Merkityksellisyyksiä ja merkityksettömyyksiä 2

Pärekommentti Kullervon kommenttiin edellisessä päreessäni.

.

1

Kantin ongelma Jumalan suhteen on puhtaasti tiedollinen: miten meidän on mahdollista oikeuttaa tietomme Jumalasta? Kantille sellainen oikeuttaminen ei ole tiedon rajoissa mahdollista. Ajattelun mahdollisuudella on aina ehtonsa ja järjellä rajansa. Niitä hän kartoittaa ja niistä hän myös pitää kiinni, mitä tulee mahdollisuuteen ‘tietämällä’ tietää mitään koskien myös ‘olevaa itseään’ [olio sinänsä] ja Jumalaa [‘tietämällä’ tietää = oikeuttaa tieto; muita varmuuden lajeja toki on olemassa, mutta tietoa ne eivät ole (ks. luku 3)].

.

Jumala on Kantille moraalin transsendenttinen tuki [mikä EI ole sama asia kuin tiedon transsendentaalinen ehto], mutta ei moraalin perusta, joka on aina järjen asia. Tästä teistit ovat [eikä ilman perusteltua syytä] jyrkästikin eri mieltä: universaalia ja ehdotonta moraalia ei voi olla olemassa ilman jumalallista ilmoitusta ja käskyjä, sillä ihmisen järki ei voi olla moraalin suhteen yhtä aikaa sekä autonominen että ‘jumalallinen’, kuten Kant joutuu epäsuorasti implikoimaan ainakin moraalifilosofiassaan, jonka mukaan autonominen järki tottelee kategorista imperatiivia ‘vapauden kausaliteetin’ periaatteella? Eikö järki nimittäin joudu tässä moraalisen lain omaksuakseen/sisäistääkseen ylittämään omat rajansa, mikä merkitsee, etteivät vapauden kausaliteetti ja ‘uskomalla’ uskominen praktisesti ja psykologisesti eroa oleellisesti toisistaan, vaikka niiden käsitteellinen konstituutio johdettaisiin/rakennettaisiin aivan erilaisista lähtökohdista, jotka molemmat ovat viime kädessä ‘perustattomia’, joskin [etenkin naturalistiselta] järjeltä puuttuu jopa transsendenttinen ‘Ilmoitus’, johon usko aina perustuu/vetoaa.

.

Autonominen järki on kuin näyttelijä, joka astuu näyttämön ‘tyhjään tilaan’ yrittäen esittää roolia, jota kukaan ei ole sille/hänelle etukäteen kirjoittanut. Ymmärrät kai nyt, miksi Shakespearen ohella sympatiseeraan etenkin Samuel Beckettiä [‘Huomenna hän tulee’ (ei siis koskaan)]. 

.

Kant ei ehkä niinkään ‘pelasta’ Jumalaa valistukselta [valistus kun tuhoaa tai lähtökohtaisen antimetafyysisyytensä (joka itsessään on metafyysinen kanta, vaikka/koska se johdetaan ei-mistään) nimissä sen pitäisi lopulta tuhota jopa oma utooppis-emansipatoris-optimistinen perustansa metafysiikkana ja Kant kyllä ymmärsi tämän] kuin ‘varaa Jumalalle paikan’, mistä Jumalaa ei enää voi ainakaan tiedon nimissä karkottaa, koska tiedolla ei ole asiaa transsendenssin ‘puolelle’ [kuten sanottu: olio sinänsä ja Jumala ovat Kantille tuntemattomia (vrt. fideismi)].

.

2

Modernin fysiikan on sanottu romuttaneen koko Kantin tietoteoreettisen projektin. Näin väittävät esim. Deleuze ja etenkin Rorty. Jos Rortyn antirepresentationalismin voikin osittain hyväksyä Kantin historiattomien ja formaalisti ‘jäykkien’ kategorioiden kritiikkinä, niin eliminativistisessa materialismissaan hän niin väärässä kuin vanha trotskilainen anarkisti-utopisti voi vain olla. Deleuze taas on vitalistis-materialistinen käsiterunoilija, ei filosofi. Nietzschekin oli ‘hämärästä’ filosofoinnistaan huolimatta sentään suuri esseetyylitaituri/taiteilija, mutta Deleuze ‘vain’ loogisesti hyvinkin teräväpäinen anarkisti-estetisti-hörhö.

.

Eliminativismissa Rorty de facto ajaa itsensä kaiken tiedollisen diskurssin ulkopuolelle. Olisi sitten älynnyt vaieta lopullisesti tai muuttaa käsityksiään selvästi antirealistisen kontekstualismin eli ‘säännön seuraamisen’ suuntaan kuten Wittgenstein muutti Tractatuksessa esittämäänsä ‘metodis-monistista’ kantaansa myöhemmässä kielipeli-filosofiassaan. Mutta sen sijaan Rorty, kadottaessaan tiedon oikeuttamisen mahdollisuuden, ryhtyykin a] paitsi lisäämään ‘semanttisesti tyhjän puheen [myös ‘tieteellisen’] pragmaattista informaatiosaastetta’ [hyväksymänsä Tarskin semanttisesti triviaalin ja tautologisen = ‘tyhjän’ totuusteorian ‘hengessä’], b] bongaamaan ‘harvinaisia’ lintuja [ikään kuin vain ne olisivat todellisia eli kaikesta representaatiosta ‘eliminoituja’ oliota ja c] käymään ‘valistuneitten herrojen’ klubilla keskustelemassa ‘pragmaattisesti vallankumouksesta’ [tässä trotskilainen vapaus-utopisti paljastaa perimmältään elitistisen luontonsa, sillä myös trotskilainen globaali emansipaatio synnyttää aina vain uusia hierarkioita luovan ääriliberalismin: trotskilaisuus onkin de facto laissez fairen anarko-libertaristinen versio].

.

No – tuohon modernin fysiikan ja Kantin väliseen suhteeseen löytyy kyllä moniakin syitä palata [esim. Deleuzen immanentin fysikaalisen vitalismin vuoksi]. Moderni fysiikka ei Kantin epistemologista projektia kuitenkaan kaada [esim. Kantin Antropologian toisena filosofian lopputyönään kääntänyt ja esitellyt nominalisti-positivisti Foucault ei koskaan hylännyt Kantia lopullisesti], mutta se kyllä ‘relativoi’ Kantin [‘newtonilaisen’] epistemologian, kun siirrytään sellaiseen modernin teknologian mahdollistamaan havainnointiin, joka ei perustu ‘tuttuun’ aistihavaintoon vaan ylittää newtonilaisen maailmankuvan ‘ulottuvuudet’ aina niin pitkälle, että vain matemaattinen kalkylointi voi mallintaa ääretöntä havaintoa virtuaalisesti [matemaattinen mallinnus on virtuaalinen kuva, joka ei ole tietoa, mutta joka mahdollistaa (muttei tietenkään oikeuta) ‘maailman hallinnan’].

.

3

Esimerkkejä ‘ei-tiedollisesta varmuudesta’ ovat uskonnollinen tai idealistinen metafysiikka, probabilistis-tilastollinen fallibilismi [skeptinen empirismi] ja common sense [itsestään selvyys ‘tuttuutena’].

. 

Myöskään matemaattinen päättely ole tietoa [E=mc2 ei ole tietoa vaan triviaa luonnonlain ja ‘epäsuoran tuttuuden’ kautta (esim. H2O tärkeimpänä osana sitä ilmaa, jota hengitämme)] eikä oikeastaan edes ajattelua vaan ‘puhdasta laskemista’, sillä eihän se muuten edes olisi matematiikkaa vaan a] logiikkaa [Russell kuitenkin epäonnistui Principia Mathematicassa rakentamaan matematiikalle pitävän/pätevän loogis-aksiomaattisen perustan, jota jo Wittgenstein kritisoi viiltävästi, ja jonka Gödel ‘tuhosi’ lopullisesti] tai b] astrologiaa [esim. new age-hömppä].

.

Yhtälöiden ja kaavojen käsitteellis-teoreettinen selittäminen on jo sitten toinen juttu. Siihen tarvitaan käsitteellistä järkeä ja järjellisellä selittämisellä on ehtonsa ollakseen järjellistä selittämistä. - - Viimeistään tässä yhteydessä on syytä oivaltaa, että vahvaa tiedon oikeuttamista vaativalle tietoteoreetikolle [skeptiselle rationalistille] ‘tieto’ on monessa mielessä [niin loogisesti kuin psykologisestikin] lähellä ‘dogmaattista uskoa’.

.

Joihinkin kvanttimatemaatikoihin [esim. Penroseen] joskus liitetty lukumystiikka [joka on aina jonkinlaista science fictionia ja/tai astrologiaa] ei myöskään/tietenkään ole tiedollisesti perusteltavissa, vaikka se laskennallisesti ‘toimisi’ rikkomatta laskennallisuuden sääntöjä. Olen itse ollut paikalla filosofian seminaaritöiden vaiheessa erään keski-ikäisen matemaatikon yrittäessä todistaa seminaarityössään lukujen ja yhtälöiden avulla maailmankaikkeuden universaalin jumalallisen totuuden [hindulaista mystiikkaa?]. Ei mennyt se ‘todistus’ läpi silloisen Lappeenrannan teknillisen korkeakoulun kurssivastaavan, yhden matematiikan opettajan ja seminaariohjaaja Sami Pihlströmin seulasta. Ainakaan tieteen ja/tai tiedon filosofiasta siinä ei ollut kyse. Eivätkä sitä kyllä opiskelijatkaan ymmärtäneet. Sellaista oli/on metafyysinen ‘tosi usko’ myös fysiikkaan nuorempana erikoistuneelle Kantille. Ehkä sen psykologiaa ja aatehistoriallisia lähtökohtia pystyy ymmärtämään hermeneuttisessa kontekstissa, mutta ei oikeuttamaan tiedollisesti.

.

Todellisuutta kuvaaville matemaatikoille, kuten sanottu, kaikki on kuitenkin tavallaan mahdollista, koska todellisuus [kuten numerosarjatkin] on loputon ja ääretön. Semanttisesti 'syvällisiä' etenkään ‘täydelliset’ matemaatikot eivät käsitteellis-filosofisessa mielessä ole [koska he pidättyvät, kuten pitääkin, vain tiukan matemaattisessa todistamisessa], sillä luotettava matematiikka on [koska se ei muuta edes voi olla] aina ‘todellisuuden kausaalista pintaa’ vailla semanttista eli tietoisuuden fenomenologista ulottuvuutta [todellisuutta ‘meille’], joka taas on aina havainnoitsijan ‘kontingentti/subjektiivinen virhe/anomalia’ todellisuuden deterministisessä rakenteessa’. Todellisuus ‘itsessään’ on siis ‘mykkä ja tyhjä ääretön’ vailla muuta 'hahmoa/muotoa', kuin minkä matemaattinen ‘pinta’ eksakteimmin voi tuosta äärettömyydestä leikata/kuvata [ei selittää tai ymmärtää]. Tämä ‘formaalisen pinnan/syntaksin ja luonnollisen sisällön/semanttisen 'syvyyden' välinen dilemma on myös universaalisuutta tavoittelevan kantilaisen epistemologian umpikuja.

*

Eliminativismi
Jotain seikkaa koskeva näkemys, jonka mukaan tätä seikkaa ei ole olemassa ja siitä puhuminen pitäisi lopettaa. Esim. eliminativismi mielen suhteen on kanta, jonka mukaan mieleen liittyvillä (ts. mentaalisilla) käsitteillä ei ole alaa, ne eivät viitaa mihinkään (ts. mieltä ei ole olemassa).

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/10/merkityksellisyyksia-ja.html

https://wiki.helsinki.fi/display/yhtietfil/Sanastoa

Merkityksellisyyksiä ja merkityksettömyyksiä

Pärekommentti Kullervon kommenttiin edellisessä päreessäni.

.

1

Voiko ‘kaikkia asioita’ ymmärtää kulloisenkin asian ja ilmiön luonteen kannalta yksinomaan tai parhaimmalla tavalla vain kvantitatiivisen mallinnuksen ja reduktion puitteissa? Jos voi niin miksi? Jos ei niin miksi?
*

Päreeni pääpointti viittasi onnellisuuden ymmärtävän [fenomenologis-hermeneuttis-eksistentiaalisen] kokemisen mahdollisuuteen/välttämättömyyteen [muita mahdollisuuksia ei ‘kokemuksellisesti’ edes voi olla], joka muistuttaa analogisesti Anselm Canterburylaisen slogania, jossa tiivistyy Augustinuksen teologinen ‘epistemologia’: ‘credo ut intelligam’ [uskon, jotta ymmärtäisin; ymmärtämään pyrkivä usko].

.

