WikiLeaks, häpeä ja hyvät tavat

Batmankin jo arvaa, kuka on myös hänen uusi[n] vihollisensa.
*
Tämä päre on kommentti-referaatti anonyymin Päivän eskatologia-päreeseeni lähettämään Zizek-linkkiin Good Manners in the Age of WikiLeaks.
*
Joskus tuntuu siltä kuin Slavoj Zizek olisi parhaimmillaan juuri filosofis-tyyppisessä journalistiikassaan - jo senkin vuoksi että tekstin määrä on etukäteen rajattu, joten hänen täytyy kertoa se, minkä tulee kertoneeksi, tiiviimmin ja taloudellisemmin kuin kirjoissa.

Silti hän ehtii sukkuloida ties missä, kuten tästäkin käy ilmi.

Juttu on hyvin kehitelty ja kiinnostava. Siinä on monenlaisia aineksia, joista tuo aloitus tietysti nappaa heti mukaansa populaarikulttuurisuudessaan. Lähtökohtana polittisen pelin kuvaukselle on Batman-filmi The Dark Knight, jonka ainoa rehellinen henkilö Zizekin mukaan onkin pahis eli Joker.

Filmin tapahtumat ja henkilöt ilmentävät Zizekille poliittisen filosofian [nykyisessä neokonservatismissa mutta myös liberalismissa jatkuvaa] klassista linjaa sekä ongelmaa alkaen Platonista viimeisimpään soveltajaansa Leo Straussiin: saako vallassa olija valehdella kansalaisille [ikäänkuin] heidän omaksi parhaakseen.

Tai pikemminkin on perinteisesti niin, että valtaapitävä ei juridisesti valehtele vaan 'valehdellessaan' kertoo vain osatotuuden eli antaa asioista väärän/epätoden/eufemistisen kuvauksen, jotta vältettäisiin kulloisenkin valtasysteemin kannalta perustavasti ikävien totuuksien julkitulo - ei niinkään henkilökohtaisten mokien, jääviyden tai salaisten kabinetti-päätösten paljastuminen [mitä uutta niissä muka meille on? kuka nyt poliitikon rehellisyyteen uskoo?] vaan esimerkiksi se, ettei viime kädessä ole olemassa mitään luonnollista [eli/tai Jumalan siunaamaa] ihmisten välistä sopimusta valtion perustaksi [mikä väite on kyllä oikean suuntainen mutta selvästkin liioiteltu].

Toisin sanoen: vaikka vallassa on kulloinkin intressiryhmä, joka vaaleissa voittaa, se kuitenkin viime kädessä tottelee pikemminkin pörssikursseja eli/sekä niitä suurfirmoja, joilla on finanssi-pääoma hallussaan, kuin noudattaa jotain poliittis-aatteellista linjaa, jota sillä itse asiassa ei ole kuin semanttisesti tyhjinä mainoslauseina, joita ei voi pitää oikeastaan edes retoriikkana - sen verran idioottimaisia nuo politiikan amerikanisoituneet nykysloganit klisheemäisessä metaforisuudessaan ovat.

Tiedän, että Zizek ei noin vain hyväksy Platonista, Machiavellin kautta Hobbesiín, Lockeen ja viimein Straussiin johtavaa linjaa that there are no gods, that morality is merely prejudice, and that society is not grounded in nature, mutta hän kyllä arvostaa tahdikkuutta poliittisessa pelissä ja tahdikkuutta noudattaessa saa, voi ja on joskus jopa välttämätöntä kriisitilanteen selvittämiseksi esim.vaieta, näytellä tietämätöntä tai käyttää valkoista valhetta [pari oivallista esimerkkiä annetaan: Kuuban kriisin ratkaisu ja Portugalin uusi vallanjako Salazarin diktatuurin romahtamisen jälkeen].

Mutta enemmän kuin tahdikkuutta, Zizek preferoi rehellisyyttä, joka provosoi esiin sen häpeän ja häpeällisyyden, joka seuraa siitä, että vallassaolijat vain teeskentelevät uskovansa demokratiaan, jota ovat johtamassa tai heidän kansalaisten kannalta käsittämättömän typeristä päätöksistään, joita he demokratian suomin valtuuksin joskus/usein tekevät [pankkien ja suuryritysten etujen nimissä, mitä ei tietenkään virallisesti tunnusteta vaan puhutaan siis yleensä kansakunnan edusta].

