Kirjoitettu kommentiksi edellisen päreeni Sakotetaanko yhteisöllisyydestä? kommentaattoreille.
Kielimafia iltapäiväkäynnillä klo: 15.50.
*
Mitä tekemistä poliittisella kommunismilla, johon viittaatte, on kansalaistoiminnallisen yhteisöllisyyden kanssa, johon päreessäni itse viittasin? Kertokaa perustelut.
Voi tietysti olla, ettemme koskaan voi päästä yksimielisyyteen siitä, mistä yhteisöllisyydessä lopulta on kyse (koska emme edes ymmärrä, mistä oikein puhumme), mutta kovastipa yhteisöllisyyttä nyt vain kaivataan Jokelan, Kauhajoen ynnä muiden tragedioitten jälkeen. Jopa oikeiston taholla.
Kirjoitukseni kritiikki ei kuitenkaan ollut yksinomaan poliittista siinä mielessä, että epäselvästä yhteisöllisyydestä - sen puolesta tai sitä vastaan - puhuessaan poliitikko voi tarkoittaa ties minkälaisia tavoitteita (ja pyhittää ties mitä keinoja) ja ennenkaikkea mystifioida niitä - salata ja manipuloida - lopulta pettää lupauksensa, jos - kompromissin ja korruption eron hämärtyessä - vallassapysyminen ei muuten onnistu.
Kyse on samalla filosofisemmasta ongelmasta.
Yhteisöllisyyshän on samanlainen metakäsite kuin jumala, onni, vapaus, tasa-arvo, kauneus jne. Kaikki nämä ovat suuria käsitteellis-diskursiivisia utopioita ja ideaaleja, joiden perään haikailemme. Olemme aina haikailleet.
Melko yleisesti siis kuulee nykyään väitettävän, ja jos asiaa semanttisesti, ontologisesti sekä aatehistoriallisesti täsmennetään/selvennetään, pitää täysin paikkansa, että kaikki edellä mainitsemani ideaalit, utopiat ja illuusiot on nykyaikana jollain merkillisellä tavalla - jos ei kadotettu niin ainakin banalisoitu, latistettu ja trivialisoitu hedonistis-konemaisen kilpailukultin alttarille.
Silti kyseisten ideaalien kadottaminen elävinä fantasioina näyttäisi samalla aiheuttaneen jonkinlaisen psykologis-eksistentiaalisen trauman. Ja nyt nuo ihanteet (ja arvot) pitäisi muka löytää ja kyetä toteuttamaan tulevaisuudessa uudestaan.
Tämä ei tule onnistumaan kuin yksittäisissä tapauksissa, yksittäisten ihmisten ja yksittäisten yhteisöjen piirissä.
*
Lukuunottamatta ehkä niitä, jotka saavat ihan aidosti tyydytystä työstään (heitäkin sentään löytyy), en voi olla kärjistäen kysymättä laajemmin, miten löytää onnea sellaisesta toiminnasta, jonka eteen ei tarvitse (ainakaan ajatella keskittyneesti ja pitkäjänteisesti) nähdä muuta vaivaa kuin pelata jotain peliä (tarkoitan nyt lähinnä pokeria ja lottoa jne. - en liikunnallisia lajeja) tai katsoa tv:stä jotain typerää viihdettä (toki joskus voi löytää erittäin hyvätasoisiakin sarjoja) tai - mikä on vaikutukseltaan kaikkein nopein versio edellisistä: ostaa pullo viinaa - ehkä mieluiten hankkia kovia huumeita ja ajaa itsensä addiktioon?
Toisin sanoen ja kysyen - tehdäkseni taas melkoisen hypyn yksityisestä yleiseen: miten voi mimeettisen kilpailun, prostituution ja addiktion kulttuuri rakentua sellaisen yhteisöllisyyden varaan, joka olisi kantilaisittain vapaaehtoista sitoutumista johonkin universaaliin eettiseen maksiimiin? Miten saavuttaa yhteisöllisissä asioissa sensus-communis, joka ei olisi jonkun intressipiirin yksipuolisesti sanelemaa tai pelkkää byrokraattisen proseduurin tuottamaa äänestyslottoa? Miten kommunikatiivinen toiminta (erotuksena strategiseen) voi mahdollistua tänä uuden yleiskatsauksettomuuden (tai ideologisen näköalattomuuden) aikana, jolloin arvoista on tullut kaupallisia intressejä ja demokratiasta teknobyrokratiaa?
Ei kai mitenkään. Vaihtoehtoina on kokeiltu kommunistista ja (paraikaa kokeillaan) 'kapitalistista' totalitarismia (esim. Kiina), joskin vallitseva käytäntö länsimaissa näyttäisi olevan laissez-faire-anarkia, jota pyritään kontrolloimaan bethamilaisen panoptikonin periaatteella - ikäänkuin näkymättömän (byro-, bio- ja tekno-) vallan toimesta - toisin sanoen plutokraattisen oligarkian intresseistä käsin - plutokratian, joka on 'naamioitu' demokratiaksi ja liberalismiksi.
*
Kirjoitukseni pointti löytyy siitä, että Aholansaaren yhdistyksen kaltaista, suhteellisen pienen piirin kansalaisyhteisötoimintaa voi varmasti pitää ainakin yhdenlaisena, sellaisen yhteisöllisyyden ilmentäjänä, jota tässä, perinteisessä ja 'sisäisesti' (mutta ei poliittis-ideologisesti) utooppistyyppisessä yhteistoiminnallisuuden korostamisessa, tarkoitan.
Aholansaari-esimerkin ja kommunismin sekoittaminen toisiinsa yhteisöllisyydestä puhuttaessa sen sijaan antaisi ymmärtää, että kirjoittajat eivät joko osaa tai halua tehdä semanttisia tai ylipäätään hypoteettisia käsite-erotteluja tai sitten heidän asianaan on ollut pelkkä hedelmätön provokaatio vailla mitään rakentavaa perspektiiviä.
PS.
Yhteisöllisyydestä käytetään yhteiskuntafilosofiassa väärän käsiteassosiaation herättävää termiä: kommunitarismi, jolla ei ideologisesti ole mitään tekemistä poliittisen kommunismin kanssa. Asiaa voi selventää halutessaan annetuista linkeistä. Niistä saa ainakin yleiskuvan käsitteen käytöstä filosofiassa.
http://encyclopedia2.thefreedictionary.com/Communitarism
http://en.wikipedia.org/wiki/Communitarianism
Showing posts with label yhteisöllisyys. Show all posts
Showing posts with label yhteisöllisyys. Show all posts
November 1, 2008
October 31, 2008
Sakotetaanko yhteisöllisyydestä?
Kuva: Rippiriihi [Aholansaaren] on nimensä mukaisesti lähinnä rippikoulujen käytössä oleva opetustila. Rippiriihi on vain kesäkäytössä. Riihessä on AV-varustus ja sinne mahtuu 35 henkilöä.
*
Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen Erään taistelun kuvaus.
(Kielimafia teki muutoksia alkuperäiseen versioon yöllä 1.11)
*
Viimeistään tämä kirjoituksesi selvensi minulle Aholansaaren (ks. PS.) asian luonteen, joten allekirjoitin adressin jo pelkästään periaatteellisista syistä.
Perusteluiksi koen sanoa seuraavaa:
Jos tämänkaltaisesta yhteisöllisyydestä - talkootoiminnasta, jonka perusmotiivi ja päämäärä ei alunperinkään ole taloudellisen edun tavoittelu vaan luonteeltaan uskonnonharjoittamista ja siten kasvattavaa sanan yleiseettisessä merkityksessä - rangaistaan lisäveroilla, niin ainakin minulle (enkä liene ainoa) herää kysymys muun muassa siitä, mitä oikein merkitsevät ne puheet yhteisöllisyydestä ja sen lisäämisestä, joita esimerkiksi Jokelan ja Kauhajoen tapausten jälkeen on hallituspuolueitten taholta syvän huolestuneisuuden vallassa peräänkuulutettu.
Mikäli Aholansaaren verotuspäätös ei muutu, tätä voinee yksittäistapauksen ominaisuudessa pitää osoituksena siitä, ettei näillä puheilla todellakaan näyttäisi olevan muuta katetta kuin pyrkimys pelkkään retoriseen vaikuttavuuteen itsekkään poliittisen edun nimissä - vaikuttavuuteen, jota, ketään avoimesti syyttämättä, kutsun taikureitten terminologiaa käyttääkseni silmänkääntötemppuiluksi, johon äänestäjät haluttiin ja halutaan saada uskomaan.
Mutta hyvä usko (vai sanoisinko pikemminkin: bona fide), johon kansaa tuuditettiin taas kuntavaalienkin alla, merkitsee ja vaatii luvattujen, uskon kanssa linjassa olevien tekojen toteuttamista myös niiden lupausten osalta, jotka eivät tuota suoraan rahallista vaan eettistä 'voittoa', jonka korvaamatonta arvoa ei liene rahassa edes mahdollista mitata.
Tässä yksittäisessä - pienessä mutta periaatteellisesti erittäin tärkeässä tapauksessa Portaanpään kristillisen opiston entisen opettajan, valtiovarainministeri Jyrki Kataisen, Kauhajoen joukkomurhan jälkeiset puheet yhteisöllisyyden lisäämisen tarpeellisuudesta yhteiskuntamme sosiaalipsykologisen arvointergraation elvyttämiseksi (RR:n määritelmä) joutunevat varsin konkreettiseen testiin (PPS.).
Ainakin luulisi, että informaatio näissä asioissa etenee asianmukaisella tavalla ja nopeudella - mikäli niihin ylipäätään löytyy enää vakavaa kiinnostusta.
PS.
Aholansaari on erityisesti nuorten suosima leiri- ja kurssikeskus, jossa pidetään Herättäjä-Yhdistys ry.:n rippikouluja ja nuorisotapahtumia ja jonne voi mennä kesäisin ja muulloinkin talkoolaiseksi.
PPS.
Verojen kevennyksiä noin ylipäätään en kannata, koska ne ilman muuta parantaisivat konkreettisesti vain parhaiten toimeentulevan kansanosan asemaa ja todellakin kustannettaisiin velkarahalla.
4½ € eläkeläisen ja 100 € hyvin palkatun tilille lisää kuukaudessa saattaa kyllä toteuttaa tasa-arvoa prosentteina, mutta eläkeläisen ostovoimaa tämä tuskin sanottavammin parantaa kuin ehkä 3 tonnikalapurkin verran/kk, retorisoipa valtiovarainministeri asiaa sitten miten päin tahansa.
Mutta ei hätää - jos eläkeläinen sattuu olemaan laihdutuskuurilla, niin johan tuosta riittää hyvinkin syötävää yhdeksi vuorokaudeksi - ehkä jopa liikaakin.
