Kirjoitettu kommentiksi Sipuran ja Kafkaesquen kommentteihin päreessäni "Rakkaus raatelee(?)".
(Lisäyksiä ja tarkennuksia on tehty ja tehdään - klo:18:25)
*
Sipura sanoi...
RR: "Onko minusta tulossa kaikkein höyrähtäneimmän luokan idealisti, joka haluaa kieltää ihmisluonnon realiteetit?"
Pääsit vihdoin ihmisluonnon äärelle. Kyllä se sieltä tulee kun vähän potkii.
*
RR
Mitään ihmisluontoa ei ole olemassakaan, ja vaikka olisi, niin me emme siitä mitään tietäisi.
*
On vain informaatiota, fragmentteja sekä induktiivisia yleistyksiä=todennäköisyyksiä, mutta tämä ei ole tietoa.
Tieto on aina enemmän tai vähemmän konstruoitua - se ei seuraa kausaalisesti kaavalla: kontrolloitu eli samalla jo manipuloitu (sic) havainto + selitys = tieto. Havainnot ovat aina teoriapitoisia.
Lisäys
Havainnon ja teorian välillä on kategorinen katkos, mutta paradoksaalisesti me ymmärrämme tuon katkoksen vasta sitten, kun meillä on käytössämme havaintoa kuvaava - siis havainnon ja ajattelun yhdistävä käsite.
Havainto on toki olemassa ilman sitä ilmaisevaa käsitettä, mutta silloin sen olemassaolo on vailla merkitystä!
Kuten tiedetään kyseessä on kantilainen perusoletus, joka ei tietenkään tarkoita, että havaintoa ilmaisevan käsitteen/merkin ja havaitun välinen suhde olisi mitään muuta kuin arbitraarinen - sattumanvarainen.
(Muista Ferdinand Saussuren lingvistiset periaatteet).
Merkitys ei tietenkään ole irrallaan siitä käytännöstä, 'jota se noudattaa'. Nyt on kuitenkin muistutettava, että käytäntö myöhemmän wittgensteinin mukaan säännön seuraamisena ei ole sama asia kuin esim. Wienin piirin 'tieteellisten filosofien' ja Tractatuksen (nuoren Wittgensteinin) ajatus siitä, että käsitteen merkitys on yhtä kuin sen looginen verifikaatioprosessi.
Merkityksestä tuli W:n kielipeliteorian myötä 'myrkkyä' sekä osittain kantilaisille että etenkin naturalisteille. Mutta Wittgenstein on oikeammassa kuin naturalistit ja kantilaiset...
Merkitykset ovat kehittyviä, historiallisia ja relatiivisia, eikä niitä voi kiinnittää mihinkään metafyysiseen tai naturalistiseen viitekehykseen lopullisesti.
Kiintoisaa on tietenkin pohtia, mitä merkitys itsessään voi merkitä - niin naturalistille kuin transsendentaalifilosofian (Kantin) perilliselle. On selvää, että ei ainakaan ihan samoja asioita.
(Toivon, että kommentoit tätä lihavoitua tekstiä Mika Sipura.)
*
Edellisestä seuraa myös, että kun itse käytän käsitettä ihmisluonto ikäänkuin objektiivisessa mielessä, käytän sitä aina väärin!
Ei voi mitään (Kts PS.)
Kyse ei ole edes tiedollisen kompetenssin vähyydestä tai tyhmyydestämme kuten Feynman sanoisi (asia jota Kemppinen näyttää säännöllisin väliajoin hehkuttavan) vaan siitä, että me olemme itse kielen kautta luoneet tämän ihmisen maailman, ihmisen todellisuuden ja ihmisluonnon sen mukana.
Sanalla sanoen: me olemme valehdelleet helvetin hyvin, koska jotkut valheistamme toimivat mainiosti tässä maailmassa.
(On aivan sama valitseeko totuuden tai valheen maailmassa, josta puuttuu tiedollinen perusta - Jumala, Metafysiikka tai Intuitio - pääasia että valinta toimii käytännössä.
Epätoden ja toden kanssa sillä ei kuitenkaan in the long run ole välttämättä tekemistä.
Se, minkä nyt koemme hyödylliseksi (hyödyllinen selitys on tiedemiehen 'tosi'), saattaa 100 vuoden päästä osoittautua ekologisesti - siis olemassaolomme kannalta - vääräksi valinnaksi.