Zizek pohtii ja kritisoi WikiLeaksiä monelta kantilta - myös väistämättömänä ellei peräti erottamattomana osana vallankäytön suurta teatteria [Zizek onnistuu jälleen soveltamaan erinomaisesti Hollywoodin hyvät ja pahat asetelmaa WL:n saamaan julkisuuskuvaan] tai peräti salaliittoa [jonka ulkopuolelle WL:kään ei voi asettua], mutta silti hän lopulta myöntää sen toiminnalle ainakin epäsuorasti perustellun oikeutuksen - joskin hyvín zizekmäisesti ajateltuna.

Viimeisessä kappaleessa summautuu tyylikkäästi ja ytimekkäästi kaikki Zizekin [jo aiemmin tuntemamme] inho myös [väistämättä neokonservatiivista proseduuria noudattavan] liberaali-demokratian kyynistä, tekopyhää ja ulospäin uskottavaksi näyteltyä tetteria/peliä/tosi-tv:tä kohtaan.

Yhteenvedosta on kuitenkin vaikea [tälläkään kertaa] sanoa, mikä on Zizekin lopullinen kanta politiikan [valtion edun takia oikeutetun valehtelun/Platon valtion johtamisesta] ja filosofian [valtaapitäjien uskottavuutta uhkaavan rehellisyyden/Sokrateen hyveellinen ja Ateenan oligarkkienkin tekopyhyyden paljastava ironia] väliseen lähes sovittamattomaan kiistaan, mutta ainakin hän sanoo suoraan, mikä hänen mielipiteensä politiikan nykymenosta oikein on.

Lähtökohta on siis tämä: Consider too the renewed popularity of Leo Strauss: the aspect of his political thought that is so relevant today is his elitist notion of democracy, the idea of the ‘necessary lie'.

Valehtelua ja salaisuuksia vastaan protestoivalla paljastus-operaatio-WikiLeaks'illä ei itsellään ole puhtaita jauhoja pussissa [eikä edes voisi olla], mutta loppuyhteenvedoksi saadaan silti seuraava arviointi, jossa WikiLeaks pärjää selvästi paremmin kuin 'globaali järjestys':

This is precisely our situation today: we face the shameless cynicism of a global order whose agents only imagine that they believe in their ideas of democracy, human rights and so on. Through actions like the WikiLeaks disclosures, the shame - our shame for tolerating such power over us - is made more shameful by being publicised. When the US intervenes in Iraq to bring secular democracy, and the result is the strengthening of religious fundamentalism and a much stronger Iran, this is not the tragic mistake of a sincere agent, but the case of a cynical trickster being beaten at his own game.

2
http://www.youtube.com/watch?v=Z8dx0oE--VI
Ain't it a shame - tahattoman naivi ja koominen Pat Boone -50-luvun lopun amerikkalaisena pop-poikana esittämässä Fats Dominon hittiä, joka ei välttämättä liíty tähän päreeseen kuin yhden - aiheeseeni nähden hieman oudossa kontekstissa käytetyn/tulkitun shame-sanan verran.
*
http://www.lrb.co.uk/v33/n02/slavoj-zizek/good-manners-in-the-age-of-wikileaks
http://en.wikipedia.org/wiki/Slavoj_%C5%BDi%C5%BEek
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/01/paivan-eskatologia.html
http://firstain.com/index.php/2010/12/12/wikileaks-humor-who-is-batmans-new-enemy/