*
http://www.aholansaari.fi/majoitus.html#kokous
October 9, 2008
Jeesus - minä en ymmärrä sanaakaan siitä, mitä sinä puhut
"Hän oli ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä, kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät, halveksittu, jota emme minäkään pitäneet." (Ks. linkki)
*
Mutta oliko Jeesus todella niin hyvä ihminen kuin me haluamme ajatella? Tai ainakin toivomme ajattelevamme. Eikö hän ollut pikemmin kuin hulluksi tullut Job, jonka rakkaus kumpusi liian suuresta tuskasta - niin suuresta, että hän oli päättänyt olla kohtaamatta sitä ja mieluummin rakastaa tuskaansa kuin suhtautua siihen järkevästi..? (Kuin Nietzsche suhteessa omaan sairauteensa - niinpä! + hymiö).
*
Jeesuksen edustama lähimmäisenrakkaus tarkoitti perimmältään jotain aivan muuta kuin sukupuolirooleihin sidottua - lisääntymisen ja yhteisöllisyden heteroseksuaalisesti yhteenniputtavaa liittoa?
Toki tuo 'heteroyhteisöllisyys' oli ilman muuta Jeesuksenkin rakkauden eräs peruslähtökohta, mutta missään tapauksessa se ei merkinnyt hänelle kaikkein perimmäisintä rakkauden perustelua.
Tästä seuraa kysymyksiä: Kuka on lähimmäiseni? Ketä minun kuuluu rakastaa lähimmäisenä? Minkälaista tuo rakkaus on luonteeltaan?
Missä kulkee raja, jossa lämmin hellyydenosoitus ja/tai hellät sanat ystävää (miestä tai naista) kohtaan muuttuvat viettelevyydeksi?
Ja mikä vaikeinta: koska en voi tietää sitä välttämättä itse, eikä sitä voi tietää välttämättä lähimmäiseni, niin miten ihmeessä yhteisö voisi sen määritellä - ellei yhteisölle sitten ole legitimoitu paternaalista valtaa diskriminoida tai hyväksyä tiettyä käyttäytymistä ja tiettyjä tunteitten ilmaisuja tiettyjen ulkoisten sääntöjen puitteissa, mikä ei sekään tietysti vielä riitä, koska miten yhteisö voisi tietää sellaista, mikä on lähes mahdotonta kahden ihmisenkään ennakoida ihmissuhteittensa (omien ja toisen emootioiden) kehittymisen suhteen.
Jeesus pelasi lähimmäisenrakkautta saarnatessaan räjähdysalttiilla 'materiaalilla': ihmisten mimeettisellä halulla (kateudella, kilpailulla) rakastaa ja tulla rakastetuksi sekä yksilöinä että tasa-arvoisina muiden kanssa.
Eikä hän piitannut - Jumalan kaikkivaltiaaseen ja mystifioidun käsittämättömään rakkauteen vedoten - pätkääkään tämän julistuksensa seurauksista yksilöiden tai yhteisöjen elämässä.
Väitän, että Jeesuksen Vuorisaarnassa esittämä evankeelinen rakkaudenkäsky, jossa ei otettu huomioon rakkauden emotionaalis-egoistista ja biologis-sukupuolis-seksuaalista puolta (myös uhrautumisen kyseessä ollen) oli paitsi äärimmäisen radikaali, anarkistinen ja parhaimmillaan jopa vapauttava - myös täysin epärealistisen idealistinen - ikäänkuin kollektiivinen harha tai 'huumetrippi', joka pitemmän päälle aiheuttaa enemmän kiistoja, vihaa ja väkivaltaa kuin yhteisöllisesti säädelty ja roolitettu - lakiin perustuva - rakkauden määrittely.
Tehtäköön nyt tähän saumaan mitä pikimmin, poleemisesti ja provosoidusti, selväksi se, että 'polymorfisti perverssinä kaappiheterona' kannatan nykyään ilman muuta esimerkiksi homoliittojen siunaamista, keinohedelmöitystä lesboille, polygamiaa, 'sodomiaa' sekä päälle päätteeksi täydellistä mielikuvituksen vapautta.
Jos kirkko hyväksyttyään nämä periaatteet pysyy vielä pystyssä ('uskottavana'), niin se on läpäissyt ehkä vaativimman kokeen, minkä se historiansa aikana on kohdannut.
Edellistä täydentäen sanon heti perään, että yhtä asiaa en kuitenkaan pidä realistisena ja mahdollisena: Jeesuksen Vuorisaarnan lähimmäisenrakkaudenoppien toteutumista ilman yhteisöllistä legitimointi- ja säätelyjärjestelmää - minkä muodon se sitten kussakin kulttuurissa/sivilisaatiossa saa ja tulee saamaan.
Ilman uskonnollis-eettiseen instituutioon rinnastettavaa 'initiaatio- ja performaatioproseduuria' mikään yhteiskunta ei kauaa pysy kasassa vaan hajoaa omaan mahdottomuuteensa organisoitua eettis-funktionaalisena systeeminä.
Esimerkkeinä kreikkalaisen, roomalaisen tai jopa kommunistisen kulttuurimuodostelman hajoaminen näiden yhteiskuntien eettis-ideologis-uskonnollisten perustusten uskottavuuden romahdettua ihmisten mielissä.
Tässä mielessä Jeesus ei todellakaan tullut tuomaan rauhaa vaan miekan, jolla voi lyödä päähän jokaista lähimmäistä/vihollista - ei pelkästään sitä ryhmää, jota yhteiskunnallinen laki diskriminoi.
Summa: Jeesus ei pysty erottelemaan lähimmäistä vihollisesta. Yhtä lailla kuin vihollisesta voi ja pitää tulla lähimmäinen, niin Jeesuksella kenestä tahansa lähimmäisestä voi tulla myös vihollinen milloin tahansa.
Jeesukselta yksinkertaisesti puuttuu se näkemys, minkä esimerkiksi katolinen kirkko on vienyt lähes perverssiin ja naurettavan tekopyhään äärimmäisyyteensä: dogmaattinen erottelu- ja säätelyjärjestelmä sen suhteen, mikä ihmisten välisissä suhteissa on oikein, mikä väärin, mikä esteettisesti hyvää ja mikä vähemmän hyvää/arvostettavaa.
Niin paradoksaaliselta kuin tämä kuulostaakin, juuri Jeesuksen rakkauden oppi on hyvän ja pahan tuolla puolen, ja sen seuraukset myös tästä johtuen pikemminkin nihilistisiä kuin arvoja ja yhteisöä koossapitäviä.
Juuri Jeesus on Nietzschen yli-ihminen - sekä passiivisen (negatiivisen) että aktiivisenkin (positiivisen) nihilismin suhteen. Ensin mainittu on naivin alistuvaa, jälkimmäinen
arrogantin riippumatonta suhtautumista elämään ja muihin ihmisiin.
Jeesus ei kuitenkaan anna ohjeistusta siihen, kumpi asenne on moraalisesti suositeltavampi maksiimi. Hän siis jättää viimekätisen ratkaisun tässäkin asiassa tilannekohtaisesti ihmiselle itselleen.
Mutta eikö tällainen situationalismi ja egoismi ole ihan jotain muuta kuin se rakkaus, jota meille yhteisön taholta lähimmäisenrakkaudeksi julistetaan - empatia, yhteisöllisyys, vastuullisuus, sosiaalinen omatunto, välittäminen jne.
Eikö siis hän - Jeesus - tuonut tähän maailmaan pikemminkin loputtoman emotionaalisen sekaannuksen ja epävarmuuden kuin tasapainon, rauhan ja varmuuden tunteen rakkaudessa?
Eikö hän - kipujen mies - ollut siten ikäänkuin paholaisen agentti Jumalan pojan valepuvussa?
Hulluksi tullut Job?
Ja hänet me olemme korottaneet ikoniksemme - ellei peräti idoliksemme. Peruuttamaton väärinkäsitys, joka menee hyvin kaupaksi Pokrovan torilla.
*
http://www.kirjasilta.net/santala/jesaja53/kristus.html
*
Mutta oliko Jeesus todella niin hyvä ihminen kuin me haluamme ajatella? Tai ainakin toivomme ajattelevamme. Eikö hän ollut pikemmin kuin hulluksi tullut Job, jonka rakkaus kumpusi liian suuresta tuskasta - niin suuresta, että hän oli päättänyt olla kohtaamatta sitä ja mieluummin rakastaa tuskaansa kuin suhtautua siihen järkevästi..? (Kuin Nietzsche suhteessa omaan sairauteensa - niinpä! + hymiö).
*
Jeesuksen edustama lähimmäisenrakkaus tarkoitti perimmältään jotain aivan muuta kuin sukupuolirooleihin sidottua - lisääntymisen ja yhteisöllisyden heteroseksuaalisesti yhteenniputtavaa liittoa?
Toki tuo 'heteroyhteisöllisyys' oli ilman muuta Jeesuksenkin rakkauden eräs peruslähtökohta, mutta missään tapauksessa se ei merkinnyt hänelle kaikkein perimmäisintä rakkauden perustelua.
Tästä seuraa kysymyksiä: Kuka on lähimmäiseni? Ketä minun kuuluu rakastaa lähimmäisenä? Minkälaista tuo rakkaus on luonteeltaan?
Missä kulkee raja, jossa lämmin hellyydenosoitus ja/tai hellät sanat ystävää (miestä tai naista) kohtaan muuttuvat viettelevyydeksi?
Ja mikä vaikeinta: koska en voi tietää sitä välttämättä itse, eikä sitä voi tietää välttämättä lähimmäiseni, niin miten ihmeessä yhteisö voisi sen määritellä - ellei yhteisölle sitten ole legitimoitu paternaalista valtaa diskriminoida tai hyväksyä tiettyä käyttäytymistä ja tiettyjä tunteitten ilmaisuja tiettyjen ulkoisten sääntöjen puitteissa, mikä ei sekään tietysti vielä riitä, koska miten yhteisö voisi tietää sellaista, mikä on lähes mahdotonta kahden ihmisenkään ennakoida ihmissuhteittensa (omien ja toisen emootioiden) kehittymisen suhteen.
Jeesus pelasi lähimmäisenrakkautta saarnatessaan räjähdysalttiilla 'materiaalilla': ihmisten mimeettisellä halulla (kateudella, kilpailulla) rakastaa ja tulla rakastetuksi sekä yksilöinä että tasa-arvoisina muiden kanssa.
Eikä hän piitannut - Jumalan kaikkivaltiaaseen ja mystifioidun käsittämättömään rakkauteen vedoten - pätkääkään tämän julistuksensa seurauksista yksilöiden tai yhteisöjen elämässä.