Naturalistinen pragmatismi yrittää vakavissaan edustaa tätä filosofista kantaa - ikäänkuin kukaan voisi pitää sitä enää muuna kuin luonnontieteen ja taloustieteen melko tarpeettomana 'apulaisena'.
Tiede itse on muuttunut omaksi filosofiakseen.
*
Perimmältään ihminen jotain 'liikaa' - kuin syöpä, joka tuhoaa kaiken minne se meneekin.
Ja jos sitä minulta kysytään niin tässä on ihan tarpeeksi vastausta siihen, mikä on ihmisluonto.
Me olemme kaikki itsekkään geenimme vietävinä, koemme varsin aidon tuntuista onnea 'kopioitumisesta' eli lapsistamme, mutta kaikki tämä on varsin vähäistä mielihyvää verrattuna siihen mielipahaan - tuhoon, jonka olemme saaneet aikaan tässä teknologian 'kivettämässä' maailmassa, puhumattakaan siitä, että vielä joskus tulee hetki, jolloin tämä pieni planeetta tuhoutuu lopullisesti.
Sitä ennen me olemme kuitenkin kuolleet sukupuuttoon oman toimintamme seurauksena.
Ihmisluonto on nerokas ja paha, sillä vaikka miten haluaisimme korottaa itsemme ihmisluonnon ja Luonnon puolustajiksi ja tuntijoiksi, samalla korotamme itsemme myös Luonnon yläpuolelle, - ja se on pahinta laatua oleva hybris.
Anaksagoraan a-peiron (ei- rajaa) eli 'rajaton' ei ole rajattavissa, ja rajauksesta seuraa kosto.
Lopulta Luonto siis ikäänkuin 'kostaa' meidän nerokkaan mutta yksipuolisen toimintamme (todellisuuden rajaamisen) muuttamalla elinolosuhteemme mahdottomiksi.
*
Tähän dilemmaan en näe ratkaisua. Monet, naturalistiset tiedemiehet kyllä näkevät, mutta he ovat usein kuin pikku lapsia tutkimuksineen, tuloksineen, ennusteineen, toiveineen ja uskomuksineen.
Katselin Prima-sarjan Aika-dokumentin ensimmäistä osaa, jossa pohdittiin viimein, josko ihmisen ikää voisi pidentää ties miten paljon.
Sitten tehtiin 'mielipidetutkimusta' ja kyseltiin, miten pitkään ihmiset haluaisivat elää esim. yli 80 ikävuoden - jos haluaisivat.
Vastaajien joukossa oli myös monia ohjelmassa esiintyneitä tutkijoita.
Viimein tuo japanilaissyntyinen sympaattiselta vaikuttanut tiedemies vastasi itse kysymykseen haluaisiko hän elää vaikka 200 vuotiaaksi, ja vastaus oli naivin ykskantaan: miksi en haluaisi?
Jos nyt katsojat luulevat, että myös tuo kommentti perustui tieteelliseen asenteeseen, niin sotku on valmis.
*
Tieteellä ja tieteenteolla on tietyt ehtonsa, joista luopuminen johtaa joko skientismiin, joka on uskonto tai sellaisen auktoriteetin ottoon, joka ei tieteelle kuulu (esim. Richard Dawkinsin alkeellinen ateismivouhotus).
Halullamme elää ikuisesti - toive joka sisältää biologisen jatkuvuuden ja itsesäilytyksen tarpeen ohella erittäin vahvan moraalisen ja ehkä metafyysisen/uskonnollisen asenteen - on tekemistä tieteen kanssa vain siinä mielessä, että tiede voi mahdollistaa meille yhä pitemmän eliniän.
Tiede on siis väline, jolla biologista ja psykologista olemassaoloamme pyritään parantamaan.
Mutta tuo tarve itsessään ei ole naturalisoitavissa täydellisesti, koska se artikuloituu kielellisesti ja kulttuurisesti niin monin tavoin, että sen 100%n redusointi joihinkin biologisiin lainalaisuuksiin sekoittaa pahan kerran toisiinsa muuttuvat kielelliskulttuuriset ja pysyvät naturalistiset syy-seuraussuhteet.