http://www.mdlibertarian.com/2010/12/wikileaks-humor.html

Schmitt Fallkullassa

'Nykyään mikään ei ole muodikkaampaa kuin taistelu poliittista vastaan. Amerikkalaisia rahamiehiä, teollisia teknikkoja, marxilaisia sosialisteja ja anarkosyndikalisteja yhdistää vaatimus siitä, että politiikan epäasiallinen herruus tulee hävittää ja korvata se taloudellisen elämän asiallisuudella. Enää saa olla ainoastaan organisatoris-teknisiä ja taloudellis-sosiaalisia tehtäviä, muttei mitään poliittisia ongelmia.' (Carl Schmitt: 'Poliittinen teologia' (PT), s. 113)
*
Päreeni otsikko on muokattu prof. Kaarlo Tuorin kirjan 'Oikeuden ratio ja voluntas' Carl Schmittiä käsittelevän luvun nimestä 'Carl Schmitt Weimarissa'.
*
(Kielimafia on tehnyt muutoksia ensimmäiseen julkaisuversioon viimeksi 21.3 klo: 20.15)
*
Liikun nykyään pelkästään mannermaisen filosofian alueella, ja usein tuntuu siltä, etten ole saanut anglo-amerikkalaiseen pragmaattis-analyyttiseen filosofiaan painottuneista filosofian perusopinnoistani muuta kuin tyhjän luurangon, jolla sitten pitäisi mittailla maailmaa kuin taskulaskimella. Boring!

Niinpä olen viimeisimpien vuosien aikana (ajoittain) jopa systemaattisesti yrittänyt omaksua eräitten mannermaisten nykyfilosofien perusajatuksia. - Tässä yhteydessä on tietysti syytä muistuttaa, että, huolimatta HY:n filosofian arvosanoistani, manner-eurooppalaisen ajattelun vakavin sairaus: Friedrich Nietzsche (siten myös eksistentialismi) on toki ollut minun tautini jo nuoruudesta lähtien. (Sitäpaitsi HY:n dos. Heikki Kannisto piti aikoinaan erinomaiset Nietzsche-luennot, joten ei pidä haukkua akatemiaa kohtuuttomasti.)

Nietzsche- (mutta myös Zizek-) perspektiivistäni katsottuna ei siis liene yllättävää, että mieltäni eniten kiihottava löytö (johon viimein tutustuin kunnolla) juuri tällä on hetkellä 'pahamaineinen natsihirviö', politiikan ja oikeuden filosofi Carl Schmitt.

Schmitt esitti etenkin vuosina 1919-1933 (Weimarin tasavallan aika), siis ennen natsien valtaantuloa, muutamia poliittisen oikeuden alaan kuuluvia väitteitä ja traktaatteja, jotka ovat (monien liberaalidemokraattisten ajattelijoitten tyrmistykseksi) alkaneet kahden viime vuosikymmenen kuluessa, lisääntyneen terrorismin aikana (Schmitt tavallaan ennakoi tätä uudenlaisen vihollisuuden/ystävyyden muotoa partisaani-luennoillaan/kirjallaan 1963), saada yhä lisääntyvää huomiota varsinkin mannermaisten filosofien keskuudessa. - (Sitäpaitsi - eikö myös kylmän sodan aikaa voi pitää lähes konkreettisena todistuksena Schmittin ajatusten kyvystä määritellä politiikan perimmäisten, eksistentiaalis-filosofisten realiteettien todellinen luonne?)

Itse asiassa monet eurooppalaiset (kulttuurin ja politiikan) filosofit ovat aina arvostaneet Schmittiä: esim. Kojeve ja ranskalaiset ylipäätään; myös Habermas, vaikka hän tekeekin schmittiläisistä lähtökohdista täysin päinvastaisen johtopäätöksen kuin Schmitt.

Habermas päätyy ikäänkuin saksalaisen 'huonon omantunnon' edustajana uusliberaalia sosiaalidemokratiaa lähellä olevaan (vrt. kolmannen tien sosiologi Giddens ja tämän opetuslapsi Tony Blair) diskurssietiikkaan eli ilkeästi sanottuna: päättymättömään, päätösten teon suhteen impotenssiin keskusteluun, jossa teknokraattinen (talous-)hallintobyrokratia ohjaa lopullisen päätöksen aina mieleisekseen antaen kansalle semanttisilla kikkailuillaan valheellisen vaikutelman pyrkimyksestä oikeudemukaisuuteen.

