Kielimafiosot kävivät naureskelemassa typerille typoille 26.7
Maailmassa on monenlaisia tarinoita, ja tästä löytyy kaksi kuvaa erään tarinan päähenkilöistä - kahdesta ystävästäni - Diego Riverasta ja Frida Kahlosta.
En kerro heistä mitään sen enempää, ennenkuin kielimafian ystäväni: oikolukija sekä sisällön- ja tyylintarkastaja ovat konsultoineet minua asiassa.
Sitä ennen tämän tarinan saa jokainen etsiä ja/tai arvata itse. Mutta voin vannoa, että kyseessä on aivan uskomaton story.
Palaan asiaan (interrupted).
II
Klo: 22.10
Kielimafian sadismiin taipuvaiset virkahenkilöt suhtautuivat hiukan nyrpeästi tarkoitusperiini ja sanoivat, että kirjoitapa itse ensin. Ennemmin ei tule mitään neuvoja. Niinpä päätin hiukan tuohtuneena vetää koko jutun niin sanotusti hihasta. Milloinkaan aikaisemmin en ole tehnyt niin (uskokaa tai älkää), mutta nyt - omaan varaani jätettynä - on pakko improvisoida eli ottaa se riski, että joutuu puhumaan ajoittain pelkkää sepitettä - siis valetta. Tunnen syyllisyyttä jo heti aloittaessani.
*
Olen miettinyt ankaraa ja lähes ylivoimaista ongelmaa: miksi ihmeessä nämä kaksi 'turbulenttia' taiteilijaa tunsivat niin suurta vetoa toisiinsa? Perhonen ja Virtahepo. Huippulahjakas, oikukas ja biseksuaali lady sekä narsistinen, öykkärimäinen ja seksisovistinen nero. Onko kyseessä taas jokin klassinen joskin klisheemäinen miehet ovat sikoja, mutta naiset rakastavat sikoja-'syndrooma'?
Entä päteeko Riveraan mutatis mutandis eräs elokuvan King Kong loppurepliikeistä, hirviömäisen jättiläisgorillan ajauduttua lentokoneitten konekivääritulen uhriksi vain sen vuoksi, että se ihastuu kauniiseen nuoreen naiseen, eikä onnistu enää löytämään oikeaa pakoreittiä pois pilvenpiirtäjien keskeltä?
Oh no, it wasn't the aeroplanes. It was (the) beauty that killed the beast.
*
Kummallisia ovat halujen kohtalot - ellei peräti tuntemattomia. Mutta mikä veti näitä kahta sekä päälle päin (parin 'epäsuhtaisen' fysiologian merkityksessä) että persoonallisuuteen katsoen ei-symmetristä (molempien temperamentti oli omalla tavallaan räiskyvä sekä vaativa) ihmistä toisiinsa magneetin tavoin? Jopa niin paljon, että jo kerran erottuaan he silti aikanaan yhä uudestaan päätyivät avioliittoon.
Kyseessä ei voi olla pelkkä seksi, sillä Rivera oli uskoton porsastelija, joka kävi vieraissa yhtä härskisti kuin taskuvaras Kauppatorin vilinässä, ja koska Kahlo 'käytti' puolestaan sekä miehiä että naisia.
Naisista Rivera ei ollut Kahlolle mustasukkainen, miehistä kylläkin. Jotkut ovat tulkinneet tämän asenteen miehisen sovinismin ehkä kaikkein kieroutuneimmaksi ilmentymäksi, joka implikoisi oletuksen, jonka mukaan naisen kokonaisvaltaisempi, pehmeämpi ja vastaanottavampi seksuaalisuus ja siten tietysti itse nainen olisi jotain ikäänkuin alempiarvoisempaa ja vähäteltävämpää kuin miehinen, penetroiva kukkoilu ja dominanssi.
Jostain syystä en aioi antaa definitiivistä ratkaisua tuohon ongelmaan, mutta olen puolisovinistisena kaappifeministinä kyllä valmis myöntämään, että tässä asiassa miessukukunta saa kyllä mennä itseensä.
Ovatko miehet ottaneet suoraa mallia metsojen soidinmenoista? Toisin sanoen - koska koppelot suojavärinsä vuoksi lähes näkymättöminä ja ikäänkuin vain passiivisina odottelevat ihmeurostaan, niitä ei muka voisi pitää samalla tavalla arvokkaana sukupuolena kuin kiimastaan seonnutta afla-ukkometsoa, jolla ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole muuta virkaa kuin juuri kukkoilu - penetroiva dominanssi vailla sen erityisempää lisääntymisfunktiota. Uros/Koiras ei synnytä.
Mutta palaan itse asiaan (toivottavasti). Jos ja kun Kahlo sekä Rivera tunsivat toisiaan kohtaan vetoa, joka saattoi heidät kerta toisensa jälkeen, riidoista huolimatta yhteen, niin mikä ja mitä tuo vetovoima oikein oli - miten se voidaan ymmärtää - selittämisestä nyt puhumattakaan?
En edes aio yrittää mitään tieteellistä todistusmallia, koska jos esimerkiksi väittäisin, että Kahlon biseksuaalisuus herätti Riverassa entistä suurempaa eroottista ja seksuaalista kiintymystä tätä kohtaan, ajatuisin tieteen kannalta täysin mahdottomiin dilemmoihin kyseisen väitteen empiirisen todistamisen kannalta.
Mutta - näin aion kuitenkin väittää. Ja lisään väitteeseeni korollaarin, jonka varaan se lopulta perimmältään rakentuu.
Riveran syvä kiintymys biseksuaaliin Kahloon oli hänen 'oireensa' eli latentin mutta ei kuitenkaan manifestin homoseksuaalisuuden ilmentymä.
Toisin sanoen: 'vyöryävän' maskuliinisen, eksessiivisen ja tämänkin vuoksi skandaalimaisella tavalla 'yliheteroseksuaalin' Diego Riveran persoonallisuus löysi Frida Kahlossa samanhenkisen toverin, joka ikäänkuin uskalsi tehdä sen, mistä Rivera kykeni ehkä näkemään vain unta: omakohtaisen homoseksuaalin suhteen.
Itse asiassa (muistakaa: tämä ei ole tieteellistä vaan intuitiivis-psykologista päättelyä) Riveran öykkärimäisen sovinistinen heteromiehisyys kätki niin monille taiteilijoille ominaisen taipumuksen biseksuaalisuuteen, koska taide ei olemukseltaan ole sukupuolitettua, vaikka esimerkiksi taidekritiikki sitä olisikin.
Niinpä väitteet siitä, että sekä Kahlo että Rivera olisivat tunteneet vetoa toisiinsa, koska he tunnistivat toisissaan suuren lahjakkuuden, on oikeassa suunnassa, mutta jää pahasti puolitiehen.
Kyseessä on kahden lahjakkaan narsistin yhteinen kokemus toistensa syvästä persoonallisesta - ja siten myös panseksuaalisesta - samankaltaisuudesta.
Toki myös tällaisessa tilanteessa vastakohdat täydentävät toisiaan seksuaalisesti, joskin kaikkein olennaisinta on juuri tuo mainittu yhteisen, taiteellisen narsismin ja sen oivaltamisen herättämä tunne henkisestä sekä psykofyysisestä sukulaisuudesta, joka - seksuaalisten erojen kiihottamana - vääjäämättä kiinnitti nämä kaksi Näkijää toisiinsa.
*