Tätä sanontaa ei pidä kuitenkaan samaistaa alunperin Tertullianuksen nimiin pantuun ja sittemmin fideismiin liitettyyn [esim. Pascalin vedonlyönti, Kantin Jumala tuntemattomana eli tiedollisen oikeuttamisen tavoittamattomissa olevana ‘oliona sinänsä’, Kierkegaardin ‘uskon hyppy’, myöhäisimmän Wittgensteinin ‘tiedollinen fideismi’/Varmuudesta] sloganiin ‘credo quia absurdum est’ [uskon, koska se on mahdotonta], sillä fideistin ymmärrystä ei voi oikeuttaa eikä johtaa argumentin/todistuksen pätevyydestä. Episteeminen oikeutus tai merkitysrakenteen johtaminen [semantiikka] päätyvät fideistin mielestä väistämättä ja välttämättä havaintoa konstituoivan kielen sisäiseen [‘noidan']kehään, josta voi päästä irti vain vapautumalla todistuskielipelin  ‘pakkopaidasta’ eli hylkäämällä niin episteeminen oikeutus kuin semanttinen lauselogiikkakin ‘sisäisen’ vakaumuksen hyväksi, joka on tiedon kannalta absurdi, koska se on kaiken todistamisen/järjen ‘tuolla puolen’. Augustinus ja Anselm sen sijaan tukeutuvat ‘merkityksen/uskon’ ymmärtämisessään ainakin osittain joko empiiriseen [‘luonnolliseen’] tai loogiseen [rationaaliseen] evidenssiin.

.

2

Pelkkä naturalistista [ei-episteemistä ja ylipäätään [muka] antimetafyysistä] maailmankuvaa ilmentävä matemaattiskuvaileva [syy-seuraus-yhteyksien ketjut, jolloin vain suora[?] (kokeellinen) mittaushavainto on yhtä kuin ‘todellisuus’] selitys ei kuitenkaan ja itse asiassa ole selitys lainkaan [vaan pelkkä kausaalinen reduktio maailmasta; triviaa ja tautologiaa; ruusu on ruusu on ruusu] eikä siten auta ymmärtämään pyrkivää kokemustamme maailmasta vaan pikemminkin palauttaa sen ‘singulaareiksi’ informaatiobiteiksi, joilla ei ole mitään semanttista sisältöä [ei kalkyylina (ikään kuin välitön kontingentti tunne ja sitä representoiva kaava/numero eivät eroaisi psykologis-semanttisesti lainkaan toisistaan) vaan fenomenologis-kokemuksellisessa mielessä/aktuaalisesti], ellei sitten informaation siirtämisen ‘deterministinen pakko’ ole muka sellaisenaan jonkinlainen merkityssisältö.

.

‘Luonnon kausaalinen kiertokulku’ on ‘kammottava’ esimerkki deterministisen syklin rautaisesta pakosta, joka pikemminkin tuhoaa ja sulkee pois kaiken merkityksen/tarkoituksen kuin avaa sen, sillä välttämättömyys [niin kuin sattumakin] ovat mitä ovat [siis triviaa] kun taas merkitys/tarkoitus [‘uskon’ semantiikka] on jotain jälkeenpäin niihin lisättyä. Sitä paitsi kausaalinen determinismi ei pysty selittämään tietoisuuden kehitystä naturalistisesti. Siihen tarvitaan joko a] dialektista päättelyä [onhan representatiivinen reflektio jo itsessään dialektista], jossa [siinäkin] joudutaan tietysti olettamaan/postuloimaan ensimmäinen ‘reflektio, joka voi olla vain ‘negatiivinen’ [sillä positiivinen reflektiohan ei tarvitsisi (enää/vielä) mitään ‘tarkennuksia’, koska se on täydellinen], joten tietoisuus ei voi [koska sen ei siis edes ‘tarvitse’] kehittyä pelkästään ‘positiivisesta’ havainnosta tai b] jonkinlaista jumalallisen suunnittelijan vaikutusta.

.

Maailma ‘itsessään’ ei ole maailma ‘meille’. Toisin sanoen ja vielä kerran se, miten maailma tapahtuu, ei ole maailman merkitys/tarkoitus vaan trivia/tautologia = ruusu on ruusu on ruusu eli loputon syntaktisesti kalkyloitavissa oleva bittijono vailla mitään muuta totuusarvoa kuin, minkä tautologisen triviaali kuvaus sille antaa. Esimerkkinä Tarskin formaali semantiikka, jonka totuus implikoi selitettävän [havainnon] ja selittävän [proposition] välisen ontologisen eron häviämisen, mikä on täysin absurdi väite, koska 'aktuaalista havaintoa' ei ole edes mahdollista ilmaista kielessä kuin a] joko tautologiana, joka on formaalisti tosi vain, jos se on sisällöllisesti [semanttisesti] 'tyhjä' [muoto 'tuhoaa' sisällön] tai b] tai metaforana, joka on fenomenologisesti 'tosi/täysi' vain, jos se on syntaktisesti epätosi tai ainakin 'fuzzy' [aktuaalinen ilamisusisältö 'ylittää' syntaktisen muodon formaalin keinotekoisuuden].

.

Niinpä maailma voi saada koettavan merkityksen/tarkoituksen vain ‘uskovasta ymmärryksestä tai ymmärtävästä uskosta’. Luonto/maailma itsessään on siis mykkä ja tyhjä, ellemme anna ‘uskon’ ymmärtää siinä olevan syvempää tarkoitusta/merkitystä. Teologisesti tässä on kaksi vaihtoehtoa. Joko kaikki on ollut alunperinkin [‘objektiivisesti’] pyhää ja/eli luotua [luonnollinen teologia] tai sitten mikään ei ole sellaisenaan pyhää, ellemme henkilökohtaisen/sisäisen uskon vakaumuksen tasolla usko sen olevan pyhää [fideismi]

.

Luonnollisen teologian ja fideismin väliseen radikaaliin ‘epistemologiseen’ eroon, joka kuitenkin ontologisesti on ‘olematon’ tai näennäinen, pitää palata myöhemmässä päreessä.

.

3

Toki determinismi voi olla eräänlainen ‘merkitys’ [ei kuitenkaan ‘tarkoitus’ teleologisessa ja intentionaalisessa mielessä], mutta ei koskaan välittömästi vain itsessään vaan luonnontieteen pragmaattis-utilitaristis-teknokraattisista tehtävänasetteluista käsin tulkittuna, siis luonnon ‘hallintaan ja haltuunottoon’ pyrkivänä, mikä ‘tehtävä/arvo’ ei saisi kuitenkaan edes implisiittisesti sisältyä siihen, mitä tutkitaan. Tieteellisen tutkimisen teoreettisen intressin on oltava eksakti ‘mitä’, vaikka tutkimisen praktinen intressi ilmentääkin aina ihmisen uteliaisuutta ja pyrkimystä tuntemattoman todellisuuden hallintaan.

.

Nämä ontologisesti erilaisiin tulkinnallisiin tarpeisiin ja intuitioihin perustuvat kysymyskategoriat: a] ‘mitä, miten’ [syy-seuraussuhteitten kausaalinen kuvaus] ja b] ‘miksi’ [‘riittävän syyn/perustelun vaatimus; miksi mieluummin on jotain kuin ei mitään?] olisi tieteentekijän kyettävä pitämään toisistaan erillään tieteenteon metodisen eksaktiuden vaatimuksen ja eettisen puolueettomuuden vuoksi, mutta siihen he eivät siis milloinkaan kykene jo senkään vuoksi, koska ihmiseläin ylipäätään on aikojen alusta lähtien ryhtynyt maailmaa tutkimaan ja ‘haltuun ottamaan’. Huomataan jälleen, että Humen laki ei tässäkään päde täydellisesti, vaikka sen muka tieteenteorian metodisten ehtojen mukaan pitäisi päteä [tästä seuraa tietenkin lisäkysymyksiä merkityksen suhteen, mutta niistäkin lisää joskus myöhemmin].

.

4

Ovatko juuri hallinta ja haltuunotto ihmiselämän perimmäisiä ‘merkityksiä ja tarkoituksia’? En ottanut suoraa kantaa tähän kysymykseen vaan jatkoin [luku 2] pohtimalla naturalistisen, ‘dialektisen’ ja uskonnollisen maailmankuvan lähtökohtia merkityksen ongelman ymmärtämiseksi. Vielä hiukan lisää kertausta [‘toistoa’] naturalismin triviaalisuudesta eli sen ‘sisällöttömyydestä = tyhjyydestä, ikävyydestä ja jopa sen metafyysisen naiiviuden epikurolaisesta typeryydestä’.

. 

Naturalismi ei edes yritä ‘ymmärtää’ [tässä törmäämme jälleen ideologiseen itsepetokseen sen zizek’läisessä mielessä; palaan tähänkin joskus myöhemmin] vaan pitää matemaattis-fysikaalista kuvausta lopullisena ‘selityksenä’, jonka pitäisi korvata kaikki ‘uskonnolliset, metafyysiset, subjektivistiset, irrationaaliset ja absurdit’ selitykset, vaikka tosi matemaattinen kuvaus itsessään on pelkkä triviaali kaava vailla mitään sellaista kokemuksellista viitepistettä, joka antaisi sille sen olemassaolon tarkoituksen muutenkin kuin esim. H2O:n kuvauksena, jota välttämättä automaattisesti hengitämme elääksemme.

. 

H2O on semanttisesti [siinä mielessä kuin minä semantiikan käsitän] itsestään selvää eli yhdentekevää informaatiota, jota ilman kuka tahansa voi elää koko elämänsä, onnellisena tai onnettomana; H20:sta ei ole elämän tarkoitukseksi jumalallisesta merkityksestä puhumattakaan, ellemme sitten nimenomaan ole matemaattisten kaavojen ‘palvojia’ eli lukumystikoita [joille luvut symboloivat myös ‘eettistä ja psykologista avaruutta’ (kyse on siis astrologiasta)], joita Pythagoraasta ja [varauksin] myöhemmästä Platonista alkaen kyllä löytyy kulttuurien historiasta.

.

Harvat näistä ‘matematiikka-mystikoista’ ovat kuitenkaan niin syvällisiä ihmisiä kuin Pascal [tai moderni ‘jumalaton’ Platonimme Alain Badiou, jonka matemaattinen ontologia (yllättävää kyllä) jossain määrin kiinnostaa minua], joka tajusi nopeasti, mihin pelkkä matemaattis-fysikaalinen maailmankuva ehdottoman johdonmukaisesti loppuun asti vietynä johtaa [= ihmisen ontologisen arvon tuhoutumiseen ilman Jumalaa (nihilismi); tai antimodernin/modernin epikurolaisen tiedenaturalismin hypettämään a-subjektivistiseen new age-mystiikkaan eli selkokielellä: typerään viihdekulutusnautintoon, jonka tarkoitus on huumata raskas mieli/ego ja päästä ‘ecstasyyn’].

.

5.

En ole koskaan flirttaillut scifin kanssa. En siis lue science-fictionia. Maailman kirjallisuuden historia on täynnä parempaakin luettavaa, vaikka löytyyhän scifistä klassikoitakin [ja missä loppujen lopuksi menee raja scifin ja esim. utopiakirjallisuuden välillä?]. Ota Kullervo oppia vaikka Kemppisestä, joka tosin hiukan huvittavallakin tavalla yrittää olla kaikkien ‘ikinä mahdollisten’ asioiden asiantuntija. Joka tapauksessa Kemppinen ymmärtää hyvän kirjallisuuden päälle,vaikka omaelämäkerrallis-itsekuvauksellisessa ‘montaignemäisyydessään’ onnistuukin usein pirstaloimaan ja banalisoimaan arvionsa miltei kokkiohjelmien tasolle [‘mmmmm! miten mainio tämä äitini reseptillä tehty ‘madeleine-kastikeleivos’ olikaan!’]. Eräs hänen pitkä Hesari-esseensä [muistaakseni 80-luvulta] opetti minua kuitenkin selventämään/artikuloimaan [oivaltamaan] paremmin omaa intuitiotani Tsehovin aivan erityisestä psykologis-esteettisestä atmosfääristä [tunnelma, moodi] lähtemättömällä tavalla. Kemppinen on Blogistanin kingi ja montaignelainen kukkahattusetä yhtä aikaa.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/10/kommentti-historiavisioista.html

Kommentti 4

Pärekommentti Valkean kommenttiin edellisessä päreessäni Kommentti 3.

.

Jatka vain samaan tyyliin Valkea. Ärsytät minua tahallisesti ja ala-arvoisesti, kun et enää näköjään muuta osaa ja voi, mutta tulet samalla vain paljasteeksi oman itsesi tuolla kirjoittelulla. Etkö jo huomaa? Koko se rakennelma, jonka varaan olet ajattelusi rakentanut, pohjautuu oman persoonallisuutesi problematiikalle. Niin on varmasti minunkin kirjoitteluni kohdalla, mutta minä myönnän sen – sinä et.

.

Mitä kommentoijiin tulee, en kaipaa sellaisia. Enkä myöskään piittaa siitä, mitä minusta mahdollisesti kirjoitetaan. Se on hinta, jonka maksan ilomielin siitä, että saan olla täysin omillani: itsenäisyyden, itsepäisyyden ja varmaankin myös omien fobioiden hinta.

.

Mitä sosiaaliseen tilanteeseeni ylipäätään tulee, niin se ei kuulu tähän asiayhteyteen, mutta jos nyt haluat välttämättä todistella [ikään kuin tuntisit minut paremminkin, mikä ei pidä paikkaansa] oletuksillasi, että olen nihilististä pohjasakkaa, niin siitä vaan. Voisin puolestani siteerata moniakin Uuden testamentin kohtia, jossa moinen ihmisten leimaaminen sosiaalisista lähtökohdista kyseenalaistetaan ja nähdään juutalaisen valtakulttuurin harjoittamana diskriminointina. Mutta sinähän et ole Uuden testamentin universaalimman ajattelutavan vaan Vanhan testamentin, kansaan, perinteeseen ja paikkaan sidotun lakiuskonnollisen liiton miehiä.

