October 30, 2004
Folkloristiikkaa Itä - Karjalasta
Ystävälleni ja rajakulttuurin sekatyöläiselle Timo Munnelle
- Koskapa näytät olevan aiheesta jossain määrin perillä, raotan hiukan salaisuuden sumuverhoa ja kerron intensiivisistä tutkimuksistani Itä-Karjalan naimakulttuurin parissa.
Kesällä xxxx tekemälläni matkalla löysin ikivanhoja todisteita parinmuodostus- ja seksitapakulttuurin kukoistuksesta em. alueella.
Nimittäin - Lönnrotin matkareittiä seuraten päädyin syvälle vihollisen (ryssä) selustaan, jossa yhä asui viriili ugriheimo puolibarbaaristen mongolien (ryssä) alistamana.
Anuksen pitäjän, Nussiman kylän, Naimalan talon, puimalan, käymälän seinältä erotin vanhalla tutkijan vaistollani kaksi riimukirjoitusta, joita oli töhritty ruskealla aineella.
Toinen osoittautui 1) ns. softimmaksi pornoksi, toista taas pidän jo 2) isompien poikien hengen/ruumiin tuotteena. Molemmat siis ovat ikivanhojen naimaveisujen nimiä.
1) Pillu se pimiässä pilikahti. Tätä lauloivat puoliteinit pojankollit heinänteon aikaan ulkohuussissa runkulla käydessään.
2) Nussimajärven rannalta löytyy se helevetin iso vittu. Kyseessä on jo raavaampien urosten kiimavirsi: - sitä säesti usein pakoputkesta lähtevä kutsutöräys (tästä muuten Sibelius sai aiheen kuuluisaan Karelia-sarjaansa), jonka kylän seksuaalisesti kompetenteimmat neidot osasivat tulkita - aivan oikein - panopuuhiin valmistautumisen merkiksi.
- Harmillista kyllä - en ole vieläkään saanut Akatemialta hyväksyntää tutkimusteni aitoudelle, vaikka voin varmuudella todistaa, että ainakaan käymälän haju ei ollut fiktiota...
Terv. Back in the A(u)nus.
October 28, 2004
Hauen laulu, novelli
Kuvaus tekstistä: synkkä, paatoksellinen mutta kirkas.
"Joka taistelee hirmuja vastaan, katsokoon, ettei hän itse siinä muutu hirmuksi. Ja kun katselet kauan kuiluun, katselee myös kuilu sinuun." (Friedrich Nietzsche)
I
Kookas, tummatakkinen mies, lippalakki päässään, hakee vettä järvestä kahdella muoviämpärillä. Hän aikoo lämmittää saunan. Savustuspöntössä kypsyy tiristen kaksi haukea. Talvi on tulossa. Vesiletkut ovat jo jäässä ja pakkanen kiristymässä, mutta mökissä on lämmintä.
Mökki on hänen pakopaikkansa ja Impivaaransa. Piilopirtti sellaiselle ihmiselle, joka putosi yhteiskunnan tulosvastuullisesta oravanpyörästä - ja lujaa. Taakse jäi vain miinusmerkkisiä numeroita ja lukuja.
Sakari Pasanen nimittää itseään tarpeettomaksi kansalaiseksi tai kadonneeksi ihmiseksi. Kun jäljelle jätetään vain oma elämä, jonka arvo ei ole enää mitään kaikkivaltiaan talouskasvun rinnalla, ei totisesti herää motiivia - ainakaan ihmisarvoista, taistella minkäänlaisen vallan puolesta tai minkäänlaista valtaa vastaan.
Entä sitten? Jäihän hänelle vielä kalastus ja oikeus omiin ajatuksiinsa. Niin kauan kuin sellainen idylli on mahdollinen, ei muulla oikeastaan ole väliä tällaisessa yhteiskunnassa. Kun mielikuvitusta ei ole onnistuttu tuhoamaan, kaikki on mahdollista, tuumii Pasanen. Täytyy olla unelma - vaikka miten mieletön tahansa.
