Skeptisiä huomautuksia

Tässä kirjoituksessa on aiheainekset ainakin kolmeen päreeseen, mutta en jaksa tai viitsi ryhtyä työstämään niitä tämän enempää. Tarkennan ainakin luvun II hyve-etiikka ja asennetyyppi-/asennestrategia-aihetta joskus myöhemmin.

.

I

Valkea kirjoitti: Moraalia ei voi erottaa implisiittisistä ja eksplisiittisistä tunteista, ne ovat olennainen osa moraalin muodostamista. Sinä, Rauno, olet siitä äärimmäinen esimerkki. Sanon tämän vain toteamuksena, sinun tunteesi moraalisissa tuomioissasi tai moraalisissa puolustamisissasi ovat äärimmäisiä, ja ne tulevat ilmi monista kirjoituksistasi. - - Toivon, että jatkat asian kommentointia oman blogisi puolella (tai lopetat asian käsittelyn tähän).

.

1

On varmaankin järkevämpää, että jatkan kommentointia [entiseen tapaan] omassa blogissani, sillä ne kohdat ja asiat, joissa olen taipuvainen pitämään Valkean ajatuksia jossain määrin hyvinkin perusteltuina, menettävät kuitenkin uskottavuuttaan, kun ryhdytään käsittelemään kahta perustavanluontoista asiaa, joista toinen muka legitimoi toisen. Nämä asiat ovat usko tieteen auktoriteettiin ja endogamia. Minä en anna tieteelle sitä tiedollista auktoriteettia, jonka pohjalta Valkea puolustaa esim. endogaamista yhteisökäsitystä. Syyt ovat sekä historiallisia että filosofisia. Tiede on ensiksikin jatkuvasti kehittyvä tutkimusalue ja diskurssi, niin metodiensa, tutkimusvälineittensä että tulostensa suhteen. Toiseksi, tiede ei voi tai ainakaan sen ‘ei pitäisi voida’ [metodisten sitoumustensa vuoksi] tutkia pätevästi sellaisia ilmiöitä, jotka eivät ole redusoitavissa neutraaleiksi havainnoiksi. Vastaväitteenä sanotaan, että eihän tiede voisi tämän ehdon puitteissa tutkia juuri mitään, ainakaan psykososiaalisiin ilmiöihin liittyvää, koska ne sisältävät aina jo arvottavan havainnon lähtökohdakseen. Juuri näin. Mutta silti tiede tutkii ja ‘vaatii’ saada itselleen eksakteimman tiedonhankinnan auktoriteetin aseman. Tämän aseman minä kyseenalaistan ja voin perustella kritiikkiäni epäsuorasti esim. sillä, että psykologian kolme valtavirtasuuntausta: skinneriläinen behaviorismi, kognitiivinen tutkimus ja psykoanalyyttisesti orientoitunut ihmiskäsitys, eivät kerta kaikkiaan pysty jakamaan keskenään edes samanlaista käsitystä rationaalisista käytännöistä eli siitä, miten järkeä tulee käyttää ihmistutkimuksessa. Näiden kolmen suuntauksen ihmiskäsitykset eroavat siten myös radikaalisti toisistaan. Vaaditaanko minua nyt luottamaan vain yhteen näistä ihmiskäsityksistä ja tutkimussuuntauksista vai onko uskottava niitä kaikkia, mitä positiota voisi nimittää vaikka praktisen järjen sisäiseksi dissonanssiksi ellei vielä perustavammaksi ‘sekaannukseksi’.

.

2

Vaikka voidaankin tieteellisesti osoittaa esim. joitain endogamiaan liittyviä faktoja, ei ole tieteellisesti lainkaan yhtä selvää [hyväksyttävyydestä puhumattakaan], että näiden faktojen pohjalta voitaisiin osoittaa endogamian ‘hyödyt ja haitat’ yhteiskunnan rakenteistumisessa. Silloin kyseessä ei olisi enää mikään tieteeseen perustuva johtopäätös vaan enemmän tai vähemmän intressivetoinen arvovalinta, joka kuitenkin hakee avoimesti oikeutustaan tieteen esittämistä sinänsä neutraaleista tosiasioista. Arvoista ei voi johtaa tosiasioita, ei ainakaan tieteellisesti tai sitten tiede on eksplisiittisesti poliittinen strategia. On kuitenkin ‘muita tapoja’, joilla tosiasioista kyllä/tietenkin voidaan johtaa arvoja. Tämä on yksinkertaisimmillaan se, mitä haluan sanoa.

.