.

On tosiaankin aika merkillistä, että sinä tulet tänne kerta toisensa jälkeen vittuilemaan minulle pseudotieteellisellä tietämykselläsi [ihmistieteet ovat pelkkiä kielipelejä eli alati muuttuvia diskursseja, eivät mitään kovaa fysiikkaa, jossa siinäkään ei voida päästä koherenttiin ja ristiriidattomaan kokonaisteoriaan] ja loputtomilla argumentti-jaaritteluillasi [sekä nyt peräti ala-arvoisella leimaustaktiikalla; kuten sanottu: ad hominem mauttomasti käytettynä paljastaa enemmän käyttäjäänsä kuin kritiikkinsä kohdetta], jos olen kerta kaikkiaan väärässä ja/tai vailla mielenkiintoa. Onkohan kirjoittelussani sittenkin jotain, mikä askarruttaa sinua vakavasti. Mitähän se mahtaa olla?

.

Tavallaan samankaltainen kiinnostus on motivoinut minua aika ajoin hyvin ambivalentein joskin lähinnä inhonsekaisin tuntein kommentoimaan Ironmistressin tekstejä. Se nainen kirjoittaa joskus ihan ‘oikeista’ asioista, ‘oikealla’ [päättäväisellä ja tahdonvoimaisella] ja ajoittain ‘oikeaan’ perusteluun osuvalla temperamentilla [joskin pahantahtoisesti eli vailla todellista huumorintajua], mutta raivostuttaa minua jo sekä peruslähtökohtiensa peruuttamattomassa ristiriitaisuudessa, jota ei näköjään pysty itse tajuamaan saati myöntämään [teknologia, luonnontiede, buddhalaisuus, älykkyysosamääräkortti (~ rasismi), arvokonservatismi, kaunainen maahanmuuttokritiikki (~ rasismi), kotiaseitten hypetys, lattea kyökkipsykologisointi ja lopulta täysin banaali ja muka sovitteleva pragmaattisuus, jolla ikään kuin kuitataan kaikki aiempi hysteeris-paranoidinen logiikka, ilkeily ja vahingonilo ‘vääräuskoisia’ kohtaan] että tästä käsittämättömästä ajatussotkusta tehdyissä johtopäätöksissään.

.

Koko Ironmistressin ‘matemaattis-tekninen’ ajatussoppa [kuten myös sinun maaniset ja partikulaarista etiikan perustaa (contradictio in adjecto) korostavat mutta lopulta väistämättä empiiriseen kontingenssiin hajoavat premissiketjutuksesi, Valkea] on samaa loogisesti sekavaa eli/ja emotionaaliseen affektimössöön perustuvaa kuin kaiken ‘rotuoppiajattelun’ perimmäiset perustelut perinteisesti aina ovat olleet. Ei uskalleta sanoa avoimesti, suoraan ja ääneen, että ‘muslimit vituttaa, inhottaa ja pelottaa meikäläistä niin paljon, ettei niitä pitäisi päästää Suomeen asumaan’. Kas näin helppoa olisi olla rehellinen. Mutta ei – kehitellään kaiken maailman tieteelliseksi naamioituja poliittisia argumentteja, jotta saataisiin muka yleisempää pätevyyttä omille vitutuksille ja peloille.

.

Olen täysin vakuuttunut tästä asiasta näitten vuosien jälkeen. Ja vielä enemmän olen vakuuttunut siitä, että te kumpikin olisitte jossain toisessa, mahdollisesti vähemmän demokraattisessa yhteiskunnassa, avoimesti kannattamassa jotain peritaantumuksellista oikeistoryhmittymää. Niinpä kaikkein vaarallisinta Suomen demokratian kannalta on se, että liikkuvat äänestäjät siirtyvät Perussuomalaisten kannattajiksi, varsinkin, jos/kun tällä oikeisto-populistipuolueella on sinun ja Ironmistressin kaltaisia päivitetyn ‘rotuoppiajattelun’ edustajia, jotka tieteellisistä lähtökohdistaan huolimatta tai juuri niiden takia [?!] vaativat tulla poliittisesti tunnustetuiksi. Tämä tieteen ja nykyaikaistetun ‘rotuopin’ liitto on jotain täysin uskomatonta tuubaa. Demokraattisten voimien on vastustettava sitä vaikka voimakeinoin!

.

No niin. Se siitä. Minä juon nyt kahvia. - - Jos haluat tietää, Valkea, mikä on tämän päreen tyylilaji, voin kertoa, että kyseessä on ‘bolero’.

*

http://www.youtube.com/watch?v=3-4J5j74VPw

http://fi.wikipedia.org/wiki/Bolero

Kommentti 3

Pärekommentti Valkean kommenttiin edellisessä päreessäni Kommentti 2.

.

Valkea kirjoitti: ‘Olet vähemmän älykäs kuin minä, ja kun et sen takia pysty pärjäämään väittelyssä, joudut turvautumaan haukkumiseen ja mustamaalaamiseen’

*

Pidä sinä ‘älykkyytesi’, Valkea. En halua olla tekemisissä sen kanssa. Jos jotain inhoan tässä maailmassa, niin ylisofistikoituneita argumentti-jaarittelijoita, koska he yrittävät argumenteilla oikeuttaa psykologiset, poliittiset ja moraaliset ennakkoluulonsa [omaan viiteryhmäänsä sitoutuneen egoismin] joko a] mystifioimalla jopa tietoisesti omat motiivinsa loputtomilla relevanteiksi väittämillään perusteluketjuilla tai b] [mikä on vielä käsittämätöntä] uskomalla niihin aidon naiivisti ikään kuin ilmestyksenomaisen varmuuden heille antamalla itseluottamuksella.

*

Anarko-libertaristi Oras Tynkkysen unessa elävä utopistis-fundamentalistinen tasa-arvo-optimismi [Tynkkynen ei näytä oppineen historiasta yhtään mitään eli kärsii Jeesus-kompleksista; vrt. de Saden jatkuvasti raiskattu mutta yhä vain hyveen voittoon uskova Justine] ja konservatiivi-autoritaristi Valkean pysyviä arvohierarkioita persoonallisuuspsykologisilla [eli perimmältään rasistisilla] tyypittelyillä rakenteleva kulttuuri-pessimismi perustuvat molemmat rakenteeltaan samanlaisiin psykologisiin lähtökohtiin ja prosesseihin, jotka niputan yhteen nimellä ‘antropologis-eettinen dogmatismi’.

.

Tynkkyselle ihminen on perimmältään aina hyvä, kunhan vain hänelle annetaan siihen mahdollisuus [demokraattisen proseduurin, tasa-arvon, oikean tiedon ja rahallisen insentiivin avulla]. Tämä on tietysti kehäpäättelyä, jossa hyvyys johdetaan jo olemassa olevasta hyvästä. Jos hyvyys ei silloinkaan toteudu, vika on siinä, etteivät mahdollisuudet vielä olleetkaan optimaalisia [jne. ad inf]. Silkkaa utopismia siis. - - Mutta okei - miksemme yrittäisi Tynkkysen linjoilla eteenpäin, jos vaihtoehtona on fasismi tai kommunismi - tai mikä pahinta: kyyninen nihilismi [hyi!].

*

Kulttuuri-ja arvokonservatiiville [Ironmistress, Valkea, verkkolehti Sarastuksen jengi] ihminen sen sijaan on perimmältään paha – ainakin silloin jos/kun häntä ei normiteta ja arvoisteta oikein [kehäpäättelyä tämäkin]. Yhteiskunnat tarvitsevat näin ollen tasa-arvo-pluralismin sijaan pysyviä arvohierarkioita, jotteivät arvopluralistisen liberaalidemokratian kannattajat [tuo universalistisilla arvoillaan paikallista Kansan perinnettä ja identiteettiä halveksuva sateenkaari-irstailijoiden roskajoukko] tukahduttaisi Kansan konservatiivisen parhaimmiston ylevää ja rehellistä eetosta esim. positiivisen syrjinnän nimissä.

.

Libertaari-konservatiivien mukaan välillinen/edustuksellinen demokratia on kyvytön ilmaisemaan välitöntä Kansan Tahtoa [siis mitä?/rr], joten se tulee korvata ensin suorilla kansanäänestyksillä, joissa Kansan mielipide eli kansalliset arvot saadaan vaikuttamaan dominoivasti lainsäädännön muotoiluun, minkä jälkeen kansanäänestyksiä ei enää tarvita [!?], koska lainsäädännön, tuomitsemisen ja toimeenpanon valta on tällöin jo siirtynyt ‘luonnollisesti eli ylidemokraattisesti’ Perussuomalaisen Suomen Yhdistyneen Heimokansan Puolueelle [PSYHPille].

.

Tämän Erittäin Mainion Vastavallankumouksen [EMVV, jota on kahta eri tyyppiä: Englanti 1688/89 ja Saksa 1933-45] jälkeen PSYHPin päättävä komissio määrää suomalaiset vankeustuomion uhalla [tosin kaikki aito-suomalaiset ottavat ilolla vastaan heille määrätyn isänmaallisen tehtävän] rakentamaan neljä metriä korkeaa suojamuuria Suomenlahdesta Petsamoon sekä Torniosta käsivarteen asti, jotta suomalaiset arvot turvattaisiin, maahanmuutto estettäisiin ja mahdollisesti jo solmitut homoavioliitot purettaisiin.

.

Joka päivä, kello 12.00, pidetään joka paikassa minuutin kestävä hiljainen hetki Suomen Kansan Sielun pelastumisen kunniaksi Erittäin Mainion Vastavallankumouksen ansiosta. Sunnuntaisin järjestetään kaupunkien keskustoissa suuria paraateja Isänmaan kunniaksi. PSYHPin suojelupoliisi kehottaa kansalaisia tarkkailemaan ympäristöään, josko maan alle paenneet tasa-arvopluralismin kannattajat jossain järjestävät salaisia kokouksiaan. Ilmiantajille maksetaan reilu palkkio. Jne. Perus-Suomessa menee hyvin.

*

Valitse nyt sitten näistä. Varsinkaan, kun ei äly riitä - -

Kommentti 2

Kommentti Valkean kommenttiin päreessäni Kommentti.

.

Valkea kirjoitti: Jotta minun ei tarvitse keskustella pelkojesi tai muiden tunteidesi luomien olkiukkojen kanssa, lienee syytä ilmoittaa, että en ole nationalisti, patriootti, fasisti, kommunisti, kansallissosialisti, sosialisti enkä utilitaristi. Nämä ovat kaikki nykyaikaisissa muodoissaan tai kokonaisuudessaan liberaalin ideologisen vallankumouksen tuotteita. En myöskään pyri mihinkään esimoderniin tilaan.

*

Minulle sinä, Valkea, todellakin olet olkiukko. Ja pelokas sellainen.

*

Meillä kaikilla on pelkoja, mutta kuten ‘kroonisilla’ ksenofoobikoilla yleensä, sinun kulttuurisen argumentaatiosi sisäinen rakenne perustuu viime kädessä [sinänsä luonnolliseen] inhoon ja kammoon, jota koet kaikkea vierasta ja outoa [unheimlich] kohtaan. Maahanmuuttokritiikki vain näennäisen johdonmukaisella tavalla rationalisoi tuon pelon psyykkisesti hallittavaksi ja poliittisesti oikeutetuksi. Persoonallisuuden rakenteeltaan kohtuullisen vahva ja ehjä ihminen ei kuitenkaan ryhdy ulkoistamaan/projisoimaan pelkojaan [‘haamujaan’] johonkin yhteen ihmisryhmään kuten maahanmuuttajiin [väärä uskonto, väärä kansallisuus, väärä rotu, väärässä paikassa, väärään aikaan jne.] – ei ainakaan noin systemaattisesti ja kokonaisvaltaisesti kuin sinä ja muut konservatiivisesti ajattelevat ‘heimopäällikkö-kolleegasi’ tekevät.

*

Sitä paitsi – jos moderni läntinen maailma ryhtyisi systemaattisesti ja massiivisin toimenpitein estämään maahanmuuttoa [vielä paljon voimallisemmin kuin nyt], tällainen politiikka tulisi aivan varmasti olemaan seuraavan eli viimeisen ja lopullisen maailmansodan pääasiallisin syy.

.

Tässä yhteydessä jos missä on syytä muistella, minkä vuoksi se muinainen Rooman imperiumi lopulta väistämättä hajosi. Suurimpia syitä olivat 1] niin sanotut kansainvaellukset, 2] valtiontalouden romahdus sekä 3] uskonnollis-kulttuurisen eetoksen [polyteismin] rapautuminen ja totaali muutos [kristinuskoksi]. ‘Vestigia terrent’ kuten humanisti-latinisti Matruuna Ruukki sanoisi, mutta mitä pelkäämistä on siinä, että sivilisaatioiden kehityskulkua ei voi makrotasolla muuttaa miksikään? Niin vain käy ja sillä siisti. Sitä paitsi kohtalo saattaa kuulemma jopa avittaa niitä, jotka eivät potki sitä vastaan.

