaminen vaimon lähtiessä etsimään jännittävämpää elämää jälkikasvu mukanaan. Kun katson, millaisen tyrannian alaisena moni aviomies elää, minun on vaikea yksiselitteisesti tuomita niitä, jotka valitsevat irtonaisen poikamieheyden. Olen tavannut miehen, jonka vaimo lyö ja heittelee häntä tavaroilla, jos hän työpäivän jälkeen käy yhdellä kaljalla kaverinsa kanssa. [Vaimo itse epäilemättä soittaisi virkavallan paikalle, jos mies kerran edes korottaisi ääntään]. Tunnen miehiä, joille vaimo määrää kotiintuloajat, miehiä joiden velkakierre syvenee vaimon halutessa muuttaa parin vuoden välein suurempaan ja hienompaan asuntoon, miehiä jotka ex-puoliso yrittää kaikin keinon pitää erossa yhteisistä lapsista, miehiä joita uhataan avioerolla, jos he jäävät kiinni nettipornon katselemisesta. Hirvittävintä on huomata, kuinka sopuisasti he alistuvat näiden itsekeskeisten, oikuttelevien ja kaiken haluavien kotityrannien ikeeseen, vaikka heidän isoisänsä olisivat moista pomottelua kohdatessaan käskeneet akkaa pitämään kitansa kiinni ja huolehtimaan omista asioistaan.”
Timo Hännikäinen esseekokoelmassaan Kunnia, s. 190-91.
Selkeää, tarkkaa, valaisevaa ja varsin miellyttävän kuuloista analyysia ja sanailua Martti Syrjältä koskien hänen sanoitustensa syntyprosessia Eppu Normaalissa.
https://areena.yle.fi/1-4226535
Kirjakerho - Eppu Normaali ja sanojen synty
Eivät nämä runoja ole, väittää Martti Syrjä yhtyeensä sanoituksista. Mutta ovat ne eräänlaista runoutta kyllä, hän jatkaa. Eppu Normaalin keulakuva Syrjä kertoo, kuinka laululyriikka saa alkunsa. Samalla hän muistelee lapsuutensa kirjailijakotia. Tämä Kirsi Kunnaksen ja Jaakko Syrjän poika taipuisi ehkä runoilijaksikin, niin vakuuttelee toimittaja Jani Tanskanen.
'Eteläpohjanmaalainen jyrsijä oli kuolemassa ja se oli huolestunut perinnönjaosta. Se oli sitä mieltä, että taloa ei saa myyrä’. ....... “Miksi huumoria on olemassa?
Huumoritutkija Jarno Hietalahti näkee, että ihmiset ovat sopivalla tavalla vajavaisia huumorin kannalta. Jos täydellinen olento tietäisi maailmasta kaiken, tällaiselle oliolle maailmasta ei välttämättä löytyisi huumoria: ainakin jos oletetaan, että huumorin sydämessä pesii ristiriita, kuten useimmat alan tutkijat sanovat.
Kun täydellinen olento tietää ihan kaiken, hänelle ei myöskään tule vastaan humoristisia yllätyksiä. Ihminen on siis riittävän järkevä, mutta tarpeeksi vajavainen huumorin kannalta.
– Tätä myöten voisi sanoa, että huumori on oikeastaan yksi niistä keskeisistä piirteistä, joka tekee ihmisistä ainutlaatuisia olentoja. Se on meidän lajiominaisuutemme, joskaan ei pelkästään biologisessa mielessä.
– Se rakentaa ihmisyyttä syvällisillä tavoilla saadessaan meidät näkemään maailman käsittämättömiä puolia. Se muistuttaa, että emme elä täydellisessä paikassa emmekä ymmärrä ympäristöämme täydellisesti.”
‘Todellisuuden tietämisen’ mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta
1 Moderni fysiikka väittää tutkivansa havaittavaa todellisuutta. Siksi kuulostaakin melko yllättävältä tai ainakin paradoksaaliselta, että havaittavan/havaitun kohteen [hiukkanen, aalto] ominaisuuksia ei voida enää määritellä kausaliteetin tai lokalisaation perusteella. Toisin sanoen hiukkaset eivät kvanttifysiikassa ole määriteltävissä kausaalisen prosessin muuttujina eivätkä ne myöskään sijaitse ‘enää’ jossain tietyssä paikassa vaan kahdessa tai useammassa paikassa yhtaikaa. Jos havaittavaa ilmiötä määrittävät ominaisuudet minimoituvat, miten niiden on mahdollista olla enää empiirisesti olemassa? Vastaus: ei mitenkään. Tässä tilanteessa ilmiöt ovat ovat olemassa meidän ’tiedollisille aisteillemme’ vain ja ainoastaan matemaattisina välttämättömyyksinä teoriakehyksessä, joka pitää yllä teoreettisen hahmotuksen koherenssia tai ainakin sen ‘rippeitä’.
On matemaattisesti todistettu, että havaittavan kohteen on välttämättä oltava olemassa, koska jo saatujen havaintojen perusteella tehtyjen mallinnusten mukaan niiden täytyy olla olemassa: ne seuraavat joko välttämättä tai suurella matemaattisella todennäköisyydellä aiemmin havaitusta. Näin on tapahtunut ennenkin, miksi ei sitten yhä silloinkin, kun emme enää kykene rakentamaan lisää tarpeeksi suuria ja tarkkoja laboratorioita mittaamaan havaintoa, joka ilmenee meille sekä yhä monimutkaisempana että triviaalimpana/itsestään selvänä. Olemme siis jääneet pelkän matemaattisteoreettisen spekulaation varaan. Tämä tarkoittaa oikeastaan sitä, että Platon on tullut takaisin eli metafysiikka on palannut fysiikkaan, nyt ehkä lopullisesti. Mutta mikä takaa, että matemaattiset spekulaatiomme eivät ‘huijaa’ meitä – emmehän me kykene niitä enää empiirisesti verifioimaan? Onko meistä fysikaalisen havaintokompetenssimme saavutettua äärimmäiset rajansa tulossa uudestaan ja tällä kertaa lopullisesti lukumystikkoja eli tiedettä palvovia gnostikkoja? Astrologien ja ennustajaeukkojen ‘nerokkaita’ sukulaisia eli lopultakin pelkkiä horoskooppien tekijöitä ja horoskooppiuskovaisia?
2 Tieteellisesti todistettujen tosiasioiden teknologiset sovellutukset kertovat pikemminkin ihmislajin sekundaarisiin ominaisuuksin/kvalioihin perustuvista intresseistä ja preferensseistä kuin itse havaitusta todellisuudesta. Todellisuus ei siis itsessään ole esim. satelliittikanava, gps, informaatioteknologia tai edes tekoäly vaan ihmisen tarpeiden ja loputtomien halujen ilmentymää.
Tilanne havainnon ja tiedon suhteesta on vähintäänkin paradoksaalinen. Jos todellisuus muutoksineen onnistuttaisiin tieteellisten mittausten ja teoriaselitysten keinoin lopullisesti todistamaan ‘sellaiseksi kuin se on niin kuin se on’, se katoaisi. Olisimme silloin onnistuneet potkaisemaan altamme jopa ne tikapuut, joiden avulla pääsimme ‘perille’ ja tällä tavoin tulleet lopullisesti riippumattomiksi subjektiivisesta perspektiivistämme, joka, samalla kun se [aina hieman epätarkasti ja havaitsijasta riippuvaisesti] mahdollistaa havainnon tarkentumisen, erottaa meidät ontologisesti tutkimastamme havainnon kohteesta. Tämä on ihmisen tietoisuuden perimmäinen dialektiikka, joka ilmenee loogisesti partikulaarisen ja universaalin yhteensovittamattomuutena.
Vasta sitten kun tikapuut on ‘potkaistu alta’ ja tiedollismetodinen napanuora tällä tavoin katkaistu, olemme päässeet ‘perille’ olemiseen sellaisena kuin se on. Tämä on tietysti metaforista eikä tosiasiallisesti reflektiivistä puhetta, koska potkaistuamme tikapuut, menetämme myös kyvyn kommunikoida niillä tavoilla, joista olimme subjektiivisesti riippuvaisia ‘totuuden saavuttamisen’ suhteen, ja tämä ehto koskee myös matematiikkaa, koska sekin on väistämättä inhimillisen ajattelun luomus, mitä todellisuus ei ole - ei ainakaan reduktionistin mielestä. Ellei todellisuus sitten tosiaankin, jollain peräti ihmeellisellä tavalla, ole yhtä kuin sitä ilmaisevat numerot, algoritmit ja koodit, samassa mielessä kuin musiikki ei olisikaan välttämättä kuuloaistiin ja mahdollisesti esittämiseen perustuva kokemus vaan yhtä kuin pelkkä abstrakti nuotitus ja partituuri – representaatio, joka ei viittaa muuhun kuin itseensä. Mutta juuri tällainen ajattelutapahan on lukumystiikkaa, jossa numeroihin ja numeronkaltaisiin merkkeihin [joita käytetään alunperin ei-semanttisina mittausvälineinä] sisällytetään maagisesti koko universumi merkityssisältöineen [semanttinen totuus]. Onko tiede siis sittenkin ja lopultakin jonkinlaista magiaa, yhä tänäkin päivänä?
Tämä dokumentti tiivistää ja problematisoi ymmärrettävällä tavalla fysikaalisen todellisuuden, matematiikan olemuksen ja ihmisen matemaattisen kyvyn välistä suhdetta. Matematiikka on ideaalista ja ehdotonta tietoa, kun taas fysiikka operoi likiarvoilla ja todennäköisyyksillä käyttäen hyväksi matematiikan paljastamia lainalaisuuksia käytännön tarpeisiimme sopivalla tavalla. Matematiikka ei ole ‘käsittämättömän toimivaa vaan pikemminkin käsitettävän toimimatonta’. * Prisma: Suuri matematiikkamysteeri
https://areena.yle.fi/1-3551595
Mistä matematiikka on peräisin ja miten se niin hyvin selittää fyysistä maailmaamme? Johtavat tutkijat kertovat, miten matematiikka on kehittynyt aikojen kuluessa. Mutta onko se keksintö vai löytö?
Angus pomppii kuin pakokauhun vallassa oleva puolihalvaantunut mini-ihmiskenguru. Välillä mennään Bon Scottin reppuselässä. Hiukan oli pukujengi ihmeissään, kun Angus vieraili kesken soiton aitiossa. Kyllä tätä hyvinkin voi pitää parhaana rock-rykäisynä ever.
https://www.youtube.com/watch?v=ASJy3c4ACiU
AC/DC performing Fling Thing/Rocker 1979 [Rocker alkaa kohdasta 1.15]
“Malcolm sitten lähti, mutta meillä oli etiäinen, kun nostimme Rockerin sen ansaitsemaan arvoon. Siinähän M:n riivattu, maaninen komppi kannattelee koko biisiä. Kuunnellaan se kerran vielä Malcolmin muistolle.”
Ehkä meillä tosiaan oli etiäinen. Joskus sattumaa ‘on hyvä’ kutsua etiäiseksi.
Minulle juuri tämän nimenomaisen konsertin ‘Sitting on the top of the world’-versiosta on tullut ikoninen live-esitys. ‘I’m so glad’ osoittaa kuitenkin ehkä parhaiten, miten pitkälle improvisaatioon Cream oli päätynyt verrattuna biisin ensimmäisiin versioihin vuodelta 1966. Koko bändi loistaa, ei pelkästään Clapton, joka ei ilmeisesti tämän keikan jälkeen [ellei sitten hetkellisesti Cream’in jälkeen perustetussa lyhytikäisessä Blind Faith’ssä] ole koskaan soittanut näin pitkälle improvisoitua bluesrockia, ei ainakaan näin irti standardista blues-kaavasta. Tämä on yksi Creamin viimeisimpiä keikkoja, joiden taso vaihteli aika lailla Farewell-kiertueella, kulloisenkin mielialan, soittopaikan ja yleisön mukaan. Los Angeles Forumilla Cream oli siis parhaimmillaan, mutta tyypeillä ei riittänyt enää tarpeeksi intensiteettiä esim. Forumia seuraavaan San Diegon keikkaan tai viimeiseen eli Royal Albert Hall’iin marraskuussa –68: paha kyllä tuo innottoman keskinkertainen Albert Hall-keikka filmattiin ja moni tuntee Creamin pääosin siitä.
Mainonta on klassinen esimerkki yritysten pyrkimyksestä vaikuttaa kuluttajien preferensseihin, mutta vähemmän on käsitelty ‘kulutuspakkoja’. Kuluttajat ostavat ensisijaisesti tuotteita ja palveluita, joita he tarvitsevat yhteiskunnassa, jolloin yritysten kannalta on keskeistä vaikuttaa siihen, millaisia asioita yhteiskunnassa tarvitaan. Lisäksi yhteiskunnassa preferensseillä on taipumus vaihtua hyödykemuotoisiksi(*). Ilmiötä voidaan kutsua ‘preferenssien saastumiseksi’.
(*) Tämä on kuitenkin eri asia kuin tietyn päämäärän hyödykkeistyminen, joka voi olla myös positiivinen ilmiö, ks. luku ‘Markkinoitten merkitys’.
Sitaatti kirjasta Ruurik Holm: ‘Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi’, s. 163
2 Kalle Haatanen - Miten yksilönvapaus toteutuu hyvinvointivaltiossa?
https://areena.yle.fi/1-4179148
Suomessakin on viime aikoina keskustelu siitä, kuinka paljon valtio voi puuttua kansalaisen elämään ilman että yksilönvapaus kaventuu. Länsimaissa on perinteisesti ajateltu, että valtion tehtävä on jakaa vapautta yksilöiden kesken tasa-arvoisella ja oikeudenmukaisella tavalla. Filosofi Ruurik Holm on pohtinut uusimmassa kirjassa valtion ja yksilönvapauden suhdetta.
Libertarismi lähtee siitä että yksiöllä on oikeus omistaa kaikki, mitä hän pysyy hankkimaan. Libertarismissa omistamisen vapaus on keskeisellä sijalla. John Stuart Millin klassinen liberalismi taas lähti siitä, että tärkeintä on yksilön kaikkien autonomisten elämänpyrkimysten edistäminen markkinatalouden kautta. Näiden pyrkimysten saavuttamisessa myös valtiolla on oma roolinsa. Kuitenkin klassisen liberalismin mukaan valtiovalta toimii parhaimmillaankin enemmistön diktatuurina ja myös tältä kansalaista pitää suojella.
Ruurik Holm sanoo, että meidän yhteiskunnassamme työelämän muutos tuottaa ongelmia myös yksilönvapauden kannalta. Isolla joukolla ihmisistä on huono työmarkkianarvo, ja heille työ ei tuota vapauksia vaan ahdistusta. Holmin mukaan kaikkien kansalaisten pitäminen mukana yhteiskunnassa olisi kuitenkin edelleenkin tärkeä päämäärä.
Miten yhteiskunta voi olla tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen puuttumatta silti liikaa kansalaisen elämään?
Condorcet’n paradoksi havainnollistaa parlamentaarisen äänestysmenettelyn ongelmat. Jos puheenjohtaja päättää äänestyttää ensin An ja Bn vastakkain, ja tämän jälkeen voittajan Ctä vastaan, on lopputuloksena C. Mutta jos puheenjohtaja äänestyttää ensin An ja Cn vastakkain, on lopputuloksena B. Näin ollen äänestysjärjestyksen päättäjä todellisuudessa päättää äänestyksen lopputuloksen, ainakin jos hänellä on etukäteen tieto äänestäjien preferensseistä, jotka on kuvattu yllä olevassa taulukossa [s.95].
Sitaatti kirjasta Ruurik Holm: ‘Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi’, s. 96.
Larkin Poe. Nämä ladyt on parasta, mitä americanassa ja roots-musiikissa on viime aikoina tapahtunut. ....... Rebecca & Megan Lovell of Larkin Poe are singer/songwriter, multi-instrumentalist sisters creating their own brand of Roots Rock 'n' Roll: gritty, soulful, and flavored by their southern heritage. Originally from Atlanta and currently living in Nashville, they are descendants of tortured artist and creative genius Edgar Allan Poe.
https://www.youtube.com/watch?v=Ob3fY2mIeHA Larkin Poe | Bob Seger Cover ("Old Time Rock N Roll")
https://www.youtube.com/watch?v=aLv8hDftQbc Larkin Poe | Creedence Clearwater Revival Cover ("Fortunate Son") .... Welcome to Larkin Poe's "Tip o' The Hat" video series. To build a fire of creativity, you need fuel. As artists, we aspire to keep learning the songs that move and inspire us. Art begets art. While we’re at it, we want you to share in the experience — these are some of the songs that have shaped us.
https://www.youtube.com/watch?v=zAqeBFN4axA Larkin Poe perform on Audiotree Live, August 28, 2017.
https://www.youtube.com/watch?v=NOx0wyEG0bE Larkin Poe - "Black Betty" Live at JITV HQ in Los Angeles, CA 2017.
https://www.youtube.com/watch?v=EAeYwuf-_IY Larkin Poe - "Come on In My Kitchen " Live at JITV HQ in Los Angeles, CA 2017.
https://www.youtube.com/watch?v=NBgWcfGXs1s Larkin Poe - "Jail Break" Live from Atlanta, GA with Jam in the Van. 2014
https://www.youtube.com/watch?v=c9Qgp33Kc1U Larkin Poe performing Live on Billboard
Kertojana Ron McLarty on ‘Polkupyörällä ajamisen taidossa’ eräänlainen köyhän miehen Steinbeck, joka oman elämänsä polkupyörämatkalla ammentaa sisältöä kirjallisista vaikutteistaan, joihin mitä ilmeisimmin on kuulunut USAn mantereen halki matkaava känni-kerouac, seko-sieppari ruispellossa ja käenpesän jengi.
Tämä on lämmin, koskettava ja surumielinen tarina, etenkin skitsofreniaa sairastavan reppana-Smithyn sisaren Bethanyn osalta. Ei mikään klassikko, mutta kannattaa silti lukea, sillä luultavasti meistä jokainen on minäkertoja-Smithyn tavoin kokenut olevansa niin ihmissuhteissaan kuin ehkä koko elämässään vailla päämäärää tai ennakoimattomien sattumusten uhri. Joskus tarina tuntuu lähes kaoottiselta, hetkittäin taas hyvin tutulta.
Jean-Paul Sartre sanoi, että elämä on tarpeeton kärsimys ja että helvetti on toiset ihmiset, mutta kun lukee ‘Polkupyörällä ajamisen taitoa’, päätyy tunnustamaan, että helvetistäkin löytyy ajoittain jos ei sentään eksistentiaalisesti vapauttavaa lohdutusta niin kuitenkin jonkinlaista vilpittömyyttä, ystävyyttä ja merkillisellä tavalla kytevää rakkautta, olkoonkin hiukan vinksahtanutta ja jopa masokistista eli kohtaloon alistuvaa. Elämä on matkantekoa ja itsensä etsimistä, ehkä juuri toisissa ihmisissä - sekä kuvitteellisesti että konkreettisesti.
Eikö filosofian ydintä ole lopulta aksioomat? Oli kyseessä sitten Humen empirismi tai Platonin idealismi, ne ovat ”vain” peruslähtökohtia (Hume näkee käden —> siinä on käsi tai Paltonille käsi on vain heijastuma käden ideasta). Mutta ongelma on, että mistä tiedämme että nuo peruslähtökohdat ovat mielekkäitä...
Väitetään, että taitava liberaali-retorikko Juha Hurme pyysi ministeri Sampo Terholta anteeksi Finlandia-palkintopuheensa Perussuomalaisiin kohdistunutta ‘humoristista’ möläytystä nuijista, joiden pitäisi oppia ruotsin kieltä. Kun kuuntelee Hurmeen sanamuotoja tarkasti, ymmärtää, ettei kyseessä ollut anteeksipyyntö vaan pelkkä retorinen kuvio, jossa anteeksipyyntöön sisällytetään sama sarkastisen vittuilu [Terhon anteeksipyyntövaatimus ‘ulostulona henkisestä kaapista’], jonka arvopluralistinen kulttuuribiologi Hurme kohdistaa lähes kaikkeen nationalistis-kristillisyyttä edustavaan ‘palturiin’ – ikään kuin evoluutiobiologian perushypoteesit [ylipäätään geneettisen hyödyn tavoittelu, jossa deskriptiivisen hyötyfunktion ja preskriptiivisen funktionaalisuuden erottaminen on lähes mahdotonta] olisivat väitetyssä faktisuudessaan muka pätevämpiä [arvo]perustoja kuin arvokonservatiiviset ajatukset yhteisestä kulttuurisesta identiteetistä.
Onko Hurme unohtanut sen kategorisen ehdon, ettei arvoja [funktionaalis-teleologisia preferenssejä: päämäärätavoitteita] voi biologiassa[kaan] johtaa loogisesti tosiasioista [yksittäisistä deskriptiivisistä funktioista: matemaattis-formaalisista tapahtumakuvauksista] eli siitä, miten maailman fysikaalis-biologisesti oletetaan olevan olemassa ja muuttuvan [Hurmeellehan tosiasioita ovat vain luonnontieteen tulokset], vaan kyse on aina mentaalis-kielellisistä merkitysfunktiorakenteista eli fysikaaliseen nähden ontologisesti eri kategoriatyypin konstruktioista. Arvot eivät ole fysikaalis-biologisia tosiasioita ja mikäli olisivat, ei tiedekään enää olisi arvovapaata. Mutta miten tällainen looginen [noidan]kehämäisyys arvojen ja tosiasioiden välillä soveltuu Hurmeen valistusideologian teoreettiseksi perustaksi? Ei kovinkaan uskottavasti.
Mielestäni Juha Hurme on jonkinlaisen julistaja-narrin roolin omaksunut piilodogmaattinen tosikko, kuten useimmat valistusideologisesti suuntautuneet kansanvalistajat – lahjakas ja hauska kuunnella, mutta valitettavasti en erityisemmin pidä hänen arvopluralistisesta hörhöilystään. Sen perustalle ei rakenneta vakaata yhteiskuntaa ja kulttuuria vaan pikemminkin hajotetaan se palasiksi ja jopa eräänlaisen itseironisen masokismin vallassa iloitaan tästä hajaannuksesta eli biologi-Hurmeen sanoin: kulttuuribiologisesta diversiteetistä.
Mutta äärisuvaitsevaisuuskin luo oman varjonsa, joka saattaa olla salakavalampi kuin sen puolesta vouhottajat ikinä aavistivatkaan, sillä ihmiset ovat väistämättä omia preferenssejään puolustavia eläimiä ja siten myös vallanhaluista porukkaa. Tästä seuraa, että arvopluralistinen yhteiskunta on aina vaarassa menettää riittävää koheesiotaan ja yhtenäisyyttään eri preferenssien konfliktin seurauksena, ja tämän vuoksi myös arvopluralistinen suvaitsevaisuus pyrkii luomaan oman status quonsa julistaen poliittisen korrektiuden ideologiaa, joka dogmaattisimmillaan alkaa merkillisen tutulla tavalla muistuttaa omaa vastakohtaansa. On vain uskallettava nähdä sitä puolustavien demagogien retoristen ja imaginaaristen kulissien läpi eikä juosta massan mukana hokemassa yhtä ja samaa ‘anything goes’-mantraa, joka on paitsi looginen myös poliittinen mahdottomuus: kaikki ei todellakaan käy.
Olenko väittänyt nimenomaan tietäväni jotain? Enhän tiedä edes sitä, mitä tieto on. Ylipäätään tietoa voi pitää J/jumalan ja totuuden ohella yhtenä kaikkein sekavimmista ja hämärimmistä käsitteistä, mitä ihminen ikinä on keksinyt elämäänsä muka helpottaakseen.
Agnostikko ei tiedä nyt, mutta hän jättää itselleen ‘option’ tulla tietämään joskus tulevaisuudessa, mikäli esim. uudet tieteellisesti perustellut havainnot antavat hänelle syyn/oikeutuksen tietää. Minä en usko tällaisen oikeutuksen tai verifikaation mahdollisuuteen. Me emme tule tietämään edes sitä, onko meidän ylipäätään mahdollista tietää, että tiedämme tai emme tiedä. Koko kysymys tietämisestä osoittautuu retoriseksi yritykseksi tarkentaa havaintoa loogisen ‘imitaation’ keinoin. Jumala, totuus ja tieto ovat siis puhetapoja: eräänlaisia repliikkejä ja palasia siinä käsitteellisessä pelissä, jota pelaamme tai näyttelemme sosiaalisesti.
Juha Hurme varmaan hyväksyisi käsityksen kulttuurista rooleina, puhetapoina, leikkeinä ja peleinä, mutta ei skeptis-nihilististä käsitystä tiedosta ja totuudesta, hän kun on tiedeuskovainen reduktionisti, mitä minä en ole. Uskon yhtä vähän tieteen kirjaimelliseen tosiasiallisuuteen kuin uskon Jumalan olemassaolon kirjaimelliseen fysikaalisuuteen. Jos johonkin uskon, niin se jokin on aina allegoriaa, metaforaa, symbolismia ja analogiaa, mutta ei ‘tosiasia’, etenkin jos tosiasiana pidetään havainnon puhdasta välittömyyttä niin sanotussa havaintokäsitteessä [joka on oxymoron].
Myös logiikka ja matematiikka ovat symboliikkaa ja analogiaa, mutta välittömään tietoon tarvitaan jotain muutakin kuin pelkkä symboli – yksilöllinen kokemus [ei siis pelkkä neutraali havainto]. Abstrakti partituurikaan ei muutu musiikiksi ilman aistittavaa kokemusta äänestä. Niinpä myös välitön tieto voi perustua vain kokemukseen ja ennen kaikkea tuttuihin merkityssisältöihin, ei abstrakteihin ja teknisesti konstruoituihin, ‘puhtaisiin’ havaintoihin, joista on pyritty minimoimaan ‘subjektiivinen kohina’.
‘Elämismaailmallinen’ tieto on partikulaarista ja perspektiivistä [subjektiivista], kun taas tiede pyrkii subjektista riippumattomaan, pysyvään ja universaaliin totuuteen ‘puhtaassa’ havainnossa. Tieteen tehtävä on tarkentaa subjektiivista tietoa ja merkityskokemuksia, mutta se joka väittää, että [luonnon]tieteen havainnot ovat laboratorioissa konstruoidun ‘puhtaan’ havainnon lisäksi jotain korkeampaa kokemustietoa, ei ymmärrä, millä kriteereillä järkeä voi käyttää, vaan tekee kategorisen virheen sekoittaessa elämismaailman tutun merkityskokemuksellisuuden ja kvanttilaboratorioiden teknismatemaattisesti simuloidun neutraaliuden toisiinsa. Tieteen havainnot muuttuvat kokemuksiksi vasta sovellutuksissaan, jotka ilmentävät aina ihmislajin tarpeita, haluja sekä pyrkimyksiä, eikä todellisuutta sellaisena kuin se olemisessaan on, ilman ihmisen siihen lisäämää semanttista ‘kohinaa’, joka siis on välitöntä merkityskokemuksellista tietoa.
Juuri näin. Naiivi realisti/ateisti luulee saavuttavansa todellisuuden koeputken kautta.
Itse ajattelen, että tietoa ei voi saavuttaa, mutta se on olemassa. Päädyn lopulta jonkinlaiseen emergenttiin materialismiin (esim. Popperin kolme todellisuuden tasoa).
Mitä ajattelet jonkinlaisesta koherentismista? Vaikka on selvää, ettei puhdasta tietoa ja totuutta voikaan saavuttaa, onko mahdollista ajatella, että kun moni ihminen yhdistää yhteisen ''commmon sensensä'', voidaan todellisuus saavuttaa ainakin niin, että voimme luottaa joihinkin ilmiöihin ja tieteeseen yleensä. Arendt käytti tästä pöytämetaforaa: moni ihminen on saman pöydän äärellä, ja pöytä yhdistää ihmisiä. Kaikki näkevät pöydän omasta näkökulmastaan, mutta jokainen voi vähintäänkin sanoa, että siinä on pöytä eli he ovat saman asian äärellä. Tämän avulla voitaisiin siis saavuttaa ainakin jokin luottamus todellisuuden pysyvyydestä. Tiede onkin luotettavin mahdollinen keino ''saavuttaa'' todellisuus.
‘Mitä ajattelet jonkinlaisesta koherentismista?[....] Itse ajattelen, että tietoa ei voi saavuttaa, mutta se on olemassa. Päädyn lopulta jonkinlaiseen emergenttiin materialismiin (esim. Popperin kolme todellisuuden tasoa). [....] Tiede onkin luotettavin mahdollinen keino ''saavuttaa'' todellisuus.’
1 Koska myös käsityksemme korrespondenssista on väistämättä inhimillisen ajattelun luoma ja käyttämä metafora, siis kielikuva eikä mikään ‘suprajohdin’ todellisuuteen ja todellisuudesta tietoisuuteen, olen koherentismin kannalla totuusteorioiden suhteen. Yhteensopivat tieteelliset teoriat kuvaavat ja selittävät maailmaa parhaiten, mutta eivät ole ‘identtinen’ mallinnus todellisuudesta eivätkä välttämättä kerro [jos ylipäätään kertovat: emme voi tietää sitäkään] todellisuudesta muuta kuin sen, minkä pystymme rajallisella käsityskyvyllämme selittämään. ....... Ymmärryksemme [eli kokemustietomme erotuksena teknisesti ‘kalibroidusta’ havaintotiedosta] on ‘pudonnut kelkasta’ jo alusta lähtien eikä se lisäänny tieteen havaintojen eksaktiuden lisääntyessä. Ajatus siitä, että kykenisimme kokemaan aineen mikrotasot ja avaruuden valtavuuden samassa mielessä kuin koemme vaikka asuntomme, pihamme tai puutarhamme, vaatii ihmisen aistien ja tietoisuuden täydellistä muuttumista, mitä voi hyvällä syyllä pitää mahdottomana projektina, ellemme sitten päädy, kuten monet teknouskovaiset olettavat, etenkin tekoälyn avulla simuloidusti laajentamaan ymmärryskokemuksemme ‘kapasiteettia’ sekä molekyylibiologian että robottien avulla. Mitä tällainen kokemuksellisen tietoisuuden laajeneminen ja syveneminen merkitsee paitsi elämismaailmaan sidotun inhimillisen ajattelun kannalta myös yhteiskunnallisesti ja eettisesti, sitä ei voi tietää eikä ymmärtää kuin fantasioiden kautta ja niitä näyttää eräillä teknoutopisteilla riittävän aina myyttisiin mittoihin asti. Mutta fantasiat ovat fantasioita, eivät varmaa välitöntä kokemustietoa.
Väite, jonka mukaan on mahdotonta vetää rajaa siihen, milloin ihminen on muuttunut robotiksi, on liioiteltu [*]. Silmälasit palauttavat ihmiselle normaalin näkökyvyn, jotta hän voisi toimia optimaalisesti tutussa elinympäristössä, mutta mikroskoopit ja teleskoopit eivät palauta aisteja normaalitilaan vaan tarkentavat teknisen välineen avulla näköaistia äärettömyyksiin asti. Elämämme ei kuitenkaan ole nimenomaan kokemuksellista elämistä äärimmilleen tarkennetussa mikro- tai makromaailmassa, me ainoastaan käväisemme siellä teknisiä laitteita hyväksikäyttäen: kokemuksellinen, ikään kuin ‘elämismaailmallinen’ eläminen protonina protonien tai planeettana muiden planeettojen joukossa on skientististä fantasiaa, höpinää, jossa sekoitetaan karkealla tavalla fenomenologiset rajoituksemme ja tieteellinen tutkimus toisiinsa. Me emme todellakaan ole ‘kotona maailmankaikkeudessa’, lukuun ottamatta tietysti Esko Valtaojaa, joka elää scifi-fantasioittensa lumomaailmassa.
[*] Pystyn kyllä kritisoimaan tässä esitettyä omaa kriittistä käsitystäni ihmisen robotisoitumisesta, mutta pääpiirteissään pysyn kuitenkin sen takana.
2 Haaveilla voi tietysti aina, mutta jossain, eikä se ole ‘kaukana’, kulkee raja, jonka yli välitöntä kokemusta ei voi enää siirtää ja jonka yli menevää havaintoa on mahdollista tarkkailla vain tekniikan apuvälineillä ja teoreettisesti selitettynä havaintona. Jos yritämme tehdä äärimmäisen tarkoista havainnoista elämismaailmallista kokemusta päädymme teknoutooppiseen fantasiaan, joka voi tietenkin toteutua ja usein myös toteutuu elämismaailmaamme vaikuttavina teknologisina sovellutuksina, mutta jota itsessään, fysikaaliset [ei-semanttiset] kriteerit ylittävänä kokemuksena nimitän valistususkon sekulaariksi pelastusopiksi, jossa on vahva gnostilainen viritys: siis yritys voittaa yksilöllisen kokemuksen transsendentaaliset rajat huomioimatta sitä, onko milloinkaan ollut mahdollista elää tällaisessa ekstaasissa kuin vain hetken aikaa, koska ‘sieltä’ on aina palattava elämismaailmalliseen kokemustietoisuuteen, kunnes kuolema viimein vapauttaa meidät ruumiistamme ja ‘lakkauttaa’ samalla kehollisuuteen sidotun tajunnan, lopullisesti. Niinpä pidän esim. Esko Valtaojan skientisiä visioita ‘kohti ikuisuutta’ suuren luokan hörhöilynä, jota on toki syytä analysoida, mutta vain sen vuoksi, että se voidaan osoittaa omaa mentaalista agendaansa ajavan poleemikon gnostilaiseksi utopiaksi. ....... Todellisuutta ei ‘saavuteta’, se koetaan. Todellisuus on läsnä tässä ja nyt antoipa arkinen merkityskokemus siitä tieteellisesti kontrolloituun havaintoon verrattuna miten väärän käsityksen tahansa, kuten usein käy. En siis ole popperilainen enkä varsinkaan truthlikeness-teoreetikko, joka ajautuu mielestäni aika alkeelliseen ‘keittiömetafysiikkaan’. Väitteeseen tiedon totuutta loputtomasti lähestyvästä luonteesta implikoituu filosofoivan luonnontieteilijän märkä uni, jonka päässä odottaa orgastinen ilmestys ja uskonnollistyyppinen kokemus: ‘nyt se tulee – todellisuus’.
Tällaiseen pseudotieteellismystismetafyysisuskonnolliseen sekasotkuun päädytään, kun yritetään semanttisen väärinkäsityksen vallassa [tieteelliset havainnot ovat matemaattisia määreitä, eivät semanttisia sisältöjä] tulkita matemaattis-teoreettisesti kontrolloitu havainto väkisin elämismaailmalliseksi kokemustiedoksi [**].
[**] Vai pitäisikö nyt ajatella [ei täysin vailla ironiaa], että Valtaojan sekä truthlikeness-teoreetikkojen käsitys todellisuudesta on sukua Wagnerin ‘Gesamtkunstwerk’ille, kokonais-/yhtenäistaideteokselle, joka kattaa tässä tapauksessa draaman, musiikin ja mytologian [uskonnon] lisäksi myös tieteen?
Löytyykö Creedence Clearwater Revivalin lisäksi vuodelta 1969 toista bändiä tai artistia, joka olisi saanut neljällä singlellä [a- ja b-puolet mukaan lukien] hittilistoille 4 vähintään top 3 a-puolta ja 4 vähintään top 30 b-puolta? Tuskin löytyy. Ja kaikki tämä menestyksellinen luovuus yksin ja ainoastaan John Fogertyn kynästä, äänestä ja kitarasta. Muu bändi teki, mitä John sanoi, opetti ja käski tekemään. Ja jottei minua pidettäisi liioittelijana tai kritiikittömänä fanina, lisään, että myös seuraavana vuonna, 1970, Fogerty-Creedencellä oli 4 vähintään top 5 singleä, joiden b-puolet nousivat nekin listoille.
John Fogerty sävelsi, sanoitti, lauloi [myös melkein kaikki taustalaulut], sovitti, tuotti, soitti kitaroita, huuliharppua, saksofonia, Hammond-urkuja – hoiti jopa yhtyeen manageroinnin, kun levy-yhtiön palkkaama henkilökunta osoittautui epäpäteväksi ellei peräti välinpitämättömäksi puhumattakaan nyt siitä, että Creedencen ja etenkin John Fogertyn sopimus levy-yhtiö Fantasyn [eli Saul Zaentzin] kanssa osoittautui lähes orjuuttavaksi.
On syytä muistaa, että Beatlesillä oli paitsi kolme erinomaista lauluntekijää myös kohtuuhyvä sopimus EMIn kanssa, tuottajana alan huippumies George Martin ja managerina bändille omistautunut Brian Epstein. John Fogertylta puuttui kaikki tämänkaltainen – sekä bändin muiden jäsenten merkittävä innovatiivisuus että levy-yhtiön taholta annettu kannustin ja apu. Toteutunut Creedence-musiikki oli siis lähes yksinomaan John Fogertyn oma projekti.
Äänitteet ovat puhdasta mono-vinyyliä.
https://www.youtube.com/watch?v=8kR09ur4lgk&t=40s
Creedence Clearwater Revival - The 1969 Singles (White Vinyl)
Juhana Vartiainen: vasemmistolaiset arvot, oikeistolainen analyysi. Tommi Uschanov: vasemmistolaiset arvot, inhorealistis-nihilistinen analyysi.
Mikä maksaa? Miten taloudesta pitäisi puhua?
https://areena.yle.fi/1-4246760
Mistä me puhumme, kun me puhumme taloudesta? Miksi talouden asiantuntijoiden puhe ymmärretään niin usein väärin? Miksi hyvä talouden tietämys ei aina muutu hyväksi talouspolitiikaksi? Juho-Pekka Rantalan ovat vieraina ovat filosofi, tietokirjailija Tommi Uschanov ja Kokoomuksen kansanedustaja Juhana Vartiainen. He on ovat kirjoittaneet yhdessä kirjan ”Keskusteluja taloudesta”.
2 https://www.youtube.com/watch?v=ntZxsUlgr7Q
Messukeskus Helsinki, Esitettiin suoratoistona 26.10.2017 - Kaksi aikamme mielenkiintoisinta yhteiskunnallista ajattelijaa, Tommi Uschanov ja Juhana Vartiainen, katsovat talouden perimmäisten kysymysten taakse, talouskeskustelussa vaikuttaviin ennakko-oletuksiin, virhepäätelmiin ja myytteihin. Tommi Melender haastattelee.
‘Kirjailija Truman Capote vietti Pariisissa hyvän aikaa muutama vuosi II maailmansodan päättymisen jälkeen. Hän yritti ottaa kontaktia Sartreen ja hänen ympärillään pyöriviin eksistentialisteihin ja opetuslapsiin. Hänestä tuli Sartrelle ja tämän vaimolle Simone de Beauvoirille lähinnä pilkan kohde. Capoten eriskummallinen habitus oli tietenkin helppo pilkan kohde ja eksistentialisteista oli äärimmäisen (ja epäilemättä syvällisen) huvittavaa että miehen etunimi oli sama kuin USAn presidentin sukunimi. Lopullisen eksistentiaalisen naurukohtauksen loi kuitenkin sukunimi. Sen ajan pariisilaisslangissa Capote oli diminutiivi miehen käyttämästä ehkäisyvälineestä. Stadiksi käännettynä Kylmäverisesti-kirjan kirjoittajan pariisilaissukunimi oli siis Kortsu.
Mutta Capote iski takaisin. Capote kuvasi ensimmäisen (ja viimeisen) polven eksistentialisteja häijysti ”harittavakatseinen, piippuaan imeskelevä, taikinanaamainen Sartre ja hänen vanhapiikasutturansa Beauvoir pönöttävät nurkassa kuin kaksi vatsastapuhujan hylkäämää nukkea”.’
1. Raahata parisänkyn patja huusholli suurimma huane lattial. 2. Kasata patjan pääl paketei, tyynyi, kirjoi, kaukosäätimi ja hyvä ruakka. 3. Laiteta ovi hualellisest lukku ja puhelimet piironki alalaatikko. 4. Ruveta lojuma patjal lempi-ihmiste ja –eläinten kans. 5. Maata, syärä ja hihitetä 3-7 vuarokaut. Nousemine ja murhettumine on kiället. 6. Nousta virkusenas ylös kohre uut vuat. ....... Joulupatja o mu omakeksimä perinne, mink mää tahtoissin lanseerata niil ihmisil, ketkä tahto viättä lepojoulu. Joulupatja tehrä nii, ett jouluaattoaamun sänkyst raahata patja keskel olohuane lattia peittoines tyynyneis päivines. Ympärs asetella ruakka (mikä ei o itte tehty vaa myyjäisist ostettu taik jonku ahkera jouluihmise laittama), namei ja uussi kirjoi ja mitä muit paketei onka sattunu saama. Siäl peito al sit maatta uuttevuatte saak, käännetä välil kirja sivui taik kylkkeja, ojennella kätt kohren konvehtei. Viarai ei saa tul käymä, eik itte kuulu käyrä missä. Ei ol väli onk yksinäine, pariline taik perheline -joulupatja o joustava ratkaisu. Ko siit nousse, o niin kyllästyny makkamisseja niin täys tyäntouhu ja toiminna ilo, et sitä riittä pitkäl kevässe.
Laurent Binet’n molemmat suomennetut romaanit ovat mainiota luettavaa: ei mitään järisyttäviä klassikoita mutta silti erinomaista faktan ja fiktion yhdistelmää. Etenkin Heydrichin salamurhassa kirjailija reflektoi oman kirjoitusprosessinsa ja historiallisten tosiseikkojen vuorovaikutusta tavalla, johon en ole aiemmin törmännyt. Tarina etenee kirjailijan tekemiin juonellisiin valintoihin liittyvien vaihtoehtojen pohdiskeluista huolimatta tai juuri niiden takia koko ajan koukuttavammin kohti dramaattista ja traagista loppuhuipennustaan.
Barthesin ‘murhan’ tapauksessa näyttämölle marssitetaan koko 1970/-80-luvun vaihteen ranskalaisen filosofian, kirjallisuustieteen ja strukturalismin kerma lisättynä mm. Umberto Ecolla, John Searlella ja John Austinilla, joka on kirjan kannalta tärkeä, mutta ei enää elossa oleva filosofi vuonna 1980 [k. -1960]. Filosofit ovat useimmiten älykkäitä joskin yleensä varsin turhamaisia, ajoittain vallanhaluisiakin ja joskus jopa murhanhimoisia, mutta myös, tosin tahattomasti ja tahtomattaan, sangen huvittavia [esim. Foucault]. Econ Ruusun nimi on nyt saanut ‘päivitetyn’ parodiaversion. Mikä on kielen seitsemäs funktio ja mitä sillä voi saada aikaan - jos voi? **** https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/05/12/ihanan-raivostuttavaa-alykkoseuraa-eli-laurent-binet-ja-tuomas-nevanlinna
'Laurent Binet'n esikoisromaani HHhH on kiitelty ja palkittu natsi-Saksaan sijoittuva teos. Helsingissä hän oli kuitenkin puhumassa uusimmasta teoksestaan Kuka murhasi Roland Barthesin. Keskustelukumppanina oli Tuomas Nevanlinna. Romaanin Kuka murhasi Roland Barthesin lähtökohta on totta: kirjallisuudentutkija ja semiootikko Roland Barthes todella kuoli auto-onnettomuudessa vuonna 1980. Hän oli juuri lounastanut Michel Foucault’n ja François Mitterrandin kanssa.
Tämän jälkeen alkaa kuitenkin keksitty osuus: Barthes onkin murhattu, ja hänellä mukana ollut käsikirjoitus kielen seitsemännestä funktiosta on kadonnut. Miksi? Ja kuka on syyllinen murhaan? Ja missä kulkee toden ja kuvitellun raja?
– Käytin aineksia tosielämästä, mutta kudoin niitä juoneeni, joka on toki fiktiota. Yhdistin kirjaan jopa todellisia tapahtumia, kuten Bolognan pommi-iskun, jotka eivät liity asiaan millään tavalla, Binet’n sanoo.
Kuka murhasi Roland Barthesin on salapoliisitarinan valepukuun sonnustautunut parodia 1980-luvun kirjallisuudentutkimuksen ja filosofian merkkihenkilöistä.
Kirja – sekä Nevanlinnan ja Binet’n keskustelu – viliseekin ranskalaisen älymystön nimiä: Michael Foucault, Umberto Eco, Jacques Derrida ja Julia Kristeva. Keskustelu on viihdyttävää, ja kirjaa lukematomana kuulijana tulee mieleen, onko kyse jonkinlaisesta kuvitteellisesta sivistyksen Alibista.
Ja tietenkin oppineisuudella myös vitsaillaan, kuinkas muuten:
– Halusitko kirjoittaa Barthesin kuolemasta, koska hän on kirjoittanut kirjan Tekijän kuolema? Nevanlinna kysyy pilke silmäkulmassa.' **** https://en.wikipedia.org/wiki/Laurent_Binet http://kirsinbookclub.com/kirjat/laurent-binet-kuka-murhasi-roland-barthesin-merkillinen-tarina/ http://readerwhydidimarryhim.blogspot.fi/2015/09/laurent-binet-hhhh-heydrichin.html https://fi.wikipedia.org/wiki/Reinhard_Heydrich https://fi.wikipedia.org/wiki/Roland_Barthes https://fi.wikipedia.org/wiki/J%C3%A4lkistrukturalism
Voiko marmelaadilinnaan kadota? Miltä kuulostaa täti joka asui kengässä? Kaikesta tästä ja muista karamelleista, kun Pähkinänsärkijä pureskellaan marsipaaniksi. - Eva Tigerstedt avaa polkuja musiikkiin.
Ohjelman musiikit: Pjotr Tshaikovski: Otteita baletista Pähkinänsärkijä (Pietarin Mariinski-teatterin orkesteri ja kuoro/Valeri Gergijev).
“Vanhan hokeman mukaan Sivullinen on ‘Kafkaa Hemingwayn kirjoittamana’, eikä se ole aivan tuulesta temmattu. Oman sukupovensa ranskalaisälyköiden tavoin Camus oli kiinnostunut amerikkalaisesta kovaksikeitetystä rikoskirjallisuudesta ja etenkin sen lakonisesta tyylistä.”
Tommi Melender esseessään ‘Sivullisen jäljillä’, Parnasso 3/2017, s. 53.
Filosofitkaan eivät ole immuuneja mielenhäiriöille. Tässä Louis Althusserin hyytävän ‘koskettava’ kuvaus siitä, miten hän kuristi vaimonsa. Pari oli ehtinyt olla naimisissa 34 vuotta. ....... ‘Before me: Hélène lying on her back, also wearing a dressing gown. [...] Kneeling beside her, leaning over her body, I am engaged in massaging her neck. [...] I press my two thumbs into the hollow of flesh that borders the top of the sternum, and, applying force, I slowly reach, one thumb toward the right, one thumb toward the left at an angle, the firmer area below the ears. [...] Hélène's face is immobile and serene, her open eyes are fixed on the ceiling. And suddenly I am struck with terror: her eyes are interminably fixed, and above all here is the tip of her tongue lying, unusually and peacefully, between her teeth and her lips. I had certainly seen corpses before, but I had never seen the face of a strangled woman in my life. And yet I know that this is a strangled woman. What is happening? I stand up and scream: I've strangled Hélène!’
‘Mutta siinä tapauksessa meidän on kysyttävä: mikä täsmällisesti ottaen on uskonnon antama vastaus miksi-kysymykseen? Arkkipiispoille ja muille uskovaisille vetoaminen Jumalan tahtoon antaa tunteen, että lopullinen vastaus on annettu. Mutta tietysti voisimme jatkaa miksi-kysymyksillä loputtomiin: miksi Jumalan tahto oli juuri tämä? Miksi on vain yksi Jumala? Niinpä väittäisin, että miksi-kysymykset eivät ole aitoja kysymyksiä. Niihin tarjotut vastaukset eivät ole selityksiä vaan tunteenpurkauksia. Kenties olemassaolollemme ei ole olemassa mitään erityistä selitystä. Kenties meidän on nöyrryttävä luomaan itse merkitys elämillemme. Kun tammikuun kolmantena aloitamme taas uuden kierroksen Auringon ympäri, tällä vaatimattomalla asenteella voi lähteä liikenteeseen sekä hilpein mielin että toivorikkaana, ilman turhanaikaisten miksi-kysymyksien painolastia.’ - [Kari Enqvist, kosmologian professori]
https://yle.fi/uutiset/3-9986071
‘Ma miksi laulan, multa kysytään, vastaust’ en siihen tiedä oikein itsekään, muuttolintu siihen vastatkoon, kiertotähti selvän antakoon.’
1 Aloitan kommenttini yllä olevaan tekstiin rikkomalla heti alkuun kvanttipaavi Kari Enqvistin asettamaa sensuurisääntöä, koska en voi muulla tavoin etsiä vastausta hänen ongelmaansa. Miksi Enqvist siis haluaa kieltää miksi-kysymysten käytön näköjään lähes tykkänään, etenkin mitä tulee uskonnollisiin selityksiin ja uskomuksiin maailmankaikkeudesta, koska miksi-kysymyksiin annetut vastaukset ovat hänen mielestään useimmiten vain tunteenpurkauksia? Ne nimittäin todellakin ovat tunteenpurkauksia, ja jos ne yrittävät muuta olla, ne osoittautuvat pseudotieteeksi eli taikauskoksi. Pysykööt siis tunteenpurkauksina ja rajautukoot sinne, minne kuuluvat: eksistentiaalis-uskonnollisten vakaumusten alueelle. Mitä se Enqvistille kuuluu, jos arkkipiispa haluaa uskoa, että maailmankaikkeuden on luonut Jumala, mikäli Enqvist itse fyysikkona ei voi antaa maailmankaikkeudesta muuta selitystä kuin ‘miten’ maailma toimii, toisin sanoen palauttamalla kaikki miksi- ja mitä-kysymykset miten-kysymyksiksi [miten maailma ‘toimii’?]. Hän ei yksinkertaisesti muuta voi siirtymättä tieteen alueelta metafysiikan, etiikan ja uskonnon alueelle. Häntä kuitenkin pännii se, että arkkipiispa haluaa ikään kuin hänen puolestaan vastata fysikaalista maailmaa koskeviin perimmäisiin kysymyksiin Jumala-oletuksella, joka on tieteellisesti [jos kohta ei loogisesti] täysin kestämätön. Arkkipiispalle voi kyllä sanoa, että sinun Jumalallasi ei ole mitään tekemistä fysiikan lainalaisuuksien ja havaintojen kanssa, joten voisit heti alkajaisiksi painottaa, että et edes yritä antaa vastauksia fysiikan puolesta fysiikan ongelmiin, jotta vältyttäisiin siltä kategoriselta sekaannukselta, että teologia tietäisi fysiikasta jotain enemmän kuin fysiikka itse ja voisi siten korvata fysiikan perimmäisten kysymysten osalta. Tämä on järkevä ja relevantti huomautus, mutta yhtä järkevää on huomata, ettei Enqvistin pitäisi puuttua siihen, että uskovat, ja ehkä jotkut muutkin, haluavat kysyä miksi-kysymyksiä nimenomaan perimmäisistä asioista [joita paradigmaattisin lienee ihmisen olemassaolon tarkoitus ja merkitys] ja että he yleensä vastaavat niihin varsin emotionaalisesti, tunteidensa ja halujensa mukaan.
2 ‘So what?’ kysyn minä Enqvistiltä jälleen kerran. Mitä se sinuun kuuluu, jos ihmiset käyttävät tunteitaan, koska eivät muuten kykene elämään, koska fysiikka ei nyt vain kerta kaikkiaan voi antaa heille vastauksia muihin kuin matemaattisesti kuvattuihin miten-kysymyksiin, minkä vuoksi heidän ainoa vaihtoehtonsa vastata miksi-kysymyksiin psykologisesti tyydyttävällä tavalla on juuri psykologinen [emotionaalinen] ja filosofinen [loogis-käsitteellinen]. Muussa tapauksessa käy kuten Wittgensteinin Tractatuksen lopussa: ‘Siitä mistä ei voi puhua on vaiettava’. Olen monesti yrittänyt osoittaa, että tämä tie on totaali kommunikatiivinen umpikuja [ontologinen ja metodinen monismi/reduktionismi], josta Wittgenstein nerokkaana ajattelijana osasi myöhemmässä [ontologisesti ja metodisesti pluralistis-pragmaattisessa] ajattelussaan ainakin osittain löytää tiensä ulos: vertauskuvallisesti hiukan samaan tapaan kuin myyttinen Theseus pääsi ulos Minotauroksen luolasta Ariadnen jättämän langan avulla. Mutta fyysikko Enqvist haluaa ilmeisesti jäädä tuohon luolaan ja vaieta iäksi kaikista psykologisoivista ilmaisuista niiden fysikaalisen epätarkkuuden ja ylipäätään epätieteellisyyden vuoksi. Suotakoon tämä dogmaattinen asenne hänelle: pysy vain luolassasi Enqvist, äläkä tule sensuroimaan kenenkään sanomisia neuvomalla heitä vaikenemaan miksi-kysymyksistä niiden pseudotieteellisyyden – siis näennäisyyden tai jopa valheellisuuden vuoksi. Miksi-kysymys saattaa toki olla metodisesti ja laskelmien kannalta näennäinen ja turha silloin, kun tutkitaan asioita luonnontieteitten ehdoilla ja sapluunassa, mutta muussa tapauksessa sitä voi pitää kaiken kulttuurin, etenkin estetiikan, etiikan ja uskonnon perustavana lähtökohtana.
Sanokaamme nyt kuitenkin vielä arkkipiispa Mäkiselle, että voisit kyllä tarkentaa ja todeta, että tarkoituksesi ei ole puhua sekä teologian että fysiikan nimissä vaan ainoastaan kristillisen uskon perustavan sanoman ja vakaumuksen äänellä. Fyysikot tehkööt itsenäisesti työtään ja teologit omaansa.
3 Minun mielestäni miksi-kysymykset eivät ole turhia, koska ne ovat uusien innovaatioiden: taiteellisten ja myös tieteellisten, perustavia lähtökohtia. Eri asia sitten on, mihin sapluunaan nämä innovaatiot sovitetaan ja millä mallinnuksilla, kokeilla ja käytännöillä niitä sovelletaan. Fyysikkojen ja teologien välinen dialogi ei kuitenkaan näytä pätkääkään edistävän luonnontieteitten ja uskontojen välisten ongelmanasettelujen selkiytymistä, pikemminkin päinvastoin: keskusteluissa sekoitetaan puurot ja vellit [tätä mystifiointia Enqvist toki haluaa nimenomaan kritisoida miksi-kysymys-dogmatiikallaan] ja popularisoidaan asioita niiden hämärtymiseen asti.