3

Lyhyesti ja kärjistetysti, kyse on siitä, ilmentävätkö tieteelliset tulokset, ja missä määrin, implisiittisten tai eksplisiittisten ~ tiedostamattomien tai tietoisten ihmiskäsitystemme mukaisia asenteita – siis tunteitamme ja odotuksiamme, joiden varaan käsityksemme hyvästä ja huonosta, oikeasta ja väärästä rakentuu. On selvää, että ne ilmentävät ja tässä olen samaa mieltä Valkean kanssa, mutta eri mieltä mahdollisuudesta käyttää näistä asennetyypeistä saatua tietoa perustelemaan, perustamaan ja rakenteistamaan jotain tiettyä yhteisötyyppiä ainakaan laajemmassa mittakaavassa. Tosin Valkea ei, järkevää kyllä, edes pyri esittämään mitään/jotain yhteisömallia, joka soveltuisi kaikille tai edes suurimmalle osalle ihmisiä, joten minun on varottava rakentamasta olkiukkoa hänen lähtökohtiinsa liittämistäni olettamuksista [ehkä en siinä varomisessa taida aina onnistua, mutta olenpahan tietoinen sen mahdollisuudesta].

.

II

.

1

Asennetyypeillä tai asennestrategioilla on nykyaikana samantyyppinen  tehtävä kuin hyveillä antiikin filosofiassa [siis rationaalisessa idealismissa, joka oli pohjimmiltaan etiikkaa käsitteen laajimmassa merkityksessä]. Tietenkään tämä rinnastus tai analogia ei ole täysin pätevä, koska tunne- ja asennetyypit ovat kognitiivisen psykologian ‘empiirisiä fiktioita’, kun taas hyveet olivat antiikin teleologisessa etiikassa [ja katolisen kirkon virallisessa filosofiassa, tomismissa, yhä nykyäänkin] luonteen ‘olemuksellisia’ ominaisuuksia tai sellaisia ‘annettuja’ valmiuksia, joista voi kehittyä valmiutta kehittämällä ‘hyve’ oikeissa olosuhteissa ja ohjauksessa.

.

2

Jos hyve-etiikkaa ei voinut erottaa hyvän elämän tavoitteesta tietyssä yhteisössä, niin mikä sitten tekee määrätyistä tunteista tai pikemminkin asennestrategioista ‘legitimoituja’ tai ainakin toivottavia modernissa maailmassa? Ei ainakaan tiede, sillä sen instanssin ja auktoriteetin, jonka pitäisi tietyt asenteet oikeuttaa, on oltava [ainakin hyve-eettisen hyvän elämän merkityksessä] samalla myös kulttuurinen ‘kasvualusta’, joka niihin kasvattaa. Juuri tämä tehtävä kaikkinensa on modernina aikana enemmän kuin vaikea, ellei mahdoton [*], koska maailma on globalisoitumassa: kulttuurit pirstoutumassa ja sulautumassa, eikä tiede voi tietenkään korvata yhteisöllisyyttä, senkään vuoksi, että tiedeyhteisö ei ole kokonainen elävä kulttuuriorganismi vaan pelkkä tutkijaryhmien kolleegio. Tiede ei ole kasvattajien ja kasvatuksen [etiikan] vaan tutkijoiden ja tutkijaryhmien ‘työmaa-alue’. Tutkijat työskentelevät tieteellisen tutkimusmetodin puitteissa kukin vain omaa ‘aluettaan’ havainnoiden, mittaillen ja testaten.

.

3

Antiikin Kreikan paidea-merkityksessä ymmärretty kasvatustehtävä oli osa kaikkea kulttuuria, myös tiedettä, mutta jos kasvatus ymmärrettiin Ateenassa n. 400 ekr. paljon kokonaisvaltaisemmin kuin nykyään, myös käsitys tieteestä oli antiikissa hyvin toisenlainen kuin modernissa maailmassa. Tässä ‘tekhne’ksi ymmärrettynä tiede [taito] oli antiikissa sekin yksi kosmoksen harmonian [tai logoksen] ilmentymä ja heijastuma. Nykyään tiede sen sijaan on ‘pelkästään’ havainnon mittaamista vailla mitään ontologista sisältöä. Mutta ilman kokonaisvaltaista ontologiaa [nyky]tiede on kasvatuksen suhteen yhtä ‘avuton’ kuin elämästä ‘rationaalista ja/tai tieteellistä’ tarkoitusta etsivä ilman Jumalaa, Platonin ‘ikuisia ideoita’ tai Aristoteleen metafyysis-biologista teleologiaa.

. 