Habermasille poliittinen totuus on konsensusta, Schmittille poliittinen totuus sen sijaan on yhtä kuin kansaa representoivan ja samalla kansan kanssa identtisen suvereenin suoraa tahtoa/päätöstä. - Tässä demokratian kannalta arveluttavassa väitteessä kaikuu Platonin, Machiavellin, Hobbesin (jotka kaikki kuten myös Schmitt tekivät elämässään 'väärän' poliittisen valinnan ja joutuivat vetäytymään syrjään) sekä katolista vastauskonpuhdistusta (Schmitt oli katolinen) edustaneitten diplomaattien ja oikeusfilosofien ääni: de Maistre, Bonaldo ja etenkin Donoso Cortes, joka Schmittin mukaan oli säilyttänyt 'suurinkvisiittorien henkisten jälkeläisten itsetietoisen suuruuden'.

Carl Schmittin Weimarin tasavallan aikana politiikan ja oikeuden alalta esittämistä ideoista manittakoon lähtökohtaisesti normin ja päätöksen jännite totuuden ontologisella oleminen - pitäminen akselilla. Schmittin mukaan normi, jota laki ilmentää ja johon se tukeutuu on perimmältään aina päätös, jonka Jumala/suvereeni/poliittinen valta tekee/antaa. - Perimmältään, viime kädessä, päätös syntyy siis aina tyhjästä (aus einem Nichts).

Schmittillä oli tapana kiteyttää jo aloituksessa erinomaisen nasevasti se, minkä hän tulevassa pohdinnassaan halusi osoittaa todeksi. Esimerkiksi (edellä kirjoittaani samalla selkiyttäen): 'Kaikki modernin valtio-opin merkittävät käsitteet ovat sekularisoituneita teologisia käsitteitä.' (PT, s. 82)

Suvereeni on poikkeustilan ja siten kaiken lain perimmäinen päättäjä/takaaja. Siten juuri poikkeustila määrittää aina normaalitilan.

'Poikkeus on kiinnostavampi kuin normaalitapaus. Normaali ei todista mitään, poikkeus todistaa kaiken; se ei vahvista ainoastaan sääntöä, vaan sääntö elää pelkästään poikkeuksesta. Poikkeuksessa todellisen elämänvoima rikkoo toistumiseen jähmettyneen mekaniikan kuoren.' (PT, s. 60)

"Koska poikkeustila on kuitenkin jotain aivan muuta kuin anarkia ja kaaos, siinä vallitsee juridisessa mielessä järjestys, vaikkei kyseessä olekaan oikeusjärjestys" (PT, s. 56-57).

Kiistelty mutta samalla tunnustettu on Schmittin määrittely politiikan synnyn ja mahdollisuuden eksistentiaaliseksi perustaksi ystävä/vihollinen-jaottelun puitteissa. Politiikkaa ei voi olla edes olemassa ilman ystävän ja vihollisen dialektiikkaa.

'Die spezifisch politische Unterscheidung, auf welche sich die politischen Handlungen und Motive zurückführen lassen, ist die Unterscheidung von Freund und Feind' (ks. PS.).

Kyseessä on abstrakti lähtökohta siinä merkityksessä, että vihollinen ei ole joku tietty, määrätty ihminen, valtio, ryhmä tai kohde vaan kantilaisittain rationaalisen imaginaation hahmottama suhde maailmaan ylipäänsä. Vihollinen on jotain, jota/mitä 'vastaan' yhtenäinen yhteisö kokee olemassaolonsa integriteetin. Vain vihollinen voi 'synnyttää' kansan/yhteisön/ystävien välisen, kollektiivis-poliittisen identiteetin (ks PS.).

Liberaalidemokraattisen mielipiteen muodostuksen ja tahdottoman päätöksenteon loputtomaan vatvomiseen eli pinnalliseen soutamisen ja huopaamisen ei-etenevään liikkeeseen tottuneelle ja klisheiksi muuttuneisiin ihmisoikeuksiin (teko-)pyhästi uskovalle humanistille nämä ovat ehkä pelottaviakin ajatuksia, eikä asiaa helpota yhtään (pikemminkin päinvastoin) se, että Schmitt on partaveitsen terävä ajattelija, joka hallitsee virtuoosimaisesti myös retoriikan keinot.
*
Jos Hitler olisi ollut lähelläkään Schmittin (tai Heideggerin) intellektuaalista tasoa, Saksa ei olisi ajanut itseään (ja muita) tuhoon (mm. idioottimaisilla rotuopeillaan) vaan pysynyt nahoissaan. Silti on oletettavaa, että schmittiläis-heideggerilainen Saksa mitä ilmeisimmin olisi päätynyt jonkinlaiseen fasistiseen 'demokratiaan', mitä ikinä tämä sitten olisikaan merkinnyt kyseisen valtion tapauksessa.