Toki luonnontieteet yrittävät selvittää juuri sitä, mitkä ovat näitä alkuperäisiä ja pysyviä (sikäli kuin ihmisluonto on jotain pysyvää) biofysikaalisia syy-seurauksia ja lainalaisuuksia, mitkä taas kulttuurin mukanaan tuomia - muutoksen tilassa olevia säännönmukaisuuksia, mutta toistan yhä vielä, että (myös) tiede - olkoonkin että perustuu kokeelliseen havainnointiin ja tutkimukseen - tekee tuon erottelun kulttuurista ja tietystä kontekstista - ei jostain ihmeen objektiivis- jumalallisesta Arkhimedeen pisteestä käsin.
Tiede on osa ihmisen kulttuuria mutta ei mikään arvojen perusta: - se on väline hyötyyn ja mielihyvään, ei itse hyödyn ja mielihyvän legitimoija - valtuuttaja.
*
Toisin sanoin.
Ikuisen elämän tarve on pyrkimys, joka punnitaan vain yksilöllisesti, vaikka suurin osa ihmisistä tietysti haluaisi elää niin pitkään kuin mahdollista, jos pysyisi terveenä.
Mutta minun pointtini on tässä jälleen se, että kun tuollaiset auktoroidut luonnontieteilijät pannaan tekemään tiedeohjelmaa, niin pitäisi samalla tehdä erittäin selväksi, missä kohtaa mennään mielipiteen ja spekuloinnin puolelle.
Nyt katsojalle saattoi jäädä vaikutelma, että ohjelmaa juontavan tiedemiehen myöntävä vastaus perustui tieteseen!
Tällä tavoin naturalistinen asenne hivuttautuu 'väärän' auktoritetin voimalla moraalikysymysten ratkaisijan rooliin - rooliin, mihin se ei tieteen periaatteiden mukaan kuulu eikä voi kuulua.
Tiede - etenkään luonnontiede (korostan tätä luonnontieteen suuren 'voittokulun' takia) - ei voi määritellä tai auktoroida moraalilakeja tai arvoja - ne ovat aina politiikan, yhteisön, kulttuurin ja/tai yksittäisen ihmismielen tuotteita, ja jos joku vetoaa luonnontieteeseen sosiaalidarwinismin tai rousseaulaisen 'luontomystiikan' puolesta, hän ei puhu nimenomaan objektiivisena tiedemiehenä, jolle havainnot ovat ikäänkuin valmiita ja välittömästi annettuja (koejärjestely/tutkimusdesign on aina keinotekoinen konstruktio) vaan tietyn kulttuurisen kontekstin ja ihmismielen/ihmiskielen edustajana.
*
Epäasiallinen lopetus.
Kirjoitin varsin schopenhauerilaisessa hengessä. Näin on ihmisvihaajan hyvä aloittaa aamunsa. Vihaamalla oikein saatanallisesti kaikkea.
Nietzsche - tuo terävistä itsensä tuntijoista teräväpäisin (eikä kuitenkaan välttämättä aina rehellisin!) kirjoitti mainiosti, että Schopenhauer ei olisi voinut edes elää ilman naisia ja Hegeliä, joita hän niin kovin rakasti vihata.
Kas tässä se on paljastettu - minunkin 'ihmisluontoni'. Minäkin rakastan 'vihata' joitain asioita. Se virkistää...
*
Loppuun 'kevennys'. Ainoa mitä voimme tehdä enää on joko rukoilla tai kuten Heidegger kirjoitti - laulaa.
'Sua kohti Herrani..!' Titanic uppoaa!
*
PS. Järveläiselle ja filosofeille myönnän avoimesti, että tiedostan kyllä ensimmäiseen virkkeeseen sisältyvien loogisten implikaatioitten määrän ja vaikeuden.
Siten tiedostan myös, että tehdessäni jyrkän eron tieteen ja moraalin välille, tavallaan rikon tuon perusväittämäni logiikkaa vastaan.
Mistä minä voin tietää, mihin tieteen ja moraalin välinen raja tulee vetää, jos en kerran tiedä, mitä (ihmis-) Luonto on?
Mutta jos ryhtyisin kirjoittamaan pitäen jatkuvasti ja tiukasti mielessäni, että tekstin tulee täyttää täysin pitävästi ja pätevästi loogisen konsistenssin vaatimus, en voisi kirjoittaa mitään persoonallista vaan pelkästään noita logiikan häkkyröitä, jotka eivät kerro muuta kuin sen, miten toimii maailma, jonka oletetaan olevan identtinen ja ristiriidaton.
Se maailma ei kuitenkaan ole 'Maailma' vaan loogikkojen konstruktio!
