Hyödytöntä vapautta kadotetun rakkauden raunioilla

Kirjoitettu kommentiksi Tapsa P:lle päreessäni Mummosta ja Iineksestä.
(Kielimafia rakensi uusiksi S:n -70-lukua kuvaavan kappaleen - viimeksi 3.1. - - Valitan, että tämä päre ei täytä ainakaan omia lauseopillisia kriteereitäni.)
*
Tapsa P kirjoitti mm.:
'Kaikki tällaiset ovat järkiperäisiä selityksiä asioille [parisuhteen kariutuminen], joita ei voi järkiperäisesti selittää.'
*
En minä ainakaan vakavissani mitään 'järkiperäisiä' selityksiä suhteen kariutumiselle esittänyt. Luit nyt joko tahallisesti tai tahattomasti liian tosikkomaisella tavalla tekstiäni.

Seuraava tarina on kuitenkin niin tosi kuin olla voi.

Koska et tunne asiaa, ja jotta hahmottaisit tapausten kulun oikein, kertaan nopeasti tiivistäen S:n ja minun välisen, 'ensimmäisen ja toisen sotatilan' vaiheet. Siitä voit sitten päätellä, mikä mahdollisesti on järkevä selitys eroomme.

S. osa 1, alkoi jo aikoinaan lukion luokkabileissä, yhdessä isossa, vanhassa hirsisessä loma-asunnossa/entisessä ladossa joulukuussa 1970 jossain Luumäen lähellä.

S:n poikaystävä P. oli silloin armeijassa. - - - Kävi kuitenkin niin, että minun kadottuani S:n tyrmistykseksi yhtäkkiä 1½ vuotta myöhemmin lukiosta syistä, joita en täysin ymmärrä itse vieläkään, S. ryhtyi sekavassa mielentilassa uudelleen seurustelemaan tuon lapsuuden ystävänsä kanssa, ja he menivät naimisiin, vaikkei S. P:tä omien sanojensa mukaan koskaan todella rakastanutkaan. Heille syntyi kaksi poikaa -70-luvulla, joista nuoremman näkövammaisuus osaltaan ja P:n uusi ihastus, jonka kanssa hän petti S:a jo ennen nuorimman syntymää, aiheutti avioeron.

Osa 1 kesti oudosti pätkien (la donna e mobile - ainakin tässä tapauksessa) kevääseen 1972, kunnes minä siis keskeytin päivälukion ja kirjoittauduin mielisairaalaan ½:n vuoden ajaksi harjoittelijan nimikkeellä.

Toisin sanoen häivyin Inkeroisten (Anjalankoskea) lukiosta ja kotoani, eli jätin sekä S:n että äitini. S:n vähän yli 20:ksi vuodeksi. Äidistä en kuitenkaan päässyt koskaan eroon 1-2-vuotta pitemmäksi ajaksi.

S. osa 2, alkoi viimein monien hullujen vuosien ja monen epäröivän harkinnan tuloksena helmikuussa 1994 ja lopullisesti käytännössä lämmittelyvaiheen (100 sivua A4-kirjeitä meikäläiseltä ja kymmeniä tunteja puhelimessa 'voi kun mä olisin sun luona'-episodin) jälkeen toukokuun lopulla samana keväänä.

Yhteisen elämän aikaa kesti yli 8 vuotta (1994-2002).

Viimeiset 3½ vuotta asuimme erillään 2 kilometrin päässä toisistamme mutta emme suinkaan eronneet vaan näimme toisiamme miltei päivttäin. Joskus asuin viikkokaupalla S:n luona - etenkin kesäisin hänen siirtolapuutarhamökillään.

Talvella 2002 muutin pakkotilanteessa Kotkasta Helsinkiin opiskelun, työn ja työsuhdeasunnon perään. Olin päässyt valtiotieteelliseen melkein 100:lla Hesan vaatimuksin tehdyillä opintoviikoilla (plus kahden muun yliopiston arvosanoja) ja töihin Hesperian sairaalaan kaikkein viimeisimpänä sijoitetulle, lakkautetun Nikkilän sairaalan, osastolle.

Tarkoituksemme ei S:n kanssa edelleenkään ollut erota. Päinvastoin - jatkaa yhdessä vaikkakin jonkun aikaa vähän pitemmän etäisyyden päästä.