Väitän, että Jeesuksen Vuorisaarnassa esittämä evankeelinen rakkaudenkäsky, jossa ei otettu huomioon rakkauden emotionaalis-egoistista ja biologis-sukupuolis-seksuaalista puolta (myös uhrautumisen kyseessä ollen) oli paitsi äärimmäisen radikaali, anarkistinen ja parhaimmillaan jopa vapauttava - myös täysin epärealistisen idealistinen - ikäänkuin kollektiivinen harha tai 'huumetrippi', joka pitemmän päälle aiheuttaa enemmän kiistoja, vihaa ja väkivaltaa kuin yhteisöllisesti säädelty ja roolitettu - lakiin perustuva - rakkauden määrittely.
Tehtäköön nyt tähän saumaan mitä pikimmin, poleemisesti ja provosoidusti, selväksi se, että 'polymorfisti perverssinä kaappiheterona' kannatan nykyään ilman muuta esimerkiksi homoliittojen siunaamista, keinohedelmöitystä lesboille, polygamiaa, 'sodomiaa' sekä päälle päätteeksi täydellistä mielikuvituksen vapautta.
Jos kirkko hyväksyttyään nämä periaatteet pysyy vielä pystyssä ('uskottavana'), niin se on läpäissyt ehkä vaativimman kokeen, minkä se historiansa aikana on kohdannut.
Edellistä täydentäen sanon heti perään, että yhtä asiaa en kuitenkaan pidä realistisena ja mahdollisena: Jeesuksen Vuorisaarnan lähimmäisenrakkaudenoppien toteutumista ilman yhteisöllistä legitimointi- ja säätelyjärjestelmää - minkä muodon se sitten kussakin kulttuurissa/sivilisaatiossa saa ja tulee saamaan.
Ilman uskonnollis-eettiseen instituutioon rinnastettavaa 'initiaatio- ja performaatioproseduuria' mikään yhteiskunta ei kauaa pysy kasassa vaan hajoaa omaan mahdottomuuteensa organisoitua eettis-funktionaalisena systeeminä.
Esimerkkeinä kreikkalaisen, roomalaisen tai jopa kommunistisen kulttuurimuodostelman hajoaminen näiden yhteiskuntien eettis-ideologis-uskonnollisten perustusten uskottavuuden romahdettua ihmisten mielissä.
Tässä mielessä Jeesus ei todellakaan tullut tuomaan rauhaa vaan miekan, jolla voi lyödä päähän jokaista lähimmäistä/vihollista - ei pelkästään sitä ryhmää, jota yhteiskunnallinen laki diskriminoi.
Summa: Jeesus ei pysty erottelemaan lähimmäistä vihollisesta. Yhtä lailla kuin vihollisesta voi ja pitää tulla lähimmäinen, niin Jeesuksella kenestä tahansa lähimmäisestä voi tulla myös vihollinen milloin tahansa.
Jeesukselta yksinkertaisesti puuttuu se näkemys, minkä esimerkiksi katolinen kirkko on vienyt lähes perverssiin ja naurettavan tekopyhään äärimmäisyyteensä: dogmaattinen erottelu- ja säätelyjärjestelmä sen suhteen, mikä ihmisten välisissä suhteissa on oikein, mikä väärin, mikä esteettisesti hyvää ja mikä vähemmän hyvää/arvostettavaa.
Niin paradoksaaliselta kuin tämä kuulostaakin, juuri Jeesuksen rakkauden oppi on hyvän ja pahan tuolla puolen, ja sen seuraukset myös tästä johtuen pikemminkin nihilistisiä kuin arvoja ja yhteisöä koossapitäviä.
Juuri Jeesus on Nietzschen yli-ihminen - sekä passiivisen (negatiivisen) että aktiivisenkin (positiivisen) nihilismin suhteen. Ensin mainittu on naivin alistuvaa, jälkimmäinen
arrogantin riippumatonta suhtautumista elämään ja muihin ihmisiin.
Jeesus ei kuitenkaan anna ohjeistusta siihen, kumpi asenne on moraalisesti suositeltavampi maksiimi. Hän siis jättää viimekätisen ratkaisun tässäkin asiassa tilannekohtaisesti ihmiselle itselleen.
Mutta eikö tällainen situationalismi ja egoismi ole ihan jotain muuta kuin se rakkaus, jota meille yhteisön taholta lähimmäisenrakkaudeksi julistetaan - empatia, yhteisöllisyys, vastuullisuus, sosiaalinen omatunto, välittäminen jne.
Eikö siis hän - Jeesus - tuonut tähän maailmaan pikemminkin loputtoman emotionaalisen sekaannuksen ja epävarmuuden kuin tasapainon, rauhan ja varmuuden tunteen rakkaudessa?
Eikö hän - kipujen mies - ollut siten ikäänkuin paholaisen agentti Jumalan pojan valepuvussa?
Hulluksi tullut Job?
Ja hänet me olemme korottaneet ikoniksemme - ellei peräti idoliksemme. Peruuttamaton väärinkäsitys, joka menee hyvin kaupaksi Pokrovan torilla.
*
http://www.kirjasilta.net/santala/jesaja53/kristus.html
September 26, 2008
Yhteisöllisyyttä kaupan - rajoittamattoman kilpailun, huoruuden, tekopyhyyden ja pelon sivilisaatiossa
Kirjoitettu kommentiksi edellisen päreeni "Valta, väkivalta, totuuden mahdollisuus ja itsekritiikki" kommenttiin Arhi Finnsanitylle ja Petri Järveläiselle.
(Kielimafiani antoi jälleen huomautuksen iltateellä)
*
finnsanitylle
Asia on juuri noin kuin kirjoitat. Pörssikapitalismin kyynisestä kritiikistä on yhä suuremmassa määrin tullut kapitalismia itseään ruokkiva 'kannustin'.
*
järveläiselle
Kuittaan kaiken sen, minkä kirjoitit, mutta tilanne on tavallaan mennyt jo vieläkin hullummaksi kuin sinänsä aivan oikein esitit ja analysoit.
Viimeisin lääke kapitalismin tappion ja kriisin voittamiseksi - yhteisöllisyys (!?) - ei lopultakaan ole muuta kuin eräs valtiollisesti johdetun kapitalismin ilmenemismuoto ja siten sellaisenaan lisääntyvien hyvinvointierojen eli rakenteellisen väkivallan perusta, joka oikeutetaan tekopyhyydellä eli vetoamalla lakiin ja oikeuteen (ks. PS.)
Yleisoikeistolainen suuntaus (myös 'yleisoikeistolainen' vasemmisto!) sekä ammuskelun harrastajat luulevat nyt ihan tosissaan, että säätämällä aselakia voidaan radikaalisti muuttaa tilannetta, jossa nuoret miehet vajaan vuoden välein tappavat luokkatovereitaan tai ylipäätään muita ihmisiä - joko ihmisvihansa vuoksi tai mikä merkillisintä ihan vain huvikseen!
Ja mikä hienointa - valtiojohtoinen kapitalismi (yleisoikeistolaisuus) 'komppaa' nykyään lakiuudistusten ohella 'empaattisten vasemmistokapitalistien' hengessä yhteisöllisyyttä (!?)
Keskustellaan yhdessä, ollaan muka niin ja niin huolissaan julkisesti, avaudutaan muille empaattisesti, jos ahistaa kovasti. Esitetään taas kerran kaiken maailman klisheemäisiä lausuntoja siitä, miten paha asia moraalisen, sisäistetyn auktoriteetin katoaminen todella on.
Mutta mitä löytyykään kaiken tämän avoimuuden ja uteliaan lörpöttelevän huolen (Heideggerin Gerede) taustalta?
Lähes täydellinen avuttomuus vanhemmuuden ja henkilökohtaisen moraalin suhteen, arvodepressio, hysteerinen pelko ja ressentimenttinen, alistuneisuuden arvoksi korottanut ihmisluonne, joka rakentaa yhteiskunnasta hyvin toimivaa kontrollikoneistoa - biovaltamekanismia, joka Jerry Cottonin tavoin eliminoi 'rumat kukat rehottamasta'.
Selkokielellä sanottuna: valtiojohtoinen, kapitalistinen 'yhteisöllisyys', joka pyrkii tuomaan auktoriteetin takaisin yhteisöön, tarkoittaa käytännössä poliisin valtuuksien merkittävää lisäämistä.
Kyse ei kuitenkaan tällöin ole yhteisöllisyydestä ihmisten sosiaalisen ja ylipäätään moraalisen omantunnon 'uudelleenrakentumisena' vaan eettisen arvoauktoriteetin korvaamisesta hobbesilaisessa hengessä 'suvereenilla' - anonyymilla poliisilla. (Sitäpaitsi - laissez faire-kapitalismi = anarkia + poliisi).
Onkin syntymässä uudentyyppinen kontrolli- eli poliisiyhteiskunta, joka (muka) taistelee (tappionsa kuitenkin jo tunnustaneena) virtuaalimaailman rajoittamatonta vapautta vastaan.
Siinä taistelussa ihmisten etukäteen leimaaminen on ainoa keino haastaa ja tuomita potentiaalit 'syylliset'.
Olemme jo nähneet, miten tämä systeemi toimii USA:ssa: kaikki haastamassa toisensa oikeuteen ties mistä syistä. Erittäin ovelaa, suvaitsevuuden kaapuun naamioitunutta piilorasismia tiedossa siis Suomeenkin...
Kyseinen yhteisöllisyys on HG:n termiä käyttääkseni 'pärsseestä', koska se ilmentää juuri sitä samaa, mitä koko kapitalismi aina: ihmisten hierarkista joskin automaattista eli luontaista lokerointia hyvinvointierojen kautta ja asioitten asettamista tärkeysjärjestykseen lähes yksinomaan kaupan vapauden ehdoilla.
Tämä voi merkitä vain yhtä asiaa: yhteisöllisyydestä tehdään lopultakin yksilöiden ja/tai markkinaehdollistettujen instituutioiden (kuten jopa kirkko nykyään) - ei kulttuurien tai ylipäätään suurempien ihmisryhmien sisäinen ja yhteinen asia.
Informaatioteknologian mahdollistama globaalisuus ei ole enää koko Euroopan kattavaa yhteisöllisyyttä samassa mielessä kuin esimerkiksi katolisen kirkon keskiajalla ylläpitämä, uskontoon pohjaava arvoyhteisöllisyys tai mikään muukaan yhtenäisen kulttuurin (esim. kiinalainen, kreikkalainen, juutalainen, arabialainen) sisäisen kehityksen synnyttämä, kaikkien tunnistama, tunnustama ja periaatteessa hyväksymä yhteisen eetoksen kollektiivinen kokemus.