*

Sinä elät, Valkea, mieleltäsi jossain lokaali-agraarissa heimokulttuurien [menneessä] maailmassa, joka on jo muuttunut teolliseksi tai jopa jälkiteolliseksi ja alkaa siten olla lähes kadotettu kuten ajan mittaan kaikki muukin, mihin ihminen tällä maapallolla tarttuu. Olet kuin hukkuva, joka ei ymmärrä tai halua myöntää, ettei vedenpaisumusta voi välttää. Parempi sinulle ja meille kaikille jos menisit loukkoosi, rukoilisit siellä Jumalaasi ja odottaisit maailmanloppua, joka pelastaa sinut ja kaltaisesi mutta tuhoaa ‘vääräuskoiset’ [toivotan ääri-islamin ja ylipäätään sharia-lain edustajille aivan samaa – fuck off!].

*

Kriittinen pohdinta demokratian ongelmista on aina paikallaan, mutta itse demokraattisen järjestelmän perusteiden kyseenalaistaminen on jo silkkaa tulella leikkimistä. Annan jälleen kärjistetyksi esimerkiksi Heideggerin ja Carl Schmittin. Sama kritiikki pätee Zizekin ‘stalinismiin’ [hehheh – jos Zizek on oikeasti stalinisti, niin minä olen sitten paavi], joskin Zizek lienee näissä asioissa paitsi kaukonäköisempi ja siten fiksumpi kuin Heidegger [joka erosi Freiburgin ‘natsi-rehtoraatistaan’ alle vuodessa tajutessaan, että oli tehnyt karkean arviointivirheen Hitler-natsien suhteen] myös vähemmän opportunisti kuin Schmitt [jonka natsien nousu kohotti Saksan johtavaksi lainoppineeksi mutta ei suinkaan militarististen Hitler-natsien suosikiksi: seurauksena ero ja täpärä selviäminen hengissä natsihallinnon sisäisistä ‘puhdistuksista’].

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/05/kommentti.html

Kommentti

Kommentti Valkean kommenttiin edellisessä päreessäni.

.

Valkea kirjoitti: ‘haluatko sinä samaistua arvostamiisi sosialistisiin intellektuelleihin (sosialistisiin imperialisteihin)’

.

Jos haluat tietää, kehen olen alunperin yrittänyt samastua, niin se on ilman muuta Friedrich Nietzsche. Kyseessä on ollut ajattelemisen perimmäisten perustojen kannalta hyvin traumaattinen prosessi. Paitsi että samastuminen on luonnollista ja ehkä jopa välttämätöntä, se on lopulta myös typerää ja infantiilia – etenkin Nietzschen suhteen, koska häntä on aivan mahdoton hyväksyä kaikilta osin. Silti olen koko ajan entistä vakuuttuneempi, että Nietzscheen kiteytyy jotain aivan olennaista modernin ihmisen ja maailman sisäisestä hajoamisesta.

.

Tarkastelen sekä kulttuurista kehitystä että oman ajatteluni 'tilaa' eräänlaisena hajoamisen ja integroitumisen dialektiikkana: sisäisestä ristiriidastaan yhä tietoisemmaksi tulemisen eli/tai itseymmärryksen kannalta perustavaa laatua olevien metafyysis-ontologis-loogisten vastakohtien [ikäänkuin mannerlaattojen] keskinäisen puristuksen ja eroamisen prosessina.

.

Ykseys-moneus [Parmenides-Demokritos], oleminen-tuleminen [Parmenides-Herakleitos], universalismi-nominalismi [Tuomas Akvinolainen-Ockham], humanismi-reformaatio [Erasmus-Luther], liberalismi-konservatismi [John Stuart Mill-Edmund Burke]. Siinä esimerkkejä kategorisista vastakohdista, joita ei voi välttää tai kieltää ja joista ei voi valita vain yhtä päätymättä kohtalokkaisiin ja jopa vaarallisiin umpikujiin. On hyväksyttävä molemmat ja tunnustettava järjen antinomisuus niiden suhteen.

*

Mitä sosialismiin tulee, niin olen sen suhteen nykyään ‘spekulatiivinen idealisti’ eli en usko sosialismiin toteutumiseen käytännössä – en ainakaan sellaisissa yhteiskunnissa, joissa ei kärsitä enää absoluuttisesta köyhyydestä [*], mutta yhteiskuntafilosofisena ideana pidän sitä edelleen erittäin hyödyllisenä ja opettavaisena.

.

[*] Koska silloin ihmisiltä puuttuu ‘riittävän konkreettinen’ insentiivi vasemmisto-poliittiseen toimintaan. Toisin sanoen ihmiset ovat pohjimmiltaan erittäin mukavuudenhaluista ja siten myös älyllisesti laiskaa porukkaa. Tälle tosiasialle ei demokratiakaan voi mitään – pikemminkin on niin, että demokratia, joka legitimoi liberaalin kapitalismin, edistää älyllisen laiskuuden leviämistä kuin kannustaa aidosti syvälliseen ja kriittiseen ajatteluun. Tämä nykyinen sosiaalisen median netti-hölötys-hömppä on suurimmaksi osaksi pelkkää narsistista pintaliitoa ja junttimaista paskanjauhantaa.

.

2

Valkea kirjoitti: ‘Siksi sivilisaation tiimalasissa aika on käymässä vähiin.’

.

Minun puolestani saa käydä. En ota paranoidisia paiseita moisesta. Mutta olen kyllä yhä suuremmassa määrin sitä mieltä, että liberaali-demokraattinen arvopluralismi ja konservatiivis-oligarkinen ‘uskonnollisuus’ tulevat ottamaan yhteen tulevaisuudessa vielä paljon rajummin kuin nykyään. No – eipä ole ensimmäinen kerta, kun islam [ulkoa päin] ja nationalistinen totalitarismi [sisältä päin] uhkaavat Euroopan ‘vapautta’.

.

Ymmärrän kyllä teidän konservatiivien pelkoja, mutta yhteiskuntia ei voi väkisin palauttaa johonkin esimoderniin tilaan eikä sellaisen vaihtoehdon kanssa itse asiassa ole leikkimistä. Fasismi, natsismi ja kommunismi ajautuvat lievissäkin konservatiivisissa muodoissaan helposti tyrannioiksi. Jos en vakaasti olettaisi näin, julistautuisin heti heideggerilais-tyyppisen kansallissosialismin kannattajaksi;\]. Tämä on vakaumus, josta en todellakaan [olet oikeassa] halua edes keskustella. Demokratialle ei valitettavasti ole parempaa vaihtoehtoa.

.

Niinpä yrittäessänne utilitaristis-arvoeettisellä [sekä hyötyyn että arvoihin vetoavalla] maahanmuuttokritiikillä torjua islamin vaikutusta ja sen leviämistä [ettekä niinkään kyseenalaistaa kapitalistisen järjestelmän perustavaa sisäistä ristiriitaa] te persu-konservatiivitkin ajaudutte väistämättä vastustamaan ‘vihollista’ [joka on sekä todellinen että henkilökohtaisen vainoharhan tulosta] autoritaarisin keinoin ja/eli taantumalla samantyyppisiin arvohierarkisointeihin, joita löytyy niin islamilaisen lakiuskonnollisuuden kuin tiukkapipoisimman kristillisyydenkin ytimestä. Se on vaarallinen tie. Heidegger poltti siinä näppinsä todella pahasti [Heideggerille ‘vihollinen’ tosin oli arvopluralistinen eli liberaali teknokapitalismi eikä islam].

.

Väitän siis ymmärtäväni ja osittain sympatiseeraavanikin esim Timo Hännikäisen konservatismia, mutta jotakuinkin varmaa on, että jos pitää valita, pysyttelen edelleen vakaasti liberaalisen demokratian kannattajien leirissä. Mutta en ilman vahvaa kritiikkiä liberalismin arvopluralismia kohtaan.

.

En usko vastakohtien harmoniseen ykseyteen, mutta vielä vähemmän uskon, että pelkästään toisen vaihtoehdon valitseminen voisi taata yhteiskunnan sisäisen harmonian, mitä ihmettä tällä sitten tarkoitetaankin. - - ‘Sisäinen harmonia’ kuulostaa jo itsessään hyvin epäilyttävältä ilmaisulta, sanoi sen sitten liberaali positiivisen ajattelun [sisäisen sankarin] markkina-manageri tai konservatiivi patriootti koti-konepistooli vasemmassa ja Suomen lippu oikeassa kädessään.

Päre-Hamlet nihilismin ihmemaassa

Ecce homo/Katso ihmistä

.

Kommentti Valkean kommentteihin edellisessä päreessäni.

.

Kukin taaplatkoon minun puolestani tyylillään, mutta minun ei välttämättä tarvitse pitää heidän tyylistään. En ole mikään katteettomiin, voimattomiin ja jo tämän vuoksi tekopyhiin korulauseisiin rakastunut globaali-suvaitsevainen hienopersehumanisti vaan yritän pelkästään sietää tiettyjä ihmisiä, jotka edustavat minulle tiettyä asennetyyppiä, jota inhoan. He saattavat yksilöinä olla ihan siedettäviä, mutta edustavat mielipiteissään jotain, mitä minä en siedä.

*

Tyypin ja yksilön välisen kategorisen/ontologisen eron tekeminen on kuitenkin ratkaisevaa sen kannalta päädynkö tyypittelyissäni rasismiin vai en. Koska tyypit ovat pelkästään yksilöistä tehtyjä enemmän tai vähemmän fiktiivisiä yleistyksiä, joilla ei voi määrittää yksilön todellista luonnetta ja persoonaa, ei tällaisen erottelun pohjalta voi johtaa edes loogisesti pätevää ihmisluonnon yleistä ‘genealogiaa’ – ei rasistista eikä demokraattista.

.

Samalla tuo erottelu kuitenkin vie periaatteellisesti pohjan myös tieteellisiltä yleistyksiltä, mitä ihmisluontoon tulee. Tietysti ne, jotka uskovat tieteeseen eli siihen, että objektiivinen maailma ja ihminen on ‘löydettävissä’ havainnoissa, joita arvioidaan mittareiden, metodien ja tilastollisten kriteerien avulla, väittävät, että myös ihmisluonto voidaan määritellä tieteellisesti objektiivisella tavalla. He eivät kuitenkaan voi välttyä mittariensa/kriteeriensä ‘ideologisuudelta’ [‘perspektiivisyydeltä’] ja siten tilastollisten yleistyksiensä epävarmuudelta, mistä seuraa, että etenkin ihmistieteellisistä tutkimuksista saatu tieto on periaatteessa yhtä käyttökelpoista yhteiskunnalliseen ‘levitykseen’ kuin mikä tahansa vähemmän tieteellistä tunnustusta saanut teoria.

.

Tieteellisen menetelmän ja spekulatiivisen teorian tuottamaa tietoa ihmisluonnosta on viime kädessä mahdoton erottaa pätevästi toisistaan. Tieteellinen päättely ei siis voi lähtökohdissaan ja yleistyksissään täysin välttyä rasismilta ja ylipäätään ihmisen esineellistämiseltä/välineellistämiseltä, mutta se pystyy toki korjaamaan eli tarkentamaan itseään ja lopputuloksiaan, mihin dogmaattinen ja stereotyyppisiin yleistyksiin tukeutuva päättely [kuten rasismi] ei kykene ja mitä se ei edes halua.

*

Sitkeästä ja ilkeästä kritiikistäni huolimatta en ole mikään vallankumouksellinen. Vallankumous on pikemminkin voluntaristinen tunnetila kuin intellektuaalinen strategia, joka realisoituessaan tuhoaa lähes kaiken ympäriltään ja nostaa valtaan tyrannin - millä nimellä häntä/sitä sitten kutsutaankin. Myöskään yhteiskunnan perustavien instituutioiden hajottamista ajavat anarkistit [nuo vallankumouksen infantiilit utopistit] eivät koskaan ole saaneet rakennettua ainuttakaan demokraattista yhteiskuntaa. Miksi kannattaisin tällaisia aatteita? Mieluummin olen rahan valtaa räksyttävä rakkikoira kuin tyrannia palveleva lakeija, jolla ei ole omaa tahtoa.

*

Ihmisen ei tarvitse päätyä pessimismissään anarkistisiin äärimmäisyyksiin ollakseen uskomatta sellaisiin perusteellisiin muutoksiin [tai edes niiden mahdollisuuteen], jotka pelastaisivat ihmiskunnan samalta kohtalolta, johon niin monet muut eläinlajit ovat ajautuneet erikoistuessaan erittäin menestyksekkäästi tietyissä olosuhteissa tiettyyn ravinnon hankkimis- ja lisääntymistapaan, eikä ‘eskatologinen' [‘lopunajallinen’] asenteeni olekaan tehnyt minusta absoluuttista nihilistiä ja misantrooppia, koska en tapa itseäni enkä muita [kuten johdonmukaisen misantroopin pitäisi] enkä ymmärtääkseni muutenkaan ole mikään hirveän paha tai mieleltäni kovin vinksahtanut ihminen.

.