(Vaikka tätäkään en voi tietää ;)
August 10, 2007
August 9, 2007
Rakkaus raatelee(?)
Kirjoitettu kommentiksi Hotasen kommenttiin päreessä "Cracia a la vida".
(Päre numero 1000)
a-k.h kirjoitti
Haastatellessani kerran psykoterapeutti Ritva Pölöstä, jonka asiakkaina oli myös taiteilijoita ja poliitikkoja, hän sanoi, että oli tilanne melkein mikä tahansa, on kolme asiaa, joita on vaikea ohittaa: isänmaa, uskonto ja seksuaalisuus.
*
Isänmaalla on kovin vähän merkitystä minulle. Aivan kuten ihmisten ihonvärillä tai sosiaalisella asemalla.
Yritän päästä samaan kyynis-stoalaiseen asenteeseen myös ihmisten uskonnollisten ja poliittisten asennoitumisten suhteen, mutta se on jo vaikeampaa, koska minulla on näistä asioista jo lähes vakiintuneita mielipiteitä joskaan ei vakaumuksia.
Seksuaalisuudesta on kaikkein vaikein päästä eroon, koska se liittyy sekä täysin 'eläimelliseen' biologiseen viettiin että sosiaalisen ja kommunikatiivisen läheisyyden ja hellyyden tarpeeseen.
Minun on hyvin vaikea ymmärtää rakkautta, josta puuttuu seksuaalisuus, vaikka ymmärränkin että ilman muuta voi olla seksuaalisuutta ilman rakkautta - vaikkei se kyllä välttämättä kerro emotionaalisesessa mielessä kovin hyvää henkilöstä, jolle tämä asia on muka itsestään selvyys.
Intressitön lähimmäisenrakkaus ('laupias samarialaisuus') on jotain erittäin merkillistä - ajatelkaamme nyt jälleen vaikka ruhtinas Myskiniä.
Lähimmäisenrakkaus, joka ei rakasta itsekkäällä tavalla ketään erityisesti (onko sellaista rakkautta?) on kyllä ihailtavaa mutta toisaalta miltei pelottavaa: sekä itse Myskinin että hänen vaikutuspiirissään elävien kannalta.
Myskin ei kykene 'pelaamaan' niitä 'pelejä', joita raadolliset ihmiset toistensa suhteen juonineen pelaavat, ja hänen vaikutuspiiriinsä joutuneet kokevat häpeää omien paheittensa vuoksi häneen verrattuna, mutta ennenmuuta he ovat hämmentyneitä, koska tuo Jeesus/Myskin on immuuni heidän tarpeelleen ihailla ja jopa palvoa häntä ja siten nostaa hänet jalustalle.
Toisaalta he myös kokevat jopa vihaa siitä, että Myskiniin ei voi saada otetta millään - ei ihailun tai halveksunnan keinoin.
*
Ihanne olisi, ettei isänmaalla, uskonnolla eikä myöskään seksuaalisuudella olisi likimainkaan niin suurta sijaa mielessämme.
Vasta sitten kun motiivimme perustuvat läheisyyden ja hellyyden kaipuuseen sekä jonkinlaiseen teeskentelemättömään hyvään tahtoon, saavat seksuaalisuus, isänmaallisuus ja uskontokin edes jonkinlaisen oikeutuksen, koska ne eivät silloin dominoi ajatteluamme sekä halujamme ja aiheuta splittausta (me hyvät, nuo pahat) vaan ovat alisteisia jonkinlaiselle ihmisrakkaudelle.
'Rakkaus raatelee', lauloi Ismo Alanko Sielun veljissä. Sitä se kyllä tekee ja usein, mutta niin ei tarvitsisi olla.
Juuri tässä kohdassa Lutherin peripessimistinen kanta ihmisluonteen kykyyn eli kyvyttömyyteen pelastuksen suhteen nousee aina ajatuksiini. Onko ihminen todella täysin itsekäs olio rakastessaankin - jopa Jumalaa rakastaessaan?
Jotenkin en kerta kaikkiaan haluaisi uskoa ja hyväksyä noin syvää pessimismiä. En osaa enkä malta odottaa (jos sellaista ylipäätään voi odottaa) sitä, kun Jumalan armo pamahtaa kallooni kuin salama taivaasta ja vapauttaa minut synneistäni uskomaan Jeesuksen pelastussanomaan, joka on kaiken kattava ja voittava rakkaus.