Asia, joka minua Schmittissä mietityttää ja arveluttaa, on hänen ajatuksensa suvereenin ja kansan perimmäisestä eksistentiaalisesta yhteydestä/identtisyydestä. Miten tämä on käsitettävä, miten tällainen identtisyys ylipäätään on poliittisesti mahdollista, jos lähtökohtana, Schmittin tavoin, pidetään oikeusvaltiota, jonka perustana on kansan mielipidettä kysyvä mutta suvereenin asettama perustuslaillinen demokratia?

Kuvatun kaltaisen välittömän yhteyden - kutsun sitä ongelmallisuutensa takia deus ex machina-identtisyydeksi (suvereenin suhteeksi valittuun kansaansa poliittis-teologisena jumala-representaationa) - pitäisi taata, että suvereeni pystyy poliittisesti/konkreettisesti olemaan kansan tahto - päinvastoin kuin täysin byrokratisoitunut parlamentaaris-liberalistinen 'kone', joka on alkanut toimia itsestään (suurbusineksen intressien vaikuttaessa päätöksenteon taustalla) vähät siitä, miten loputtomasti vellova 'vapaa ja demokraattinen' keskustelu etenee.

Kärjistetysti väittäen, sisällöllisesti köyhä ellei peräti tyhjä, vapaa keskustelu pikemminkin vain estää ja hämää todellisten aatteellisten päätösten tekemistä ja perusteita. Politiikasta tulee konformismia ja puolueopportunismia, koska poliitikot oman suosionsa ylläpitämiseksi ovat täysin riippuvaisia mielidemittauksista.

[Ja kuten tiedetään, kansan mielipide valitsee aina kostonhimoisesti Barabbaan (liberaalissa demokratiassa päätöksentekoon Jeesuksen ja Barabbaan välillä tosin olisi haettu lykkäystä, irvailee Schmitt). - Mutta eikö kansa juuri siksi, että se on niin kostonhimoista, ansaitse hallitsijakseen tyrannin?! ;\].

Suvereenin ja kansan ykseys edellyttää, kuten Schmitt ymmärrettävästi painottaa, homogeenisen ja yhtenäisen kansan/mielipiteen (tietysti myös 'oikean' tyypin johtajaksi: ei siis tyrannia). Heti voi kuitenkin päätellä, ettei tästä lähtökohdasta ole pitkä askel totalitarismiin ja jopa rasismiin (fakta, jonka natsisimi todisti), mutta onko tuo askel väistämätön (kausaalinen) vai voidaanko Schmittin perusteorioista päätyä myös 'moniarvoisempaan totalitaariseen demokratiaan'(vai onko tässä sittenkin ilmaistu pelkästään itsensä kumoava määritelmä demokratiasta)?

Haluaisin puolustaa Schmittiä, vaikka varsinkin liberaali-demokraattisen (laki-)normativismin edustajat väittävät, että hän on irratonalisti, jonka teoriat johtavat suoraan fasismiin (Schmitt ei alunperin kannattanut natseja, mutta Italian fasismia hän tietyiltä osin ja rajatussa mielessä piti perusteltuna: vahvana valtiona).

'Schmittille Weimarin valtio oli totaalinen valtio heikkouttaan. Se oli totaalinen puuttuessaan yhä laajemmin yhteiskuntaan. Valtion interventiot kuitenkin ilmensivät sen heikkoutta: valtiosta oli tullut välikappale, jonka avulla eturyhmät toteuttivat ryhmäkohtaisia intressejään. Intressiryhmien pluralismi uhkasi lamauttaa valtion itsenäisen toimintakyvyn (Schmitt 1933). - Totaalinen valtio vahvuuttaan - se oli jotain jota Schmitt odotti ja toivoi Weimarin jälkeiseltä tulevaisuudelta.' - (Sitaatti: HY:n yleisen oikeustieteen professori Kaarlo Tuori kirjassaan 'Oikeuden ratio ja voluntas '(2007), s 181-182.