Pasasen sielunmaisema on kuin autistinen maalaus: yhtä aikaa tyhjä ja täysi. Euforinen ja käpertynyt. Niinkuin iltapäiväisen järven koboltinsininen pinta. Kammottavan kaunis.
Sitä voisi verrata Schubertin Winterreisen laulusarjaan, jossa kuolemakin jää vielä hetkeksi kuuntelemaan, miltei haltioituneena, jotain sellaista, mihin kykenee vain elävä henki.
II
Itsemurhan ajatus on väkevä voima. Sen avulla tosiaan selviää monen helvetillisen yön läpi. Mikä ei tapa, vahvistaa minua, ei välttämättä pidä aina paikkaansa, koska liian traumaattiset kokemukset saattavat invalidisoida ihmisen henkisesti.
Mutta itsemurhan suunnittelija merkillistä kyllä nousee fantasioissaan itse teon yläpuolelle. Päätös kirkastuu ikäänkuin täydellisen murhan suunittelun asteelle. Onhan kyseessä ehkä ainoa asia, jota elämässään ei voi välttää: kuolema.
Siitä kaikki tuo ylitsepursuava touhukkuus saunaa lämmittäessä. Niin irvokkaalta kuin se kuulostaakin: Sakari Pasanen on huoleton ja reipas kuin olisi vastikään rakastunut.
Itsemurhan toteuttamistapaa hän vielä miettii. Se on vähän kuin taideteoksen, runon tai filosofisen mietiskelyn viimeistelyä ja loppuun saattamista.
Nyt hänellä joka tapauksessa on ensi kertaa eläessään jotain varmaa, jotain, minkä vuoksi elää. Ja kun ihmisellä on tarkoitus elämälleen, hän kestää sen saavuttaakseen melkein mitä vain.
Pasasella ei ole enää illuusioita tulevaisuudesta. Itse asiassa hän haluaa vain ratkaisun, ja sen hän olettaa myös löytäneensä.
Mutta ajattelu on aina jonkun verran sukua vainoharhaisuudelle: se alkaa lopulta epäillä jopa omia perusteitaan oikeuttaa itsensä. Tällainen noidankehä voi ajan mittaan muodostua spiraaliksi, joka on kuin kiristyvä hirttosilmukka kaulassa. Jonain aamuna sitä ei enää jaksa irrottaa ja piilottaa tyynyn alle uutta yötä varten vaan antaa periksi.
Ihminen on kuitenkin kekseliäs olento. Omasta tuhostaankin se osaa tehdä taidetta. Ehkä juuri siksi monet ihmiset elävät vain öisin. Moni tekee niin pakon sanelemana työnsä takia, mutta on niitä, jotka nimenomaan pakenevat kuolemaa yölliseen valveillaoloon.
Yötyö on ihanteellinen ratkaisu sille, jonka kauhu yrittää murskata iltahämärän tullessa, juuri ennen nukahtamista tai vähän ennen kuin pitäisi herätä valoisaan aamuun.
III
Itsemurhaa on mahdotonta paeta, koska se ei ole maantieteellinen ongelma. Ei löydy sellaista keinoa, joka pitäisi itsemurhan jatkuvasti pari askelta jäljessä kuten ulosottomiehen, joka saa liian myöhään selville uhrinsa työpaikan ja osoitteen. Ja useimmiten ulosottomieskin viimein onnistuu.
Itsemurha ei siis ole loputtomiin kekseliään uhrinsa harhautettavissa, puhumattakaan siitä, että sen kohde voisi itsemurhaansa suunnitellessaan elää ikuisesti eräänlaista kaksoiselämää: "eipä hätää, elämä rullaa eteenpäin eikä kauhu ehdi iskeä, koska kun se tulee, minä olen silloin jo muualla."
Näin ajatteli Sakari Pasanenkin oman aikansa, kunnes tajusi. Se paha, joka häntä vainosi ei ollutkaan muissa tai muualla, jossain mihin hän halusi sen projisoida. Se oli hänessä itsessään, hänen sisimmässä olemuksessaan. Se oli hän itse!