Totean vain, kuten entinen prinssi, että ‘Tanskan maassa on jotain mätää’ kykenemättä ratkaisemaan, mitä asialle lopulta voisi tehdä, jos mitään, ja ihmettelen, mihin helvetin kuuseen olenkaan sattunut syntymään. Täällä kukoistaa tekopyhyys, kateus ja ahneus. Mainokset ovat näiden luonteenpiirteiden ja taipumusten kuvottavimpia ilmentymiä, eikä tämä tunne ole pelkästään minun henkilökohtainen harhani [lukekaa vaikka 1600-1700-luvun ranskalaisia moralisteja], vaikka kieltämättä olen ‘yliherkkä’ kaikenlaiselle lipevyydelle, alentuvuudelle sekä tosikkomaisen pompöösille paatokselle, joka ilmentää sekä dogmaattista ideologiaa että kaikkitietävää narsismia [ehkä olenkin jonkinlainen narsisti, joka on kehittänyt itselleen kriittisyydestä masokistisen perversion ; \].

*

Kriittisyys sinänsä/itsessään oikeuttaa oman merkityksensä, mutta mikään itsetarkoitus se ei silti ole eikä voi olla, sillä äärimmäiseen pessimismiin päätyessään kritiikki a] esimerkiksi Foucault’n ‘huolettomana positivismina/nominalismina/nihilisminä’ syö kehäisesti omaa uskottavuuttaan kuten kaikki äärirelativismi [ilman kiinnittymistä (ikään kuin se olisi mahdollista) minkäänlaisiin tiedollisiin kriteereihin tai intuitiiviseen varmuuteen, on mahdotonta ilmaista yhtään mitään kohtuullisen koherentilla ja siedettävästi ristiriidattomalla tavalla], b] jokainen kriitikko joutuu pitämään omaa makuaan ja intentiotaan pätevänä, sillä mihin muuhun hän pystyisi kritiikkinsä perustamaan kuin omaan ‘varmuuteensa’ [joka ei kuitenkaan/tietenkään ole tietoa vaan eräänlaista enemmän tai vähemmän perusteltua vakaumusta].

*

Totuus on minun perspektiivistäni katsoen eräänlainen Jumala, johon uskotaan – joko perustellusti tai ilman. Myös nihilismi on eräänlainen perimmäinen Totuus/Jumala, joka nousee alunperin nominalismin aiheuttaman filosofi-teologisen [skolastisen] itseymmärryksen hajoamisen seurauksena renessanssin humanismissa [ihminen jumalana], uskonpuhdistuksessa [Jumala ihmisenä] ja modernin luonnontieteen innovaatioissa [ihminen luontona/eläimenä].

.

Ne, jotka väittävät vain tekevänsä empiiristä tutkimusta vailla metafyysistyyppistä tietoteoreettista kontekstia, valehtelevat. Maailmassa ei kukaan voi elää ilman käsitystä siitä, mikä on totta ja mikä ei - niin mikro- kuin makrotasolla. Niinpä fysikalistit, jotka eivät totuuden käsitettä sano tarvitsevansa, päästävät pääovesta ulos heittämänsä käsitteellis-teoreettisen totuuden keittiön kautta takaisiin ajatteluunsa – nyt vain lukumystiikaksi transformoituneena ja/eli tietoisuudesta torjuttuna gnostilaisuutena.

*

http://www.evl.fi/raamattu/1933,38/Joh.19.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Ecce_homo

http://www.amazon.com/Theological-Origins-Modernity-Michael-Gillespie/dp/0226293467

http://oxfordstudent.com/2013/01/31/the-great-pain-a-hammy-hamlet/

Maailma on suuri perse, jonka keskeltä löytyvät läntisen kulttuurimme synty- ja kaatopaikat

Kerrankin löysin sellaisen kuvan, joka ilmaisee syvimmät tuntemukseni maailmaa kohtaan - persvakoa myöten [hehheh vääräleuat - tiedän kyllä, mitä ajattelette]. Sen kohdalle nimittäin paikantuvat pallomme ongelmallisimmat ja levottomimmat pesäkkeet : Lähi-Itä, Israel sekä ylipäätään itäisen ja läntisen kulttuurivaikutuksen raja Euroopassa. - Afrikasta jää persvakoon vain Egypti ja itäpuolen hautavajoama, joskin minun puolestani koko manner voidaan lukea ongelmaksi, joka ilmentää sekä vanhan että uuden kolonialismin seurauksia [kapitalismin 'näkyvää kättä'] mutta myös afrikkalaisten omaa kyvyttömyyttä yhdistää demokratia ja heimokulttuuri [lisää internetiä, facebookia ja twitteriä afrikkalaisille, niin jo alkaa diktaattorien housut tutista  - vai olenko turhan optimistinen - taidan olla ;\].
*
[Kielimafia tarkensi päätekstin loppuosaa 14.5]
I
http://www.youtube.com/watch?v=D1Ufv65L39s&feature=related
We are the World [1985] - with subtitles - the famous Michael Jackson video, but with titles and subtitles, tha tyou can identify each singer.
*
Idealisti-lapsoset ovat tässä laulamassa maailmaa jos ei paremmaksi niin ainakin 'hyvää-tekeväisemmäksi'. Silti en ole koskaan erityisemmin pitänyt kyseisestä levystä [en myöskään suomenkielisestä versiosta] tai muista vastaavista kapitalismin sääli- ja kerjuu-keräyksistä, vaikka ihmisten kärsimys sieluani satuttaakin. - Maailma on paha paikka elää, vaikkei se itsessään paha olekaan - arvaamaton ja välinpitämätön vain. Sääli ja hyväntekeväisyys auttaa kärsiviä hetken aikaa, muttei korjaa kärsimystä aiheuttavia yhteiskunnallisia rakenteita puhumattakaan siis olemassaolon totaalista indifferenssistä ihmistä kohtaan. Omaatuntoaan voi keventää hetken aikaa auttamalla heikompiosaisia, mutta todellinen ongelma on muualla ja ilmeisesti ikuinen - niin pitkään, kunnes kuolemme sukupuuttoon lajina. Silloin ikuinen valituksemme ['jobituksemme'] on viimein lopussa, sillä vaikka eläimetkin tuntevat kipua, ne eivät tee valituksesta elämänasennetta vaan suhtautuvat todellisuuteen niinkuin pitääkin - sellaisena kuin se vastaan tulee - kunnes kuolevat pois kenenkään sitä noteeraamatta ja huomaamatta [kuin ehkä pedon, joka syö saalinsa suurella mielihyvällä] kohti täydellistä unohdusta. Eläimet elävät ultra-kyynisen elämänasenteen mukaisesti [toki ne eivät sellaisesta itse mitään tiedä ja juuri siksi siihen pystyvätkin], jonka rinnalla Saarnaajan kirjan tuhuuksien turhuus ja stoalaisten rationaalinen tunteettomuus on pelkkää keinotekoista pidättyvyyttä ja ylevyyttä, jota elämästä itsestään [ilman ihmistä] ei löydy vähäisintäkään määrää. Me vain emme pysty kuvittelemaan täysin nihilististä mielentilaa, koska olemme kasvaneet tietoisuuteen ja ymmärrykseen maailman semanttisesti merkityksellisestä luonteesta [siis myyttiseen antropomorfismiin] - toisin sanoen olemme kasvaneet ylevään harhaan elämän tarkoituksesta [olipa se sitten mikä tahansa - vaikka vain lisääntymisen pakkoa], jota ilman kaikki merkitys-kokemukselliset perspektiivit romahtaisivat tavalla, jota voinee ehkä verrata internetin globaaliin kaatumiseen. - Mutta kuten emme pysty kuvittelemaan maailmaa vailla merkityksiä, mikä vaatisi, että olemme joko kuolleita tai yksinomaan vaistojensa varassa toimivia eläimiä, me jatkamme nautinnon, viihteen ja idealismin koukuttamaa elämäämme valitus- ja ylistysvirsiä veisaamalla: We are the World. - Mutta tuskin mikään on niin röyhkeää kuin väittää, että maailma on Me. Jos laulettaisiiin, että maailma olen Minä ja minun Mielteeni, niin sen vielä ymmärtäisin satiirisen nyökkäyksen saattelemana. Mutta että Me?! Kuka Me? Ja kuka sitäpaitsi on antanut ihmiselle valtuudet pitää itseään luomakunnan kruununa? Jos se oli Jumala, niin hänen huumorintajunsa oli tosi kiero, koskapa loi meille vapaan tahdon. Edes [ja varsinkaan vapaan tahdon tietoisuudella olemisensa oivaltava] ihminen kun ei ole yhtään mitään - enintään [kuten Pascal kirjoitti] ajatteleva ruoko keskellä mielipuolisen valtavaa universumia. - Jäljelle jää vain solipsistinen Minä, joka voi Pascalin tavoin lakonisesti todeta perimmäisen tarpeettomuutensa [sekä naturalistisen kertakäyttöisyytensä että transsendentaalisen umpikujansa, jonka voi transgressoida vain inspiroitunut usko Jumalaan] ja jättäytyä ajan virran vietäväksi kohti ikuisen unohduksen lempeää ja helpottavaa ei-mitään - kohti näennäisten vastakohtien eli Minän ja Universumin täydellistä yhtymistä - kohti Nirvanaa.

 II
1
Bloggerin kaverit valitsivat? mainion päivän hallintapaneeleidensa päivittämiseksi: perjantai 13. - Tosin tämä 'maapallo-päreeni', jota aluperin väsäsin tietämättä vielä jumituksista, sopii oikeastaan paremmin juuri tähän hetkeen - blogger-black outin jälkeiseen momentumiin.

Bloggerin jumitus on toki vielä pieni harmi, mutta jos netti syystä tai toisesta romahtaisi vaikkapa 75%:sti, olisimme kaikki jumissa ja taantuisimme infrastruktuurin yksittäisistä fasiliteetti-vaatimuksista riippuen 50-100 vuoden päähän nykyisestä valmius- ja resurssi-tasosta muutamassa sekunnissa. - Tekniikka on kivaa eli vapauttavaa ja kätevää mutta riskialtista ja siten vaarallista.

2
Täytynee kirjoittaa uusittu versio 12.5 päreestä Näinhän siinä aina käy, jonka alkuperäinen luonnosrunko sentään on tallella, mutta joka [kuten aina] jäi vajaaksi verrattuna editoituun julkaisu-versioon. En pöljä älynnyt kopioida sitä ennenkuin havaitsin päreen kadonneen. - No - voinpahan tehdä samalla päivityksiä tekstiin.

[Huom. Eipäs tarvitsekaan kirjoittaa. Palauttivat panttivangin äskettäin nuo Blogspotin hallinnoijat. Kommentit ja tunnisteet on tosin matkalla hävinneet].
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/We_Are_the_World
http://en.wikipedia.org/wiki/We_Are_the_World
http://afrocityblog.wordpress.com/2009/06/26/get-eight-rinos-out-climate-control-their-ass/map-butt/

Riivaajien 'taudin itämisastia' oli tieteellisen valistuksen, utooppisen sosialismin ja häikäilemättömän kapitalismin Eurooppa: tuhoavien ja myrkyllisten ideoiden kauhugalleria, joka valheellisesti piti itseään edistyksenä

Riivaajat on Dostojevskin kosto nuoruudessaan omaksumilleen Euroopan utopisti-sosialistisille ja ateistisille aatteille [sekä niitä edustaville ihmisille], jotka ajoivat hänet lopulta sosiaaliseen katastrofiin [pakkotyö Siperiassa] ja henkiseen umpikujaan [uskonnollinen kriisi] - joista molemmista toki oli hänelle paradoksaalisesti myös korvaamatonta 'hyötyä' kirjailijana.

Riivaajissa nuo aatteet ja ihmiset vievät Dostojevskin mukaan lopulta - jos ei koko maailman niin ainakin Venäjän kaaokseen ja orjuutukseen.

Tästä lausumasta eivät NL:n kommunisti-ideologit tietenkään pitäneet - luultavasti myös sen julkisuudessa paranoidisesti vaietun tosiasian ja tästä seuranneen itseymmärryksen hämärtymisen vuoksi, että Riivaajissa Dostojevski karmealla tavalla mutta uskomatonta kyllä täysin realistisesti kuvasi ja ennusti, minkälainen moraali  reaalisosialismissa vallitsisi ja millaisiin käytäntöihin se turvautuisi puoluevihollisia 'tunnistaessaan'.

Riivaajat on venäläisen kommunismin [pamfletti-]romaanimuotoon kirjoitettu puoli-fiktiivinen genealogia eli aatteellis-moraalinen 'syntyoppi'.

I
1
Rene Girardin mukaan Kirillov [ks. edellinen päreeni] ei ole imitaatio vaan parodia Kristuksesta, ja näin kai ajatteli myös Dostojevski, jolle Kirillovin sinänsä ihan oikeasti aito [toisin kuin Stavroginin ja Verhovenskin tapauksissa] hyväsydämisyys toimii kuitenkin juonirakenteellisesti samantyyppisenä nihilismin 'maskina', jolla rajatila-psykopaatti Stavrogin lumoaa ja hurmaa ihmisiä ainakin aluksi. Myös Pjotr Verhovenski on lipevässä retorisuudessaan erinomaisen salonkikelpoinen.