Ja silti - minäkin odotan jotain hyvin samantyyppistä ilmiötä tapahtuvaksi - mutta en siis kuitenkaan juuri luterilaisen vanhurskauttamisopin esittämässä mielessä.
Mitä se voisi olla? Myskin, Aljosa Karamazov, Isä Zosima?
*
Jaa-a. Mitähän minä nyt oikein kirjoitin? Onko minusta tulossa kaikkein höyrähtäneimmän luokan idealisti, joka haluaa kieltää ihmisluonnon realiteetit?
(Päre numero 1000)
a-k.h kirjoitti
Haastatellessani kerran psykoterapeutti Ritva Pölöstä, jonka asiakkaina oli myös taiteilijoita ja poliitikkoja, hän sanoi, että oli tilanne melkein mikä tahansa, on kolme asiaa, joita on vaikea ohittaa: isänmaa, uskonto ja seksuaalisuus.
*
Isänmaalla on kovin vähän merkitystä minulle. Aivan kuten ihmisten ihonvärillä tai sosiaalisella asemalla.
Yritän päästä samaan kyynis-stoalaiseen asenteeseen myös ihmisten uskonnollisten ja poliittisten asennoitumisten suhteen, mutta se on jo vaikeampaa, koska minulla on näistä asioista jo lähes vakiintuneita mielipiteitä joskaan ei vakaumuksia.
Seksuaalisuudesta on kaikkein vaikein päästä eroon, koska se liittyy sekä täysin 'eläimelliseen' biologiseen viettiin että sosiaalisen ja kommunikatiivisen läheisyyden ja hellyyden tarpeeseen.
Minun on hyvin vaikea ymmärtää rakkautta, josta puuttuu seksuaalisuus, vaikka ymmärränkin että ilman muuta voi olla seksuaalisuutta ilman rakkautta - vaikkei se kyllä välttämättä kerro emotionaalisesessa mielessä kovin hyvää henkilöstä, jolle tämä asia on muka itsestään selvyys.
Intressitön lähimmäisenrakkaus ('laupias samarialaisuus') on jotain erittäin merkillistä - ajatelkaamme nyt jälleen vaikka ruhtinas Myskiniä.
Lähimmäisenrakkaus, joka ei rakasta itsekkäällä tavalla ketään erityisesti (onko sellaista rakkautta?) on kyllä ihailtavaa mutta toisaalta miltei pelottavaa: sekä itse Myskinin että hänen vaikutuspiirissään elävien kannalta.
Myskin ei kykene 'pelaamaan' niitä 'pelejä', joita raadolliset ihmiset toistensa suhteen juonineen pelaavat, ja hänen vaikutuspiiriinsä joutuneet kokevat häpeää omien paheittensa vuoksi häneen verrattuna, mutta ennenmuuta he ovat hämmentyneitä, koska tuo Jeesus/Myskin on immuuni heidän tarpeelleen ihailla ja jopa palvoa häntä ja siten nostaa hänet jalustalle.
Toisaalta he myös kokevat jopa vihaa siitä, että Myskiniin ei voi saada otetta millään - ei ihailun tai halveksunnan keinoin.
*
Ihanne olisi, ettei isänmaalla, uskonnolla eikä myöskään seksuaalisuudella olisi likimainkaan niin suurta sijaa mielessämme.
Vasta sitten kun motiivimme perustuvat läheisyyden ja hellyyden kaipuuseen sekä jonkinlaiseen teeskentelemättömään hyvään tahtoon, saavat seksuaalisuus, isänmaallisuus ja uskontokin edes jonkinlaisen oikeutuksen, koska ne eivät silloin dominoi ajatteluamme sekä halujamme ja aiheuta splittausta (me hyvät, nuo pahat) vaan ovat alisteisia jonkinlaiselle ihmisrakkaudelle.
'Rakkaus raatelee', lauloi Ismo Alanko Sielun veljissä. Sitä se kyllä tekee ja usein, mutta niin ei tarvitsisi olla.
Juuri tässä kohdassa Lutherin peripessimistinen kanta ihmisluonteen kykyyn eli kyvyttömyyteen pelastuksen suhteen nousee aina ajatuksiini. Onko ihminen todella täysin itsekäs olio rakastessaankin - jopa Jumalaa rakastaessaan?