Aivan samaan tapaan kuin hän millimetrin tarkkuudella mittasi elämäänsä kuoleman teelusikoilla onnistuen siten pitämään sen vallassaan kuin huilua soittava fakiiri kobran, aivan samalla tavoin kerran loppuisi huilunsoitto, ja kobra iskisi, mikäli fakiiri ei itse olisi kyllin nopea.
Sakari Pasanen tiesi häviävänsä kobralleen joskus, aivan kuten jokainen fakiiri olisi joskus hitaampi ja tarkkaamattomampi kuin hypnotisoimansa käärme. Se ehtisi purra kuolettavasti.
Vaihtoehtoja ei ollut, oli vain keinoja ostaa lisäaikaa. Kaikki tämä väistämätön tuli kohdata rauhallisesti ja nöyränä, vaikka jatkuva eläminen kuolemaa silmällä pitäen varmaankin muuttaisi hänet kanssaihmistensä silmissä lähes omituiseksi, ellei jopa pelottavaksi.
Hän muuttuisi tuntemattomaksi itselleen ja muille.
Mitään paluuta lapsenomaisen, autenttisen elämän viattomuuteen ja voiman tunteeseen ei enää voinut edes kuvitella.
Pasanen tunsi olevansa kuin haamu, jolle oli yhtaikaisesti langetettu sekä lähestymis- että poistumiskielto kuoleman suhteen ja niin pitkään, kunnes viimeinenkin ylpeyden muuri, jonka lähes loputon elämän halu kuolemaa vastaan asettaa, olisi murtunut.
Mutta hän oli varma asiastaan ja sen vuoksi sekä täysin levollinen että täysin valmis lähtöön.
IV
Kookas, tummatakkinen mies, lippalakki päässään, kävelee rantaan ja katselee vähän aikaa tummenevalle järvelle ennenkuin kääntyy savustuspönttönsä ääreen, nostaa kannen ja ottaa varovasti ulos savustusritilät, joiden päällä makaavat tumman kullanruskeat hauet näyttävät kypsyneiltä ja syötäviltä.
Illemmalla hän nostaa toisen hauen lautaselleen pirtin pöydälle. Juotuaan pari saunaolutta ja maisteltuaan reilut palaset kalaa, Pasanen kaataa kuppiinsa kirkkaan näköistä ainetta, jossa on vähän kuusenhavun hajua. Hän tekee itselleen hiljakseen useamman kupin ja vaipuu ajatuksiinsa.
Tämä on tarpeettoman ihmisen ehtoollinen. Ei siihen tarvita liturgioita eikä virsiä, ei pappeja tai laulukuoroa. Joku ilta - niin hän sen on ajatellut, syödään viimeinen ehtoollinen ja juodaan viimeiset kupit.
Ja varmaankin jo viidennen kupin jälkeen hän voi taas kerran kuulla järveltä tai aivan rannan tuntumasta musiikkia. Ei - kyllä se on jotain omituista, veisaavaa ääntä. Vakavaa ja juhlallista.
Niinkuin runoilija kertoo, silloin vallitsee suuri hiljaisuus. Luonto on vaiennut. On tullut suuren yksinpuhelun hetki, ja sitä Pasanen ei koskaan jätä väliin, sillä se on hänen kohtalonsa ääni. Kutsu joka pitää ottaa vastaan kuin kunnianosoitus.
Hauen laulu
Kosteasta kodostaan
nous hauki puuhun laulamaan
Kun puhki pilvien harmajain
jo himmersi päivän kajo
ja järvelle heräsi nauravain
lainehitten ajo
nous hauki kuusen latvukseen
punaista käpyä purrakseen
Lie nähnyt kuullut haistanut
tai kävyn päästä maistanut
sen aamun kasteenkostean
loiston sanomattoman
Kun aukoellen
luista suutaan
longotellen
leukaluutaan
Niin villin-raskaan
se virren veti
että vaikeni linnut heti
kuin vetten paino
olis tullut yli
ja yksinäisyyden
kylmä syli.
(Aaro Hellaakoski)
Teksti on alunperin vuodelta - 93. Päivitetty 28.10-04. Tämä ei ole välttämättä lopullinen versio.