Niinpä. Mutta Carl Schmitt ei odottanut tulevaisuudelta nimenomaan natsivaltiota vaan pikemminkin Hegelin Preussia. Schmitt kritisoi natseja ennen heidän valtaanpääsyään mm. poliittisen ajattelun naiviudesta: natsivaltio tulisi olemaan juridinen katastrofi. Hän kirjoittikin päiväkirjaansa natsien vaalivoiton jälkeen tammikuussa 1933:

'Voidaan sanoa, että [tänään] Hegel kuoli.'

Natsien 'kansantotalitarismin' ja Schmittin 'vahvuuttaan totaalin valtion' välillä oli kuitenkin perustavaa poliittista yhtäläisyyttä, joka veti kumpaakin osapuolta toisiinsa. Urakehitystään edistävä Schmitt otti vastaan korkeimpia valtiojuristin virkoja natsien valtaanpääsyn jälkeen, mutta silti häntä joissain natsiupseerien piireissä epäiltiin teeskentelystä, huolimatta Schmittin jopa antisemitistisistä kirjoituksista, joiden uskon silti olleen pikemminkin 'raakaa' opportunismia (tämä ei tietenkään riitä Schmittin puolustukseksi) kuin intohimoista vakaumuksellisuutta ja vertautuvat Heideggerin vastaavaan joskin kevyempään antisemitismiin hänen vuoden mittaisen Freiburgin ('natsi-')rehtoraattinsa aikanaan.

Jo vuonna 1936 Schmitt erosi poliittisesti korkeimmasta virastaan (Heidegger erosi rehtoraatistaan jo 1934) ja sanoi jälkeenpäin eläneensä -36-37 suoranaisessa kuolemanvaarassa. Viimein Göring esti lopulliset kostotoimet häntä vastaan. Natsipuolueesta Schmitt ei kuitenkaan eronnut koskaan.

Ei eronnut myöskään Heidegger ja mikä pahinta: kumpikaan herroista ei suostunut sodan jälkeen osallistumaan yhteenkään liittoutuneitten järjestämään/tarjoamaan 'denatsifikaatio-ohjelmaan'. Niinpä kummaltakin evättiin sodan jälkeen kaikki oikeudet opettaa yliopistoissa. Heidegger tosin sai oikeutensa takaisin Saksassa, mutta Schmitt ei koskaan, ja hän luennoikin myöhemmin mm. Espanjassa (ie. 'partisaaniluennot'). Kumpikin, saksalaisen kulttuurialueen huipputuote siinä missä Freud ja Einsteinkin, julkaisi kyllä kirjoja, joita ranskalaiset filosofit sitten ahmivat pää höyryten ;\]

Schmitt koki sodan jälkeen aivan konkreettisesti elävänsä poliittisessa maanpaossa samaan tapaan kuin hänen suuret edeltäjänsä Machiavelli ja Hobbes aikoinaan kutsuen Plettenbergin kotiaan Sant'Andrea'ksi Machiavellin Percussinassa sijainneen poliittisen pakopaikan mukaan. Siellä Schmittiä kävivät hänen pitkän elämänsä aikana tapaamassa ne, jotka pitivät ja kunnioittivat häntä nimenomaan 1900-luvun Machiavellina ja Hobbesina - esim. Pariisissa 1930-luvun Hegel-luennoistaan kuuluisaksi tullut Alexandre Kojeve, jota Francis Fukuyama käytti sittemmin Hegel-tulkkinaan omassa, liberaalidemokraattisessa Historian lopussaan (Fukuyama tosin on tarkentanut ja muuttanut 1990-luvun alun näkemyksiään viime vuosina).