Jotenkin en kerta kaikkiaan haluaisi uskoa ja hyväksyä noin syvää pessimismiä. En osaa enkä malta odottaa (jos sellaista ylipäätään voi odottaa) sitä, kun Jumalan armo pamahtaa kallooni kuin salama taivaasta ja vapauttaa minut synneistäni uskomaan Jeesuksen pelastussanomaan, joka on kaiken kattava ja voittava rakkaus.
Ja silti - minäkin odotan jotain hyvin samantyyppistä ilmiötä tapahtuvaksi - mutta en siis kuitenkaan juuri luterilaisen vanhurskauttamisopin esittämässä mielessä.
Mitä se voisi olla? Myskin, Aljosa Karamazov, Isä Zosima?
*
Jaa-a. Mitähän minä nyt oikein kirjoitin? Onko minusta tulossa kaikkein höyrähtäneimmän luokan idealisti, joka haluaa kieltää ihmisluonnon realiteetit?
Nihilistin - tai ainakin negativistin kansallislaulu
(Kuvassa The Fugsien perustajajäsenet Ed Sanders, Tuli Kupferberg, ja Ken Weaver.Kyseessä on 1960-luvun legendaarisen ja radikaalin - ensimmäisen underground-, vastarinta-, protesti- huumori- runo- jne.-yhtyeen The Fugsien negatiivisuuden ylistys: Nothing - kappale, jonka Hector mainiosti suomensi ja esitti.
Herrat Sanders ja Kupfergerg ovat yliopistotutkinnon (kirjallisuus, sosiologia) suorittaneita tyyppejä, runoilijoita ja aktivisteja.
Weaver toimi yhtyeen rumpalina, mutta kirjoitti myös joitain biisejä ja osallistui monien muiden tekoon (Ironista kyllä hän toimi myöhemmin - 1980-luvulla - CIA:n palveluksessa Venäjän kielen kääntäjänä!?).
Yhteeseen kuului ulkojäseninä studiossa ja keikoilla monia rock-muusikoita.
*
Anekdootti Tuli Kupfergerin elämästä. Lue ja ihastu/kauhistu.
'I asked Tuli Kupferberg once, "Did you really jump off of The Manhattan Bridge?" "Yeah," he said, "I really did." "How come?" I said. "I thought that I had lost the ability to love," Tuli said. "So, I figured I might as well be dead. So, I went one night to the top of The Manhattan Bridge, & after a few minutes, I jumped off." "That's amazing," I said. "Yeah," Tuli said, "but nothing happened. I landed in the water, & I wasn't dead. So I swam ashore, & went home, & took a bath, & went to bed. Nobody even noticed."
(excerpt from "Memorial Day 1971" by Berrigan & Waldman)
*
Coby Batty on eräs Fugs-yhyeen jäsenistä, ja hän laulaa tässä kyseisen biisin, jota Hector on sovittanut hieman yksinkertaisemmaksi muttei huonommaksi. Huomataan, että Fugsien huumori on ainakin tässä kappaleessa tosi synkkää - olkoonkin totta kai kieli poskessa tehtyä.
*
03:14
Coby Batty is singing the Nothin Song written by Tuli Kupferberg. Tuli and Coby are both members of The Fugs out of NYC. Coby lives in Richmond Va. when he is not touring with The Fugs and is available for solo gigs. Coby has other videos as well. Video produced by Wilson Pitts.
(Lukekaa tämä esittely)
*
EI MITTÄÄN (työttömän arkiviisu)
EI MITTÄÄN (työttömän arkiviisu)
Maanantai: ei mittään,
Tiistai: ei mittään,
Keskiviikko, torstai: ei mittään.
Perjantai: ei mittään,
Lauantai: ei mittään,
Sunnuntai: ei siitäkään mittään.
Tammikuu: ei mittään.
Helmikuu: ei mittään.
Maalis-, huhti-, toukokuu: ei mittään.
Kesä-, heinä-, elo-, syys- ja lokakuu: ei mittään.
Marraskuu ja joulukuu: ei mittään.
Eduskunta: ei mittään.
Hallitus: ei mittään.
Kunnanvaltuustot: ei mittään.
Kaksisataa kertaa nolla ei oo mittään,
Kun kukaan eikä mikään tee mittään.
Kokoomus: ei mittään,
Demarit: ei mittään,
Kristilliset, kepu: ei mittään.
Ruottalaiset, kommarit, ei liberaalit mittään.