[*] Alasdair MacIntyre saattaa avata silmiämme näkemään, miten vaikea mutta yhtä kaikki todellinen ja miltei pakottava tämä ongelma etiikan kannalta katsottuna nykyään on [esim. ‘After Virtue’, “Whose Justice? Which Rationality?”, ‘Three Rival Versions of Moral Inquiry’. – Charles Taylorin ja David Bentley Hartin käsitykset rationaliteeteista on samankaltainen kuin MacIntyrella, joka on itse asiassa molempien tunnustama vaikutteiden antaja tässä asiassa].

.

III

Edellisessä osassa kuvaillun asiaintilan tunnistamatta ja problematisoimatta jättäminen implikoi niin Valkean kuin Ironmisstressinkin ajattelun perimmäisen sisäisen ristiriidan. Valkean sen vuoksi, koska hän ei ilmeisesti halua tunnustaa, että Jumalan ja modernin tieteen välinen kytkös ei itsessään ole tieteellisesti oikeutettavissa tai että Jumalalla ei voi perustella tieteellisiä faktoja käyttämättä kahta eri rationaliteetti-perinnettä yhtäaikaisesti [= ajattelun sisäinen ristiriita, joka pitää ymmärtää ja tunnustaa ennen kuin jatkaa argumentointia]. Ironmistress taas ajattelee [Valkean tavoin], että tiede itsessään ohjaa meitä oikeaan suuntaan evoluution kehityksessä. Hehheh. Niin varmaan ohjaa. Evoluution perspektiivistä se, mikä tapahtuu, on itsestään selvää, koska se tapahtuu jne. Mutta trivia,  tieteellinenkään, ei muutu edes preferenssiksi, arvoista nyt puhumattakaan, ellei tehdä naturalistista virhepäätelmää tai ryhdytä lobbaamaan omaa valtastrategiaa parhaana evoluution ‘suuntana’. Ironmistress sortuu juuri siihen, mitä haluaa henkeen veren välttää: arvojen ja tosiasioiden sekoittamiseen keskenään tavalla, jonka hän siis itse jatkuvasti pyrkii kieltämään. Joko hän ei ymmärrä sisäistä ristiriitaansa tai sitten hän ei vain sitä halua tunnustaa. Karman lakeihin ja muihin horoskooppeihin verrattavissa oleviin huuhaa-höpötyksiin vetoaminen todistaa vain entistä vahvemmin, että hänellä on ainakin taipumuksia tiedeuskovaiseen sosiaalidarwinismiin. Eräänlaista sosiaalipornoa, sanoisin. Duunia Ironmistress kuitenkin jaksaa juttujensa eteen tehdä, siitä vilpitön hatunnosto.

.

IV

Joka haluaa kritisoida minua osuvasti, kysyköön: milloin myös [humelainen] skeptisismi muuttuu akateemiseksi fundamentalismiksi, ellei peräti varsin valheelliseksi ja jopa taikauskoiseksi näkemykseksi? Pyrhhonilainen eli ‘käytännön’ skeptisismihän sen sijaan jo itsessään on silkka mahdottomuus. Ilman terveeseen järkeen perustuvaa luottamusta ennakoiviin arvostelmiin,  elämä muuttuisi kaoottiseksi. Tosiasioiden ja arvojen välistä loogista eroa painottavaan skeptisismiin ‘fundamentalismi-kritiikki’ osuu etenkin silloin, kun halutaan osoittaa moraalisten arvostelmiemme ajallis-historiallinen ja traditiosidonnainen luonne. Kyse on myös erilaisista rationaliteettia koskevista perinteistä eli siitä, miten käytännöllistä järkeä tai järkeä ylipäätään voi ja tulee käyttää. Sen laajemmin ja syvemmin rationaliteetti-aiheeseen tässä puuttumatta totean, ettei humelainenkaan skeptikko voi olla toimimatta terveeseen järkeen ja pragmaattisiin perusteisiin vedoten [vrt. G. E. Moore]. ‘Terve järki’ ei kuitenkaan todista argumentatiivisesti [tiedollisesti] välttämättä yhtään mitään, eikä sellaista kuin terve järki sellaisenaan ole olemassakaan, mutta toisin kuin systemaattinen skeptisismi, terve järki voi toimia ohjenuorana elämiselle, kun taas fundamentalistisen skeptisismi tavallaan kumoaa itsensä ajautuessaan pluralistiseen relativismiin ja solipsismiin, joka tuhoaa kaikki koherentin ajattelun mahdollisuudet ja perspektiivit. Ehdotonta skeptisismiä pidetäänkin ristiriitaisena ajattelutapana.Kukaan ei voi johdonmukaisesti epäillä kaikkea olettamatta aina jo ajattelulle tiettyä ei-skeptistä [transsendentaalista] perustaa [kuten Descartes cogiton]. Systemaattisesti ja loppuun asti ‘vakaumuksellisen’ skeptikon elämä olisi lähinnä kaoottista ja meluisaa tyhjyyttä, jos sellaista nyt ylipäätään voi edes kuvitella. Se on hinta siitä, että pyrkii systemaattisesti ja lähes pakkomielteisesti katsomaan ja analysoimaan kaikkia asioita ja ilmiöitä ikään kuin niiden yläpuolelta käsin – jopa Jumalan ‘yläpuolelta’. Tällaista ääriskeptikkoa ei reaalimaailmassa tietenkään voi olla olemassa, ellei nyt sitten Nietzscheä ja Foucault’a sellaisen karikaatyyreinä pidetä. Hume sen sijaan oli aivan ‘liian’ seurallinen ja mukava mies päätyäkseen hulluuteen tai desperadoksi. Sitäpaitsi Foucaul’kin asettui lopulta osaksi akateemisen maailman eliittiä, toisin kuin Nietzsche. Aidsiin kuoleminen ei tässä ole mikään ‘todiste’ ääriskeptisismiä vastaan; Nietzschen päätymisen hulluuteen sen sijaan jopa saattaisi niin tulkita, senkin takia, että Nietzsche sanoo olevansa henkilönä eri asia kuin tekstinsä eli irrottaa oman persoonansa siitä, mitä kirjoittaa [Ecce homo].