PS.
The friend and enemy concepts are to be understood in their concrete and existential sense, not as metaphors or symbols, not mixed and weakened by economic, moral, and other conceptions, least of all in a private-individualistic sense as a psychological expression of private emotions and tendencies. They are neither normative nor pure spiritual antitheses. Liberalism in one of its typical dilemmas ....of intellect and economics has attempted to transform the enemy from the viewpoint of economics into a competitor and from the intellectual point into a debating adversary. In the domain of economics there are no enemies, only competitors, and in a thoroughly moral and ethical world perhaps only debating adversaries. .... The concern here is neither with abstractions nor with normative ideals, but with inherent reality and the real possibility of such a distinction.... The enemy is not merely any competitor or just any partner of a conflict in general. He is also not the private adversary whom one hates. An enemy exists only when, at least potentially, one fighting collectivity of people confronts a similar collectivity. The enemy is solely the public enemy, because everything that has a relationship to such a collectivity of men, particularly to a whole nation, becomes public by virtue of such a relationship.
....
The political is the most intense and extreme antagonism, and every concrete antagonism becomes that much more political the closer it approaches the most extreme point, that of the friend-enemy grouping. In its entirety the state as an organized political entity decides for itself the friend-enemy distinction.....But the fact that the substance of the political is contained in the context of a concrete antagonism is still expressed in everyday language, even where the awareness of the extreme case has been entirely lost . - (The Concept of The Political)

http://www.amazon.com/Concept-Political-Expanded-Carl-Schmitt/dp/0226738922
*
(Seuraavassa päreessä annan kattavan näytteen etenkin Schmittin retorisista taidoista kirjassa 'Poliittinen teologia'.)
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Carl_Schmitt
http://www.valt.helsinki.fi/sosio/tyt/artikkelit/schmitt.pdf
http://www.netn.fi/298/netn_298_kirja4.html
http://www.sauer-thompson.com/archives/philosophy/2006/04/post_46.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Weimarin_tasavalta
http://www.jarkkotontti.net/blog/tieteilya-ja-filosofiaa/jarjen-tahto-kaarlo-tuorin-teoksesta-oikeuden-ratio-ja-voluntas-niin-nain-22008/
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=0&oq=oikeuden+ra&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=oikeuden+ratio+ja+voluntas

Onko olemassa maltillisia liberaalidemokraatteja?

Kirjoitettu kommentiksi vasarahammerin päreeseen "Maltillista islamia ei ole olemassa".
(Lisäys klo: 19.00)
*
Ihminen on traumaattinen olento, eivätkä siltä uhkakuvat lopu koskaan. Se rakentaa ne itse, mikäli ei löydä niitä heti lähipiiristään.

Olennaista olisi kuitenkin tunnustaa, että meidän suvaitsevuutemme sisältää aina ilmiselvää rasismia, jonka kuitenkin kiellämme (jopa torjumme tietoisuudestamme) esimerkiksi liberaalidemokratian nimissä.

Tällainen mystifiointi ilmentää sitä, että toimimme jatkuvasti sietämättömän trauman vallassa, jonka motiivina ei toimi alunperin vain pelkkä pelko vierasta 'valloittajaa' kohtaan vaan jotain sellaista kohtaan, joka on 'vierautena' aina jo läsnä meissä itsessämme.

(Kysessä on imaginaarinen samastumiskohde: a) peilikuva, b) vanhempi, joka konstituoi lapsen identiteettiä, mutta ei takaa sen yhtenäisyyttä tai vakautta, koska on siis a) 'valmiiksi' oletettu kuva itsestä, b) itse samanlaisen jakautumisprosessin ('puutteen') 'synnyttämä'.
Subjektia ei kuitenkaan ole edes olemassa ilman imaginaarista, kaksijakoista konstituutioprosessia.)

Toki nyt löytyy näitä teräväpäisiä ja kriittisiä kulturisteja, jotka kehittelevät taktiikoita, joilla vihollinen pitää eliminoida, ennenkuin se pääsee niskan päälle. He ovat selkeästi valinneet rintamalinjansa eivätkä haihattele olevansa suvaitsevaisia vihollisen suhteen, vaikka kyllä muuten pitävät suvaitsevaisuutta hyvin tärkeänä 'arvona' ihmisten välisessä kanssakäymisessä.