Perustuslailliset: ei mittään.
Uuesaa: ei mittään,
Eurooppa: ei mittään,
Neuvostoliitto: ei mittään.
Afrikka ja Kiina ja mitä niitä onkaan
Ja Suomi siinä sivussa: ei mittään.
Kun minä olen työtön ja sinä olet työtön,
Mut mehän ei ollakaan mittään.
Länteen taikka ittään, me ei olla mittään,
Kun kukaan ei tee millekään mittään.
Viina ei oo mittään,
Pillerit ei mittään,
Partakoneen terä ei mittään.
Raamattu: ei mittään,
Pääoma: ei mittään
Ja Disney: ei siitäkään mittään.
Tulukeepas meille, me leivomme teille
Leivän joka ei ole mittään.
Toivoa vain soppii, että köyhä oppii,
Että armonpalat ei ole mittään.
*
Logiikasta
Kirjoitettu kommentiksi Järveläisen päreeseen "Neronleimaus".
*
Logiikka on Prokrusteen vuode.
Vaikka miten hienovaraisesti se ' kaavoittaisi' todellisuuden, niin aina se on supistamassa - ehkä jopa tappamassa kokemusta.
Toki ymmärrämme paremmin, kun olemme johdonmukaisia ja yritämme selittää kaiken pelkästään identtisen ja ristiriidattomuuden kautta.
Täytyy vain uskaltaa esittää kysymys: mitä me ymmärrämme paremmin, kun redusoimme maailman noihin häkkyröihin? Logiikkaa itseään vai ihmistä/maailmaa?! Minun vastaukseni jo varmaan tiedetään...
Ja etteikö ihmisellä muka voisi olla mielessään yhtäaikaisesti kahta tai jopa useampaa toistensa kanssa ristiriitaista mielipidettä ja/tai mielentilaa?
Kyseli Nietzsche ja vastasi, että kyllä voi, eli Aristoteles on väärässä, mitä tulee kolmannen poissuljetun lakiin (tertium non datur).
Eikä meitä tässä sumea logiikka auta yhtään paremmin. Fuzzy logic on vain hienojakoisempaa kaksiarvologiikkaa - nothing more.
Mutta kokemus/elämys/emootiot ovat sellaisenaan aina tulemisen - ei olemisen - tilassa, - ja siten tavallaan 'autonomisia ja koskemattomia' - kaikessa ristiriitaisuudessaankin, ja kun logiikka alkaa niitä paimentaa, se on vähän samaa kuin pantaisiin susi lammaskoiraksi.
Eikä auta vaikka suden rotu olisi IF (Hintikan Indipendence Free-susi). Se nimittäin tappaa 'elämyslampaita' yhtä lailla kuin Aristoteleen syllogismit.
Logiikka on kuin suuri pato, jonka virtaava vesi ajan mittaan kuluttaa ja murskaa. Muussa tapauksessa pato aiheuttaa lopullisen luonnonkatastrofin.
*
Olen palaamassa lopullisesti Herakleitokseen. Ongelmana Herakleitoksen kohdalla tosin on hänen käsityksensä logoksesta.
Miten tulemisen, ristiriidan ja vastakohtien todellisuus voi ilmentää jonkun hallitsevan universaalin järjen - logoksen - olemassaoloa.
Herakleitoksen logos/logiikka, jonka Hegel sitten vei liki mahdottomiin äärimmäisyyksiin, on psykologistista: se ei ole muodollisesti vaan 'sisällöllisesti' totta.
Mutta tämä ongelma sitten viekin pohdinnan jo väistämättä - jos ei metafysiikkaan niin ainakin metafiktioon.
Kantin yritys tehdä metafysiikasta eräänlainen tiede mm. jakamalla väitteet analyyttisiin ('muodollinen') ja synteettisiin ('sisällöllinen') ei vakuuta, joten todellisuudesta on pakko puhua metafiktiivisesti - ja sitähän moderni fysiikka äärimmillään juuri tekee...
*
Logiikka on Prokrusteen vuode.
Vaikka miten hienovaraisesti se ' kaavoittaisi' todellisuuden, niin aina se on supistamassa - ehkä jopa tappamassa kokemusta.
Toki ymmärrämme paremmin, kun olemme johdonmukaisia ja yritämme selittää kaiken pelkästään identtisen ja ristiriidattomuuden kautta.