.

http:/en.wikipedia.org/wiki/Alasdair_MacIntyre

 http://fi.wikipedia.org/wiki/Alasdair_MacIntyre

Johtaako itseohjautuva kasvu- ja oppimisprosessi häpeän kulttuuriin vai hippileiriin? Vai - - ?

Japanilaisessa koulussa vallitsee ei-autoritaarinen ryhmäohjautuvuus? Vapaan kasvatuksen saaneilla hippileiriläisillä on aina hauskaa?

.

Kommentti koskien arvostamani tietokirjailija Jani Kaaron kolumnia ‘Käskemällä ei mitään saa’ verkko-hesarissa, 15.4.

-

En haluaisi herättää sinua kauniista unestasi Jani Kaaro. Mutta pakko on muistuttaa ja korostaa sitä, minkä tietoisesti hieman ristiriitaisessa kirjoituksessasi jo alunperin itsekin huomasit. Juuri lapset ja varhaisnuoret saattavat olla kaikkein julmimpia toisiaan kohtaan. Kuri laumassa/ryhmässä säilyy primitiivisen laumatottelevaisuuden myötä eli ‘alfaurokseen ja alfanaaraaseen’ [käyttääksemme vieroksumaani darwinistista jargonia, joka muistuttaa uskonnollista mantraa] kohdistuvan 'palvonnan' vuoksi. Valitettavasti [jos nyt ylipäätään on relevanttia moralisoida biologisia prosesseja] kovimman hinnan tällaisesta ryhmäkoheesiosta maksavat kuitenkin ne, joiden kiusaamisen nämä 'alfat' sallivat. Laumahenki itsessään ei synnytä demokratiaa, pikemminkin päinvastoin.

,

Luontaisesti kehittyvä laumakuri auktoriteetteineen ei ole koskaan edes intuitiivisesti oikeudenmukaista [mikä ei ole täysin sama asia kuin argumentoitu oikeudenmukaisuus eli laki/oikeus] vaan karkeasti pragmaattista johtajan palvontaa ja hännystelyä sekä lauman alempien jäsenten sortamista. Koululuokkaan siirrettynä tällainen menettelytapa tuntuu peräti oudolta ainakin länsimaisen oikeuskäsityksen kannalta. 

.

Entä jos onkin niin, että ilman ohjaavaa/käskevää ulkopuolista auktoriteettia toimivan japanilaisen oppilasryhmän [jota Kaaro pitää positiivisena didaktis-pedagogisena esimerkkinä] myöhempi sosialisaatio ‘on the contrary’ paljastaakin, että japanilaiset nimenomaan paitsi kaipaavat ‘primitiivistä’ eli/tai yhteisöllistä lauma-johtajaa myös sellaisen haluavat/saavat/’luovat’, vaikka joutuvatkin sietämään tuon anonyymin mutta samalla niin viiltävän konkreettisen auktoriteetin heihin kohdistaman sanktioinnin aiheuttamaa häpeää. 

.