Mutta.

S. osa 2 sai myöhään eräänä iltana toukokuun lopulla 2002 itsekkään, pateettisen ja hiukan aggressiivis-sadistisen kännipuhelinsoittoni johdosta sellaisen iskun/haavan, että suhteemme ei siitä enää koskaan toipunut varsinkaan, kun en pitänyt S:lle antamiani lupauksia Kotkassa käymisten suhteen pitempien vapaapäiväjaksojeni aikana.

Kun soitin S:lle hänen jo tultuaan koulusta kotiin seuraavana päivänä, tarkoituksenani pyytää anteeksi ja kysyä (en muistanut ryöpytyksestäni kuin pahimmat kohdat), miten myrkyllisillä jutuilla olin tarkkaan ottaen myöhään edellisenä iltana häntä 'viillellyt', puhelimesta kuului vain lähes hysteeristä ja onnetonta itkua.

En kestänyt sitä itkupuroa kolmea minuuttia kauempaa vaan katkaisin puhelun. Järkytyin itse tosi pahasti kyynelten valuessa silmistäni muistaessani S:n sydäntäsärkevän parkumisen (sitä se oli!). Olen siitä lähtien pitänyt itseäni tämänkin temppuni johdosta lähes sikamaisena tyyppinä.

Soitin S:lle tämän katastrofaalisen puhelun jälkeen vielä yli kymmenen kertaa seuraavien vuosien aikana, mutta vuoden 2002 lopulla sain takaisin mm. kaikki valokuvani, ja S:n viimeisimmässä tekstiviestivastauksessa minulle toukokuulta 2004 luki:

'Meidän tarinamme ei toistu. Minä olen onnellinen elämässäni nyt.' S:n olisi pitänyt tietysti kirjoittaa: meidän tarinamme ei ala kolmatta kertaa uudelleen.

Tuo tekstiviesti minulla on puhelimenikin vaihtumisesta huolimatta yhä vielä sim-kortillani.

Sähköpostia lähettelin S:lle toissavuoteen asti hänen Kotkan kaupungin virkamailiinsa. Ainuttakaan vastausta en ole saanut takaisin.

Puhelimessa olen kuullut hänen ääntään viimeksi toissavuoden elokuussa. Yleeensä S. ei vastaa soittoihini, ja tämäkin kerta taisi olla vahinko (hän luuli kai, että jonkun oppilaan vanhempi soittaa), mutta ne hänen muutamat sanansa ennenkuin puhelu katkaistiin, kertoivat jostain muusta kuin aivan täydellisestä välinpitämättömyydestä tai edes avoimesta vihasta minua kohtaan.

Muista siis Tapsa koko ajan, että tämä tarina on tosi. Minä en ole satuillut tuumaakaan ylimääräistä tätä kirjoittaessani. Ellei nyt tuo viimeisin eli puhelun tulkinta sitten ollut henkilökohtaista 'toiveajatteluni'.

Mutta minä tunnen S:n äänen eri sävyt ja hänen puhetapansa emotionaalisen 'virityksen tai ilmapiirin'.

Entä miksikö jätin S:n? En ainakaan toisen naisen takia. Mieluumminkin viinan ja toisaalta omien kiireitteni takia. Työ, opiskelu, alkoholi, ihmissuhde. Siinä ketjussa on ainakin yksi tekijä liikaa. Ja sen tekijä oli ihmissuhde - - - tai minä valitsin ihmissuhteen.

Entä miksi kerron näitä melko yksityisluonteisia tosijuttuja minun ja S:n suhteesta täällä blogeissa? En osaa vastata tuohon lyhyesti. Mutta syy lienee sama kuin siihen kysymykseen, miksi säilytän edelleen S:n viimeistä tekstiviestiä kännykässäni.

Minä rakastan sitä naista - edelleen. Olen rakastanut joulukuusta 1970 lähtien ja tulen rakastamaan niin kauan kuin vielä elän.

On silti ilmeisen selvää, ettemme voi enää kolmatta kertaa mennä yhteen tai alkaa tavata toisiamme ikäänkuin seurustelisimme tai eläisimme parisuhteessa.