Tämä on sellainen sodankäynnin muoto, jota kyllä kannatan, mutta yhä silti pitää muistaa, että silloin ollaan totaalisti siirrytty universaalista suvaitsevaisuuden periaatteesta lähes avoimeen sorto- ja sotatilaan. Kyse ei ole poikkeuksesta, joka vahvistaa suvaitsevaissuussäännön vaan vallitsevan ja pysyvän antagonismin legitiminoinnista.

Asioita ja mielipiteitä pitäisi nimittäin ihan vain selvyydenkin vuoksi kutsua niiden oikeilla nimillä tai pikemminkin huomata, että nimityksillä ja käsitteillä on aina yhtä aikaa kaksi vastakkaista merkitystä, joista jompaa kumpaa haluamme korostaa - toisen kustannuksella.

Haluamme tietenkin kuvitella olevamme järkeviä ja ristiriidattomia ihmisiä, mutta kyseisen ajatteluumme perustavasti sisältyvän ristiriidan muuttuminen positiiviseksi synteesiksi näyttäisi olevan perinteisessä mielessä utooppinen ajatus/projekti, joka synnyttää pikemminkin fasismia ja totalitarismia eli uusia illuusioita - sanalla sanoen itsepetoksia - huom! - myös liberaalidemokratian nimikkeen alla.

Ihmisen pää on sellainen antagonismien pesäke, että ollakseen täysin rehellinen ihminen voi vain tunnistaa/tunnustaa oman ristiriitaisuutensa eli välinerationaalisen ajattelunsa mahdottoman/irrationaalisen luonteen (koska välineellisyyden oletetaan ikäänkuin kohtalonomaisesti eli fantasian tasolla implikoivan myös päämäärän) ja yrittää sitten elää sen tosiasian kanssa 'säällisesti'.

Mutta mitään lopullista strategiaa tai ratkaisua ei ole. Ei itsereflektion, ei islamin eikä minkään muunkaan suhteen. On vain konflikti, joka lähtee liikkeelle jo minuuden kehittymisen ensi vaiheista.

Sillä jos ihmisen subjektiivisuus itsessään voi syntyä vain splittauksen - oman itsen kahtiajakautumisen (imaginaarinen vaihe) - seurauksena, niin miten ihmeessä me voimme olettaa, että konfliktit kahden ihmisen välillä - miljoonista nyt puhumattakaan - olisivat koskaan sovitettavissa/ratkaistavissa?

Toistan lopuksi, että niin 'vapaamielisten' kuin fundamentalististen liberaalidemokraattien pitäisi edes filosofisen rehellisyyden nimissä pystyä sanomaan ääneen se oman ajattelunsa käytännön tosiasia, että he kyllä suvaitsevat erilaisuutta, mutta vain niin kauan kuin se ei häiritse heitä (jopa pelkällä olemassaolollaan).

Ai mikä suvaitsevaisuus? Silkkaa ideologista rasismiahan tuo on. Miksi sitä ei sitten kutsuta rasismiksi?

On siis vähintäinkin tekopyhää haukkua pelkästään islaminuskoa rasistiseksi. Eikä tätä haukkumista voi oikeuttaa yksinomaan sillä, että islam on reaalinen uhka länsimaille.

Ensinnäkin (kuten todettiin): Uhka tulee kaikkialta - ja ensimmäisenä omasta splittaavasta minuudestamme.
Toiseksi: Pikemminkin on niin, että länsimaat - tarkoitan siis maailmalaajuista, jatkuvan kasvun myytistä elävää modernismia ylipäätään - ovat itse suurin uhka itselleen ja lopulta koko maailmalle.
*
Tässä taidetaan tarvita taas vaihteeksi Slavoj Zizekiä - jos ei muuten niin nauramaan ääneen koko länsimaisen 'kulttuuriprotokollan' piilevälle ja kielletylle ideologisuudelle.
Zizek on länsimaiselle kulttuurille ja etenkin USA:lle vähän samaa kuin Sokrates Ateenalle. Vielä häntä ei kuitenkaan ole tapettu...