Tällainen, yhteisen kulttuurisen eetoksen pohjalta kumpuava yhteisöllisyys on kadonnut sitä mukaa, kun kapitalismi on kehittynyt, reformaatio tehnyt uskosta yksityisasian ja romantiikka taiteesta individualistisen pelikentän.
Viimein koko modernisaatio ylipäätään teki teollis-teknisen kehityksen ja demokraattisten aatteiden mahdollistaman hyvinvoinnin nousun seurauksena arvoista ja aatteista pelkkiä pörssikursseja sekä äänestystuloksia, jotka vaihtuvat muutaman vuoden välein.
Tekisi mieleni väittää, että koko yhteisöllisyyden idean tuputtaminen ratkaisuksi nykyiseen hämmennykseemme ja neuvottomuuteemme viimeaikaisten väkivallantekojen syistä, koko tähän anomisen biovallan (jossa normit ja arvot perustuvat pelkkiin hyötylaskelmiin ja väliaikaiseen konsensukseen), on ehkä suurin huijaus, minkä valtiojohtoinen kapitalismi on nyt lanseeraamassa - ja mikä hämäävintä - etenkin hyvää tarkoittavien ja arvostamieni 'oikeitten' psykologis-yhteisöllisten asiantuntijoitten (kuten vaikkapa Pirkko Lahti) myötävaikutuksella.
Mutta ainoa protesti ja analyysi, jolla voi mielestäni olla tilanteen läpi-näkevää rationaalista ja rakenteellista propaganda-arvoa (tuskin kuitenkaan enempää) on 'raaka' ja sietämättömän rehellinen satiiri, jolla osoitetaan nykyisen menon tekopyhyys - puoluepolitiikasta riippumatta.
Tämän umpikujatilanteen vuoksi Slavoj Zizekiltä voi oppia todella paljon. Hän on ideologisena psykoanalyytikkona filosofisen kulttuurikritiikin ainoa todellinen satiirikko ja antiikin kyynikko par excellence tällä hetkellä koko maailmassa.
Ja sellaisenaan ainoa, johon kapitalismi ei koskaan voi sopeutua, ja jota se ei voi sietää, kuten se on tehnyt esimerkiksi Noam Chomskyn, Jürgen Habermasin ja jopa Michel Foucault'n kaltaisten älyn jättiläisten kohdalla.
Tarvitsemme Francois Rabelais'n ja Erno Paasilinnan kaltaisia, satiirisen tyylin mestareita ja eksentrikkoja - emme niinkään 'asioista huolestuneita' YLE:n toimittajia poliittisista pelkuri-konformisteista puhumattakaan.
Totuuden voivat ja uskaltavat sanoa tässäkin tilanteessa vain poliisi ja hän, joka istuu siellä, kussa pilkkaajat istuvat. Ei suinkaan tuo asiallisista asiallisin kansalaiskeskustelija, jonka omatunto vaikuttaisi olevan ainakin ulospäin yhtä tahraton (lue tekopyhä) kuin sen naispuolisen kansakoulunopettajan alushousut (anteeksi sovinismini - voi se olla mieskin).
*
Meillä Suomessa on kunnallisvaalit nyt syksyllä. Annan hyvän neuvon, jolla voit toteuttaa valtiojohtoisen kapitalismin edustamaa uutta, parantavaa yhteisöllisyyttä osoittaen samalla kuitenkin tiedostavasi, miten mätä ja valheellinen sen perusta ytimeltään on: ÄÄNESTÄ ITSEÄSI!
*
PS.
Tähän tekopyhyyteenhän vetosivat myös lockelaista oikeus- ja vapauskäsitystä edustaneet uudisasukkaat ryöstäessään amerikan intiaaneilta heidän maansa ja tappaessaan heitä mielin määrin, jos oli tarvis.
Miettikääpä ihan vain piruuttanne seuraavaa. Mussolinilta kysyttiin 1920-luvulla, miksi fasistit niin voimakkaasti tahtoivat hallita Italiaa. Hän vastasi: Me haluamme valtaa - emme mitään muuta kuin valtaa.
Arvatkaa, kumpaa selitystä pidän rehellisempänä ja rehellisyydessään arvostettavampana kahdesta edellisestä: 1) tekopyhää, keksittyihin oikeuksiin ja vapausperiaatteisiin vetoavaa lakia, jolla voitiin oikeuttaa alkuperäiskansojen tappaminen vai 2) suoraa vastausta: haluamme valtaa!
Mussolini oli Nietzschensä lukenut (toisin kuin patologisesta juutalaisvihastaan kärsinyt Hitler, joka oli psyykkisesti sairas).
Uudisasukkaat kuten koko Amerikan oikeus- ja vapauskäsitys puolestaan ontui henkisesti lockelaisen kalvinismin small-talkissa, jossa kyllä oltiin kohteliaita ja lojaaleja 'omalle jengille', mutta valmiita tappamaan 'nuo toiset', jotka eivät suostuneet luopumaan sovinnolla ja 'oikeuden nimissä' tuhansia vuosia asuttamistaan maista.
Mutta eikö juuri Locken, uudisasukkaiden 'yhteisöllisen' moraalin ja lopulta kapitalismin perusmotivaatiota jos mitä sovellu suoraan ja välittömästi selittämään tuo Mussolinin lakoninen vastaus: me haluamme valtaa!
On kaksi oikeutusperustetta tappaa ja/tai hallita hyvällä omallatunnolla toisia ihmisiä: 1) tahto valtaan ja 2) pyrkimys toteuttaa oikeus - ehkä jopa oikeudenmukaisuus.
Kunnon ihmiset toki valitsevat jälkimmäisen...Ja kukapa ei haluaisi olla kunnon ihminen - vaikka valehtelisi silmät päästään..!
II
Lisään tähän yhteyteen ihminen myytävänä päreen kirjoittajan jo yli viikko sitten esittämästä pyynnöstä johtuen alla olevan kommentin, koska se 'komppaa' oivallisesti edellistä kritiikkiäni.
*
Joku maksaa liian hyvin näistä missistereotypioista, jotta niitä voisi vastustaa systemaattisesti ja tehokkaasti. Eivätkä ne jotkut ole ainoastaan sovinistisia miehiä vaan myös systeemin arvot - lue arvottomuuden - sisäistäneitä koulutettuja naisia.
Feministeiltä olen odottanut enemmän ja toimivampaa polemiikkia myös tässä asiassa, mutta heidän(kin) ruutinsa näyttäisi kuluvan pikemminkin omien fantasioitten alasammuskeluun (mieskulttuuriin kohdistuva ad hominem-argumentointi) kuin tiukan johdonmukaiseen ja tinkimättömään kapitalismin ideologia-kritiikkiin.
Mutta - on pakko esittää vakava kysymys: voiko sivilisaatiossa, jonka toiminta perustuu muodollisesti oikean ja väärän (juridisen muttei moraalisen) sekä markkina-arvoistetun (ei-esteettisen) hyvän ja huonon väliselle erottelulle eli yksinomaan ostamiselle ja myymiselle - lue prostituutiolle - ylipäätään harjoittaa minkäänlaista vastarintaa ilman, että joutuisi itse ahmaistuksi julkisuusmyllyn molokin kitaan, josta et pääse pakenemaan, ellet sitten katoa lopullisesti ja todella kauas pois urbaanista markkinahelvetinkoneesta?
Itse vastaan: ei voi. On mahdotonta osallistua huoraamisen kulttuuriin muuttumatta itse huoraksi.
Mikäli mahdollista on joko kadottava tai ryhdyttävä terroristiksi. Muussa tapauksessa muuttuu markkinoitten marionetiksi.
Ihmisarvolla on vakavampaa merkitystä enää vain siellä, missä mokkula ei toimi, ja/tai mihin posti ei kulje. Sielläkin tästä harvinaisuudesta puhutaan vain kuiskaten, jottei kaikkialta innovaatiovirikkeitään etsivä mainospsykologi kuulisi asiasta ja alkaisi tuotteistaa (lue: latistaa) tuota arvoa brändiksi.
Kapitalismin tehokas vastustaminen lienee siis jotakuinkin mahdotonta. Siitä pakeneminenkaan ei onnistu enää tietotekniikan invaasion vuoksi. Miksi emme sitten alkaisi nauttia mediasta ja kuluttamisesta, emmekä turhaan taistelisi tutkainta vastaan?
Ryhtyisimme Nietzschen viimeisiksi ihmisiksi, jotka ovat keksineet onnen ja mahdollisesti myös uuden identiteetin (imagon) itsellemme. Valitsisimme vapaaehtoisen idiotian (markkinauskon), jota mikään epäily ei voi enää koskaan horjuttaa…
*
Tämän kommentin teemat soveltuvat myös sylikoiria? päreeseesi.
(Kielimafiani antoi jälleen huomautuksen iltateellä)
*
finnsanitylle
Asia on juuri noin kuin kirjoitat. Pörssikapitalismin kyynisestä kritiikistä on yhä suuremmassa määrin tullut kapitalismia itseään ruokkiva 'kannustin'.
*
järveläiselle
Kuittaan kaiken sen, minkä kirjoitit, mutta tilanne on tavallaan mennyt jo vieläkin hullummaksi kuin sinänsä aivan oikein esitit ja analysoit.
Viimeisin lääke kapitalismin tappion ja kriisin voittamiseksi - yhteisöllisyys (!?) - ei lopultakaan ole muuta kuin eräs valtiollisesti johdetun kapitalismin ilmenemismuoto ja siten sellaisenaan lisääntyvien hyvinvointierojen eli rakenteellisen väkivallan perusta, joka oikeutetaan tekopyhyydellä eli vetoamalla lakiin ja oikeuteen (ks. PS.)
Yleisoikeistolainen suuntaus (myös 'yleisoikeistolainen' vasemmisto!) sekä ammuskelun harrastajat luulevat nyt ihan tosissaan, että säätämällä aselakia voidaan radikaalisti muuttaa tilannetta, jossa nuoret miehet vajaan vuoden välein tappavat luokkatovereitaan tai ylipäätään muita ihmisiä - joko ihmisvihansa vuoksi tai mikä merkillisintä ihan vain huvikseen!
Ja mikä hienointa - valtiojohtoinen kapitalismi (yleisoikeistolaisuus) 'komppaa' nykyään lakiuudistusten ohella 'empaattisten vasemmistokapitalistien' hengessä yhteisöllisyyttä (!?)
Keskustellaan yhdessä, ollaan muka niin ja niin huolissaan julkisesti, avaudutaan muille empaattisesti, jos ahistaa kovasti. Esitetään taas kerran kaiken maailman klisheemäisiä lausuntoja siitä, miten paha asia moraalisen, sisäistetyn auktoriteetin katoaminen todella on.