Mutta eikö suhteellisen vapaan ei-autoritaarisen laumaohjautuvuuden periaatteesta opetuksessa tässä tapauksessa seuraa, että japanilaiset yhteisöllisempinä ihmisinä myös kestävät häpeää paljon paremmin kuin me voluntaaris-transsendenttisen metafysiikan kasvatit eli Jumalan ‘perustaman’ kristinuskon, järki- ja tiedeuskoisen valistushumanismin, representatiivisen demokratiamallin ja autonomis-auktoritaarisen individualismin perilliset? Vastaus on ei - ainakaan, mikäli Japanin itsemurhatilastot tästä asiasta jotain kertovat. 

.

Ei kuitenkaan ihan heti – varsinkaan, jos pitää Kaaron esittämää oppimis-ja [lauman itse-]kasvatusmallia pätevänä - luulisi, että vapaasti eli hierarkisiakin suhteita ikään kuin luonnollisesti prosessoineessa laumassa/ryhmässä koettaisiin niin paljon kasvojen eli kunnian menettämiseen liittyvää häpeää kuin Japanissa. Eipä tosin näytä tilastojen valossa häpeää kestävän ‘individualistinen’ ja ‘sopimuksellisesti’ auktoriteettiohjattu suomalainenkaan. Vai onko suomalaisen itsemurha ennemminkin pitkällisen epätoivon ja depression äkillinen ratkaisu kuin yhteisöllisten odotusten rikko/utu/misesta ja pettämisestä aiheutuva roolikonfliktin umpikuja eli kunnian menetys, jonka aiheuttamasta häpeästä voi ‘puhdistua’ vain itsemurhan kautta, kuten Japanissa tapahtuu?

*

Mitä ehdottomaan persoonalliseen auktoriteettiin tulee, niin se/hän on jotain, jota ei oikeastaan ole olemassakaan [Jumalaa lukuun ottamatta – edellyttäen että uskoo Jumalaan], senkään vuoksi, että auktoriteetit ovat yleensä väliaikaisia, tiettyyn elämänvaiheeseen liittyviä ja tietenkin sen vuoksi, että auktoriteetti on jotain, joka/mikä ei synny pelkästä pakottamisesta ja voimasta, ei edes lakiperustaisen representaation legitiimiydestä. Ihmisen voi pakottaa lähes kaikkeen muuhun paitsi rakastamaan ja kunnioittamaan. 

.

Näin ollen 'todellinen’ auktoriteetti syntyy ikään kuin tyhjästä, samalla tavalla kuin armo ja rakkaus, joka ei vetoa ansioihin eikä edes argumentoituun oikeudenmukaisuuteen. Todelliseen, ei-konstruoituun ja ei-pakotettuun auktoriteettiin voi kohdistua yhtä lailla kunnioitusta ja jopa rakkautta kuin luontaista halua totella sitä, jolla/millä tällainen auktoriteetti on. Mutta syntyykö lauman sisäinen auktoriteetti sitten itsenäisesti, noin vain, ilman opetettaviin asioihin perehtynyttä ja niiden opetukselliseen siirtämiseen valmentautunutta johtajaa/opettajaa, se on peräti kyseenalaista. Eikö pikemminkin ole niin, että lauma synnyttää ensin itsevaltiaan ja vasta sitten protestiksi vaatimuksen tasa-arvosta.

*

Lasten leikki on luovaa, mutta sen produktiivisuus ei kohdistu pitkäjänteisesti yhtään mihinkään. Tässä mielessä lapsi on taiteilijanakin vielä liian kehittymätön ja liian anarkistinen, jotta voisi toiminnallaan saavuttaa konkreettisia tavoitteita, vaikka hänellä tietysti on vielä/jo luontaisesti se, mitä pidetään taiteilijalle välttämättömänä kykynä eli mielikuvituksen täydellinen vapaus. Tämä ei kuitenkaan/tietenkään vielä riitä – ei oppimiseen, taipumustensa ja taitojensa kehittämiseen eikä myöskään persoonalliseen kasvamiseen. Tarvitaan – jos ei nyt välttämättä kovaa auktoriteettia niin ainakin mentor eli arvostettu neuvonantaja, jota kunnioitetaan ja jolta opitaan.

*

Vain jumalat ja anarkistiset vapaan kasvatuksen hörhö-idealistit ovat täysin itseriittoisia olioita. Hippiliike kuitenkin opetti kaksi asiaa: täysin pidäkkeetön lauma-hedonistinen vapaus johtaa ihmisen joko fyysiseen ja psyykkiseen rappioon tai tekee hänestä uusliberalistisen finanssikapitalistin. Viime kädessä tai kuten rennosti sanotaan ‘loppupeleissä’ nämä kaksi lopputulemaa ovat yksi ja sama asia.