"Joka taistelee hirmuja vastaan, katsokoon, ettei hän itse siinä muutu hirmuksi. Ja kun katselet kauan kuiluun, katselee myös kuilu sinuun." (Friedrich Nietzsche)
I
Kookas, tummatakkinen mies, lippalakki päässään, hakee vettä järvestä kahdella muoviämpärillä. Hän aikoo lämmittää saunan. Savustuspöntössä kypsyy tiristen kaksi haukea. Talvi on tulossa. Vesiletkut ovat jo jäässä ja pakkanen kiristymässä, mutta mökissä on lämmintä.
Mökki on hänen pakopaikkansa ja Impivaaransa. Piilopirtti sellaiselle ihmiselle, joka putosi yhteiskunnan tulosvastuullisesta oravanpyörästä - ja lujaa. Taakse jäi vain miinusmerkkisiä numeroita ja lukuja.
Sakari Pasanen nimittää itseään tarpeettomaksi kansalaiseksi tai kadonneeksi ihmiseksi. Kun jäljelle jätetään vain oma elämä, jonka arvo ei ole enää mitään kaikkivaltiaan talouskasvun rinnalla, ei totisesti herää motiivia - ainakaan ihmisarvoista, taistella minkäänlaisen vallan puolesta tai minkäänlaista valtaa vastaan.
Entä sitten? Jäihän hänelle vielä kalastus ja oikeus omiin ajatuksiinsa. Niin kauan kuin sellainen idylli on mahdollinen, ei muulla oikeastaan ole väliä tällaisessa yhteiskunnassa. Kun mielikuvitusta ei ole onnistuttu tuhoamaan, kaikki on mahdollista, tuumii Pasanen. Täytyy olla unelma - vaikka miten mieletön tahansa.
Pasasen sielunmaisema on kuin autistinen maalaus: yhtä aikaa tyhjä ja täysi. Euforinen ja käpertynyt. Niinkuin iltapäiväisen järven koboltinsininen pinta. Kammottavan kaunis.
Sitä voisi verrata Schubertin Winterreisen laulusarjaan, jossa kuolemakin jää vielä hetkeksi kuuntelemaan, miltei haltioituneena, jotain sellaista, mihin kykenee vain elävä henki.
II
Itsemurhan ajatus on väkevä voima. Sen avulla tosiaan selviää monen helvetillisen yön läpi. Mikä ei tapa, vahvistaa minua, ei välttämättä pidä aina paikkaansa, koska liian traumaattiset kokemukset saattavat invalidisoida ihmisen henkisesti.
Mutta itsemurhan suunnittelija merkillistä kyllä nousee fantasioissaan itse teon yläpuolelle. Päätös kirkastuu ikäänkuin täydellisen murhan suunittelun asteelle. Onhan kyseessä ehkä ainoa asia, jota elämässään ei voi välttää: kuolema.
Siitä kaikki tuo ylitsepursuava touhukkuus saunaa lämmittäessä. Niin irvokkaalta kuin se kuulostaakin: Sakari Pasanen on huoleton ja reipas kuin olisi vastikään rakastunut.
Itsemurhan toteuttamistapaa hän vielä miettii. Se on vähän kuin taideteoksen, runon tai filosofisen mietiskelyn viimeistelyä ja loppuun saattamista.
Nyt hänellä joka tapauksessa on ensi kertaa eläessään jotain varmaa, jotain, minkä vuoksi elää. Ja kun ihmisellä on tarkoitus elämälleen, hän kestää sen saavuttaakseen melkein mitä vain.
Pasasella ei ole enää illuusioita tulevaisuudesta. Itse asiassa hän haluaa vain ratkaisun, ja sen hän olettaa myös löytäneensä.
Mutta ajattelu on aina jonkun verran sukua vainoharhaisuudelle: se alkaa lopulta epäillä jopa omia perusteitaan oikeuttaa itsensä. Tällainen noidankehä voi ajan mittaan muodostua spiraaliksi, joka on kuin kiristyvä hirttosilmukka kaulassa. Jonain aamuna sitä ei enää jaksa irrottaa ja piilottaa tyynyn alle uutta yötä varten vaan antaa periksi.