Mutta mitä löytyykään kaiken tämän avoimuuden ja uteliaan lörpöttelevän huolen (Heideggerin Gerede) taustalta?
Lähes täydellinen avuttomuus vanhemmuuden ja henkilökohtaisen moraalin suhteen, arvodepressio, hysteerinen pelko ja ressentimenttinen, alistuneisuuden arvoksi korottanut ihmisluonne, joka rakentaa yhteiskunnasta hyvin toimivaa kontrollikoneistoa - biovaltamekanismia, joka Jerry Cottonin tavoin eliminoi 'rumat kukat rehottamasta'.
Selkokielellä sanottuna: valtiojohtoinen, kapitalistinen 'yhteisöllisyys', joka pyrkii tuomaan auktoriteetin takaisin yhteisöön, tarkoittaa käytännössä poliisin valtuuksien merkittävää lisäämistä.
Kyse ei kuitenkaan tällöin ole yhteisöllisyydestä ihmisten sosiaalisen ja ylipäätään moraalisen omantunnon 'uudelleenrakentumisena' vaan eettisen arvoauktoriteetin korvaamisesta hobbesilaisessa hengessä 'suvereenilla' - anonyymilla poliisilla. (Sitäpaitsi - laissez faire-kapitalismi = anarkia + poliisi).
Onkin syntymässä uudentyyppinen kontrolli- eli poliisiyhteiskunta, joka (muka) taistelee (tappionsa kuitenkin jo tunnustaneena) virtuaalimaailman rajoittamatonta vapautta vastaan.
Siinä taistelussa ihmisten etukäteen leimaaminen on ainoa keino haastaa ja tuomita potentiaalit 'syylliset'.
Olemme jo nähneet, miten tämä systeemi toimii USA:ssa: kaikki haastamassa toisensa oikeuteen ties mistä syistä. Erittäin ovelaa, suvaitsevuuden kaapuun naamioitunutta piilorasismia tiedossa siis Suomeenkin...
Kyseinen yhteisöllisyys on HG:n termiä käyttääkseni 'pärsseestä', koska se ilmentää juuri sitä samaa, mitä koko kapitalismi aina: ihmisten hierarkista joskin automaattista eli luontaista lokerointia hyvinvointierojen kautta ja asioitten asettamista tärkeysjärjestykseen lähes yksinomaan kaupan vapauden ehdoilla.
Tämä voi merkitä vain yhtä asiaa: yhteisöllisyydestä tehdään lopultakin yksilöiden ja/tai markkinaehdollistettujen instituutioiden (kuten jopa kirkko nykyään) - ei kulttuurien tai ylipäätään suurempien ihmisryhmien sisäinen ja yhteinen asia.
Informaatioteknologian mahdollistama globaalisuus ei ole enää koko Euroopan kattavaa yhteisöllisyyttä samassa mielessä kuin esimerkiksi katolisen kirkon keskiajalla ylläpitämä, uskontoon pohjaava arvoyhteisöllisyys tai mikään muukaan yhtenäisen kulttuurin (esim. kiinalainen, kreikkalainen, juutalainen, arabialainen) sisäisen kehityksen synnyttämä, kaikkien tunnistama, tunnustama ja periaatteessa hyväksymä yhteisen eetoksen kollektiivinen kokemus.
Tällainen, yhteisen kulttuurisen eetoksen pohjalta kumpuava yhteisöllisyys on kadonnut sitä mukaa, kun kapitalismi on kehittynyt, reformaatio tehnyt uskosta yksityisasian ja romantiikka taiteesta individualistisen pelikentän.
Viimein koko modernisaatio ylipäätään teki teollis-teknisen kehityksen ja demokraattisten aatteiden mahdollistaman hyvinvoinnin nousun seurauksena arvoista ja aatteista pelkkiä pörssikursseja sekä äänestystuloksia, jotka vaihtuvat muutaman vuoden välein.
Tekisi mieleni väittää, että koko yhteisöllisyyden idean tuputtaminen ratkaisuksi nykyiseen hämmennykseemme ja neuvottomuuteemme viimeaikaisten väkivallantekojen syistä, koko tähän anomisen biovallan (jossa normit ja arvot perustuvat pelkkiin hyötylaskelmiin ja väliaikaiseen konsensukseen), on ehkä suurin huijaus, minkä valtiojohtoinen kapitalismi on nyt lanseeraamassa - ja mikä hämäävintä - etenkin hyvää tarkoittavien ja arvostamieni 'oikeitten' psykologis-yhteisöllisten asiantuntijoitten (kuten vaikkapa Pirkko Lahti) myötävaikutuksella.
Mutta ainoa protesti ja analyysi, jolla voi mielestäni olla tilanteen läpi-näkevää rationaalista ja rakenteellista propaganda-arvoa (tuskin kuitenkaan enempää) on 'raaka' ja sietämättömän rehellinen satiiri, jolla osoitetaan nykyisen menon tekopyhyys - puoluepolitiikasta riippumatta.
Tämän umpikujatilanteen vuoksi Slavoj Zizekiltä voi oppia todella paljon. Hän on ideologisena psykoanalyytikkona filosofisen kulttuurikritiikin ainoa todellinen satiirikko ja antiikin kyynikko par excellence tällä hetkellä koko maailmassa.
Ja sellaisenaan ainoa, johon kapitalismi ei koskaan voi sopeutua, ja jota se ei voi sietää, kuten se on tehnyt esimerkiksi Noam Chomskyn, Jürgen Habermasin ja jopa Michel Foucault'n kaltaisten älyn jättiläisten kohdalla.
Tarvitsemme Francois Rabelais'n ja Erno Paasilinnan kaltaisia, satiirisen tyylin mestareita ja eksentrikkoja - emme niinkään 'asioista huolestuneita' YLE:n toimittajia poliittisista pelkuri-konformisteista puhumattakaan.
Totuuden voivat ja uskaltavat sanoa tässäkin tilanteessa vain poliisi ja hän, joka istuu siellä, kussa pilkkaajat istuvat. Ei suinkaan tuo asiallisista asiallisin kansalaiskeskustelija, jonka omatunto vaikuttaisi olevan ainakin ulospäin yhtä tahraton (lue tekopyhä) kuin sen naispuolisen kansakoulunopettajan alushousut (anteeksi sovinismini - voi se olla mieskin).
*
Meillä Suomessa on kunnallisvaalit nyt syksyllä. Annan hyvän neuvon, jolla voit toteuttaa valtiojohtoisen kapitalismin edustamaa uutta, parantavaa yhteisöllisyyttä osoittaen samalla kuitenkin tiedostavasi, miten mätä ja valheellinen sen perusta ytimeltään on: ÄÄNESTÄ ITSEÄSI!
*
PS.
Tähän tekopyhyyteenhän vetosivat myös lockelaista oikeus- ja vapauskäsitystä edustaneet uudisasukkaat ryöstäessään amerikan intiaaneilta heidän maansa ja tappaessaan heitä mielin määrin, jos oli tarvis.
Miettikääpä ihan vain piruuttanne seuraavaa. Mussolinilta kysyttiin 1920-luvulla, miksi fasistit niin voimakkaasti tahtoivat hallita Italiaa. Hän vastasi: Me haluamme valtaa - emme mitään muuta kuin valtaa.
Arvatkaa, kumpaa selitystä pidän rehellisempänä ja rehellisyydessään arvostettavampana kahdesta edellisestä: 1) tekopyhää, keksittyihin oikeuksiin ja vapausperiaatteisiin vetoavaa lakia, jolla voitiin oikeuttaa alkuperäiskansojen tappaminen vai 2) suoraa vastausta: haluamme valtaa!
Mussolini oli Nietzschensä lukenut (toisin kuin patologisesta juutalaisvihastaan kärsinyt Hitler, joka oli psyykkisesti sairas).
Uudisasukkaat kuten koko Amerikan oikeus- ja vapauskäsitys puolestaan ontui henkisesti lockelaisen kalvinismin small-talkissa, jossa kyllä oltiin kohteliaita ja lojaaleja 'omalle jengille', mutta valmiita tappamaan 'nuo toiset', jotka eivät suostuneet luopumaan sovinnolla ja 'oikeuden nimissä' tuhansia vuosia asuttamistaan maista.
Mutta eikö juuri Locken, uudisasukkaiden 'yhteisöllisen' moraalin ja lopulta kapitalismin perusmotivaatiota jos mitä sovellu suoraan ja välittömästi selittämään tuo Mussolinin lakoninen vastaus: me haluamme valtaa!
On kaksi oikeutusperustetta tappaa ja/tai hallita hyvällä omallatunnolla toisia ihmisiä: 1) tahto valtaan ja 2) pyrkimys toteuttaa oikeus - ehkä jopa oikeudenmukaisuus.
Kunnon ihmiset toki valitsevat jälkimmäisen...Ja kukapa ei haluaisi olla kunnon ihminen - vaikka valehtelisi silmät päästään..!
II
Lisään tähän yhteyteen ihminen myytävänä päreen kirjoittajan jo yli viikko sitten esittämästä pyynnöstä johtuen alla olevan kommentin, koska se 'komppaa' oivallisesti edellistä kritiikkiäni.
*
Joku maksaa liian hyvin näistä missistereotypioista, jotta niitä voisi vastustaa systemaattisesti ja tehokkaasti. Eivätkä ne jotkut ole ainoastaan sovinistisia miehiä vaan myös systeemin arvot - lue arvottomuuden - sisäistäneitä koulutettuja naisia.
Feministeiltä olen odottanut enemmän ja toimivampaa polemiikkia myös tässä asiassa, mutta heidän(kin) ruutinsa näyttäisi kuluvan pikemminkin omien fantasioitten alasammuskeluun (mieskulttuuriin kohdistuva ad hominem-argumentointi) kuin tiukan johdonmukaiseen ja tinkimättömään kapitalismin ideologia-kritiikkiin.
Mutta - on pakko esittää vakava kysymys: voiko sivilisaatiossa, jonka toiminta perustuu muodollisesti oikean ja väärän (juridisen muttei moraalisen) sekä markkina-arvoistetun (ei-esteettisen) hyvän ja huonon väliselle erottelulle eli yksinomaan ostamiselle ja myymiselle - lue prostituutiolle - ylipäätään harjoittaa minkäänlaista vastarintaa ilman, että joutuisi itse ahmaistuksi julkisuusmyllyn molokin kitaan, josta et pääse pakenemaan, ellet sitten katoa lopullisesti ja todella kauas pois urbaanista markkinahelvetinkoneesta?
Itse vastaan: ei voi. On mahdotonta osallistua huoraamisen kulttuuriin muuttumatta itse huoraksi.