Pitäköön Enqvist mielessään, että tiede ei ole mikään maailmankatsomus vaan pelkästään eksaktein metodi, jolla maailmaa, siis ainetta ja avaruutta mitataan ja selitetään. Pitäköön arkkipiispa Mäkinen mielessään, että hän ei voi puhua kuin kristinuskon puolesta eikä siten voi ikään kuin astua fyysikon reviirille antamaan hänelle ‘puuttuvan’ selityksen fysikaalisesta maailmasta, joka ei kuitenkaan voi uskonnollisen ihmisen uskon lähtökohdista olla muuta kuin psykologista ja käsitteellistä laatua ja joka näin ollen ei täytä luonnontieteen eksaktin tutkimusmetodin vaatimuksia. Mitä se siis Enqvistille kuuluu, jos Mäkinen uskoo maailmankaikkeuden perustavan syyn ja tarkoituksen löytyvän kristinuskon Jumalasta, kunhan Mäkinen vain tekee selväksi, ettei halua astua fyysikon reviirille tarjoamaan hänelle fysikaalisia selityksiä Jumalallaan.
En ole koskaan kannattanut esim. Alister McGrathin tai John Polkinghornen tavoin fysiikan ja teologian ‘naittamista’ keskenään, mutta en myöskään voi sietää uusateisteja, jotka eivät näytä tietävän teologiasta kuin alkeet, jos niitäkään, ja jotka haluavat korottaa tieteen uskontoa korvaavaksi maailmankatsomukseksi, mikä vaatimus vääristää tieteen perustavaa arvovapautta ja pyrkimystä havainnon selittämiseen neutraalisti, vailla ‘tarpeettomia’ hypoteeseja, joihin kuuluu myös tieteen auktoriteettiin naamioitunut eettinen ja poliittinen ateismi. Onko Enqvist tällainen uusateisti, joka militarisoi tieteen uusateismin palvelukseen? Tuskin, mutta samaa sanomaa hän kuitenkin levittää tällä miksi-kysymyksen kritiikillään. Jos joku maahanmuuton kriitikko sanoo: ‘en ole rasisti mutta – ‘, niin Kari Enqvist voisi samaan tapaan todeta: ‘en ole tiedettä politisoiva militaristinen ateisti, mutta - - ‘. Tästä analogisuudesta huolimatta Enqvist on kritiikissään älykkäämpi ja ovelampi kuin uusateistit. Valitettavasti hän tulee lopulta arkkipiispoja tähdätessään ampuneeksi omaan nilkkaansa. Tämän opetuksen tieteellisen ‘aseen’ yksipuolisesta käytöstä [mm. metodinen monismi] opettaa meille Wittgensteinin Tractatus, jota Enqvist nähtävästi lukee yhtä yksipuolisesti pieleen kuin Wittgensteinin kritisoima Bertrand Russell kirjan ensimmäisen painoksen esipuheessa.
Jeff Healey on erinomainen, mutta heitetäänpä kehiin vaihteeksi jotain muuta kuin näissäkin kommenteissa niin usein soitettua perinteiseen rhythm&blues-kaavaan perustuvaa stuffia. *** Rush on loistavien soittajien muodostama hybridi mm. Yesistä ja Led Zeppelinistä sekä näitä rankemmasta progeheavy-hardrockista [;/\?!] [muistettakoon kuitenkin, että zeppeliinit eivät tunnusta olevansa heavyä lainkaan!]. Mahtavaa musisointia, ei voi muuta sanoa.
Ääriliikkeiden haaste on siinä, että ne näyttävät tarjoavan vaihtoehdon. Siinä missä valtaosa maahanmuuttokriitikoista tarjoaa pelkkiä pragmaattisia analyyseja monikulttuurisuuden toimimattomuudesta tai vetoavat konservatiiviseen säilyttämishaluun tilanteessa, jossa säilytettävää ei enää juuri ole, kansallissosialistit tarjoavat yhteisöllisyyttä, identiteettiä ja radikaalisti toisenlaista poliittista järjestelmää. Heidän ratkaisuehdotuksensa ovat tietenkin karkeita ja toteutuessaan johtavat verilöylyihin, mutta niissä on kuitenkin jotakin kouriintuntuvaa ja ne saattavat vedota moniin turhautuneisiin yksilöihin. Ongelman itämisalustana on modernin konsumeristisen kulttuurin synnyttämä henkinen tyhjiö, joka ennen pitkää alkaa täyttyä poliittisilla pelastususkonnoilla.
Vai että rokkia? Otetaan löysät pois ja lisätään drivea. Tämä lähes ylittämätön pastissi (melkein kaikki perinteiset rock-biisit ovat pastisseja tai sitaatteja) on enemmän sukua Little Richardille kuin Elvikselle. CCR - Royal Albert Hall 4/1970 - Travelin’ Band.
[Richard David] Precht joka tapauksessa uskoo, että kyky myötätuntoon ja oikeudenmukaisuuden taju on annettu jokaiselle terveelle ihmiselle. Ihminen on luonnostaan enemmän taipuvainen yhteistyöhön kuin kilpailuun. Precht siis tekee toisenlaisen johtopäätöksen moraalin intuitiivisesta, ei rationaalisesta luonteesta kuin [Jonathan] Haidt. Hän luottaa siihen, että ihmiset luonnostaan toimivat jotakuinkin hyvin ja oikein. Tavallisen ihmisen tavallinen päivä on hänen mukaansa seuraavanlainen: mennään töihin ja hoidetaan hommat. Ei etsitä mielihyvää vaan vältetään tuskaa. Täydennetään vielä Prechtin kuvausta: saadaan kuitenkin mielihyvää pienistä asioista, siitä että löytää kaupasta naapurille hänen pitkään etsimänsä juustolaadun, heittää pihan lasten kanssa pari kertaa palloa, leikkii omien lastensa kanssa, naputtaa puuttuvan sähköpostiviestin, katsoo salapoliisisarjaa ja tekee pienen oivalluksen ihmisen käyttäytymisestä.
Precht huomauttaa, että tällainen päivä on kuitenkin kylmästi laskevalle geeniegoistille täysi fiasko. Et ole naisena tullut raskaaksi huipputiedemiehestä, et miehenä ole pannut paksuksi paria naista. Et ole pannut matalaksi yhtään kilpailijaa. Ja mikset ole tehnyt kanssaihmisistäsi johdonmukaisesti omien intressiesi työkaluja? Lisäksi päivän aikana puuhataan kaikenlaista hyödytöntä, ei vajota syviin puntarointeihin, syödään rasvaa, juodaan pari lasillista, ei liikuta tarpeeksi.Tämä ei toden totta ole egoismia.
Jukka Koskelainen: Mahtava minä – itsekkyyden voima ja vastavoimat, s. 217-18.
Tappaminen puhtaasti ja esteettistä mielihyvää herättävällä tavalla on aina ollut erään ihmiskunnan osan suurimpia nautintoja. Toisella osalla, joka ei nauti tappamisesta, on aina ollut sana paremmin vallassaan ja se on tuottanut valtaosan hyviä kirjailijoita, ja sen tähden on olemassa hyvin niukasti lausuntoja tappamisen tuottamasta aidosta mielihyvästä. Yksi sen suurimmista iloista, paitsi puhtaasti esteettisiä, kuten lennosta ampumista, ja itsetietoisia, kuten vaikean riistan väijymistä, jossa tunteen pohjana on laukaukseen tarvittavan silmänräpäyksen murto-osan suhteettomasti kasvanut merkitys, on tunne kapinasta kuolemaa vastaan, joka perustuu sen tuottamiseen. Jos kuoleman ylivalta hyväksytään, älä tapa käsky on helppo ja luonnollinen noudattaa. Mutta kun ihminen vielä kapinoi kuolemaa vastaan, hän nauttii voidessaan anastaa yhden Jumalan ominaisuuden – sen tuottamisen. Tämä on niiden ihmisten syvällisimpiä tunteita, jotka nauttivat tappamisesta. Sellaista tehdään ylpeydestä, ja ylpeys tietenkin on kristillinen synti ja pakanallinen hyve.
Sitaatti Ernest Hemingwayltä [Kuolema iltapäivällä] kirjassa Timo Hännikäinen: Kuolevainen, s. 71.
Rekrytoija kiusoitteli minua mielellään siitä, että kirjoitin edistykselliseen Guardianiin, ja hän jatkoi vinosti hymyillen: “Vasemmisto tuntuu olevan tässä asiassa hukassa. Se vaatii solidaarisuutta koko kansakunnalta – eli korkeampia veroja rikkaille, jotta heidän vähemmän onnekkaita maanmiehiään voidaan auttaa, mutta tällainen solidaarisuus palautuu kansallistunteeseen, jolle vasemmisto on nimenomaan allerginen. Kansalliseen identiteettiin liittyvät yltiöisänmaallisuus ja kansallismielisyys sekä pelottavat, äärioikeiston ylivaltaa ajavat tyypit. Eikö olekin ironista, miten monet vasemman laidan ajattelijat korostavat sitä, että johonkin kuulumisen tunne on ‘konstruktio’, perinteet ovat keksittyjä ja eri maiden kansakunnat vain mielikuvituksen tuotetta tai kuviteltuja yhteisöjä? No, globaali rahoitusalan eliitti on aivan samaa mieltä.”
Sitaatti kirjasta Joris Lueyndijk: Rahan ruhtinaat, s. 258.
Kun oli käynyt selväksi, että me sotilaat jakaisimme linnakkeemme suhteellisen mukavuuslaitoksen suhteelliset mukavuudet vanhusten kanssa, he alkoivat vihata meitä yhtenä miehenä, mikä ei kuitenkaan estänyt heitä tulemasta jatkuvasti kerjäämään käytävän nurkalle tupakantumppejamme ja penkkien alle pudonneita kuivettuneita leivänkannikoita. Syöntiaikana he liimasivat kelmeän kurttuiset kasvonsa ruokasalin ikkunoihin. Heidän nenänsä rähmäisten poimujen välistä pisti vanhojen rottien himokkaita katseita. Yksi näistä raihnaisista vaikutti vitsikkäämmältä ja kepulimmalta kuin muut, hän kävi laulamassa meille oman aikansa lauluja, tahtoi huvittaa meitä, ukko Birouetteksi häntä kutsuttiin. Hän teki mielellään mitä ikinä haluttiin kunhan hänelle vain annettiin tupakkaa, mitä tahansa paitsi kulkea linnakkeen ruumishuoneen editse, joka muuten ei koskaan ollut tyhjillään. Muuan juoni oli viedä hänet sinne päin, muka kävelylle. ‘Mitä jos pistäydyttäisiin sisällä?’ häneltä kysyttiin juuri oven edessä. Silloin hän juoksi pakoon pahasti rääkyen mutta niin lujaa ja niin kauas ettei häntä sen jälkeen näkynyt ainakaan kahteen päivään, ukko Birouettea. Kuolema oli väläyttänyt hänelle itseään.
Louis-Ferdinant Céline: Niin kauas kuin yötä riittää, s. 99.
Olen vakuuttunut, että jos veisimme kaikki Cityssä työskentelevät autiolle saarelle ja panisimme tilalle neljännesmiljoona uutta ihmistä, samanlaisia väärinkäytöksiä ja samaa dysfunktionaalisuutta nousisi esiin alta aikayksikön. Ongelmana on itse järjestelmä, ja sen sijaan, että syytämme yksittäisiä pankkiireja, jotka ovat antaneet periksi käänteisille kannustimille, meidän olisi parempi kohdistaa energiamme kannustimien puuttumiseen ja niiden poistamiseen.
Tämä edellyttää parempaa lainsäädäntöä, ja ne neljä muutosta, jotka lakien avulla tulisi saada aikaan, on helppo hahmottaa. Ensinnäkin pankit on pilkottava yksiköihin, jotta ne eivät enää ole liian isoja tai monimutkaisia voidakseen mennä nurin – ne eivät enää voisi kiristää meitä. Pankkien ei pitäisi antaa harjoittaa useita eri toimintoja saman katon alla niin, että niistä muodostuu eturistiriita, oli se sitten kaupankäynnin, omaisuudenhoidon, dealmakingin tai toisaalta vähittäispankkien ja riskipitoisempien investointipankkien välillä. Kolmanneksi pankit eivät saisi kehittää, myydä tai omistaa liian monimutkaisia rahoitustuotteita, vaan asiakkaiden tulisi voida ymmärtää mitä ostavat ja sijoittajien mitä pankin taseeseen sisältyy. Ja vielä: bonuksen tulisi kohdistua samaan tahoon kuin maluksen eli kenelläkään muulla kuin pankkiireilla ei pitäisi olla enemmän syytä valvoa öisin miettien riskejä, joita pankkien pääomaan ja maineeseen kohdistuu, koska pankkiirit näitä riskejä ottavat.
Sitaatti kirjasta Joris Lueyndijk: Rahan ruhtinaat, s. 251-252.
Miten sydämetön globaalista rahoitusalasta on tullut – etenkin globalisoituneessa yritysmaailmassa. Tai kuten eräs lukija kirjoitti sähköpostissaan: ‘Sinne, mistä kaikki rakkaus on kadonnut, jää vain voitonhalu’.
Sitaatti kirjasta Joris Lueyndijk: Rahan ruhtinaat, s. 257.
Tuo joka liikkuu tuolla lailla nykien on skitsofreenikko Tuo liikkumaton on katatoonikko Se joka istuu alasti eristyshuoneessa on masennustilassa Tuo joka leijuu puoli senttiä irti lattiasta on maaninen Tuo joka tuijottaa noin on idiootti Se joka seisoo koko päivän suihkussa on pakkoneurootikko Se joka hirtti itsensä on kuollut Ne jotka katselevat ihmeissään tätä kaikkea on henkilökunta
Claes Andersson: Kraepelinin muistolle
Kirjasta Mikko Myllykangas&Petteri Pietikäinen: Ajatusten lähteillä – aatteiden ja oppien historiaa; - Hullun monta nimeä: mielisairauksien nimeäminen muuttuvassa yhteiskunnassa, s. 360.
Viime vuosikymmenen diagnostiset uutuudet ovat osa suurta aaltoa, jossa väestötason epidemiologiset tutkimukset, erilaiset kyselyt ja sairauskeskeinen terveysmarkkinointi luovat kuvan sekä fyysisten että mentaalisten sairauksien, oireyhtymien ja riskitekijöiden runtelemasta väestöstä. Mielenterveyshäiriöt näyttävät olleen jatkuvassa kasvussa kahdensadan viime vuoden ajan. Yhdeksi syyksi diagnoosien runsastumiselle on nähty modernit psyykenlääkkeet, joita on alettu markkinoida ahdistuksen ja masennuksen kaltaisiin sairauksiin. Lääkeyritykset hyötyvät tietysti sitä enemmän, mitä enemmän ihmiset kuluttavat lääkkeitä, ja yksi keino kulutuksen lisäämiseksi on markkinoida sairauksia, joihin yritysten omat lääkkeet auttavat. Näin uusien diagnoosien ja uusien lääkkeiden kulutuksen ja masennusdiagnoosien lisääntymisen välillä on ollut yhteys 1980-luvulta alkaen.
Tätä ilmiötä on 1970-luvulta asti kutsuttu medikalisaatioksi eli lääketieteellistymiseksi. 2000-luvulla on ryhdytty puhumaan myös sairauksien kaupittelusta [disease mongering], joka onkin oikeastaan terveydenkaupittelua: lääkeyritykset, erilaiset terapeutit, media, potilasjärjestöt ja osin myös mielenterveyden ammattilaiset luovat kuvaa mielenterveyshäiriöiden määrän kasvusta – vaikkapa depression tai paniikkihäiriön – suurena terveysuhkana ja tarjoavat sitten ratkaisua esittämäänsä ongelmaan. Ihmisten mielenterveydestä on tullut suurta liiketoimintaa.
Kirjasta Mikko Myllykangas&Petteri Pietikäinen: Ajatusten lähteillä – aatteiden ja oppien historiaa; - Hullun monta nimeä: mielisairauksien nimeäminen muuttuvassa yhteiskunnassa, s. 361.
Kun [....] Max Weber sitten löytää modernin ihmisen modernin teollistuneen yhteiskunnan kapitalististen rakenteiden ‘rautahäkkiin suljettuna’ tuotantokoneiston osana, on hän suorastaan tuohtunut siitä, miten mitäänsanomattomaksi 1800- ja 1900-luvun vaihteen länsimainen sivistys on muokkautunut. Ajan kapitalistisessa järjestelmässä ‘ihminen syntyy koneistoon, ja meno jatkuu ehkä siihen saakka, kunnes viimeinenkin sentneri fossiilista polttoainetta on hehkunsa hehkunut’ Weber saarnaa.
Protestanttisen askeettisen elämäntavan toiveikas perijä, valistuksen henki, näytti muuttuneen pelkäksi spesialistien kulttuuriksi, jolla ei edes voi olla mitään yhteistä henkisen jalostumisen päämäärää. Sivistyneistöstä on tullut pelkkiä eritysalojensa teknokraattisia asiantuntijoita, koska yhteiskuntakehitys ja tieteellinen edistys olivat monimutkaistuneet asteelle, jota kukaan ei voinut enää hallita yksilölle merkityksellisenä maailman jäsentämisen tapana. Weberin mukaan jäljelle jäävät vain ‘erikoismiehet ilman henkeä, nautintoihmiset ilman sydäntä: tämä ei-mikään kuvittelee nousseensa koskaan aikaisemmin saavuttamattomalle ihmisyyden asteelle’.
Kirjasta Mikko Myllykangas&Petteri Pietikäinen: Ajatusten lähteillä – aatteiden ja oppien historiaa; – Modernin länsimaisen ihmiskuvan lyhyt historia, s. 154-55.
[tieteellisen] Edistyksen puolustaja voisi myös pyrkiä osoittamaan, että vaikka menneisyyden tieteelliset teoriat ovat olleet jollain tavalla epätosia, ne ovat parantuneet ajan saatossa. Ne ovat ikään kuin tulleet todemmiksi tai toisin ilmaistuna niiden totuudenkaltaisuus on lisääntynyt. Suomalainen tieteenfilosofi Ilkka Niiniluoto (s. 1946) ] on verrannut menneisyydessä tehtyjen teoreettisten entiteettien kuvausyrityksiä karikatyyrien piirtämiseen. Niissä ylikorostuvat jotkin kohteen piirteet, mutta ne ovat silti oikeansuuntaisia hahmotelmia. [.....]
Ongelma on silti filosofisesti se, että pitäisi pystyä a) määrittämään totuudenkaltaisuuden käsite. Miten muuten kuin kielikuvien avulla voitaisiin ilmaista, että toinen teoria on lähempänä totuutta kuin toinen? Lisäksi b) miten etäisyys totuudesta voitaisiin mitata ja todentaa? Mehän emme tiedä totuutta. [....]
2] Miten referenssi voidaan määrittää? Fregeläistyyppisen näkemyksen mukaan tieteellinen teoria muodostaa ikään kuin kuvauksen oletetusta objektista eli siis käytännössä joukon tosiksi oletettuja, objektia koskevia väitelauseita. ‘Atomin’ kodalla se voisi olla kuvaus ‘pienin jakamaton aineen osa’ (kuten aikanaan ajateltiin). ‘Maapallon’ kohdalla tällainen minimaalinen deskriptio voisi olla ‘taivaankappale, joka on liikkumaton ja maailmankaikkeuden keskipiste.’ On selvää, että tällaisia objekteja ei nykytietämyksen mukaan ole olemassa, joten tämä ‘atomi’ ja ‘maapallo’ eivät viittaa mihinkään maailmassa.
Nyt meillä on kuitenkin kaksi ongelmaa, jotka tulivatkin jo edellä esiin. Pitääkö koko objektin teoreettisen kuvauksen olla tosi? Ja mitä seuraa, jos ajallisesti toisiaan seuraavat teoriat eivät voi olla tosia samasta objektista? Teoriat ja deskriptiot ovat usein ristiriidassa keskenään. Onko siis niin, että esimerkiksi ptolemaiolainen tähtitieteilijä ei viitannut ‘maapallolla’ mihinkään ja vasta kopernikaanisen tiedemiehen kielenkäyttö viittasi todella olemassa oleviin entiteetteihin? Tämä on epäuskottavaa, mutta kuinka sitten referenssi voidaan määrittää, ellei objektin kuvauksen avulla?
1970-luvulla yhdysvaltalaisfilosofit Hilary Putnam (1926-2016) ja Saul Kripke (s. 1940) tulivat tunnetuiksi niin sanotusta kausaalisen referenssin teoriasta. Sen mukaan kuvaukset eli deskriptiot eivät määritäkään viittauskohdetta, vaan kuvaaminen tapahtuu eräänlaisen ‘kastamisseremonian’ omaisesti, samaan tapaan kuin ristiäisissä lapsi kastetaan (ilman mitään tiettyä kuvausta lapsen olemuksesta) jollakin nimellä osoittamalla tätä (hienovaraisesti). Voisimme siis ajatella, että menneisyydessä viisaat ovat osoittaneet maapalloa, vettä ja kultaa ja nimenneet ne vastaavilla nimillä ‘maapallo’, ‘vesi’, ‘kulta’. Vasta myöhemmin tutkimus on selvittänyt pidemmälle näiden objektien olemuksia (esimerkiksi sen, että vesi on kemialliselta koostumukseltaan H2O). Referenssin pysyvyyden takaa sukupolvelta toiselle ammoisista ajoista juontuva viittaamisen ketju. Tämä kausaalinen referenssin teoria ajautuu kuitenkin ongelmiin havaitsemattomien objektien yhteydessä. Mitä kohdetta voisimme osoittaa ja minkä objektin kastaa alkuperäisessä nimeämisprosessissa esimerkiksi ‘elektronin’ kohdalla?
Sitaatti kirjasta Mikko Myllykangas&Petteri Pietikäinen: Ajatusten lähteillä – aatteiden ja oppien historiaa; - Historiallinen tieteenfilosofia ja tieteen edistyksen ongelma, s. 178-80.
Ajatus yhteiset edut jakavasta ‘ihmiskunnasta’ on aikamme suurimpia valheita. Emme puhu ‘myyräkunnasta’ tai ‘lokkikunnasta’, koska on selvää että saman lajin sisällä esiintyy yksilöiden, populaatioiden ja alalajien välistä kilpailua ja eturistiriitoja. En ymmärrä miksi homo sapiens olisi tässä asiassa poikkeus. Ja huonoin tapa ristiriitojen sovitteluun on pakottaa keskenään selvästi erilaiset ihmisryhmät samalle maantieteelliselle alueelle kamppailemaan resursseista.
Sitaatti kirjasta Timo Hännikäinen: Sanansäilä: kirjoituksia 2008-2016, s. 180.
Usko ‘patriarkaatin’ ja yhteiskuntaan juurtuneen naisvihan olemassaoloon on uskoa miesten kollektiiviseen vihamielisyyteen, joka alati uhkaa naisten vapautumispyrkimyksiä. Tällä näkymättömällä mutta pahantahtoisella voimalla on feministisissä yhteiskuntateorioissa sama asema kuin paholaisella kristinuskossa. Sen katsotaan olevan läsnä varsinkin silloin, kun sen olemassaolo kiistetään – tämä on paholaisen oveluutta. Tieteellisenä esiintyvä feminismi on pitkälti uskonto, ja feministiset teoreetikot ja aktivistit ovat pappeja, joiden tehtävä on paljastaa ja tuomita metafyysistä pahuutta edustava naisviha missä sitä sitten esiintyykin.
Sitaatti kirjasta Timo Hännikäinen: Sanansäilä: kirjoituksia 2008-2016, s. 245.
Jos uskomme Carl Schmittiä, anarkismi ei ole eikä voikaan olla poliittinen teoria, koska kaikki poliittiset teoriat edellyttävät että ihminen on ongelmallinen, ristiriitainen ja vaarallinen – siis ‘paha’ olento. Ihminen tarvitsee auktoriteettia ja suojelua, ja eri poliittiset teoriat pohtivat, miten nämä tarpeet olisi viisainta tyydyttää. Anarkismin lähtöoletuksena on puolestaan ihmisen ehdoton hyvyys ja vallan ehdoton pahuus. Kaikki antisosiaaliset teot taksijonossa rähinöimisestä seksuaalimurhiin johtuvat siis alistavasta yhteiskuntajärjestyksestä ja ihmiset sopisivat asioistaan järkevästi ja rauhanomaisesti elleivät valtio ja hallitseva luokka loisi heidän välilleen keinotekoisia eturistiriitoja. Tämä perimmäinen uskonkappale, alkumyytti, on läsnä oikeastaan kaikissa sosialistisissa aatteissa mutta puhtaimmillaan ja naiiveimmillaan juuri anarkismissa.
Mitään uskottavaa selitystä sille, miksi valtiolliset rakenteet ja taloudellis-poliittiset hierarkiat ovat ylipäätään kehittyneet, anarkistit eivät ole koskaan osanneet antaa. Heimoyhteisöjä tutkineilla antropologeilla ja muilla tiedemiehillä on asialle hyvin yksinkertainen selitys: kun yhteisön väkiluku nousee yli kymmeneen tuhanteen, yhteisön asioita on mahdoton ratkaista vapaalla keskustelulla avoimissa kansankokouksissa. Silloin syntyvät heimokunnat, päällikkökunnat ja viimein valtiot virkamiehineen, vakinaisine armeijoineen, erillisine oikeuslaitoksineen ja yhteiskuntaluokkineen. Anarkistit kannattavat tällaisten orgaanisesti kehittyneiden rakenteiden purkamista jonkinlaisella vallankumouksella, mutta ilmeisen harvat heistä haluavat palata metsästykselle, keräilylle ja pienimuotoiselle viljelylle perustuvaan maailmaan, vaan enemmistö heistä uskoo suurten korkean teknologian yhteiskuntien olevan hallittavissa ruohonjuuritalolta.
Anarkistisesta yhteiskunnasta puuttuisi se tehokas ja uskottava voimakeinojen varanto, joka viime kädessä pitää yhteiskuntia koossa. Jokainen laki ja sääntö on kuollut kirjain, ellei sen rikkojaa voida pidättää, vangita tai ääritilanteessa surmata. Kyseessä on klassinen vangin pulma: kaikessa ihmisten välisessä kanssakäymisessä rauhanomainen yhteistyö on paras vaihtoehto, mutta kiusaus petokseen tai väkivaltaan on niin suuri, että jo pelko muiden petollisuudesta tai väkivaltaisuudesta saa monet harkitsemaan veneestä hyppäämistä ristiriitatilanteessa. Tällaiset tosiasiat hämärtyvät helposti suhteellisen pitkään vakaina pysyneissä moderneissa yhteiskunnissa, joissa valtion väkivaltamonopoli on absoluuttinen. Mutta jo jokaisen poliisin vyöllä riippuva virka-ase kertoo, että väkivalta on edelleenkin järjestyksen tae.
Sitaatti kirjasta Timo Hännikäinen: Sanansäilä: kirjoituksia 2008-2016, s. 184-85.
- - - Ja taivas uhkeaa raatoa katseli maassa kuin kukkaa joka aukeaa. Siinä löyhkässä tuossa niin voimakkaassa olit tajuntasi kadottaa.
Surisivat kärpäset mädänneen vatsan mailla, madot ryömivät, mustat joukkueet; ne vuotivat virtana sakean nesteen lailla, eli virran mukana riekaleet. - - - Olet saastaa kerran sinäkin, samanlainen kuin kammottava haaska tuo, sinä silmäini tähti, aurinko loistavainen, sinä enkelini ja himoni vuo!
Sitaatti Charles Baudelairen runosta Raato kokoelmasta Pahan kukkia [suom. Yrjö Kaijärvi] kirjassa Mirkka Mattheiszen: Rappio ja renessanssi – dekandenssi Suomen kuvataiteessa ja kirjallisuudessa, s. 47.
Luontokäsitteen kehitys voidaan jakaa karkeasti viiteen vaiheeseen ja niitä kuvaaviin iskusanoihin (lainausmerkeissä):
1. Antiikin luontokäsite oli alunperin vitalistinen, elävää luontoa koristava: ‘luova luonto’.
2. Keskiajalla luonto miellettiin Jumalan luomana kokonaisuutena: ‘luotu luonto’.
3. Galileisessa tieteessä (uuden ajan matemaattinen luonnontiede) vallalle pääsi ‘fysikalistis-mekanistinen’ luontokäsite.
4. Valistuksen ja romantiikan taitteessa ihailtiin koskematonta, ihmisen toiminnalta säästynyttä ‘villiä luontoa’.
5. Nykyään luontokäsitteen on pitkälti korvannut ‘ympäristön’ käsite. ....... Sitaatti kirjasta Mikko Myllykangas&Petteri Pietikäinen: Ajatusten lähteillä – aatteiden ja oppien historiaa; – Luonnosta ympäristöön – luontosuhteemme käsite- ja aatehistoriaa, s. 95.
Larkin Poe is an American roots rock band from Atlanta, GA fronted by sisters Rebecca Lovell (born January 30, 1991) and Megan Lovell (born May 12, 1989). Featuring strong southern harmonies, heavy electric guitar riffs, and slide guitar, they are often touted as "the little sisters of the Allman Brothers". The band performed at the 2014 and 2016 Glastonbury Festival, and were voted "Best Discovery of Glastonbury 2014" by England's The Observer. ....... Rebecca & Megan Lovell of Larkin Poe are singer/songwriter, multi-instrumentalist sisters creating their own brand of Roots Rock 'n' Roll: gritty, soulful, and flavored by their southern heritage. Originally from Atlanta and currently living in Nashville, they are descendants of tortured artist and creative genius Edgar Allan Poe.
Larkin Poe | Preachin' Blues (Official music video)
https://www.youtube.com/watch?v=cEWiJR9qeoc
Preachin' Blues is a Son House cover on Larkin Poe's recent album 'Peach': http://awal.lnk.to/FR8GX
Liberalismi suhteessa pahaan on jatkuvaa pyrkimystä yrittää ymmärtää, eikä – tässä paljastetaan konservatiivinen puoleni – se onnistu koskaan tavoitteessaan. Liberalismi kantaa aina mukanaan oman voitokkuutensa kääntöpuolta. Siksi se on sokea kaikkivoipaisuudessaan. Se toki tarvitsee ahdasmielisen kiistakumppaninsa, arvokonservatiivisuuden, mutta se ei hahmota vastustajaansa todellisena (‘täysi-ikäisenä’ kuten Immanuel Kant sanoisi) vaan pitää sitä jotenkin vajavaisena, takapajuisena tai keskenkasvuisena. Samalla liberalismi itse kiistää olevansa aktiivinen poliittinen voima, koska se ei asetu kamppailussa samalle viivalle vastustajansa kanssa. Niin, liberaali on yksinkertaisesti ‘liian hyvä ihminen’ käymään kamppailuja tosissaan.
Robert Frostin tokaisun mukaan liberaali onkin ihminen, joka ei pysty puolustamaan edes omia kantojaan. Tässä piilee liberalismin tragedia, sillä aina ilmaantuu uusia poliittisen korrektiuden muotoja tai uusia tapoja hahmottaa maailma liberaalisti, ja siten liberalismi syö aina myös omaa arvoperustaansa: se liberalisoi loputtomiin omaa perintöään ja häpeää sen harhapolkuja. ‘Kuinka me saatoimmekaan väittää, että naiset ja mustat tai homot ovat tasa-arvoisia? Hehän ovat paljon enemmän, muutakin ja monimuotoisempia! Tasa-arvo oli vain keskiarvoa muistuttava abstraktio, jolla tarkoitettiin hyvää mutta yksinkertaistettiin liikaa.’
Tällainen relativistinen luenta voidaan tulkita kahdella (lomittaisella) tavalla. Joko tasa-arvoliberalismi oli vain historiallinen vaihe liberalismissa (vielä maskuliininen ja valkoinen sellainen), tai sitten liberaalilla ei todellakaan ole harmaintakaan aavistusta siitä, kuka hän on. Hän on vain purkamista, kyseenalaistamista, dekonstruktiota ja määrittelyjen jatkuvaa liikettä – ja kenties hyvä niin. Jos niin ei ole hyvä, lapsi on ilmeisesti mennyt pesuveden mukana ja hukannut kiintopisteensä, josta käsin maailmaa arvottaa. Kyse on siis arvo- ja kulttuurirelativismin itseään nakertavasta paradoksista, jossa se ei kykene perustelemaan oman arvottamisensa mekanismia. – Mutta hyvää me tarkoitamme, siitä uskostamme emme koskaan luovu.
Sitaatti kirjasta Kalle Haatanen: Joutilaisuuden filosofiaa, s. 68-70.
Psykiatria ei löytänyt omaa paikkaansa 1990-luvulla. Psykiatrit oli koulutettu tiettyyn tehtävään, josta he sitten luopuivat. He olivat erikoistuneet hoitamaan vakavia psyykkisiä sairauksia. Kuitenkin vastaanottotoiminnan aloittaessaan valtaosa valitsi yleisempien ja tuottoisampien psyykkisten neuroosien hoidon. Kohdatessaan sosiaalityöntekijöiden ja psykologien kilpailun he eivät valinneet paluuta omimmalle alueelleen, tärkeimpien psykiatristen sairauksien hoidon pariin. Sen sijaan he ryhtyivät laajentamaan sairauden käsitettä kattamaan käytöshäiriöt ja oireet, joita aikaisemmin ei ollut luettu sairauden piiriin. He alkoivat tarjota suurelle yleisölle sen haluamaa psykoterapiaa elämän ongelmien hallinnan avuksi.
Jo pelkästään taloudellisten etujensa vuoksi psykiatrien olisi kannattanut pysytellä tieteen valtaväylillä, antoihan neurotieteiden hallitseminen heille ylivoimaisen kilpailuedun ei-lääketieteellisiin kilpailijoihinsa nähden. Hämmentävä kyynärpäätaktiikan käyttö ainoastaan veti psykiatrien maineen lokaan ihmisten silmissä. Yhdysvaltain psykiatrinen yhdistys lobbasi rajusti evätäkseen psykologeilta reseptien kirjoitusoikeuden. Psykiatrit joutuivat julkisesti nöyryytetyiksi asettaessaan oman edun tavoittelun tieteellisyyden edelle. Tällaiset tapahtumat vahvistivat mielikuvaa siitä, että psykiatria oli joutunut hakoteille niin diagnostiikan kuin hoitomenetelmienkin suhteen.
Sitaatti kirjasta Edward Shorter: Psykiatrian historia, s. 346.
Harhaan ajautumisen vaara tuli entistä suuremmaksi, kun diagnoosin teko siirtyi tieteestä politiikan piiriin. Diagnosoinnilla on lääketieteessä tärkeä merkitys, koska sen pohjalta määräytyy kaksi potilaan kannalta elintärkeää asiaa, hoito ja ennuste. Muilla lääketieteen erikoisaloilla diagnoosinteko on yleensä suhteellisen selkeä. Useimpien sairauksien syyt tunnetaan. Patologian oppitunnilla opiskelijat oppivat ulkoa orgaanisen järjestelmän sairauksien syyt: ‘traumaattinen, tartunnallinen, neoplastinen, toksinen, autoimmuuni - - -‘ ja niin edelleen. Useimpien sairauksien syyt ovat suhteellisen harvalukuisia ja harvoin kiistanalaisia. On mahdoton kuvitella keuhkolääkäreitä käymässä keskustelua keuhkokuumeen syistä ja perustamassa omia yhdistyksiään ja aikakausijulkaisujaan. Psykiatriassa tilanne on aivan toinen. Perimän merkitystä lukuun ottamatta useimpien tautitilojen syyt ovat tuntemattomia. Mikä aiheuttaa esimerkiksi erotomanian eli harhaluuloisen uskomuksen jonkun rakkauden kohteena olemisesta? Syytä ei tunneta. Niinpä psykiatriset sairaudet on yleensä luokiteltu oireiden eikä syiden perusteella. Psykiatriassa ollaan yhä tilanteessa, jossa muu lääketiede oli 1800-luvulla. Erilaisten oireiden luokittelu isommiksi tautiryhmiksi on jossain määrin mielivaltaista. Onko erotomania skitsofrenian muoto, harhaluuloisuushäiriö vai itsenäinen sairaus? Aikojen kuluessa psykiatrian koulukuntia on syntynyt ja kuollut sen kysymyksen ympärillä, miten ‘hysteria’ olisi luokiteltava. Luokittelussa erehtyminen on hyvin helppoa.
Harhaan joutumisen vaaraa lisää kansallisten periaatteiden erilaisuus. Sama potilas voi eri maissa saada aivan eri diagnoosin. Ranskassa esiintyy muualla täysin tuntematon diagnoosi ‘purkauksellinen harhaluuloisuushäiriö’ (la buffée délirante). “Englantilaiset kutsuvat melkein kaikkia tunne-elämän vaikeuksia ‘neuroosiksi’”, huomattava psykohistorioitsija Henri Ellenberger totesi 1950-luvun puolivälissä. “Ranskalaiset käyttävät heikkomielisyyden diagnoosia hyvin väljästi. He taas väittävät sveitsiläisten diagnosoivan skitsofreenikoiksi 90% psykoottisista potilaista ja 50% terveistä ihmisistä”.
Ketkään eivät kuitenkaan käyttäneet skitsofrenia-diagnoosia yhtä ahkerasti kuin yhdysvaltalaiset. Skitsofrenia oli yhdysvaltalaisten heikko kohta. 1940- ja 50-luvulla yhdysvaltalaiset psykiatrit päätyivät tähän diagnoosiin paljon useammin kuin brittiläiset kollegansa. Eräässä tutkimuksessa 46 yhdysvaltalaista ja ja 205 brittiläistä psykiatria katsoi videonauhalta ‘potilas F:n tapauksen’. Tässä nuorella brooklynilaismiehellä oli yhden käden hysteriahalvaus ja taustalla mielialan vaihtelua sekä alkoholin väärinkäyttöä. Nauhan perusteella 69% yhdysvaltalaisista ja 2% brittiläisistä määritteli potilaan skitsofreenikoksi.
Tällaiset erot ovat epätieteellisiä ja kiusallisia. Niiden perusteella saattoi ajatella, että psykiatria ei ole tiedettä vaan kansallista perinnettä tai ainakin se näytti olevan lähempänä kansatiedettä kuin lääketiedettä.
Vielä pahempaa oli se, että psykoanalyysin valtakaudella psykiatrit eivät edes välittäneet tehdä diagnoosia. Heidän mielestään oli tärkeämpää löytää taudin psykodynaamiset syy kuin luokitella näkyvät oireet. [....]
Sitaatti kirjasta Edward Shorter: Psykiatrian historia, s. 346-348.
Punaisella puolella surmansa saaneiden omaiset ja muut läheiset olivat se väestöryhmä, jolla oli varmasti eniten syytä tuntea joutuneensa väärinkohdelluksi. Katkerinta heistä oli se, ettei vainajia saanut haudata seurakunnan hautausmaahan. Vaikka omaiset eivät olisikaan olleet erityisen uskovaisia, heidän mielestään vainajat kuului haudata papin siunaamina kirkkomaahan. Sodan aikana näin oli tehty muutamilla punaisten hallitsemilla paikkakunnilla, mutta sodan jälkeen ruumiit oli kaivettu ylös ja siirretty hautausmaan ulkopuolelle joukkohautoihin. Tätä omaiset pitivät vainajien muistoa loukkaavana. Pappien joskus myös päin naamaa lausumana motiivina oli se, että maanpetturien hautaaminen samaan kirkkomaahan häpäisi todellisten sankarivainajien muistoa.
Huhti-toukokuussa 1918 niin sanotuissa kenttäoikeuksissa laittomasti kuolemaantuomitut oli useimmiten haudattu teloituspaikan lähistölle sorakuoppaan tai upotettu suonsilmäkkeeseen. Nämä hautapaikat olivat omaisten ja kyläläisten tiedossa, mutta haudoille ei saatu pystyttää muistokiveä tai muutakaan merkkiä. Myös kukkien tai muistoesineitten vienti hautapaikalle oli kielletty. Jos omaiset siitä huolimatta niin tekivät, valkoiset kaatoivat ristit ja hautakivet. Esimerkiksi Hämeenlinnassa poliisiviranomaiset räjäyttivät vuonna 1923 seurakunnan pyynnöstä punaisten hautamuistomerkin. Pystyttäjät saivat syytteen yleisen järjestyksen vaarantamisesta ja luvattomasta rahankeräyksestä.
Vasta talvisodan jälkeen keväällä 1940 tilanne muuttui, kun työväestö oli osoittanut uskollisuutensa asettumalla puolustamaan yhteistä isänmaata Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan. Useilla paikkakunnilla eri puolilla maata kaivettiin omaisten toivomuksesta punaisten maallisia jäännöksiä sorakuopista ja siunattiin kirkkomaahan. Toisinaan jopa sarkatakkiset suojeluskuntalaiset ja lotat harmaissa puvuissaan saattoivat kunnioittaa siunaustilaisuudessa yli kahden vuosikymmenen takaisten vihollistensa muistoa.
Sitaatti kirjasta Oikeudenmukaisuuden ongelma luvusta Seppo Hentilä: Sisällissodan punaisten uhrien julkinen muistaminen – kielletty!, s. 82-83
Viimeisten vuosien aikana [....] erottelua yksilön vastuuseen ja olosuhteisiin on kuitenkin hämmennetty sekä julkisessa keskustelussa että osin päätöksenteossakin niin, että yksilöiden valintojen ja vastuun merkitystä on korostettu ja olosuhteiden merkitystä väheksytty tai jopa väitetty niiden olevan merkityksettömiä. Yksi osa tätä häivytystä tai häipymistä (en väitä, että taustalla olisi salaliitto) on ‘yrittäjämystiikan’ synty. Yrittäjyyden nähdään tuottavan tuloksia, joilla voidaan irtautua menneisyydestä. Henkilökohtainen historia ei rajoita ketään, jos vain yrittää - jos ei, saa kantaa itse vastuun. [....]
Yrittäjämystiikassa on hyvin paljon samoja piirteitä kuin niissä näkemyksissä kapitalismin eduista, joita esitettiin ennen kapitalismin syntyä ja jotka hävisivät, kun kapitalismi pääsi valloilleen. [....]
Sitaatti kirjasta Oikeudenmukaisuuden ongelma luvusta Pertti Haaparanta: Kansallisesta kansainväliseen oikeudenmukaisuuteen, s. 135-36.
Mannermaisessa liberalistisessa humanismissa uskottiin yksittäisten ihmisten moraalisen identiteetin kehittämiseen ja ihmisen kykyyn pyrkiä kohti hyvää. Ihmisellä ajateltiin olevan järjen lisäksi myös ‘tahto ja kyky hyvään’ ja halu parantaa sekä itseään että yhteiskuntaa kokonaisuutena. Koko mannermaisessa liberaalissa humanismissa vapauden arvo perustui ajatukseen ihmisen vapaasta tahdosta, siinä painotettiin yksilön moraalista vastuuta omista valinnoistaan. Nykypäivän markkinaliberalismi sen sijaan korostaa lähinnä ihmisten itsekkyyttä ja lyhyen aikavälin etua. Jotta humanismin arvot voitaisiin palauttaa nykydemokratiaan, täytyy kasvattaa kriittisiä, itsenäisiä ja hyveellisiä kansalaisia. Ilman moraalisesti autonomisia ja poliittisesti osallistuvia kansalaisia demokratia menettää legitimiteettinsä ja muuttuu enemmistön tai yksittäisten hallitsijoitten tyranniaksi.
Hieman yleistettynä nykypäivänä liberalistisen humanismin ajatus tarkoittaa, että yksilön moraalisia voimavaroja korostamalla voidaan pyrkiä palaamaan ‘kohtuulliseen markkinademokratiaan’, jossa markkinat palautetaan isännän asemasta rengiksi. Toisin sanoen pidetään huolta siitä, että taloudellinen kasvu ja voiton tavoittelu eivät ole itsetarkoitus vaan ne johtavat yhteiskunnan yhteiseen hyvään ja tasa-arvon toteuttamiseen. Käytännössä tämä edellyttää sellaisen poliittisen ilmapiirin luomista, joka kunnioittaa yksittäisten ihmisten hyveellisyyttä, kannustaa moraaliseen vastuuseen ja ylipäätään tukee kansalaisten moraalista kehitystä tehden moraalisen elämän haluttavaksi ja tavoiteltavaksi vaihdoksi egoismin rinnalle ja jopa sen sijaan.
Perustelu on harvinaisen yksinkertainen: koska yhteiskunnassa omaksutut arvot ohjaavat toimintaamme ja käytöstämme, egoistinen kulttuuri synnyttää entistä vahvempaa egoismia, kun taas yksilön moraalista vastuuta kunnioittava kulttuuri luo myös vastuullisia kansalaisia. Vasta silloin kun korostetaan valistuneen kansalaisen kehittymistä, voi hyvinvointivaltiosta tulla sellaista autonomisten ja kriittisten kansalaisten itsehallintoa, joka palauttaa eurooppalaisille demokratioille niiden alkuperäisen, objektivistisen universaalia ihmisarvoa kunnioittavan moraalisen perustan. Jos tavoitteena on kriittinen ja moraalinen kansalaisuus, ei hyvinvointivaltion legitimiteettiä voida koskaan taata puhtaan markkinatalouden keinoin. Vallan antaminen markkinavoimien mekanismille ei suinkaan ole sama asia kuin moraalisesti autonomisten kansalaisten itsehallinto.
Sitaatti kirjasta Oikeudenmukaisuuden ongelma luvusta Sirkku Hellsten: Liberaalidemokratian nousu ja tuho – mitä tapahtui oikeudenmukaisuudelle?, s. 147-48.
[....] Tässä onkin keskeisin kommunitaristisen kritiikin aihe [John] Rawlsia vastaan. On järjetöntä tarkastella yhteiskunnan rakenteita sen ajatuksen pohjalta, että ihmiset voisivat harkita oikeudenmukaisuuskysymyksiä pelkkinä historiattomina ja yhteisöttöminä yksilöinä. Tällaisia yksilöitä ei ole olemassa – ihmiset eivät yksinkertaisesti voi olla ‘irrotettuja itsejä’ [unencumbered self]. Kun koko ajatusrakennelma tietämättömyyden verhosta ja sen takana tehtävistä valinnoista perustuu epäuskottavalle olettamukselle, miten se voisi tuottaa uskottava käsityksen siitä, mikä on oikeudenmukaista? [....] Harvat yhteisökeskeiset ajattelijat kuitenkaan haluavat poistaa oikeudenmukaisuuden ja oikeuksien merkittävää roolia: loppujen lopuksi he kritisoivat näkemystä, jonka mukaan pelkästään oikeudet ja niihin perustuva oikeudenmukaisuus olisi tärkeää. He haluavat, että yhteisölliset näkökulmat voisivat vaikuttaa enemmän siihen, miten yhteiskuntaa järjestetään.
Yhteisön korostaminen johtaa kaksinaiseen vastuumaailmaan. Yhtäältä yhteisön korostaminen yksilön muokkaajana tarkoittaa, että yhteisöllä on suuri vastuu yksilön elämän kulusta. Tulonjakoa ja yhteiskunnan ylläpitämiä palveluita puolustetaan, koska näin yhteisön jäsenet eivät eriydy toisistaan vaan tuntevat olevansa samaa joukkoa. Räikeät tuloerot ja eriytyneet elämismaailmat luovat vieraantuneisuutta ja konflikteja.
Toisaalta jos yhteisö kokee olevansa riittävän hyvä luomaan edellytyksiä hyvälle elämälle, voi seurauksena olla se, että toivotuista käyttäytymisnormeista poikkeavalle ei enää myönnetä niitä sosiaalisia etuuksia, joita yhteisö jäsenilleen takaa. Ja sikäli kuin yhteisöä pidetään lähtökohtana, ei tällaisissa tapauksissa ole mahdollista vedota esimerkiksi yksilön oikeuksiin. Näin ollen yksilölle jää vastuu omasta hyveellisyydestään, ja on yhteisöstä kiinni, miten tämä määritellään – ja miten paljon yhteisössä riittää ymmärrystä silloin, kun yksilö käyttäytyy poikkeavasti.
Tässä piileekin hyväntekeväisyyden ja yhteisön spontaanin solidaarisuuden ongelma. Miten käy niille, jotka ovat jollain lailla vääränlaisia avun kohteita, eli niille, jotka eivät ole kunnollisia köyhiä, ahkeria työttömiä tai urhoollisia sairaita? Jos yksilö ei halua tai pysty omaksumaan yhteisön vaatimia hyveitä, hän voi jäädä avun ulkopuolelle. Oikeuspohjainen käsitys on tässä suhteessa neutraalimpi: yksilö on oikeutettu ainakin perusasioihin riippumatta siitä, minkälainen hän on.
Sitaatti kirjasta Oikeudenmukaisuuden ongelma luvusta Johanna Ahola-Launonen: Oikeudenmukainen vastuun jakaminen s. 230-31.
Vaikka kysymys vastuusta on tärkeä, on pidettävä mielessä, ettei vastuu sinällään ole hyvä lähtökohta oikeudenmukaisuuden tarkasteluun. Yhteiskunnan instituutioiden tulisi ennen kaikkea edistää tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta sekä kansalaisten hyvinvointia ja mahdollisuutta osallistua yhteiskunnan toimintaan. Niiden ensisijaisena tehtävänä ei siis ole määrittää mahdollisimman tarkasti sitä, kuka on mistäkin asiasta vastuussa. Tämä tuntuu vain unohtuvan yhteiskunnallisesta keskustelusta, jossa vain halutaan lisätä vastuuta huolimatta seurauksista, päämääristä tai periaatteista, joille yhteiskunta on rakennettu. Vastuun ei pidä kaapata oikeudenmukaisuuskeskustelua.
On yksi asia pitää henkilö moraalisesti vastuullisena elämästään ja teoistaan tai ylipäänsä siitä, minkälainen hän on. Aivan toinen kysymys on kuitenkin se, miten tämän pitäisi vaikuttaa kollektiiviseen vastuuseemme tätä henkilöä kohtaan. Tällöin on huomioitava myös erilaiset ulkopuoliset tekijät, jotka ovat vaikuttaneet yksilön tekemiin valintoihin. Esimerkiksi yhteisön toimivuutta ja yleistä turvallisuudentunnetta saattaa edistää se, ettei perusoikeuksien toteutuminen ole riippuvaista siitä, pystyykö elämässään tekemään vain ‘hyviä’ ja ‘oikeita’ valintoja. Luottamus tulevaisuuteen ja turvallisuuteen edistää niin yksilön kuin yhteisönkin hyvinvointia.
Yhdysvaltalaisfilosofi Samuel Scheffer on kuvannut yksinkertaistavaa yksilönvastuukeskustelua käsitteellään vastuun moralismi [moralism of responsibility]. Shefferin mukaan tämä on poliittisen moralismin laji, jossa hyväosaiset pelkistävät huono-osaisuuden syyt huono-osaisiin itseensä ja pitävät hyväosaisuuttaan omana ansionaan. Laajemmat ilmiöt kuten köyhyys palautetaan yksilötasolle, vaikka syy-seurassuhteisiin liittyy merkittäviä yksilön ulkopuolisia taloudellisia ja sosiaalisia tekijöitä. Tällaisesta näkökulmasta voi seurata yksinkertaistava, sanktioita ja yksilön omaa vastuuta äärimmilleen korostava tapa puhua esimerkiksi työttömyydestä, sairauksista ja köyhyydestä. Yksilönvastuuta kepillä lisäävä politiikka johtaa helposti ‘hyvinvointivaltion paradoksiin’: kun yhteiskunnan kaikkia jäseniä koskevia turvaverkon ehtoja kiristetään tai heikennetään, leikkaukset osuvat yleensä yhteiskunnan huono-osaisimpiin, vaikka juuri tämä on se haavoittuvainen ryhmä, josta on ollut tarkoitus huolehtia.
Sitaatti kirjasta Oikeudenmukaisuuden ongelma luvusta Johanna Ahola-Launonen: Oikeudenmukainen vastuun jakaminen s. 231-32.
739 comments:
«Oldest ‹Older 401 – 600 of 739 Newer› Newest»Positiivinen palaute ja hyvät kierteet
2
Toiseksi kuten olemme jo useaan otteeseen nähneet, inklusiiviset poliittiset instituutiot tukevat inklusiivisia taloudellisia instituutioita, jotka puolestaan tukevat niitä. Tästä syntyy toinen hyvän kierteen mekanismi. Inklusiiviset taloudelliset instituutiot paljastavat räikeimmät ekstraktiiviset taloudelliset suhteet, kuten orjuuden ja maaorjuuden, vähentävät monopolien merkitystä ja luovat dynaamisen talouden, jotka kaikki pienentävät vallan väärinkäytöstä yksilölle koituvia taloudellisia etuja ainakin lyhyellä aikavälillä. Koska Britannian taloudelliset instituutiot olivat riittävän inklusiiviset 1700-luvulla, eliitillä ei ollut paljonkaan voitettavanaan takertumalla valtaan ja itse asiassa palon menettävänään, jos se olisi laajasti tukahduttanut vaatimukset suuremmasta demokratiasta Tämän hyvän kierteen ominaisuuden ansiosta asteittainen siirtymä demokratiaan 1800-luvun Britanniassa sekä pienensi eliitin tuntemaa uhkaa että kasvatti prosessin onnistumisen todennäköisyyttä. Tilanne oli toinen Itävalta-Unkarin ja Venäjän kaltaisissa yksinvaltaisissa hallinnoissa, joissa taloudelliset instituutiot olivat edelleen erittäin ekstraktiivisia ja sen seurauksena 1800-luvun loppupuolen vaatimukset suuremmasta poliittisesta inklusiivisuudesta tukahdutettiin, koska eliitillä oli paljon menetettävänään vallan jakamisessa.
Lopuksi vapaa media usein kukoistaa inklusiivisten poliittisten instituutioiden alaisuudessa, vapaa media antaa usein informaatiota inklusiivisia instituutioita uhkaavista asioista ja käynnistää tällaisten asioiden vastustuksen, kuten tapahtui yhdysvalloissa 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä ja 1900-luvun ensimmäisellä neljänneksellä, kun rosvoparonien kasvava taloudellinen valta uhkasi taloudellisten instituutioiden olennaisia piirteitä.
Vaikka alati jatkuvien kiistojen tulos on edelleen kontingentti, hyvät kierteet luovat näillä mekanismeillaan vahvan taipumuksen sille, että inklusiiviset instituutiot säilyvät, vastustavat haasteita ja laajentuvat, kuten tapahtui Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Valitettavasti ekstraktiiviset instituutiot luovat yhtä vahvoja itseään säilyttäviä voimia, kuten seuraavassa luvussa näemme. Niistä syntyy noidankehä.