Ihminen on kuitenkin kekseliäs olento. Omasta tuhostaankin se osaa tehdä taidetta. Ehkä juuri siksi monet ihmiset elävät vain öisin. Moni tekee niin pakon sanelemana työnsä takia, mutta on niitä, jotka nimenomaan pakenevat kuolemaa yölliseen valveillaoloon.
Yötyö on ihanteellinen ratkaisu sille, jonka kauhu yrittää murskata iltahämärän tullessa, juuri ennen nukahtamista tai vähän ennen kuin pitäisi herätä valoisaan aamuun.
III
Itsemurhaa on mahdotonta paeta, koska se ei ole maantieteellinen ongelma. Ei löydy sellaista keinoa, joka pitäisi itsemurhan jatkuvasti pari askelta jäljessä kuten ulosottomiehen, joka saa liian myöhään selville uhrinsa työpaikan ja osoitteen. Ja useimmiten ulosottomieskin viimein onnistuu.
Itsemurha ei siis ole loputtomiin kekseliään uhrinsa harhautettavissa, puhumattakaan siitä, että sen kohde voisi itsemurhaansa suunnitellessaan elää ikuisesti eräänlaista kaksoiselämää: "eipä hätää, elämä rullaa eteenpäin eikä kauhu ehdi iskeä, koska kun se tulee, minä olen silloin jo muualla."
Näin ajatteli Sakari Pasanenkin oman aikansa, kunnes tajusi. Se paha, joka häntä vainosi ei ollutkaan muissa tai muualla, jossain mihin hän halusi sen projisoida. Se oli hänessä itsessään, hänen sisimmässä olemuksessaan. Se oli hän itse!
Aivan samaan tapaan kuin hän millimetrin tarkkuudella mittasi elämäänsä kuoleman teelusikoilla onnistuen siten pitämään sen vallassaan kuin huilua soittava fakiiri kobran, aivan samalla tavoin kerran loppuisi huilunsoitto, ja kobra iskisi, mikäli fakiiri ei itse olisi kyllin nopea.
Sakari Pasanen tiesi häviävänsä kobralleen joskus, aivan kuten jokainen fakiiri olisi joskus hitaampi ja tarkkaamattomampi kuin hypnotisoimansa käärme. Se ehtisi purra kuolettavasti.
Vaihtoehtoja ei ollut, oli vain keinoja ostaa lisäaikaa. Kaikki tämä väistämätön tuli kohdata rauhallisesti ja nöyränä, vaikka jatkuva eläminen kuolemaa silmällä pitäen varmaankin muuttaisi hänet kanssaihmistensä silmissä lähes omituiseksi, ellei jopa pelottavaksi.
Hän muuttuisi tuntemattomaksi itselleen ja muille.
Mitään paluuta lapsenomaisen, autenttisen elämän viattomuuteen ja voiman tunteeseen ei enää voinut edes kuvitella.
Pasanen tunsi olevansa kuin haamu, jolle oli yhtaikaisesti langetettu sekä lähestymis- että poistumiskielto kuoleman suhteen ja niin pitkään, kunnes viimeinenkin ylpeyden muuri, jonka lähes loputon elämän halu kuolemaa vastaan asettaa, olisi murtunut.
Mutta hän oli varma asiastaan ja sen vuoksi sekä täysin levollinen että täysin valmis lähtöön.
IV
Kookas, tummatakkinen mies, lippalakki päässään, kävelee rantaan ja katselee vähän aikaa tummenevalle järvelle ennenkuin kääntyy savustuspönttönsä ääreen, nostaa kannen ja ottaa varovasti ulos savustusritilät, joiden päällä makaavat tumman kullanruskeat hauet näyttävät kypsyneiltä ja syötäviltä.
Illemmalla hän nostaa toisen hauen lautaselleen pirtin pöydälle. Juotuaan pari saunaolutta ja maisteltuaan reilut palaset kalaa, Pasanen kaataa kuppiinsa kirkkaan näköistä ainetta, jossa on vähän kuusenhavun hajua. Hän tekee itselleen hiljakseen useamman kupin ja vaipuu ajatuksiinsa.