Alkuperäisen juonirakenteen eheyden ja selkeyden säilyttämisen suhteen Dostojevskille tuli vaikeuksia pitkän ja oleellisen kohdan - (Stavrogin) 'Tiihonin luona' - sensuroinnin takia. Hänen piti muokata kirjan jälkimmäistä osaa alkuperäis-suunnitelmasta poikkeavalla tavalla, mikä hieman laimentaa loppuratkaisun eli Stavroginin itsemurhan symbolista tehoa - siitäkin huolimatta, että tuo alunperin pois jätetty ja yhä edelleen järisyttävä kappale liitettiin kirjaan myöhemmin irrallisena.

Pitää siis muistaa, että Dostojevskille kukaan alunperin Stavroginin ideoiden ympärille nuorempamana kokoontunut nihilisti [utooppinen sosialisti, mihin ryhmään myös Dostojevski nuorena erehtyi liittymään, kunnes tuomittiin valtiopetoksen suunnittelusta Siperiaan] ei ole millään muotoa sankari vaan tuhoon johtavan valinnan tehnyt ihminen, jossa on 'riivaaja' - myös Kirillov, joka ei hänkään kuole oman käden kautta sankarillisesti vaan pikemminkin eläimellisesti itsemurhan lähes epäonnistuessa.

Satov tapetaan kuten niin moni muukin, joka asettuu mielipuolista ryhmää vastaan. Stavrogin hirttäytyy romaanin lopussa 'egoismiinsa', joka ei kuitenkaan pystynyt varjelemaan häntä pedofiliaan liittyvältä itsesyytökseltä. - Mutta kaikkein suurin ja iljettävin roisto, joka olisi ansainnut vaikka kidutuskuoleman - epäjumalastaan Stavroginista uuden Venäjän valetsaaria suunnitellut nuorempi Verhovenski pakenee aivan viime tipassa aiheuttamaansa kaaosta jonnekin Eurooppaan.

Riivaajien henkilögalleriassa slavofiili-Satovin tilanne muistuttaa eniten Dostojevskin omaa kohtaloa hänen kokemassaan utopisti-sosialisti-harharetkessä. Toisaalta voidaan sanoa, että Kirillovin nihilistinen logiikka lienee ollut Dostojevskille hyvinkin läheistä hänen pohtiessaan argumentteja Jumala-uskoa vastaan - minkä taidon tämä committed ortodoksi hallitsi paremmin kuin yksikään typerä uusateisti näinä meidän latteina fundamentalistisen naturalismin ja lässyttävän kaupallisen facebookin aikoinamme.
*
[Odotan Riivaajien uutta käännöstä tulevaksi milloin tahansa. Luultavasti Olli Kuukasjärvi kääntää myös sen kuten kolmen viime vuoden aikana mm. Rikoksen ja rangaistuksen, Idiootin, Pelurit ja viimeksi Kaksoisolennon. Martti Anhava kääntänee Karamazovit uusiksi [?].

2
Joseph Frank on julkaissut 2009 5-osaisen Dostojevski-sarjansa 1000-sivuisen koosteen ja tiivistää siinä tietysti Dostojevskin tuotannon olennaisimmat juoniainekset taustoineen aatehistoriallisesti ja kirjallisuustieteellisesti selkeällä tavalla [suosittelen].
http://www.amazon.com/Dostoevsky-Writer-Time-Joseph-Frank/dp/0691128197/ref=sr_1_1?ie=UTF8&qid=1297878769&sr=8-1
http://payingattentiontothesky.com/2009/12/28/joseph-frank%E2%80%99s-%E2%80%9Cdostoevsky-a-writer-in-his-time%E2%80%9D/

II
David Bentley Hart on kirjoittanut mielenkiintoisen esseen, jossa hän vertailee Dostojevskia ja Tolstoita keskenään esteettisen eheyden kannalta - taiteilijoina - ei niinkään filosofis-tyyppisen problematiikan tasolla.

En paljasta tässä yhteydessä kovin tarkasti [mutta silti liikaa] ortodoksi-Hartin [ainakin Dostojevski-faneille, joihin Hart toki myös itse kuuluu] ehkä yllättävää, mutta lopultakin täysin perusteltua kantaa siitä, mitä tulee esimerkiksi [ortodoksi-]Dostojevskin draamallisiin eksentrikko-henkilöhahmoihin [jotka nimenomaan Riivaajissa ovat pikemminkin aatteellisia ideoita ja rooleja kuin eläviä, todellisia persoonia] ja [liberaali-protestantti-]Tolstoin psykologisesti perusteellisella empatialla ja lämmöllä huolellisesti kuvattuihin ihmisiin, joista huokuu taiteellisen nerouden mestarillisesti mieleemme siirtämä läsnäolo - ei pelkkä polyfoninen vaikutelma jossain murhamiesten ja pyhimysten kauhugalleriassa [sorry Dosto - mä nyt tässä vain hieman retorisoin lämpimikseni].

Luettuani Hartin esseen, saatan sietää yhä paremmin jo aiemmin pitkin hampain hyväksymäni Nabokovin kritiikin Dostojevskin kömpelyydestä kirjoittajana, vaikka heti perään onkin syytä lisätä, että Doston kunnianhimo oli ohjelmallisesti ja siten tietoisesti muualla kuin tietyssä tyyli-estetiikassa ja/tai narratiivisessa ideaalissa [realismi jne.].

Sitäpaitsi olen jo muutaman vuoden ajan ollut samaa mieltä Stephen Greenblattin ['Will in the World' - 2004 bestseller Shakespearesta] ja ymmärtääkseni nyt myös Hartin [ja monen muun - ks. linkki] kanssa siitä, että Anna Karenina on maailman paras romaani.

Ja kirjoittihan jo myös itse Dostojevski Anna Kareninasta täysin paikkansa pitävästi [joskin mitä ilmeisimmin kateellisena]: 'Flawless as a work of art'.

Nyt on parempi lopettaa, että ajatuksiini jäisi vielä edes jotain johdantotekstin tapaista lupaamaani D. B. Hartin esseetä varten.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Possessed_(novel)
http://en.wikipedia.org/wiki/Stephen_Greenblatt
http://en.wikipedia.org/wiki/Anna_Karenina
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ren%C3%A9_Girard
http://en.wikipedia.org/wiki/Ren%C3%A9_Girard
http://www.bestrussianbuy.com/en/abook1600/The-Devils-The-Possessed
http://freeiphonehacks.com/update-the-possessed-the-devils-by-fyodor-mikhailovich-dostoyevsky-books/
http://danliterature.wordpress.com/fyodor-dostoevsky-crime-and-punishment/fyodor-dostoevsky-the-possessed-the-devils/

Jumalan kanssa ei-mihinkään ja takaisin - nihilismi tässä ja nyt: Aleksei Kirillov - Antikristus, Jeesus-parodia vai pyhimys ilman armoa?

Hold your tongue; you won't understand anything. If there is no God, then I am God.
*
Motto:
1
Camus has summed it up well: "The reasoning is classic in its clarity. If God does not exist, Kirilov is god. If God does not exist, Kirilov must kill himself. Kirilov must therefore kill himself to become god. That logic is absurd, but it is what is needed."

 - ‘Absurd logic’ aside, the depiction of Kirillov is wholly positive. He is temperate in his habits and loves life, children and the natural world. He is protective towards (the virgin) Marya, is anxious to minimise the risk of harm at Stavrogin’s duel, and gives the money saved for his last meal to the impoverished Shatov. Moreover, Dostoevsky endows him with several characteristics of the saintly Prince Myshkin: his love of children, his ‘remarkably deep understanding of people’, his epilepsy. Kirillov’s parallels to Christ are also glaring.

2
Raskolnikov is, of course, by no means alone among Dostoevsky’s characters. Alexei Kirillov and Ivan Karamazov can also both be viewed as divided men living on what Malcolm Jones has recently termed ‘that perilous threshold between belief and unbelief’. And both—understood in light of certain trends in modern theology—can also be understood as implicit Christians.

- Variously described as a ‘secular saint’, a ‘saint without grace’, an ‘atheist-mystic’, and one in whom ‘extreme atheism joins hands with sainthood’, Kirillov is a strong candidate for Maritain’s conjecture of ‘the genuine, absolute atheist, with all his sincerity and devotion [who] is but an abortive saint’.

I
Minulla on uusi ystävä - tai ainakin huomaan hänen tulleen paljon läheisemmäksi kuin aiemmin olen kokenut. Mutta nyt alan tuntea hänet jo paremmin. Aleksei Nilych Kirillov on minun kaksoisolentoni ja vastakohtani yhtä aikaa. Tulen palaamaan häneen vielä usein, koska hänen nihilisminsä on erottamaton osa sitä ateismia, joka minussa uskoo Jumalaan - tai ainakin niin kovin haluaisi uskoa.

[Sanottakoon heti, että minun mielestäni Kirillov on camus'laisittain oikeassa [absurdisti], mutta hänen logiikkansa on samalla solipsistista eikä senkään vuoksi voi vakuuttaa kuin yhden ihmisen [kerrallaan] - jos hänetkään].

Voitteko kuvitella aidosti hyväsydämisen, lapsista pitävän ja vähäosaisia auttavan nihilistin? Arvatenkin omalaatuisen ja huvittavan, mutta kaikkea muuta kuin typeryksen. Sellainen on Aleksei Kirillov - insinööri ja nihilistisen yksityisajattelun kruunaamaton kuningas - Idiootin ruhtinas Myskin ilman Kristusta - eräs Dostojevskin kiehtovimmista henkilöhahmoista.

Kirillov on Riivaajien saatanallisen salaseuran ainoa ihminen, joka saa myötätunnon heräämään etenkin silloin, kun hän juuri ennen itsemurhayritystään ryhtyy pyydettäessä välittömästi ja vilpittömästi [hyvää hyvyyttään] auttamaan köyhtynyttä Satovia tämän saatua yllättävän vieraan [Satovin 'vaimo' palaa; tarvitaan paitsi ruokaa, lopulta myös kätilö ja jopa lääkäri synnytysapuun].

Kirillovin nihilistinen teorisointi on hänen henkilökohtainen projektinsa eikä oikeastaan lainkaan poliittisesti yhteydessä hänen nihilistisen viiteryhmänsä rikolliseen toimintaan, huijaukseen ja kaaoksen lietsontaan, minkä päähenkilö Stavroginin ideoita käytäntöön vehkeillyt Pjotr Verhovenski - eräs kirjallisuuden- ja ehkä koko aatehistorian kaikkein halveksittavimmista henkilöhahmoista - aikaansaa.

Lopulta Kirillov katkaisee jotakuinkin väkivaltaisesti [mutta merkillisesti: puremalla käteen] välinsä rikolliseen ja alhaiseen Verhovenskiin, jota [kuten viimein myös Stavroginia] hän avoimesti halveksii asettuen murhattavan Satovin [joka on eronnut nihilisti-ryhmästä ja tuomittu kuolemaan Verhovenskin johtajuudella] puolelle, mutta kaikki on jo silloin [oikeastaan jo alusta lähtien, sillä Dostojevski näyttää groteskisti, miten ryhmän toiminnan taustalla vaikuttaa aito saatanallinen pahuus seurauksineen] liian myöhäistä, eikä toisaalta Kirillovkaan ole luopunut itsemurhan kautta Jumalaksi tulemisen-ideastaan [itsemurha näyttäytyy hänelle siten lähes korkeimmalta sakramentilta ellei suorastaan ihmiskunnan pelastamiselta].

Kirillov siis ajattelee, että Jumala on ihmisen keksintö kuolemanpelkoa vastaan. Ainut keino voittaa itse aiheutettu eksistentiaalis-metafyysinen kaipuu ja kauhu [Jumala ja/eli kuolemanpelko] on tappaa itsensä tietoisen harkitusti tämän päättelyn seurauksena.

Koska ihminen itse on Jumalan luonut, hän itse on silloin Jumala. Näin ollen ihminen voi myös voittaa riippuvuuden [johon on ajautunut] tästä antropomorfistisesta fantasiastaan tekemällä itsestään lopun. Tällä tavoin [Kirillovin logiikalla] ihminen itsemurhan aktissa todella muuttuu Jumalaksi.

Kirillov suostuu 'riivaajien' jäseneksi syystä, jota me pitäisimme mielipuolisena, mutta jossa K. itse näkee mahdollisuuden olla hyödyksi yleisen tietoisuuden vapautumiselle peloistaan. Stavroginin alkuperäinen luonnos-idea on hänelle vain pelkkä lähtökohta kehitellä 'dogmaattista ja jopa pelastavaa' ratkaisua ulos omista pakkomielteistään Jumalan suhteen.
*
Itse asiassa koko ultraliberaali anarko-terrori-liike on Stavroginin omaatuntoa vailla olevan suorastaan perverssin häikäilemättömän egoismin tuotos ja häntä jumaloivan Pjotr Verhovenskin masinoima huijausten ja väkivaltaisen provokaation kierre ilman mitään rakentavaa/järkevää suunnitelmaa, mutta vaikka Kirillov ymmärtääkin riskit, hän elää anarkistien jäsenenäkin omaa nihilismi-projektiaan - ei niinkään Stavroginin ja etenkin Verhovenskin riivausta.