Minä en saa S:lta enää anteeksi sanomisiani, tekemisiäni ja/tai tekemättä jättämisiäni. Rikoinhan sopimuksen, jonka mukaan lupasin jatkaa hänen kanssaan kuten aiemminkin - aluksi Helsingissä asuen ja saattaen päätökseen opiskeluni ym. asiani. Sitten mahdollisesti takaisin Kotkaan muuttaen.

Suhde S:n on 99%:lla varmuudella lopullisesti ohi - loppu - kaput.

Olet kuitenkin Tapsa oikeassa siinä, ettei tuon suhteen loppumista voi definitiivisesti ja pätevästi selittää järkiperäisellä tavalla.

Joka tapauksessa minä lopetin sen tai ainakin puolitahallisesti ja hyvin tietoisesti aiheutin sen loppumisen, ja seuraava väite on mielestäni edelleen paras perustelu tai selitys - jossain määrin - tai ei! - enemmän: kun puhutaan minun suhteestani S:n: - erittäin suuressa määrin vastoin tahtoani.

Valitsin täydellisen ja lopullisen vapauden, johon olin oikeastaan pyrkinyt koko elämäni ajan ja aina jossain määrin vastoin tahtoani, koska en ole sisimmästäni täysin erakkomainen hörhö vaan koen ainakin nykyään suurta tyydytystä kommunikoidessani sellaisten ihmisten kanssa, joita en avoimesti inhoa.

Ja oikeastaan en inhoa todella avoimesti edes Takkirautaa, vaikken haluakaan kommunikoida hänen kanssaan.

Entä mitä muuta tämä 'vehtaamiseni' täällä Mummon Iineksen, HG:n - aiemmin Merin jne. kanssa on kuin yritystä luoda virtuaalitasolla sellainen fantasia, joka kompensoi minulle erittäin voimakasta tarvettani elää ihan tavallista ja turvallista perhe-elämää sellaisen naisen ja ylipäätään sellaisten ihmisten kanssa, joita koen rakastavani, ja joiden koen rakastavan minua.

Ei tuohon 'vehtaamiseen' sen monimutkaisempaa selitystä ole olemassa - eikä edes tarvita.

Miksi en sitten etsi reaalielämästä ihmistä, jota rakastaa? Miksi haluan elää pikemminkin virtuaalitodellisuudessa ja fantasiassa?

Ensinnäkin - minä jo sanoin rakastavani erästä naista edelleen. Ehkäpä rakastan paria kolmea muutakin. Mutta varma en voi olla kuin tuosta yhdestä. Ja se riittää. Enhän ole enää mikään 25-vuotias, yksinomaan hormoniensa vietävissä oleva 'evoluutio-automaatti'.

55-vuotiaana, fyysisesti puoliromuna, fantasiaa, fiktiota ja filosofista dialektiikkaa arvostavana sekä osittain jopa hallitsevanakin eläkeläisenä olen hyväksynyt, että puoli-erakkomainen - selibaattissa vastoin tahtoaan eläminen - on minulle paras vaihtoehto ennen kuolemaa.

Vaikka heti perään onkin aivan pakko tunnustaa ihan suoraan ja vilpittömästi, ilman rationalisointeja, että kaikesta väistelystä ja epäsosiaalisuutta viestivistä kommenteistani huolimatta haluaisin tavata eräitä teistä blogiystävistä ihan face to face - - - joskus, jossain - ja ilman mitään sen kummempia taka-ajatuksia tai motiiveja.

Vielä 3-4-vuotta sitten asenteeni oli paljon jyrkempi ja erakkomaisempi, mutta viime kesä ja syksy muutti ihmissuhdeasenteitteni 'konstellaatioita' merkittävästi.

Sinä et M. todellakaan tiennyt, mitä minulle teit (hymiö).

'Pakotit' minut suuntautumaan ulospäin - kohti maailmaa ja ihmisiä samalla, kun löysin yhä enenevässä määrin uskallusta tehdä päreitä vain omilla ehdoillani ja kirjoittaa yhä enemmän fiktiota - vapaammalla ja itsenäisemmällä tyylillä ja asenteella.