Daren Acemoglu, James A. Robinson: ‘Miksi maat kaatuvat. Vallan, vaurauden ja varattomuuden synty’, s. 322-323.
https://en.wikipedia.org/wiki/Why_Nations_Fail
http://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/kirjat/miksi_maat_kaatuvat
Aristoteleen kantapää: Voiko sanoilla tehdä?
http://areena.yle.fi/1-3880664
Sanat ovat myös tekoja. Filosofi Risto Koskensilta väittää, että sanat eivät pelkästään kuvaile todellisuutta, ne myös luovat sitä. Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Tina Cavén.
Kun liittoutuneiden sotilaat vuonna 1944 nousivat maihin Normandiassa, heillä oli mukanaan käsikirja, johon oli koottu tarkat tiedot saksalaisten joukkojen asemista, vahvuuksista ja aseistuksesta. Kirjasen nimi oli Invade mecum, joka on sanaleikki sanasta invade, eli ’hyökätä’ ja latinankielisestä käsitteestä vade mecum, kirjaimellisesti ’kulje kanssani’ ja konkreettisesti: käsikirja. Eli hyökkäyksen käsikirja.
Käsikirjan toimittamisen ja sanaleikin takana oli Ison-Britannian tiedustelujoukkojen tuolloin 33-vuotias everstiluutnantti John Langshaw Austin. Ennen sotaa Austin opiskeli ja opetti Oxfordissa filosofiaa ja etenkin klassista filosofiaa; Aristoteles oli hänelle elinikäisen kiinnostuksen kohde. Hän oli oxfordilaisen filosofikoulukunnan kärkihahmo ja Euroopan filosofimaailmassa samaa sarjaa mm. Ludwig Wittgensteinin kanssa.
Sodan jälkeen Austin jatkoi opettamista Oxfordissa. Hän julkaisi muutamia artikkeleita, mutta ei kirjoja – joko hän oli kirjoitustensa suhteen perfektionisti tai sitten Austin oli kiinnostuneempi kuuntelevista oppilaistaan kuin lukijoistaan. Hänen tunnetuimmat luentoihin perustuvat teoksensa Sense And Sensibilia ja Näin tehdään sanoilla julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. John Langshaw Austin menehtyi keuhkosyöpään 48-vuotiaana vuonna 1960.
Näin tehdään sanoilla ilmestyi viime syksynä vihdoin suomeksi ja nyt kaikki, jotka haluavat tehdä sanoilla voivat tutustua alan perusteokseen ja sen käsitteisiin kuten puheteko, konstatiivi, performatiivi, luontumisehto ja tietenkin lokuutio, illokuutio ja perlokuutio.
Jotta tutustuminen hieman helpottuisi, kysytään nyt Austinin teoksen suomentaneelta filosofi Risto Koskensillalta, voiko sanoilla tehdä.
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/02/01/tehdaan-sanoilla?ref=ohj-articles
http://netn.fi/nain-tehdaan-sanoilla
New York Jazz Lounge - Bar Jazz Classics
https://www.youtube.com/watch?v=_sI_Ps7JSEk
01. All of Me (Gerald Marks/Seymor Simons)
02. The The A-Train (Billy Streyhorn)
03. Al the Things You Are (Jerome Kern/Oscar Hammerstein)
04. Satin Doll (Duke Ellington/Billy Strayhorne)
05. Fly Me to the Moon (Bart Howard)
06. Autumn Leaves (Jodeph Kosma/Jacqes Prevert)
07. My Romance (Richard Rogers/Lorenz Hart)
08. Take Five (Paul Desmonds)
09. How High the Moon (William Morgan Lewis/Hancy Hamilton)
10. The More I See You (Harry Warren/Mack Gordon)
11. Someday My Prince Will Come (Frank Churchill/Larry Morey)
12. Don't Mean A Thing (Duke Ellington/Irving Mills)
Voimme ymmärtää paremmin universaalisen tunnustuksen rationaalisuuden vertaamalla sitä muihin tunnustuksen myöntämisen muotoihin, jotka eivät ole rationaalisia. Esim. nationalistinen valtio, jossa kansalaisuus on rajattu vain tiettyyn kansalliseen, etniseen tai rodulliseen ryhmään kuuluville ihmisille, nojautuu epärationaaliseen tunnustuksen myöntämisen muotoon. Nationalismi on sangen selvästi tunnustuksen tavoittelun ilmaus, thymoksesta lähtöisin. Nationalistin kiinnostus ei suuntaudu ensisijaisesti taloudelliseen hyötyyn, vaan tunnustuksen saamiseen ja arvokkuuden ylläpitämiseen. Kansallisuus ei ole ihmisen luonnollinen piirre; ihminen kuuluu johonkin kansalliseen ryhmään vain siinä tapauksessa, että muut ihmiset tunnustavat hänet sen piiriin kuuluvaksi. Ihminen ei kuitenkaan tässä tapauksessa tavoittele tunnustusta itselleen yksilönä, vaan ryhmälle, johon hän kuuluu. Nationalismi on tavallaan menneiden aikojen megalothymian muuntunut, nykyaikaisempi ja demokraattisempi muoto. Yksittäiset ruhtinaat eivät enää taistele henkilökohtaisesta kunniastaan, vaan nyt kokonaiset kansakunnat vaativat tunnustusta kansallisuudelleen. Aristokraattisen herraihmisen tavoin nämä kansakunnat ovat osoittaneet olevansa valmiita antautumaan väkivaltaisen kuoleman vaaraan tunnustuksen saadakseen, hankkiakseen itselleen ‘paikan auringossa’.
Kansallisuuteen ja rotuun perustuva tunnustuksen saamisen halu ei kuitenkaan ole rationaalista. Ihmisen ja muiden olentojen välinen erottelu on täysin rationaalista: vain ihmiset ovat vapaita eli pystyvät tunnustuksen saadakseen taistelemaan kamppailussa, jossa panoksena on pelkkä arvostus. Tämä erottelu pohjautuu luontoon tai pikemminkin luonnon valtapiirin ja vapauden valtapiirin väliseen jyrkkään siirtymään. Ihmisryhmien väliset erot taas ovat ihmiskunnan historian sattumanvaraisia ja mielivaltaisia sivutuloksia. Ja kansallisuusryhmien taistelu niiden kansallisen arvokkuuden tunnustamisesta johtaa kansainvälisissä suhteissa samaan umpikujatilanteeseen kuin aristokraattisten herrojen välinen taistelu arvostuksesta: jokin kansakunta saa herran aseman ja toisesta tulee orja. Kummankin osaksi tuleva tunnustus jää epätyydyttäväksi samoista syistä kuin alkuperäisessä herruuden ja orjuuden välisessä suhteessa yksilötasolla.
Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen, 1992, s. 253-54.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Francis_Fukuyama
https://en.wikipedia.org/wiki/Francis_Fukuyama
https://en.wikipedia.org/wiki/The_End_of_History_and_the_Last_Man
Analyysi: Populismi uhkaa demokratiaa – ja noudattaa aina samaa kaavaa [Esko Varho, Yle]
Populistien valtaannousu Euroopassa saattaa hajottaa koko Euroopan unionin. Aatteen synkkä historia näyttää unohtuneen.
– Populismi johtaa sivilisaation tuhoon! Näin jyrisi EU:n komission varapuheenjohtaja ja entinen Suomen pääministeri Jyrki Katainen Politico.eu-lehden haastattelussa marraskuussa 2016. Myöhemmin samana päivänä Donald Trump valittiin Yhdysvaltain presidentiksi.
Populismi on pitkään ollut nousussa niin Euroopassa kuin muualla. Ranskassa, Italiassa ja Hollannissa populistit saattaavat voittaa vuoden 2017 vaalit. Saksassa populistit ovat nousseet lähes tyhjästä merkittäväksi poliittiseksi voimaksi. Unkarissa, Puolassa ja Turkissa populistit ovat jo vallassa.
Iso-Britannian EU-eroa on selitetty pitkälti populismilla. Ja jos äärioikeistolainen populisti Marine Le Pen voittaa keväällä Ranskan presidentinvaalit, on mahdollista, että koko EU hajoaa. Populismin historialliset jäljet, muisto demokratian tuhosta 1930-luvulla on pelottava.
Ja nyt maailman vaikutusvaltaisimmaksi ihmiseksi eli Yhdysvaltain presidentiksi on valittu puhdasverinen populisti, Donald Trump.
Miksi populismi sitten on monista niin vaarallista? Ja ennen kaikkea, mitä populismi oikeastaan on?
Näihin kysymyksiin on yrittänyt vastata yhdysvaltalaisen Princetonin yliopiston politiikan tutkimuksen professori Jan-Werner Müller. Müllerin viime vuonna ilmestynyt kirja, Mitä on populismi? (What is populism?) kuului vuoden puhutuimpiin kirjoihin maailmassa.
Saksalainen, aatehistoriaan laajasti perehtynyt Müller avaa kirjassaan seikkaperäisesti populismin ydintä. Kirja osoittaa, että eri maissa toimivat populistiset liikkeet noudattavat usein hämmästyttävän samaa kaavaa.
Müllerin mukaan populismi ei ole järjestelmällinen oppisuuntaus, mutta se näyttää seuraavan omaa sisäistä logiikkansa. Näyttää myös ilmeiseltä, että populistijohtajat eri puolilla maailmaa ovat hyvin tietoisia siitä, mikä tuo logiikka on. Politiikka on hyvin systemaattista, eikä suinkaan improvisoitua tai kotikutoista.
Tässä jutussa avataan tuota populismin kaavaa.
http://yle.fi/uutiset/3-9452079
YLE-maassa on jotain mätää – tai sitten ei. Päätoimittaja painostaa alaisiaan rajoittamalla näiden toimituksellisia valintoja eli sanan vapautta. Tällaista menettelyä pidetään tiedottamislinjan määrittelynä, josta vastaa päätoimittaja.
.......
‘Päätoimittajat: Uutisoimatta jättäminen ei rajoita sananvapautta. Päätoimittajan organisaatiossa työskentelevältä toimittajalta pitää voida edellyttää lojaliteettia työnantajansa linjauksia kohtaan, sanovat päätoimittajat.’
http://yle.fi/uutiset/3-9457894
http://yle.fi/uutiset/3-9457340
http://www.iltalehti.fi/uutiset/201702090205457_uu.shtml
http://www.aamulehti.fi/kotimaa/sk-susanne-paivarinta-on-irtisanoutunut-ylelta-24265966
http://www.aamulehti.fi/kotimaa/susanne-paivarinta-vastaa-ylen-toimitusjohtajalle-twiittaamalla-voimia-24270185/
Siks oon mä suruinen. Tämä on Suomi-lobbausta parhaimmillaan. Näin tehdään Suomea tunnetuksi ulkomailla.
http://yle.fi/uutiset/3-9460125
Filosofilta käytännön neuvoja pakolaiskriisin ratkaisuun – "Avoimien rajojen vaatijat tekopyhiä"
Filosofi Slavoj Žižek ärsyttää pakolaisnäkemyksillään vasemmistolaisia liberaaleja ja suvaitsevaisia rajojen avaajia. Žižekin mukaan oman elämäntavan puolustaminen ei itsessään ole rasistista.
........
Slavoj Žižek kommentoi Euroopan turvapaikkakriisiä juuri suomennetussa kirjasessa Uusi luokkataistelu – Terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt.
Ensin Žižek haukkuu EU:n.
– Puoliksi traaginen ja puoliksi koominen sekoitus EU-jäsenmaiden voimattomia selityksiä ja kaoottis-egoistista käyttäytymistä sekä kyvyttömyys saada aikaan edes vähäisintä määrää koordinoitua toimintaa ei ole vain osoitus EU:n täydellisestä epäonnistumisesta vaan myös välitön uhka sen säilymiselle.
Sitten Žižek haukkuu tekopyhiksi ne, jotka vaativat avoimia rajoja. He esiintyvät turmeltuneen maailman kauniina sieluina, vaikka salaa tietävät, että rajojen avonaisuus johtaisi Euroopassa välittömästi populistiseen kapinaan.
[lue lisää linkistä]
http://yle.fi/uutiset/3-9463094
En ole kuullut syvempää, ylväämpää ja luontevampaa blues-kitaran soundia kuin sen, mikä nuoren Peter Greenin kitarasta lähtee. Ei ollut kuullut myöskään B.B. King. Sametinpehmeää ja täyteläistä. Tällaista kosketusta kitaran kieliin ei saa aikaan koneilla vaan ainutlaatuisen herkillä sormilla, jotka ovat kuin ukkosen johdattamia, joiden voimasta soittajan sielu muuttuu metallisen värähtelyn kautta ääneksi. Etenkin kappaleet If you be my babe, Albatross, Before the beginning, Rollin’ man, Need your love so bad. Lemon squeezer puolestaan osoittaa, miten hienosti Green on sisäistänyt huuliharpun ja laulun osana blues-ilmaisua.
Satunnainen kommentaattori kirjoittaa: ‘Green's Les Paul tone here - straight into a Fender amp - no pedals whatsoever - is monster! Listen to 'Before the Beginning' and 'Rollin' Man' and 'Need your love so bad'. Wonderful tone.’
https://www.youtube.com/watch?v=qyOgKgUpNGo
Peter Green's Fleetwood Mac ~ Shrine '69 ( Full Album ) Live In South California
Live In Southern California Jan 25,1969
Track List
"Tune Up" – 00:00
"If You Be My Baby" – 02:11
"Something Inside of Me" – 06:39
"My Sweet Baby" – 10:42
"Albatross" – 15:09
"Before the Beginning" – 18:36
"Rollin' Man" – 21:42
"Lemon Squeezer" – 27:15
"Need Your Love So Bad" – 32:45
"Great Balls of Fire" – 39:44
Amy on sydäntäsärkevä elokuva hukatusta lahjakkuudesta.
En pyri tähdeksi, haluan vain laulaa."― Amy Winehouse
Asif Kapadian ohjaama dokumenttielokuva laulaja Amy Winehousesta on liikuttavaa, koskettavaa, sydäntäsärkevää ja raivostuttavaakin katsottavaa. Se on paitsi erinomainen musiikkielokuva ja taitavasti koottu henkilökuva myös järkyttävä tarina hukatusta lahjakkuudesta. Kapadia rakentaa monenlaisista arkistomateriaaleista ja läheisten avomielisistä haastatteluista muotokuvan tavallisesta tytöstä, jolla oli tavallisia ongelmia ja epätavalliset musiikilliset lahjat. Tästä yhdistelmästä syntyi suurenmoista musiikkia ja sekavaa elämää.
Musiikin historian suurimpiin blueslaulajiin verrattu lontoolainen Amy Winehouse (1983–2011) ehti tehdä lyhyen elämänsä aikana vain kaksi albumia, Frank (2003) ja Back to Black (2007). Hän kohosi nopeasti musiikkimaailman huipulle mutta tuli myös rytinällä alas. Hänen henkilökohtaisia ongelmiaan, huumeidenkäyttöä, alkoholismia, syömishäiriöitä ja sotkuisia ihmissuhteita riepoteltiin estoitta julkisuudessa. Kuuluisuus toi siipeilijöitä ja hyväksikäyttäjiä, ja kun alamäki alkoi, entiset ylistäjät liittyivät pilkkaajien kuoroon.
Amy Winehouse kuoli alkoholimyrkytykseen 27-vuotiaana.
Moniäänisessä elokuvassa Amya muistelevat niin ystävät ja kollegat kuin rakastetut ja perheenjäsenet. Kaikki heistä eivät herätä katsojissa sympatiaa. Elokuvassa korostetaan myös sitä, miten henkilökohtaisia, rehellisiä ja raadollisia Amy Winehousen laulujen lyriikat olivat. Ne ovat keskeinen osa elokuvan tarinaa. "Ensin tulivat laulut", Kapadia totesi luennoidessaan Helsingissä joulukuussa 2015. "Rakensin elokuvan kuin Bollywood-musikaalin."
"Laulut kertovat elokuvan tarinan", kertoi Amyn ohjaaja Asif Kapadia.
Kaikkien aikojen menestyneimpiin dokumenttielokuviin kuuluva Amy voitti parhaan dokumenttielokuvan Oscarin helmikuussa 2016. Se saa nyt tv-ensi-iltansa Suomessa.
Elokuvan jälkeen nähdään ja kuullaan Amy Winehousea parhaimmillaan, intiimissä konsertissa Lontoon Porchester Hallissa vuonna 2007. 23-vuotias laulaja oli juuri valittu Britannian parhaaksi naisartistiksi. Tässä konsertissa hän näytti kaikille mistä syystä.
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/02/23/amy-sydantasarkeva-elokuva-hukatusta-lahjakkuudesta
http://areena.yle.fi/1-3941410
“Matemaatikkoa ja uskonnollista kirjailijaa [Blaise] Pascalia koskevassa kuuluisassa huomautuksessaan [Alexis de] Tocqueville sanoo:
‘Jollei Pascalilla olisi ollut mielessään muuta kuin jonkin suuren hyödyn saavuttaminen tai vaikka häntä olisi innoittanut jopa pelkästään maineen tavoittelu, en voi käsittää, että hän olisi koskaan pystynyt kokoamaan kaikkia henkensä voimia, niin kuin hän teki, saadakseen paremmin selvitetyksi Luojan suurimmat salaisuudet. Kun näen hänen ikään kuin repivän sielunsa irti kaikista elämän arjen asioista omistautuakseen täysin näihin tutkimuksiin ja katkaisevan ennenaikaisesti ruumista elämään yhdistävät siteet, kuolevan vanhana miehenä ennen kuin sielu ehti neljänkymmenen vuoden ikään, seison hämmästyneenä ja tajuan, ettei mikään tavanomainen pysty tuottamaan noin poikkeuksellisia ponnistuksia.’
Pascal, joka oli lapsena keksinyt omin päin Eukleideen teoreemat, vetäytyi luostari yksinäisyyteen 31-vuotiaana. Hän oli sitonut piikkivyön sen tuolin istuimelle, jolla hän istui, kun ihmiset tulivat pyytämään häneltä neuvoja, ja aina kun hän tunsi keskustelun tuottavan mielihyvää hän painautui piikkejä vasten kiduttaakseen itseään. Pascal oli Nietzschen tavoin sairaalloinen koko aikuisikänsä eikä pystynyt neljänä viimeisenä vuotenaan olemaan lainkaan yhteydessä muihin ihmisiin. Hän ei hölkännyt eikä ollut huolissaan passiivisen tupakoinnin vaikutuksesta terveyteensä, mutta pystyi sentään ennen kuolemaansa merkitsemään muistiin hengellisiä mietteitä, jotka kuuluvat syvällisimpiin länsimaisen perinteen piirissä. Se tosiseikka, että sangen lupaava ura hyötyä tuottavan matematiikan uralla saattoi tuolla lailla jäädä syrjään uskonnollisen mietiskelyn takia, on erityisesti raivostuttanut erästä amerikkalaista elämäkerran kirjoittajaa, joka arveli, että jos Pascal olisi vain suostunut ‘tempautumaan irti....hän olisi voinut toteuttaa elämässään kaiken, mitä hänessä oli, sen sijaan että hän tukahdutti siitä suurimman osan mielettömän mystiikan sekä ihmisen kurjuutta ja arvokkuutta koskevien latteiden huomioiden massaan.’”
Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen, 1992, s. 379-380.
*
Luulenpa, että Blaise Pascal ei olisi katsellut tosi-teeveetä, samaa kaavaa jauhavia ihmissuhde- ja rikossarjoja tai kaiken vähänkään arvokkaamman oivalluksen säälittävän halveksuttavaksi lässytykseksi latistavia mainoksia eli näitä meidän ylisensitiivis-arvopluralistisen ja markkinaliberaaliksi uhkapelihelvetiksi muuttuneen aikakautemme ‘sivistyksellisiä’ brandy-ikoneita; - ja vain naivin valistusoptimismin naturalisoima [tekisi mieleni sanoa ‘denaturoima’] utilitaristi-teknokraatti voi tuskailla sitä, ettei Pascal jatkanut häikäisevää ja ‘hyödyllistä’ matemaatikon uraansa vaan eristäytyi luostariin kirjoittelemaan kaiken maailman mystisiä latteuksia, joilla ei ole käyttöä tieteellisesti ajatteleville teknovoluntarismiin hurahtaneille ateisti-innovaattoreille [jotka useimmiten, luovuudestaan ja lahjakkuudestaan huolimatta, ovat piilodogmaattisia tosikkoja; esim. Tuomas Enbuske ja Juha Hurme].
*
https://fi.wikipedia.org/wiki/Francis_Fukuyama
https://en.wikipedia.org/wiki/Francis_Fukuyama
https://en.wikipedia.org/wiki/The_End_of_History_and_the_Last_Man
https://fi.wikipedia.org/wiki/Alexis_de_Tocqueville
https://en.wikipedia.org/wiki/Alexis_de_Tocqueville
https://fi.wikipedia.org/wiki/Blaise_Pascal
https://fi.wikipedia.org/wiki/Denaturointi
‘Tunteemme ja halumme ovat yhtä hyviä kuin kohteensakin, ja ne muuttuvat jatkuvasti kohteisiinsa nähden [....] Arvojen ensisijainen lähde ei ole irrallinen tahto. On vain ponnisteleva inhimillinen henki olemassaolon suossa, johon se aina joka hetki huomaa vajonneensa. Elämme ‘keskinkertaisessa’ maailmassa [....] Koemme etäisyyden, joka erottaa meidät täydellisyydestä, ja päädymme sijoittamaan täydellisyyden ideamme sekasortoisen olemassaolon ulkopuolelle vertauskuvallisessa merkityksessä. [....] Voimme nähdä, kuinka hyvän muoto [....] valaisee yksittäisiä näkymiä ja antaa eriytyneille moraalisille hyveille ja näkemyksille niiden edellyttämät määrätyt rakenteet. Näin ilmiöt pelastetaan ja yksityiskohdat lunastetaan, tässä valossa [.....] Tämä on metafysiikkaa, joka luo kuvan ja vetoaa sen avulla meihin, jotta katsoisimme, löydämmekö juuri tämän kuvan syvimmästä kokemuksestamme. Sana ‘syvä’ tai jokin vastaava metafora on tässä vetoomuksen olemusta.’
Sitaatti Iris Murdoch’ilta kirjassa Johdatus taiteen filosofiaan [Richard Eldridge], s. 11.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Iris_Murdoch
https://en.wikipedia.org/wiki/Iris_Murdoch
Onko olemassa koettuja faktoja?
osa 1
‘Kokemuksemme mukaan aurinko kiertää maata. Tosiasiallisesti maa kiertää aurinkoa. Kokemus on siis arvoton faktan rinnalla’ [sanoi fysikaalinen reduktionisti Kari Enqvist]
.......
Subjektiivinen kokemus luo merkityksiä. Merkityskokemukset eivät ole faktoja. Siis: faktat eivät ole merkityksiä: ne eivät perustu kokemukseen. ‘Puhdas’ havainto ei ole kokemus vaan metodisesti ja teknisesti rakennettu aistimisen äärimmäisen tarkennettu tapa ja muoto, joka ei jäsenny välittömänä merkityskokemuksena vaan pelkästään teoreettisena mallinnuksena. Kukaan ei voi kokea Higgsin hiukkasta samassa mielessä kuin hän kokee esim. auringon lämmön, kuun heijastaman valon tai kivun tunteen ja veren hajun. Huipputeknologian ja teoreettisen mallinnuksen mahdollistamat kokemukset äärettömän pienistä ja suurista kohteista eivät ole luonnollisia havaintoja, eivätkä siten kokemuksia lainkaan. Ne ovat mahdollisimman ‘puhtaita havaintoja’, joista subjektin vaikutus on minimoitu. Luonnollinen aistihavainto ei kykene hahmottamaan äärimmäisen pieniä ja äärimmäisen suuria kohteita kuin mallinnuksen avulla teoreettisesti kontrolloidussa ja metodis-teknisesti rajatussa havaintokuplassa.
Väite siitä, että kokemus on usein faktaan verrattuna virheellinen ja siten arvoton, riisuu faktan kokemuksen subjektiivisuudesta eli intentionaalisuudesta ja perspektiivisyydestä, mutta ei selvennä sitä, miksi fakta on merkityksellinen eli arvokas. Aivan ilmeisesti tällainen arvokkuus voi syntyä ainoastaan semanttisessa kentässä, joka on väistämättä subjektiivisen kokemisen aluetta. Mutta juuri siitähän tiedemies pyrkii eroon. Miten ihmeessä hän siis voi väittää, että fakta olisi itsessään jotenkin arvokkaampaa kuin kokemus, jos ja kun se ei ole riippuvainen merkityskokemuksellisuudesta ja siten semantiikasta [oppi sanojen merkityksistä], jonka perustana toimii jako tosiin ja epätosiin väitteisiin? Toki me voimme hyödyntää faktaa, mutta tällöin se siirtyy välittömästi takaisin semanttisen kentän alueelle, jos se nyt sieltä koskaan on edes poistunut. Joka tapauksessa semantiikan ulkopuolella vaikuttavana [ei-intentionaalisena ja ei-perspektiivisenä] ilmiönä fakta ei kuitenkaan voi olla tosi eikä epätosi. Se on niin kuin se on: havaittavissa mutta ei koettavissa. Faktan totuusarvo mahdollistuu tieteellisessä kuplassa vain ja ainoastaan kontrolloidun kokeellisen mallinnuksen puitteissa, ei kokemukseen perustana varmuutena.
Niinpä on jotakuinkin mieletöntä kysyä ovatko maailma, todellisuus, oleminen tai Jumala faktoiksi ymmärrettyinä tosia vai epätosia. Ne ovat niin kuin ne ovat. Ruusu on ruusu on ruusu jne. Täydellinen tieto empiirisenä faktana on absoluuttista triviaa eli itsestään selvää, ongelmatonta ja siten ikään kuin ‘tyhjää’ havaintoa, jota mikään kokemuksellinen tietoisuus ei voi merkityksellistää eikä asettaa kysymyksenalaiseksi.
Onko olemassa koettuja faktoja?
osa 2
Paradoksaalisesti täydellinen tieto on saavutettu vasta sitten, kun mitään kokemuksellista kysymystä havainnosta ei enää nouse tietoisuuteen. Tätä Wittgensteinin on viime kädessä täytynyt tarkoittaa toteamuksellaan, että epäilyn on joskus loputtava, ja se loppuu vasta silloin, kun tiedostava kokemus ei enää kysy miksi, koska vastaus on jo saatu. Tietenkään emme voi tietää, todistamisesta nyt puhumattakaan, silloin sitä, että tuo vastaus [fakta, ei ainoastaan kokemus] todella on saatu. Kysymystä vain ei enää voi asettaa, koska mikään kysymys ei enää nouse tietoisuuteen. Niinpä siitä mistä ei voi puhua ei tarvitse edes vaieta, koska sitä ei inhimillisenä merkityskokemuksena ole enää edes olemassa.
Vieraantuminen ei-symbolisesta vaistonvaraisesta, ikään kuin välittömästä olemisesta on tietoisuuden syntymisen dialektinen lähtökohta. Kokemuksellinen tietoisuus, joka väistämättä rajautui yksilöllisenä havaintona voi saavuttaa ‘faktisen olemisen uudelleen’ vasta ja vain sulautuessaan takaisin siihen. Kääntäen tämä tarkoittaa sitä, ettei [luonnon]tiede koskaan saavuta faktoja kokemuksellisesti [vaan pelkästään matemaattisesti; matematiikka ymmärrettynä ei-semanttisesti eli ‘puhtaana’ välineenä] niin kauan kuin ihmisen tiedollinen kompetenssi [kognitiiviset havaintoresurssit] ja ylipäätään kokemisen mahdollisuuden [transsendentaaliset] ehdot eivät muutu radikaalisti [tavalla, jota emme voi kokevina ihmisinä ymmärtää] eli/tai sulaudu ikään kuin mystisesti faktaan [olemiseen, todellisuuteen, maailmaan, jumalaan].
Kokemuksellinen, yksilöllinen varmuus ja fysikaalisessa teoria-havaintokuplassa saavutettu varmuus eroavat kategorisesti/ontologisesti toisistaan. Tällaista näkemystä voi kutsua tieteenfilosofisella slangilla joko teoria-havaintokuplassa saavutettuja faktoja korostaen a] monistis-emergentiksi kaksoisaspektiteoriaksi tai ihmisen elämismaailman merkityskokemuksellisuutta korostaen b] ei-metafyysiseksi ontologiseksi dualismiksi. Itse painotan enemmän jälkimmäistä, koska en ole tavannut vielä ainuttakaan täydellistä tiedemiestä eli ihmistä jolta puuttuu tykkänään subjektiivisen kokemuksellisuuden aiheuttama rajoittuneisuus.
Filosofien haikailema [ja fysikalistien/naturalistien oudoksuma] tiedon ihanne toteutuu vasta sitten, kun kokemuksellinen varmuus ja teoria-havaintokuplassa saavutettu varmuus yhdistyvät, olkoonkin, että emme enää silloin ole todistamassa tämän varmuuden läsnäoloa. Kari Enqvistin kaltaiset piilodogmaattiset reduktionistit eivät kuitenkaan näytä ymmärtävän tätä argumentatiivista paradoksia. Joko he ovat älyllisesti laiskoja tai sitten he ovat tehneet tieteelliseksi kutsumansa ideologisen valinnan, jonka mukaan vain ja ainoastaan fysikaalisen teoria-havaintokuplan varmuus on inhimillisen tiedon päätepiste ja luonnontiede [etenkin fysiikka ja mikrobiologia] sen alttari.
Alun sitaatista ilmenevä asenne viestiikin lakonisesta letkeydestään huolimatta sanojansa [Kari Enqvistin] olevan pikemminkin piilodogmaattinen tosikko kuin inhimillisen tietoisuuden intentionaalisuutta ja ylipäätään ajattelun mahdollisuuden ehtoja realistisesti ymmärtävä ajattelija. Mutta sitähän kaikki tai ainakin kaikkein ‘luupäisimmät’ reduktionistit aina ovat olleet: valistususkoisen tiedehybriksensä suureen mystis-kaikkivoipaan Faktaan kätkeviä jesuiittoja tiedemiehen valepuvussa; heidän kutsumuksenaan on yhden ja ainoan oikean opin puolustaminen. Niinpä myös Kari Enqvistin tutkijan ‘nöyryys’ osoittautuu lopulta metodisen monistin piilodogmaattiseksi arroganssiksi.
Soloist Patti Smith performs a moving rendition of Bob Dylan’s A Hard Rain’s A-Gonna Fall at the Nobel Prize Award Ceremony at Stockholm Concert Hall.
https://www.youtube.com/watch?v=941PHEJHCwU
"A Hard Rain's A-Gonna Fall"
Oh, where have you been, my blue-eyed son?
And where have you been my darling young one?
I've stumbled on the side of twelve misty mountains
I've walked and I've crawled on six crooked highways
I've stepped in the middle of seven sad forests
I've been out in front of a dozen dead oceans
I've been ten thousand miles in the mouth of a graveyard
And it's a hard, it's a hard, it's a hard, and it's a hard
It's a hard rain's a-gonna fall.
Oh, what did you see, my blue eyed son?
And what did you see, my darling young one?
I saw a newborn baby with wild wolves all around it
I saw a highway of diamonds with nobody on it
I saw a black branch with blood that kept drippin'
I saw a room full of men with their hammers a-bleedin'
I saw a white ladder all covered with water
I saw ten thousand talkers whose tongues were all broken
I saw guns and sharp swords in the hands of young children
And it's a hard, it's a hard, it's a hard, and it's a hard
It's a hard rain's a-gonna fall.
And what did you hear, my blue-eyed son?
And what did you hear, my darling young one?
I heard the sound of a thunder that roared out a warnin'
I heard the roar of a wave that could drown the whole world
I heard one hundred drummers whose hands were a-blazin'
I heard ten thousand whisperin' and nobody listenin'
I heard one person starve, I heard many people laughin'
Heard the song of a poet who died in the gutter
Heard the sound of a clown who cried in the alley
And it's a hard, it's a hard, it's a hard, it's a hard
And it's a hard rain's a-gonna fall.
Oh, what did you meet my blue-eyed son ?
Who did you meet, my darling young one?
I met a young child beside a dead pony
I met a white man who walked a black dog
I met a young woman whose body was burning
I met a young girl, she gave me a rainbow
I met one man who was wounded in love
I met another man who was wounded in hatred
And it's a hard, it's a hard, it's a hard, it's a hard
And it's a hard rain's a-gonna fall.
And what'll you do now, my blue-eyed son?
And what'll you do now my darling young one?
I'm a-goin' back out 'fore the rain starts a-fallin'
I'll walk to the depths of the deepest black forest
Where the people are a many and their hands are all empty
Where the pellets of poison are flooding their waters
Where the home in the valley meets the damp dirty prison
And the executioner's face is always well hidden
Where hunger is ugly, where souls are forgotten
Where black is the color, where none is the number
And I'll tell and speak it and think it and breathe it
And reflect from the mountain so all souls can see it
And I'll stand on the ocean until I start sinkin'
But I'll know my song well before I start singing
And it's a hard, it's a hard, it's a hard, and it's a hard
It's a hard rain's a-gonna fall.
https://fi.wikipedia.org/wiki/A_Hard_Rain%E2%80%99s_a-Gonna_Fall
https://en.wikipedia.org/wiki/A_Hard_Rain's_a-Gonna_Fall
https://fi.wikipedia.org/wiki/Patti_Smith
https://en.wikipedia.org/wiki/Patti_Smith
Patti Smith, Horses [1975]
https://www.youtube.com/watch?v=FPwOfwhpiW8
Called the "Godmother of Punk", her work is a fusion of rock and poetry.
The cover photo (first in this video) was taken by Robert Mapplethorpe using natural light in a penthouse in Greenwich Village. The triangle of light on the wall (too blurry to discern as a geometric figure on the above low resolution image) was the product of the afternoon sun. The record company wanted to make various changes to the photo, but Smith overruled such attempts. Feminist professor Camille Paglia described the album's cover as "one of the greatest pictures ever taken of a woman."
https://fi.wikipedia.org/wiki/Horses
https://en.wikipedia.org/wiki/Horses_(album)
Se mitä Kari implikoi oli se, että selvännäkijät, shamaanit sun muut henkipatot puhuvat paskaa ja tekevät sillä vielä rahaa. Siinä asiassa olen hänen kanssaan samaa mieltä. Lisäksi hän vielä vedätti tuota selvännäkijää aika nasevasti.
Mutta on totta että Kari on ärimmäisen jäykkä ajattelija.
‘Se mitä Kari implikoi oli se, että selvännäkijät, shamaanit sun muut henkipatot puhuvat paskaa ja tekevät sillä vielä rahaa. Siinä asiassa olen hänen kanssaan samaa mieltä. Lisäksi hän vielä vedätti tuota selvännäkijää aika nasevasti.’
.......
Helposti falsifioitavissa oleva huuhaa ja taikausko ei ole tässä minun eikä lopulta myöskään Kari Enqvistin perimmäinen ongelma vaan ymmärrettävän kokemuksen ja mahdollisimman ristiriidattoman ajattelun mahdollistava, klassisen logiikan varaan rakentuva semantiikka [kokemuksen hahmottaminen väitteiden totuuden ja epätotuuden perusteella], joka ei näytä mitenkään soveltuvan kvanttifysiikassa saatujen tulosten selittämiseen. Tietoisuutta ei kuitenkaan ole olemassa ilman näitä edellytyksiä. Miten siis sovittaa yhteen rajoittunut ja asioita valheellisuuteen asti yksinkertaistava klassinen logiikka [kokemuksen/tietoisuuden parametri] ja kvanttifysiikan ‘oikeaan’ havainnointiin ja kalkylointiin perustuva loogisesti ristiriitainen tosiasioiden maailma?
Kärjistäen sanottuna Enqvistin edustaman fysikaalisen reduktionismin ja metodisen monismin mukaan juuri välitön subjektiivinen kokemus osoittautuu taikauskon kaltaiseksi sairaudeksi, jonka vain eksakti fysiikka voi ‘parantaa.’
Juuri tämä oli myös nuoren Wittgensteinin tavoite, mutta nyt on syytä muistaa ja oivaltaa, mistä kaikesta Wittgenstein itse asiassa päätyi [ainakin rivien välistä luettuna] vaikenemaan Tractatuksen lopussa, koska siinä/siihen kiteytyy ongelma, johon myös Enqvist väistämättä ajautuu kokemuksen/semantiikan suhteen. Äärimmäisen havaintotarkka nykyfysiikka näyttääkin, ikään kuin metodinsa lopullisena [ironisena, paradoksaalisena ja analogisena] verifikaationa, olevan päätymässä juuri siihen, mitä se kokemuksen suhteen edustaa eli kadottavan ehkä lopullisesti havaintojensa kohteen: esim. pimeä aine, pimeä energia ja hologrammiteoria.
Mitä tarkemmaksi havainnot informatiivisesti muuttuvat, sitä vähemmän näytämme edes teoreettisesti ymmärtävän sitä, mistä avaruudessa ja aineessa on kyse – eikä siis ainoastaan sen vuoksi, että kokemus on ‘arvoton’ faktan suhteen vaan että fakta itsessään on ihmistietoisuudelle triviaa, itsestäänselvyys, joka sulautuu kaikkeen ja ei-mihinkään. Tai sitten tulemme viime kädessä näkemään aineessa ja avaruudessa itsemme: eräänlaisen ‘hologrammin’ omasta singulariteetistamme; toisin sanoen ymmärrettävä maailma voi olla meille vain ja yksinomaan kaikkein tarkimmankin havainnon semanttisesti teoretisoitu ja mallinnettu heijastuma. Havainto [ja siten myös ‘puhdas’ fakta] voi olla mahdollinen ilman kokemusta, mutta ei havainnon ymmärtäminen [ymmärrys käsitettynä intentionaaliseksi kokemiseksi].
Kyse ei ole pelkästään kognitiivisten ja teknologisten resurssien rajallisuudesta vaan kuten sanottu myös itse ajattelun ja kokemuksen transsendentaalisten edellytysten/ehtojen rajoista [~ajattelun mahdollisuuden ehdoista/rajoista]. Näin ollen polemisoin Enqvistiä vastaan väittämällä, että jos faktoja ei voi johtaa kokemuksesta, se merkitsee ettei faktoja ole olemassa lainkaan. Teorioita ja malleja kylläkin, mutta ei faktoja.
Jos kokemus on ‘arvoton’ faktaan verrattuna, niin mikä ‘arvo’ on faktalla [esim. pimeä aine ja pimeä energia], josta emme tiedä oikeastaan mitään tai jota emme pysty havainnoimaan/mittaamaan [esim. hologrammiteoria]? Eikä minulle nyt riitä vastaukseksi se, että tiede on ‘käytännöllistä ja toimii’ eli mahdollistaa huipputeknologian kehittämisen, sillä teknologiset sovellutukset eivät ole todiste siitä, mitä aine ja avaruus todella ovat vaan pikemminkin heijastelevat ihmisen omia inhimillisiä haluja, tarpeita ja pyrkimyksiä, jotka on sidottu biologiseen elämismaailmaan. Jos emme muutu inhimillisen ajattelumme ja kokemuksellisuuden suhteen täysin toisenlaisiksi olioiksi emme tule koskaan ymmärtämään maailmaa, jos sittenkään – mikäli se enää ‘sitten’ on edes ‘tarpeellista’ – jos se ylipäätään on tarpeellista nytkään.
[....] Althusserin mukaan ratkeamattomat rakenteelliset ristiriidat vallitsevat kaikkialla. ‘Ideologialla ei ole historiaa’, kuten hän kirjoittaa. Tämä tarkoittaa sitä, ettei ole sellaista ideaalista, alkuperäistä ja luonnollista ihmisen esihistoriaa, jota rakenteelliset vastakohdat eivät olisi hallinneet, eikä sellaista lopputilannetta, jossa rakenteelliset vastakohdat olisivat ratkenneet. Ihmiset unelmoivat yhteiskunnallisten vastakohtien ratkaisusta ja kehittelevät kuvauksia – ideologioita – siitä, miten tämä saavutettaisiin. Nämä kuvaukset ovat kuitenkin pelkkiä kuvitelmia, eivät toimintaohjeita, joita noudattamalla kaikki ihmiset voisivat elää vapaasti. Rakenteelliset vastakohdat säilyvät, sillä ‘tulevaisuus kestää kauan’. Poliittisen historian kuvaamat moninaiset kärsimykset tekevät tämän ajatuksen välttämisen vaikeaksi.
Louis Althusserin ajatuksia kirjassa Richard Eldridge: Johdatus taiteen filosofiaan, s. 263-64.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Louis_Althusser
https://en.wikipedia.org/wiki/Louis_Althusser
“[Harold] Bloom married Jeanne Gould in 1958. In a 2005 interview his wife said that she regarded him and herself as both atheists while he denied being an atheist saying ‘No, no I'm not an atheist. It's no fun being an atheist.’"
Harold Bloom
https://en.wikipedia.org/wiki/Harold_Bloom
https://fi.wikipedia.org/wiki/Harold_Bloom
https://www.amazon.com/Shakespeare-Invention-Human-Harold-Bloom/dp/157322751X
Johnny B. Goode: Tribute to Chuck Berry: Justin Johnson & comp.
https://www.youtube.com/watch?v=z3dokg-Y5F8
‘I hadn’t planned to release any of the final studio recordings from the upcoming “Drivin’ It Down” album ahead of the album’s release, but with the recent passing of Chuck Berry, one of the original innovators of Rock & Roll guitar, I decided to share this version that we recorded of “Johnny B Goode,” as Tribute to a man who changed the course of music worldwide. Rest in peace, Chuck Berry.. you are a true legend and your voice in music will live forever.’ J.J
.........
http://www.justinjohnsonlive.com/
Tämä on luovaa kekseliäisyyttä jos mikä. Ace of Spades – kolmikielisellä lapiolla soitettuna. Justin Johnsonilta sujuu tyylikkäästi näköjään kaikki rhythm and bluesin lajit.
https://www.youtube.com/watch?v=-tAEAyHgCec
.......
Lisää lapiointia.
https://www.youtube.com/watch?v=V9-ltPsbw9g
‘Valtio on ihmisten yhteinen keino olla itseään viisaampia.’
Teemu Mäki Roman Schatzin Maamme kirjassa 20.3
http://areena.yle.fi/1-3948419
https://fi.wikipedia.org/wiki/Teemu_M%C3%A4ki
Etenkin tyttöjen ja nuorten naisten uusin muotiharrastus on heppihevosella ratsastelu.
http://yle.fi/uutiset/3-9538201
http://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/385724-pilkka-ei-hidasta-keppihevosten-menoa-keppareita-harrastavat-myos-aikuiset
https://www.urbaanisanakirja.com/word/heppi/
Vanha öljykanisterikitara tunnelmoi. Justin Johnson on ihme äijä soittamaan mitä ihmeellisimpiä kitaroita.
https://www.youtube.com/watch?v=A-dmuTEhWdk
‘While My Guitar Gently Weeps’ Performed on a Vintage Oil Can Guitar
http://www.justinjohnsonlive.com/
https://fi.wikipedia.org/wiki/While_My_Guitar_Gently_Weeps
https://en.wikipedia.org/wiki/While_My_Guitar_Gently_Weeps
5. Alkeellisimmat kielelliset merkitykset ovat kontraarisia esikäsiteellisiä kokemuksia, joilla on esikielellinen ja vahvasti aistimellisruumiillinen pohja ja tämän pohjan kautta suhde aistimelliseen lähiluontoon: veteen, maahan, eläimiin, kasveihin, säähän, valoon, vuodenaikojen kiertoon.... Alkeisvastakohtien määrä on rajaton, muttei [missään matemaattisessa, esimerkiksi rekursioteoreettisessa merkityksessä] ääretön: sisällä-ulkona; ennen-nyt; lähellä-kaukana; lämmin-kylmä; maukas-mauton; miellyttävä-vastenmielinen; liikkuva-pysähtynyt; valoisa-pimeä; minä-sinä, tämä-tuo; vaarallinen-turvallinen; alistava-alistuva... Vastakohtien sisältö voidaan [vaativassa mielessä] ymmärtää vain kokemalla vastakohtia, ja kokemus on alueellisesti ja kulttuurisesti paikallinen ja ainutkertainen kollektiivinen kokemus.
Koska kontraarinen kokemus edeltää kaikkea käsitteellistä ajattelua ja toimintaa, ei kontraarisesta kokemuksesta voi muodostaa [riittävää selittävää] teoriaa. Kokemus on auttamattomasti esikäsitteellinen, kääntymätön ja ainutkertainen, ja sellaisena osittain transsendentaalinen jokaisen käsitteellistämisyrityksen suhteen. Jonkin sisällä oleminen tai lämmön kokeminen on korjaamattomasti ruumiillista, välittömästi aistimellista, alueellista ja kulttuurisesti ainutkertaista eikä ole käsitteellistettävissä millään teoreettisella ja universalisoivalla tavalla.
Pauli Pylkkö: Kielikuva ja mielikuva – ja muita dialektisia esseitä, s. 415-416.
.......
https://fi.wikipedia.org/wiki/Pauli_Pylkk%C3%B6
http://www.uunikustannus.fi/
.......
'Kontraarinen vastakohta tarkoittaa että molemmat vaihtoehdot ("mies on ruma ja kaunis") eivät voi samanaikaisesti olla tosia, vaikka kumpikin voi olla epätosi ("mies ei ole ruma eikä kaunis, vaan esimerkiksi komea"). Kontradiktio tarkoittaa että molemmat eivät voi olla tosia tai epätosia yhtä aikaa ("mies on kaunis eikä mies ole kaunis"). rr
http://actuspurunen.blogspot.fi/2010/01/miten-ideologia-toimii.html
http://runeberg.org/pieni/2/0382.html
http://ptikka.mbnet.fi/Filosofiakasitteisto_PT_20814.pdf
http://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:transsendentaalinen
Aina vain paranee. Slide-kitarointia tuskin saa kuulostamaan enää yhtään autenttisemmalta. Justin Johson viuluaukkoisine laatikkokitaroineen on kuin suoraan rämeestä ylösnoussut Slide-Lizard.
https://www.youtube.com/watch?v=L2tu0FFmckE
Porch Swing Slidin'
6-String Cigar Box Guitar built by Hambone Cigar Box Guitars
•Robert Johnson Woodburning by John Carless
•Single Coil Pickup by Bob G. Harrison
•Justin Johnson Signature Guitar Slides
http://www.justinjohnsonlive.com/
Johnny Winter höristelee varmasti korviaan siellä jossain kuullessaan tämän. Justin Johnson ei ole pelkästään virtuoosimainen rhythm and bluesin soittaja: hänellä on elävä soundi ja hänen musiikillinen läsnäolonsa on aitoa.
https://www.youtube.com/watch?v=V9-ltPsbw9g
Crankin' Up the 3-String Shovel Guitar!
http://www.justinjohnsonlive.com/
Justin Johnson ja ‘one of the most played, arranged, and rearranged pieces in blues history’ – Baby please don’t go.
https://www.youtube.com/watch?v=mPH0VIsmto4#t=2.37125
BABY, PLEASE DON'T GO | Recording For Justin Johnson's New "Drivin' It Down" Album
https://en.wikipedia.org/wiki/Baby,_Please_Don%27t_Go
"Baby, Please Don't Go" is a blues song which has been called "one of the most played, arranged, and rearranged pieces in blues history" by music historian Gerard Herzhaft (fr).[1] Its roots have been traced back to nineteenth-century American songs which deal with themes of bondage and imprisonment. Delta blues musician Big Joe Williams popularized the song with several versions beginning in 1935.’
https://www.kickstarter.com/projects/justinandnikki/drivin-it-down-full-band-blues-album-by-justin-joh
Hiljaisuus on omantunnon ääni.
Martin Heidegger
Aiotko äänestää? Jos aioit niin miksi?
Minun on vaikea kuvitella, että ajattelua voisi noin vain redusoida kivasti johonkin lokeroon ja sanoa sitten, että minäpä äänestin tätä ja tätä puoluetta - siispä edustan tämänkaltaista ajattelua. Ajattelenko liian mustavalkoisesti? Ajattelen siis niin, että jokaisen tulisi olla ideologinen ja edustaa tiettyä näkökantaa ja seistä sen takana tilanteessa kuin tilanteessa (ja nimenomaan tämä koskee nyt politiikkaa). Voiko minunkaltainen ihminen, jolla on tässä mielessä ristiriitaisia ajatuksia niin monista asioista, äänestää jotakin yhtä ja tiettyä. Kumminkin sitten joku ''fundamentalisti'' sanoisi, että en voi ajatella noin, sillä tuo on sitä kerettiläisyyttä - sinun on pysyttävä uskossa. En siis saa ''sanoa yhtä ja tehdä toista''. Lopulta joudun varmaan eroamaan uskosta - olen vapaa.
Ehkä äänestin, ehkä en. Entä sitten? Politiikka on farssia, jota näytellään kansalle etenkin eduskunnan teatterissa. Todellinen valta löytyy kuitenkin verosuunnittelunsa veroparatiiseihin siirtäneistä suurfirmoista, joille nimenomaan demokraattisen menettelyn päättämä lainsäädäntö on de facto antanut [koska lain de jure-ehdot ovat tulkinnanvaraisia ja lähes mahdottomia kontrolloida] luvan tällaisen eettisesti vähintäänkin kyseenalaisen ellei täysin tuomittavan käytännön harjoittamiseen.
Pelkästään tämä, Alain Badioun pääomaparlamentarismiksi kutsuma asiaintila, kuvottaa minua niin paljon, että uskoni todelliseen demokratiaan on vähäistä. Mutta koska en ole terroristi ja kavahdan kaikenlaista väkivaltaa [toisin kuin nuori maolainen Badiou aikoinaan; nykyään hän on kyllä selvästi rauhanomaisempi], kannatan demokratiaa, koska demokraattisilla menettelytavoilla kyetään pitämään yllä edes jossain määrin uskottavaa rauhan ja sananvapauden tilaa paremmin kuin esim. Turkissa, Venäjällä tai Kiinassa, Lähi-Idän semi-teokratioista nyt puhumattakaan. Siksi äänestän, ehkä.
Joku tietysti väittää nyt, että demokratia on ytimeltään keinoton terrorismin edessä, koska terroristit nimenomaan yrittävät saada meidät puolustautumisen nimissä muuttamaan demokraattista systeemiämme autoritaarisemmaksi ja kontrolloivammaksi, ja kun sen teemme, olemme paradoksaalisesti häviämässä taistelun terrorismia vastaan, koska olemme itse muuttumassa heidän kaltaisikseen. Yhteiskunnan muuttuminen autoritaarisemmaksi ja sensuroivammaksi sopii etenkin islamilaiselle fundamentalistille kuten kaikille dogmeista höyrähtäneille paranoian vallassa eläville psykopaateille, jotka muodostavat kuitenkin vain pienen mutta sitäkin vaarallisemman vähemmistön ihmisistä, vähemmistön, jonka vainoharhainen [esim. Le Pen ja Halla-aho], vallanhaluinen [esim. Putin ja Erdogan] tai muuten vain narsistisen sekopäinen [Trump] ymmärrys maailmasta ja ihmislajista muistuttaa virusta tai geenivirhettä, joka saattaa levitä syvälle yhteisön ‘ruumiiseen’ [esim. tietysti Hitler ja natsismi]. En ole liberaali kaikissa asioissa: vastustan terrorismia ja väkivaltaa. Pidän kiinni demokratiasta. Siksi äänestin, ehkä.
PS. Jos saat jostain käsiisi tai ostettua Pauli Pylkön kirjan Kielikuva ja mielikuva, niin lue siitä ainakin sen viimeinen luku: Dialektisen runousopin alkeet, 9 kohtaa. Siinä luvussa kiteytyy Pylkön filosofinen sanoma. Olen siteerannut ko. esseestä kohdan 5, mutta en jaksa ryhtyä siteeraamaan muita lukuja, koska tekstiä on hieman liikaa. Olen joko laiska tai pragmaattinen, en tiedä kumpi. Seuraavaksi taidan asettaa esille Pylkön vastakohdan tai antiteesin eli niin sanotun spekulatiivisen rationalismin ‘keksijän’, Quentin Meillassoux’n.
Tämän aforismin omistan neuvoksi nihilisteille ja skeptikoille [ja siten myös itselleni]. En tiedä, onko Bar Hebraeus tässä kommentissaan negatiivisen teologian edustaja vai pelkkä sekavan puheen kriitikko, mutta minun ajattelussani nihilisti päätyy hyvin samantyyppiseen umpikujaan kuin negatiivinen teologia.
‘Sille, joka ei todella ymmärrä mitä puhuu, hiljaisuus olisi paljon parempaa kuin puhuminen.’
Bar Hebraeus
https://en.wikipedia.org/wiki/Bar_Hebraeus
http://www.wisdom.fi/infinite/index.php?page=page9.3
https://www.theopedia.com/negative-theology
https://en.wikipedia.org/wiki/Apophatic_theology
STABAT MATER
Murehella haikialla
Seisoi äiti ristin alla,
Johon Poika naulitaan.
Sydän sykki surkiasti,
Kyyneleitä katkerasti
Silmä vuosi tulvanaan.
Voi sen tuskaa verratonta
Vaivattaissa viatointa
Ainokaista poikaansa!
Voipa määrää huokausten,
Kuin hän seisoi rinnatusten
Ristin kanssa rakkaansa!
Ken ei itkun pisaroita
Vuodattane katkeroita
Tätä huolta nähdessään!
Kumpa äitin neidellisen
Poika hurskas, taivaallinen
Käytetähän kärsimään!
Jesust’ äiti pilkattavan
Näki, ynnä kiusattavan
Synnin tähden maailman;
Kuuli hänen ristin alla
Nääntyenkin siunaamalla
Kiusaajansa kostavan.
Voi sit’ äitin kärsimystä!
Hänen kanssans’ yhdistystä
Etsiä minun pitää;
Palavalla sydämellä
Kyyneleillä kylvetellä
Herran ruumista pyhää.
Poveheni, äiti, paina
Haavat vuotamahan aina,
Joita vuosi poikasi,
Vuosi ruoskin suomittaissa
Sekä ristinnaulittaissa
Tähden suurten syntini!
Häntä tahdon katsastella,
Hartahasti huokaella
Päivieni päätteesen.
Kyyneltesi kumppaliksi
Ja surusi toveriksi
Jään mä ristin juurehen.