Mikäli mahdollista on joko kadottava tai ryhdyttävä terroristiksi. Muussa tapauksessa muuttuu markkinoitten marionetiksi.
Ihmisarvolla on vakavampaa merkitystä enää vain siellä, missä mokkula ei toimi, ja/tai mihin posti ei kulje. Sielläkin tästä harvinaisuudesta puhutaan vain kuiskaten, jottei kaikkialta innovaatiovirikkeitään etsivä mainospsykologi kuulisi asiasta ja alkaisi tuotteistaa (lue: latistaa) tuota arvoa brändiksi.
Kapitalismin tehokas vastustaminen lienee siis jotakuinkin mahdotonta. Siitä pakeneminenkaan ei onnistu enää tietotekniikan invaasion vuoksi. Miksi emme sitten alkaisi nauttia mediasta ja kuluttamisesta, emmekä turhaan taistelisi tutkainta vastaan?
Ryhtyisimme Nietzschen viimeisiksi ihmisiksi, jotka ovat keksineet onnen ja mahdollisesti myös uuden identiteetin (imagon) itsellemme. Valitsisimme vapaaehtoisen idiotian (markkinauskon), jota mikään epäily ei voi enää koskaan horjuttaa…
*
Tämän kommentin teemat soveltuvat myös sylikoiria? päreeseesi.
November 9, 2007
Media uskonnon ja yhteisöllisyyden perversiona
Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen "Hirveä ja julma".
(Muutoksia ja lisäyksiä alkuperäiseen kommenttiin on tehty + PS. klo: 20.30)
a-k.h kommentoi mm.
Oudoksuttavaa minulle on myös prinsessa Dianan kuoleman jälkeen tännekin levinnyt viihteenomainen karnevalistinen suremistapa, jolle pyritään saman mahdollisimman laaja kollektiivinen ulottuvuus.
*
Olen A-K.H kanssasi aivan samaa mieltä.
Ajatellaanpa asiaa kuitenkin seuraavasti. Kehittyneissä länsimaisissa kulttuureissa yhteisöllisyyden kokemus on pirstoutunut ja laimentunut huimaa vauhtia viimeisten 150-vuoden aikana, jolloin modernisaatio - etenkin teollistuminen ja sekularisaatio - on edennyt.
Edes nationalismi ei enää yhdistä ihmisiä kirkosta ja kadonneesta kristillisestä yhtenäiskulttuurista ja sen moraalista nyt puhumattakaan.
Tämä makrotason ilmiö vaikuttaa ilman muuta myös perheinstituutioon, joka näyttää viime vuosikymmenien aika muuttuneen entistä 'suorituskeskeisemmäksi' laatuaikamääritelmineen ja elintaso-oravanpyörässä juoksemisineen.
Lasten ja aikuisten väliset suhteet ovat samalla muutuneet entistä irrallisemmiksi.
Silti ihminen kaipaa yhteisöllisyyttä yhä; - väittäisin että jopa erittäin voimallisesti, ja että hän sisimmässään kärsii yhteisyyden tunteen puuttumisesta.
*
Lisäys
Jokelan surmaajan 'yli-ihmismäinen' fanaattisuus (ei pidä samaistaa Nietzschen yli-ihmispoetiikkaan kuten teki Uuden Suomen nettikolumnisti Iivi Anna Masso: kts. PS.) ja sosiaalidarwinistiset ääriutopiat ilmentävät mieleltään 'yksiulotteisen', kommunikaatiokyvyltään 'vajaan' sekä ajatuksellisen yksinäisyytensä 'kalvaman' ihmisen kyvyttömyyttä jakaa mitään emootioita kenenkään kanssa.
Silloin johdonmukainen päätepiste elämälle on tuhota muut ja siten lopulta myös itsensä. Mahdollisimman nopeasti.
Jokelan surmaaja oli suoraan hobbesilaisen ihmiskäsityksen kauhukabinetista, jonka mukaan yhteisöllisyys on 'synnytettävä pakon sanelemana' koska se ei muka kuulu ihmislajin perusominaisuuksiin. Muussa tapauksessa vallitsee kaaoottinen saalistusmentaliteetti, jossa kaikki ovat toistensa kilpailijoita ja vihollisia.
On väitetty, että surmaajan perheessä tällaiset - Pentti Linkolankin - edustamat arvot olisivat olleet korkeassa arvossa, joten nuori mies olisi vain tehnyt niistä sairaassa mielessään äärimmäiset johtopäätökset.
Mutta tällainen 'sosialisaatio' ei totisesti ole yhteisöllisyyttä!
Jos minulta sitä kysytään, niin vastaan: me kyllä tarvitsemme Nietzschen ja Linkolan tapaisia 'järkyttäjiä', jotta ymmärtäisimme maailmaa ja itseämme entistä rehellisemmin, mutta meidän ei tarvitse missään tapauksessa ryhtyä toteuttamaan näiden kahden - persoonallisuudeltaan hyvin lempeän miehen - pahimpia kauhukuvia, vaikka ne kertoisivatkin jotain aivan olennaista todellisuudesta.
Tämän ymmärtämiseksi tarvitaan yhteisöllisyyttä, keskustelua, nuotiolauluja, yhdessäoloa. Mutta ennenkaikkea yhteisiä yhteisöllisiä arvoja.
Tekisi mieleni siteerata aikansa ehkä kuuluisinta ja lahjakkainta antipsykiatria - Ronald Laingia: Ihmiskunta on kuin myrskyävällä merellä pelastusveneeseen sulloutuneina - toisilleen velkaa äärettömän määrän solidaarisuutta.
Aika karmea tilanne - mutta niin kovin tosi.
*
Perusväitteeni tässä päreessä on, että media edustaa nykyajan yhteisöllisyyttä.
Tietenkin hyvin kieroutuneella ja sosiaalipornoisella - ellei sitten jossain määrin jopa avoimen pornoisella tavalla, eikä ole mitään syytä korvata sanaa porno ainakaan tässä asiayhteydessä aikuisviihteellä.
Mutta eikö ole todellakin makaaberia ja jotenkin perverssiä, että nykyään ihmiset kokevat suurinta yhteisyydentunnetta suremalla prinsessa esim. prinsessa Dianaa tai ylipäätään joitain onnettomuuden tai sitten kaikkein kauheimpien tragdioitten - kuten näitä Jokelan koulun - uhreja.
Eikö yhteisöllisyydentunteestamme ole tosiaankaan jäljellä enää muuta kuin yhteinen suru traagisesti kuolleitten ihmisten johdosta?
Ja media ottaa tästä surusta kaiken irti - palaten 'haaskalle' aina, kun 'raadosta' näyttäisi olevan rahallista hyötyä.
Sairasta.
*
Kun nyt tutkijateologin blogissa ollaan, niin pitää toki muistaa, että kristillisen maailman yhteisöllisyydentunne perustuu nimenomaan siihen 'iloiseen suruun', jonka Jeesuksen teloitus aiheutti.
Iloiseksi tuon surun tekee se, että Kristus voitti kuoleman ylösnousemuksessa.
Mutta Jokelan koulun uhrit eivät ole Kristuksia. He pysyvät lopullisesti kuolleina ja poissa, ja silti media perustaa koko olemassaolonsa oikeutuksen näiden kuolleiden muistelemiseen - tai jos sen suoraan sanoo: muiston mainostamiseen ja myymiseen - sen suoranaiseen pakkosyöttöön ja kuolemalla mässäilyyn.
Toisin sanoen: mediasta on tullut tämän globalisoituneen, pirstoutuneen, jatkuvan kasvun ja kaoottisen maaiman uusi, pervertoitunut uskonto - yhteisöllisyyttä käsitteen raadollisimmassa ja anomisimmassa (normittomimmassa) merkityksessä.
*
PS. Kommentti Iivi Anna Masson kolumniin uusisuomi.fi — Humanismia kaivataan.
Joopa joo. Nietzsche oli
16:26 raunorasanen
Joopa joo. Nietzsche oli siis fasisti ja natsi. Ei luulisi Massolla valtiotieteen tohtorina olevan varaa näin karkeaan virheeseen.
Ehkä Nietzschen kirjat pitäisi sitten hävittää, jos kerran - kuten N. itse kirjoitti Ecce Homossa - jokainen, joka luulee hänet ymmärtävänsä, tekee lukemastaan oman kuvansa.
Silti eräs natsi-Saksan 'virallinen filosofi' totesi kerran varsin sarkastisesti ja itseironisesti, että Nietzsche ei ollut nationalisti, ei myöskään sosialisti eikä hän edustanut mitään rotuoppia vaan vastusti antisemitismiä. Muuten hänestä olisi saattanut tulla kelpo natsi, ironisoi po. filosofi.
Eiköhän edellinen kommentti jo kerro aika paljon siitä, mikä natsien motiivi Nietzschen suhteen lopulta oli. Pelkkä vääristely ja manipulointi. Hitler ei ollut lukenut ainuttakaan Nietzschen kirjaa.
*
Annan mielestäni hyvän lukumetodisen ohjeen. Kun luette Nietzscheä, yrittäkää ensin olla uskomatta sanaakaan siitä, mitä hän kirjoittaa - mutta yhdellä ehdolla: yrittäkää samalla perustella vastustava kantanne muutenkin kuin vetoamalla johonkin 'hienopersehumanistiseen', akateemiseen 'pumpulimössöön', jossa taivastelusta on tullut tiedettä.
*
Mitä Masson loppupäätelmiin tulee, en kuitenkaan ole eri mieltä. Postmodernia relativismia voi ja pitää kritisoida. Moniarvoisuudesta ja suvaitsevaisuudesta tulee liian usein piittaamattomuutta ja välinpitämätöntä kyynisyyttä.
Mutta eikö juuri humanismi ole myös suvaitsevaisuutta? Missä siis menee raja, jonka toisella puolella humanisti elää kuin postmodernin maailman nietzscheläinen 'nomadi', ja jonka ylitettyään hänestä tulee ääriholhoava yksiarvoisuuden apostoli (mikä eetos ei ollut vieras myöskään Nietzschen omalle itseymmärrykselle - olihan hän pappissukujen kasvatti)?
Pahinta ja ongelmallisinta tässä asiassa on kuitenkin se, että kummankin puolen 'humanistit' ovat kyllä hekin osanneet tappaa lähimmäisiään - aina ja joka paikassa.
(Muutoksia ja lisäyksiä alkuperäiseen kommenttiin on tehty + PS. klo: 20.30)
a-k.h kommentoi mm.
Oudoksuttavaa minulle on myös prinsessa Dianan kuoleman jälkeen tännekin levinnyt viihteenomainen karnevalistinen suremistapa, jolle pyritään saman mahdollisimman laaja kollektiivinen ulottuvuus.