Tämä on tarpeettoman ihmisen ehtoollinen. Ei siihen tarvita liturgioita eikä virsiä, ei pappeja tai laulukuoroa. Joku ilta - niin hän sen on ajatellut, syödään viimeinen ehtoollinen ja juodaan viimeiset kupit.
Ja varmaankin jo viidennen kupin jälkeen hän voi taas kerran kuulla järveltä tai aivan rannan tuntumasta musiikkia. Ei - kyllä se on jotain omituista, veisaavaa ääntä. Vakavaa ja juhlallista.
Niinkuin runoilija kertoo, silloin vallitsee suuri hiljaisuus. Luonto on vaiennut. On tullut suuren yksinpuhelun hetki, ja sitä Pasanen ei koskaan jätä väliin, sillä se on hänen kohtalonsa ääni. Kutsu joka pitää ottaa vastaan kuin kunnianosoitus.
Hauen laulu
Kosteasta kodostaan
nous hauki puuhun laulamaan
Kun puhki pilvien harmajain
jo himmersi päivän kajo
ja järvelle heräsi nauravain
lainehitten ajo
nous hauki kuusen latvukseen
punaista käpyä purrakseen
Lie nähnyt kuullut haistanut
tai kävyn päästä maistanut
sen aamun kasteenkostean
loiston sanomattoman
Kun aukoellen
luista suutaan
longotellen
leukaluutaan
Niin villin-raskaan
se virren veti
että vaikeni linnut heti
kuin vetten paino
olis tullut yli
ja yksinäisyyden
kylmä syli.
(Aaro Hellaakoski)
Teksti on alunperin vuodelta - 93. Päivitetty 28.10-04. Tämä ei ole välttämättä lopullinen versio.
October 23, 2004
Actus Purusen ensimmäinen koe
Tämä teksti on tarkoitettu VAIN huumorintajuisille ja älykkäille ihmisille (myös rumille, jos ovat fiksuja). Muut älköön vaivautuko.
HELSINGIN UUTISTEN kulttuuritoimituksen erikoisreportaasi
- Actus Purunen, ("Purus Aktu"*) tuo Diogeneen avioton poika ja teoreettisen filosofian sophomore**), haluaa yhdistää eksistentialismin ja mind-body metafysiikan. Hän kehittelee paraikaa demonstraatiota nimeltään "Piinan alainen huone." Nimi vaikuttaa lähinnä dostojevskimaiselta, mutta kyllä se viittaa myös John Searleen ("Kiinalainen huone"***).
Apurikseen eli ko. huoneen sisällä olevaksi henkilöksi Actus oli pyytänyt ensin kosmologian professori Kari Enqvistin, joka kuitenkin ilmoitti vastauksessaan, ettei hän salli reduktionisteja tällä tavoin pilkattavan ja kieltäytyi.
Nyt on Actuksen löydettävä toinen avustaja. Miten olisi filosofian dosentti Sami Pihlström...? Soveltuuko transsendentaalipragmaatikko paremmin Piinan alaisen huoneen "tietoisuudeksi" kuin reduktionisti?
Pihlstömillähän siis jo on "tietoa" toisin kuin Enqvistillä, jolta löytyy "vain" empiirisiä kuvauksia ja matemaattisia kaavoja ad infinitum - ei tietoa eli merkitys- ja rakenneyhtäläisyyden kykyä/tajua.
Actuksen demonstraatio saattaakin mennä pieleen, jos hän valitsee Pihlströmin, koska tarkoituksena on "livenä" todistaa oikeaksi Searlen väite tekoälyn älyttömyydestä.
Vai sopisiko Pihström sittenkin tehtävään, sillä transsendentaaliargumentti, johon/jolla hän tietonsa perustaa on kehäpäättelyä - eli Pihlströmin tieto on siten pelkkää ennakkoluulojen "kierrätystä" siinä, missä reduktionistien tieto on joko induktiivista yleistystä (arvausta) tai tautologista "höpinää".
Actus on ymmällään. Jos reduktionistit kieltäytyvät, koeasetelma menee uusiksi, hän kuitenkin päättelee. Sillä juuri reduktionisti olisi Actuksen mielestä ollut ihanteellisen "robottimainen" tekoälyn edustaja.