*

http://www.hs.fi/tiede/K%C3%A4skem%C3%A4ll%C3%A4+ei+mit%C3%A4%C3%A4n+saa/a1365989086790?ref=hs-hitaat-e-1

http://www.valeriewriter.com/2008/12/18/holiday-movie-review-rudolph-the-red-nosed-reindeer/

http://www.goodsalt.com/details/prcas0909.html

Mitä mieltä on opettamisessa?

Kyseinen runo löytyy mm. mummon päreen Ettei läikkyisi kommenttilaatikosta.
*
[...] Terkon humanistinen iltapäivä sopikin mainiosti päättää runoilija Lassi Nummen lausumaan runoon ”Impromptu”. (Runoa ei ole julkaistu painettuna ja julkaistaan tässä tekijän luvalla.)
*
”Impromptu”

Vastaukseksi kysymykseen:

”Mitä mieltä on opettamisessa?”

Jos tuot minulle iloisen hymyn, lahjan, kukan, se on hyvä: kylvät mieleeni, se kukkii.

Jos tuot minulle siemenen ja multaa, annat enemmän: saan itse kylvää. Mieleni kantaa hedelmää.

Jos teet minulle palveluksen, panet siihen käsiesi ja mielesi ja sydämesi taidot. Se on lahja. Mieleni kukkii kiitosta.

Jos opetat minut palvelemaan, opetat minulle käsiesi ja mielesi taidot.

Lahjasi kertautuu.Tuhat kertaa sinun kätesi toimii minun kätteni kautta, tuhat kertaa minä kukin.

Tuhat kertaa sinä kannat hedelmää.
*
Verkkari 09/06
uwasa.fi/termino/WasaTerm/steinerkoulu/kuvallistavaopetus.html

Syntymisiin!

RR:n logiikkaa vuonna 1958. Päättelytaitoni lienevät ilmeisesti taantuneet nykyään samalle tasolle, koska olen viime vuosina ryhtynyt suhtautumaan empirismiin pilkkakirveen tavoin. No - olkoon niin. Aloitan kaiken alusta ja ryhdyn lähiaikoina lukemaan tilaamaani kirjaa Sokrates koulussa.
*
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=t&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=niin%26n%c3%a4in (hankinta kannattaa lehden vakiotilaajana tehdä täältä)
humor-in-photos-and-pictures.blogspot.com/200....

Jalkapuu odottaa

Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen Häirinnän muudan vaihe: terrorismi kouluissa.
*
Ajatellaanpa taas mm. Foucault'n esittämää jatkumoa vallankäytön eri muodoista.

Fyysinen väkivalta ja pakottaminen ovat toinen ääripää. Toisesta löytyvät monenlaiset rajoitukset, suostuttelu, indoktrinaatio jne., joilla pyritään saamaan ihmiset käyttäytymään halutulla tavalla.

Yhteiskunnallisesti kyse on järjestyksen ylläpitämisestä, sosiaalisaatiosta ja ylipäätään yhteiskuntarauhan kontrollista.

Tähän väliin mahtuu sitten monenkirjava skaala muita keinoja saada - jos puhutaan yksilöistä - toinen henkilö käyttäytymään sillä tavalla, kuin itse haluaa.

Joku sanoo nyt, että eihän rajoituksia, suostuttelua ja fyysistä väkivaltaa tai sillä uhkailua voi verrata toisiinsa - ainakaan juridisesti. Ne kuuluvat kokonaan eri kategorioihin ihmisten välisen kommunikaation sekasotkuissa.

No eipä varmaan juridisesti voikaan verrata - ehkei aina suoraan psykologisestikaan, mutta nimenomaan vallankäytön mekanismeina ne kuuluvat samaan jatkumoon.

Mikä merkitsee, että elämme jatkuvasti tietynlaisen vallankäytön alaisina, mutta paradoksaalisesti tämänkaltainen vallankäyttö - etenkin yhteiskuntarauhan ja sosialisaation kyseessä ollen - kuitenkin myös vapauttaa meitä toimimaan itsenäisemmin, koska voimme olettaa, että muut ihmiset kunnioittavat niitä rajoituksia eli velvollisuuksia, jotka takaavat meidän oikeutemme.

Sama pätee tietenkin myös meihin, koska muutenhan velvollisuuksilla ja oikeuksilla ei olisi mitään mieltä - ellemme sitten hyväksy joillekin (vaikka diplomaateille) erityisiä privilegioita: etuoikeuksia, mikä on sitten kokonaan toinen juttu.