Stavroginin aatteet juontuvat kieroutuneesti mutta yhtä kaikki eurooppalaisen valistuksen tieteellisen ateismi-sekularismin lähtökohdista - olihan hänen varhaisnuoruuden opettajansa Isä-Stephan Verhovenski - tuo liberalismin ja anti-venäläisyyden apostoli, joka sisäisti persoonassaan [myös sen] narsistisen heikkouden, joka ei ymmärtänyt, mitä hänen ympärillään tapahtui eikä varsinkaan sitä, että tuli päästäneeksi pirulliset voimat liikkeelle opettaessaan huippulahjakasta psykopaattia.

Tosin Stavrogin vetäytyisi mieluummin syrjään ja yksinäisyyteen, koska alkaa tajuta oudon hulluutensa ja sen seuraukset, mutta katua hän ei osaa [häneltä puuttuu tyystin kyky empatiaan, vaikka onkin tarkka ihmistuntija] edes tunnustaessaan pedofilia-viettelyn mystikko-pyhimys Tiihonille. - Tiihon vihjaakin naulan kantaan, että Stavroginin tunnustus on hänen kauhistuttavan egoisminsa vielä kauhistuttavampi huipentuma - ja tämä sivallus osuu Stavroginin sisimpään, koska hän tunnistaa siinä itsensä ja raivostuu Tiihonille, jota ei arvannut ihan noin nerokkaaksi ihmissielun tuntijaksi.
*
Kirillov ajattelee absurdisti pystyvänsä kuolemallaan hyödyttämään kumouksellista ideaa [anarko-sosialismi, ateismi/nihilismi], josta Stavrogin [Othellon Jagoon verrattava pahuuden lähes ylimaallinen ruumiillistuma] on saanut hänet kiinnostumaan. Tästä syystä Kirillov suostuu auttamaan ryhmää ottamalla kontolleen liikkeen aatetta edistävän [Satovin!] murhan [muttei tekemään sitä] - aikoohan hän muutenkin ampua kuulan kalloonsa todistaakseen 'jumala-nihilisminsä' oikeaksi.

[Jos on olemassa alruistista nihilismiä, niin Kirillov on aika hyvä ehdokas sellaisen edustajaksi ;\?]

Jätän Kirillovin kuitenkin tässä vaiheessa asuntoonsa meditoimaan. Sitäpaitsi Riivaajien juoni vaatii jo muutenkin useamman pohdiskelun/katsauksen, joten jään sitä pohtimaan tykönäni. Onhan kyseessä 1800-luvun ehkä merkittävin aateromaani ja itse Kirillov Albert Camus'n Sisyfoksen myytissä lanseeraaman absurdin ihmisen paradigmaattisin tyyppi-esimerkki.

II
Alexei Kirillov:

Man has done nothing but invent God, so as to live without killing himself [. . .] I alone for the first time in history did not want to invent God. [. . .] Fear is man’s curse . . . But I will proclaim self-will, it is my duty to believe that I do not believe. I will begin, and end, and open the door. And save.
*
I must affirm my unbelief, for there's nothing higher for me than the thought that there's no God. The history of mankind is on my side. Man kept inventing God in order to live, so as not to have to kill himself. To this day, the history of mankind consists of just that. I am the first man in history to refuse to invent God. I want it to be known always.
...
I'll be the first and last, and that will open the door. And I'll save them. That alone can save people, and the next generation will be transformed physically. Because the more I've thought about it, the more I've become convinced that, with his present physical make-up, man can never manage without the old God.
*
'[H]ere are seconds—they come five or six at a time—when you suddenly feel the presence of eternal harmony in all its perfection. It's not of this earth, I don't mean by that that it's something heavenly but only that man, as he is constituted on earth, can't endure it. He must be either physically transformed or die. It is a clear, unmistakable sensation. It is as though you were suddenly in contact with the whole of nature, and you say, "Yes, this is the truth." When God was creating the world, He said, after each day's creation, "Yes, this is the truth, it's Good." It's not elation, really, it's simply joy.... If it lasted for more than five seconds, the soul wouldn't be able to stand it; it would have to disappear.

III
Alexei Nilych Kirillov is an engineer. He is a thorough nihilist, and has decided his own will is the ultimate reality. He means to commit suicide, and Pyotr Stepanovich means to use his suicide to further his revolutionary purposes. He is a "thoroughgoing madman", driven to such a state by his obsession with the belief that man can only stop living in fear of death when he rejects such fear to such an extent that he is willing to kill himself without any care. A man who can do this becomes the true God in Kirillov's view.
...
Stavrogin, who seems to find most people boring, takes an unusual interest in Kirillov and spends a lot of time talking to him alone in his apartment, more so probably than any other character, to try to understand his ideas. Kirillov appears to spend almost all day in his apartment alone thinking, such that whenever a character needs to talk to him, they can show up at his home and find him there, as in this humorous passage: "Pyotr Stepanovitch went first to Kirillov's. He found him, as usual, alone, and at the moment practicing gymnastics, that is, standing with his legs apart, brandishing his arms above his head in a peculiar way. On the floor lay a ball. The tea stood cold on the table, not cleared since breakfast." Later he states, "I want to put an end to my life, because that's my idea, because I don't want to be afraid of death." Kirillov infers that if one commits suicide, he directly rejects God's existence. - Kirillov – as a truly absurd character, is a major subject of deliberation in Camus' philosophical essay The Myth of Sisyphus.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Riivaajat
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Possessed_(novel)
http://shows.vtheatre.net/devils/characters.html
http://en.wikiquote.org/wiki/Fyodor_Dostoevsky
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Myth_of_Sisyphus
http://litthe.oxfordjournals.org/content/22/1/16.full.pdf

Liberaali-kristillisen teologian imaginaarinen [peili-]Jumala ja itseidentiteetin harha

[Kielimafia editoi kahta alkukappaletta ja etenkin PS.- osaa - klo: 14.10]
*
Kuvassa [sensuroitu] tapahtuu pyhän avioliiton [Hieros Gamos] yhdyntä-akti. - Taivas [ikuisuus] työntää falloksensa [Logos/Sana] syvälle Maan [ajan] sisään.

Kuulkaa, miten maailmakaikkeuden ikuisuus vapautensa liikkeen tuskaisessa kiimassa huohottaen on pakotettu laukeamaan maalliseen aikaan, minkä seurauksena Maa synnyttää ikuisessa ajassa androgyyni-kaksoset nimeltään Dionysos ja Jeesus.

Näitä kahta anarkisti-hippiä [modernin liberaaliteologian sankaria] voinee pitää sekä antiikin kreikkalaisen että juutalaisen yhteiskunnan vaarallisimpana järjestyneen yhteiskunnan vastaisuuden edustajana.

Mutta.

Pelkän rakkauden varaan ei ole perustettu eikä rakennettu ainoatakaan valtakuntaa - ei ainakaan maan päälle. Paavali puhui siis oikeastaan palturia - varsinkin kun hän itse oli nimenomaan nerokas organisaattori, joka oli omaksunut itselleen kristillis-poliittisen mission, eikä mikään ekstaasiin lankeileva juoppo mystikko-esteetti kuten Dionysos tai yhteisönsä poliittisen korrektiivisuuden hylännyt ja päämäärättä kuljeskeleva lähimmäisen rakkauden vuorisaarnaaja, joka teki ihmeitä, kuten Jeesus.

2
Karl Barthin dogmatiikan kaksi pääasiallista kritiikin kohdetta olivat:

Luonnollinen teologia, joka mukaan Jumala ilmoittaa itsensä maailmassa positiivisella eli havaittavalla tavalla [katafaattinen teologia, ks. PS.] ja liberaaliteologia [luonnollisen teologian reformoitu versio], joka sai vaikutteensa valistuksen liberalismista [epäsuorasti], Jeesuksen Vuorisaarnasta [suoraan] ja Sleiermacherin hermeneuttisesta 'emotivismista', jonka mukaan usko Jumalaan on äärimmäistä riippuvuuden tunnetta korkeammasta voimasta [Jumala transsendenttina turvatakuuna/rr].

Liberaaliteologian paradoksi on muun muassa siinä, että se yritti löytää Raamatusta tieteellisen tekstikritiikin menetelmin autenttisen, historiallisen Jeesuksen ja siten yhtenäisen sanoman tämän opetuksista.

Yritys oli tavallaan alunperinkin tuomittu epäonnistumaan jo pelkästään metodis-empiiristen lähtökohtiensa vuoksi [jotka vanhan kirkon luonnollinen teologia oli ratkaissut kanoneilla] ja ajoi suurimman osan luterilais-reformatorista liikettä skeptis-relativistiseen kierteeseen, jossa rakkauden sanomaa on jaettu 'kaikki pelastuvat ja vain ['geneettisesti';\] valitut pelastuvat'-oppeja ad hoc-tyyliin yhdistelemällä jopa ilman käteisrahaa [osamaksulla] niinkuin riskit minimoivien [siis hyötyä maksimoimaan pyrkivien] kauppamiesten pitääkin tehdä.

Barthille ihmisen ja Jumalan välinen ero on niin täydellinen, ettei sitä voi edes määritellä positiivisella tavalla. Jo pelkästään tästä lähtökohdasta seuraa, että luonnollinen rakkauden teologia [johon liitän tässä myös ortodoksien synergia-opin], joka olettaa ihmisen pystyvän kasvamaan eettisesti Jeesuksen esimerkkiä seuraamalla korkeammalle henkiselle tasolle [reformatorinen perinne puhuu pyhityksestä, ortodoksit jumalallistumisesta], on Barthille pelkkää sanahelinää.

Luonnollisen liberaaliteologian ja itämaisen ortodoksisuuden ytimestä löytyy lacanilaisittan imaginaarisen tason harha: lapsi identifioi itsensä oman peilikuvansa kautta eheäksi persoonaksi, mikä väärin-tunnistaminen konstituoi ihmis-subjektin ontologian.

Tuloksena on katkos reaalisen minän ja imaginaarisen minän välillä, sillä lapsi ei ole sisäisesti/subjektiivisesti eheä vaan samaistuu pelkästään peilikuvansa imago-luonteeseen, jota pitää ideaalina [varhaisimpina samaistumiskohteina siis toimivat äiti ja oma peilikuva, isä, sisarukset].

Tämä fantasioiden kautta tapahtuva ontologisesti dysfunktiivisten [mutta illusorisesti onnistuneitten]samaistumisten ketju toistuu myöhemmin elämässä mitä moninaisimmilla ja abstrakteimmilla tasoilla. Olemmehan jatkuvasti mielikuvapommistusten kohteina ja meillä on vahva taipumus kokea tietty tai tietyt mielikuvat ikäänkuin juuri meille tarkoitetuiksi kutsuiksi.

Althusser kuvaa kirjassaan Ideologiset valtiokoneistot, miten imaginaarisen tason samaistuminen ja yhteiskunnallis-kulttuuriset performaatiot ovat kytköksissä toisiinsa. Paradigmaattisena esimerkkinä voimme mainita tietysti mainokset, joiden houkuttelevuus perustuu juuri imaginaaritason (väärin-] identifikaation toistumiseen ihmisen etsiessä merkityssisältöjä elämäänsä ja siten ikäänkuin substanssia minuuteensa.

Perusväittämäni kuuluu, että luonnollinen teologia ja sen reformatorinen muunnos liberaaliteologia perustuvat imaginaarivaiheen toistumiseen massiivisen uskontomielikuvallisen mystifikaation muodossa. Nämä teologiset perusparadigmat kantavat yhä itsessään lapsuuden traumaattisen samaistumisen illusorista sovitusyritystä 'luonnollisen Jumalan', pyhittymisen ja jumalallistumisen teemoissa.

Samalla ne kantavat yhä mukanaan pakanallista animimismia luonnonhenkineen ja mytologisine hahmoineen [esim. Olympos-vuoren monijumalainen näyttämö] - olkoonkin, että nämä henget ja jumalat ovat jo saaneet yhtenäisemmän muodon uskonnossa, jonka perusta luotiin yhden yksilön henkilökohtaisen elämän ja opetuksen varaan hellenismi-juutalaisen kulttuurin vaikutuksen alaisena, mikä merkitsi itsereflektiivisen minä-kokemuksen kehittymistä entistä vahvemmaksi [oli tämä sitten lopulta hyvä tai huono asia maailmankatsomuksellisesti - en tässä ota kantaa siihen kysymykseen].

PS.
Huomautettakoon, että nykyajan ateistis-luonnollista teologiaa edustavat luonnontieteet ja tiede ylipäätään. Katolisen tomismin [Tuomas Akvinolaisen aristotelismi] ohella luonnollista teologiaa [Jumalan kanssa] edustaa reformatorisella puolella epistemologinen kalvinismi [USA:ssa Alvin Plantinga, Suomessa Tapio Puolimatka].

Jos Jumala voidaan oikeuttaa tiedollisesti, niin kyseessä on silloin minun intuitioni mukaan rationaalinen ['luonnollinen'] varmuus supranaturalistisesta Sunnittelijasta. Katkos Jumalan ja ihmisen välillä on tällä tavoin umpeutunut ainakin tieto-opillisesti. - Minä nimitän tällaista varmuutta luonnollisen teologian reformatoris-epistemologiseksi muodoksi [vrt. kalvinismin pelastusopillinen silmänkääntötemppu pelastusvarmuuden saavuttamiseksi: menestyneisyys on merkki kuulumisesta pelastuvien joukkoon].