Mua ellys eroittako,
Luotasi pois luovuttako,
Pyhä, puhdas impyinen!
Veisata valitus-virttä
Tahdon, ja syleillä hirttä,
Joll’ on poikas’ ainoinen.
Mua hänen haavoissansa
Hautele, ja vaivallansa
Poies päästä synnistä,
Häntä kuulemaan kehoita,
Taivahan taloon osoita
Viimeisenä päivänä!
Ristinsä tukeni olkoon,
Kuolostansa mulle tulkoon
Turva vahva tuonelaan,
Että Luoja armahtaisi,
Sielu kurja onnen saisi
Käydessäni kuolemaan!
- Suomentanut A. Oksanen (August Ahlqvist 1852).
https://fi.wikipedia.org/wiki/Stabat_Mater
https://en.wikipedia.org/wiki/Stabat_Mater
Pitkänä Perjantaina odotamme Pahaa Kuuta.
https://www.youtube.com/watch?v=w6iRNVwslM4
Bad Moon Rising - Creedence Clearwater Revival (HQ - 5.1 Studio )
Lankalauantaina lähdetään junakompilla taivaaseen. Justin Johson ja bändi. Stagena jälleen The Cash Cabin Studio eli ‘hökkeli’, josta löytyy täydellinen akustiikka roots-musiikille.
https://www.youtube.com/watch?v=f2DuBYdo5Rk
‘Bootleg Turn’ Original Rockabilly by Justin Johnson
http://www.justinjohnsonlive.com/
http://johncartercash.com/cabin/
https://en.wikipedia.org/wiki/John_Carter_Cash
En yhtään ihmettele, että jotkut ovat pitäneet Creamiä myös yhtenä heavy-rockin innovaattorina. Tässä live-esitys Jack Brucen kappaleesta Deserted cities of the heart. Parempi kuin studio-versio.
https://www.youtube.com/watch?v=JJTbYMAjT_s
John Symon Asher "Jack" Bruce (14 May 1943 – 25 October 2014) was a Scottish musician, singer and songwriter known primarily for his contributions to the British supergroup Cream, which also included guitarist-singer Eric Clapton and drummer Ginger Baker. In March 2011 Rolling Stone readers selected him as the eighth greatest bass guitarist of all time. "Most musicians would have a very hard time distinguishing themselves if they wound up in a band with Eric Clapton and Ginger Baker," the magazine said at the time, "but Jack Bruce was so gifted on the bass that he did it with ease."
https://fi.wikipedia.org/wiki/Live_Cream_Volume_II
https://fi.wikipedia.org/wiki/Cream
https://en.wikipedia.org/wiki/Cream_(band)
"Hear My Train A Comin'" (alternatively titled "Get My Heart Back Together") is a blues-inspired song written by Jimi Hendrix. It has been called "a powerful blues prayer based on the salvation-train metaphor" of American folklore by biographer John McDermott.[1] Hendrix recorded the song in live, studio, and impromptu settings several times between 1967 and 1970, but never completed it to his satisfaction.
The documentary film Experience (1968) features the only version released during Hendrix's lifetime. Hendrix played the song solo as an acoustic guitar country-style blues and it is considered one of his most memorable performances. In 1973, it was included in the film Jimi Hendrix and the accompanying soundtrack album. The song was also released as a single in the UK.
Hendrix often played "Hear My Train A Comin'" in concert using a blues rock arrangement with accompaniment. He developed it into an extended improvisational guitar piece comparable to "Voodoo Child (Slight Return)". There are several live performances in release; according to music critics, the 1970 recording from the Berkeley Community Theatre is considered the definitive version. Recent Hendrix compilation albums, such as People, Hell and Angels and the Miami Pop Festival, include additional studio demo versions along with other live recordings.
https://www.youtube.com/watch?v=EX5phFmbrU8
"Hear My Train A Comin': Jimi Hendrix with Billy Cox and Buddy Miles demo recorded at the Record Plant, New York City, May 21, 1969
https://en.wikipedia.org/wiki/Hear_My_Train_A_Comin'
Mikä eläin sinä haluaisit olla?
https://fi.wikipedia.org/wiki/Lykantropia_(sairaus)
1
Tämä on piisi, josta minun mielestäni olisi pitänyt tulla yhtä menestyksekäs kaupallinen hitti kuin Dave Edmundsin häkellyttävän voimallisesta sapelitanssikitaroinnista. Hienosti rakennettu melankolinen hard-pop kappale. Mutta kun ei niin ei. Hitti voidaan kyllä tuottaa suunnitelmallisesti kokemuksen ja ammattitaidon avulla, mutta klassikko ei synny kuin miltei sattumalta. Tämä piisi on siitä harvinainen tapaus, että vaikkei siitä tullut hittiä, siitä tuli jonkinlainen klassikko.
Love Sculpture - In The Land Of The Few (stereo)
https://www.youtube.com/watch?v=nUF3wzE5gJ8
In 1966, after a short spell in a Parlophone recording band, the Image (1965–1966), with local drummer Tommy Riley, Dave Edmunds shifted to a more blues-rock sound, reuniting with Congo Jones and bassist John Williams and adding second guitarist Mickey Gee to form the short lived Human Beans, After just eighteen months, the core of 'Human Beans' formed a new band called Love Sculpture that again reinstated Edmunds, Jones and Williams as a trio. Love Sculpture scored a quasi-novelty Top 5 hit by reworking Khachaturian's classical piece "Sabre Dance" as a speed-crazed rock number, inspired by Keith Emerson's classical rearrangements. "Sabre Dance" became a hit after garnering the enthusiastic attention of British DJ John Peel, who was so impressed he played it twice in one programme on "Top Gear". The band issued two albums.
2
Tässä Love Sculpturen ensimmäinen LP. Dave Edmunds oli erinomainen myös bluesin taitajana.
https://www.youtube.com/watch?v=3Fl1KJUdLiM
Toinen albumi on popahtavampi ja tyylillisesti hajanaisempi, ja sen erikoisuuksina voi pitää Edmundsin hillitöntä yli 11 minuuttista versiota Hatsaturjanin Sapelitanssista ja George Bizet’n Farandolea, joka sekin saa jyrkeän, lähes heavymäisen kitarakäsittelyn.
https://www.youtube.com/watch?v=l6Vy7XbR6eI
.......
https://fi.wikipedia.org/wiki/Love_Sculpture
https://fi.wikipedia.org/wiki/Dave_Edmunds
https://en.wikipedia.org/wiki/Love_Sculpture
Tästä tulee varsin ‘kotoinen’ olo. Melodisen virikkeen ja idean antajaksi voi tunnistaa George Gerswinin Summertime’n. Jos tämä ei rauhoita kuulijan mieltä, hän lienee sairastunut parantumattomasti johonkin heavy-metal- tai hiphop-oireyhtymään. Miten kukaan voisi vihata näin kaunista ja mukaansatempaavaa melodiankuljetusta? Justin Johnson is a very sensitive guy.
https://www.youtube.com/watch?v=R0DZhvQ1OKA
'Wayfaring Stranger' – Justin Johnson
.......
Satunnainen kommentaattori kertoo oivallisesti, mistä tässä on kysymys:
‘Hint of Gershwin's "summertime". I got lost in a peaceful tranquility just then Justin. I feel you are the real deal and a genuinely cool dude. Everything about this clip just massages the senses. You obviously spend a lot of time on the strings as you are technically very competent but you mix that with an obvious feeling and love for your instruments and music. This natural, organic affiliation comes shining through in the three clips I have seen so far and I have already subscribed. I am envious of your friends and neighbours who I feel are privileged to share your space. Long may you pluck your strings with magic fingers sending out your message via vibrations to our souls (did I take that too far?) not far enough I hear some connoisseurs say :) Have fun Justin.’
http://www.justinjohnsonlive.com/
Kristillisen armo-opin ydinajatus: on olemassa inhimillistä arvokkuutta [vrt. ihmisoikeudet], jota ei voi mitata rahalla, maallisella menestyksellä, syntyperällä tai kulttuurilla. Ilman armoa kristinusko muuttuu omavanhurskauden ja itsepyhityksen muodoksi, sillä ne jotka yrittävät pelastaa itse itsensä, eivät tarvitse toisia ihmisiä kuin välineenä omaan pelastukseensa, eivät päämääränä itsessään.
‘I go back, I tell the genuine history of Christianity. The very word "Christianity" is a misunderstanding: in truth, there was only one Christian, and he died on the cross. The "evangel" died on the cross. What has been called "evangel" from that moment was actually the opposite of that which he had lived: "ill tidings," a dysangel. It is false to the point of nonsense to find the mark of the Christian in a "faith," for instance, in the faith in redemption through Christ: only Christian practice, a life such as he lived who died on the cross, is Christian.
Such a life is still possible today, for certain people even necessary: genuine, original Christianity will be possible at all times.
Not a faith, but a doing; above all, a not doing of many things, another state of being. States of consciousness, any faith, considering something true, for example—every psychologist knows this—are fifth-rank matters of complete indifference compared to the value of the instincts: speaking more strictly, the whole concept of spiritual causality is false. To reduce being a Christian, Christianism, to a matter of considering something true, to a mere phenomenon of consciousness, is to negate Christianism.[....]’
Nietzsche, The Antichrist, §39
http://fringe.davesource.com/Fringe/Religion/Nietzsche-The-Anti-Christ/
http://fringe.davesource.com/Fringe/Religion/Nietzsche-The-Anti-Christ/#sect39
https://fi.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Nietzschen_uskontokritiikki
Badioun totuusteoriasta tekee niin intuitiovastaisen kuitenkin se, ettei totuus ole hänen mukaansa maailmaa koskevien väitteiden ominaisuus. Wittgenstein totesi, etteivät totuudet koske maailmaa, tai etteivät ne ole maailmasta [joka on tosiasioiden joukko, kaiken olevan järjestys]: totuus on pikemminkin tiettyjen maailmasta esitettyjen [luonnollisesti tosien] väitteiden ominaisuus. Toisin sanoen Wittgensteinin näkökulmasta maailmaa koskevat väitteet voivat olla tosia tai epätosia, mutta objekteista ja maailmasta itsestään näin ei voi sanoa: asiat yksinkertaisesti vain ovat.
Badiou ei siis viittaa totuudella väitteiden ja lausumien ominaisuuteen. Hän kutsuu tällaista prositionaalista suhtautumista totuuteen totuudelliseksi tai totuudenmukaiseksi, eikä hän ole sen suhteen kriittinen tai millään tavoin sitä vastaan. Hän vain pyrkii kuvaamaan omalla totuusteoriallaan jotain toisenlaista. Se, miten Badiou ymmärtää totuuden, on kenties lähempänä filosofi Martin Heideggerin kuin Wittgensteinin käsityksiä. Heideggerin mukaan asutamme totuutta, elämme totuudessa, ja väitteet, joilla kuvaamme maailmaa, ovat usein riippuvaisia tästä alkuperäisestä totuudesta, jota asutamme [ja ne myös usein vääristävät sitä]. Badiou on usein eri mieltä Heideggerin kanssa, mutta hänen tapansa puhua totuudesta muistuttaa Heideggerista, sillä hän ei tarkoita totuudella maailman kanssa enemmän tai vähemmän yhteensopivia väitteitä. Itse asiassa eräs totuuden tunnusmerkki on nimenomaan kriisi kyvyssä määrittää väitteiden totuudellisuutta.
Ed Pluth: ‘Badiou - Uuden filosofia’, s. 126.
https://en.wikipedia.org/wiki/Alain_Badiou
Onko sinulla Rauno toimivaa sähköpostiosoitetta?
On.
Ja se on?
Salainen.
No, perkele.
Blogger-profiilissasi on jokin osoite, johon laitoin postia. Tokko on enää olemassa.
‘I hear you knocking but you can't come in
I hear you knocking, go back where you been’
....
“In an interview, John Lennon commented, "Well, I always liked simple rock. There's a great one in England now, 'I Hear You Knocking'"
https://www.youtube.com/watch?v=uWktoG5DU_4
Dave Edmunds - I Hear You Knocking
DISCO 71
.......
You went away and left me long time ago
Now you're knocking on my door
I hear you knocking, but you can't come in
I hear you knocking, go back where you been
I begged you not to go but you said goodbye
And now you're telling me all your lies
I hear you knocking, but you can't come in
I hear you knocking, go back where you been, oh yeah
You better get back to your used-to-be
'Cause you're kinda love ain't good for me
I hear you knocking, but you can't come in
I hear you knocking, go back where you been
I told you way back in Fifty-two
That I would never go with you
I hear you knocking but you can't come in
I hear you knocking, go back where you been
https://en.wikipedia.org/wiki/I_Hear_You_Knocking
https://en.wikipedia.org/wiki/I_Hear_You_Knocking#Dave_Edmunds.27s_rendition
Maailman yksinkertaisin, ehkä jopa typerin, ja samalla maailman koukuttavin riffi; sanat silkkaa mukanäppärää teinihömppää. Silti tai juuri sen vuoksi tämä on pikemminkin magiaa ja ekstaasia kuin niin sanottua musiikkia; modernin jazzin absoluuttinen vastakohta.
....
‘Bolan claimed to have written the song out of his desire to record Chuck Berry's "Little Queenie", and said that the riff is taken from the Berry tune. In fact, a line (And meanwhile, I'm still thinking) of "Little Queenie" is said at the fade of "Get It On’
https://www.youtube.com/watch?v=wZkTh_T75QY
T. Rex - Get It On (1971)
https://en.wikipedia.org/wiki/Get_It_On_(T._Rex_song)
Kansalaisjärjestö Finnwatch lyttää hallituksen lakiesityksen sote-palveluiden valinnanvapaudesta. Finnwatchin mukaan hallituksen tänään tiistaina hyväksymät lait mahdollistavat terveyspalveluyrityksille verovälttelyn. Se syyttääkin hallitusta lupauksen rikkomisesta.
– Jos sote-lakiesitys menee tällaisenaan läpi, veroja välttelevät yritykset voivat huokaista helpotuksesta, sanoo Finnwatchin tutkija ja lakimies Henri Telkki tiedotteessa.
Finnwatchin mukaan lakiesityksessä suurille kansainvälisille sote-yrityksille on säädetty velvollisuus julkiseen maakohtaiseen raportointiin. Raportoitavat luvut on kuitenkin valittu niin, että raportoinnin tarkoitus vesittyy, järjestö suomii.
– Kokonaiskuva sote-yrityksen veronmaksusta muodostuu yli 10 tietoelementistä. Hallituksen sote-lakiesityksessä näistä tiedoista puuttuu puolet, Telkki sanoo.
Tiedotteessa Finnwatch sanoo pitävänsä lakiesityksen "räikeitä puutteita käsittämättömänä". Yrityksiä ei muun muassa vaadita raportoimaan kaikkia perustilinpäätöstietoja, joita esimerkiksi EU pitää kaikkein keskeisimpinä verovalvonnan ja aggressiivisen verosuunnittelun arvioimisen kannalta.
– Sote-yrityksille ei oltaisi myöskään säätämässä mitään sanktiota raportointivelvoitteen rikkomisesta, tiedotteessa todetaan.
http://yle.fi/uutiset/3-9602631
https://fi.wikipedia.org/wiki/Finnwatch
Lisäksi Badiou huomauttaa, että demokraattisen materialismin eettinen käsky kuuluu: ‘nauti!’ Se kannustaa tekemään työtä, shoppailemaan ja ajattelemaan, etteivät asiat ole niin huonosti ja että ne voisivat olla paljon huonomminkin. Se kehottaa myös välttämään toisen vahingoittamista, ei vain fyysisesti vaan myös psykologisesti. Fundamentalismien hämärä subjekti käskee puolestaan uhrautumaan. Sen mukaan emme ole sitä, mitä voisimme olla tai mitä olemme joskus olleet. Meille on avoinna toinen elämä toisessa maailmassa, sillä ehdolla että kiellämme tämän elämän. Badiou toteaa, että ‘nykymaailma on sotaa nautinnon ja uhrautumisen välillä’ – ensimmäistä puolustavat globaalin kapitalismin ja demokratian kannattajat [demokraattinen materialismi], jälkimmäistä taas fundamentalistit ja terroristit [hämärä ajattelu].
Ed Pluth: ‘Badiou – Uuden filosofia', s. 246.
https://en.wikipedia.org/wiki/Alain_Badiou
[Meillassoux] .... väittää, että äärellistä ajattelua luonnehtivat ratkaisut, sen ‘korrelationistiset tanssiaskeleet’, koskevat keskenään niinkin erilaisia ajattelijoita kuin Heideggeria ja Wittgensteinia. Ajatukset siitä, että ‘on todella jotain, mitä ei voi ilmaista’ [Wittgenstein] tai että ‘ainoana olevista ihminen kokee olemisen äänen kutsumana ihmeellisimmän ihmeen: että olevat ovat’ [Heidegger] ilmaisevat lopulta – tässä Meillassoux’n muotoilu täytyy lukea tarkasti – saman asian: ‘On mahdotonta ajatella, että se, mitä ei voi ajatella, on mahdoton’.
‘En voi ajatella sitä, mitä on mahdoton ajatella, mutta voin ajatella, että ei ole mahdotonta, että ajattelemattomissa oleva on olemassa.’
Quentin Meillassoux: Äärellisyyden jälkeen, tutkielma kontingenssin välttämättömyydestä, s. 264-65; suomentaja Ari Korhosen esseestä ‘Äärellisyyden jälkeen: Meillassoux matematiikan kyvystä’ ja s. 77.
https://www.gaudeamus.fi/aarellisyydenjalkeen/
https://en.wikipedia.org/wiki/Quentin_Meillassoux
Tämän lajin kommentointi ei kuulu tänne. Toisaalta en halua käydä sitä missään muuallakaan, joten kiitos kommentista, kehut tuntuu aina hyvältä - ja se siitä.
“Voimme nyt ajatella onnistuneemme lävistämään korrelationaalisen kehän – vähintäänkin olemme saaneet aikaan reiän sen pystyttämään muuriin, joka erottaa ajattelun ‘suuresta ulkopuolesta’, ikuisesta itsessään olevasta, joka on riippumaton siitä, ajatellaanko sitä vai ei. Tästä lähtien tiedämme, missä sijaitsee se käytävä, jonka kautta ajattelun on mahdollista päästä itsensä ulkopuolelle. Voimme luoda polun kohti absoluuttista vain ja ainoastaan faktisuuden kautta.
Mutta vaikka myönnettäisiinkin onnistuminen korrelationaalisen kehän murtamisessa, vaikuttaa siltä, että voitto korrelationismista on saatu niin kovien menetysten ja myönnytysten hinnalla, että kyse on oikeastaan pyrrhonilaisesta voitosta. Ainoa absoluutti, jonka onnistuimme pelastamaan kyseenalaistamiselta, näyttäisi nimittäin olevan täysin vastakkainen siihen nähden, miten tämä termi tavallisesti ymmärretään eli täsmällisen tiedon perustana. Tämä absoluutti ei itse asiassa ole mitään muuta kuin kaaoksen äärimmäinen muoto, hyperkaaos, jolle mikään ei ole tai näytä olevan mahdotonta, ei edes se, mitä on mahdotonta ajatella. Siksi tämä absoluutti on kaikkein kauimpana etsimästämme absolutisoinnista, jolla matematisoitu tiede voisi kuvailla sinänsä olevan. Edellä totesimme, että matematiikan absolutisoinnin tulisi ottaa muotonsa kartesiolaisesta mallistaan: sen tulisi löytää ensisijainen absoluutti [jumalan analogia], josta voisi johtaa toisen absoluutin, siis matemaattisen absoluutin [ulottuvaisen substanssin analogia]. Nyt meillä on ensisijainen absoluutti [kaaos], mutta toisin kuin hyväntahtoinen jumala, se vaikuttaa kyvyttömältä takaamaan tieteen diskurssin absoluuttisuutta, koska se nimenomaan ei takaa järjestystä vaan päinvastoin kaikkien järjestysten mahdollisen tuhoutumisen.
Katsoessamme näin avatun halkeaman läpi asoluuttiin näemme sen uhkaavana voimana – se on mykkää voimaa, joka kykenee tuhoamanaan niin oliot kuin maailmatkin, synnyttämään logiikan ulkopuolisia hirviöitä, mutta joka voi aivan hyvin olla koskaan toimimatta. Se siis voi luoda yhtä lailla kaikki unelmat kuin painajaisetkin. Se kykenee hillittömiin ja järjestyksettömiin muutoksiin tai täysin päinvastoin saamaan aikaan pienintä osataan myöten liikkumattoman maailmankaikkeuden. Se on kuin pilvi, joka pitää sisällään hurjimmat rajuilmat ja kummallisimmat valonpilkahdukset levottomuutta herättävän rauhallisilla hetkillä. Tämä kaikkivoipa voima vertautuu kartesiolaiseen jumalaan, joka pystyy kaikkeen, jopa siihen, mitä ei voi käsittää. Nyt kyse on kuitenkin kaikkivoipaisuudesta, joka on normien rajoittamattomissa, sokea, vapaa kaikista jumalallisista täydellisyyksistä ja autonominen. Se on voimaa vailla hyvää tahtoa, viisautta ja valmiutta taata ajattelulle totuudenmukaisuus suhteessa sen tarkkoihin ideoihin. Kyse on kyllä jostain sellaisesta kuin aika, mutta tässä tapauksessa on kyse ajasta, jonka käsittäminen on mahdotonta fysiikan tieteelle, koska se kykenee tuhoamaan kaikki luonnonlait ilman syytä tai perustetta, samoin kuin metafysiikallekin, koska se pystyy tuhoamanaan kaikki määrätyt olevat, jopa jumalat tai Jumalan. Kyse ei ole herakleitoslaisesta ajasta, sillä se ei ole muutoksen ikuinen laki vaan ikuinen kaikkien lakien muutoksen mahdollisuus vailla lakia. Kyse on ajasta, joka voi tuhota jopa muutoksen itsessään synnyttäessään, ehkä ikuisiksi ajoiksi, pysyvän, liikkumattoman ja kuolleen.
Miten perustaa tieteen diskurssi tällaisen tuhon varaan? Miten kaaos voi oikeuttaa ylimuistoista koskevan tiedon?”
Quentin Meillassoux: Äärellisyyden jälkeen, tutkielma kontingenssin välttämättömyydestä, s. 111-113.
https://www.gaudeamus.fi/aarellisyydenjalkeen/
https://en.wikipedia.org/wiki/Quentin_Meillassoux
http://jarjestot.uta.fi/aatos/paatos/arkisto/2010-3/paatos31011.html
http://www.academia.edu/5982770/%C3%84%C3%A4rellisyyden_loppu_Kant_Heidegger_Meillassoux_2014_
Suomentajan huomautuksia koskien Meillassoux-sitaatin termejä: korrelaatio ja ylimuistoisuus.
“Ranskan sana corrélation tarkoittaa korrelaatiota, vastaavuus- ja riippuvuussuhdetta, ja se on yksi Meillassoux’n teoksen keskeisimmistä termeistä. Hän viittaa sillä tiedon kohteen ja sen subjektin välttämättömäksi koettuun vastaavuussuhteeseen. Tästä johtuu myös Meillassoux’n käsite korrelationismi [corrélationisme], joka tarkoittaa perinnettä luonnehtivaa jatkumoa, jonka piirissä korrelaation asema on itsestään selvä. Myös adjektiivi ‘korrelationaalinen’ [corrélationel/le] toistuu jatkossa usein.” [emt. s. 218]
.....
“Teoksen keskeisimpiä käsitteitä ovat ylimuistoinen [ancestrale] ja ylimuistoisuus [ancestralité], joilla Meillassoux nimittää sellaista kohdetta, joka ei koskaan ole voinut olla kenenkään ihmisen koettavissa. Termin alkuperä on latinan sanassa antecedent, joka tarkoittaa edeltävää, aiempaa ja esi-isiä. Kirjaimellisesti ylimuistoisuus koskee sitä, mikä peritään esi-isiltä, niiltä, jotka ‘käyvät’ [lat. cedere] ‘edeltä’ [lat. antes]. Suomenkielessä ei vastaavalla tavalla rakentuvaa sanaa ole, joten tässä on päädytty termiin ‘ylimuistoinen’. Sanalla on ollut merkitys oikeustieteessä, jossa ‘ylimuistoinen nautintaoikeus’ on viitannut sellaisten alueiden käyttöoikeuksiin, joiden alkuperä ei ole tiedossa, joita kukaan ei muista.” [emt. s. 220]
Suomentajan lisäys koskien Meillassoux-sitaatin termiä faktisuus.
“Faktisuus [facticité] on teoksen oleellisimpia termejä. Meillassoux esittelee termin viittaamatta tarkemmin filosofian perinteeseen, mutta sillä on kuitenkin nykyajattelussa erittäin tärkeä asema; oleellista on, että Meillassoux pyrkii muuttamaan nimenomaan tätä termiä koskevaa tulkintaa. Lyhyesti sanottuna faktisuus on sellaisten tilanteiden tosiasiallisuutta, jossa ei ole kyse tiedettävissä olevien olioiden empiirisestä ilmeisyydestä. Kyse on Kantista alkavasta kiistasta koskien sitä, miten ajattelun pitäisi kohdata sellaiset tilanteet, joissa tietäminen katkeaa ja joiden kohdalla kokemus muodostuu ilman käsitteiden tarjoamaa yleisyyttä ja siksi perusteetta. Kantin kauaskantoinen ratkaisu oli, että tällaiset asiat kuuluvat reflektiolle. Kun jokin kohde ei enää sovi määrittämisen piiriin, tapahtuu Kantin mukaan se, että ihminen voi todeta tietojensa ja kykyjensä rajallisuuden mutta samalla tiedon ja kokemuksen ehtojensa totaalisuuden – kokemus syntyy silloinkin, kun tietäminen ei enää onnistu. Näin faktisuus antaa todisteen siitä, että maailman perustavat periaatteet, Kantille siis subjektin kokemuksen ehdot, ovat yleispäteviä. Meillassoux pyrkii todistamaan, että faktisuus olisi sen sijaan käsitettävä todistukseksi maailman lainalaisuuksien perusteettomuudesta: faktisuus on tosiasioiden ‘perusteettomuutta’. Ranskan sana facticité [kuten myös saks. Faktizität ja engl. facticity] johtuu latinan tekemistä tarkoittavasta verbistä facere niin, että tekemisen tulosta ilmaiseva factum on tosiasiaa ja faktaa tarkoittavien sanojen [ransk. fait ja engl. fact] taustalla. Suomenkielen tosiasia-sanan taustalla on saksan Tatsache, mutta siihen ei sisälly viittausta tekemiseen [verbi tun ja sen imperfekti tat]. Koska ranskankielessä on erikseen tosiasiallisuutta ilmaiseva verbi factuel, jota Meillassoux myös käyttää, termi on tässä päädytty kääntämään ‘faktisuudeksi’, vaikka sanalla ei aidosti suomenkielistä pohjaa olekaan. Anna Tuomikoski on kääntänyt termin Meillassoux’n artikkelin suomennoksessaan ‘faktisiteetiksi’. [Meillassoux 2012] [....]”, emt. s. 228]
‘I’m a nihilist, because I still believe in truth’.
Ray Brassier
https://en.wikipedia.org/wiki/Ray_Brassier
.......
Tästä spekulatiiviseen realismiin liittyvästä teemasta tulee luultavasti lisää kommentteja lähiaikoina.
https://teoriapiikki.wordpress.com/2011/12/16/johdatus-spekulatiiviseen-realismiin/
https://en.wikipedia.org/wiki/Speculative_realism
“’[....] Ensiksikin Brassier:
“Nihilismi on [....] sen realistisen näkemyksen väistämätön seuraus, että on olemassa mielestä riippumaton todellisuus, joka inhimillisen narsismin otaksumista huolimatta on riippumaton meidän olemassaolostamme ja piittaamaton ‘arvoista’ ja ‘merkityksistä’, joita me sen ylle asetamme tehdäksemme siitä kotoisamman [....] Nihilismi ei ole eksistentiaalinen pulma vaan spekulatiivinen tilaisuus’ [Ray Brassier].”
Kuten Nietzsche, minäkin pidän nihilismiä ‘vallan tahdon’ seurauksena, mutta toisin kuin Nietzsche, en usko, että nihilismi kulminoituu siihen väittämään, ettei totuutta ole. Nietzsche sulautti totuuden merkitykseen ja päätteli, että koska jälkimmäinen on aina ihmisen tuotos, ei edellinenkään ole muuta kuin sopimuksenvarainen asia. Mutta kun totuus ohitetaan, jäljelle jää vain ero voimaannuttavien ja heikentävien fiktioiden välillä, jonka mukaan ‘elämä’ on voimaantumisen perustavanlaatuinen lähde ja suurin sovittelija elämää vahvistavien ja elämää halventavien fiktioiden välillä. Koska totuuden hylkääminen mitätöi syyn luopua illuusiosta, se päätyy oikeuttamaan yhä uusien fiktiivisten narratiivien sepittämisen, joiden ainoaksi vaatimukseksi jää se, että ne osoittautuvat ‘elämää vahvistaviksi’.
Pidän itseäni nihilistinä juuri siinä määrin, että kieltäydyn tästä nietzscheläisestä ratkaisusta ja uskon edelleen totuuden ja valheen, todellisen ja vaikutelman väliseen eroon. Toisin sanoen olen nihilisti juuri siitä syystä, että uskon vielä totuuteen toisin kuin ne, joiden nihilismin voittamisen hintana on totuuden uhraaminen. Uskon, että olemassaolon merkityksettömyyttä on mahdollista ymmärtää, ja että tämä kyky ymmärtää merkitys alueellisena tai rajattuna ilmiönä osoittaa kognitiossa tapahtuvaa perustavanlaatuista edistystä.’”
Leon Niemoczynski: Mitä spekulatiivinen filosofia tänä päivänä tarkoittaa; - Nuori Voima 5/2012: Spekulatiivinen realismi
....
http://www.nuorenvoimanliitto.fi/sitenews/view/-/nid/232/ngid/4/caption/only
http://www.nuorenvoimanliitto.fi/sitenews/view/-/nid/232/ngid/4
https://en.wikipedia.org/wiki/Ray_Brassier
https://www.amazon.com/Speculative-Realism-Epitomes-Leon-Niemoczynski/dp/0995671753/ref=pd_zg_rss_nr_b_11063_1
'It's a very Greek idea, and a very profound one. Beauty is terror. Whatever we call beautiful, we quiver before it. And what could be more terrifying and beautiful, to souls like the Greeks or our own, than to lose control completely? To throw off the chains of being for an instant, to shatter the accident of our mortal selves? Euripides speaks of the Maenads: head thrown I back, throat to the stars, "more like deer than human being." To be absolutely free! One is quite capable, of course, of working out these destructive passions in more vulgar and less efficient ways. But how glorious to release them in a single burst! To sing, to scream, to dance barefoot in the woods in the dead of night, with no more awareness of mortality than an animal! These are powerful mysteries. The bellowing of bulls. Springs of honey bubbling from the ground. If we are strong enough in our souls we can rip away the veil and look that naked, terrible beauty right in the face; let God consume us, devour us, unstring our bones. Then spit us out reborn.'
― Donna Tartt, The Secret History
https://fi.wikipedia.org/wiki/Donna_Tartt
https://en.wikipedia.org/wiki/Donna_Tartt
Henry tietenkin kuoli. Muu tuskin on mahdollistakaan kun saa kaksi osumaa päähän. Mutta hän eli yli kaksitoista tuntia, mikä saavutus ällistytti lääkäreitä. [Minä olin lääkittynä, mutta näin minulle on kerrottu]. Niin vakavat vammat olisivat tappaneet useimmat ihmiset heti, he sanoivat. Mahtoikohan se merkitä ettei hän halunnut kuolla; ja jos niin oli, miksi hän sitten ylipäänsä ampui itseään. Niin pahalta kuin se siellä Albemarlessa näytti, minä uskon edelleen että olisimme jotenkin onnistuneet korjaamaan tilanteen. Ei hän sitä epätoivosta tehnyt. Eikä käsittääkseni pelosta. Julianin juttu painoi raskaasti hänen mieltään, se oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Kai hän tunsi tarvetta jaloon eleeseen, johonkin joka todistaisi meille ja hänelle itselleen, että oli mahdollista panna täytäntöön Julianin meille opettamat ylevän kylmät periaatteet. Velvollisuus, hurskaus, uskollisuus, uhrautuvuus. Muistan hänen kuvansa peilissä kun hän kohotti pistoolin ohimoilleen. Hänen ilmeensä oli haltioituneen keskittynyt, melkein voitonriemuinen, kuin uimahyppääjällä joka juoksee laudan päähän: silmät kiinni, riemukkaana, odottaen suurta loiskahdusta.
Minä ajattelin aika usein sitä ilmettä hänen kasvoillaan. Minä ajattelen monia asioita. Ajattelen ensimmäistä kertaa jolloin näin koivun, viimeistä kertaa jolloin näin Julianin, ensimmäistä kreikan lausetta jonka opin. Khalepa ta kala. Kaunis on vaikeaa.
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin, s. 535-36
https://en.wikipedia.org/wiki/The_Secret_History
https://fi.wikipedia.org/wiki/Donna_Tartt
Täytyy olla aika nerokas ‘avantgarde’, että se voittaisi vaikutuksellisesti ykkösluokan ‘perushutun’, jota esim. ‘Jumalat juhlivat öisin’ edustaa. Tarttin ‘perushuttu’, The Secret History, on nimittäin kerronnallisesti melko perinteinen romaani, jos sitä vertaa kaiken maailman modernistisiin kokeiluihin, joita kirjailijat ovat ilmaisullisen akrobatian ja monomaanisen uudistamistemppuilun hengessä yrittäneet tehdä 1900-luvulla. Näihin tuotoksiin verrattuna Donna Tartt on ‘turvallinen’ ja perinteinen, mutta silti äärimmäisen vaikuttava ja vakuuttava kertoja.
Tartt osaa rakentaa koukuttavan tarinan, joka ei ole mikään kaavamainen murhadekkari, ei läheltäkään. The Secret History’n psykologiset ja intellektuaaliset lähtökohdat palautuvat antiikin Kreikan mysteereihin, Platoniin, Nietzschen Tragedian syntyyn, Goldingin kärpästen herraan sekä tietysti Dostojevskin Rikokseen ja rangaistukseen. Ekstaattisen kokemuksen rituaali, jossa pyritään minuuden kadottamiseen saattaa johtaa kontrolloimattomana seurauksiin, jotka ovat täysin ennalta arvaamattomia. Juuri niin käy Secret History’n antiikin Kreikan filologiaa opiskelevalle, ‘esoteeriselle’, ystäväryhmälle. Ystävyys ei välttämättä ole pelkkä lahja, se voi muuttua joskus jopa kiroukseksi.
Tarinankerronnallisen tehon ruutia ei minun mielestäni tarvitse pakonomaisesti keksiä uudelleen tai jopa dekonstruoida ‘neuromaanisen’ skitsofreeniselle tasolle, koska Tarttin kaltainen, synnynnäisen lahjakas tarinankertoja, voi edelleenkin saada perinteisen muodon ja rakenteen sisällä aikaan psykologis-filosofis-mentaalisen tärähdyksen, joka jättää pitemmän ja syvemmän kokemusjäljen kuin yksikään itsetarkoituksellinen avantgarde-sekoilu.
Taitaa olla eräänlainen romaanin kirjoittamisen lainalaisuus, että jos keskityt tekstintuottamisessa liikaa ilmaisullisuuteen [ekspressiivisyyteen], menetät tarinan ja jos keskityt liikaa tarinaan, menetät ilmaisun elävyyden ja eloisuuden. ‘The Secret History’ssa Donna Tartt on pystynyt yhdistämään nämä kaksi kirjoittamisen kategoriaa storytelling-lähtökohdasta käsin. Ehkä jo Marcel Proust puolestaan onnistui parhaiten yhdistämään nämä kaksi kategoriaa ‘muistelevissa impressioissaan’. Joycen Odysseuksen arvioimisen jätän sen sijaan suosiolla freakkien märehdittäväksi; Knausgårdista en Taisteluni sarjan kaksi osaa lukeneena osaa sanoa enää mitään.
.......
‘According to Michiko Kakutani, some aspects of the novel are reflective of Nietzsche's model of Dionysian and Apollonian expression in The Birth of Tragedy. Kakutani, speaking in the New York Times, states "In The Secret History, Ms. Tartt manages to make... melodramatic and bizarre events (involving Dionysian rites and intimations of satanic power) seem entirely plausible." Because the author introduces the murder and those responsible at the outset, critic A.O. Scott labeled it "a murder mystery in reverse."
In 2013, John Mullan wrote an essay for The Guardian titled "Ten Reasons Why We Love Donna Tartt's The Secret History", which includes "It starts with a murder," "It is in love with Ancient Greece," "It is full of quotations," and "It is obsessed with beauty.’
https://en.wikipedia.org/wiki/The_Secret_History
Todellinen vaikeus on kuitenkin siinä, että nähdäkseni on yhtä lailla mahdotonta palata vastaavuuden vanhaan metafyysiseen käsitteeseen tai naiviin realismiin, jolle analyyttinen filosofia yhä tuntuu silloin tällöin antavan tekohengitystä. Meidän on määriteltävä korrespondenssi uudelleen, keksittävä aivan erilainen vastaavuuden käsite, jos olemme vakavissamme korrelationismin hylkäämisen suhteen. Sillä, kuten kohta nähdään, korrelaation tuolta puolen löytyy jotain aivan muuta kuin olioiden, ominaisuuksien ja suhteiden naiivit käsitteet. Todellisuus, joka on jotain aivan muuta kuin annettu todellisuus. Juuri siksi kutsun filosofiaani viime kädessä mieluummin spekulatiiviseksi materialismiksi kuin realismiksi. Kuten Foucault kerran sanoi: ‘Olen materialisti, koska en usko todellisuuteen’.
Quentin Meillassoux luennossaan ‘Aika vailla muutosta’ Lontoon Middlesexin yliopistossa toukokuussa 2008 [Nuori Voima 5/2012, Spekulatiivinen realismi]
http://www.nuorenvoimanliitto.fi/sitenews/view/-/nid/232/ngid/4
https://www.gaudeamus.fi/aarellisyydenjalkeen/
https://en.wikipedia.org/wiki/Quentin_Meillassoux
”Sata muunlaista tapahtumaa?”
Yksi filosofian klassisimmista kysymyksistä on niin sanottu Humen ongelma: mikä takaa havaittujen säännönmukaisuuksien pysyvyyden, sen että asiat vaikuttavat tapahtuvan aina samalla tavalla kuin tähänkin asti? Kuten Hume itse kysyy: ”Enkö saata käsittää yhden ja saman syyn voivan yhtä hyvin aiheuttaa sata muunlaista tapahtumaa?”
Ranskalainen Quentin Meillassoux on pyrkinyt avaamaan tätä kysymystä ja sen panoksia tarkastelemalla sekä filosofian että kaunokirjallisuuden, erityisesti tieteiskirjallisuuden, perinteitä. Nyt käännetyssä Äärellisyyden jälkeen -teoksessaan Meillassoux’n teesi on kaikessa provokatiivisuudessaan se, että kaikki olemassa olevat asiat ja faktat ovat sattumanvaraisia ja luonnonlaitkin vain toistaiseksi todettuja säännönmukaisuuksia, joiden tulevalle pätevyydelle ei ole taetta. Mikä tahansa maailmassa oleva asia voisi olla myös olematta tai olla toisin kuin se juuri nyt on – päinvastoin kuin Leibnizin perusteen periaate esittää, millään ei ole välttämätöntä syytä olla niin kuin se on. Meillassoux on avannut teoksensa teesejä myös tieteiskirjallisuuden tradition kautta: vaikka tieteiskirjallisuus kertookin usein tapahtumista, jotka kuvitteellisuudestaan huolimatta palautetaan tieteellisen selittämisen piiriin, genreen kuuluu myös teoksia, joissa perusteen periaatteen valta murtuu.
Humen kysymys on usein käsitetty teoreettiseksi ongelmaksi, jonka panos on pelkästään epistemologinen ja tieteenfilosofinen. Meillassoux’n väitteenä on, että pelissä on paljon enemmän. Yhtäältä kyse on todellisuuden perimmäisestä ontologisesta luonteesta. Toisaalta kyse on myös poliittisesta kuvittelukyvystä: kuvittelukyvystä, koska ”ajatellaan mahdottomia”, ja poliittisesta kuvittelukyvystä, koska koko laajuudessaan Humen kysymys ei rajoitu yksittäisen ihmisen tietokyvyn ja kokemuksen piiriin vaan sillä on myös mullistavia eettis-poliittisia seurauksia. Kun Kantin kriittisestä filosofiasta polveutuva äärellisen ajattelun perinne keskittyy mielekkään ilmenemisen ja kokemisen ehtoihin ja rakenteisiin, äärellisyyden jälkeinen ajattelu tarkastelee sitä, mikä ei ole mielekkäästi koettavissa – ja on näin todellisuutta ilman ajattelua. Siinä missä äärellisen ajattelun perinnettä, tai Kantin sanoin ”poliisiajattelua”, kiinnostavat ilmiöiden mahdollisuuden ehdot ja niiden noudattamisen valvominen, Meillassoux’n spekulatiivista filosofiaa kiinnostavat ennakoimattomuus, anomaliat ja katkokset. Mitä voimme toivoa, jos tulevaisuus on radikaalisti avoin ja kaikki on mahdollista? Mitä tekemistä fiktiolla, spekulaatiolla ja totuudella on keskenään?
https://tutkijaliitto.fi/events/sata-muunlaista-tapahtumaa-quentin-meillassouxn-aarellisyyden-jalkeen/
https://en.wikipedia.org/wiki/Quentin_Meillassoux
https://alchetron.com/Quentin-Meillassoux-246895-W
Wallace kysyy, voiko toista ihmistä milloinkaan todella rakastaa. Jos olen yksinäinen ja tuskissani, niin toinen voi helpottaa oloani. Tarvitsen siis häntä. Mutta voinko rakastaa jotakuta, jota tarvitsen niin paljon? Eikö rakkaudessa ole pohjimmiltaan kyse toisen tarpeista? Minun tulee laittaa hänet etusijalle. Jos en tähän kykene, olen tuomittu yksinäisyyteen, mitä en missään nimessä halua. Siten tarpeeni törmää toisen tarpeeseen, mutta törmäys on välttämätön, jotta saisin mitä kaipaan. Olen juuttunut tilanteeseen, jossa yritän päästä itsekkyyteni yli itsekkäistä syistä. Tämänkaltaisiin ajatussolmuihin Wallace ajautuu tuon tuosta.
Sitaatti Susanna Lindroos-Hovinheimon esseestä ‘Vastalääkettä yksinäisyyteen: David Foster Wallacen Wittgenstein’ kirja[se]ssa ‘Mitä David Foster Wallace todella tarkoittaa’, s. 122.
https://fi.wikipedia.org/wiki/David_Foster_Wallace
https://en.wikipedia.org/wiki/David_Foster_Wallace
Bestsellerlistoja hallitsevat romaanit ovat Wallace mielestä useimmiten televisiosarjaa painetun sanan muodossa. Häntä ei kismittänyt tällaisen kirjallisuuden vulgaarius vaan sen tyhjyys ja epäaitous, kyvyttömyys kertoa mitään tärkeää todellisesta elämästä. Kirjallisuuden pitäisi opettaa meitä kuolemaan, mutta televisuaalisen kulttuurin luomiin kaavoihin kangistunut roskakirjallisuus tekee parhaansa jotta unohtaisimme kuolevaisuutemme. ‘Se on pelottavaa. On nimittäin selvää, että jos unohdamme kuinka kuolla, unohdamme myös ennen pitkää kuinka elää’, Wallace kirjoitti.
Toista ääripäätä edustaa itseensä käpertyvä, edistyksellisyyttään julistava avantgardekirjallisuus. Wallace syytti avantgardisteja siitä, että nämä kirjottavat toisilleen välittämättä siitä, puhutteleeko heidän tekstinsä lukijoita. Jos roskakirjailija manipuloi lukijaansa, avantgardisti vastaavasti halveksii häntä. Molemmat suhtautumistavat johtavat onnettomaan lopputulokseen: kaupallinen roska trivialisoi kirjallisuuden ja sisäänlämpiävä kokeellisuus marginalisoi sen. Wallace itse pyrki yhdistämään viihteen ja avantgarden parhaat puolet. Hän halusi kirjoittaa sellaista tekstiä, joka olisi älyllisesti ja emotionaalisesti haastavaa ja pakottaisi lukijan kohtaamaan elämän [ja kuoleman] realiteetit silmästä silmään, mutta olisi samalla helposti lähestyttävää ja nautinnollista lukea.
Sitaatti Tommi Melenderin esseestä ‘Ei nautinnon vaan ilon tähden’ kirja[se]ssa Mitä David Foster Wallace tarkoittaa?, s. 148-49.
https://fi.wikipedia.org/wiki/David_Foster_Wallace
https://en.wikipedia.org/wiki/David_Foster_Wallace
Olen jo pitkään ajatellut samalla tavoin kuin Nikander blogissaan ‘Hyvinkään veitsi’. Göebbels ja Halla-aho ovat monella tapaa kuin kaksi marjaa. Yhtäläisyyksiä nimittäin löytyy muualtakin kuin rasismista. Göebbels väitteli tohtoriksi kirjallisuustieteestä, Halla-aho on väitellyt kielitieteestä. Koulukiusattuja, älykkäitä ja erinomaisia sanankäyttäjiä molemmat.
Nämä äärimmäisen analyyttiset ‘tolkun rasistit’ kuten Halla-aho, he ovat vaarallisia kohtuuliberaalisen yhteiskuntaelämän kannalta, eivät mitkään ‘huuhaa-huhtasaaret’ tai barbaari-hakkaraiset’, koska ilman Halla-ahon [tai populistinero Soinin] tapaista primus motoria heidän poliittinen toimintansa jää lähinnä huonon farssin tasolle.
Toki on heti perään sanottava, että Halla-aho osoittautui poliittisesti ja psykologisesti taitamattomaksi peluriksi, joka ei näköjään ymmärrä, että valtaa ei voi puolueen sisällä kaapata totaalisesti ilman separatistisia seurauksia. Mutta draama ei ole vielä loppunut. Miten toimii tulevaisuudessa sen päähenkilö, ikään kuin kulissien taakse eli rivimieheksi siirtynyt, Timo Soini? Eduskunnassa esitetään nykyään parempaa reality-showta kuin televisiossa koskaan.
http://hyvinkinveitsin.blogspot.fi/2017/06/hehan-ovat-kuin-kaksi-marjaa.html
.......
https://fi.wikipedia.org/wiki/Joseph_Goebbels
https://en.wikipedia.org/wiki/Joseph_Goebbels
https://fi.wikipedia.org/wiki/Jussi_Halla-aho
http://jussi.halla-aho.com
‘Macbeth ei ole näytelmä pahuudesta, siinä eivät ole lapsellisesti vastakkain hyvä ja paha eikä se julista, että pahuuden palkka on kuolema. Se on näytelmä, joka kysyy kuten Danton Georg Büchnerin näytelmässä Dantonin kuolema: ‘Mikä meissä valehtelee, huoraa, varastaa ja murhaa?’ Kun katselemme viime vuosisadan historiaa, voimme täydellä syyllä kysyä, mikä saa ‘tavallisen’ ihmisen syyllistymään ennenkuulumattomiin väkivallantekoihin. Macbeth ei ole ‘paha’ eikä hirviö. Hirviö ei myöskään ole lady Macbeth. Mutta yhdessä tuo heidän muodostamansa yhteisö – pienin kaikista yhteisöistä, kaksi ihmistä – muodostaa hirviön. Taustalla on paljon – kunnianhimoa, pettymyksiä, kateutta – mutta myös unelmia jostakin kauniista, niin kuin Macbeth sanoo näytelmän lopussa kertoessaan toiveistaan – rakkaudesta, kunnioituksesta, uskollisista ystävistä. Macbeth ei myöskään ole moraaliton tai moraalin kieltävä ihminen, hän on koko ajan tietoinen tekojensa moraalisesta sisällöstä. Ja kuitenkin hän ryhtyy niihin.
Murha sinänsä ei kaada Macbethia, murha sinänsä ei ole hänen ‘rikoksensa’, vaan se, että hän antaa periksi noitien ennustuksessa piilevän mahdollisuuden tarjoamalle kohtalokkaalle houkutukselle. Duncanin murhaan saakka Macbeth on arvostettu ja kunnioitettu mies. Kun hän antaa periksi mahdollisuuden tarjoamalle houkutukselle, hän on mennyttä. Mutta hän tietää koko ajan, mikä on moraalista ja mikä moraalitonta. Shakespeare kuvaa tätä tilannetta nerokkaasti puhuessaan olemisesta ‘täällä, näillä ajan riutoilla ja karikoilla’ – hän näyttää hiuksenhienon eron olevan ja tulevan välillä. Syvästi traagista Shakespearen Macbethissa on tämä moraalinen tietoisuus. Shakespeare vie meidät ‘Macbethissa’ matkalle kohti sitä, mitä Joseph Condradin sanoin voimme kutsua ‘pimeyden sydämeksi’.
Ralf Långbacka esseessään ‘Macbeth – kirouksen riivaama’ kirjassa Shakespeare: Macbeth [Matti Rossin suomennos].
https://fi.wikipedia.org/wiki/Macbeth
JUHANNUSTAIKA
.........
Macbethin noidat keittopuuhissa.
.......
Luola. Kolme noitaa saapuu.
Ensimmäinen noita:
Kolme kertaa on naukunut juovikas kissa.
Toinen noita:
Jo vinkui siili kolmasti ja kerran.
Kolmas noita:
Huuhkaja huutaa: on aika, on aika!
Ensimmäinen noita:
Piiri pyörii, keitto keittää,
myrkkynuolet pataan heittää.
Kuuta kolme rupikonna
kylmän kiven alaa makaa,
hikoilee ja myrkyn hautoo;
nyt se pannaan taikapataan.
Kaikki:
Taio, loihdi, pyöri, liehu,
pala, tuli, pata, kiehu.
Toinen noita:
Käärme ryömi umpisuossa,
pätkä siitä kiehuu tuossa,
liskon silmä, konnan varvas,
yökön villat, koiran hammas,
rotan koipi, pöllön siipi,
kyyltä kaksihaara kieli;
turman tuova liemi, kiehu,
nouse, vaahto, savu, liehu!
Kaikki:
Kaksin verroin loihdi, liehu,
pala, tuli, pata, kiehu.
Kolmas noita:
Lohikäärmeen suomun heitän,
suden hampaan liemeen peitän,
muumiosta laita palan,
haita täyteen syödyn mahan;
katkon myrkkyjuuri tässä,
kaivettu yön pimeässä;
marjakuusisilpun tein
kun pimennys kuun valon vei;
juutalaisen maksan perään
heitän turkkilaisen nenän,
tataarilta laitan huulet,
padan porisevan kuulet;
huora lapsen ojaan heitti,
kuristi ja multaan peitti;
lapsen sormen pataan heitän,
siinä kiehutan ja keitän;
limaiseksi keitto muuttuu,
pukin sappi vielä puuttuu.
Kaikki:
Kaksin verroin loihdi, liehu,
nouse, vaahto, pata, kiehu.
Toinen noita:
Paviaanin verta laita;
alas, vaahto, nouse, taika.
Hekate saapuu.
Hekate:
Hyvin tehty! Taito palkitaan,
ja jokainen saa jotain vaivoistaan.
nyt padan ympärillä laulakaa,
kuin metsän keijukaiset tanssikaa,
ja loitsuin lumotkaa ne
jotka taikapiiriin saatte.
Musiikkia ja laulua. Hekate poistuu.
.......
Macbeth: neljäs näytös, ensimmäinen kohtaus [Matti Rossin suomennos]
https://fi.wikipedia.org/wiki/Macbeth
https://fi.wikipedia.org/wiki/Hekate
Miksi tämä tiivis liha ei jo sula
kastepisaroiksi!
Miksi Jumalamme ikuisessa laissaan
kieltää itsemurhan!
Hyvä luoja, miten ikäviä, tunkkaisia,
ahdistavia ja turhanpäiväisiä ovat
tämän maailman tavat! Iljettävää,
iljettävää! Maailma on perkaamaton,
tukehtuva puutarha, ja sen valtiaina
ovat rehevät ja menestyvät loiset.