Paradoksaalista kyllä sinä 'itsemurhakadidaatti' ikäänkuin houkuttelit minut - ikuisen pessimistin - suuntautumaan kohti elämää juuri silloin, kun kuolema jo alkoi ja yhä enenevässä määrin alkaa tuntua entistä luonnollisemmalta ja itsestään selvemmältä asialta oma elämän alkaessa lähestyä pikku hiljaa rajapyykkiä, jossa kuulemma muututaan ikäihmisiksi, vanhoiksi ja lopulta vanhuksiksi - ellei kuolema sitä ennen ehdi korjata ihmistä veks täältä elämän puolelta.

Kyseistä muutosta omassa persoonassani ja oman elämäni tässä vaiheessa kutsuisin vielä kerran ihan aidosti paradoksaaliseksi: miltei eksistentiaaliseksi hypyksi, absurdiksi eleeksi, joka antaa yhä vielä halun elää ikäänkuin uskoisin yhtäkkiä Jumalaan eli/tai johonkin Korkeampaan Voimaan.
*
Mutta tämä tästä. Sillä jos nyt vielä jatkan, alan kirjoittaa liian profeetalliseen sävyyn, vaikka minulla ei ole minkäänlaisia profeetallisia näkyjä tai viestejä julistettavana.

Minulle riittää se, että voi ajatella rakastavansa jotain ihmistä, ja että voi toivoa itse saavansa spontaania vastarakkautta tuolta rakastetultaan. Se riittää elämän tarkoitukseksi. Vaikka se jäisi pelkästään ajatukseksi, fiktioksi - sekä kauneimmaksi että kiihottavimmaksi fantasiaksi.

Minulta voidaan viedä kaikki muu, mutta ajattelua ja mielikuvitusta on mahdoton riistää keneltäkään. Vapauteni on yhtä ääretöntä ja ikuista kuin se on hyödytöntä. Eihän se muutoin vapautta olisikaan...

Ovatko kognitiiviset kykymme luotettavia?

Kommentti amartonille edellisessä päreessäni "Biologiaa ja retoriikkaa".
*
Julkaisen tämän päreenä sen vuoksi, että sain siihen/siinä tällä kertaa melko vaivattomasti kiteytettyä yhden olennaisimmista kritiikeistäni, joita olen 'naivia' naturalismia vastaan jatkuvasti esittänyt - hylkäämättä kuitenkaan naturalismia tiedon hankinnan metodina.
*
amarton sanoi...
mitä uskot rauno biologian antavan filosofiallesi?
*
Filosofiseen saivarteluun taipuvainen ei voi ohittaa biologiaa, koska filosofi(kin;) tarvitsee empiiristä tukea tai falsifioijaa ajatuksilleen ja argumenteilleen.

Filosofia ei siis ole pelkkää muodollista päättelyä vailla empiiristä sisältöä, vaikka historiallis-etymologis-genealoginen lähestymistapa kykeneekin avaamaan myös luonnontieteellisten käsitteiden merkitysrakenteita - paljon paremmin kuin itse luonnontieteilijöiden 'oma' tieto tai itseymmärrys.

Biologi ei voi ohittaa filosofiaa sen vuoksi, että biologit liikkuvat argumentatiivisesti ja käsitteellisesti niin spesifillä alueella, että heille tulee jatkuvasti muistuttaa niistä ajattelun ja argumentaation ehdoista, joiden vallitsessa heidänkin teorioitaan on ylipäätään mahdollista käyttää.

Tämän transsendentaaliargumentti-oletukseen viittaavan ehdon olemassaolon monet biologit kuitenkin kieltävät ja väittävät, että biologia (kuten fysiikka) tulevat toimeen 'omillaan' - oman kokeellisen menetelmänsä ja metodinsa puitteissa.

Eivät tule - ainakaan silloin, kun ryhdytään kysymään havaintokyvyn ja siten havainnon luotettavuuden perustelua ja tekemään induktiivisia yleistyksiä, jotta voitaisiin dedusoida esimerkiksi moraaliin liittyviä väittämiä.

Sitäpaitsi joku Stephen Gouldin 'sattuma-teorian' sekä dawkinsilais-darwnilaisen adaptionismin ja gradualismin ehkä näennäinen kiista ainakin biologian metodioletusten kannalta osoittaa kuitenkin, että myös biologian tieteenteoriaan voi sisältyä ja syntyä aksiomaattisiksi (itse darwinsilaisen teorian perustaan) muodostuvia 'halkeamia', jotka uhkaavat murtaa sen perimmäisiä oletuksia evoluutiosta.