Rakkauden ja 'emotivistisen' liberaaliteologian luonnollisuus perustuu imitatio christi-periaatteelle eli Jeesuksen esimerkin seuraamiselle [imaginaarisen identifikaation lähtökohta]. Osallisuus Jeesuksen armosta seurakunnallisessa elämässä luetaan silloin 'pelastus-kandidaatin' hyväksi [imputatiivinen armo]. Tällä silmänkääntötempulla yritetään retorisesti kiertää pelagiolaisuus, josta nyt ei vain yksinkertaisesti päästä eroon, mikäli ihminen aikoo elämänsä järjissään ja ilman itsemurhaa loppuun asti kulkea.

Monergismi on kyllä järkevä lähtökohta, koska me emme tiedä emmekä tule tietämään Jumalasta mitään muuta kuin oman puheemme. Praktisesti elettynä ja toteutettuna monergismi kuitenkin johtaa samantyyppiseen dilemmaan kuin skeptisismi Pyrrhonin tämän yrittäessä elää arjessa olematta varma yhtään mistään. Oppilaat pelastivat Pyrrhonin esim. jäämästä lähestyvän hevosvaljakon alle, koska tämä ei voinut luottaa omaan päättelyynsä/havaintoonsa lähestyvästä vaarasta.

Äärimmäinen monergismi kuten äärimmäinen skeptisismi johtaa siis absurdismiin. Siten myös Humen giljotiini [arvoja ei voi johtaa tosiasioista] on praktisesti absurdi kodinkone, jota tarvitsevat lähinnä englantilaiset, älylliseen kapea-alaisuuteen taipuvaiset luonnontiede-filosofit [he siirtyvätkin yleensä magiaan eli matematiikkaan, sillä aksiomaattiset tieteet eivät petä koskaan - - ad hoc you know - -].

Elämä saattaa ihan oikeasti olla absurdia, mutta absurdi ei silti voi toimia elämänkatsomuksena - paitsi psykoottisille [jotka silti monesti ovat mielestään rationaalisia] tai koomikoille [jotka ovat yleensä tosikkoja].

3
Barthia, jonka ajattelu hipoo yhtä paljon ateismia kuin teismiäkin, on joskus nimitetty 1900-luvun ainoaksi Jumalaan aidosti uskovaksi teologiksi, ja tämä määritys miellyttää minua erityisesti.

Usko ei milloinkaan ole erossa epäuskosta - ei teoreettisesti eikä emotionaalisesti.

Tällainen väite taas on liberaali-teologian rakkaus-mantraa hokeville täysin käsittämätöntä, koska heille on mahdollista uskoa [ja kaiken lisäksi yhtä aikaa] a) ihan älyttömästi, b) paljon, c) jonkun verran, d) hieman, e) ihan vähän - ja kaiken lisäksi sekä asiayhteydestä että tunne- ja tahtotilasta riippuen.

Hmm.

Mitenkähän 'emotivistinen' liberaaliteologi selittäisi uskovien naisten tunnetilojen vaihtelun kuukautisten aikana vaikuttavan heidän uskonnollisiin ynnä muihin vakaumuksiin.

Tätä pitää tietysti tutkia [joku englantilais-empiristinen nollatutkija sen vielä tekeekin] - josko vaikka joku päivä saisimme varmaa tietoa siitä, mitä nainen todella haluaa. - Samalla saamme lisätietoa liberaaliteologian kulttuuri-antropologisista perusteista, sillä vapaa sinkku-nainen on modernin liberaaliteologisen ihmiskäsityksen arkkityyppi - [Dionysoksen ja Jeesuksen vapaus on nimittäin liian itsetuhoista nykyajan liberaali-demokraattiselle ura-älyttärelle, jonka ongelmana ovat nimenomaan hullut miehet - -;\].
*
http://people.bu.edu/wwildman/WeirdWildWeb/courses/mwt/dictionary/mwt_themes_750_barth.htm
http://en.wikipedia.org/wiki/Karl_Barth
http://en.wikipedia.org/wiki/Liberal_Christianity
http://en.wikipedia.org/wiki/Louis_Althusser
http://fi.wikipedia.org/wiki/Hieros_gamos
http://en.wikipedia.org/wiki/Hieros_gamos
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kreikkalainen_mytologia
http://en.wikipedia.org/wiki/Greek_mythology
http://en.wikipedia.org/wiki/List_of_Greek_mythological_figures
http://www.netikka.net/mpeltonen/jeesus3.htm
http://en.wikipedia.org/wiki/Dionysus
http://fi.wikipedia.org/wiki/Dionysos
http://www.kingdavid8.com/Copycat/JesusDionysus.html
http://www.religioustolerance.org/chr_jcpa2.htm
http://www.historum.com/showthread.php?t=2246

Kysyvä ei eksy tieltä, mutta hän ei koskaan pääse perille, sillä hän ei tiedä eikä tule koskaan tietämään, minne on menossa

Kuvakielto on iskenyt tähän blogiin, joten tulen jonkun aikaa käyttämään yksinomaan kielikuvia/kuvakieltä näkyjeni visualisoimiseen ja välittämiseen.

1
Kaikki uskonnot ovat oikeastaan yhtä älyttömiä tai syvällisiä, koska uskontojen tärkein peruspilari eli reaalisesti olemassaoleva, tapahtumia ulkopuolelta arvioiva kriteeri [Jumala] on illusoris-imaginaarinen uskomus.

Myös ja nimenomaan tämän ulkopuolisen kriteerin puuttumisen vuoksi [muuna kuin deskriptiivisenä sattuma-välttämättömyys-pelinä] esim. karman laki on a-teistisessa buddhalaisuudessa tautologista triviaa, jossa ihminen ymmärretään yksinomaan tekojensa konemaisena agenttina.

Mutta pelkkä tekojen syy-seuraus-ketju ei anna mitään pätevää kriteeriä sille, miten pitäisi käyttäytyä päästäkseen nirvanaan. Deskriptio kun ei selitä, miksi meillä ylipäätään olisi jokin velvoite, preskriptio tai intentio pyrkiä yhtään mihinkään.

Buddhalaisuudessa on tässä mielessä, logiikan tasolla, puurot ja vellit sekaisin, joskin saatan kyllä ymmärtää miksi, koska subjektilla [eli Jumalalla] ei ole mitään virkaa siinä systeemissä - -.

Oleellisia painotuseroja uskonnoissa löytyykin lopulta vain subjektin ontologisen statuksen ja ihmisen tahdon vapauden suhteen. Pelastumiskaavat hieman vaihtelevat, mutta idea on on aina sama: pääsy pois täältä maanpäällisestä helvetistä.

Tosin juutalaisessa luomiskertomuksessa materiaa ei pidetä luojajumalan virheenä tai pahantahtoisuutena kuten gnostilaisuudessa ja platonismissa.

Jo materian positiivisuus osaltaan implikoi juutalaiseen monoteismiin sisältyvän tieteellisen ja utilitaristisen ateismin, kun taas islam ratkaisi tämän ongelman ajautumalla toiseen mahdolliseen monoteismin suuntaan eli lakiuskonnollisuuteen [se oli epäkäytännöllinen ratkaisu, josta seurasi enemmän ongelmia kuin hyötyjä].

Teologisista pohdiskeluista voi kyllä oppia paljon sekä psykologisesti että loogis-filosofisesti [ja kokonaisvaltaisemmin kuin tieteessä], mutta eiväthän ne pohdiskelut sinänsä mitään ratkaise, koska 'kauhea on jo tapahtunut: sisäinen ja ulkoinen ovat ihmisessä eronneet toisistaan [Heidegger]'.

Heideggerin ajatus merkitsee minulle analogisesti samaa kuin Jumalan ja ihmisen välinen ero, jota ei voi sovittaa mitenkään, ellemme sitten usko Jeesukseen välittäjänä ja pelastajana - Kristuksena.

Toisaalta juuri tämän vuoksi minä valitsen kristinuskon enkä buddhalaisuutta: koska se puhuu subjektista ja subjektin nihilistisestä tilasta/tilanteesta ihmisen ja Jumalan välisenä katkoksena ja/tai jännitteenä.

Subjektin kysymisen [ylipäätään kaiken reflektion] mahdollisuus ja paradoksi syntyy nimenomaan äärimmäisestä jännitteestä ja/tai katkoksesta Jumalan [todellisuus, oleminen absoluutti, ikuisuus jne.] ja ihmisen välillä.

Paradoksi  on siinä, että kysymisen mahdollisuus kumoaa aidosti oikean vastauksen mahdollisuuden [synteettisenä eli empiirisenä apriorina] jo senkin vuoksi, että jos vastaus olisi olemassa/annettu, kysymys olisi aina jo turha [paitsi loogisissa päättelyissä, jotka tietenkin ovat joko tautologiaa tai pyörivät kehässä elleivät sitten sitoudu johonkin auktoriteettiin - Jumalaan tai tiedeyhteisöön].

Me kysymme ja olemme subjekteja, koska emme tule milloinkaan tietämään - - . Tietämättömyys [negatiivinen tieto] mahdollistaa subjektiuden - ei mikään [positiivinen] tieto.

Sen sijaan siellä, missä Jumalan ja subjektin välillä ei ilmene ontologista kuilua, ovat asiat ontologisesti ongelmattomia [ikäänkuin kunnossa] eikä siellä pitäisi puhua subjektista yhtään mitään - kuten ei Jumalastakaan - ei suhteellisessa tai missään muussakaan mielessä.
..........
Buddhalaisuuden 'suhteellinen minuus' ei sano minulle käsitteellisen ajattelun tasolla mitään [ja ei-käsitteellistä ajattelua voi pitää lähinnä oxymoron'ina], vaikka ymmärränkin, että sillä tarkoitetaan puhtaasti fenomenaalista entiteettiä.

Silti subjekti on hiukan enemmän kuin pelkkä 'haihtuva ilmiö', koska se ainoana olentona tässä tunnetussa todellisuudessamme pystyy kysymään kysymisensä mieltä kysyjänä: - siis sellaisen kysymyksen, jonka mielekkyys on vähintäinkin kyseenalainen ja itse asiassa täysin tarpeeton sen evoluution kannalta, joka ihmisen on synnyttänyt.
........
Suosittelisin buddhalaisille jälleen seuraavaa maksiimia: Mistä ei voi puhua käsitteellisesti selkeällä tavalla, siitä pitää vaieta - lopullisesti.

Wittgenstein tosin tarkoitti käsitteellisellä selkeydellä Tractatuksessa luonnontieteellisten käsitteiden semanttista verifioitavuutta, mutta minulle 'riittää' oikein hyvin kantilais-hegeliläinen [transsendentaalis-dialektinen] rationalismi.

Sitäpaitsi Wittgenstein tajusi ja myönsi nopeasti, ettei mainittu vedenpitävä tieteellis-semanttinen verifikaatio ole mahdollista kuin metafysiikkana. Semantiikkaa ei voi ilmaista propositionaalisessa muodossa vaan se jää lausumattomaksi.

Tietenkään luonnontiede ei tarvitse mitään semantiikkaa toimiakseen [päinvastoin]: kunhan vain mittaillaan, lasketaan ja kuvaillaan - siinä kaikki.

[Mutta tällainen maailmankuva on ajattelun pinnallisuudessa ja köyhyydessä ainakin  minulle paitsi 'boring as hell' myös kuin market, jossa myydään jotain taas kerran uutta cocacola-merkkiä tai kuin lääketehdas ( kuin Aalto-yliopisto erotuksena oikeasta tieteestä), jossa kehitellään naisille omaa viagraa lääketieteellisiin syihin vedoten (vrt. huumekauppa)].

2
Jos predestinaatio hyväksytään, kuten kalvinismi tekee, ne, jotka korottavat oman menestyksensä merkiksi pelastettujen joukkoon kuulumisesta, tekevät pilkkaa paitsi dogmistaan myös Jumalasta.

Toki predestinaation Jumala on ikäänkuin ihmisiä kiusaava kusipää, koska hän on valinnut pelastuvat jo etukäteen, eikä kukaan [ainakaan uskova] luultavasti voi elää ahdistumatta tilanteessa, jossa on mahdotonta tietää yhtään mitään omasta [kuten ei muidenkaan] pelastumisesta tai vaikuttaa siihen.

Tässä mielessä karman lähtökohta on lähellä kalvinismia: ei tiedetä, mutta uskotellaan, että tiedetään edes jotain pelastukseen johtavasta tiestä [höpöhöpö sanon minä].

Silti jotkut pelastuvat predestinaatio-opin mukaan, ja silti jotkut kai pääsevät nirvanaan karman lain jättilottopotin osuessa kohdalle.

Mutta koska on sietämätön ajatus, etten itse ehkä pelastukaan, niin yhtäkkiä pelastus selitetäänkin riippuvaiseksi omien tekojen menestyksellisyydestä. Buddhalaisuus taipuu samaan ajatukseen, vaikka karminen lottomylly lopulta pyörittääkin kohtaloani, miten tahtoo.

Tällä tavoin äärimonergistinen predestinaatio kääntyy pelagiolaisuudeksi ja karman laki onnekkaasti [fatalistisesti] jälleensyntymän kiertokulun loppumiseen [huonompiakin silmänkääntötemmuja on toki nähty - haha].
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Trooppi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ikonoklasmi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Fenomenalismi