Hamlet, ensimmäinen näytös, toinen kohtaus [Matti Rossin suomennos]
https://fi.wikipedia.org/wiki/Hamlet
Olisikohan tämä modernin Hamletin mielimusaa?
https://www.youtube.com/watch?v=qfGggAGITwg#t=167.05302
2CELLOS - Highway To Hell feat. Steve Vai
https://www.youtube.com/watch?v=jS826PwLHdQ
2CELLOS - Smells Like Teen Spirit, live
https://www.youtube.com/watch?v=x8yymm3DtVA
2CELLOS - Whole Lotta Love vs. Beethoven 5th Symphony, official video
https://www.youtube.com/watch?v=uT3SBzmDxGk
2CELLOS – Thunderstruck, official video
https://www.youtube.com/watch?v=eVH1Y15omgE
2CELLOS - The Trooper Overture, official video
https://www.youtube.com/watch?v=P2IdUsuIkIs
2CELLOS - Oh, Well ft. Elton John
https://www.youtube.com/watch?v=JX0-Sktu3jE
2Cellos - Rock am Ring 2017
.......
https://en.wikipedia.org/wiki/2Cellos
https://fi.wikipedia.org/wiki/Steve_Vai
‘Sinä olet neuvonut meille paremman tien, kuin minkä olet sallinut meidän valita’ [kirkkoisä Augustinus]
Sitaatti kirjasta Thomas Hardy: Tessin tarina
https://fi.wikipedia.org/wiki/Augustinus
https://en.wikipedia.org/wiki/Augustine_of_Hippo
https://fi.wikipedia.org/wiki/Thomas_Hardy
https://fi.wikipedia.org/wiki/Tess_%E2%80%93_viattomuuden_tarina
– Meille on rantautunut joustava siirtyminen julkiselta puolelta yksityiselle puolelle. Viestintätoimistoihin on siirtynyt vaikkapa ministerien poliittisia sihteereitä. Muualla maailmassa tätä käsitellään potentiaalisena poliittisena korruptiona. Poliittinen pyöröovi käy tiuhaan. [Kaarlo Tuori]
https://yle.fi/uutiset/3-9697740
Yleisen, erityisesti rikkaiden suosiman myytin mukaan varallisuus syntyy yksilöllisesti ennen kuin valtio kollektivisoi sen verotuksen avulla. Todellisuudessa vauraus on aina synnytetty kollektiivisesti ja yksityistetty niiden toimesta, joilla siihen on valtaa: omistavan luokan. Viljelysmaat ja siemenet, pääoman esimodernin muodot, kehitettiin kollektiivisesti maanviljelijöiden monisukupolvisten ponnistelujen avulla, kunnes maanomistajat ne anastivat. Tänä päivänä jokainen älypuhelin koostuu osista, jotka on kehitetty hallitusten avustuksella tai yhteisten ideoiden varannosta, mutta joista ei ole maksettu osinkoa yhteiskunnalle. [Yanis Varoufákis]
http://www.paatos.fi/2017/04/04/kaikkien-oikeus-paaomatuloon-yanis-varoufakis/
https://fi.wikipedia.org/wiki/Gi%C3%A1nis_Varouf%C3%A1kis
https://en.wikipedia.org/wiki/Yanis_Varoufakis
Yhteys fiktion ja väkivallan välillä on tunnettu pitkään, ja useimmiten petymme, jos odotamme tarinoitten ylevöittävän meitä. ‘Yövieras’ kuitenkin osoittaa, että kirjallisuus voi tuottaa eettisen tilan olematta tietämättä ja etsimättä lopullisia vastauksia. Sen vieraanvaraisuuden etiikka koostuu siitä, että omistamisen ja kuulumisen kysymykset jätetään vaille vastausta ja että se kutsuu lukijoita ottamaan osaa tähän avoimeksi jättämiseen. Siinä kontekstissa, jossa kirjoitan tätä artikkelia, mielessäni nykymaailman väkivaltaiset itsemääräämisoikeus- ja aluekiistat, on tietysti kauhea riski harjoittaa tällaista vieraanvaraisuutta, kyseenalaistaa oma oikeus omistamiseen. Mersault’n [Sivullinen] väkivalta kuvastaa kaipuuta ja luottamusta korkeampaan, lain ilmentämään järjestykseen, miten tahansa saavuttamattomalta se vaikuttaakaan. Tämä positio on helpompi omaksua kuin Darun [Yövieras] positio, jossa eettinen oleminen merkitsee äärettömän riskin ottamista, väistämätöntä epäonnistumista ja Toisen tervetulleeksi toivottamisen hintaa, joka on kaiken maksamisen tuolla puolen. Enemmän väkivaltaa on harjoitettu varmuuden kuin epäilyksen nimissä [*]. Fiktio ei ehkä pelasta meitä itseltämme, mutta tutkiessaan tietämättömyyttä se aiheuttaa vähemmän vahinkoa kuin omahyväinen väite, että se voisi sanoa viimeisen sanan siitä, kuka on isäntä ja kuka vieras, kuka ystävä, joka on toivotettava tervetulleeksi, kuka vihollinen, joka on karkotettava.
[*] Michel Berubé [2001] tekee samantapaisen huomion elegantimmin kritisoidessaan antifoundationalismin vastustajia: ‘Kun kuuntelee antifoundationalismin vastustajia, tulee sellainen vaikutelma, että ristiretket, Espanjan inkvisitio, Amerikkojen alkuperäisväestöjen tuhoaminen, armenialaisten joukkomurha, stalinistiset puhdistukset ja juutalaisten joukkotuho voidaan kaikki asettaa kourallisen naivien postmodernististen, lattea juovien relativistien jalkoihin. Minusta on suorastaan pöyristyttävää, että foundationalistit [perustahakuisuuden kannattajat] etenevät tässä debatissa ikään kuin heidän puolellaan – puolella, joka vetoaa objektiivisiin tosiasioihin ja turvallisiin moraalisiin perustoihin – ei olisi mitään vastattavaa, mitä tulee maailman pitkään ja surulliseen siviiliväestön teurastamisen historiaan.’
Sitaatti Colin Davisin artikkelista “Fiktio, väkivalta, toiseus – Albert Camus’n ‘Sivullinen’ ja ‘Yövieras’” kirjassa Romaanin historian ja teorian kytköksiä [toim. Hanna Meretoja & Aino Mäkikalli]
http://www.kiiltomato.net/hanna-meretoja-aino-makikalli-toim-romaanin-historian-ja-teorian-kytkoksia/
Kun Heloise ryhtyy puhumaan kohtalon kovuudesta, hänen sanoistaan katoaa viimeinenkin kristillisen kuuliaisuuden häivä. “Onko Kohtalo koskaan nostanut ketään jaloa naista minun yläpuolelleni tai verroilleni, vain viskatakseen samalla maahan ja musertaakseen murheen alle? Minkä kunnian hän minulle sinussa antoi, mihin perikatoon minut syöksi sinun kauttasi!” Raamatusta hän etsii vahvistusta sille käsitykselleen, että naisen osana on miehen saaminen turmioon. Hän myöntää syntisyytensä ja on kuolettanut lihansa. Vaan mitä katumuksen harjoitusta se on, kun hän ei saata todellisesti katua:
“Nuo rakkauden ilot joista yhdessä nautimme olivat minulle niin suloisia että ne eivät voi käydä minulle vastenmielisiksi eivätkä hävitä muististani. Minne tahansa käännyn, ne ovat silmieni edessä kaikkine pyyteineen. Ne ilmestyvät uniini. Messun juhlavuudessa, jolloin rukoilun tulisi olla puhtainta, noiden ilojen riettaat kuvat pitävät kurjista kurjinta sieluani sellaisessa otteessa että mieleni kiintyy enemmän noihin haureuksiin kuin rukoukseen. Minun tulisi pahoitella sitä mitä teimme, mutta minä vain huokailen sitä mitä olemme menettäneet. Eivätkä vain tekomme, vaan myös tekojemme hetket ja paikat ovat sinun kuvasi myötä painuneet niin syvälle mieleeni, että minä elän sitä kaikkea yhä uudelleen, nukuin tai valvoin, ja silloin tällöin koko ruumiini liikkeissä ja tahattomasti huuliltani pääsevissä sanoissa kuvastuu se mitä ajattelen. Kuinka todellisesti viheliäinen olenkaan, ja kuinka aiheellisesti minun vaikertava sieluni voi sanoa: ‘Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista’... Jokaisessa elämäni vaiheessa tähän hetkeen saakka, kuten Jumala tietää, olen pelännyt enemmän loukkaavani sinua kuin Jumalaa, ja yrittänyt miellyttää sinua enemmän kuin häntä. Luostarisäätyyn suostuin sinun määräyksestäsi, en rakkaudesta Jumalaan. Katso onnetonta elämää, jota vietän, surkuteltavampaa kuin mitään, jos joudun tässä maailmassa sietämään niin paljon turhaan, vailla tulevan palkitsemisen toivoa.”
Paitsi että tällaisia sanoja ei olettaisi nunnan, Bernhard Clairvauxilaisen ja Petrus Venerabiliksen arvostaman luostarinvanhimman kirjoittamaksi, ne edustavat jotakin kaikkina aikoina harvinaista: halkisuoraa puhetta, niin maallisista kuin taivaallisista seurauksista piittaamatta paperille pantua. Siksi ne myös tuntuvat ajattomilta. Yhtä hyvin kuin yhdeksänsataa Heloise olisi voinut kirjoittaa tuhatyhdeksänsataa vuotta sitten tai eilen.
Sitaatti esseestä Tunnustuksesta toiseen [Abélardin ja Heloisen kirjeenvaihdosta] kirjassa Martti Anhava: Totta puhuen.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Pierre_Ab%C3%A9lard
https://fi.wikipedia.org/wiki/H%C3%A9lo%C3%AFse
https://koppa.jyu.fi/avoimet/taiku/kirjallisuuden_aikajana/Keskiaika/tarinat-ja-sukupuoliroolit/heloisen-ja-abelardin-rakkaus
https://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_Anhava
http://www.kiiltomato.net/martti-anhava-totta-puhuen/
The Seekers’ien Judith Durham oli 1960-luvun ehdottomasti lahjakkaimpia naislaulajia. Nämä ovat kauniita, tarttuvia folk-tyyppisiä lauluja, suurin osa Tom Springfieldin [Dusty Springfieldin veli] kirjoittamia ja niiden kruununa on päävokalisti Judith Durhamin voimakas, eläväinen ja koskettava laulu. Morningtown ride on Malvina Reynoldsin ihanasti svengaava tuutulaulu, joka vie lapset unimatkalle kohti aamun kaupunkia höyryveturin vetämänä.
Mihin onkaan kadonnut tämä ehkä naiivi mutta rehellinen herkkyys nykypäivinä, jolloin naislaulajat ilmeisesti seksuaalista vetovoimaansa ylikorostaen mieluummin naukuvat jotain perin banaalia ihmissuhdeongelmaansa ylisentimentaalisesti nenä-ääniään käyttämällä kuin avaavat äänensä ulospäin ja oikeasti laulavat. Ehkä he eivät vain osaa tai ovat sitten pelkästään rahanahneiden tuottajien genrelaskelmointiin perustuvassa talutusnuorassa, pikemminkin julkisuuden sätkynukkeja kuin itsenäisiä persoonallisuuksia.
Pahinta tässä nykymenossa [kuten tietysti aina] on halpahintainen yleisönkosiskelu, mitä minun mielestäni The Seekers ei ollut, vaikka selvästi pop-henkisiä jos kohta syvältä folkmusiikin genrestä lähteviä kappaleita esittikin. Sitä ei myöskään ole Judith Durhamin persoonallinen ääni ja laulu, joka ei tuosta folk-henkisydestään huolimatta tai itse asiassa juuri sen vuoksi täytä kansainvälisen karaokemestaruuden voittamiseen nykyään sisältyviä kriteereitä, joista tärkein on teknisesti huippuunsa viety mutta lähes steriili paatos [kaikki kunnia silti sitkeälle ja lahjakkaalle Saara Aallolle]. Judith Durham ei, toisin kuin toinen erinomainen naislaulaja Joan Baez, käpertynyt vain [poliittiseen] folkiin, mutta ei myöskään myynyt itseään poptähteyden pirulle.
https://www.youtube.com/watch?v=KmactMIhrRM
The Seekers - I'll Never Find Another You , stereo1965, Abbey Road studios
https://en.wikipedia.org/wiki/I%27ll_Never_Find_Another_You
https://www.youtube.com/watch?v=PSxwqBJLU8A
The Seekers - A World of our Own (1965 - Stereo, enhanced video)
https://en.wikipedia.org/wiki/A_World_of_Our_Own
https://www.youtube.com/watch?v=wsIbfYEizLk
The Seekers - Georgy Girl, live (1967 - Stereo)
https://en.wikipedia.org/wiki/Georgy_Girl_(song)
https://www.youtube.com/watch?v=M-RkC6MYT2E
The Seekers - Morningtown Ride (Stereo, enhanced video)
https://en.wikipedia.org/wiki/Morningtown_Ride
https://www.youtube.com/watch?v=z4ZipKdI1sY
The Seekers The Carnival Is Over (1967 In Colour Stereo)
https://www.youtube.com/watch?v=lwxF8hfxx64
The Seekers California Dreamin' 1966
https://en.wikipedia.org/wiki/California_Dreamin%27
https://www.youtube.com/watch?v=2XR34gwnFMI
The Seekers Judith Durham Farewell 1968
https://www.youtube.com/watch?v=J_twh5alhxg#t=139.638479
The Seekers 25 year Reunion Concert 1993
https://fi.wikipedia.org/wiki/The_Seekers
https://en.wikipedia.org/wiki/The_Seekers
https://en.wikipedia.org/wiki/Judith_Durham
https://en.wikipedia.org/wiki/Tom_Springfield
Aviomies on nuori, juristi ammatiltaan. Jukka [Kemppinen] polttelee piippuaan ja puhuu Marjaakin epäselvemmin pitkänpitkiä ja monimutkaisiksi rakentuvia lauseita, joita lievä tai ajatuksen täydellinen pysähtyminen pätkii. Ehkä juuri vähäisen änkytyksen peittämiseksi hän on näitä monitasoisia sanarykelmiä alunperin ryhtynyt tuottamaan. Sivistyssanojen ja erilaisten ultramodernien käsitteiden tarkoitus on myös jyrätä ja vangita kuulijansa niin, että tämä lopulta jää vain ihailemaan viisautta, joita tuonkaltaisissa lauseissa ja niiden sanojassa toki täytyy olla. Järkeä niistä kuitenkin löytää vain harvoin, kun ne suomentaa. Varsin pian väsyn kuuntelemaan hänen höpöttelyjään enkä saa niihin makua vieläkään.
Sitaatti kirjasta Hannu Mäkelä: Muistan. Otavan aika, s. 36.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Hannu_M%C3%A4kel%C3%A4
http://www.savonsanomat.fi/kulttuuri/kirjat/Hannu-M%C3%A4kel%C3%A4-Muistan-%E2%80%93-Otavan-aika/548002
https://fi.wikipedia.org/wiki/Jukka_Kemppinen
http://kemppinen.blogspot.fi/
[....]
Olen saanut kaksi poikaa, valmistamatta, sellaisinaan,
he juoksentelevat;
heidän romulaatikkonsa pursuu yli,
Troian puuhevosesta on puhuttu heille,
vähän sivistystä, kodin leimaa,
on laulettu ukko Nooaa, harjoiteltu sanomaan Ararat,
ostettu kolmipyöräiset, päästetty yksin kylään
myönnytty purukumiin, pidetty lastenkutsuja,
luettu kirjoja, kaikki samantapaisia,
komennettu päät tyynyyn ja silmät kiinni.
Pojat ovat olleet kuin kaksi älykästä puolukkaa.
Vain joskus tulee mieleen, ovatko ne saaneet vähän
säteilyä.
[....]
Maila Pylkkösen runokokoelmasta Valta kirjassa Martti Anhava: Totta puhuen, essee: Lakin saumat, elämän täyteys.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Maila_Pylkk%C3%B6nen
https://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_Anhava
Joskus myös proge voi olla lähes ylimaallisen kaunista. Tolosen kanssa soittamassa aikansa ehkä parhaimmat nuoren polven muusikot. Suomalainen Supergroup.
https://www.youtube.com/watch?v=FB1EfhFR0Ko
Jukka Tolonen - Windermere Avenue, 1975
https://www.youtube.com/watch?v=s0qRwif6NIA
https://fi.wikipedia.org/wiki/Hysterica
https://fi.wikipedia.org/wiki/Jukka_Tolonen
Taitoa ja tyylitajua, niitä riittää tällä kitaristilla ja näillä soittajilla. Minun mielestäni Tolonen soittaa paremmin kuin Eric Clapton Creamin loppuaikoina. Clapton ei improvisoinut koskaan niin jazz-vaikutteisesti kuin Tolonen, joka miltei ällistyttävällä tavalla pystyy nivomaan yhteen vapaan proge-improvisoinnin, melodisuuden ja systemaattisen kokonaisilmaisun. Mutta Clapton olikin ja on edelleen sisimmältään blues-äijä, kun taas Tolonen on jazz-mies ja yleislahjakkuus.
https://www.youtube.com/watch?v=n1zlO-LD4zU
JukkaTonen – Django, 1975
https://www.youtube.com/watch?v=LsdB02vxGSw&list=RDFB1EfhFR0Ko&index=2
Jukka Tolonen – Hysterica, 1975
https://www.youtube.com/watch?v=s0qRwif6NIA
https://fi.wikipedia.org/wiki/Hysterica
https://fi.wikipedia.org/wiki/Jukka_Tolonen
Järjen ääni tässä kaaoksen maailmassa. Martti Koskenniemi.
Maailmanpolitiikan arkipäivää. Romahtaako Yhdysvaltain mahtiasema?
http://areena.yle.fi/1-4148412
Pystyykö kansainvälinen oikeus yhä vastaamaan repivän aikamme haasteisiin vai onko se itse uhattuna? Entä onko Yhdysvaltain imperiumi romahtamassa? Ja onko maailma menossa kymmeniä vuosia taaksepäin nationalististen ja oikukkaiden valtionpäämiesten johdolla? Maailmanpolitiikkaa turuilla ja toreilla -sarjassa Jaana Kanninen haastattelee kansainvälisen oikeuden professoria Martti Koskenniemeä.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_Koskenniemi
Schelling ja Ivanin kapina
Mitä merkitsee Ivan Karamazovin kuuluisa lausahdus, että hän haluaa palauttaa pääsylippunsa Jumalan valtakuntaan? Hän perustelee päätöstään sillä, että lasten ja viattomien kärsimys on liian kallis hinta maksettavaksi ikuisesta onnesta ja autuudesta, joka kärsimyksen ja kuoleman läpikäyneille on luvassa jossakin toisessa maailmassa. Pohjimmiltaan hän siis torjuu ajatuksen, että onnellisten valtakunta voisi olla jossakin tuonpuoleisessa maailmassa. Sen sijaan ihmisen onni olisi hänen mielestään toteuduttava jo tässä maailmassa, vaikkakaan tämä meidän maailmamme ei voi olla täydellisen hyvä. Tässä maailmassa ihmisten onnen on kuitenkin oltava mahdollista. Hän torjuu sellaisen ajatuksen, että jossain voisi olla täydellistä onnea ja autuaallista elämää vailla mitään maanpäällisen elämän vaivoja.
[.....]
Ivan ei tarkoita pääsylipun palauttamisella, että hän kieltäisi Jumalan olemassaolon, kuten niin usein kuulee väitettävän. Hän eksplisiittisesti torjuu väitteen, että olisi jumalankieltäjä:
‘Ja liian korkea hinta on pantu sopusoinnulle, noin kova sisäänpääsymaksu ei ole ollenkaan meidän kukkaromme mukainen. Senpä tähden minä palautan kiireimmän kaupalla pääsylippuni. Ja jos vain olen kunniallinen ihminen, niin minun on palautettava se niin pian kuin suinkin. Sen teenkin. Ei niin että en ota vastaan Jumalaa, Aljosa, minä vain kohteliaimmin palautan pääsylipun hänelle.’ [Dostojevski 2014: 311]
Ivan ei kiellä Jumalaa, vaan sellaisen metafysiikan, jossa hyvän ja pahan maailmat on erotettu jyrkästi toisistaan, joissa hyvä kuuluu jonnekin hamassa tulevaisuudessa odottavaan kuoleman jälkeiseen todellisuuteen ja paha tähän meidän maanpäälliseen todellisuuteemme. Palauttamalla pääsylippunsa Ivan julistaa, ettei voi olla sellaista metafyysistä kahtiajakoa, että toinen, tämä meidän maailmamme, olisi paha ja viattomien kärsimys olisi hintana sille, että toiseen, täydelliseen maailmaan, voitaisiin siirtyä kuoleman jälkeen. Ivan vaatii viattomien kärsimyksen poistamista, ja näin hän vaatii maanpäällistä onnen valtakuntaa, jonka ei kuitenkaan tarvitse olla täydellisen hyvä.
Kohtuuttomuus pahuudessa saa Ivanin takajaloilleen, ja kohtuuttomuutena hän pitää juuri viattomien lasten kärsimystä. Miten he ovat muka ansainneet kärsimyksen? Eiväthän pienet lapset ole vielä tehneet syntiä!
Ivanilla tämän pohdiskelun takana on ajatus hyvän ja pahan läsnäolosta kaikkialla. Vaikka paha ei ole poistettavissa, varmaa kuitenkin on, että kuljemme kohti parempaa, kohti valoa. Siksi tulevaisuus on ihmisille aina lupaus paremmasta, myös kuoleman jälkeinen tulevaisuus. Schellingiläinen idea hyvän ja pahan sidoksesta toisiinsa on hyvin samankaltainen. Hänelläkin hyvä ja paha ovat läsnä kaikissa todellisuuden osissa ja osan osissa. Ne suhtautuvat toisiinsa kuten magneetin navat: jos magneetti katkaistaan kahtia, palasiin ilmaantuu heti magneetin positiivinen ja negatiivinen napa.
[....]
Sitaatti esseestä Tiina Kartano: Dostojevski, Schelling ja Venäjä kirjassa Dostojevski – kiistaton ja kiistelty [2017, 255 sivua].
http://www.siltalapublishing.fi/kirja/290/
https://fi.wikipedia.org/wiki/Fjodor_Dostojevski
https://en.wikipedia.org/wiki/Fyodor_Dostoyevsky
https://fi.wikipedia.org/wiki/Friedrich_von_Schelling
https://en.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Wilhelm_Joseph_Schelling
Todella ehkä – havaintoja Dostojevskin kielestä
[....]
Ruotsalainen esseisti, historioitsija ja maanmainion Orm Punainen – viikinkitarinan kirjoittaja Frans G. Bengtsson on kirjoittanut myös tutkielman Ulysses G. Grantista, Yhdysvaltain sisällissodan voitokkaasti ratkaisseesta pohjoisvaltojen kenraalista. Erinäisiä tuon laajan esseen sivuja Bengtsson käyttää pohdiskellakseen miten on mahdollista että epäkäytännöllinen, ujo, älynlahjoiltaan keskinkertainen, viinaanmenevä ja muussa elämässään - sekä ennen sisällissotaa että sen jälkeen, myös Yhdysvaltain presidenttinä - paljolti epäonnistunut Grant kykeni saamaan pohjoisvaltioiden huonosti johdetut joukot järjestykseen, pysäyttämään voittamattomalta tuntuneen kenraali Leen ja lopulta pakottamaan tämän antautumaan.
Bengtssonin kuvailun perusteella vaikuttaa siltä että Grant poti samantapaista arjen pelkoa kuin esimerkiksi Pentti Saarikoski. Jokapäiväisen elämän pienemmät ja suuremmat toimet ja velvollisuudet herättivät hänessä pelonsekaista ahdistusta ja voimattomuuden tunnetta, joita hän pakeni viinaan. Sota mullisti elämän olosuhteet synnyttäen epävarmuuden ja pelon ilmapiiriin jossa Grant huomasi olevansa hyvinkin toimintakykyinen. Ei niin etteivät sodan olot ja tilanteet olisi aiheuttaneet myös hänelle yllätyksiä, ehkä pelkoakin, mutta hän oli tottunut kantamaan noita tunteita ja elämään niiden kanssa, tosin kuin ne ihmiset jotka elivät arkeaan tyynesti ja itseensä luottavina – toisin sanoen valtaosa upseeritovereista ja muista sotilaista. Ja kun Grant sen huomasi, hänen oli sitäkin helpompi terästyä kestämään paineita, reagoida yllätyksiin, tehdä vaikeita ja uhkarohkeitakin päätöksiä. Tiettävästi hän myös joi vähemmän niin kauan kuin sotaa kesti.
Kun Dostojevski katsoo arjen maailmaa, sitä maailmaa joka Tolstoille näyttäytyy teräväpiirteisenä, kirkkaana, johdonmukaisiin syy- ja seuraussuhteisiin ankkuroituvana, hän on epävarma, hapuileva ja osattomuutta tunteva Ulysses S. Grant tai Pentti Saarikoski. Kun hän vie ihmisensä rajatiloihin, järkisyiden ulottumattomiin, ‘perusjärkytysten äärelle’, kuten Arto Melleri sanoisi, hän valpastuu ja innostuu näkemään sellaista mitä muut eivät näe, mistä eivät saa otetta. Kokonaisvaltaista ja pitävää otetta ihmisen mielestä, sielusta, persoonallisuudesta ei Dostojevskikaan saa eikä väitä saavansa, mutta se johtuu noiden kohteiden aineettomasta, epämääräisestä ja ristiriitaisen vellovasta luonteesta. Niiden kohdalla totuudellisin, rehellisin ja, huvittavaa sanoakin, havainnollisin esitystapa on jonkinmoinen haparointi.
Voi olla että menen liian pitkälle, jos päättelen että Dostojevskin kielellinen haparointi suorastaan johtui hänen aistihavaintojensa epämääräisyydestä tai päinvastoin, mutta uskaltaisin kyllä väittää että nuo toistaitoisuuden lajit ruokkivat toinen toistaan. Hänen kirjallisten valmiuksiensa ja keskeisen aiheistonsa suhdetta pohdittaessa tulee mieleen kysyä olisiko tuo kielellinen epävarmuus jossakin määrin synnynnäisistä luontumuksista johtunut ja sitten nuoruudessa ahmittujen klassikoiden tarjoamien kauneuselämysten ja hänen oman suorituskykynsä epäsuhdasta vahvistusta saanut, opettanut hänelle jotakin myös ihmisen psyyken hataruudesta ja monipohjaisuudesta, samalla kun se on tarjonnut sen kuvailuun soveltuvan ilmaisutavan. Vaiko kääntäen: vahvistiko Dostojevskin taipumus kaoottiseen ja kömmähtelevään ilmaisuun hänen kiinnostustaan sellaisten ristiriitojen ja sieluntilojen kuvaukseen joiden yhteydessä ilmaisun rosot eivät niin haitanneet?
Näiihin kysymyksiin minulla ei ole valmiita vastauksia, mutta sen verran ne minua kiinnostavat että toivon muidenkin lukijoiden niitä miettivän.
Sitaatti esseestä Martti Anhava: ‘Todella ehkä – Havaintoja Dostojevskin kielestä’ kirjassa Dostojevski – kiistaton ja kiistelty [2017, 255 sivua].
https://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_Anhava
http://www.siltalapublishing.fi/kirja/290/
https://fi.wikipedia.org/wiki/Fjodor_Dostojevski
https://en.wikipedia.org/wiki/Fyodor_Dostoyevsky
Jos joku kysyy, mikä mahtaa olla maailmankatsomukseni tai ideologinen näkemykseni, minun on helppo vastata Arto Melleri-vainaan tavoin:
‘Olen pysynyt aatteelleni uskollisena, päinvastoin kuin eräät: olen yhä vasemmistoanarkisti, mutta samanaikaisesti arvokonservatiivi!’
Arto Melleri kirjassa Martti Anhava: Romua rakkauden valtatiellä – Arto Mellerin elämä, s.126.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Arto_Melleri
http://www.kymensanomat.fi/Kulttuuri---Kirjat/2011/10/04/Matkakertomus%20kirotun%20rytmin%20viidakosta/2011312092025/55
http://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/arviot/257958/Aina+taysilla
https://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_Anhava
“Kun täytin kahdeksantoista Arto antoi mulle viisi grammaa marokkolaista hassista syntymäpäivälahjaksi. ‘Kun olet täysi-ikäinen’. Enhän mä edes tiennyt mitä olisin sillä tehnyt, eikä kiinnostanut, joku mun poikaystävä sen sitten käytti.”
Vera Melleri kirjassa Martti Anhava: Romua rakkauden valtatiellä – Arto Mellerin elämä s. 597.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Arto_Melleri
http://www.kymensanomat.fi/Kulttuuri---Kirjat/2011/10/04/Matkakertomus%20kirotun%20rytmin%20viidakosta/2011312092025/55
http://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/arviot/257958/Aina+taysilla
https://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_Anhava
Nostalgiaa. Yksi lukioaikoina eniten kuuntelemiani albumeita oli Live Johnny Winter And. Tästä uudelleenjulkaisusta löytyy Johnny Winter And nimikkeen alla tehdyt live- ja studioalbumit.
https://www.youtube.com/watch?v=u9eyO52QqvA
Johnny Winter - And/Live (1971)
Recorded live in the fall of 1970. This is an special 2 lp set with the studio album AND and the live album AND with Rick Derringer and Bobby Cadwell.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Live_Johnny_Winter_And
https://fi.wikipedia.org/wiki/Johnny_Winter_And
*
Valitettavasti mainokset pilaavat tässäkin kuunteluelämystä. Markkinoitten ansaintalogiikka on some-tuotesijoittelun avulla muuttunut yhä ovelammaksi, röyhkeämmäksi ja julkeammaksi. Jos olisin diktaattori, asettaisin mainos-bisneksen totaaliseen kontrolliin ja järjestäisin sille oman lokeron, josta sitä voisi itse kukin halutessaan käydä ‘häkin takaa’ vilkuilemassa kuin vaarallista eläintä tai pikemminkin tautia – sillä etenkin aivoja eli itsenäistä valintaa ja ajattelua tuhoava bakteeri todella on kyseessä puhumattakaan siitä, että mainokset tunkeutuvat lupaa kysymättä yksityiseen tilaamme kuin rosvot ja terroristit.
Hän on täällä tänään [Tuomari Nurmio]
Hän astuu koputtamatta rakastavaisten huoneeseen
Hän vaihtaa puheenaihetta ja puhuu itsestään
Hän vastaa kysymyksillä ja kysyy vastauksilla
Hän raivaa tiensä salin läpi ja istuu tähtien pöytään
Hän on täällä tänään
Hän on täällä tänään
Hän on täällä tänään
Hän mahtuu joka raosta, hän ehtii joka paikkaan
Kun käännät hänelle selkäsi, hän seisoo edessäsi
Hän valikoi vaatteemme ja sanat suuhumme
Hän työntää kätensä meidän taskuumme
ja syö meidän laskuumme
Hän on täällä tänään
Hän on täällä tänään
Hän on täällä tänään
Hän tartuu magneettinauhalle ja painomusteeseen
Hän hymyilee valokuvissa ja ui radioaalloilla
Hän soittaa meille sähkökitaraa, taputtaa itselleen
Hän puhuu kun me puhumme ja valvoo kun me nukumme
Hän on täällä tänään
Hän on täällä tänään
Hän on täällä tänään
‘Ymmärrä että et ole yksin. Kaikki muutkin ovat.' [Martti Anhava]
Kirjassa Martti Anhava: Ajoissa lopettamisen taito, esseestä Vahingossa viisaasti eli miten minustakin tuli aforisti, s.25
https://yle.fi/uutiset/3-6548160
https://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_Anhava
[Blaise Pascal ihmisestä]
Ylentäköön hän itsensä, minä alennan
alentakoon hän itsensä, minä ylennän
ja väitän alati vastaan
kunnes hän käsittää itsensä
hirviöksi jota ei voi käsittää.
Blaise Pascal: Mietteitä [130]
https://fi.wikipedia.org/wiki/Blaise_Pascal
https://en.wikipedia.org/wiki/Blaise_Pascal
https://en.wikipedia.org/wiki/Pens%C3%A9es
All men's miseries derive from not being able to sit in a quiet room alone.
Blaise Pascal: Pensées
https://en.wikipedia.org/wiki/Pens%C3%A9es
Oma kesäpaikka
Pakinoitsija Tiitus näki kirjoituksissaan kesäasumisessa paljon hauskanpidon aineksia. 1920-luvulta peräisin olevassa pakinassaan ‘Kesäksi maalle’ Tiitus kirjoittaa Filemon Ymmyrkäisestä, jolla on sanomattomia vaikeuksia löytää perheelleen kunnollinen kesäkoti. Viime kesänä oli oltu saaristossa kalastajamökissä, autiossa paikassa kylmän ja sateen armoilla. Luteet vain eivät kuolleet kylmyyteen, vaan ‘vieraiden lähtiessä takaisin kaupunkiin elokuun lopulla olivat ne pulleita kuin Faaraon lihavat lehmät’. Seuraavana vuonna Filemon ratkaisee kesäasuntopulman mielestään oivallisesti: hän lähettää ympäri maata satoja kirjeitä, joissa hakee sopivaa paikkaa. Vaatimukset, joita hänellä Tiituksen mukaan ei juuri ole, vastaavat hyvin täydellisen suomalaisen loman ihanteita:
‘[Filemon] ilmoitti ainoastaan tahtovansa, että kesäasunto on luonnonihanalla paikalla. Että paikka on terveellinen ja että läheisyydessä kasvaa humiseva männistö. Että asunto on siistissä maalaistalossa. Että siinä talossa on hauskat, ilmavat ja valoisat huoneet. Että isäntäväki on ystävällistä, hupaista ja kohteliasta. Että talo on Päijänteen tai Saimaan tai jonkin muun komean ja arvokkaan sisäjärven rannalla. Että laivalaituri on 200 metrin päässä. Että posti saadaan joka päivä. Että järvessä on paljon kaloja. Että kesävieraiden käytettävissä joka hetki on kevyt, vakava, vuotamaton ja hyvässä maalissa oleva vene. Että kesävieraille lämmitetään sauna eri iltoina kuin talonväelle. Että talon takana on vuori, joka suojelee pohjoistuulelta. Että vaihtelevaa ja hyvänmakuista ruokaa on runsaasti. Ettei lehmissä ole nystyrätautia. Että talosta saa miehen soutamaan, milloin halutaan, ja hevoskyydin, milloin tarvitaan. Että hinta on mahdollisimman huokea, ja että eräät muut seikat, joita vielä oli lueteltu kaksi postiarkin sivua, tarkoin otetaan huomioon.’
Tällä kertaa Filemon Ymmyrkäinen ei löydä kesäpaikkaa. Hän ei lannistu vaan päättää tehdä ikiomansa – kahdesta automobiilipakkilaatikosta [....]
Sitaatti kirjasta Maamme – Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria s. 314-15
https://www.utu.fi/fi/Ajankohtaista/Uutiset/Sivut/maamme-teos-herattaa-suomen-kulttuurihistorian-henkiin.aspx
https://fi.wikipedia.org/wiki/Ilmari_Kivinen
Suomennoksesta – suomesta ja Suomesta
Kaunokirjallinen käännös on aina raportti ongelmista, joita käännettävässä teoksessa on tullut vastaan ja joiden kimppuun on käyty. Usein kuulee sanottavan, että kirjallisuuden kääntäminen on mahdotonta tai ainakin turhaa, koska kaunokirjallisuuden kaikkia vivahteita ei voi mitenkään välittää yhdestä kielestä [ja kulttuurista] toiseen kieleen [ja kulttuuriin]. Miksi siis vaivautua? Se on kysymys, jota suomalaisten käännöskirjallisuuden kustantajienkin olisi syytä pohtia: tätä nykyä markkinoille ilmestyy suomennettuja niteitä, joissa on kyynisen rahastuksen makua. Jotkin kustantajat teettävät suomennoksia pikavauhtia, jolloin käännöksen laatu jää sivuseikaksi. Suomennos pitäisi saada markkinoille ensi tilassa, koska muuten [yksi kuulemistani selityksistä kuuluu] kuluttajat lukevat teoksen alkuperäiskielellä ja kustantajalta jää rahaa saamatta. Rahojaan käyttävä kuluttaja on tässäkin markkinavoimamyllyssä kärsivä osapuoli. Kun kuluttaja, lukija, lukee teoksen alkuperäiskielellä, on vaarana, että osa sisällöstä jää vieraan, ainakin omaa hämärämmässä valossa näyttäytyvän kielen ja kulttuurin takia ymmärtämättä. Kun kuluttaja, lukija, lukee samaisen teoksen pikaisesti suomeksi, on vaarana, että osa sisällöstä jää juosten kustun käännöksen ja markkinatalouden ehdoilla laukanneen tuotantoaikataulun takia ymmärtämättä. Minusta suomennoksia, niin runo- kuin proosasuomennoksiakin, on tärkeää olla tarjolla siitä huolimatta, että siirtotyö kielestä toiseen on vaikeaa ja tuottaa naarmuja lopputulokseen. Mutta suomennoksen pitää olla harkitun työn tulos eikä kyynisen aivan-sama-minkä-tasoinen-käännös-on-ei-sitä-myydä-kuin-joulunalusviikko-ajattelun sanelema liiketoimi [pyydän lukemaan tässä välissä Rimbaud’n runon ‘Alennusmyynti’ runoelmasta Illuminaatioita].
[....]
Suomessa on paljon ihmisiä, jotka lukevat kirjat mieluiten sillä kielellä, jolla ne on kirjoitettu. Sillä tavalla he kokevat saavansa enemmän irti teoksesta. Minä en ole niitä ihmisiä. Vieraskieliseen [vain suomi on minulle muu kuin vieras kieli] kirjaan tarttuminen on koettelemus, se on työtä. Lukunautinto voi olla täydellinen vain silloin, kun saan syventyä tekstiin suomeksi. Rimbaud’n runous ranskaksi pelottaa minua. Pelon takia olen nämä runot suomentanut, ja siksi, että pelon läpikin Rimbaud puhuttelee. Suomentamisen avulla häivytin Rimbaud’n ranskankielisistä säkeistä musertavan käsittämättömyyden, jota ne päälleni vyöryttivät. Halusin tehdä Rimbaud’n runoista ystäviä, joiden seurassa viihdyn. Toivon, että Rimbaud suomeksi saa myös uusia pelottomia ystäviä.
[....]
Arthur Rimbaud: Kootut teokset, suomentaja Einari Aaltosen alkusanoista, s. 23-25.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Arthur_Rimbaud
https://en.wikipedia.org/wiki/Arthur_Rimbaud
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kootut_teokset_(Rimbaud)
https://www.sammakko.com/tuote/arthur-rimbaud-kootut-teokset/
http://www.savonsanomat.fi/kulttuuri/kirjat/Arthur-Rimbaud-Kootut-teokset/402479
Maailman perimmäinen merkitys ei avaudu järjelle vaan uskolle. Uskominen järkeilyn sijaan on kuitenkin samassa mielessä vaikeaa kuin bluesin soittaminen: easy to play, hard to feel.
Loputon järkeily on helppoa, mutta sellaisen merkityksen tietäminen ja ymmärtäminen, jonka järki toivoo maailmasta löytävänsä, ei ole mahdollista rationaalisessa havainnossa vaan uskona – vakuuttumisena maailman merkityksellisyydestä ja tarkoituksellisuudesta, jota järjen ja havainnon yhteinenkään viisaus ei tavoita tai ‘opi tuntemaan’. Mutta uskominen ei ole järjelle helppoa, ei todellakaan.
‘Jumala on kyllä osoittanut viisautensa, mutta kun maailma ei omassa viisaudessaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat’. [Korinttolaiskirje]
“’Minä tiedän sinun tekosi, sinä et ole kylmä etkä palava; oi jospa olisit kylmä tai palava! Mutta nyt koska olet penseä etkä ole palava etkä kylmä, olen minä oksentava sinut suustani ulos.’ Luostariin asettunut piispa Tihon siteeraa Ilmestyskirjaa Nikolai Stavroginin provosoimana. ‘Riivaajien’ päähenkilö on uhitellen kysynyt piispalta voiko uskoa paholaiseen vaikkei uskoisikaan Jumalaan. Piispa myöntää hymyillen ja jatkaa, että täydellinen ateismi on maanpäällistä välinpitämättömyyttä kunnioitettavampaa. Ateisti seisoo ylintä edeltävällä askeleella kohti täydellistä uskoa. Se on askeleen päässä. Hän joko ottaa askeleen tai ei. Välinpitämätön on vailla mitään uskoa, hänellä on vain kurja pelko. Sekin vain jos sattuu olemaan herkkä ihminen. Tai turhamainen. Eikö se ole sama asia.”
Kalle Holmberg: Viimeinen erä, s. 192-93.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kalle_Holmberg
https://fi.wikipedia.org/wiki/Riivaajat
https://en.wikipedia.org/wiki/Demons_(Dostoyevsky_novel)
Kun Yhdysvallat yllättäen kääntyi alijäämämaaksi, jonka kauppatase ja budjettitalous olivat yhtä aikaa alijäämäisiä, se otti rohkeasti uuden suunnan. Suunnanmuutos aiheutti maailmanlaajuisen talousmyllerryksen, joka oli alkusoitto Minotauroksen aikakaudelle. Minotauros on vertauskuva, joka tarkoittaa kierrätysjärjestelmän eli kauppa-ja pääomavirtojen kääntämistä kokonaan uuteen järjestykseen. Minotauroksen aikana Yhdysvaltojen osana oli tarjota kysyntää ulkomaiselle tavaratuotannolle, jonka vastineeksi se imi neljä viidesosaa kansainvälisistä pääomavirroista.
[....]
Maailmantalous tuli ennen pitkää riippuvaiseksi näistä uusista rahoitusvälineistä, joista CDO on vain yksi esimerkki. Pian ne alkoivat toimia arvon säilyttämisen lisäksi vaihdon välineinä – niistä oli tullut yksityisesti liikkeelle laskettua rahaa. Kun Clintonin hallitus vapautti Wall Streetin kaikesta sääntelystä – mistä voidaan kiittää Yhdysvaltain silloista valtiovarainministeriä Larry Summersia – tätä yksityistä rahaa tuli hyökymällä maailmantalouteen. Sen loppumaton tarjonta piti korkokannan matalalla ympäri maailmaa, kasvatti varallisuusarvojen hintakuplia Miamista ja Nevadasta Irlantiin ja Espanjaan ja kannusti jatkuvasti alijäämäisiä valtiontalouksia, esimerkiksi Kreikkaa, paikkaamaan vajeensa halvalla ja helposti saatavalla lainarahalla.
Tilanne oli mitä ironisin: maailmantaloudessa oli virallisesti vallalla konservatiivinen rahakäsitys ja rahanpainamisen turmiollisuus oli taottu kaikkien kalloon, mutta rahan luominen, eli tehokas rahan tarjonta, oli todellisuudessa annettu yksityisille rahatalouksille, jotka olivat päättäneet hukuttaa markkinat omatekoiseen rahaansa. Miten tämä erosi siitä, että Yhdysvaltain keskuspankki olisi antanut painokoneensa mafian käyttöön? Rehellinen vastaus on, että ei oikeastaan mitenkään.
[....]
Romahduksen jälkeen kaikkien mieliin hiipi väistämättä kysymys, miksi älykkäät ja itsekkäät markkinatoimijat, joiden elinkeino oli mallien taustaoletusten todenmukaisuuden varassa, uskoivat niin vakaasti malliensa tuloksiin. Vastaus on kaksiosainen. Ensiksi he olivat oman laumakäyttäytymisensä vankeja ja työpaikan menettämisen pelko esti heitä uimasta vastavirtaan. Toiseksi Minotauroksen kulta-aikana ekonomistikunta oli onnistunut levittämään matemaattista taikauskoa, joka valoi finanssipelureihin yli-inhimillistä [ja yli-idioottimaista] itsevarmuutta. Vastoin pelureiden omia käsityksiä ja toiveita loputon itsevarmuus vääjäämättä tuhosi heitä ruokkineen järjestelmän. Kyseessä oli totisesti erittäin nykyaikainen sovitus klassisesta tragediasta.
Gianis Varoufákis: Maailmantalouden Minotauros s. 266-67, 151, 160-61.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Gi%C3%A1nis_Varouf%C3%A1kis
https://en.wikipedia.org/wiki/Yanis_Varoufakis
http://vastapaino.fi/kirjat/maailmantalouden-minotauros-2/
https://en.wikipedia.org/wiki/The_Global_Minotaur
https://fi.wikipedia.org/wiki/Minotauros
https://fi.wikipedia.org/wiki/Rahoitusv%C3%A4line
https://fi.wikipedia.org/wiki/Johdannainen
https://www.sijoitustieto.fi/johdannaiset
https://www.salkunrakentaja.fi/2012/09/cds-eli-luottoriskijohdannainen-hinnoittelee-maksukyvyttomyysriskin/
https://en.wikipedia.org/wiki/Credit_default_option [finanssikorruption ‘Äiti’]
https://fi.wikipedia.org/wiki/Credit_default_swap [finanssikorruption pahin ‘Poika’]
http://oppimateriaali.wikidot.com/tragedia
Etenkin vääjäämättömän johdonmukaisen ad absurdum-päättelynsä takia kolme suosikkiani antiikin filosofeista ovat Gorgias, Kratylos ja Pyrrhon, ei suinkaan antiikin ‘analyyttisen valistusfilosofian’ suuri nimi Aristoteles, ehkei edes Platon, tuo sekä systemaattisen että allegorisen syvällisyyden nero ja tyylitaituri.
Filosofointi liikkuu aina syvällisimmillään jossain äärimmäisen vakavan ja täysin naurettavan välimaastossa. Toki Platon, kaikessa 'dogmaattisuudessaan' [etenkin ideaoppi ja demokratian kritiikki], ymmärsi juuri Sokrateen hahmossa filosofoinnin väistämättömän ‘vitsikkyyden’ ja aporisuuden, mutta Aristoteleelle filosofiasta näyttää tulleen yksipuolisesti tosikkomainen ajatuspeli. Aristoteleen filosofian nominalistis-empiristisiä lähtökohtia pidän ajattelun historian nerokkaimpana virheenä.
Esimerkkinä oman ajattelun täydellisestä ‘sisäistämisestä’ omassa elämässä annettakoon tässä Kratylos, Herakleitoksen oppilas.
......
“Kratylos (400-luvun loppu eaa.) oli antiikin Kreikkalainen filosofi. Hän oli kotoisin Ateenasta. Hän oli Sokrateen nuorempi aikalainen. Platonin dialogi Kratylos on nimetty hänen mukaansa. Dialogissa hän keskustelee Sokrateen kanssa kielestä.
Kratyloksen sanotaan olleen Herakleitoksen oppilas. Aristoteleen mukaan hän oli Platonin ensimmäinen filosofian opettaja. Kratylos kehitti äärimmäisen ja radikaalin herakleitoslaisuuden jonka mukaan millään ei ollut pysyvyyttä. Herakleitoksen kerrotaan sanoneen, ettei kukaan voi astua samaan jokeen kahdesti, sillä sen enemmän astuja kuin jokikaan ei ole toisella kerralla sama. Kratyloksen kerrotaan puolestaan menneen pidemmälle ja sanoneen, ettei kukaan voinut astua samaan jokeen kertaakaan. Aristoteleen mukaan Kratylos hylkäsi syvällisen oivalluksensa seurauksena puheen, koska jatkuva muutos teki järkevän keskustelun mahdottomaksi. Hän rajoitti keskusteluun osallistumisensa sormensa heiluttamiseen. Platon käsittelee samaa kielen mahdottomuuden teemaa Theaitetoksessa.”
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kratylos
https://en.wikipedia.org/wiki/Cratylus
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kratylos_(dialogi)
https://fi.wikipedia.org/wiki/Gorgias
https://fi.wikipedia.org/wiki/Pyrrhon
https://fi.wikipedia.org/wiki/Aporia
Bruce Springsteenin elämäkerta Born to run luotaa syvemmälle kuin monet pelkästään rock-tähteyteen keskittyvät rokkarimuistelmat. Springsteen osoittautuu paitsi erinomaiseksi proosan kirjoittajaksi myös yllättävän sivistyneeksi ja jopa lukeneeksi työläisperheen kakaraksi, joka siirtyi lukiosta suoraan muusikon uralle ja jätti yliopistot käymättä.
Ennen kaikkea ‘Pomo’ on rock-mies, joka viihtyy parhaiten livetilanteissa ja suurilla keikkalavoilla ja jolle yleisö ja sen viihdyttäminen on elämän tarkoitus – perheen jälkeen. Mutta ennen kuin Springsteen pystyi päätymään kestävään avioliittoon, piti melko monen asian hänen persoonassaan kouliintua eikä se prosessi ollut suinkaan helppo. Ilman masennus- ja ahdistusoireita hän ei selvinnyt, siitäkään huolimatta, että on kyennyt johtamaan suvereenisti ja kohtuullisen tasapainoisesti omaa bändiään että hankkimaan kaikki oikeudet tekemäänsä musiikkiin melkein alusta asti. Sellainen yhdistelmä on perin harvinaista rock-piireissä.
Tämä on syvällinen ja taidokkaasti kirjoitettu elämäkerta, jota voi ajoittain pitää jopa erinomaisena proosakirjallisuutena. Springsteen on mielestäni pystynyt yhdistämään elämänkokemuksensa ja poliittiset näkemyksensä omiin lauluihinsa hyvin henkilökohtaisella ja ainutlaatuisella tavalla eikä elämäkerta Born to run tee tässä suhteessa poikkeusta linjaan: myös kirjassaan Springsteen on [mutta ei mauttomalla tavalla] melodramaattiseen pateettisuuteen asti rehellinen ja se on harvinainen hyve jos ja varsinkin, kun se yhdistyy vahvaan musiikilliseen ja organisatoriseen johtajuuteen.
Tärkein asia Springsteenille on kuitenkin aina ollut konserttitilanne ja kontakti yleisöön, jota hän pitää kaiken rockiin liittyvän tekemisen kokemuksellisena lähtökohtana ja perustana: kuulijan ja artistin välille syntyvä ‘mystinen’ yhteys.
.......
“Niinpä minä tuumin, että jos minulla ei kerran ole hyvää lauluääntä, minun olisi pakko opetella kirjoittamaan, esiintymään ja ottamaan kaikki irti siitä äänestä joka minulla oli. Minun olisi opeteltava joka ikinen konsti: laulun lähteminen rinnasta, vatsasta ja kurkusta ja erinomainen fraseeraus, time ja dynamiikka. Huomasin, että monilla laulajilla oli rajoittunut instrumentti, mutta he pystyivät silti kuulostamaan vakuuttavilta. Tutkin kaikkia joiden ääni innosti ja kosketti minua. Soulia, bluesia, Motownia, rockia, folkia – minä kuuntelin ja opettelin. Minulle valkeni, että tärkeintä oli, kuinka uskottavalta kuulostin. Kuinka syvällisesti pystyin eläytymään lauluihini. Jos esitys kumpusi sydämestä, siihen tuli mukaan sanoinkuvaamaton elementti X, jonka ansiosta oli toissijaista, miltä kuulostin teknisessä mielessä. Monilla ihmisillä on hyvä, jopa mahtava ääni, mutta he eivät kykene kuulostamaan vakuuttavilta. Heitä on pilvin pimein television kykyohjelmissa ja Holiday Innien loungeissa pitkin ja poikin Amerikkaa. He pystyvät kantamaan melodian moitteettomalla äänensävyllä, osuvat kaikkiin korkeisiin säveliin terävästi, mutta eivät pysty ilmaisemaan laulun täyttä emotionaalista sisältöä. He eivät osaa laulaa syvällisesti.”
Bruce Springsteen: Born to run, s 525-26.
http://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/arviot/2792297/Kirjaarvio+Bruce+teki+kirjan+vanhemmuudesta+rockista+ja+masennuksesta
http://www.savonsanomat.fi/kulttuuri/kirjat/Bruce-Springsteen-Born-to-Run/844677
http://blogit.image.fi/merkintoja/bruce-springsteen-born-to-run/
https://en.wikipedia.org/wiki/Bruce_Springsteen
Mykistävä soolo, pikemminkin jumalallinen kuin inhimillinen.
https://www.youtube.com/watch?v=IxgY9eEFiYM
Peter Green & Fleetwood Mac
I've Got A Mind To Give Up Living / All Over Again
Live In The Warehouse, New Orleans, LA
01/31/70, Author: BB King
Satunnainen kommentaattori kirjoitti: ‘Now, you know, if you didn't already, why Peter Green was considered by his musical peers to be the finest Blues guitar player in England in 1970. Not Page, not Clapton, not Beck; the Green God.....’
Kalle Haatanen - Aiheuttaako sosiaaliturva riippuvuutta?
https://areena.yle.fi/1-4170682
Perinteisesti sosiaali- ja terveyspolitiikan tehtävän on ollut markkinariippuvuuden vähentäminen. Kun markkinatalous on eri tavoin kolhinut ihmisiä, heidän tilannettaan on pyritty parantamaan erilaisilla tulonsiirroilla ja palveluilla.
Nyttemmin on alettu pohtia myös sitä mitä kaikkea hyvinvointivaltio ja sen sosiaalipolitiikka tekee ihmisille. Voiko olla myös niin että hyvinvointivaltio tuottaa myös itse osan ongelmista? Hyvinvointivaltiota kritikoivaa keskustelua on viime vuosina ollut monessa massa, myös Suomessa. Suomessakin on alettu epäillä, että sosiaaliturva voisi passivoida ihmisiä ja tehdä heistä sosiaaliturvariippuvaisia.
Köyhyyttä ja sosiaaliturvaa pitkään tutkinut Tampereen yliopiston sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari on sanoo, että Suomessa ei ole varsinaista köyhyyskulttuuria. Tutkimuksia ei ole löytynyt yhtään sukua, joka sukupolvesta toiseen rakentaisi elämänsä sosiaaliturvan varaan.
Saaren mukaan Suomen hyvinvointivaltion keskeinen kysymys on se, miten sosiaalimenojen kustannusten kasvun hillintä voidaan tehdä järkevällä tavalla.
Sosiaalimenot ovat kasvaneet vuoden 2008 jälkeen on kasvaneet 20 miljardia ja saaman aikaan bruttokansantuote on kasvanut vain saman verran. Suomalaiset sosiaalietuudet eivät ole mitenkään erityisen anteliaita. Ongelma on siinä että tulosiirtoja saavien määrä on kasvanut.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Juho_Saari
http://blogs.uta.fi/kirjasto/2017/03/23/tup-avoin-kirja-sosiaaliturvariippuvuus-sosiaalipummit-oleskeluyhteiskunnassa/
https://www.aamulehti.fi/kotimaa/professori-vapaaehtoisesti-viimeisen-turvan-varassa-elavia-sosiaalipummeja-ei-juuri-ole-24363397/
[....]
POZZO: Mutta hän on mykkä.
VLADIMIR: Mykkä!
POZZO: Täysin! Hän ei voi edes valittaa.
VLADIMIR: Mykkä! Mistä lähtien?
POZZO: [Äkkiä raivoissaan] Älkää kiusatko minua noilla jutuillanne ajasta! Se on järjenvastaista! Mistä lähtien! Yhtenä päivänä, eikö se riitä teille, yhtenä samanlaisena päivänä kuin muutkin päivät hänestä tuli mykkä, yhtenä päivänä minusta tuli sokea, yhtenä päivänä meistä tulee kuuroja, yhtenä päivänä me synnymme, yhtenä päivänä me kuolemme, samana päivänä, samalla hetkellä, eikö se riitä teille? [Maltillisemmin] He synnyttävät hajareisin haudan päällä, päivä paistaa hetken, sitten on taas yö. [Vetää köydestä] Eteenpäin!
[....]
Samuel Beckett: Godota odottaessa, s. 134-35.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Samuel_Beckett
https://fi.wikipedia.org/wiki/Huomenna_h%C3%A4n_tulee
https://en.wikipedia.org/wiki/Samuel_Beckett
http://www.kiiltomato.net/samuel-beckett-godota-odottaessa/
http://www.skenet.fi/artikkeli/11/09/godota-odottaessa
http://www.ts.fi/kulttuuri/nayttamotaide/257976/Esitys+kuin+vanha+ystava
“Sanon, että ihmisen on oltava näkijä, tehtävä itsestään näkijä.