Ja näin on siis perimmältään siksi, etteivät biologit kuten eivät ketkään muutkaan tieteenharjoittajat pysty todistamaan havainnon luotettavuutta havainnosta itsestään käsin.

Gould ja Dawkins tekivät erilaisen tulkinnan siitä, miten tulee suhtautua tosiasiaan, että meiltä puuttuu dokumentteja esimerkiksi dinosaurusten sukupuuttoon kuolemisen syistä, ajankohdasta ja nopeudesta.
Dawkins väitti osittain uskottavasti, että kyse on vain tietojemme puutteellisuudesta, mutta Gouldin sattumateoria - ilmeisesti vastoin Gouldin omia intentioita - implikoi myös mahdollisuuden (ja tästä Dawkins on harmissaan), jonka mukaan on perusteltua väittää, että havaintotietomme ei yksinkertaisesti riitä selittämään ja ymmärtämään tapahtunutta.

Evoluution kehitys jää arvoitukseksi tai mysteeriksi, jolle löytyy uskottavin selitys vain älykkään suunnitelijan suunnitelmassa.

Ottamatta kantaa älykkään suunnittelijan olemassaolon mahdollisuuteen väitän kuitenkin edelleen transsendentaaliargumentaation hengessä, että alkaessamme kysyä tietämisen mahdollisuuden ehtoja, emme kuitenkaan kerta kaikkiaan voi välttyä ottamasta kantaa siihen, miksi uskomme, että havaintomme ovat luotettavia.
Jos ja kun sen teemme, olemme väistämättä päätyneet maailmankatsomuksellisten ongelmien ääreen - vaikkemme transsendentaaliargumenttia noteeraisikaan. Ja tällaisia ongelmia ei ratkaista tieteen menetelmillä eikä tilastoilla.

(Kierkegaard tosin ehti jo aikanaan sarkastisesti ehdottamaan, että äänestäisimme totuudesta...ja niinhän me olemme länsimaissa ja niiden mallia soveltavissa demokratioissa tehneetkin. Menestyksekkäästi..(?)

Yksinkertaista mutta niin helvetin vaikeaa tajuta tai myöntää etenkin reduktionistien taholta!

PS. Eipä muuten Darwinkaan ollut aina kovin optimistinen oman havaintotietokykynsä luotettavuuden suhteen.
Tarkoitan siis luotettavuudella nyt sitä kykyä, mikä tekee havainnon sellaisenaan meille luotettavaksi, en itse kokeellisesti saavutettua tietoa ja sen soveltuvuutta aiempiin ja vallitseviin, tiedon analysoituihin (teoreettisiin) kasautumiin.

Tilastotkaan eivät pelasta meitä tältä kognitiivisiin kykyihimme liittyvältä funfamentaaliselta ongelmalta, koska ne joka tapauksessa perustuvat aina jo oletukseen havaintokyvyn luotettavuudesta.
Tilastolliseen kausaliteettiin luottaminen on siten enintään matemaattisesti sofistikoitua jälkiviisastelua; - ehkä itsessään varsin pätevää ja uskottavaakin, mutta ei koskaan perimmäisesti pätevää (validia).

PPS. Alvin Plantingan mukaan naturalismi ei voi taata tai todistaa kognitiivisten kykyjemme ja siten havaintotietomme luotettavuutta, mutta teismi pystyy, koska se ei ajaudu tämän kysymyksen suhteen täydelliseen skeptisismiin, noidankehään (circulus vitiosus) ja siten ateismiin tai nihilismiin (joka on luku sinänsä).

Mutta on sitten jo toinen juttu, mitä Plantinga tarkoittaa Jumalalla, jonka olemassaolon ja johon uskomisen kautta tietomme olisi erityisellä tavalla taattua (warranted), varmaa ja luotettavaa.
Joka tapauksessa plantingalaisen teismin korollaari on usko evoluution älylliseen suunnitelmaan, jonka takana on Suunnittelija: Jumala.

Uskon, jotta ymmärtäisin. Toisin sanoen kyseessä on ymmärrykseen pyrkivä usko. Siinä sitä haastetta naturalisteille ja (meille ;) nihilisteille.