Suostuttelu on kuitenkin jo aktiivista ja suoraa vallankäyttöä - yleensä yksilöiden välistä, kun taas rajoitukset hyväksytään julkisesti jollain poliittisella tasolla laeiksi ja säännöiksi (joihin tietysti saattaa kyllä sisältyä piilevää rakenteellista väkivaltaa eli sortoa ja diskriminointia).

Suostuttelusta on psykologisella tasolla pitkä harppaus kiristämiseen ja uhkailuun, mutta väitän, että kyse on silti samasta asiasta.

Ensinmainitussa päästään yleensä sopuratkaisuun, jossa toinen osapuoli antaa periksi suosiolla (esim. avioriidat), kun taas uhkailu ja kiristys manifestoivat pahimmillaan väkivaltaisempaa vallankäyttöä - ellei toinen osapuoli sitten pelon lamauttamana tottele tai pakene (esim. taas avioriidat ja ihmissuhdekriisit yleensä).

Haluan tällä jaarittelulla vain vihjata, että me käytämme valtaa ihmissuhteissamme aina. Haluamme saada toisen ihmisen vakuuttuneeksi omien tarkoitusperiemme oikeellisuudesta ja oikeutuksesta.

Haluamme, että toinen tekee, mitä käsketään - mutta silti vapaaehtoisesti - jolloin tietenkin koko vallankäytön nimitys raukeaisi. Vai raukeaisiko?

Mainio esimerkki vallankäytön ajottain käsittämättömästä problematiikasta on rakkaus. Rakkaudentunteen voimasta ja nimissähän on tehty niin lapsia kuin murhiakin. Kumpiakin sekä vapaaehtoisesti että pakosta. Ota tästä tokku. Rakkaus on merkillinen tunne. Joskus hyvin vaarallinen.
*
Uhkailu sinänsä on täysin tuomittavaa, mutta jos kahden ihmisen välinen tilanne ja problematiikka saa arvovaltakiistan luonteen, silloin yleensä käytetään kaikkia keinoja oman arvovallan ja maineen säilyttämiseksi.

Kaikki edelllinen ei tietenkään sovellu suoraan koulukiusaamiseen ja kouluterrorismiin, mutta siellähän ne mallit testaillaan ensimmäisen kerran.

Kun kerran uhkailusta on tullut eräänlainen apinoitu muoti, jonka saattaa oppia mallikäyttäytymisen kautta etenkin median ja viihteen vaikutuksesta, niin ongelmaksi jää taas kerran se, mistä löytyy tuo 'ujostelematon käsi', joka 'uhkaa' koulukiusaajia sillä tavalla pedagogisen taidokkaasti, että he luopuvat uhkailuistaan - sovinnollisesti ja moraalisesti kasvaneina - etten sanoisi valistuneina, jos on lupa käyttää ylevää termiä.

Vanhemmat ovat nykyään kadottaneet auktoriteettiaan (samalla juuri miesten auktoriteetti ja paternalismi ylipäätään ovat heikentyneet (sic) eivätkä juuri piittaa lastensa moraalisesta kasvatuksesta, koska eivät itse ole sitä sisäistäneet muuten kuin mediaviihteen ja kilpailuttamisen kautta siirtäen vastuuta kouluille ja opettajille.

Näin Suomeenkin on syntymässä aito amerikkalainen oikeusdraamakompleksi, jossa jopa lasten kotiongelmat siirretään opettajien vastuulle.

Hyvin tuntemani ala-asteen opettajatar, jota pidän erinomaisen pätevänä ammatissaan, totesi kerran, että kyllä hän lasten kanssa pärjää milloin tahansa ja hyvin, mutta heidän vanhempansa ovat se varsinainen ongelma - joskus jopa yksilöllisen opetuksenkin kannalta.
*
Mitä sanktioihin tulee, niin olen aika lailla samaa mieltä kanssasi. Uhkailijoitten naama lehteen vaan selvityksineen. Ennen vanhaan pantiin jalkapuuhun. Kannatan ajatusta. Ja katson peiliin...(hymiö)
*
www.spl.fi/ao/raahe/tuloksia.html.

Survival of the Fittest Games, kasvatus, internet, media ja Nietzsche

Tämä sitaattikommentti on napattu äskettäin perustetun filosofian nettipalstan http://www.filosofia.fi/ kommenttiosastolta, jossa mm. käsiteltiin Jokelan tapahtumiin liittyen Nietzscheä, joka kuului niiden ajattelijoiden joukkoon, joita surmatöiden tekijä P-E Auvinen oli lukenut, ja joilta hän muka oli saanut vaikutteita tekoonsa - http://www.filosofia.fi/verkkoloki/#3180 ja http://www.filosofia.fi/node/3180#comment.