Runoilija tekee itsestään näkijän sekoittamalla kaikki aistinsa pitkäkestoisesti, perinpohjaisesti ja järjestelmällisesti. Tutustumalla kaikkiin rakkauden, kärsimyksen ja hulluuden muotoihin: hän etsii itseään, ammentaa itsestään kaikki myrkyt ja säilyttää niiden ydinmehut. Harjoittamalla sanoinkuvaamatonta kidutusta, johon hän tarvitsee kaiken uskon, kaiken yli-inhimillisen voiman ja jonka kuluessa hänestä tulee ennen kaikkea suuri sairas, suuri rikollinen, suuri kirottu – ja korkein Tietäjä! - Hän saavuttaa tuntemattoman! Kehitettyään jo ennestään rikasta sieluaan enemmän kuin kukaan toinen! Hän saavuttaa tuntemattoman, ja vaikka hän taas menettäisi järkensä eikä ymmärtäisi näkyjään, niin ainakin hän olisi nähnyt ne! [....]
On väärin sanoa. Minä ajattelen. Vaan pikemminkin: Joku ajattelee minun kauttani.”
Arthur Rimbaud kirjassa J. K. Ihalainen: Ainoa ainoa ainoa elämä, 2012, s. 13-14.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Arthur_Rimbaud
http://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/arviot/420656/Legenda+saadyttomasta+lapsinerosta
“Päiväni on täysi; jätän Euroopan taakseni. Meri-ilma polttaa keuhkojani; kadotetut ilmanalat parkitsevat nahkani. Uida, pureksia heinää, metsästää, ennen muuta poltella; juoda viinoja; vahvoja kun kiehuva metalli – niin kuin tekivät nuo hyvät esi-isät tulien ympärillä.
Palaan takaisin jäsenet rautaisina, iho mustana, silmät hurjina: naamiostani minut luetaan väkevään rotuun. Minulla on kultaa: olen joutilas, ja raaka.”
Arthur Rimbaud kirjassa J. K. Ihalainen Ainoa ainoa ainoa elämä, 2012, s. 93.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Arthur_Rimbaud
http://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/arviot/420656/Legenda+saadyttomasta+lapsinerosta
“...Yksinäisyys on pahaksi tässä maailmassa.
Henkilökohtaisesti, henkilökohtaisesti kadun vain kahta asiaa. Sitä etten ole naimisissa ja ettei minulla ole lapsia. Elän pahinta mahdollista rangaistusta: olla vailla muita ihmisiä, olla ulkopuolinen. Mitä tässä sovituksessa on järkeä ellen voi, jonain päivänä, ennen kuin olen liian vanha, asettua asumaan miellyttävään, keskiluokkaiseen ympäristöön, jossa minulla on oma perhe, oma poika, jolle omistan loppuelämäni kasvattamalla häntä oman makuni mukaan.”
Arthur Rimbaud kirjassa J. K. Ihalainen Ainoa ainoa ainoa elämä, 2012, s. 90.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Arthur_Rimbaud
http://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/arviot/420656/Legenda+saadyttomasta+lapsinerosta
Minun on mahdotonta selvittää, missä määrin näyttelin roolia, joka minulle oli kirjoitettu. Tarkoitan sitä pääkallosormusta, lohjennutta hammasta ja silmämeikkiä. Puolittainko? Luullakseni ihmisen julkinen persona, imago, kuten sitä kutsuttiin, on kuin pallo jalassa. ihmiset pitävät minua jatkuvasti jonain pirun narkkarina. Luovuin huumeista ja 30 vuotta sitten! imago on pitkä varjo. Se näkyy auringon laskettuakin. Käsittääkseni se johtuu osaksi siitä, että jos ihmistä painostetaan voimakkaasti olemaan tietynlainen henkilö, hän muuttuu sellaiseksi, ehkä, tiettyyn pisteeseen asti, sen verran kuin pystyy sietämään. On mahdotonta olla päätymättä sen parodiaksi, mitä kuvitteli olevansa.
Minussa on jotakin, joka haluaa kiihdyttää tuota piirrettä muissa ihmisissä, koska tiedän sen piilevän jokaisessa. Sisälläni on demoni, ja se demoni on kaikissa muissakin. Saan ainutlaatuisen naurettavaa palautetta – hyvää toivottavat ihmiset lähettävät minulle pääkalloja kuorma-autolasteittain. Ihmiset rakastavat tuota imagoa. He loihtivat minut mielikuvituksessaan, he tekivät minut ja loivat kansan sankarin. Jumala heitä siunatkoon. Ja minä puolestani teen parhaani tyydyttääkseni heidän tarpeensa. He toivovat minun tekevän asioita, joihin eivät itse pysty. Heidän on hoidettava työnsä, heidän on elettävä, he ovat vakuutusasiamiehiä.... mutta samaan aikaan heidän sisällään on raivoava Keith Richards. Kun kyse on kansan sankarista, kansalla on hänelle käsikirjoitus valmiina, ja on parasta toimia sen mukaisesti. Tein siinä suhteessa parhaani. Ei ole mitenkään liioiteltua sanoa, että elin pohjimmiltani lainsuojattoman tapaan. Ja minusta tuli sellainen! Tiesin olevani jokaisen listalla. Minun olisi tarvinnut vain luopua tavoistani, niin olisin ollut reilassa, mutta siihen en pystynyt.
Keith Richards kirjassa Elämä s. 369-70.
https://en.wikipedia.org/wiki/Life_(Keith_Richards)
http://www.kouvolansanomat.fi/Kulttuuri---Kirjat/2010/12/30/Rockin%20kaikki%20paheet%20yksiss%C3%A4%20kansissa/2010210212752/54
[....]
Minusta on aina tuntunut, että olen joutunut ennemminkin taistelemaan teknologian kanssa, kuin että siitä olisi ollut apua. Ja siksi asioiden tekemiseen on kulunut niin paljon aikaa. [Rob] Fraboni [tuottaja, miksaaja] on joutunut käymään sen kaiken läpi, sen käsityksen, että jos rumpusettiin ei kiinnittänyt viittätoista mikrofonia, ei tiennyt mitä oli tekemässä. Sitten basisti häädettiin kauemmas, ja kaikki olivat omissa karsinoissaan ja kopeissaan. Ja vaikka soitetaan isossa tilassa, sitä käytetä lainkaan hyödyksi. Tämä eristäytyminen sotii koko rock and rollin ideaa vastaan: joukko tyyppejä saa jossain huoneessa aikaan soundin ja tallentaa sen. Sen soundin he tekevät yhdessä, eivät erillään. Kaikki se myyttinen paskanjauhanta stereosta ja high tehcistä ja Dolbysta, se on yksinkertaisesti täysin vastoin koko sitä ydintä, josta musiikissa on kyse.
Kenelläkään ei ollut munaa lähteä purkamaan hommaa. Aloin miettiä, mikä minut oli alunperin saanut tekemään musiikkia? Ja niitä jätkiä, jotka tekivät levyjä yhdessä huoneessa kolmella mikrofonilla. Eivät he äänittäneet jokaista pientäkin rumpujen ja basson inahdusta. He äänittivät huonetta. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Sellainen vaikeasti määriteltävä asia kuin innostus, henki, sielu, miksi ikinä sitä kutsutaankaan: miten se mikitetään? Levyt olisivat voineet olla paljon parempia 80-luvulla, jos olisimme tajunneet pysytellä vanhassa emmekä olisi antaneet teknologian vetää itseämme nenästä.
Keith Richards kirjassa Elämä, s. 521-22.
https://en.wikipedia.org/wiki/Life_(Keith_Richards)
http://www.kouvolansanomat.fi/Kulttuuri---Kirjat/2010/12/30/Rockin%20kaikki%20paheet%20yksiss%C3%A4%20kansissa/2010210212752/54
“....[Mick Jagger].... soitti, ja hänellä oli kiireellistä sanottavaa: Tony Blair vaati minua ottamaan vastaan ritariuden. Ystävä kallis, voit kieltäytyä ihan mistä tahansa, oli minun vastaukseni hänelle. Jätin asian siihen. Oli käsittämätöntä Mickiltä suostua siihen, hänen uskottavuutensa oli mennyttä. Soitin Charlielle. Mitä tämä paskanjauhanta jostain ritariudesta oikein tarkoittaa? Charlie kysyi, että enkö tiennyt, että Mick oli aina toivonut sitä. Sanoin, että ei, en ollut tiennyt. Se ei ollut koskaan tullut mieleenikään. Olinko tulkinnut ystäväni väärin? Se Mick, jonka kanssa vartuin, se tyyppi olisi käskenyt yhteiskuntaa tunkemaan perseeseensä kaikki pikku kunnianosoituksensa. Kiitos todella paljon, mutta ei kiitos. Se on alentavaa. Sellaisia sanotaan kunnianosoituksiksi, mutta meitä on kunnioitettu tarpeeksi. Yleisö on kunnioittanut eitä. Miten voi ottaa vastaan kunnianosoituksen järjestelmältä, joka yritti laittaa meidät telkien taakse pikku jutuista? Jos sellaisen voi antaa anteeksi niin....sanonpa vain. Mickin luokkatietoisuus oli tullut enemmän ja enemmän ilmiselväksi matkan varrella, mutta en ikinä olisi uskonut, että hän olisi langennut sellaiseen paskaan. Se saattoi jälleen olla yksi LSV-kohtaus, lead vocal syndrome [laulusolistin syndrooma].
Koska päivämäärissä oli sekaannus, Mick sai kuningattaren sijasta Charlesin, kruununperijän, taputtamaan olkapäitään, mikä mielestäni tekee hänestä pikemminkin rakin kuin ritarin. Toisin kuin monet juuri ritareiksi lyödyt, hän ei sentään vaadi itseään kutsuttavan sir Mickiksi. Mutta pilailemme sillä kyllä hänen selkänsä takana. Minusta ei tule lordi Richardsia, vaan kuningas Rickhard IV, niin että IV lausutaan kirjaimin [IV = intravenous ‘suonensisäinen]. Se olisi kohtuullista. Siitä vaan, antaa tulla vain. Richard Suonensisäinen, hyvinhän se minua kuvaa.”
Keith Richards kirjassa Elämä, s. 540-41.
https://en.wikipedia.org/wiki/Life_(Keith_Richards)
http://www.kouvolansanomat.fi/Kulttuuri---Kirjat/2010/12/30/Rockin%20kaikki%20paheet%20yksiss%C3%A4%20kansissa/2010210212752/54
“Loppuvuodesta 1984 sattui harvinainen tapaus – Charlie näytti yhden rumpaliniskuistaan, iskun, jonka olen nähnyt pari kertaa, ja se on tappava, siinä on pelissä paljon tasapainoa ja ajoitusta. Hänen täytyy vain olla tosi ärsyyntynyt. Tällä kertaa iskun sai Mick. Olimme Amsterdamissa erään tapaamisen takia. Mick ja minä emme olleet kovin hyvissä väleissä silloin, mutta ehdotin kuitenkin, että lähtisimme ulos. Lainasin hänelle takin, joka minulla oli ollut päällä, kun olin mennyt naimisiin. Palasimme hotellille siinä viiden maissa aamulla, ja Mick halusi soittaa Charlielle. Yritin kieltää häntä soittamasta siihen aikaan aamuyöstä, mutta hän soitti silti ja sanoi: ‘Missä mun rumpali luuraa?’ Ei vastausta. Mick sulki luurin. Istuimme Mickin kanssa vielä alas, aika vittuuntuneina – kun Mick juo, hän on mennyttä –, ja noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua oveen koputettiin. Se oli Charlie Watts, Savile Row’lta ostetussa puvussaan, täydellisessä asussa, solmio, parta ajettuna, koko vitun setti. Haistoin hänen partavetensä! Avasin oven, eikä hän edes vilkaissut minuun vaan käveli suoraan ohitseni, kävi käsiksi Mickiin ja sanoi ‘Älä enää koskaan kutsu minua sinun rumpaliksesi.’ Sitten hän nosti Mickin takkini kauluksesta ylös ja iski oikean koukun. Mick kaatui pöydälle, savulohitarjottimen päälle, ja liukui avointa ikkunaa kohden. Sen alla oli kanaali. Kelasin, että tämäpä vasta hyvä juttu, mutta sitten tajusin, että hänellä oli yllään häätakkini. Tartuin takinliepeeseen ja sain Mickin kiinni juuri ennen kuin hän olisi pudonnut Amsterdamin kanaaliin. Kesti vuorokauden saada Charlie rauhoittumaan. Luulin, että olin jo onnistunut, kun saatoin hänet huoneeseensa, mutta kahdentoista tunnin päästä hän hoki vieläkin: ‘Vittu mä meen takas ja lyön sitä uudestaan.’ Se mies ei yleensä helpolla ärsyynny. ‘Miks sä estit sen?’ Se oli mun takki, Charlie, siksi!”
Keith Richards kirjassa Elämä, s. 465.
https://en.wikipedia.org/wiki/Life_(Keith_Richards)
http://www.kouvolansanomat.fi/Kulttuuri---Kirjat/2010/12/30/Rockin%20kaikki%20paheet%20yksiss%C3%A4%20kansissa/2010210212752/54
Sauli Niinistö fanittaa Paul Austeria. Narsistinen pintaliitäjä siinä ihailee toista narsistista pintaliitäjää. Mutta minä en ihaile eivätkä ihaile eräät muutkaan. Linkissä hulvattoman pureva, älykäs ja monipuolinen Auster-kritiikki Maaria Ylikankaalta, jonka ‘luutii’-blogipostaus on ei ainoastaan mahdollinen vaan todellinen totuus Paul Austerista.
Austermainen pintaliito, miten taitavaa, ‘postmodernia’ narratiivi-kikkailua tahansa, on ja pysyy pintaliitona eikä se siitä muuksi muutu, vaikka sitä miten analysoitaisiin. Tekotaiteellisen, onton ja kliseemäisen ‘Illuusioiden kirjan’ kesken jätettyäni en koske Austeriin enää kolmen metrin kepilläkään. Lillukoon kirjailija kekseliäässä mutta haukotuttavan tyhjässä ja itsetyytyväisessä narsismissaan kuin muovinen Buddha.
http://www.luutii.ma-pe.net/maailman-keskinkertaisin-nero/
“Harvoin olen kokenut yhtä valtavaa kuilua oman makuni ja hyvän maun välillä kuin Austerin tapauksessa. Miksi juuri Auster, miksi ei joku muu, vaikka Louise Erdrich? Don DeLillo? Annie Proulx? David Foster Wallace? Cormac McCarthy? Jayne Anne Philips? Thomas Pynchon?
Sattumuksia Brooklynissa (The Brooklyn Follies, 2005) saattaa olla yksi vastenmielisimpiä lukukokemuksiani. Venytin sietokykyäni sivukaupalla ennen kuin jätin kirjan kesken. Olin valmis tekemään töitä, koska arvostelujen mukaan kirjan piti olla vähintään loistava. Minusta se oli tylsä ja perustui samoille maneereille kuin kaikki Austerin aiemmat kirjat. Ja millä itserakkaudella kirja vaaliikaan ainoaa aforistista oivallustaan, oikein tähdennellen. En jaksanut edetä sinne saakka, jossa mise-en-abyme, kirja-kirjassa -rakenne, paljastuu.
Austerin kirjoissa seikkailee aina joku pahvi-Pauli (kirjailijan tekstuaalinen kaksoisolento), jonka bongaaminen on yhtä miellyttävää kuin olisi löytää Norman Batesin kuivahtanut äiti-kalmo kellarista. Äiti murensi Batesin persoonallisuuden samalla kammottavalla tavalla kuin austerproosassa kummitteleva doppelgänger tuntuu murentavan kirjallisuuden sielun. Lukija näkee omin silmin, kuinka kirjallisuus luulee hetken olevansa yhtä kuin Auster. Jos sitä ei usko, jos näky on kauhistuttava, ei pysty lumoutumaan.
Annan Austerille jälleen mahdollisuuden, vaikka Talvipäiväkirja (Winter Journal, 2012) ei olekaan hyvä kirja juuri kenenkään muun kuin HS:n Suvi Aholan mielestä. Minua ei pelota, vaikka Guardianin J. Robert Lennonin mielestä kirja on niin surkea, että sen ainoat hyvät katkelmat eivät ole edes Austerin kynästä, vaan hänen vaimonsa, Siri Hustvedtin, kirjaan kirjoittamia pikku huomioita. Lennon kirjoittaa: “Winter Journal’ is a terrible book – the kind of self-indulgent, ill-conceived, and poorly-edited disaster that makes you doubt whether or not you could truly have liked the works that preceded it”.
[.......]
Suuressa amerikkalaisessa perinteessä Auster on sekä mannermainen postmodernisti että Philip Rothin maskuliinisen monumentaaliproosan jatkaja.Hän ei kuitenkaan ole tuonut mitään uutta proosan taiteeseen. Vuosien varrella hänestä on sukeutunut pesunkestävä viihdekirjailija, jonka proosa vilisee intertekstuaalista dekoraatiota. Kaivautuessaan napansa syvyyksiin Auster tuo sieltä esille yhden itseään muistuttavan maatuskanuken toisensa jälkeen, ja mitä syvemmälle mennään, sitä pienemmiksi käyvät puu-ukot. Jollakin hyvin ironisella tavalla Auster on sukupolvensa ääni – ja häntä kiittävä kritiikki voi vain onnitella itseään.”
https://fi.wikipedia.org/wiki/Paul_Auster
https://fi.wikipedia.org/wiki/Maaria_Ylikangas
‘Paras propaganda ei ole propagandaa’.
https://areena.yle.fi/1-4191685
Kolmannen maailman puheenvuoroja - Kiinan soft power eli pehmeä vaikuttaminen.
Maailmanpolitiikan arkipäivää: Euroopan vasemmiston rappio ja toivo.
https://areena.yle.fi/1-4191684
Kuuntele etenkin Tuomas Nevanlinnan ajatuksia ohjelman lopulla. Ne ovat parasta poliittisfilosofista analyysia tästä aiheesta.
“Jos ajattelen käyttäjiä, niin en usko, että kukaan ikinä ajattelee että nyt mun pitää käyttää näitä aineita sen ja sen takia, vaan he käyttävät niin kuin normaalit ihmiset juovat kahvia. Addiktiiviset ihmiset aloittavat päivänsä piikillä: se on tapa jolla selvitä hengissä olemisesta. Se on jo osa minua, identiteetistä ei voi erottaa addiktiota pois, se ei ole mikään ylimääräinen näppylä vaan... no, nämä vertaistukea hakevat sanovat sen hirveän hienosti: ‘Olen Matti, narkomaani.’ He ovat hyväksyneet sen että identiteetin ja addiktion suhde on yhden suhde yhteen.”
Raila Leppäkoski kirjassa Martti Anhava: Romua rakkauden valtatiellä – Arto Mellerin elämä s. 302.
*
Onko, kuten Raila Leppäkoski edellä kuvailee ja perustelee, identiteetin ja addiktion suhde yhden suhde yhteen? Toisin sanoen olenko yhtä kuin addiktioni? Itse vastaan, etten ole – olen paljon muutakin, vaikka addiktioni jopa dominoisi identiteettiäni. Jos olisin vain ja ainoastaan yhtä kuin riippuvuuteni, en voisi olla muuta kuin addikti, en voisi elää ‘ilman’ päihteitä, tosin sanoen ilman että addiktio rajaisi olemiseni, ajatteluni ja elämäni täysin tietyn riippuvuusvankilan sisälle, jopa täysin päihteettömästi eläessäni. Kerran addikti, aina addikti?
Tämä väite saattaa päteä tietyin varauksin Arto Melleriin, mutta itse olen asiasta hieman eri mieltä. Väitän, että on mahdollista käydä ainakin ‘lomalla’ tuon vankilan ulkopuolella – jopa pitkillä lomilla.
Identiteettiä, mitä sillä sitten lopulta tarkoitetaankaan, jos mitään, voi pitää monen taipumuksen ‘illusorisena’ summana eikä sitä ei voi palauttaa yhteen yksittäiseen taipumukseen, olipa tuo taipumus sitten ihmisen toimintakykyä vahvasti edistävä tai heikentävä.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Arto_Melleri
http://www.kymensanomat.fi/Kulttuuri---Kirjat/2011/10/04/Matkakertomus%20kirotun%20rytmin%20viidakosta/2011312092025/55
http://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/arviot/257958/Aina+taysilla
https://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_Anhava
Pääkallolipun alla
Sain pestin aavelaivaan
nimeltä ‘L’Heroine’,
ja alla mustan taivaan
näin sen painuvan aaltoihin
Älä luota tähtiin yössä,
niiden valo on lainaa vaan.
Jokainen maksaa laulujen lunnaat
omasta pussistaan
Tänne saakka on tultu
pääkallolipun alla,
ja vasta sun luona
mä löysin sataman
Mä oon maistanu kyynelten suolaa,
ja naurun hopeaa!
Mä oon vetäny kaikkea krääsää...
no, hidasta, nopeaa!
Sain pestin aavelaivaan
nimeltä ‘L’Heroine’,
ja alla mustan taivaan
näin sen painuva aaltoihin
Tänne sakka on tultu
pääkallolipun alla,
ja vasta sun luona
mä löysin sataman
Arto Melleri: Johnny B. Goethe [1988] - Runot, s. 314.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Arto_Melleri
https://plaza.fi/lukeminen/arto-melleri-runot/
Laituri
Helähtää, vilun celesta.
Syysilta, saunavastankostea, sakenee
vihreä hämärä... istun
madonsyömällä laiturilla, yksin, ja sorsapoikue
ui keltaisen ruovikon suojaan,
sen vanavesi ohenee, katoaa, ja järven pinta
on tyyni taas. Kuin platinaa.
Kajahtaa, kaksi laukausta.
Niin kuin airot läjähtävät veteen,
tältä tutulta rannalta
on silmänräpäyksen matka Tuntemattomalle,
veden kalvossa kelluu sininen sulka,
poikue räpiköi pakoon
henkensä hädässä. Äiditön.
Helähtää, vilun celesta.
Istun madon syömällä laiturilla, yksin,
kuuntelen laukauksia kaukaa, haistelen
ruudin ja saunan savuja.
Surun heleys tummuvaa taivasta vasten,
tuuli, liikkumaton. Kuin vaate iholla.
Arto Melleri: Mau Mau [1982] - Runot, s. 240.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Arto_Melleri
https://plaza.fi/lukeminen/arto-melleri-runot/
Ei voi mitään. Minä rakastan tätä piisiä ja tätä esitystä. Tulen takuuvarmasti iloiselle tuulelle tätä kuunnellessani ja katsellessani. Paul McCartney Tokiossa 2013 ja keikan aloittava Beatles-klassikko Eight Days a Week.
https://www.youtube.com/watch?v=JELULTSzjWw
https://fi.wikipedia.org/wiki/Eight_Days_a_Week
https://en.wikipedia.org/wiki/Eight_Days_a_Week
Vai ei Beatles säveltänyt heavy-poppia? Kyllä vain: Day Tripper. Paul McCartney, Tokio 2013. Tätä on jopa Jimi Hendrix joskus esittänyt keikallaan.
https://www.youtube.com/watch?v=HB6pVG2OmVU
https://fi.wikipedia.org/wiki/Day_Tripper
https://en.wikipedia.org/wiki/Day_Tripper
Ja sitten lähti Tom Petty: RIP.
En ole mikään Tom Pettyn fanittaja, mutta jotain merkillisen vetoavaa tässä pääosin yllätyksettömän keskitempoisessa joskin aivan erityisen henkilökohtaisella näkemyksellä esitetyssä: orkesteroidussa, sovitetussa ja tuotetussa musiikissa on; en tiedä mitä, mutta vaikuttavaa se on, jos sitä alkaa kärsivällisesti kuuntelemaan.
Pettyssä on avoimen yksinkertaisella tavalla ‘rehellistä’ karismaa ja hänen bändinsä on huippuluokkaa, esiintynyt mm. Johnny Cashin ‘American II: Unchained’ albumin taustayhtyeenä. Etenkin tuottaja Jeff Lynnellä on toki ollut ‘jotain’ [eikä ihan vähän] tekemistä sen kanssa, miltä Pettyn laulut on saatu kuulostamaan, mutta tärkein tekijä menestyksessä on, ehkä hieman paradoksaalisesti, Petty itse: kaikin puolin tavalliselta vaikuttava naapurinpoika, jossa ei luulisi olevan mitään kiinnostavaa. Mikä tässä tyypissä ja hänen lauluissaan vetoaa? Siihen on vaikea vastata, senkin vuoksi, että ‘oikea’ vastaus löytyy lopultakin vain kuuntelemalla ja eläytymällä - jättämällä analysoinnit sikseen. Silti haluaisin selvittää, miksi tämä melko yllätyksetön musiikki ei olekaan tylsää vaan - ?
https://www.youtube.com/watch?v=pCBsY-EnC7U&t=1617s
Tom Petty & The Heartbreakers Live from Gatorville (HD)
Tom Petty and the Heartbreakers return to Gainesville, Florida where it all started, to play their first hometown show in 13 years. The band performs songs from their three-decade career, including rarely played gems, influential covers, and songs from Petty's recent solo album, Highway Companion. Stevie Nicks joins on stage for several songs.
https://en.wikipedia.org/wiki/Tom_Petty_and_the_Heartbreakers
Lapsellisuuttaan seksuaaliradikaalit luulivat, että ihmisen sukupuolivietti on lempeä ja harmoninen, kunhan se vain vapautetaan turhista rajoituksista. Todellisuudessa se on väkevä ja arvaamaton mahti, joka voi aiheuttaa kärsimystä, tuhoa ja kaaosta siinä missä onnea ja nautintoakin. Seksin harrastaminen ei koskaan voi olla yhtä arkista kuin kättely tai vesilasillisen juominen. Tässä mielessä auktoriteetit, jotka ovat pyrkineet rajoittamaan seksuaalisuutta mielivaltaisilta tuntuvin siveyssäädöksin, ovat ymmärtäneet sen luonteen paljon syvällisemmin kuin ne, jotka kuvittelivat muovaavansa sen järkeväksi, helpoksi ja demokraattiseksi.
Timo Hännikäinen esseessään ‘ Seksuaalisen vallankumouksen jälkeen’ kirjassa ‘Mitä mieltä Suomessa saa olla – suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit’, s. 214-15.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Mit%C3%A4_mielt%C3%A4_Suomessa_saa_olla
http://www.minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=1150
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=3908
Mikä olikaan mielipiteesi blues-rockista?
https://www.youtube.com/watch?v=S1rV91_jaGg aika huikeita biisejä. Itseeni iski esimerkiksi kappaleet Angel Blues, Blind Willi McTell ja Ventilator Blues.
Wentus blues band on Kokkolalainen taustabändi, joka kiertelee maailmaa ja tekee keikkoja blues ja rock-legendojen kanssa. Ja tekee musaa tietenkin myös omalla kokoonpanolla.
Ylellä mielenkiintoinen dokkari liittyen tuohon levyyn:
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/05/03/wentus-blues-bandin-family-meeting-20-vuotta-suomibluesia-legendoilla
Tällaisessa musiikissa on jotakin niin ''alkukantaista''.
Ja ventilator blues parhaimmistoa myös.
Blues-rockia olen kuunnellut paljon ja Wentus Blues Bandia arvostan. Dokumentin olen katsonut Areenasta.
Universalismista nominalismiin ja sosiaaliseen kostruktivismiin
I
Kun kritisoin gender-feminismiä kritisoin itse asiassa sosiaalista konstruktivismia ja siten myös relativismia. Gender-feminismi on vain yksi sosiaalisen konstruktivismin ilmenemismuodoista. Perimmältään kyse on yhdestä filosofian tärkeimmistä ellei kaikkein tärkeimmästä ongelmasta eli järjen käyttöön sisältyvästä erimielisyydestä/ristiriidasta/kahtiajaosta, joka sai alkunsa jo Aristoteleen empiristis-nominalistisesta kritiikistä Platonin rationalistis-universalistista ideaoppia kohtaan. Myöhäiskeskiajalla puhuttiin universalismi-nominalismi-kiistasta, joka on sittemmin vuosisatojen kuluessa päätynyt/päättynyt? nominalismin hegemoniaksi.
En siis tuskaile niinkään äärifeministien älyttömyyksiä [‘autoritaarista relativismia’] vastaan kuin yritän päästä jonkinlaiseen ‘sielunrauhaan’ sosiaalisen konstruktivismin [relativismin, skeptisismin] ja käsiterealismin [laajemmin: empirismin ja rationalismin ~ nominalismin ja universalismin] välisessä kiistassa.
Valitettavasti tiedän tasan tarkkaan, että pysyvää [siis kuviteltua] mielenrauhaa ei filosofi tässä asiassa voi saada tekemättä 1] loogista argumentaatiovirhettä [päättelyn premisseissä on virhe (ihmisoikeudet ovat muka keskenään ristiriidattomia ja voivat koskea kaikkia ihmisiä yhtäläisesti) tai premissit/perustelut ovat riittämättömiä (kuten lopulta aina käy; esim. Platon Theaitetos)]: pidän tätä etenkin liberalistisen argumentaation heikkona kohtana] tai 2] dogmaattista valintaa, jota ei perustella vaan joka oletetaan annettuna rationaalisena perustana [jolloin kyseessä voi olla myös ahdasmielinen ennakkoluulo tai ylipäätään mikä tahansa hegemoniapyrkimys (nämä rationalistiset perustelut ovat itse asiassa ‘naamioituneita’ versioita sosiaalisesta konstruktivismista, esitettiinpä ne miten pätevinä ja universaaleina tahansa!)].
Tämä älyn käytön perimmäinen umpikuja ei siis ratkea lopullisesti mihinkään suuntaan ja [myös] sen vuoksi sitä kutsutaan filosofiseksi. Kiista sukupuolineutraalin parisuhteen laillistamisesta on vain tämän ongelman eräs monista käytännöllisessä elämässä vaikuttavista ilmenemismuodoista. Liberalismi on lähtökohdiltaan nominalistista lukuun ottamatta oletusta ihmisoikeuksien universaalisuudesta sekä ristiriidattomuudesta ja konservatismi rationalistista lukuun ottamatta kulttuuristen hegemoniapyrkimysten tunnustamista/vaikutusta.
Ja kuka onkaan uudemman ajan ‘nominalismin ~ skeptisismin~ relativismin ~ sosiaalisen konstruktivismin ~ postmodernismin ‘Isä’? – Tietenkin Nietzsche eli filosofi, jota olen lukenut eniten, mikä asiaintila jo itsessään sisältää minua kalvavan sisäisen ristiriidan. Joskus olen jopa toivonut, etten olisi ikinä ryhtynyt lukemaan filosofiaa ja ajattelemaan näitä asioita - - .
https://koppa.jyu.fi/avoimet/hum/menetelmapolkuja/menetelmapolku/tieteenfilosofiset-suuntaukset/konstruktivismi
https://koppa.jyu.fi/avoimet/hum/menetelmapolkuja/menetelmapolku/tieteenfilosofiset-suuntaukset/relativismi
https://koppa.jyu.fi/avoimet/hum/menetelmapolkuja/menetelmapolku/tieteenfilosofiset-suuntaukset/realismi
https://fi.wikipedia.org/wiki/Nominalismi
https://fi.wikipedia.org/wiki/K%C3%A4siterealismi
https://en.wikipedia.org/wiki/Gender_feminism
II
Perspektivisminsä ja tulkintaa korostavan skeptisisminsä vuoksi Nietzscheä voi kohtalaisen ongelmattomasti pitää tiedon suhteen nominalistina. Arvojen suhteen tilanne muuttuu ongelmallisemmaksi. Arvot ovat Nietzschelle nekin perspektisidonnaisia ja ikään kuin hegemonisen valtamentaliteetin luomuksia [näin ajatteli myös Marx ja myöhemmin individualistiselta pohjalta ‘nietzscheläisittäin’ Foucault] mutta silti arvojen [näin ymmärrän Nietzschen intention] pitäisi olla ‘enemmän’ kuin pelkkiä ‘muoti-ilmiöitä’, mikä merkitsee arvojen ‘eksistentiaalisen statuksen’ painottumista enemmän universaaliin suuntaan.
Tunnetusti Nietzsche hylkää kristilliset hyveet [usko, toivo ja rakkaus (joita ilmentää vääristyneesti N:n mielestä etenkin sääli)] ja haluaa palata homeerisiin hyveisiin [rohkeus, kunnia, vapaus, itsenäisyys, luovuus]. On huomattava, että Nietzschelle kristinusko on puhtaasti mentaalinen ilmiö, jonka ytimestä löytyy tietty tunnemaailma eikä hän pidä lainkaan olennaisena kristinuskoon liittyviä tiedollisia uskomuksia [Jumalan olemassaolon, ylösnousemus jne.] eikä tuhlaa aikaansa niiden kumoamiseen. Nietzschen mukaan kristinusko alkuperäisessä muodossaan on aina mahdollinen missä tahansa ja milloin tahansa, koska ihmisten mentaaliset ominaisuudet eivät muutu ajan myötä, ne vain painottuvat aatteellisten vaikutusten myötä eri tavoin eri ihmisillä. Nietzsche ei itse koe kristinuskoa omien ihanteidensa, mentaliteettinsa ja älyllisen omantuntonsa mukaiseksi, pikemminkin päinvastoin.
Mutta moraalinen mentaliteetti oli/on paljon monimutkaisempi ja hankalampi asia kuin Nietzsche alunperin halusi kuvitella, vaikkei toki uusien arvojen luomista [jonka asetti (‘mahdottomaksi’) päätehtäväkseen] minään saneluhommana pitänytkään. Radikaalipietistisen kristinuskon kasvattina ja sittemmin radikaalina vastustajana Nietzsche halusi muuttua Homeroksen maailman sankarihyveiden radikaaliksi apostoliksi, mutta kuinkas sitten kävikään: 1889 tammikuussa Nietzsche syöksyi Torinon kadulla kuormansa näännyttämän hevosen kaulaan suojelemaan tätä isäntänsä raivokkailta ruoskaniskuilta: – kohtaus, josta Nietzsche ei enää henkisesti toipunut. Tähän psyykkiseen ja mentaaliseen romahdukseen päättyi Nietzsche sota myös kristinuskon säälimoraalia vastaan. Joku on joskus sanonut, että tähän hetkeen voidaan myös ajoittaa Nietzschen kristinuskon vastaisen draaman viimeinen repliikki: ‘Olet voittanut galilealainen’.
Tähänkö päättyy lopulta myös nominalistisen relativismin kanssa leikkivä voluntaristinen moraalipaatos: joko muiden tukahduttamiseen ‘autoritaarisen relativismin’ nimissä ja/tai arroganttiin itse/t/uhoon?
*
https://koppa.jyu.fi/avoimet/hum/menetelmapolkuja/menetelmapolku/tieteenfilosofiset-suuntaukset/konstruktivismi
https://koppa.jyu.fi/avoimet/hum/menetelmapolkuja/menetelmapolku/tieteenfilosofiset-suuntaukset/relativismi
https://koppa.jyu.fi/avoimet/hum/menetelmapolkuja/menetelmapolku/tieteenfilosofiset-suuntaukset/realismi
https://fi.wikipedia.org/wiki/Nominalismi
https://fi.wikipedia.org/wiki/K%C3%A4siterealismi
https://en.wikipedia.org/wiki/Gender_feminism
Kalle Haatanen - Miten yksilönvapaus toteutuu hyvinvointivaltiossa?
https://areena.yle.fi/1-4179148
Suomessakin on viime aikoina keskustelu siitä, kuinka paljon valtio voi puuttua kansalaisen elämään ilman että yksilönvapaus kaventuu. Länsimaissa on perinteisesti ajateltu, että valtion tehtävä on jakaa vapautta yksilöiden kesken tasa-arvoisella ja oikeudenmukaisella tavalla. Filosofi Ruurik Holm on pohtinut uusimmassa kirjassa valtion ja yksilönvapauden suhdetta.
Libertarismi lähtee siitä että yksiöllä on oikeus omistaa kaikki, mitä hän pysyy hankkimaan. Libertarismissa omistamisen vapaus on keskeisellä sijalla. John Stuart Millin klassinen liberalismi taas lähti siitä, että tärkeintä on yksilön kaikkien autonomisten elämänpyrkimysten edistäminen markkinatalouden kautta. Näiden pyrkimysten saavuttamisessa myös valtiolla on oma roolinsa. Kuitenkin klassisen liberalismin mukaan valtiovalta toimii parhaimmillaankin enemmistön diktatuurina ja myös tältä kansalaista pitää suojella.
Ruurik Holm sanoo, että meidän yhteiskunnassamme työelämän muutos tuottaa ongelmia myös yksilönvapauden kannalta. Isolla joukolla ihmisistä on huono työmarkkianarvo, ja heille työ ei tuota vapauksia vaan ahdistusta. Holmin mukaan kaikkien kansalaisten pitäminen mukana yhteiskunnassa olisi kuitenkin edelleenkin tärkeä päämäärä.
Miten yhteiskunta voi olla tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen puuttumatta silti liikaa kansalaisen elämään?
“Monet seikat materialistien [ateistien] käsityksissä loukkaavat minua. Heidän oppinsa ovat mielestäni turmiollisia, ja heidän pöyhkeytensä raivostuttaa minua. Jos heidän järjestelmästään voisi olla ihmiselle jotakin hyötyä, niin hyöty olisi lähinnä se, että ihminen saisi vaatimattomamman käsityksen itsestään. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että näin olisi. Kun he ovat kylliksi vakuuttaneet, että ihmiset ovat vain eläimiä, he esiintyvät yleensä ylpeinä ikään kuin olisivat todistaneet, että ihmiset ovatkin jumalia.”
Alexis de Tocqueville
Sitaatti Joonas Konstigin esseestä ‘Seksileikkejä neitsyiltä eli vapaa-ajattelun harhat’ kirjassa ‘Mitä mieltä Suomessa saa olla – suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit’, s 230.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Alexis_de_Tocqueville
https://en.wikipedia.org/wiki/Alexis_de_Tocqueville
https://fi.wikipedia.org/wiki/Mit%C3%A4_mielt%C3%A4_Suomessa_saa_olla
http://www.minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=1150
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=3908
Tämä haastattelu kannattaa kuunnella, sillä asiansa osaava tiedetoimittaja Pasi Toiviainen on perehtynyt huolella Esko Valtaojan uuteen kirjaan ja sen liioitteluihin. On toki myös huomattava, että Valtaoja kuuntelee kritiikin tarkkaan ja vastaa siihen omalta optimistiselta tulkintakantiltaan ihan vakavasti otettavalla ja jopa ymmärrettävällä vaan ei hyväksyttävällä tavalla. Miten suuresti eriävätkään eri tutkijoiden näkemykset esim. Rooman klubin tilastomallinnusten luotettavuudesta, pätevyydestä ja ennustearvosta! Näinkö tulkinnanvaraisia luonnontieteittenkin tulokset todella ovat!?
Valtaoja ratkaisee tieteen epävarmuuden [yli]optimistisella mentaliteetilla, ei suinkaan ns. tieteellisyydellä, jos sellaista kuin objektiivinen tiede nyt lopulta on edes olemassa muuna kuin hypoteettisena metodina, koska lopputulokset ovat havaintojen ja tutkimuksen tarkentuessa väistämättä paitsi muuttuvia myös kiisteltyjä.
Mutta jos ja kun tiedekin [teoriat, metodit, koejärjestelyt, teknologia] on väistämättä muutoksen alaista, niin ovatko optimismi ja pessimismi tieteen saavutusten ja seurausten suhteen sitten jotain pysyvämpää ja perustavampaa kuin itse tieteellisen prosessin tulokset? Jos ovat, niin eikö tiedeyhteisön auktorisoimaa tieteellisen metodin rajaamaa toimintaa voisi silloin pitää pikemminkin valistusoptimistisen mentaliteetin/hengen voimalla suoritettuna, gnostilaistyyppisiä pakanuskontoja muistuttavana, maagisena rituaalina kuin mahdollisimman emootioneutraalina, puolueettomana ja omaa rationaalista perustaansa reflektoivana tutkimusprosessina? Siltä tuntuu ainakin Esko Valtaojaa kuunnellessa.
Esko Valtaoja on tieteen pelastavaa ilosanomaa saarnaava profeetta, viis siitä ettei evoluutiota tutkivan luonnontieteen tuloksista ikinä tulla saavuttamaan yksimielisyyttä. Hänen tieteensä ytimessä eivät ole vain pelkät tosiasiat vaan ‘Iloiset Tosiasiat’. Toisin sanoen Valtaoja mainostaa tosiasioiden nimissä pikemminkin omaa persoonaansa ja mentaliteettiaan, omia arvojaan ja omaa henkilökohtaista ‘Optimismi’-agendaansa kuin mahdollisimman arvoneutraaleja tieteen tuloksia ja mahdollisimman arvoneutraalia tieteellistä asennetta, joka tietysti parhaimmillaankin on pelkkä utooppinen ideaali, jota tulkinnalliset ja jopa paradigmaattiset näkökulmakiistat kyseenalaistavat, mutta tuskinpa Valtoja haluaa tulla hyväksytyksi pelkästään asenteensa ja mentaliteettinsa vaan nimenomaan ‘tieteelle uskollisen objektiivisuuden’ vuoksi.
.......
https://areena.yle.fi/1-4215080
‘Avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja visioi kirjassaan ’Kohti ikuisuutta’ (Ursa, 2017) ihmiskunnan ja maailman tulevaisuutta. Hänen mukaansa maailmalla menee nyt paremmin kuin koskaan ja tulevaisuudessa vielä tätäkin paremmin. Taloudellinen kasvu ja teknologinen kehitys ovat parantaneet ihmisen elinoloja huimasti, ja niiden avulla ihmiskunta selviää myös tulevaisuuden haasteista – aina ilmastonmuutosta myöten. Vain kasvu voi pelastaa maailman, Valtaoja katsoo.
Kirjassaan Valtaoja antaa kyytiä kaiken maailman pessimisteille ja maailmanlopun ennustajille. Hän sanoo voivansa perustella omat optimistiset näkymänsä pessimistejä paremmin ja kehottaa näitä tutustumaan faktoihin. Hän on aidon tiedon ja ymmärryksen puolestapuhuja – mistä hyvästä hänet juuri äsken palkittiinkin vuoden 2017 Mensa-palkinnolla.
Tiedeykkösen tiedetoimittaja Pasi Toiviainen otti Valtaojan haasteen vastaan. Hän luki kirjan, kävi Valtaojan luennolla, ja tutustui faktoihin. Sitten optimisti ja pessimisti kohtasivat, pitkän keskustelun merkeissä.’
https://fi.wikipedia.org/wiki/Skientismi
https://fi.wikipedia.org/wiki/Gnostilaisuus
https://fi.wikipedia.org/wiki/Esko_Valtaoja
https://fi.wikipedia.org/wiki/Pasi_Toiviainen
“Monet seikat materialistien [ateistien] käsityksissä loukkaavat minua. Heidän oppinsa ovat mielestäni turmiollisia, ja heidän pöyhkeytensä raivostuttaa minua. Jos heidän järjestelmästään voisi olla ihmiselle jotakin hyötyä, niin hyöty olisi lähinnä se, että ihminen saisi vaatimattomamman käsityksen itsestään. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että näin olisi. Kun he ovat kylliksi vakuuttaneet, että ihmiset ovat vain eläimiä, he esiintyvät yleensä ylpeinä ikään kuin olisivat todistaneet, että ihmiset ovatkin jumalia.”
Tämä sama pätee myös tiettyihin fundamentalistisiin uskoihin. Ne korostavat ihmisen mitättömyyttä suhteessa Jumalaan, mutta ajatellessaan kuuluvansa ''ainoaan ja oikeaan'' uskoon, he eivät olekaan enää niin mitättömiä. Tämä johtuu tietenkin toiseudesta: meillä on jotakin, mitä muilla ei ole.
Pitää paikkansa. Sellaisia ihmiset ovat. Sellainen on ihmisluonto. Tavalla tai toisella rasistinen.
1
Ihan vain tekstikohdan retorisen tehon vaikuttamana valitsin kai liiankin provosoivan esimerkin Timo Hännikäisen esseekokoelmasta Kunnia, vaikka siitä löytyy nimenomaan harkittuja, tutkittuja ja pohdittuja analyyseja miehen roolista ja identiteetistä eri aikakausilta ja erilaisissa yhteiskunnissa. Toivon, että tämän kirjan lukee mahdollisimman moni itseään järkevänä pitävä kansalainen ymmärtääkseen paremmin, ei ainoastaan traditionaalisen miesidentiteetin rappiota ja sen syitä vaan myös sitä, mihin poliittisena korrektiutena tunnettu, perimmältään autoritaariseen relativismiin ajautuva, arvopluralistinen suvaitsevaisuus voi sokeassa liberalismissaan johtaa.
Jos nyt jostain haluan Hännikäistä kritisoida, niin se on ironian puute, sillä ihminen, joka ei milloinkaan käytä sekä ironiaa että itseironiaa, on vaarassa ajautua oman aatteensa dogmaattiseksi ja tosikkomaiseksi monumentiksi, joka alkaa ennen pitkää vaatimalla vaatia muilta arvonantoa. Jostain syystä tällaiset henkilöt eivät ymmärrä tai ainakin heillä on taipumus unohtaa, että aidon psykologisen auktoriteettiaseman voi saada vain vapaaehtoisen ja spontaanin arvostuksen kautta, ei pakottamalla muut tottelemaan ja matkimaan vain tiettyjä tarkoin kontrolloituja arvostuksia ja rituaaleja.
Tästä seikasta Hännikäinen fiksuna miehenä toki on tietoinen. Luultavasti hän kommentoisi minua toteamalla, että perinteisiin nojaavassa konservatiivisemmassa yhteiskunnassa ihminen sentään on kohtuullisen hyvin perillä siitä, mitä on järkevää pitää kunniallisena ja hyvänä, kun taas liberaalissa arvopluralismissa ihmiset poukkoilevat ajopuiden tavoin sekä omien useimmiten addiktioiksi muuttuvien halujensa että kaupallisesti ohjailtujen muodin oikkujen viemänä sinne tänne pitäen vapautena sellaista käytöstä ja elämää, jolla ei ole mitään muuta tarkoitusta ja päämäärää kuin jättimäisten suurpääomakeskittymien manipuloima näennäisen valinnanvapaiden illuusiolle perustuva oman nautinnon maksimointi. Hyvin kommentoitu, en muuta sano.
2
“[....] Aviomiehen arvostus on laskenut pohjalukemiin. Kuutisenkymmentä vuotta sitten isä tiesi kaiken, mutta nykyisen viihteen vakiinnuttamat perheenisän arkkityypit ovat Homer Simpson ja Al Bundy. Perheenisä esitetään lähes poikkeuksetta naurettavana, kömpelönä ja yksinkertaisena tohvelisankarina, jonka mieleen mahtuvat vain viina, penkkiurheilu ja parikymppiset naiset.
Modernin miehen haluttomuus vakiintua ei ihmetytä, kun luvassa on pelkkiä uhrauksia, joiden palkintona on perheen hajoaminen vaimon lähtiessä etsimään jännittävämpää elämää jälkikasvu mukanaan. Kun katson, millaisen tyrannian alaisena moni aviomies elää, minun on vaikea yksiselitteisesti tuomita niitä, jotka valitsevat irtonaisen poikamieheyden. Olen tavannut miehen, jonka vaimo lyö ja heittelee häntä tavaroilla, jos hän työpäivän jälkeen käy yhdellä kaljalla kaverinsa kanssa. [Vaimo itse epäilemättä soittaisi virkavallan paikalle, jos mies kerran edes korottaisi ääntään]. Tunnen miehiä, joille vaimo määrää kotiintuloajat, miehiä joiden velkakierre syvenee vaimon halutessa muuttaa parin vuoden välein suurempaan ja hienompaan asuntoon, miehiä jotka ex-puoliso yrittää kaikin keinon pitää erossa yhteisistä lapsista, miehiä joita uhataan avioerolla, jos he jäävät kiinni nettipornon katselemisesta. Hirvittävintä on huomata, kuinka sopuisasti he alistuvat näiden itsekeskeisten, oikuttelevien ja kaiken haluavien kotityrannien ikeeseen, vaikka heidän isoisänsä olisivat moista pomottelua kohdatessaan käskeneet akkaa pitämään kitansa kiinni ja huolehtimaan omista asioistaan.”
Timo Hännikäinen esseekokoelmassaan Kunnia, s. 190-91.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Timo_H%C3%A4nnik%C3%A4inen
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kunnia_(kirja)
Selkeää, tarkkaa, valaisevaa ja varsin miellyttävän kuuloista analyysia ja sanailua Martti Syrjältä koskien hänen sanoitustensa syntyprosessia Eppu Normaalissa.
https://areena.yle.fi/1-4226535
Kirjakerho - Eppu Normaali ja sanojen synty
Eivät nämä runoja ole, väittää Martti Syrjä yhtyeensä sanoituksista. Mutta ovat ne eräänlaista runoutta kyllä, hän jatkaa. Eppu Normaalin keulakuva Syrjä kertoo, kuinka laululyriikka saa alkunsa. Samalla hän muistelee lapsuutensa kirjailijakotia. Tämä Kirsi Kunnaksen ja Jaakko Syrjän poika taipuisi ehkä runoilijaksikin, niin vakuuttelee toimittaja Jani Tanskanen.
'Eteläpohjanmaalainen jyrsijä oli kuolemassa ja se oli huolestunut perinnönjaosta. Se oli sitä mieltä, että taloa ei saa myyrä’.
.......
“Miksi huumoria on olemassa?
Huumoritutkija Jarno Hietalahti näkee, että ihmiset ovat sopivalla tavalla vajavaisia huumorin kannalta. Jos täydellinen olento tietäisi maailmasta kaiken, tällaiselle oliolle maailmasta ei välttämättä löytyisi huumoria: ainakin jos oletetaan, että huumorin sydämessä pesii ristiriita, kuten useimmat alan tutkijat sanovat.
Kun täydellinen olento tietää ihan kaiken, hänelle ei myöskään tule vastaan humoristisia yllätyksiä. Ihminen on siis riittävän järkevä, mutta tarpeeksi vajavainen huumorin kannalta.
– Tätä myöten voisi sanoa, että huumori on oikeastaan yksi niistä keskeisistä piirteistä, joka tekee ihmisistä ainutlaatuisia olentoja. Se on meidän lajiominaisuutemme, joskaan ei pelkästään biologisessa mielessä.
– Se rakentaa ihmisyyttä syvällisillä tavoilla saadessaan meidät näkemään maailman käsittämättömiä puolia. Se muistuttaa, että emme elä täydellisessä paikassa emmekä ymmärrä ympäristöämme täydellisesti.”
https://yle.fi/uutiset/3-9907509
‘Todellisuuden tietämisen’ mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta
1
Moderni fysiikka väittää tutkivansa havaittavaa todellisuutta. Siksi kuulostaakin melko yllättävältä tai ainakin paradoksaaliselta, että havaittavan/havaitun kohteen [hiukkanen, aalto] ominaisuuksia ei voida enää määritellä kausaliteetin tai lokalisaation perusteella. Toisin sanoen hiukkaset eivät kvanttifysiikassa ole määriteltävissä kausaalisen prosessin muuttujina eivätkä ne myöskään sijaitse ‘enää’ jossain tietyssä paikassa vaan kahdessa tai useammassa paikassa yhtaikaa. Jos havaittavaa ilmiötä määrittävät ominaisuudet minimoituvat, miten niiden on mahdollista olla enää empiirisesti olemassa? Vastaus: ei mitenkään. Tässä tilanteessa ilmiöt ovat ovat olemassa meidän ’tiedollisille aisteillemme’ vain ja ainoastaan matemaattisina välttämättömyyksinä teoriakehyksessä, joka pitää yllä teoreettisen hahmotuksen koherenssia tai ainakin sen ‘rippeitä’.
On matemaattisesti todistettu, että havaittavan kohteen on välttämättä oltava olemassa, koska jo saatujen havaintojen perusteella tehtyjen mallinnusten mukaan niiden täytyy olla olemassa: ne seuraavat joko välttämättä tai suurella matemaattisella todennäköisyydellä aiemmin havaitusta. Näin on tapahtunut ennenkin, miksi ei sitten yhä silloinkin, kun emme enää kykene rakentamaan lisää tarpeeksi suuria ja tarkkoja laboratorioita mittaamaan havaintoa, joka ilmenee meille sekä yhä monimutkaisempana että triviaalimpana/itsestään selvänä. Olemme siis jääneet pelkän matemaattisteoreettisen spekulaation varaan. Tämä tarkoittaa oikeastaan sitä, että Platon on tullut takaisin eli metafysiikka on palannut fysiikkaan, nyt ehkä lopullisesti. Mutta mikä takaa, että matemaattiset spekulaatiomme eivät ‘huijaa’ meitä – emmehän me kykene niitä enää empiirisesti verifioimaan? Onko meistä fysikaalisen havaintokompetenssimme saavutettua äärimmäiset rajansa tulossa uudestaan ja tällä kertaa lopullisesti lukumystikkoja eli tiedettä palvovia gnostikkoja? Astrologien ja ennustajaeukkojen ‘nerokkaita’ sukulaisia eli lopultakin pelkkiä horoskooppien tekijöitä ja horoskooppiuskovaisia?
2
Tieteellisesti todistettujen tosiasioiden teknologiset sovellutukset kertovat pikemminkin ihmislajin sekundaarisiin ominaisuuksin/kvalioihin perustuvista intresseistä ja preferensseistä kuin itse havaitusta todellisuudesta. Todellisuus ei siis itsessään ole esim. satelliittikanava, gps, informaatioteknologia tai edes tekoäly vaan ihmisen tarpeiden ja loputtomien halujen ilmentymää.
Tilanne havainnon ja tiedon suhteesta on vähintäänkin paradoksaalinen. Jos todellisuus muutoksineen onnistuttaisiin tieteellisten mittausten ja teoriaselitysten keinoin lopullisesti todistamaan ‘sellaiseksi kuin se on niin kuin se on’, se katoaisi. Olisimme silloin onnistuneet potkaisemaan altamme jopa ne tikapuut, joiden avulla pääsimme ‘perille’ ja tällä tavoin tulleet lopullisesti riippumattomiksi subjektiivisesta perspektiivistämme, joka, samalla kun se [aina hieman epätarkasti ja havaitsijasta riippuvaisesti] mahdollistaa havainnon tarkentumisen, erottaa meidät ontologisesti tutkimastamme havainnon kohteesta. Tämä on ihmisen tietoisuuden perimmäinen dialektiikka, joka ilmenee loogisesti partikulaarisen ja universaalin yhteensovittamattomuutena.