*
Olen A-K.H kanssasi aivan samaa mieltä.
Ajatellaanpa asiaa kuitenkin seuraavasti. Kehittyneissä länsimaisissa kulttuureissa yhteisöllisyyden kokemus on pirstoutunut ja laimentunut huimaa vauhtia viimeisten 150-vuoden aikana, jolloin modernisaatio - etenkin teollistuminen ja sekularisaatio - on edennyt.
Edes nationalismi ei enää yhdistä ihmisiä kirkosta ja kadonneesta kristillisestä yhtenäiskulttuurista ja sen moraalista nyt puhumattakaan.
Tämä makrotason ilmiö vaikuttaa ilman muuta myös perheinstituutioon, joka näyttää viime vuosikymmenien aika muuttuneen entistä 'suorituskeskeisemmäksi' laatuaikamääritelmineen ja elintaso-oravanpyörässä juoksemisineen.
Lasten ja aikuisten väliset suhteet ovat samalla muutuneet entistä irrallisemmiksi.
Silti ihminen kaipaa yhteisöllisyyttä yhä; - väittäisin että jopa erittäin voimallisesti, ja että hän sisimmässään kärsii yhteisyyden tunteen puuttumisesta.
*
Lisäys
Jokelan surmaajan 'yli-ihmismäinen' fanaattisuus (ei pidä samaistaa Nietzschen yli-ihmispoetiikkaan kuten teki Uuden Suomen nettikolumnisti Iivi Anna Masso: kts. PS.) ja sosiaalidarwinistiset ääriutopiat ilmentävät mieleltään 'yksiulotteisen', kommunikaatiokyvyltään 'vajaan' sekä ajatuksellisen yksinäisyytensä 'kalvaman' ihmisen kyvyttömyyttä jakaa mitään emootioita kenenkään kanssa.
Silloin johdonmukainen päätepiste elämälle on tuhota muut ja siten lopulta myös itsensä. Mahdollisimman nopeasti.
Jokelan surmaaja oli suoraan hobbesilaisen ihmiskäsityksen kauhukabinetista, jonka mukaan yhteisöllisyys on 'synnytettävä pakon sanelemana' koska se ei muka kuulu ihmislajin perusominaisuuksiin. Muussa tapauksessa vallitsee kaaoottinen saalistusmentaliteetti, jossa kaikki ovat toistensa kilpailijoita ja vihollisia.
On väitetty, että surmaajan perheessä tällaiset - Pentti Linkolankin - edustamat arvot olisivat olleet korkeassa arvossa, joten nuori mies olisi vain tehnyt niistä sairaassa mielessään äärimmäiset johtopäätökset.
Mutta tällainen 'sosialisaatio' ei totisesti ole yhteisöllisyyttä!
Jos minulta sitä kysytään, niin vastaan: me kyllä tarvitsemme Nietzschen ja Linkolan tapaisia 'järkyttäjiä', jotta ymmärtäisimme maailmaa ja itseämme entistä rehellisemmin, mutta meidän ei tarvitse missään tapauksessa ryhtyä toteuttamaan näiden kahden - persoonallisuudeltaan hyvin lempeän miehen - pahimpia kauhukuvia, vaikka ne kertoisivatkin jotain aivan olennaista todellisuudesta.
Tämän ymmärtämiseksi tarvitaan yhteisöllisyyttä, keskustelua, nuotiolauluja, yhdessäoloa. Mutta ennenkaikkea yhteisiä yhteisöllisiä arvoja.
Tekisi mieleni siteerata aikansa ehkä kuuluisinta ja lahjakkainta antipsykiatria - Ronald Laingia: Ihmiskunta on kuin myrskyävällä merellä pelastusveneeseen sulloutuneina - toisilleen velkaa äärettömän määrän solidaarisuutta.
Aika karmea tilanne - mutta niin kovin tosi.
*
Perusväitteeni tässä päreessä on, että media edustaa nykyajan yhteisöllisyyttä.
Tietenkin hyvin kieroutuneella ja sosiaalipornoisella - ellei sitten jossain määrin jopa avoimen pornoisella tavalla, eikä ole mitään syytä korvata sanaa porno ainakaan tässä asiayhteydessä aikuisviihteellä.
Mutta eikö ole todellakin makaaberia ja jotenkin perverssiä, että nykyään ihmiset kokevat suurinta yhteisyydentunnetta suremalla prinsessa esim. prinsessa Dianaa tai ylipäätään joitain onnettomuuden tai sitten kaikkein kauheimpien tragdioitten - kuten näitä Jokelan koulun - uhreja.
Eikö yhteisöllisyydentunteestamme ole tosiaankaan jäljellä enää muuta kuin yhteinen suru traagisesti kuolleitten ihmisten johdosta?
Ja media ottaa tästä surusta kaiken irti - palaten 'haaskalle' aina, kun 'raadosta' näyttäisi olevan rahallista hyötyä.
Sairasta.
*
Kun nyt tutkijateologin blogissa ollaan, niin pitää toki muistaa, että kristillisen maailman yhteisöllisyydentunne perustuu nimenomaan siihen 'iloiseen suruun', jonka Jeesuksen teloitus aiheutti.
Iloiseksi tuon surun tekee se, että Kristus voitti kuoleman ylösnousemuksessa.
Mutta Jokelan koulun uhrit eivät ole Kristuksia. He pysyvät lopullisesti kuolleina ja poissa, ja silti media perustaa koko olemassaolonsa oikeutuksen näiden kuolleiden muistelemiseen - tai jos sen suoraan sanoo: muiston mainostamiseen ja myymiseen - sen suoranaiseen pakkosyöttöön ja kuolemalla mässäilyyn.
Toisin sanoen: mediasta on tullut tämän globalisoituneen, pirstoutuneen, jatkuvan kasvun ja kaoottisen maaiman uusi, pervertoitunut uskonto - yhteisöllisyyttä käsitteen raadollisimmassa ja anomisimmassa (normittomimmassa) merkityksessä.
*
PS. Kommentti Iivi Anna Masson kolumniin uusisuomi.fi — Humanismia kaivataan.
Joopa joo. Nietzsche oli
16:26 raunorasanen
Joopa joo. Nietzsche oli siis fasisti ja natsi. Ei luulisi Massolla valtiotieteen tohtorina olevan varaa näin karkeaan virheeseen.
Ehkä Nietzschen kirjat pitäisi sitten hävittää, jos kerran - kuten N. itse kirjoitti Ecce Homossa - jokainen, joka luulee hänet ymmärtävänsä, tekee lukemastaan oman kuvansa.
Silti eräs natsi-Saksan 'virallinen filosofi' totesi kerran varsin sarkastisesti ja itseironisesti, että Nietzsche ei ollut nationalisti, ei myöskään sosialisti eikä hän edustanut mitään rotuoppia vaan vastusti antisemitismiä. Muuten hänestä olisi saattanut tulla kelpo natsi, ironisoi po. filosofi.
Eiköhän edellinen kommentti jo kerro aika paljon siitä, mikä natsien motiivi Nietzschen suhteen lopulta oli. Pelkkä vääristely ja manipulointi. Hitler ei ollut lukenut ainuttakaan Nietzschen kirjaa.
*
Annan mielestäni hyvän lukumetodisen ohjeen. Kun luette Nietzscheä, yrittäkää ensin olla uskomatta sanaakaan siitä, mitä hän kirjoittaa - mutta yhdellä ehdolla: yrittäkää samalla perustella vastustava kantanne muutenkin kuin vetoamalla johonkin 'hienopersehumanistiseen', akateemiseen 'pumpulimössöön', jossa taivastelusta on tullut tiedettä.
*
Mitä Masson loppupäätelmiin tulee, en kuitenkaan ole eri mieltä. Postmodernia relativismia voi ja pitää kritisoida. Moniarvoisuudesta ja suvaitsevaisuudesta tulee liian usein piittaamattomuutta ja välinpitämätöntä kyynisyyttä.
Mutta eikö juuri humanismi ole myös suvaitsevaisuutta? Missä siis menee raja, jonka toisella puolella humanisti elää kuin postmodernin maailman nietzscheläinen 'nomadi', ja jonka ylitettyään hänestä tulee ääriholhoava yksiarvoisuuden apostoli (mikä eetos ei ollut vieras myöskään Nietzschen omalle itseymmärrykselle - olihan hän pappissukujen kasvatti)?
Pahinta ja ongelmallisinta tässä asiassa on kuitenkin se, että kummankin puolen 'humanistit' ovat kyllä hekin osanneet tappaa lähimmäisiään - aina ja joka paikassa.
April 26, 2007
Taivaallisia ja saatanallisia hyveitä
Kirjoitettu kommentiksi järveläisen päreeseen "Globaalietiikkaa".
*
Pitäisköhän tuo Sihvolan kirja ostaa? Olen häneltä aiemmin lukenut muistaakseni 3-4 kirjaa ja artikkeleita. Alkaako mies jo toistaa itseään? Yrjönsuuren analyysi oli mielestäni oivallinen.
Jännittävää olisi pohtia, miten Nietzschen edustama kosmopoliittinen idea 'hyvästä eurooppalaisesta' (vastakohtana Saksan silloiselle nationalismin nousulle ja jo sikiävälle antisemitismille) natsaa Sihvolan 'idealismin' kanssa.
Nietzschellehän yksilön hyveellisyys ei ollut yhteisöön sidottua, mutta kylläkin globaalia samalla kun se oli individualistista - nykytermein ilmaistuna: glokaalia.
Ongelmaksi muodostuu se, miten voi toteuttaa nietzscheläisiä hyveitä, jotka ääri-individualismissaan kuitenkin ovat lopulta enemmän rakentavia kuin tuhoavia, koska Nietzsche nimenomaan EI kytke niitä yhteisöön vaan 'maailmaan' ja toisiin yksilöihin.
Glokaali individualisti ei julista sotaa toisia valtioita tai yhteisöjä vastaan. Hän taistelee itsensä ja toisten yksilöiden edustamien ajatusten kanssa.
McIntyrelle Nietzschen irtautuminen yhteisöllisyydestä on tietenkin myrkkyä, ja hän katsoo, että se myös tekee täysin tyhjäksi Nietzschen oman, varsin korostetun pyrkimyksen, henkilökohtaiseen hyveellisyyteen ja sen positiiviseen merkitykseen juuri yhteisön kannalta.
Mutta McIntyre ei ehkä tarpeeksi ajattele sitä, että kaikki sodat ovat syntyneet siitä, kun yksi yksilö demagogisoi yhteisön puolelleen ja alkaa lietsoa rasistisia aatteita.
Tällainen oli Nietzschelle henkilökohtaisesti täysin vierasta. Yli-ihminen poliittisena demagogina - se on täydellinen Nietzschen oppien väärinkäsitys!