Mistä siis löytyisi tarpeeksi "älytön" avustaja, joka sopii demonstroimaan tekoälyä? Pitääkö jälleen turvautua teologian laitokseen? Sieltähän filosofit ovat aina ennenkin löytäneet sopivia "höynäytettäviä"?
Ja teologithan joka tapauksessa toimivat "johdatuksen" voimasta ja käskystä. Tavallaan niin toimii myös "järjetön" Piinan alaisen huoneen "tietoisuuskin"...
Alkuperäisen yhden sijaan Actuksella on nyt kuitenkin kolme vaihtoehtoa "vääräksi" tietoisuudeksi, mutta luultavasti kaikki kolme kieltäytyvät. Täytyisikö jo tästä päätellä, että Searle on oikeassa?
Onko niin, ettei kukaan itseään kunnioittava ihminen voi suostua kokeeseen, jossa pitää toimia Searlen Kiinalaisen huoneen "cogitona", jolta puuttuu itsereflektiivinen merkitysten taju?
Actuksen ideanahan on myös, että Searlen ajatuskokeen tietoisuutta voinee pitää miltei kafkamaisena; siitä nimi Piinan alainen huone. Hulluksi tulematta siellä ei ilmeisesti voi toimia kovin pitkään...paitsi ellei kyseessä ole juuri "sopiva" koehenkilö...
........................................
Seuraavassa Helsingin Uutisten kulttuuritoimituksen ehdottama ratkaisu.
Kulttuuritoimittajamme haluaa näin tuoda julki ehdotuksensa henkilöstä ("tekoälystä"), joka on paitsi erinomaisen sopiva ja pätevä myös ilmeisen halukas Actus Purusen koeasetelmaan.
"Searlen "kiinalaisen huoneen" ihminen ("tekoäly") on ilmetty dadaisti ja koko Searlen/Actus Purusen "koe" malliesimerkki dadaistisesta performanssista!
Kiinalaisen huoneen sisältä löydämme siis....runoilija, kääntäjä, kieliakrobaatti Leevi Lehdon..."
Helsingin Uutisten Kulttuuritoimittaja Onuar Nenäsär
........................................
*) Actus Purus tarkoitti keskiajan skolastiikassa puhdasta olemisen aktia tai liikettä eli itse asiassa Jumalaa.
**) Sophomore on toisen vuoden opiskelija.
***) John Searlen "Kiinalainen huone" on yritys todistaa tekoälyn ei-semanttinen luonne tekemällä provosoivasti (ihmisen) tietoisuudesta pelkkä digitaalis/syntaktinen prosessori. Searle sijoittaa huoneeseen (tietokoneeseen) ihmisen (tietoisuuden), joka toimii elävänä sanakirjana.
"Koehenkilölle"/ihmiselle/tietoisuudelle on annettu läjä kiinankielisiä lappusia, joita tämä antaa kullekin käännettävän sanan kysyjälle huoneessa olevasta luukusta tietyn, sanoja yhdistävän koodimerkinnän perusteella, ilman mitään merkitysten tajua itse kielten välisistä yhteyksistä ja eroista.
Hän siis kyllä "kääntää" sanat oikein kiinaksi, muttei ymmärrä niistä mitään. Ajatuksena on myös, että käännökset saava henkilö luulee olevansa tekemisissä kiinalaisen tai kiinaa puhuvan ihmisen kanssa.
Tekoäly yritetään tässä kuvata "ihmiseksi", joka toimii konemaisen automaattisesti eli ei-reflektoimattomasti oikein, ymmärtämättä yhtään mitään esitettyjen kysymysten ja annettujen vastausten (eri kielten toisiaan vastaavien sanojen) merkitysyhtäläisyydestä.
Onnistuuko Searle vakuuttamaan meidät tekoälyn "älyttömyydestä" eli siitä, että "oikea" tietoisuus on jotain aivan muuta kuin tekoäly, on yhä edelleen kiintoisa filosofisen väittelyn aihe - 20 vuotta "ensi-iltansa" jälkeen.
Subscribe to:
Posts (Atom)