Vasta sitten kun tikapuut on ‘potkaistu alta’ ja tiedollismetodinen napanuora tällä tavoin katkaistu, olemme päässeet ‘perille’ olemiseen sellaisena kuin se on. Tämä on tietysti metaforista eikä tosiasiallisesti reflektiivistä puhetta, koska potkaistuamme tikapuut, menetämme myös kyvyn kommunikoida niillä tavoilla, joista olimme subjektiivisesti riippuvaisia ‘totuuden saavuttamisen’ suhteen, ja tämä ehto koskee myös matematiikkaa, koska sekin on väistämättä inhimillisen ajattelun luomus, mitä todellisuus ei ole - ei ainakaan reduktionistin mielestä. Ellei todellisuus sitten tosiaankin, jollain peräti ihmeellisellä tavalla, ole yhtä kuin sitä ilmaisevat numerot, algoritmit ja koodit, samassa mielessä kuin musiikki ei olisikaan välttämättä kuuloaistiin ja mahdollisesti esittämiseen perustuva kokemus vaan yhtä kuin pelkkä abstrakti nuotitus ja partituuri – representaatio, joka ei viittaa muuhun kuin itseensä. Mutta juuri tällainen ajattelutapahan on lukumystiikkaa, jossa numeroihin ja numeronkaltaisiin merkkeihin [joita käytetään alunperin ei-semanttisina mittausvälineinä] sisällytetään maagisesti koko universumi merkityssisältöineen [semanttinen totuus]. Onko tiede siis sittenkin ja lopultakin jonkinlaista magiaa, yhä tänäkin päivänä?
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kvalia
http://www.mv.helsinki.fi/home/olappi/lukionfilosofia/sanasto/primaari_ja_sekundaarikvaliteetit.htm
https://fi.wikipedia.org/wiki/Teko%C3%A4ly
Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, mutta ihminen maksoi hänelle samalla mitalla.
Voltaire
https://fi.wikipedia.org/wiki/Voltaire
Tämä dokumentti tiivistää ja problematisoi ymmärrettävällä tavalla fysikaalisen todellisuuden, matematiikan olemuksen ja ihmisen matemaattisen kyvyn välistä suhdetta. Matematiikka on ideaalista ja ehdotonta tietoa, kun taas fysiikka operoi likiarvoilla ja todennäköisyyksillä käyttäen hyväksi matematiikan paljastamia lainalaisuuksia käytännön tarpeisiimme sopivalla tavalla. Matematiikka ei ole ‘käsittämättömän toimivaa vaan pikemminkin käsitettävän toimimatonta’.
*
Prisma: Suuri matematiikkamysteeri
https://areena.yle.fi/1-3551595
Mistä matematiikka on peräisin ja miten se niin hyvin selittää fyysistä maailmaamme? Johtavat tutkijat kertovat, miten matematiikka on kehittynyt aikojen kuluessa. Mutta onko se keksintö vai löytö?
Angus pomppii kuin pakokauhun vallassa oleva puolihalvaantunut mini-ihmiskenguru. Välillä mennään Bon Scottin reppuselässä. Hiukan oli pukujengi ihmeissään, kun Angus vieraili kesken soiton aitiossa. Kyllä tätä hyvinkin voi pitää parhaana rock-rykäisynä ever.
https://www.youtube.com/watch?v=ASJy3c4ACiU
AC/DC performing Fling Thing/Rocker 1979 [Rocker alkaa kohdasta 1.15]
https://fi.wikipedia.org/wiki/AC/DC
“Malcolm sitten lähti, mutta meillä oli etiäinen, kun nostimme Rockerin sen ansaitsemaan arvoon. Siinähän M:n riivattu, maaninen komppi kannattelee koko biisiä. Kuunnellaan se kerran vielä Malcolmin muistolle.”
Ehkä meillä tosiaan oli etiäinen. Joskus sattumaa ‘on hyvä’ kutsua etiäiseksi.
Rest in peace, Malcom, Rocker.
https://yle.fi/uutiset/3-9938151
https://fi.wikipedia.org/wiki/Malcolm_Young
Minulle juuri tämän nimenomaisen konsertin ‘Sitting on the top of the world’-versiosta on tullut ikoninen live-esitys. ‘I’m so glad’ osoittaa kuitenkin ehkä parhaiten, miten pitkälle improvisaatioon Cream oli päätynyt verrattuna biisin ensimmäisiin versioihin vuodelta 1966. Koko bändi loistaa, ei pelkästään Clapton, joka ei ilmeisesti tämän keikan jälkeen [ellei sitten hetkellisesti Cream’in jälkeen perustetussa lyhytikäisessä Blind Faith’ssä] ole koskaan soittanut näin pitkälle improvisoitua bluesrockia, ei ainakaan näin irti standardista blues-kaavasta. Tämä on yksi Creamin viimeisimpiä keikkoja, joiden taso vaihteli aika lailla Farewell-kiertueella, kulloisenkin mielialan, soittopaikan ja yleisön mukaan. Los Angeles Forumilla Cream oli siis parhaimmillaan, mutta tyypeillä ei riittänyt enää tarpeeksi intensiteettiä esim. Forumia seuraavaan San Diegon keikkaan tai viimeiseen eli Royal Albert Hall’iin marraskuussa –68: paha kyllä tuo innottoman keskinkertainen Albert Hall-keikka filmattiin ja moni tuntee Creamin pääosin siitä.
Cream - The Forum, Los Angeles, Ca 10/19/68.
https://www.youtube.com/watch?v=BeEmkSbjtJU
.......
https://fi.wikipedia.org/wiki/Cream
Mainonta on klassinen esimerkki yritysten pyrkimyksestä vaikuttaa kuluttajien preferensseihin, mutta vähemmän on käsitelty ‘kulutuspakkoja’. Kuluttajat ostavat ensisijaisesti tuotteita ja palveluita, joita he tarvitsevat yhteiskunnassa, jolloin yritysten kannalta on keskeistä vaikuttaa siihen, millaisia asioita yhteiskunnassa tarvitaan. Lisäksi yhteiskunnassa preferensseillä on taipumus vaihtua hyödykemuotoisiksi(*). Ilmiötä voidaan kutsua ‘preferenssien saastumiseksi’.
(*) Tämä on kuitenkin eri asia kuin tietyn päämäärän hyödykkeistyminen, joka voi olla myös positiivinen ilmiö, ks. luku ‘Markkinoitten merkitys’.
Sitaatti kirjasta Ruurik Holm: ‘Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi’, s. 163
https://intokustannus.fi/kirja/yksilonvapaus/
https://intokustannus.fi/holm-ruurik/
https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3795609-ruurik-holm-vapaus-vasemmiston-johtotahdeksi
https://fi.wikipedia.org/wiki/Preferenssi
2
Kalle Haatanen - Miten yksilönvapaus toteutuu hyvinvointivaltiossa?
https://areena.yle.fi/1-4179148
Suomessakin on viime aikoina keskustelu siitä, kuinka paljon valtio voi puuttua kansalaisen elämään ilman että yksilönvapaus kaventuu. Länsimaissa on perinteisesti ajateltu, että valtion tehtävä on jakaa vapautta yksilöiden kesken tasa-arvoisella ja oikeudenmukaisella tavalla. Filosofi Ruurik Holm on pohtinut uusimmassa kirjassa valtion ja yksilönvapauden suhdetta.
Libertarismi lähtee siitä että yksiöllä on oikeus omistaa kaikki, mitä hän pysyy hankkimaan. Libertarismissa omistamisen vapaus on keskeisellä sijalla. John Stuart Millin klassinen liberalismi taas lähti siitä, että tärkeintä on yksilön kaikkien autonomisten elämänpyrkimysten edistäminen markkinatalouden kautta. Näiden pyrkimysten saavuttamisessa myös valtiolla on oma roolinsa. Kuitenkin klassisen liberalismin mukaan valtiovalta toimii parhaimmillaankin enemmistön diktatuurina ja myös tältä kansalaista pitää suojella.
Ruurik Holm sanoo, että meidän yhteiskunnassamme työelämän muutos tuottaa ongelmia myös yksilönvapauden kannalta. Isolla joukolla ihmisistä on huono työmarkkianarvo, ja heille työ ei tuota vapauksia vaan ahdistusta. Holmin mukaan kaikkien kansalaisten pitäminen mukana yhteiskunnassa olisi kuitenkin edelleenkin tärkeä päämäärä.
Miten yhteiskunta voi olla tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen puuttumatta silti liikaa kansalaisen elämään?
Condorcet’n paradoksi havainnollistaa parlamentaarisen äänestysmenettelyn ongelmat. Jos puheenjohtaja päättää äänestyttää ensin An ja Bn vastakkain, ja tämän jälkeen voittajan Ctä vastaan, on lopputuloksena C. Mutta jos puheenjohtaja äänestyttää ensin An ja Cn vastakkain, on lopputuloksena B. Näin ollen äänestysjärjestyksen päättäjä todellisuudessa päättää äänestyksen lopputuloksen, ainakin jos hänellä on etukäteen tieto äänestäjien preferensseistä, jotka on kuvattu yllä olevassa taulukossa [s.95].
Sitaatti kirjasta Ruurik Holm: ‘Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi’, s. 96.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Nicolas_de_Condorcet
https://en.wikipedia.org/wiki/Condorcet_paradox
https://fi.wikipedia.org/wiki/Preferenssi
https://intokustannus.fi/kirja/yksilonvapaus/
https://intokustannus.fi/holm-ruurik/
https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3795609-ruurik-holm-vapaus-vasemmiston-johtotahdeksi
Larkin Poe. Nämä ladyt on parasta, mitä americanassa ja roots-musiikissa on viime aikoina tapahtunut.
.......
Rebecca & Megan Lovell of Larkin Poe are singer/songwriter, multi-instrumentalist sisters creating their own brand of Roots Rock 'n' Roll: gritty, soulful, and flavored by their southern heritage. Originally from Atlanta and currently living in Nashville, they are descendants of tortured artist and creative genius Edgar Allan Poe.
https://www.youtube.com/watch?v=Ob3fY2mIeHA
Larkin Poe | Bob Seger Cover ("Old Time Rock N Roll")
https://www.youtube.com/watch?v=aLv8hDftQbc
Larkin Poe | Creedence Clearwater Revival Cover ("Fortunate Son")
....
Welcome to Larkin Poe's "Tip o' The Hat" video series. To build a fire of creativity, you need fuel. As artists, we aspire to keep learning the songs that move and inspire us. Art begets art. While we’re at it, we want you to share in the experience — these are some of the songs that have shaped us.
https://www.youtube.com/watch?v=zAqeBFN4axA
Larkin Poe perform on Audiotree Live, August 28, 2017.
https://www.youtube.com/watch?v=NOx0wyEG0bE
Larkin Poe - "Black Betty" Live at JITV HQ in Los Angeles, CA 2017.
https://www.youtube.com/watch?v=EAeYwuf-_IY
Larkin Poe - "Come on In My Kitchen " Live at JITV HQ in Los Angeles, CA 2017.
https://www.youtube.com/watch?v=NBgWcfGXs1s
Larkin Poe - "Jail Break" Live from Atlanta, GA with Jam in the Van. 2014
https://www.youtube.com/watch?v=c9Qgp33Kc1U
Larkin Poe performing Live on Billboard
http://www.larkinpoe.com/
https://en.wikipedia.org/wiki/Larkin_Poe
https://www.city.fi/opas/larkin+poe+ja+syvan+etelan+juuret/8680
https://en.wikipedia.org/wiki/Americana_(music)
Kertojana Ron McLarty on ‘Polkupyörällä ajamisen taidossa’ eräänlainen köyhän miehen Steinbeck, joka oman elämänsä polkupyörämatkalla ammentaa sisältöä kirjallisista vaikutteistaan, joihin mitä ilmeisimmin on kuulunut USAn mantereen halki matkaava känni-kerouac, seko-sieppari ruispellossa ja käenpesän jengi.
Tämä on lämmin, koskettava ja surumielinen tarina, etenkin skitsofreniaa sairastavan reppana-Smithyn sisaren Bethanyn osalta. Ei mikään klassikko, mutta kannattaa silti lukea, sillä luultavasti meistä jokainen on minäkertoja-Smithyn tavoin kokenut olevansa niin ihmissuhteissaan kuin ehkä koko elämässään vailla päämäärää tai ennakoimattomien sattumusten uhri. Joskus tarina tuntuu lähes kaoottiselta, hetkittäin taas hyvin tutulta.
Jean-Paul Sartre sanoi, että elämä on tarpeeton kärsimys ja että helvetti on toiset ihmiset, mutta kun lukee ‘Polkupyörällä ajamisen taitoa’, päätyy tunnustamaan, että helvetistäkin löytyy ajoittain jos ei sentään eksistentiaalisesti vapauttavaa lohdutusta niin kuitenkin jonkinlaista vilpittömyyttä, ystävyyttä ja merkillisellä tavalla kytevää rakkautta, olkoonkin hiukan vinksahtanutta ja jopa masokistista eli kohtaloon alistuvaa. Elämä on matkantekoa ja itsensä etsimistä, ehkä juuri toisissa ihmisissä - sekä kuvitteellisesti että konkreettisesti.
https://en.wikipedia.org/wiki/Ron_McLarty
https://en.wikipedia.org/wiki/The_Memory_of_Running
https://plaza.fi/lukeminen/ron-mc-larty-polkupyoralla-ajamisen-taito/
https://fi.wikipedia.org/wiki/John_Steinbeck
https://fi.wikipedia.org/wiki/Jack_Kerouac
https://fi.wikipedia.org/wiki/Sieppari_ruispellossa
https://fi.wikipedia.org/wiki/Yksi_lensi_yli_k%C3%A4enpes%C3%A4n_(elokuva)
Eikö filosofian ydintä ole lopulta aksioomat? Oli kyseessä sitten Humen empirismi tai Platonin idealismi, ne ovat ”vain” peruslähtökohtia (Hume näkee käden —> siinä on käsi tai Paltonille käsi on vain heijastuma käden ideasta). Mutta ongelma on, että mistä tiedämme että nuo peruslähtökohdat ovat mielekkäitä...
Oletko agnostikko?
Väitetään, että taitava liberaali-retorikko Juha Hurme pyysi ministeri Sampo Terholta anteeksi Finlandia-palkintopuheensa Perussuomalaisiin kohdistunutta ‘humoristista’ möläytystä nuijista, joiden pitäisi oppia ruotsin kieltä. Kun kuuntelee Hurmeen sanamuotoja tarkasti, ymmärtää, ettei kyseessä ollut anteeksipyyntö vaan pelkkä retorinen kuvio, jossa anteeksipyyntöön sisällytetään sama sarkastisen vittuilu [Terhon anteeksipyyntövaatimus ‘ulostulona henkisestä kaapista’], jonka arvopluralistinen kulttuuribiologi Hurme kohdistaa lähes kaikkeen nationalistis-kristillisyyttä edustavaan ‘palturiin’ – ikään kuin evoluutiobiologian perushypoteesit [ylipäätään geneettisen hyödyn tavoittelu, jossa deskriptiivisen hyötyfunktion ja preskriptiivisen funktionaalisuuden erottaminen on lähes mahdotonta] olisivat väitetyssä faktisuudessaan muka pätevämpiä [arvo]perustoja kuin arvokonservatiiviset ajatukset yhteisestä kulttuurisesta identiteetistä.
Onko Hurme unohtanut sen kategorisen ehdon, ettei arvoja [funktionaalis-teleologisia preferenssejä: päämäärätavoitteita] voi biologiassa[kaan] johtaa loogisesti tosiasioista [yksittäisistä deskriptiivisistä funktioista: matemaattis-formaalisista tapahtumakuvauksista] eli siitä, miten maailman fysikaalis-biologisesti oletetaan olevan olemassa ja muuttuvan [Hurmeellehan tosiasioita ovat vain luonnontieteen tulokset], vaan kyse on aina mentaalis-kielellisistä merkitysfunktiorakenteista eli fysikaaliseen nähden ontologisesti eri kategoriatyypin konstruktioista. Arvot eivät ole fysikaalis-biologisia tosiasioita ja mikäli olisivat, ei tiedekään enää olisi arvovapaata. Mutta miten tällainen looginen [noidan]kehämäisyys arvojen ja tosiasioiden välillä soveltuu Hurmeen valistusideologian teoreettiseksi perustaksi? Ei kovinkaan uskottavasti.
Mielestäni Juha Hurme on jonkinlaisen julistaja-narrin roolin omaksunut piilodogmaattinen tosikko, kuten useimmat valistusideologisesti suuntautuneet kansanvalistajat – lahjakas ja hauska kuunnella, mutta valitettavasti en erityisemmin pidä hänen arvopluralistisesta hörhöilystään. Sen perustalle ei rakenneta vakaata yhteiskuntaa ja kulttuuria vaan pikemminkin hajotetaan se palasiksi ja jopa eräänlaisen itseironisen masokismin vallassa iloitaan tästä hajaannuksesta eli biologi-Hurmeen sanoin: kulttuuribiologisesta diversiteetistä.
Mutta äärisuvaitsevaisuuskin luo oman varjonsa, joka saattaa olla salakavalampi kuin sen puolesta vouhottajat ikinä aavistivatkaan, sillä ihmiset ovat väistämättä omia preferenssejään puolustavia eläimiä ja siten myös vallanhaluista porukkaa. Tästä seuraa, että arvopluralistinen yhteiskunta on aina vaarassa menettää riittävää koheesiotaan ja yhtenäisyyttään eri preferenssien konfliktin seurauksena, ja tämän vuoksi myös arvopluralistinen suvaitsevaisuus pyrkii luomaan oman status quonsa julistaen poliittisen korrektiuden ideologiaa, joka dogmaattisimmillaan alkaa merkillisen tutulla tavalla muistuttaa omaa vastakohtaansa. On vain uskallettava nähdä sitä puolustavien demagogien retoristen ja imaginaaristen kulissien läpi eikä juosta massan mukana hokemassa yhtä ja samaa ‘anything goes’-mantraa, joka on paitsi looginen myös poliittinen mahdottomuus: kaikki ei todellakaan käy.
'Oletko agnostikko?'
En ole. Nimenomaan agnostikko minä en ole.
Mitä sitten väität tietäväsi?
Olenko väittänyt nimenomaan tietäväni jotain? Enhän tiedä edes sitä, mitä tieto on. Ylipäätään tietoa voi pitää J/jumalan ja totuuden ohella yhtenä kaikkein sekavimmista ja hämärimmistä käsitteistä, mitä ihminen ikinä on keksinyt elämäänsä muka helpottaakseen.
Agnostikko ei tiedä nyt, mutta hän jättää itselleen ‘option’ tulla tietämään joskus tulevaisuudessa, mikäli esim. uudet tieteellisesti perustellut havainnot antavat hänelle syyn/oikeutuksen tietää. Minä en usko tällaisen oikeutuksen tai verifikaation mahdollisuuteen. Me emme tule tietämään edes sitä, onko meidän ylipäätään mahdollista tietää, että tiedämme tai emme tiedä. Koko kysymys tietämisestä osoittautuu retoriseksi yritykseksi tarkentaa havaintoa loogisen ‘imitaation’ keinoin. Jumala, totuus ja tieto ovat siis puhetapoja: eräänlaisia repliikkejä ja palasia siinä käsitteellisessä pelissä, jota pelaamme tai näyttelemme sosiaalisesti.
Juha Hurme varmaan hyväksyisi käsityksen kulttuurista rooleina, puhetapoina, leikkeinä ja peleinä, mutta ei skeptis-nihilististä käsitystä tiedosta ja totuudesta, hän kun on tiedeuskovainen reduktionisti, mitä minä en ole. Uskon yhtä vähän tieteen kirjaimelliseen tosiasiallisuuteen kuin uskon Jumalan olemassaolon kirjaimelliseen fysikaalisuuteen. Jos johonkin uskon, niin se jokin on aina allegoriaa, metaforaa, symbolismia ja analogiaa, mutta ei ‘tosiasia’, etenkin jos tosiasiana pidetään havainnon puhdasta välittömyyttä niin sanotussa havaintokäsitteessä [joka on oxymoron].
Myös logiikka ja matematiikka ovat symboliikkaa ja analogiaa, mutta välittömään tietoon tarvitaan jotain muutakin kuin pelkkä symboli – yksilöllinen kokemus [ei siis pelkkä neutraali havainto]. Abstrakti partituurikaan ei muutu musiikiksi ilman aistittavaa kokemusta äänestä. Niinpä myös välitön tieto voi perustua vain kokemukseen ja ennen kaikkea tuttuihin merkityssisältöihin, ei abstrakteihin ja teknisesti konstruoituihin, ‘puhtaisiin’ havaintoihin, joista on pyritty minimoimaan ‘subjektiivinen kohina’.
‘Elämismaailmallinen’ tieto on partikulaarista ja perspektiivistä [subjektiivista], kun taas tiede pyrkii subjektista riippumattomaan, pysyvään ja universaaliin totuuteen ‘puhtaassa’ havainnossa. Tieteen tehtävä on tarkentaa subjektiivista tietoa ja merkityskokemuksia, mutta se joka väittää, että [luonnon]tieteen havainnot ovat laboratorioissa konstruoidun ‘puhtaan’ havainnon lisäksi jotain korkeampaa kokemustietoa, ei ymmärrä, millä kriteereillä järkeä voi käyttää, vaan tekee kategorisen virheen sekoittaessa elämismaailman tutun merkityskokemuksellisuuden ja kvanttilaboratorioiden teknismatemaattisesti simuloidun neutraaliuden toisiinsa. Tieteen havainnot muuttuvat kokemuksiksi vasta sovellutuksissaan, jotka ilmentävät aina ihmislajin tarpeita, haluja sekä pyrkimyksiä, eikä todellisuutta sellaisena kuin se olemisessaan on, ilman ihmisen siihen lisäämää semanttista ‘kohinaa’, joka siis on välitöntä merkityskokemuksellista tietoa.
Juuri näin. Naiivi realisti/ateisti luulee saavuttavansa todellisuuden koeputken kautta.
Itse ajattelen, että tietoa ei voi saavuttaa, mutta se on olemassa. Päädyn lopulta jonkinlaiseen emergenttiin materialismiin (esim. Popperin kolme todellisuuden tasoa).
Mitä ajattelet jonkinlaisesta koherentismista? Vaikka on selvää, ettei puhdasta tietoa ja totuutta voikaan saavuttaa, onko mahdollista ajatella, että kun moni ihminen yhdistää yhteisen ''commmon sensensä'', voidaan todellisuus saavuttaa ainakin niin, että voimme luottaa joihinkin ilmiöihin ja tieteeseen yleensä. Arendt käytti tästä pöytämetaforaa: moni ihminen on saman pöydän äärellä, ja pöytä yhdistää ihmisiä. Kaikki näkevät pöydän omasta näkökulmastaan, mutta jokainen voi vähintäänkin sanoa, että siinä on pöytä eli he ovat saman asian äärellä. Tämän avulla voitaisiin siis saavuttaa ainakin jokin luottamus todellisuuden pysyvyydestä. Tiede onkin luotettavin mahdollinen keino ''saavuttaa'' todellisuus.
‘Mitä ajattelet jonkinlaisesta koherentismista?[....] Itse ajattelen, että tietoa ei voi saavuttaa, mutta se on olemassa. Päädyn lopulta jonkinlaiseen emergenttiin materialismiin (esim. Popperin kolme todellisuuden tasoa). [....] Tiede onkin luotettavin mahdollinen keino ''saavuttaa'' todellisuus.’
1
Koska myös käsityksemme korrespondenssista on väistämättä inhimillisen ajattelun luoma ja käyttämä metafora, siis kielikuva eikä mikään ‘suprajohdin’ todellisuuteen ja todellisuudesta tietoisuuteen, olen koherentismin kannalla totuusteorioiden suhteen. Yhteensopivat tieteelliset teoriat kuvaavat ja selittävät maailmaa parhaiten, mutta eivät ole ‘identtinen’ mallinnus todellisuudesta eivätkä välttämättä kerro [jos ylipäätään kertovat: emme voi tietää sitäkään] todellisuudesta muuta kuin sen, minkä pystymme rajallisella käsityskyvyllämme selittämään.
.......
Ymmärryksemme [eli kokemustietomme erotuksena teknisesti ‘kalibroidusta’ havaintotiedosta] on ‘pudonnut kelkasta’ jo alusta lähtien eikä se lisäänny tieteen havaintojen eksaktiuden lisääntyessä. Ajatus siitä, että kykenisimme kokemaan aineen mikrotasot ja avaruuden valtavuuden samassa mielessä kuin koemme vaikka asuntomme, pihamme tai puutarhamme, vaatii ihmisen aistien ja tietoisuuden täydellistä muuttumista, mitä voi hyvällä syyllä pitää mahdottomana projektina, ellemme sitten päädy, kuten monet teknouskovaiset olettavat, etenkin tekoälyn avulla simuloidusti laajentamaan ymmärryskokemuksemme ‘kapasiteettia’ sekä molekyylibiologian että robottien avulla. Mitä tällainen kokemuksellisen tietoisuuden laajeneminen ja syveneminen merkitsee paitsi elämismaailmaan sidotun inhimillisen ajattelun kannalta myös yhteiskunnallisesti ja eettisesti, sitä ei voi tietää eikä ymmärtää kuin fantasioiden kautta ja niitä näyttää eräillä teknoutopisteilla riittävän aina myyttisiin mittoihin asti. Mutta fantasiat ovat fantasioita, eivät varmaa välitöntä kokemustietoa.
Väite, jonka mukaan on mahdotonta vetää rajaa siihen, milloin ihminen on muuttunut robotiksi, on liioiteltu [*]. Silmälasit palauttavat ihmiselle normaalin näkökyvyn, jotta hän voisi toimia optimaalisesti tutussa elinympäristössä, mutta mikroskoopit ja teleskoopit eivät palauta aisteja normaalitilaan vaan tarkentavat teknisen välineen avulla näköaistia äärettömyyksiin asti. Elämämme ei kuitenkaan ole nimenomaan kokemuksellista elämistä äärimmilleen tarkennetussa mikro- tai makromaailmassa, me ainoastaan käväisemme siellä teknisiä laitteita hyväksikäyttäen: kokemuksellinen, ikään kuin ‘elämismaailmallinen’ eläminen protonina protonien tai planeettana muiden planeettojen joukossa on skientististä fantasiaa, höpinää, jossa sekoitetaan karkealla tavalla fenomenologiset rajoituksemme ja tieteellinen tutkimus toisiinsa. Me emme todellakaan ole ‘kotona maailmankaikkeudessa’, lukuun ottamatta tietysti Esko Valtaojaa, joka elää scifi-fantasioittensa lumomaailmassa.
[*] Pystyn kyllä kritisoimaan tässä esitettyä omaa kriittistä käsitystäni ihmisen robotisoitumisesta, mutta pääpiirteissään pysyn kuitenkin sen takana.
2
Haaveilla voi tietysti aina, mutta jossain, eikä se ole ‘kaukana’, kulkee raja, jonka yli välitöntä kokemusta ei voi enää siirtää ja jonka yli menevää havaintoa on mahdollista tarkkailla vain tekniikan apuvälineillä ja teoreettisesti selitettynä havaintona. Jos yritämme tehdä äärimmäisen tarkoista havainnoista elämismaailmallista kokemusta päädymme teknoutooppiseen fantasiaan, joka voi tietenkin toteutua ja usein myös toteutuu elämismaailmaamme vaikuttavina teknologisina sovellutuksina, mutta jota itsessään, fysikaaliset [ei-semanttiset] kriteerit ylittävänä kokemuksena nimitän valistususkon sekulaariksi pelastusopiksi, jossa on vahva gnostilainen viritys: siis yritys voittaa yksilöllisen kokemuksen transsendentaaliset rajat huomioimatta sitä, onko milloinkaan ollut mahdollista elää tällaisessa ekstaasissa kuin vain hetken aikaa, koska ‘sieltä’ on aina palattava elämismaailmalliseen kokemustietoisuuteen, kunnes kuolema viimein vapauttaa meidät ruumiistamme ja ‘lakkauttaa’ samalla kehollisuuteen sidotun tajunnan, lopullisesti. Niinpä pidän esim. Esko Valtaojan skientisiä visioita ‘kohti ikuisuutta’ suuren luokan hörhöilynä, jota on toki syytä analysoida, mutta vain sen vuoksi, että se voidaan osoittaa omaa mentaalista agendaansa ajavan poleemikon gnostilaiseksi utopiaksi.
.......
Todellisuutta ei ‘saavuteta’, se koetaan. Todellisuus on läsnä tässä ja nyt antoipa arkinen merkityskokemus siitä tieteellisesti kontrolloituun havaintoon verrattuna miten väärän käsityksen tahansa, kuten usein käy. En siis ole popperilainen enkä varsinkaan truthlikeness-teoreetikko, joka ajautuu mielestäni aika alkeelliseen ‘keittiömetafysiikkaan’. Väitteeseen tiedon totuutta loputtomasti lähestyvästä luonteesta implikoituu filosofoivan luonnontieteilijän märkä uni, jonka päässä odottaa orgastinen ilmestys ja uskonnollistyyppinen kokemus: ‘nyt se tulee – todellisuus’.
Tällaiseen pseudotieteellismystismetafyysisuskonnolliseen sekasotkuun päädytään, kun yritetään semanttisen väärinkäsityksen vallassa [tieteelliset havainnot ovat matemaattisia määreitä, eivät semanttisia sisältöjä] tulkita matemaattis-teoreettisesti kontrolloitu havainto väkisin elämismaailmalliseksi kokemustiedoksi [**].
[**] Vai pitäisikö nyt ajatella [ei täysin vailla ironiaa], että Valtaojan sekä truthlikeness-teoreetikkojen käsitys todellisuudesta on sukua Wagnerin ‘Gesamtkunstwerk’ille, kokonais-/yhtenäistaideteokselle, joka kattaa tässä tapauksessa draaman, musiikin ja mytologian [uskonnon] lisäksi myös tieteen?
https://fi.wikipedia.org/wiki/Totuudenkaltaisuus
https://fi.wikipedia.org/wiki/Yhten%C3%A4istaideteos
Löytyykö Creedence Clearwater Revivalin lisäksi vuodelta 1969 toista bändiä tai artistia, joka olisi saanut neljällä singlellä [a- ja b-puolet mukaan lukien] hittilistoille 4 vähintään top 3 a-puolta ja 4 vähintään top 30 b-puolta? Tuskin löytyy. Ja kaikki tämä menestyksellinen luovuus yksin ja ainoastaan John Fogertyn kynästä, äänestä ja kitarasta. Muu bändi teki, mitä John sanoi, opetti ja käski tekemään. Ja jottei minua pidettäisi liioittelijana tai kritiikittömänä fanina, lisään, että myös seuraavana vuonna, 1970, Fogerty-Creedencellä oli 4 vähintään top 5 singleä, joiden b-puolet nousivat nekin listoille.
John Fogerty sävelsi, sanoitti, lauloi [myös melkein kaikki taustalaulut], sovitti, tuotti, soitti kitaroita, huuliharppua, saksofonia, Hammond-urkuja – hoiti jopa yhtyeen manageroinnin, kun levy-yhtiön palkkaama henkilökunta osoittautui epäpäteväksi ellei peräti välinpitämättömäksi puhumattakaan nyt siitä, että Creedencen ja etenkin John Fogertyn sopimus levy-yhtiö Fantasyn [eli Saul Zaentzin] kanssa osoittautui lähes orjuuttavaksi.
On syytä muistaa, että Beatlesillä oli paitsi kolme erinomaista lauluntekijää myös kohtuuhyvä sopimus EMIn kanssa, tuottajana alan huippumies George Martin ja managerina bändille omistautunut Brian Epstein. John Fogertylta puuttui kaikki tämänkaltainen – sekä bändin muiden jäsenten merkittävä innovatiivisuus että levy-yhtiön taholta annettu kannustin ja apu. Toteutunut Creedence-musiikki oli siis lähes yksinomaan John Fogertyn oma projekti.
Äänitteet ovat puhdasta mono-vinyyliä.
https://www.youtube.com/watch?v=8kR09ur4lgk&t=40s
Creedence Clearwater Revival - The 1969 Singles (White Vinyl)
https://en.wikipedia.org/wiki/Creedence_Clearwater_Revival
https://fi.wikipedia.org/wiki/Steve_Winwood
Juhana Vartiainen: vasemmistolaiset arvot, oikeistolainen analyysi. Tommi Uschanov: vasemmistolaiset arvot, inhorealistis-nihilistinen analyysi.
Mikä maksaa? Miten taloudesta pitäisi puhua?
https://areena.yle.fi/1-4246760
Mistä me puhumme, kun me puhumme taloudesta? Miksi talouden asiantuntijoiden puhe ymmärretään niin usein väärin? Miksi hyvä talouden tietämys ei aina muutu hyväksi talouspolitiikaksi? Juho-Pekka Rantalan ovat vieraina ovat filosofi, tietokirjailija Tommi Uschanov ja Kokoomuksen kansanedustaja Juhana Vartiainen. He on ovat kirjoittaneet yhdessä kirjan ”Keskusteluja taloudesta”.
2
https://www.youtube.com/watch?v=ntZxsUlgr7Q
Messukeskus Helsinki, Esitettiin suoratoistona 26.10.2017 - Kaksi aikamme mielenkiintoisinta yhteiskunnallista ajattelijaa, Tommi Uschanov ja Juhana Vartiainen, katsovat talouden perimmäisten kysymysten taakse, talouskeskustelussa vaikuttaviin ennakko-oletuksiin, virhepäätelmiin ja myytteihin. Tommi Melender haastattelee.
https://www.adlibris.com/fi/kirja/keskusteluja-taloudesta-9789510421833
https://fi.wikipedia.org/wiki/Tommi_Uschanov
https://fi.wikipedia.org/wiki/Juhana_Vartiainen
‘Kirjailija Truman Capote vietti Pariisissa hyvän aikaa muutama vuosi II maailmansodan päättymisen jälkeen. Hän yritti ottaa kontaktia Sartreen ja hänen ympärillään pyöriviin eksistentialisteihin ja opetuslapsiin. Hänestä tuli Sartrelle ja tämän vaimolle Simone de Beauvoirille lähinnä pilkan kohde. Capoten eriskummallinen habitus oli tietenkin helppo pilkan kohde ja eksistentialisteista oli äärimmäisen (ja epäilemättä syvällisen) huvittavaa että miehen etunimi oli sama kuin USAn presidentin sukunimi. Lopullisen eksistentiaalisen naurukohtauksen loi kuitenkin sukunimi. Sen ajan pariisilaisslangissa Capote oli diminutiivi miehen käyttämästä ehkäisyvälineestä. Stadiksi käännettynä Kylmäverisesti-kirjan kirjoittajan pariisilaissukunimi oli siis Kortsu.
Mutta Capote iski takaisin. Capote kuvasi ensimmäisen (ja viimeisen) polven eksistentialisteja häijysti ”harittavakatseinen, piippuaan imeskelevä, taikinanaamainen Sartre ja hänen vanhapiikasutturansa Beauvoir pönöttävät nurkassa kuin kaksi vatsastapuhujan hylkäämää nukkea”.’
http://www.kansallisteatteri.fi/silmaniskuja-despootti-ja-kirjailijat/
https://fi.wikipedia.org/wiki/Jean-Paul_Sartre
https://fi.wikipedia.org/wiki/Simone_de_Beauvoir
https://fi.wikipedia.org/wiki/Truman_Capote
Mikä saadaan, kun yhdistetään paranoidikko ja hedonisti? Amerikkalainen äärikonservatiivi.
https://yle.fi/uutiset/3-9978930
JOULUPATJA
eli ohje kummottos viätetä hiano joulu
1. Raahata parisänkyn patja huusholli suurimma huane lattial.
2. Kasata patjan pääl paketei, tyynyi, kirjoi, kaukosäätimi ja hyvä ruakka.
3. Laiteta ovi hualellisest lukku ja puhelimet piironki alalaatikko.
4. Ruveta lojuma patjal lempi-ihmiste ja –eläinten kans.
5. Maata, syärä ja hihitetä 3-7 vuarokaut. Nousemine ja murhettumine
on kiället.
6. Nousta virkusenas ylös kohre uut vuat.
.......
Joulupatja o mu omakeksimä perinne,
mink mää tahtoissin lanseerata niil ihmisil,
ketkä tahto viättä lepojoulu.
Joulupatja tehrä nii, ett jouluaattoaamun sänkyst raahata patja keskel olohuane lattia peittoines tyynyneis päivines.
Ympärs asetella ruakka (mikä ei o itte tehty vaa myyjäisist ostettu taik jonku ahkera jouluihmise laittama), namei ja uussi kirjoi ja mitä muit paketei onka sattunu saama.
Siäl peito al sit maatta uuttevuatte saak,
käännetä välil kirja sivui taik kylkkeja, ojennella kätt kohren konvehtei.
Viarai ei saa tul käymä, eik itte kuulu käyrä missä.
Ei ol väli onk yksinäine, pariline taik perheline -joulupatja o joustava ratkaisu.
Ko siit nousse, o niin kyllästyny makkamisseja niin täys tyäntouhu ja toiminna ilo,
et sitä riittä pitkäl kevässe.
- Heli Laaksonen-
http://joulusivut.blogspot.fi/p/joulu-talta-sivulta-loytyy-kenties.html
https://fi.wikipedia.org/wiki/Heli_Laaksonen
Laurent Binet’n molemmat suomennetut romaanit ovat mainiota luettavaa: ei mitään järisyttäviä klassikoita mutta silti erinomaista faktan ja fiktion yhdistelmää. Etenkin Heydrichin salamurhassa kirjailija reflektoi oman kirjoitusprosessinsa ja historiallisten tosiseikkojen vuorovaikutusta tavalla, johon en ole aiemmin törmännyt. Tarina etenee kirjailijan tekemiin juonellisiin valintoihin liittyvien vaihtoehtojen pohdiskeluista huolimatta tai juuri niiden takia koko ajan koukuttavammin kohti dramaattista ja traagista loppuhuipennustaan.
Barthesin ‘murhan’ tapauksessa näyttämölle marssitetaan koko 1970/-80-luvun vaihteen ranskalaisen filosofian, kirjallisuustieteen ja strukturalismin kerma lisättynä mm. Umberto Ecolla, John Searlella ja John Austinilla, joka on kirjan kannalta tärkeä, mutta ei enää elossa oleva filosofi vuonna 1980 [k. -1960]. Filosofit ovat useimmiten älykkäitä joskin yleensä varsin turhamaisia, ajoittain vallanhaluisiakin ja joskus jopa murhanhimoisia, mutta myös, tosin tahattomasti ja tahtomattaan, sangen huvittavia [esim. Foucault]. Econ Ruusun nimi on nyt saanut ‘päivitetyn’ parodiaversion. Mikä on kielen seitsemäs funktio ja mitä sillä voi saada aikaan - jos voi?
****
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/05/12/ihanan-raivostuttavaa-alykkoseuraa-eli-laurent-binet-ja-tuomas-nevanlinna
'Laurent Binet'n esikoisromaani HHhH on kiitelty ja palkittu natsi-Saksaan sijoittuva teos. Helsingissä hän oli kuitenkin puhumassa uusimmasta teoksestaan Kuka murhasi Roland Barthesin. Keskustelukumppanina oli Tuomas Nevanlinna.
Romaanin Kuka murhasi Roland Barthesin lähtökohta on totta: kirjallisuudentutkija ja semiootikko Roland Barthes todella kuoli auto-onnettomuudessa vuonna 1980. Hän oli juuri lounastanut Michel Foucault’n ja François Mitterrandin kanssa.
Tämän jälkeen alkaa kuitenkin keksitty osuus: Barthes onkin murhattu, ja hänellä mukana ollut käsikirjoitus kielen seitsemännestä funktiosta on kadonnut. Miksi? Ja kuka on syyllinen murhaan? Ja missä kulkee toden ja kuvitellun raja?
– Käytin aineksia tosielämästä, mutta kudoin niitä juoneeni, joka on toki fiktiota. Yhdistin kirjaan jopa todellisia tapahtumia, kuten Bolognan pommi-iskun, jotka eivät liity asiaan millään tavalla, Binet’n sanoo.
Kuka murhasi Roland Barthesin on salapoliisitarinan valepukuun sonnustautunut parodia 1980-luvun kirjallisuudentutkimuksen ja filosofian merkkihenkilöistä.
Kirja – sekä Nevanlinnan ja Binet’n keskustelu – viliseekin ranskalaisen älymystön nimiä: Michael Foucault, Umberto Eco, Jacques Derrida ja Julia Kristeva. Keskustelu on viihdyttävää, ja kirjaa lukematomana kuulijana tulee mieleen, onko kyse jonkinlaisesta kuvitteellisesta sivistyksen Alibista.
Ja tietenkin oppineisuudella myös vitsaillaan, kuinkas muuten:
– Halusitko kirjoittaa Barthesin kuolemasta, koska hän on kirjoittanut kirjan Tekijän kuolema? Nevanlinna kysyy pilke silmäkulmassa.'
****
https://en.wikipedia.org/wiki/Laurent_Binet
http://kirsinbookclub.com/kirjat/laurent-binet-kuka-murhasi-roland-barthesin-merkillinen-tarina/
http://readerwhydidimarryhim.blogspot.fi/2015/09/laurent-binet-hhhh-heydrichin.html
https://fi.wikipedia.org/wiki/Reinhard_Heydrich
https://fi.wikipedia.org/wiki/Roland_Barthes
https://fi.wikipedia.org/wiki/J%C3%A4lkistrukturalism
Klassikkoparatiisi - Joulun makein pähkinä
https://areena.yle.fi/1-4280908
Voiko marmelaadilinnaan kadota? Miltä kuulostaa täti joka asui kengässä? Kaikesta tästä ja muista karamelleista, kun Pähkinänsärkijä pureskellaan marsipaaniksi. - Eva Tigerstedt avaa polkuja musiikkiin.
Ohjelman musiikit: Pjotr Tshaikovski: Otteita baletista Pähkinänsärkijä (Pietarin Mariinski-teatterin orkesteri ja kuoro/Valeri Gergijev).
Pähkinänsärkijä, balettisarja op.71/a orkesterille
1. Pienoisalkusoitto
2. Marssi
3. Makeishaltijattaren tanssi
4. Venäläinen tanssi (Trepak)
5. Arabialainen tanssi (Kahvi)
6. Kiinalainen tanssi (Tee)
7. Ruokopillien tanssi
8. Kukkasvalssi
(Berliinin filharmonikot/Mstislav Rostropovitsh).
“Vanhan hokeman mukaan Sivullinen on ‘Kafkaa Hemingwayn kirjoittamana’, eikä se ole aivan tuulesta temmattu. Oman sukupovensa ranskalaisälyköiden tavoin Camus oli kiinnostunut amerikkalaisesta kovaksikeitetystä rikoskirjallisuudesta ja etenkin sen lakonisesta tyylistä.”
Tommi Melender esseessään ‘Sivullisen jäljillä’, Parnasso 3/2017, s. 53.
Filosofitkaan eivät ole immuuneja mielenhäiriöille. Tässä Louis Althusserin hyytävän ‘koskettava’ kuvaus siitä, miten hän kuristi vaimonsa. Pari oli ehtinyt olla naimisissa 34 vuotta.
.......
‘Before me: Hélène lying on her back, also wearing a dressing gown. [...] Kneeling beside her, leaning over her body, I am engaged in massaging her neck. [...] I press my two thumbs into the hollow of flesh that borders the top of the sternum, and, applying force, I slowly reach, one thumb toward the right, one thumb toward the left at an angle, the firmer area below the ears. [...] Hélène's face is immobile and serene, her open eyes are fixed on the ceiling. And suddenly I am struck with terror: her eyes are interminably fixed, and above all here is the tip of her tongue lying, unusually and peacefully, between her teeth and her lips. I had certainly seen corpses before, but I had never seen the face of a strangled woman in my life. And yet I know that this is a strangled woman. What is happening? I stand up and scream: I've strangled Hélène!’
https://en.wikipedia.org/wiki/Louis_Althusser#H%C3%A9l%C3%A8ne's_murder_and_late_years:_1978%E2%80%931990
‘Mutta siinä tapauksessa meidän on kysyttävä: mikä täsmällisesti ottaen on uskonnon antama vastaus miksi-kysymykseen? Arkkipiispoille ja muille uskovaisille vetoaminen Jumalan tahtoon antaa tunteen, että lopullinen vastaus on annettu. Mutta tietysti voisimme jatkaa miksi-kysymyksillä loputtomiin: miksi Jumalan tahto oli juuri tämä? Miksi on vain yksi Jumala? Niinpä väittäisin, että miksi-kysymykset eivät ole aitoja kysymyksiä. Niihin tarjotut vastaukset eivät ole selityksiä vaan tunteenpurkauksia. Kenties olemassaolollemme ei ole olemassa mitään erityistä selitystä. Kenties meidän on nöyrryttävä luomaan itse merkitys elämillemme. Kun tammikuun kolmantena aloitamme taas uuden kierroksen Auringon ympäri, tällä vaatimattomalla asenteella voi lähteä liikenteeseen sekä hilpein mielin että toivorikkaana, ilman turhanaikaisten miksi-kysymyksien painolastia.’ - [Kari Enqvist, kosmologian professori]
https://yle.fi/uutiset/3-9986071
‘Ma miksi laulan, multa kysytään, vastaust’ en siihen tiedä oikein itsekään, muuttolintu siihen vastatkoon, kiertotähti selvän antakoon.’
1
Aloitan kommenttini yllä olevaan tekstiin rikkomalla heti alkuun kvanttipaavi Kari Enqvistin asettamaa sensuurisääntöä, koska en voi muulla tavoin etsiä vastausta hänen ongelmaansa. Miksi Enqvist siis haluaa kieltää miksi-kysymysten käytön näköjään lähes tykkänään, etenkin mitä tulee uskonnollisiin selityksiin ja uskomuksiin maailmankaikkeudesta, koska miksi-kysymyksiin annetut vastaukset ovat hänen mielestään useimmiten vain tunteenpurkauksia? Ne nimittäin todellakin ovat tunteenpurkauksia, ja jos ne yrittävät muuta olla, ne osoittautuvat pseudotieteeksi eli taikauskoksi. Pysykööt siis tunteenpurkauksina ja rajautukoot sinne, minne kuuluvat: eksistentiaalis-uskonnollisten vakaumusten alueelle. Mitä se Enqvistille kuuluu, jos arkkipiispa haluaa uskoa, että maailmankaikkeuden on luonut Jumala, mikäli Enqvist itse fyysikkona ei voi antaa maailmankaikkeudesta muuta selitystä kuin ‘miten’ maailma toimii, toisin sanoen palauttamalla kaikki miksi- ja mitä-kysymykset miten-kysymyksiksi [miten maailma ‘toimii’?]. Hän ei yksinkertaisesti muuta voi siirtymättä tieteen alueelta metafysiikan, etiikan ja uskonnon alueelle. Häntä kuitenkin pännii se, että arkkipiispa haluaa ikään kuin hänen puolestaan vastata fysikaalista maailmaa koskeviin perimmäisiin kysymyksiin Jumala-oletuksella, joka on tieteellisesti [jos kohta ei loogisesti] täysin kestämätön. Arkkipiispalle voi kyllä sanoa, että sinun Jumalallasi ei ole mitään tekemistä fysiikan lainalaisuuksien ja havaintojen kanssa, joten voisit heti alkajaisiksi painottaa, että et edes yritä antaa vastauksia fysiikan puolesta fysiikan ongelmiin, jotta vältyttäisiin siltä kategoriselta sekaannukselta, että teologia tietäisi fysiikasta jotain enemmän kuin fysiikka itse ja voisi siten korvata fysiikan perimmäisten kysymysten osalta. Tämä on järkevä ja relevantti huomautus, mutta yhtä järkevää on huomata, ettei Enqvistin pitäisi puuttua siihen, että uskovat, ja ehkä jotkut muutkin, haluavat kysyä miksi-kysymyksiä nimenomaan perimmäisistä asioista [joita paradigmaattisin lienee ihmisen olemassaolon tarkoitus ja merkitys] ja että he yleensä vastaavat niihin varsin emotionaalisesti, tunteidensa ja halujensa mukaan.
2
‘So what?’ kysyn minä Enqvistiltä jälleen kerran. Mitä se sinuun kuuluu, jos ihmiset käyttävät tunteitaan, koska eivät muuten kykene elämään, koska fysiikka ei nyt vain kerta kaikkiaan voi antaa heille vastauksia muihin kuin matemaattisesti kuvattuihin miten-kysymyksiin, minkä vuoksi heidän ainoa vaihtoehtonsa vastata miksi-kysymyksiin psykologisesti tyydyttävällä tavalla on juuri psykologinen [emotionaalinen] ja filosofinen [loogis-käsitteellinen]. Muussa tapauksessa käy kuten Wittgensteinin Tractatuksen lopussa: ‘Siitä mistä ei voi puhua on vaiettava’. Olen monesti yrittänyt osoittaa, että tämä tie on totaali kommunikatiivinen umpikuja [ontologinen ja metodinen monismi/reduktionismi], josta Wittgenstein nerokkaana ajattelijana osasi myöhemmässä [ontologisesti ja metodisesti pluralistis-pragmaattisessa] ajattelussaan ainakin osittain löytää tiensä ulos: vertauskuvallisesti hiukan samaan tapaan kuin myyttinen Theseus pääsi ulos Minotauroksen luolasta Ariadnen jättämän langan avulla. Mutta fyysikko Enqvist haluaa ilmeisesti jäädä tuohon luolaan ja vaieta iäksi kaikista psykologisoivista ilmaisuista niiden fysikaalisen epätarkkuuden ja ylipäätään epätieteellisyyden vuoksi. Suotakoon tämä dogmaattinen asenne hänelle: pysy vain luolassasi Enqvist, äläkä tule sensuroimaan kenenkään sanomisia neuvomalla heitä vaikenemaan miksi-kysymyksistä niiden pseudotieteellisyyden – siis näennäisyyden tai jopa valheellisuuden vuoksi. Miksi-kysymys saattaa toki olla metodisesti ja laskelmien kannalta näennäinen ja turha silloin, kun tutkitaan asioita luonnontieteitten ehdoilla ja sapluunassa, mutta muussa tapauksessa sitä voi pitää kaiken kulttuurin, etenkin estetiikan, etiikan ja uskonnon perustavana lähtökohtana.
Sanokaamme nyt kuitenkin vielä arkkipiispa Mäkiselle, että voisit kyllä tarkentaa ja todeta, että tarkoituksesi ei ole puhua sekä teologian että fysiikan nimissä vaan ainoastaan kristillisen uskon perustavan sanoman ja vakaumuksen äänellä. Fyysikot tehkööt itsenäisesti työtään ja teologit omaansa.
3
Minun mielestäni miksi-kysymykset eivät ole turhia, koska ne ovat uusien innovaatioiden: taiteellisten ja myös tieteellisten, perustavia lähtökohtia. Eri asia sitten on, mihin sapluunaan nämä innovaatiot sovitetaan ja millä mallinnuksilla, kokeilla ja käytännöillä niitä sovelletaan. Fyysikkojen ja teologien välinen dialogi ei kuitenkaan näytä pätkääkään edistävän luonnontieteitten ja uskontojen välisten ongelmanasettelujen selkiytymistä, pikemminkin päinvastoin: keskusteluissa sekoitetaan puurot ja vellit [tätä mystifiointia Enqvist toki haluaa nimenomaan kritisoida miksi-kysymys-dogmatiikallaan] ja popularisoidaan asioita niiden hämärtymiseen asti.
Pitäköön Enqvist mielessään, että tiede ei ole mikään maailmankatsomus vaan pelkästään eksaktein metodi, jolla maailmaa, siis ainetta ja avaruutta mitataan ja selitetään. Pitäköön arkkipiispa Mäkinen mielessään, että hän ei voi puhua kuin kristinuskon puolesta eikä siten voi ikään kuin astua fyysikon reviirille antamaan hänelle ‘puuttuvan’ selityksen fysikaalisesta maailmasta, joka ei kuitenkaan voi uskonnollisen ihmisen uskon lähtökohdista olla muuta kuin psykologista ja käsitteellistä laatua ja joka näin ollen ei täytä luonnontieteen eksaktin tutkimusmetodin vaatimuksia. Mitä se siis Enqvistille kuuluu, jos Mäkinen uskoo maailmankaikkeuden perustavan syyn ja tarkoituksen löytyvän kristinuskon Jumalasta, kunhan Mäkinen vain tekee selväksi, ettei halua astua fyysikon reviirille tarjoamaan hänelle fysikaalisia selityksiä Jumalallaan.
En ole koskaan kannattanut esim. Alister McGrathin tai John Polkinghornen tavoin fysiikan ja teologian ‘naittamista’ keskenään, mutta en myöskään voi sietää uusateisteja, jotka eivät näytä tietävän teologiasta kuin alkeet, jos niitäkään, ja jotka haluavat korottaa tieteen uskontoa korvaavaksi maailmankatsomukseksi, mikä vaatimus vääristää tieteen perustavaa arvovapautta ja pyrkimystä havainnon selittämiseen neutraalisti, vailla ‘tarpeettomia’ hypoteeseja, joihin kuuluu myös tieteen auktoriteettiin naamioitunut eettinen ja poliittinen ateismi. Onko Enqvist tällainen uusateisti, joka militarisoi tieteen uusateismin palvelukseen? Tuskin, mutta samaa sanomaa hän kuitenkin levittää tällä miksi-kysymyksen kritiikillään. Jos joku maahanmuuton kriitikko sanoo: ‘en ole rasisti mutta – ‘, niin Kari Enqvist voisi samaan tapaan todeta: ‘en ole tiedettä politisoiva militaristinen ateisti, mutta - - ‘. Tästä analogisuudesta huolimatta Enqvist on kritiikissään älykkäämpi ja ovelampi kuin uusateistit. Valitettavasti hän tulee lopulta arkkipiispoja tähdätessään ampuneeksi omaan nilkkaansa. Tämän opetuksen tieteellisen ‘aseen’ yksipuolisesta käytöstä [mm. metodinen monismi] opettaa meille Wittgensteinin Tractatus, jota Enqvist nähtävästi lukee yhtä yksipuolisesti pieleen kuin Wittgensteinin kritisoima Bertrand Russell kirjan ensimmäisen painoksen esipuheessa.
Edellisiin kommentteihin viitaten haluan ‘lahjoittaa’ tämän J. H. Erkon runon Kari Enqvistille vastauksena miksi-kysymykseen.
.......
Miksi laulan
En tiedä miksi laulaa lintunen
ja miksi jyräjääpi ukkonen,
vaan itse tiedän siksi laulavani,
kun sävelehet soivat rinnassani.
Jo tiedän miksi laulaa lintuset:
kun heissäkin soi kevättoivehet,
ja ukonjyrinässä vuorostansa
taas luonto purkaa sydäntuskiansa.
Niin mielessäni vaihtuu tuntehet,
kuin taivaan tähdet, meren aaltoset,
ne säveliä luovat rintahani:
ja siksi juuri tiedän laulavani!