Julkaisen kommentin blogissani, koska on tärkeää, että Nietzscheä koskeva keskustelu saataisiin edes jollain tavalla sellaisiin uomiin, että hänen ajatteluaan olisi mahdollista käsitellä kiihkottomammin ja tosiasioihin perustuen, eikä kuten nyt näyttää tapahtuneen, pelkkien irrallisten käsitteitten ja konteksteista irroitettujen sloganien tasolla, joista kaikilla kommentaattoreilla näyttää olevan 'selkeä sekä oikea' mielipide ja kannaotto - ja vieläpä niin, että mitä vähemmän Nietzscheä ja hänestä kirjoitettuja referatteja tai tutkimuksia henkilö on lukenut, sitä varmempia ja itsetyytyväisempiä ovat olleet myös tämän Nietzschestä esittämät mielipiteet ja niiden 'perustelut (mitkä perustelut?); - ja mikä surkeinta - esitetynkaltainen argumentaatiovarmuus suhteessa siihen 'mitä Nietzsche todella sanoi', näyttäisi pätevän jopa myös erittäin lukeneisiin ja sivistyneisiin kommentaattoreihin.
*
Leevi Lehto otti Jokelan tapahtumiin kantaa kotisivuillaan, ja kommentaattori tere (jota siis tässä lainaan) lainaa Leevin kommentista pätkän, jossa sivutaan myös Nietzsheä.

Lehdon mukaan Auvisen ihannoima vahvemman yksilön ihannointi ja heikkojen alistaminen on bullshittia, joka ei tule nimenomaan internetistä (eikä myöskään suoraan Nietzschen antamana 'toimintaohjeistuksena'/RR) vaan ylipäätään median loputtomista Survival of the Fittest Game Shows - ohjelmista, jotka ovat saaneet liki 'paradigmaattisen'/RR aseman globaalin median ja television ohjelmapolitiittisena valtasuuntauksena.

Olennaista Leevin tekstissä on myös se, että kasvattajien tulisi ymmärtää ja opiskella paremmin internetin maailmaa, eikä suunnitella sen (laajamittaista) kontrollointia.

Netti on kuitenkin se maailma, jossa nuoret yhä enenevässä määrin väistämättä elävät ja joutuvat elämään, ja koska netti on globaali sekä koko ajan leviävä verkosto, sen kontrolloiminen ylipäätään on käytännössä mahdotonta, ellei nyt sitten parental-estojen kautta.

Mutta vaikka parental-estojen asentamiselle on varmasti olemassa täysin päteviä ja ymmärrettäviä syitä, ne eivät voi päästää kasvattajia vastuusta yrittää ymmärtää jälkeläistensä ja kasvatettaviensa maailmankuvaa, joka saa nykyään suurimmat vaikutteensa netistä.

Jos näin luullaan, ollaan tavallaan pistämässä päätä pensaaseen olettaen, että kaikki on silloin hyvin, eikä kasvatettavien kanssa sen kummemmin tarvitse asiasta keskustella. Tällä tavoin valitettavasti sekä netti että nuorison suhde siihen jää kasvattajille varsin tuntemattomaksi.

Sama pätee kommentaattorin mielestä Nietzscheen. Joka hänestä jotain relevanttia haluaa väittää, tutustukoon häneen perusteellisemmin eikä pelkästään hatarien ennakkoluulojen ja pintatiedon pohjalta.
*
tere
21.11.2007

Mun mielestä yks parhaita blogikirjoituksia aiheesta on ollut Leevi Lehdolla. Meneepi näin:

At the same time, I cannot help thinking of reports about the now deceased perpetrator - a severely misguided amateur Nietzschean-Darwinist megalomaniac, it seems - having suffered from "heavy harassment" from his pals at school. And of his (sublimated - but I admit this is amateur psychology from my part) proclamations about the need to stand up for the rights of the stronger, the cleverer. (The stupid ones should serve as slaves to the clever ones, not vice versa, he wrote.) In my eyes, it is not "the Internet" that this bullshit comes from, much more the current dream world of all the mainstream media with their endless Survival of the Fittest Game Shows and sort of generalized atmosphere of mobbing.
[...]
Should this, or something like it, be the case, what we'd need would not be more control on the use of the Net by youngsters, but instead NEW MEASURES TO BETTER EXPOSE THE EDUCATORS TO THE SAME. After all, as indicated, this may be the only perspective that - if endorsed - might have helped to prevent the tragedy that hit us in Jokela at noon yesterday.

Sama koskee Nietzscheä, tarvitaan "NEW MEASURES TO BETTER EXPOSE THE EDUCATORS TO N"