Kun Nietzsche kuvaa sitä, miten sotaisa ja väkivaltainen olio ihminen (ja ihmisyhteisö) on, hän ei itse sitoudu tuohon sotaisuuteen, vaikka tällaiseen tulkintaan on usein houkutus langeta johtuen hänen käyttämästään retoriikasta.
Yksilöt voivat tietenkin tappaa toisiaan, mutta niin kauan kuin he eivät universalisoi ja projisoi oppejaan yhteisön ominaisuuksiksi, massiivisia sotia ei synny.
Tietysti McIntyre nyt toteaa, että juuri tuollaisten, 'saatanallisen' yksilöitten joukosta joku aina saa manipuloitua yhteisön puolelleen, eli tärkeintä olisi tukea 'oikean' moraalin/hyveellisyyden kasvattamista (=sosiaalistaminen) yhteisöllisesti taattujen ja turvattujen käytäntöjen, siis moraalia ylläpitävien instituutioitten kautta.
McIntyrelle tuo instituutio on vahva kirkko ja vahva dogma, Sihvolalle universaali, transsendentaalinen moraali - eräänlainen kristinuskon rationaalinen versio - ei tosin niin tiukan deontologisessa mielessä kuin Kantilla.
Ajatus on järkevä ja perin houkutteleva, mutta Nietzschestä puhuttaessa se edustaa periaatteessa samaa ratkaisumallia kuin nationalismi ja antisemitismi - kirkon hyveet vain ovat sisällöltään erilaisia kuin natsien, kun taas Kantin moraalilaki tarvitsee myös Nietzschen (kuten Schopenhauerin ja eräitten muitten) mielestä tuekseen jumallista (tai yhteisöllistä) auktoriteettia, jotta se voisi olla uskottava.
Mutta jos moraalilaki joutuu toteutuakseen tukeutumaan kirkkoon ja Jumalaan, se menettää autonomiansa, ja Kantille tämä tarkoittaa moraalin alistamista 'vieraan' vallan alle, jolloin se menettää ylivertaisuutensa.
Mikäli moraali ei ole autonomista ja ylivertaista, se ajautuu kontingenssiin eli sattumanvaraisten halujen ja taipumusten tai sattumanvaraisten yhteisöllisten auktoriteettien 'leikkikaluksi'.
Stoalaiset, Kant, ilmeisesti myös Sihvola ja Nietzsche ajattelevat kaikki kuitenkin samaan tapaan siinä suhteessa, että moraali yksilöllisesti omaksuttuna on pikemminkin autonomisen järjen/ajattelun tulosta kuin yhteisön sanelemaa, joskin Kantin ja stoalaisten mielestä hyvässä yhteiskunnassa valtion ja yksilön moraali yhdistyvät.
Tosin Nietzsche pitäisi yksilön ja yhteisön moraalien yhtenevyyttä jo sinällään oireena esim. nationalismista.
Lisättäköön, että kristilliset hyveet ovat Nietzschen mielestä dekadentteja (rappeutuneita) ja johtavat nihilismiin, joka kieltää tämänpuolisen (materian, aistit ja 'lihan') tuonpuoleisen kustannuksella (tämä on platoninen tulkinta kritinuskosta) - olkoonkin, että Nietzsche tunnusti, ettei hän ole missään tavannut niin hyveellisiä ihmisiä kuin kunnon kristittyjen piirissä.
Olennaista on muistaa, että Nietzsche itse näkee myös itsensä nihilistinä ja dekadenttina - kristillisen uskon lopullisena 'päätepisteenä', jossa omantunnon rehellisyys on kumonnut luomansa valheen eli Jumalan.
Nyt tämä alunperin kristillisen omantunnon ihminen on päätynyt 'viimeiselle rajalle' - olemassaoloon vailla lähtökohtaa, päämärää tai merkitystä.
Miten joku stoalainen kosmopoliitti ja 'kaikkien hyvien asioitten kannattaja' Juha Sihvola tai vankan, lähes totalitaris-fasistisen (katolisen) kirkon kannattaja Alasdair McIntyre voisivat 'pelastaa' tällaisen ihmisen oman rehellisyytensä kurimuksesta?
Kysyn vain. Nietzsche kun ei itse kyennyt pelastamaan itseään, vaikka hänen korkein tavoitteensa oli juuri nihilismin voittaminen.
*
Pitäisköhän tuo Sihvolan kirja ostaa? Olen häneltä aiemmin lukenut muistaakseni 3-4 kirjaa ja artikkeleita. Alkaako mies jo toistaa itseään? Yrjönsuuren analyysi oli mielestäni oivallinen.
Jännittävää olisi pohtia, miten Nietzschen edustama kosmopoliittinen idea 'hyvästä eurooppalaisesta' (vastakohtana Saksan silloiselle nationalismin nousulle ja jo sikiävälle antisemitismille) natsaa Sihvolan 'idealismin' kanssa.
Nietzschellehän yksilön hyveellisyys ei ollut yhteisöön sidottua, mutta kylläkin globaalia samalla kun se oli individualistista - nykytermein ilmaistuna: glokaalia.
Ongelmaksi muodostuu se, miten voi toteuttaa nietzscheläisiä hyveitä, jotka ääri-individualismissaan kuitenkin ovat lopulta enemmän rakentavia kuin tuhoavia, koska Nietzsche nimenomaan EI kytke niitä yhteisöön vaan 'maailmaan' ja toisiin yksilöihin.
Glokaali individualisti ei julista sotaa toisia valtioita tai yhteisöjä vastaan. Hän taistelee itsensä ja toisten yksilöiden edustamien ajatusten kanssa.
McIntyrelle Nietzschen irtautuminen yhteisöllisyydestä on tietenkin myrkkyä, ja hän katsoo, että se myös tekee täysin tyhjäksi Nietzschen oman, varsin korostetun pyrkimyksen, henkilökohtaiseen hyveellisyyteen ja sen positiiviseen merkitykseen juuri yhteisön kannalta.
Mutta McIntyre ei ehkä tarpeeksi ajattele sitä, että kaikki sodat ovat syntyneet siitä, kun yksi yksilö demagogisoi yhteisön puolelleen ja alkaa lietsoa rasistisia aatteita.
Tällainen oli Nietzschelle henkilökohtaisesti täysin vierasta. Yli-ihminen poliittisena demagogina - se on täydellinen Nietzschen oppien väärinkäsitys!
Kun Nietzsche kuvaa sitä, miten sotaisa ja väkivaltainen olio ihminen (ja ihmisyhteisö) on, hän ei itse sitoudu tuohon sotaisuuteen, vaikka tällaiseen tulkintaan on usein houkutus langeta johtuen hänen käyttämästään retoriikasta.
Yksilöt voivat tietenkin tappaa toisiaan, mutta niin kauan kuin he eivät universalisoi ja projisoi oppejaan yhteisön ominaisuuksiksi, massiivisia sotia ei synny.
Tietysti McIntyre nyt toteaa, että juuri tuollaisten, 'saatanallisen' yksilöitten joukosta joku aina saa manipuloitua yhteisön puolelleen, eli tärkeintä olisi tukea 'oikean' moraalin/hyveellisyyden kasvattamista (=sosiaalistaminen) yhteisöllisesti taattujen ja turvattujen käytäntöjen, siis moraalia ylläpitävien instituutioitten kautta.
McIntyrelle tuo instituutio on vahva kirkko ja vahva dogma, Sihvolalle universaali, transsendentaalinen moraali - eräänlainen kristinuskon rationaalinen versio - ei tosin niin tiukan deontologisessa mielessä kuin Kantilla.
Ajatus on järkevä ja perin houkutteleva, mutta Nietzschestä puhuttaessa se edustaa periaatteessa samaa ratkaisumallia kuin nationalismi ja antisemitismi - kirkon hyveet vain ovat sisällöltään erilaisia kuin natsien, kun taas Kantin moraalilaki tarvitsee myös Nietzschen (kuten Schopenhauerin ja eräitten muitten) mielestä tuekseen jumallista (tai yhteisöllistä) auktoriteettia, jotta se voisi olla uskottava.
Mutta jos moraalilaki joutuu toteutuakseen tukeutumaan kirkkoon ja Jumalaan, se menettää autonomiansa, ja Kantille tämä tarkoittaa moraalin alistamista 'vieraan' vallan alle, jolloin se menettää ylivertaisuutensa.
Mikäli moraali ei ole autonomista ja ylivertaista, se ajautuu kontingenssiin eli sattumanvaraisten halujen ja taipumusten tai sattumanvaraisten yhteisöllisten auktoriteettien 'leikkikaluksi'.
Stoalaiset, Kant, ilmeisesti myös Sihvola ja Nietzsche ajattelevat kaikki kuitenkin samaan tapaan siinä suhteessa, että moraali yksilöllisesti omaksuttuna on pikemminkin autonomisen järjen/ajattelun tulosta kuin yhteisön sanelemaa, joskin Kantin ja stoalaisten mielestä hyvässä yhteiskunnassa valtion ja yksilön moraali yhdistyvät.
Tosin Nietzsche pitäisi yksilön ja yhteisön moraalien yhtenevyyttä jo sinällään oireena esim. nationalismista.
Lisättäköön, että kristilliset hyveet ovat Nietzschen mielestä dekadentteja (rappeutuneita) ja johtavat nihilismiin, joka kieltää tämänpuolisen (materian, aistit ja 'lihan') tuonpuoleisen kustannuksella (tämä on platoninen tulkinta kritinuskosta) - olkoonkin, että Nietzsche tunnusti, ettei hän ole missään tavannut niin hyveellisiä ihmisiä kuin kunnon kristittyjen piirissä.
Olennaista on muistaa, että Nietzsche itse näkee myös itsensä nihilistinä ja dekadenttina - kristillisen uskon lopullisena 'päätepisteenä', jossa omantunnon rehellisyys on kumonnut luomansa valheen eli Jumalan.
Nyt tämä alunperin kristillisen omantunnon ihminen on päätynyt 'viimeiselle rajalle' - olemassaoloon vailla lähtökohtaa, päämärää tai merkitystä.
Miten joku stoalainen kosmopoliitti ja 'kaikkien hyvien asioitten kannattaja' Juha Sihvola tai vankan, lähes totalitaris-fasistisen (katolisen) kirkon kannattaja Alasdair McIntyre voisivat 'pelastaa' tällaisen ihmisen oman rehellisyytensä kurimuksesta?
Kysyn vain. Nietzsche kun ei itse kyennyt pelastamaan itseään, vaikka hänen korkein tavoitteensa oli juuri nihilismin voittaminen.
Subscribe to:
Posts (Atom)