J. H. Erkko
https://fi.wikipedia.org/wiki/J._H._Erkko
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kari_Enqvist
The more laws, the less justice.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Cicero
***
We may have democracy, or we may have wealth concentrated in the hands of a few, but we can't have both.
https://en.wikipedia.org/wiki/Louis_Brandeis
........
http://pastorip.blogspot.fi/
Jeff Healeyn varmasti tunnet, mutta pakko laittaa nämä.
All Along the Watchtower: https://www.youtube.com/watch?v=Ah5Hs770twM Tämä meni tunteisiin!
Blue Jean Blues: https://www.youtube.com/watch?v=_cUswsWUBHs
I Need to Be Loved: https://www.youtube.com/watch?v=HaJODMycj2w
Jeff Healey on erinomainen, mutta heitetäänpä kehiin vaihteeksi jotain muuta kuin näissäkin kommenteissa niin usein soitettua perinteiseen rhythm&blues-kaavaan perustuvaa stuffia.
***
Rush on loistavien soittajien muodostama hybridi mm. Yesistä ja Led Zeppelinistä sekä näitä rankemmasta progeheavy-hardrockista [;/\?!] [muistettakoon kuitenkin, että zeppeliinit eivät tunnusta olevansa heavyä lainkaan!]. Mahtavaa musisointia, ei voi muuta sanoa.
https://www.youtube.com/watch?v=YSToKcbWz1k
https://fi.wikipedia.org/wiki/Rush_(yhtye)
Ääriliikkeiden haaste on siinä, että ne näyttävät tarjoavan vaihtoehdon. Siinä missä valtaosa maahanmuuttokriitikoista tarjoaa pelkkiä pragmaattisia analyyseja monikulttuurisuuden toimimattomuudesta tai vetoavat konservatiiviseen säilyttämishaluun tilanteessa, jossa säilytettävää ei enää juuri ole, kansallissosialistit tarjoavat yhteisöllisyyttä, identiteettiä ja radikaalisti toisenlaista poliittista järjestelmää. Heidän ratkaisuehdotuksensa ovat tietenkin karkeita ja toteutuessaan johtavat verilöylyihin, mutta niissä on kuitenkin jotakin kouriintuntuvaa ja ne saattavat vedota moniin turhautuneisiin yksilöihin. Ongelman itämisalustana on modernin konsumeristisen kulttuurin synnyttämä henkinen tyhjiö, joka ennen pitkää alkaa täyttyä poliittisilla pelastususkonnoilla.
Timo Hännikäinen: Lihamylly s. 167.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Timo_H%C3%A4nnik%C3%A4inen
https://www.adlibris.com/fi/kirja/lihamylly-9789527197042
Ai, Rauno luukuttaa Rushia? Mainiota, meikältä löytyy tuo konsertti dvd:llä. Kovaa kamaa!
Palautetaan homma kuitenkin rock'n'rolliin: Elvis-imitaattori coveroi biisejä.
Vai että rokkia? Otetaan löysät pois ja lisätään drivea. Tämä lähes ylittämätön pastissi (melkein kaikki perinteiset rock-biisit ovat pastisseja tai sitaatteja) on enemmän sukua Little Richardille kuin Elvikselle. CCR - Royal Albert Hall 4/1970 - Travelin’ Band.
https://www.youtube.com/watch?v=8YljOR16Sys
.......
https://en.wikipedia.org/wiki/Travelin%27_Band
Fogertyllä on äänessä sitä munaa.
[Richard David] Precht joka tapauksessa uskoo, että kyky myötätuntoon ja oikeudenmukaisuuden taju on annettu jokaiselle terveelle ihmiselle. Ihminen on luonnostaan enemmän taipuvainen yhteistyöhön kuin kilpailuun. Precht siis tekee toisenlaisen johtopäätöksen moraalin intuitiivisesta, ei rationaalisesta luonteesta kuin [Jonathan] Haidt. Hän luottaa siihen, että ihmiset luonnostaan toimivat jotakuinkin hyvin ja oikein. Tavallisen ihmisen tavallinen päivä on hänen mukaansa seuraavanlainen: mennään töihin ja hoidetaan hommat. Ei etsitä mielihyvää vaan vältetään tuskaa. Täydennetään vielä Prechtin kuvausta: saadaan kuitenkin mielihyvää pienistä asioista, siitä että löytää kaupasta naapurille hänen pitkään etsimänsä juustolaadun, heittää pihan lasten kanssa pari kertaa palloa, leikkii omien lastensa kanssa, naputtaa puuttuvan sähköpostiviestin, katsoo salapoliisisarjaa ja tekee pienen oivalluksen ihmisen käyttäytymisestä.
Precht huomauttaa, että tällainen päivä on kuitenkin kylmästi laskevalle geeniegoistille täysi fiasko. Et ole naisena tullut raskaaksi huipputiedemiehestä, et miehenä ole pannut paksuksi paria naista. Et ole pannut matalaksi yhtään kilpailijaa. Ja mikset ole tehnyt kanssaihmisistäsi johdonmukaisesti omien intressiesi työkaluja? Lisäksi päivän aikana puuhataan kaikenlaista hyödytöntä, ei vajota syviin puntarointeihin, syödään rasvaa, juodaan pari lasillista, ei liikuta tarpeeksi.Tämä ei toden totta ole egoismia.
Jukka Koskelainen: Mahtava minä – itsekkyyden voima ja vastavoimat, s. 217-18.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Jukka_Koskelainen
http://www.jukkakoskelainen.fi/390309700
https://fi.wikipedia.org/wiki/Richard_David_Precht
https://fi.wikipedia.org/wiki/Jonathan_Haidt
Tappaminen puhtaasti ja esteettistä mielihyvää herättävällä tavalla on aina ollut erään ihmiskunnan osan suurimpia nautintoja. Toisella osalla, joka ei nauti tappamisesta, on aina ollut sana paremmin vallassaan ja se on tuottanut valtaosan hyviä kirjailijoita, ja sen tähden on olemassa hyvin niukasti lausuntoja tappamisen tuottamasta aidosta mielihyvästä. Yksi sen suurimmista iloista, paitsi puhtaasti esteettisiä, kuten lennosta ampumista, ja itsetietoisia, kuten vaikean riistan väijymistä, jossa tunteen pohjana on laukaukseen tarvittavan silmänräpäyksen murto-osan suhteettomasti kasvanut merkitys, on tunne kapinasta kuolemaa vastaan, joka perustuu sen tuottamiseen. Jos kuoleman ylivalta hyväksytään, älä tapa käsky on helppo ja luonnollinen noudattaa. Mutta kun ihminen vielä kapinoi kuolemaa vastaan, hän nauttii voidessaan anastaa yhden Jumalan ominaisuuden – sen tuottamisen. Tämä on niiden ihmisten syvällisimpiä tunteita, jotka nauttivat tappamisesta. Sellaista tehdään ylpeydestä, ja ylpeys tietenkin on kristillinen synti ja pakanallinen hyve.
Sitaatti Ernest Hemingwayltä [Kuolema iltapäivällä] kirjassa Timo Hännikäinen: Kuolevainen, s. 71.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Timo_H%C3%A4nnik%C3%A4inen
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kuolema_iltap%C3%A4iv%C3%A4ll%C3%A4
Rekrytoija kiusoitteli minua mielellään siitä, että kirjoitin edistykselliseen Guardianiin, ja hän jatkoi vinosti hymyillen: “Vasemmisto tuntuu olevan tässä asiassa hukassa. Se vaatii solidaarisuutta koko kansakunnalta – eli korkeampia veroja rikkaille, jotta heidän vähemmän onnekkaita maanmiehiään voidaan auttaa, mutta tällainen solidaarisuus palautuu kansallistunteeseen, jolle vasemmisto on nimenomaan allerginen. Kansalliseen identiteettiin liittyvät yltiöisänmaallisuus ja kansallismielisyys sekä pelottavat, äärioikeiston ylivaltaa ajavat tyypit. Eikö olekin ironista, miten monet vasemman laidan ajattelijat korostavat sitä, että johonkin kuulumisen tunne on ‘konstruktio’, perinteet ovat keksittyjä ja eri maiden kansakunnat vain mielikuvituksen tuotetta tai kuviteltuja yhteisöjä? No, globaali rahoitusalan eliitti on aivan samaa mieltä.”
Sitaatti kirjasta Joris Lueyndijk: Rahan ruhtinaat, s. 258.
https://en.wikipedia.org/wiki/Joris_Luyendijk
Kun oli käynyt selväksi, että me sotilaat jakaisimme linnakkeemme suhteellisen mukavuuslaitoksen suhteelliset mukavuudet vanhusten kanssa, he alkoivat vihata meitä yhtenä miehenä, mikä ei kuitenkaan estänyt heitä tulemasta jatkuvasti kerjäämään käytävän nurkalle tupakantumppejamme ja penkkien alle pudonneita kuivettuneita leivänkannikoita. Syöntiaikana he liimasivat kelmeän kurttuiset kasvonsa ruokasalin ikkunoihin. Heidän nenänsä rähmäisten poimujen välistä pisti vanhojen rottien himokkaita katseita. Yksi näistä raihnaisista vaikutti vitsikkäämmältä ja kepulimmalta kuin muut, hän kävi laulamassa meille oman aikansa lauluja, tahtoi huvittaa meitä, ukko Birouetteksi häntä kutsuttiin. Hän teki mielellään mitä ikinä haluttiin kunhan hänelle vain annettiin tupakkaa, mitä tahansa paitsi kulkea linnakkeen ruumishuoneen editse, joka muuten ei koskaan ollut tyhjillään. Muuan juoni oli viedä hänet sinne päin, muka kävelylle. ‘Mitä jos pistäydyttäisiin sisällä?’ häneltä kysyttiin juuri oven edessä. Silloin hän juoksi pakoon pahasti rääkyen mutta niin lujaa ja niin kauas ettei häntä sen jälkeen näkynyt ainakaan kahteen päivään, ukko Birouettea. Kuolema oli väläyttänyt hänelle itseään.
Louis-Ferdinant Céline: Niin kauas kuin yötä riittää, s. 99.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Niin_kauas_kuin_y%C3%B6t%C3%A4_riitt%C3%A4%C3%A4
‘Kapitalismi ilman konkursseja on kuin katolilaisuus ilman helvettiä.’
Sitaatti kirjasta Joris Lueyndijk: Rahan ruhtinaat, s. 88
https://en.wikipedia.org/wiki/Joris_Luyendijk
Olen vakuuttunut, että jos veisimme kaikki Cityssä työskentelevät autiolle saarelle ja panisimme tilalle neljännesmiljoona uutta ihmistä, samanlaisia väärinkäytöksiä ja samaa dysfunktionaalisuutta nousisi esiin alta aikayksikön. Ongelmana on itse järjestelmä, ja sen sijaan, että syytämme yksittäisiä pankkiireja, jotka ovat antaneet periksi käänteisille kannustimille, meidän olisi parempi kohdistaa energiamme kannustimien puuttumiseen ja niiden poistamiseen.
Tämä edellyttää parempaa lainsäädäntöä, ja ne neljä muutosta, jotka lakien avulla tulisi saada aikaan, on helppo hahmottaa. Ensinnäkin pankit on pilkottava yksiköihin, jotta ne eivät enää ole liian isoja tai monimutkaisia voidakseen mennä nurin – ne eivät enää voisi kiristää meitä. Pankkien ei pitäisi antaa harjoittaa useita eri toimintoja saman katon alla niin, että niistä muodostuu eturistiriita, oli se sitten kaupankäynnin, omaisuudenhoidon, dealmakingin tai toisaalta vähittäispankkien ja riskipitoisempien investointipankkien välillä. Kolmanneksi pankit eivät saisi kehittää, myydä tai omistaa liian monimutkaisia rahoitustuotteita, vaan asiakkaiden tulisi voida ymmärtää mitä ostavat ja sijoittajien mitä pankin taseeseen sisältyy. Ja vielä: bonuksen tulisi kohdistua samaan tahoon kuin maluksen eli kenelläkään muulla kuin pankkiireilla ei pitäisi olla enemmän syytä valvoa öisin miettien riskejä, joita pankkien pääomaan ja maineeseen kohdistuu, koska pankkiirit näitä riskejä ottavat.
Sitaatti kirjasta Joris Lueyndijk: Rahan ruhtinaat, s. 251-252.
https://en.wikipedia.org/wiki/Joris_Luyendijk
Miten sydämetön globaalista rahoitusalasta on tullut – etenkin globalisoituneessa yritysmaailmassa. Tai kuten eräs lukija kirjoitti sähköpostissaan: ‘Sinne, mistä kaikki rakkaus on kadonnut, jää vain voitonhalu’.
Sitaatti kirjasta Joris Lueyndijk: Rahan ruhtinaat, s. 257.
https://en.wikipedia.org/wiki/Joris_Luyendijk
Tuo joka liikkuu tuolla lailla nykien
on skitsofreenikko
Tuo liikkumaton on katatoonikko
Se joka istuu alasti eristyshuoneessa
on masennustilassa
Tuo joka leijuu puoli senttiä irti lattiasta
on maaninen
Tuo joka tuijottaa noin on idiootti
Se joka seisoo koko päivän suihkussa
on pakkoneurootikko
Se joka hirtti itsensä on kuollut
Ne jotka katselevat ihmeissään tätä kaikkea
on henkilökunta
Claes Andersson: Kraepelinin muistolle
Kirjasta Mikko Myllykangas&Petteri Pietikäinen: Ajatusten lähteillä – aatteiden ja oppien historiaa; - Hullun monta nimeä: mielisairauksien nimeäminen muuttuvassa yhteiskunnassa, s. 360.
https://gaudeamus.pikakirjakauppa.fi/tuote/mikko_myllykangas/ajatusten_lahteilla_aatteiden_ja_oppien_historiaa/9789524954235
https://fi.wikipedia.org/wiki/Emil_Kraepelin
Viime vuosikymmenen diagnostiset uutuudet ovat osa suurta aaltoa, jossa väestötason epidemiologiset tutkimukset, erilaiset kyselyt ja sairauskeskeinen terveysmarkkinointi luovat kuvan sekä fyysisten että mentaalisten sairauksien, oireyhtymien ja riskitekijöiden runtelemasta väestöstä. Mielenterveyshäiriöt näyttävät olleen jatkuvassa kasvussa kahdensadan viime vuoden ajan. Yhdeksi syyksi diagnoosien runsastumiselle on nähty modernit psyykenlääkkeet, joita on alettu markkinoida ahdistuksen ja masennuksen kaltaisiin sairauksiin. Lääkeyritykset hyötyvät tietysti sitä enemmän, mitä enemmän ihmiset kuluttavat lääkkeitä, ja yksi keino kulutuksen lisäämiseksi on markkinoida sairauksia, joihin yritysten omat lääkkeet auttavat. Näin uusien diagnoosien ja uusien lääkkeiden kulutuksen ja masennusdiagnoosien lisääntymisen välillä on ollut yhteys 1980-luvulta alkaen.
Tätä ilmiötä on 1970-luvulta asti kutsuttu medikalisaatioksi eli lääketieteellistymiseksi. 2000-luvulla on ryhdytty puhumaan myös sairauksien kaupittelusta [disease mongering], joka onkin oikeastaan terveydenkaupittelua: lääkeyritykset, erilaiset terapeutit, media, potilasjärjestöt ja osin myös mielenterveyden ammattilaiset luovat kuvaa mielenterveyshäiriöiden määrän kasvusta – vaikkapa depression tai paniikkihäiriön – suurena terveysuhkana ja tarjoavat sitten ratkaisua esittämäänsä ongelmaan. Ihmisten mielenterveydestä on tullut suurta liiketoimintaa.
Kirjasta Mikko Myllykangas&Petteri Pietikäinen: Ajatusten lähteillä – aatteiden ja oppien historiaa; - Hullun monta nimeä: mielisairauksien nimeäminen muuttuvassa yhteiskunnassa, s. 361.
https://gaudeamus.pikakirjakauppa.fi/tuote/mikko_myllykangas/ajatusten_lahteilla_aatteiden_ja_oppien_historiaa/9789524954235
Kun [....] Max Weber sitten löytää modernin ihmisen modernin teollistuneen yhteiskunnan kapitalististen rakenteiden ‘rautahäkkiin suljettuna’ tuotantokoneiston osana, on hän suorastaan tuohtunut siitä, miten mitäänsanomattomaksi 1800- ja 1900-luvun vaihteen länsimainen sivistys on muokkautunut. Ajan kapitalistisessa järjestelmässä ‘ihminen syntyy koneistoon, ja meno jatkuu ehkä siihen saakka, kunnes viimeinenkin sentneri fossiilista polttoainetta on hehkunsa hehkunut’ Weber saarnaa.
Protestanttisen askeettisen elämäntavan toiveikas perijä, valistuksen henki, näytti muuttuneen pelkäksi spesialistien kulttuuriksi, jolla ei edes voi olla mitään yhteistä henkisen jalostumisen päämäärää. Sivistyneistöstä on tullut pelkkiä eritysalojensa teknokraattisia asiantuntijoita, koska yhteiskuntakehitys ja tieteellinen edistys olivat monimutkaistuneet asteelle, jota kukaan ei voinut enää hallita yksilölle merkityksellisenä maailman jäsentämisen tapana. Weberin mukaan jäljelle jäävät vain ‘erikoismiehet ilman henkeä, nautintoihmiset ilman sydäntä: tämä ei-mikään kuvittelee nousseensa koskaan aikaisemmin saavuttamattomalle ihmisyyden asteelle’.
Kirjasta Mikko Myllykangas&Petteri Pietikäinen: Ajatusten lähteillä – aatteiden ja oppien historiaa; – Modernin länsimaisen ihmiskuvan lyhyt historia, s. 154-55.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Max_Weber
https://gaudeamus.pikakirjakauppa.fi/tuote/mikko_myllykangas/ajatusten_lahteilla_aatteiden_ja_oppien_historiaa/9789524954235
[tieteellisen] Edistyksen puolustaja voisi myös pyrkiä osoittamaan, että vaikka menneisyyden tieteelliset teoriat ovat olleet jollain tavalla epätosia, ne ovat parantuneet ajan saatossa. Ne ovat ikään kuin tulleet todemmiksi tai toisin ilmaistuna niiden totuudenkaltaisuus on lisääntynyt. Suomalainen tieteenfilosofi Ilkka Niiniluoto (s. 1946) ] on verrannut menneisyydessä tehtyjen teoreettisten entiteettien kuvausyrityksiä karikatyyrien piirtämiseen. Niissä ylikorostuvat jotkin kohteen piirteet, mutta ne ovat silti oikeansuuntaisia hahmotelmia. [.....]
Ongelma on silti filosofisesti se, että pitäisi pystyä a) määrittämään totuudenkaltaisuuden käsite. Miten muuten kuin kielikuvien avulla voitaisiin ilmaista, että toinen teoria on lähempänä totuutta kuin toinen? Lisäksi b) miten etäisyys totuudesta voitaisiin mitata ja todentaa? Mehän emme tiedä totuutta. [....]
2] Miten referenssi voidaan määrittää? Fregeläistyyppisen näkemyksen mukaan tieteellinen teoria muodostaa ikään kuin kuvauksen oletetusta objektista eli siis käytännössä joukon tosiksi oletettuja, objektia koskevia väitelauseita. ‘Atomin’ kodalla se voisi olla kuvaus ‘pienin jakamaton aineen osa’ (kuten aikanaan ajateltiin). ‘Maapallon’ kohdalla tällainen minimaalinen deskriptio voisi olla ‘taivaankappale, joka on liikkumaton ja maailmankaikkeuden keskipiste.’ On selvää, että tällaisia objekteja ei nykytietämyksen mukaan ole olemassa, joten tämä ‘atomi’ ja ‘maapallo’ eivät viittaa mihinkään maailmassa.
Nyt meillä on kuitenkin kaksi ongelmaa, jotka tulivatkin jo edellä esiin. Pitääkö koko objektin teoreettisen kuvauksen olla tosi? Ja mitä seuraa, jos ajallisesti toisiaan seuraavat teoriat eivät voi olla tosia samasta objektista? Teoriat ja deskriptiot ovat usein ristiriidassa keskenään. Onko siis niin, että esimerkiksi ptolemaiolainen tähtitieteilijä ei viitannut ‘maapallolla’ mihinkään ja vasta kopernikaanisen tiedemiehen kielenkäyttö viittasi todella olemassa oleviin entiteetteihin? Tämä on epäuskottavaa, mutta kuinka sitten referenssi voidaan määrittää, ellei objektin kuvauksen avulla?
1970-luvulla yhdysvaltalaisfilosofit Hilary Putnam (1926-2016) ja Saul Kripke (s. 1940) tulivat tunnetuiksi niin sanotusta kausaalisen referenssin teoriasta. Sen mukaan kuvaukset eli deskriptiot eivät määritäkään viittauskohdetta, vaan kuvaaminen tapahtuu eräänlaisen ‘kastamisseremonian’ omaisesti, samaan tapaan kuin ristiäisissä lapsi kastetaan (ilman mitään tiettyä kuvausta lapsen olemuksesta) jollakin nimellä osoittamalla tätä (hienovaraisesti). Voisimme siis ajatella, että menneisyydessä viisaat ovat osoittaneet maapalloa, vettä ja kultaa ja nimenneet ne vastaavilla nimillä ‘maapallo’, ‘vesi’, ‘kulta’. Vasta myöhemmin tutkimus on selvittänyt pidemmälle näiden objektien olemuksia (esimerkiksi sen, että vesi on kemialliselta koostumukseltaan H2O). Referenssin pysyvyyden takaa sukupolvelta toiselle ammoisista ajoista juontuva viittaamisen ketju. Tämä kausaalinen referenssin teoria ajautuu kuitenkin ongelmiin havaitsemattomien objektien yhteydessä. Mitä kohdetta voisimme osoittaa ja minkä objektin kastaa alkuperäisessä nimeämisprosessissa esimerkiksi ‘elektronin’ kohdalla?
Sitaatti kirjasta Mikko Myllykangas&Petteri Pietikäinen: Ajatusten lähteillä – aatteiden ja oppien historiaa; - Historiallinen tieteenfilosofia ja tieteen edistyksen ongelma, s. 178-80.
https://gaudeamus.pikakirjakauppa.fi/tuote/mikko_myllykangas/ajatusten_lahteilla_aatteiden_ja_oppien_historiaa/9789524954235
Ajatus yhteiset edut jakavasta ‘ihmiskunnasta’ on aikamme suurimpia valheita. Emme puhu ‘myyräkunnasta’ tai ‘lokkikunnasta’, koska on selvää että saman lajin sisällä esiintyy yksilöiden, populaatioiden ja alalajien välistä kilpailua ja eturistiriitoja. En ymmärrä miksi homo sapiens olisi tässä asiassa poikkeus. Ja huonoin tapa ristiriitojen sovitteluun on pakottaa keskenään selvästi erilaiset ihmisryhmät samalle maantieteelliselle alueelle kamppailemaan resursseista.
Sitaatti kirjasta Timo Hännikäinen: Sanansäilä: kirjoituksia 2008-2016, s. 180.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Timo_H%C3%A4nnik%C3%A4inen
Usko ‘patriarkaatin’ ja yhteiskuntaan juurtuneen naisvihan olemassaoloon on uskoa miesten kollektiiviseen vihamielisyyteen, joka alati uhkaa naisten vapautumispyrkimyksiä. Tällä näkymättömällä mutta pahantahtoisella voimalla on feministisissä yhteiskuntateorioissa sama asema kuin paholaisella kristinuskossa. Sen katsotaan olevan läsnä varsinkin silloin, kun sen olemassaolo kiistetään – tämä on paholaisen oveluutta. Tieteellisenä esiintyvä feminismi on pitkälti uskonto, ja feministiset teoreetikot ja aktivistit ovat pappeja, joiden tehtävä on paljastaa ja tuomita metafyysistä pahuutta edustava naisviha missä sitä sitten esiintyykin.
Sitaatti kirjasta Timo Hännikäinen: Sanansäilä: kirjoituksia 2008-2016, s. 245.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Timo_H%C3%A4nnik%C3%A4inen
onhan se, mutta on myös monia muita kulttuurin tapoja tutustua naisee
Jos uskomme Carl Schmittiä, anarkismi ei ole eikä voikaan olla poliittinen teoria, koska kaikki poliittiset teoriat edellyttävät että ihminen on ongelmallinen, ristiriitainen ja vaarallinen – siis ‘paha’ olento. Ihminen tarvitsee auktoriteettia ja suojelua, ja eri poliittiset teoriat pohtivat, miten nämä tarpeet olisi viisainta tyydyttää. Anarkismin lähtöoletuksena on puolestaan ihmisen ehdoton hyvyys ja vallan ehdoton pahuus. Kaikki antisosiaaliset teot taksijonossa rähinöimisestä seksuaalimurhiin johtuvat siis alistavasta yhteiskuntajärjestyksestä ja ihmiset sopisivat asioistaan järkevästi ja rauhanomaisesti elleivät valtio ja hallitseva luokka loisi heidän välilleen keinotekoisia eturistiriitoja. Tämä perimmäinen uskonkappale, alkumyytti, on läsnä oikeastaan kaikissa sosialistisissa aatteissa mutta puhtaimmillaan ja naiiveimmillaan juuri anarkismissa.
Mitään uskottavaa selitystä sille, miksi valtiolliset rakenteet ja taloudellis-poliittiset hierarkiat ovat ylipäätään kehittyneet, anarkistit eivät ole koskaan osanneet antaa. Heimoyhteisöjä tutkineilla antropologeilla ja muilla tiedemiehillä on asialle hyvin yksinkertainen selitys: kun yhteisön väkiluku nousee yli kymmeneen tuhanteen, yhteisön asioita on mahdoton ratkaista vapaalla keskustelulla avoimissa kansankokouksissa. Silloin syntyvät heimokunnat, päällikkökunnat ja viimein valtiot virkamiehineen, vakinaisine armeijoineen, erillisine oikeuslaitoksineen ja yhteiskuntaluokkineen. Anarkistit kannattavat tällaisten orgaanisesti kehittyneiden rakenteiden purkamista jonkinlaisella vallankumouksella, mutta ilmeisen harvat heistä haluavat palata metsästykselle, keräilylle ja pienimuotoiselle viljelylle perustuvaan maailmaan, vaan enemmistö heistä uskoo suurten korkean teknologian yhteiskuntien olevan hallittavissa ruohonjuuritalolta.
Anarkistisesta yhteiskunnasta puuttuisi se tehokas ja uskottava voimakeinojen varanto, joka viime kädessä pitää yhteiskuntia koossa. Jokainen laki ja sääntö on kuollut kirjain, ellei sen rikkojaa voida pidättää, vangita tai ääritilanteessa surmata. Kyseessä on klassinen vangin pulma: kaikessa ihmisten välisessä kanssakäymisessä rauhanomainen yhteistyö on paras vaihtoehto, mutta kiusaus petokseen tai väkivaltaan on niin suuri, että jo pelko muiden petollisuudesta tai väkivaltaisuudesta saa monet harkitsemaan veneestä hyppäämistä ristiriitatilanteessa. Tällaiset tosiasiat hämärtyvät helposti suhteellisen pitkään vakaina pysyneissä moderneissa yhteiskunnissa, joissa valtion väkivaltamonopoli on absoluuttinen. Mutta jo jokaisen poliisin vyöllä riippuva virka-ase kertoo, että väkivalta on edelleenkin järjestyksen tae.
Sitaatti kirjasta Timo Hännikäinen: Sanansäilä: kirjoituksia 2008-2016, s. 184-85.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Timo_H%C3%A4nnik%C3%A4inen
https://fi.wikipedia.org/wiki/Carl_Schmitt
- - -
Ja taivas uhkeaa raatoa katseli maassa
kuin kukkaa joka aukeaa.
Siinä löyhkässä tuossa niin voimakkaassa
olit tajuntasi kadottaa.
Surisivat kärpäset mädänneen vatsan mailla,
madot ryömivät, mustat joukkueet;
ne vuotivat virtana sakean nesteen lailla,
eli virran mukana riekaleet.
- - -
Olet saastaa kerran sinäkin, samanlainen
kuin kammottava haaska tuo,
sinä silmäini tähti, aurinko loistavainen,
sinä enkelini ja himoni vuo!
Sitaatti Charles Baudelairen runosta Raato kokoelmasta Pahan kukkia [suom. Yrjö Kaijärvi] kirjassa Mirkka Mattheiszen: Rappio ja renessanssi – dekandenssi Suomen kuvataiteessa ja kirjallisuudessa, s. 47.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Charles_Baudelaire
Tyylikästä, yksinkertaista, herkkää, syvää - sinistäkin sinisempää.
https://www.youtube.com/watch?v=Hkt1yULpfRE
Detroit Blues Band – Walkin' Out The Door
http://musicwikidetroit.org/index.php?title=Detroit_Blues_Band
https://en.wikipedia.org/wiki/Detroit_blues
Luontokäsitteen kehitys voidaan jakaa karkeasti viiteen vaiheeseen ja niitä kuvaaviin iskusanoihin (lainausmerkeissä):
1. Antiikin luontokäsite oli alunperin vitalistinen, elävää luontoa koristava: ‘luova luonto’.
2. Keskiajalla luonto miellettiin Jumalan luomana kokonaisuutena: ‘luotu luonto’.
3. Galileisessa tieteessä (uuden ajan matemaattinen luonnontiede) vallalle pääsi ‘fysikalistis-mekanistinen’ luontokäsite.
4. Valistuksen ja romantiikan taitteessa ihailtiin koskematonta, ihmisen toiminnalta säästynyttä ‘villiä luontoa’.
5. Nykyään luontokäsitteen on pitkälti korvannut ‘ympäristön’ käsite.
.......
Sitaatti kirjasta Mikko Myllykangas&Petteri Pietikäinen: Ajatusten lähteillä – aatteiden ja oppien historiaa; – Luonnosta ympäristöön – luontosuhteemme käsite- ja aatehistoriaa, s. 95.
https://gaudeamus.pikakirjakauppa.fi/tuote/mikko_myllykangas/ajatusten_lahteilla_aatteiden_ja_oppien_historiaa/9789524954235
Larkin Poe is an American roots rock band from Atlanta, GA fronted by sisters Rebecca Lovell (born January 30, 1991) and Megan Lovell (born May 12, 1989). Featuring strong southern harmonies, heavy electric guitar riffs, and slide guitar, they are often touted as "the little sisters of the Allman Brothers". The band performed at the 2014 and 2016 Glastonbury Festival, and were voted "Best Discovery of Glastonbury 2014" by England's The Observer.
.......
Rebecca & Megan Lovell of Larkin Poe are singer/songwriter, multi-instrumentalist sisters creating their own brand of Roots Rock 'n' Roll: gritty, soulful, and flavored by their southern heritage. Originally from Atlanta and currently living in Nashville, they are descendants of tortured artist and creative genius Edgar Allan Poe.
Larkin Poe | Preachin' Blues (Official music video)
https://www.youtube.com/watch?v=cEWiJR9qeoc
Preachin' Blues is a Son House cover on Larkin Poe's recent album 'Peach': http://awal.lnk.to/FR8GX
https://en.wikipedia.org/wiki/Larkin_Poe
http://www.larkinpoe.com/
https://fi.wikipedia.org/wiki/Son_House
Liberalismi suhteessa pahaan on jatkuvaa pyrkimystä yrittää ymmärtää, eikä – tässä paljastetaan konservatiivinen puoleni – se onnistu koskaan tavoitteessaan. Liberalismi kantaa aina mukanaan oman voitokkuutensa kääntöpuolta. Siksi se on sokea kaikkivoipaisuudessaan. Se toki tarvitsee ahdasmielisen kiistakumppaninsa, arvokonservatiivisuuden, mutta se ei hahmota vastustajaansa todellisena (‘täysi-ikäisenä’ kuten Immanuel Kant sanoisi) vaan pitää sitä jotenkin vajavaisena, takapajuisena tai keskenkasvuisena. Samalla liberalismi itse kiistää olevansa aktiivinen poliittinen voima, koska se ei asetu kamppailussa samalle viivalle vastustajansa kanssa. Niin, liberaali on yksinkertaisesti ‘liian hyvä ihminen’ käymään kamppailuja tosissaan.
Robert Frostin tokaisun mukaan liberaali onkin ihminen, joka ei pysty puolustamaan edes omia kantojaan. Tässä piilee liberalismin tragedia, sillä aina ilmaantuu uusia poliittisen korrektiuden muotoja tai uusia tapoja hahmottaa maailma liberaalisti, ja siten liberalismi syö aina myös omaa arvoperustaansa: se liberalisoi loputtomiin omaa perintöään ja häpeää sen harhapolkuja. ‘Kuinka me saatoimmekaan väittää, että naiset ja mustat tai homot ovat tasa-arvoisia? Hehän ovat paljon enemmän, muutakin ja monimuotoisempia! Tasa-arvo oli vain keskiarvoa muistuttava abstraktio, jolla tarkoitettiin hyvää mutta yksinkertaistettiin liikaa.’
Tällainen relativistinen luenta voidaan tulkita kahdella (lomittaisella) tavalla. Joko tasa-arvoliberalismi oli vain historiallinen vaihe liberalismissa (vielä maskuliininen ja valkoinen sellainen), tai sitten liberaalilla ei todellakaan ole harmaintakaan aavistusta siitä, kuka hän on. Hän on vain purkamista, kyseenalaistamista, dekonstruktiota ja määrittelyjen jatkuvaa liikettä – ja kenties hyvä niin. Jos niin ei ole hyvä, lapsi on ilmeisesti mennyt pesuveden mukana ja hukannut kiintopisteensä, josta käsin maailmaa arvottaa. Kyse on siis arvo- ja kulttuurirelativismin itseään nakertavasta paradoksista, jossa se ei kykene perustelemaan oman arvottamisensa mekanismia. – Mutta hyvää me tarkoitamme, siitä uskostamme emme koskaan luovu.
Sitaatti kirjasta Kalle Haatanen: Joutilaisuuden filosofiaa, s. 68-70.
https://areena.yle.fi/1-1853467
https://fi.wikipedia.org/wiki/Robert_Frost
osa 1
Psykiatria ei löytänyt omaa paikkaansa 1990-luvulla. Psykiatrit oli koulutettu tiettyyn tehtävään, josta he sitten luopuivat. He olivat erikoistuneet hoitamaan vakavia psyykkisiä sairauksia. Kuitenkin vastaanottotoiminnan aloittaessaan valtaosa valitsi yleisempien ja tuottoisampien psyykkisten neuroosien hoidon. Kohdatessaan sosiaalityöntekijöiden ja psykologien kilpailun he eivät valinneet paluuta omimmalle alueelleen, tärkeimpien psykiatristen sairauksien hoidon pariin. Sen sijaan he ryhtyivät laajentamaan sairauden käsitettä kattamaan käytöshäiriöt ja oireet, joita aikaisemmin ei ollut luettu sairauden piiriin. He alkoivat tarjota suurelle yleisölle sen haluamaa psykoterapiaa elämän ongelmien hallinnan avuksi.
Jo pelkästään taloudellisten etujensa vuoksi psykiatrien olisi kannattanut pysytellä tieteen valtaväylillä, antoihan neurotieteiden hallitseminen heille ylivoimaisen kilpailuedun ei-lääketieteellisiin kilpailijoihinsa nähden. Hämmentävä kyynärpäätaktiikan käyttö ainoastaan veti psykiatrien maineen lokaan ihmisten silmissä. Yhdysvaltain psykiatrinen yhdistys lobbasi rajusti evätäkseen psykologeilta reseptien kirjoitusoikeuden. Psykiatrit joutuivat julkisesti nöyryytetyiksi asettaessaan oman edun tavoittelun tieteellisyyden edelle. Tällaiset tapahtumat vahvistivat mielikuvaa siitä, että psykiatria oli joutunut hakoteille niin diagnostiikan kuin hoitomenetelmienkin suhteen.
Sitaatti kirjasta Edward Shorter: Psykiatrian historia, s. 346.
http://www.saunalahti.fi/arnoldus/psykhist.htm
https://www.amazon.com/History-Psychiatry-Era-Asylum-Prozac/dp/0471245313
osa 2
Tiede ja muoti vastakkain diagnoosin teossa
Harhaan ajautumisen vaara tuli entistä suuremmaksi, kun diagnoosin teko siirtyi tieteestä politiikan piiriin. Diagnosoinnilla on lääketieteessä tärkeä merkitys, koska sen pohjalta määräytyy kaksi potilaan kannalta elintärkeää asiaa, hoito ja ennuste. Muilla lääketieteen erikoisaloilla diagnoosinteko on yleensä suhteellisen selkeä. Useimpien sairauksien syyt tunnetaan. Patologian oppitunnilla opiskelijat oppivat ulkoa orgaanisen järjestelmän sairauksien syyt: ‘traumaattinen, tartunnallinen, neoplastinen, toksinen, autoimmuuni - - -‘ ja niin edelleen. Useimpien sairauksien syyt ovat suhteellisen harvalukuisia ja harvoin kiistanalaisia. On mahdoton kuvitella keuhkolääkäreitä käymässä keskustelua keuhkokuumeen syistä ja perustamassa omia yhdistyksiään ja aikakausijulkaisujaan. Psykiatriassa tilanne on aivan toinen. Perimän merkitystä lukuun ottamatta useimpien tautitilojen syyt ovat tuntemattomia. Mikä aiheuttaa esimerkiksi erotomanian eli harhaluuloisen uskomuksen jonkun rakkauden kohteena olemisesta? Syytä ei tunneta. Niinpä psykiatriset sairaudet on yleensä luokiteltu oireiden eikä syiden perusteella. Psykiatriassa ollaan yhä tilanteessa, jossa muu lääketiede oli 1800-luvulla. Erilaisten oireiden luokittelu isommiksi tautiryhmiksi on jossain määrin mielivaltaista. Onko erotomania skitsofrenian muoto, harhaluuloisuushäiriö vai itsenäinen sairaus? Aikojen kuluessa psykiatrian koulukuntia on syntynyt ja kuollut sen kysymyksen ympärillä, miten ‘hysteria’ olisi luokiteltava. Luokittelussa erehtyminen on hyvin helppoa.
Harhaan joutumisen vaaraa lisää kansallisten periaatteiden erilaisuus. Sama potilas voi eri maissa saada aivan eri diagnoosin. Ranskassa esiintyy muualla täysin tuntematon diagnoosi ‘purkauksellinen harhaluuloisuushäiriö’ (la buffée délirante). “Englantilaiset kutsuvat melkein kaikkia tunne-elämän vaikeuksia ‘neuroosiksi’”, huomattava psykohistorioitsija Henri Ellenberger totesi 1950-luvun puolivälissä. “Ranskalaiset käyttävät heikkomielisyyden diagnoosia hyvin väljästi. He taas väittävät sveitsiläisten diagnosoivan skitsofreenikoiksi 90% psykoottisista potilaista ja 50% terveistä ihmisistä”.
Ketkään eivät kuitenkaan käyttäneet skitsofrenia-diagnoosia yhtä ahkerasti kuin yhdysvaltalaiset. Skitsofrenia oli yhdysvaltalaisten heikko kohta. 1940- ja 50-luvulla yhdysvaltalaiset psykiatrit päätyivät tähän diagnoosiin paljon useammin kuin brittiläiset kollegansa. Eräässä tutkimuksessa 46 yhdysvaltalaista ja ja 205 brittiläistä psykiatria katsoi videonauhalta ‘potilas F:n tapauksen’. Tässä nuorella brooklynilaismiehellä oli yhden käden hysteriahalvaus ja taustalla mielialan vaihtelua sekä alkoholin väärinkäyttöä. Nauhan perusteella 69% yhdysvaltalaisista ja 2% brittiläisistä määritteli potilaan skitsofreenikoksi.
Tällaiset erot ovat epätieteellisiä ja kiusallisia. Niiden perusteella saattoi ajatella, että psykiatria ei ole tiedettä vaan kansallista perinnettä tai ainakin se näytti olevan lähempänä kansatiedettä kuin lääketiedettä.
Vielä pahempaa oli se, että psykoanalyysin valtakaudella psykiatrit eivät edes välittäneet tehdä diagnoosia. Heidän mielestään oli tärkeämpää löytää taudin psykodynaamiset syy kuin luokitella näkyvät oireet. [....]
Sitaatti kirjasta Edward Shorter: Psykiatrian historia, s. 346-348.
http://www.saunalahti.fi/arnoldus/psykhist.htm
https://www.amazon.com/History-Psychiatry-Era-Asylum-Prozac/dp/0471245313
Punaisten surutyön tukahduttaminen
Punaisella puolella surmansa saaneiden omaiset ja muut läheiset olivat se väestöryhmä, jolla oli varmasti eniten syytä tuntea joutuneensa väärinkohdelluksi. Katkerinta heistä oli se, ettei vainajia saanut haudata seurakunnan hautausmaahan. Vaikka omaiset eivät olisikaan olleet erityisen uskovaisia, heidän mielestään vainajat kuului haudata papin siunaamina kirkkomaahan. Sodan aikana näin oli tehty muutamilla punaisten hallitsemilla paikkakunnilla, mutta sodan jälkeen ruumiit oli kaivettu ylös ja siirretty hautausmaan ulkopuolelle joukkohautoihin. Tätä omaiset pitivät vainajien muistoa loukkaavana. Pappien joskus myös päin naamaa lausumana motiivina oli se, että maanpetturien hautaaminen samaan kirkkomaahan häpäisi todellisten sankarivainajien muistoa.
Huhti-toukokuussa 1918 niin sanotuissa kenttäoikeuksissa laittomasti kuolemaantuomitut oli useimmiten haudattu teloituspaikan lähistölle sorakuoppaan tai upotettu suonsilmäkkeeseen. Nämä hautapaikat olivat omaisten ja kyläläisten tiedossa, mutta haudoille ei saatu pystyttää muistokiveä tai muutakaan merkkiä. Myös kukkien tai muistoesineitten vienti hautapaikalle oli kielletty. Jos omaiset siitä huolimatta niin tekivät, valkoiset kaatoivat ristit ja hautakivet. Esimerkiksi Hämeenlinnassa poliisiviranomaiset räjäyttivät vuonna 1923 seurakunnan pyynnöstä punaisten hautamuistomerkin. Pystyttäjät saivat syytteen yleisen järjestyksen vaarantamisesta ja luvattomasta rahankeräyksestä.
Vasta talvisodan jälkeen keväällä 1940 tilanne muuttui, kun työväestö oli osoittanut uskollisuutensa asettumalla puolustamaan yhteistä isänmaata Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan. Useilla paikkakunnilla eri puolilla maata kaivettiin omaisten toivomuksesta punaisten maallisia jäännöksiä sorakuopista ja siunattiin kirkkomaahan. Toisinaan jopa sarkatakkiset suojeluskuntalaiset ja lotat harmaissa puvuissaan saattoivat kunnioittaa siunaustilaisuudessa yli kahden vuosikymmenen takaisten vihollistensa muistoa.
Sitaatti kirjasta Oikeudenmukaisuuden ongelma luvusta Seppo Hentilä: Sisällissodan punaisten uhrien julkinen muistaminen – kielletty!, s. 82-83
https://www.gaudeamus.fi/oikeudenmukaisuuden-ongelma/
https://fi.wikipedia.org/wiki/Seppo_Hentil%C3%A4
Viimeisten vuosien aikana [....] erottelua yksilön vastuuseen ja olosuhteisiin on kuitenkin hämmennetty sekä julkisessa keskustelussa että osin päätöksenteossakin niin, että yksilöiden valintojen ja vastuun merkitystä on korostettu ja olosuhteiden merkitystä väheksytty tai jopa väitetty niiden olevan merkityksettömiä. Yksi osa tätä häivytystä tai häipymistä (en väitä, että taustalla olisi salaliitto) on ‘yrittäjämystiikan’ synty. Yrittäjyyden nähdään tuottavan tuloksia, joilla voidaan irtautua menneisyydestä. Henkilökohtainen historia ei rajoita ketään, jos vain yrittää - jos ei, saa kantaa itse vastuun. [....]
Yrittäjämystiikassa on hyvin paljon samoja piirteitä kuin niissä näkemyksissä kapitalismin eduista, joita esitettiin ennen kapitalismin syntyä ja jotka hävisivät, kun kapitalismi pääsi valloilleen. [....]
Sitaatti kirjasta Oikeudenmukaisuuden ongelma luvusta Pertti Haaparanta: Kansallisesta kansainväliseen oikeudenmukaisuuteen, s. 135-36.
https://www.gaudeamus.fi/oikeudenmukaisuuden-ongelma/
Mannermaisessa liberalistisessa humanismissa uskottiin yksittäisten ihmisten moraalisen identiteetin kehittämiseen ja ihmisen kykyyn pyrkiä kohti hyvää. Ihmisellä ajateltiin olevan järjen lisäksi myös ‘tahto ja kyky hyvään’ ja halu parantaa sekä itseään että yhteiskuntaa kokonaisuutena. Koko mannermaisessa liberaalissa humanismissa vapauden arvo perustui ajatukseen ihmisen vapaasta tahdosta, siinä painotettiin yksilön moraalista vastuuta omista valinnoistaan. Nykypäivän markkinaliberalismi sen sijaan korostaa lähinnä ihmisten itsekkyyttä ja lyhyen aikavälin etua. Jotta humanismin arvot voitaisiin palauttaa nykydemokratiaan, täytyy kasvattaa kriittisiä, itsenäisiä ja hyveellisiä kansalaisia. Ilman moraalisesti autonomisia ja poliittisesti osallistuvia kansalaisia demokratia menettää legitimiteettinsä ja muuttuu enemmistön tai yksittäisten hallitsijoitten tyranniaksi.
Hieman yleistettynä nykypäivänä liberalistisen humanismin ajatus tarkoittaa, että yksilön moraalisia voimavaroja korostamalla voidaan pyrkiä palaamaan ‘kohtuulliseen markkinademokratiaan’, jossa markkinat palautetaan isännän asemasta rengiksi. Toisin sanoen pidetään huolta siitä, että taloudellinen kasvu ja voiton tavoittelu eivät ole itsetarkoitus vaan ne johtavat yhteiskunnan yhteiseen hyvään ja tasa-arvon toteuttamiseen. Käytännössä tämä edellyttää sellaisen poliittisen ilmapiirin luomista, joka kunnioittaa yksittäisten ihmisten hyveellisyyttä, kannustaa moraaliseen vastuuseen ja ylipäätään tukee kansalaisten moraalista kehitystä tehden moraalisen elämän haluttavaksi ja tavoiteltavaksi vaihdoksi egoismin rinnalle ja jopa sen sijaan.
Perustelu on harvinaisen yksinkertainen: koska yhteiskunnassa omaksutut arvot ohjaavat toimintaamme ja käytöstämme, egoistinen kulttuuri synnyttää entistä vahvempaa egoismia, kun taas yksilön moraalista vastuuta kunnioittava kulttuuri luo myös vastuullisia kansalaisia. Vasta silloin kun korostetaan valistuneen kansalaisen kehittymistä, voi hyvinvointivaltiosta tulla sellaista autonomisten ja kriittisten kansalaisten itsehallintoa, joka palauttaa eurooppalaisille demokratioille niiden alkuperäisen, objektivistisen universaalia ihmisarvoa kunnioittavan moraalisen perustan. Jos tavoitteena on kriittinen ja moraalinen kansalaisuus, ei hyvinvointivaltion legitimiteettiä voida koskaan taata puhtaan markkinatalouden keinoin. Vallan antaminen markkinavoimien mekanismille ei suinkaan ole sama asia kuin moraalisesti autonomisten kansalaisten itsehallinto.
Sitaatti kirjasta Oikeudenmukaisuuden ongelma luvusta Sirkku Hellsten: Liberaalidemokratian nousu ja tuho – mitä tapahtui oikeudenmukaisuudelle?, s. 147-48.
https://www.gaudeamus.fi/oikeudenmukaisuuden-ongelma/
osa 1
[....] Tässä onkin keskeisin kommunitaristisen kritiikin aihe [John] Rawlsia vastaan. On järjetöntä tarkastella yhteiskunnan rakenteita sen ajatuksen pohjalta, että ihmiset voisivat harkita oikeudenmukaisuuskysymyksiä pelkkinä historiattomina ja yhteisöttöminä yksilöinä. Tällaisia yksilöitä ei ole olemassa – ihmiset eivät yksinkertaisesti voi olla ‘irrotettuja itsejä’ [unencumbered self]. Kun koko ajatusrakennelma tietämättömyyden verhosta ja sen takana tehtävistä valinnoista perustuu epäuskottavalle olettamukselle, miten se voisi tuottaa uskottava käsityksen siitä, mikä on oikeudenmukaista?
[....]
Harvat yhteisökeskeiset ajattelijat kuitenkaan haluavat poistaa oikeudenmukaisuuden ja oikeuksien merkittävää roolia: loppujen lopuksi he kritisoivat näkemystä, jonka mukaan pelkästään oikeudet ja niihin perustuva oikeudenmukaisuus olisi tärkeää. He haluavat, että yhteisölliset näkökulmat voisivat vaikuttaa enemmän siihen, miten yhteiskuntaa järjestetään.
Yhteisön korostaminen johtaa kaksinaiseen vastuumaailmaan. Yhtäältä yhteisön korostaminen yksilön muokkaajana tarkoittaa, että yhteisöllä on suuri vastuu yksilön elämän kulusta. Tulonjakoa ja yhteiskunnan ylläpitämiä palveluita puolustetaan, koska näin yhteisön jäsenet eivät eriydy toisistaan vaan tuntevat olevansa samaa joukkoa. Räikeät tuloerot ja eriytyneet elämismaailmat luovat vieraantuneisuutta ja konflikteja.
Toisaalta jos yhteisö kokee olevansa riittävän hyvä luomaan edellytyksiä hyvälle elämälle, voi seurauksena olla se, että toivotuista käyttäytymisnormeista poikkeavalle ei enää myönnetä niitä sosiaalisia etuuksia, joita yhteisö jäsenilleen takaa. Ja sikäli kuin yhteisöä pidetään lähtökohtana, ei tällaisissa tapauksissa ole mahdollista vedota esimerkiksi yksilön oikeuksiin. Näin ollen yksilölle jää vastuu omasta hyveellisyydestään, ja on yhteisöstä kiinni, miten tämä määritellään – ja miten paljon yhteisössä riittää ymmärrystä silloin, kun yksilö käyttäytyy poikkeavasti.
Tässä piileekin hyväntekeväisyyden ja yhteisön spontaanin solidaarisuuden ongelma. Miten käy niille, jotka ovat jollain lailla vääränlaisia avun kohteita, eli niille, jotka eivät ole kunnollisia köyhiä, ahkeria työttömiä tai urhoollisia sairaita? Jos yksilö ei halua tai pysty omaksumaan yhteisön vaatimia hyveitä, hän voi jäädä avun ulkopuolelle. Oikeuspohjainen käsitys on tässä suhteessa neutraalimpi: yksilö on oikeutettu ainakin perusasioihin riippumatta siitä, minkälainen hän on.
Sitaatti kirjasta Oikeudenmukaisuuden ongelma luvusta Johanna Ahola-Launonen: Oikeudenmukainen vastuun jakaminen s. 230-31.
https://www.gaudeamus.fi/oikeudenmukaisuuden-ongelma/
osa 2
Kuinka paljon vastuulla on väliä?
Vaikka kysymys vastuusta on tärkeä, on pidettävä mielessä, ettei vastuu sinällään ole hyvä lähtökohta oikeudenmukaisuuden tarkasteluun. Yhteiskunnan instituutioiden tulisi ennen kaikkea edistää tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta sekä kansalaisten hyvinvointia ja mahdollisuutta osallistua yhteiskunnan toimintaan. Niiden ensisijaisena tehtävänä ei siis ole määrittää mahdollisimman tarkasti sitä, kuka on mistäkin asiasta vastuussa. Tämä tuntuu vain unohtuvan yhteiskunnallisesta keskustelusta, jossa vain halutaan lisätä vastuuta huolimatta seurauksista, päämääristä tai periaatteista, joille yhteiskunta on rakennettu. Vastuun ei pidä kaapata oikeudenmukaisuuskeskustelua.
On yksi asia pitää henkilö moraalisesti vastuullisena elämästään ja teoistaan tai ylipäänsä siitä, minkälainen hän on. Aivan toinen kysymys on kuitenkin se, miten tämän pitäisi vaikuttaa kollektiiviseen vastuuseemme tätä henkilöä kohtaan. Tällöin on huomioitava myös erilaiset ulkopuoliset tekijät, jotka ovat vaikuttaneet yksilön tekemiin valintoihin. Esimerkiksi yhteisön toimivuutta ja yleistä turvallisuudentunnetta saattaa edistää se, ettei perusoikeuksien toteutuminen ole riippuvaista siitä, pystyykö elämässään tekemään vain ‘hyviä’ ja ‘oikeita’ valintoja. Luottamus tulevaisuuteen ja turvallisuuteen edistää niin yksilön kuin yhteisönkin hyvinvointia.
Yhdysvaltalaisfilosofi Samuel Scheffer on kuvannut yksinkertaistavaa yksilönvastuukeskustelua käsitteellään vastuun moralismi [moralism of responsibility]. Shefferin mukaan tämä on poliittisen moralismin laji, jossa hyväosaiset pelkistävät huono-osaisuuden syyt huono-osaisiin itseensä ja pitävät hyväosaisuuttaan omana ansionaan. Laajemmat ilmiöt kuten köyhyys palautetaan yksilötasolle, vaikka syy-seurassuhteisiin liittyy merkittäviä yksilön ulkopuolisia taloudellisia ja sosiaalisia tekijöitä. Tällaisesta näkökulmasta voi seurata yksinkertaistava, sanktioita ja yksilön omaa vastuuta äärimmilleen korostava tapa puhua esimerkiksi työttömyydestä, sairauksista ja köyhyydestä. Yksilönvastuuta kepillä lisäävä politiikka johtaa helposti ‘hyvinvointivaltion paradoksiin’: kun yhteiskunnan kaikkia jäseniä koskevia turvaverkon ehtoja kiristetään tai heikennetään, leikkaukset osuvat yleensä yhteiskunnan huono-osaisimpiin, vaikka juuri tämä on se haavoittuvainen ryhmä, josta on ollut tarkoitus huolehtia.
Sitaatti kirjasta Oikeudenmukaisuuden ongelma luvusta Johanna Ahola-Launonen: Oikeudenmukainen vastuun jakaminen s. 231-32.
https://www.gaudeamus.fi/oikeudenmukaisuuden-ongelma/
Post a Comment