Täytyy vain uskaltaa esittää kysymys: mitä me ymmärrämme paremmin, kun redusoimme maailman noihin häkkyröihin? Logiikkaa itseään vai ihmistä/maailmaa?! Minun vastaukseni jo varmaan tiedetään...
Ja etteikö ihmisellä muka voisi olla mielessään yhtäaikaisesti kahta tai jopa useampaa toistensa kanssa ristiriitaista mielipidettä ja/tai mielentilaa?
Kyseli Nietzsche ja vastasi, että kyllä voi, eli Aristoteles on väärässä, mitä tulee kolmannen poissuljetun lakiin (tertium non datur).
Eikä meitä tässä sumea logiikka auta yhtään paremmin. Fuzzy logic on vain hienojakoisempaa kaksiarvologiikkaa - nothing more.
Mutta kokemus/elämys/emootiot ovat sellaisenaan aina tulemisen - ei olemisen - tilassa, - ja siten tavallaan 'autonomisia ja koskemattomia' - kaikessa ristiriitaisuudessaankin, ja kun logiikka alkaa niitä paimentaa, se on vähän samaa kuin pantaisiin susi lammaskoiraksi.
Eikä auta vaikka suden rotu olisi IF (Hintikan Indipendence Free-susi). Se nimittäin tappaa 'elämyslampaita' yhtä lailla kuin Aristoteleen syllogismit.
Logiikka on kuin suuri pato, jonka virtaava vesi ajan mittaan kuluttaa ja murskaa. Muussa tapauksessa pato aiheuttaa lopullisen luonnonkatastrofin.
*
Olen palaamassa lopullisesti Herakleitokseen. Ongelmana Herakleitoksen kohdalla tosin on hänen käsityksensä logoksesta.
Miten tulemisen, ristiriidan ja vastakohtien todellisuus voi ilmentää jonkun hallitsevan universaalin järjen - logoksen - olemassaoloa.
Herakleitoksen logos/logiikka, jonka Hegel sitten vei liki mahdottomiin äärimmäisyyksiin, on psykologistista: se ei ole muodollisesti vaan 'sisällöllisesti' totta.
Mutta tämä ongelma sitten viekin pohdinnan jo väistämättä - jos ei metafysiikkaan niin ainakin metafiktioon.
Kantin yritys tehdä metafysiikasta eräänlainen tiede mm. jakamalla väitteet analyyttisiin ('muodollinen') ja synteettisiin ('sisällöllinen') ei vakuuta, joten todellisuudesta on pakko puhua metafiktiivisesti - ja sitähän moderni fysiikka äärimmillään juuri tekee...
Oliko elämä erehdys?
'Vastaus?' Hotasen päreessä "Cracia a la vida" olleeseen kafkaesquen kommenttiin.
(Korjauksia ja täydennyksiä klo: 16:45)
*
Kafkaesque kirjoitti
'sanotko siis eläneesi nuoruutesi ilman puoluetta, isänmaata tai jumalaa? saat syvimmät osanottoni.
*
Kyllä - nimenomaan ja kirjaimellisesti juuri noin.
K jatkaa heti perään
ehkä tuossa mokassa on kuitenkin, kuten synkkä sieluni pakottaa ajattelemaan, jotain hyvääkin.'
Siis mikä moka? Nyt en ymmärrä...tai jospa edes yritän...
*
1968 huhtikuun lopussa minulle hyvin läheinen 33 vuotias enoni ampui pienoiskiväärillä kuulan kalloonsa - taustalla mm. pieleen mennyt avioliitto ja skitsofrenisoiva äitisuhde. Saman vuoden heinäkuun lopussa 43 vuotias isäni kuoli sydäninfarktiin.
Olin 14 ikäinen ja lapsuuteni sekä alkava muoruuteni loppui näiden tapahtumien johdosta kuin seinään.
Nuoruutta positiivisine ideologisine ihanteineen minulle ei tullut. Itse asiassa olin vanha mies jo 18 vuotiaana.
Ehkä nyt ymmärrät paremmin, jos pidän itseäni nihilistinä, - minä todella olen sitä - olen ollut aina!
Ainoa todellinen valopilkku elämässäni on ollut eräs S., jonka turhaan havittelen saavani enää takaisin. Tiedän kyllä, että olen itse polttanut sillat takanani tässä(kin) asiassa.
*
Ei uskoa, ei toivoa, - ja silti pitäisi toimia.
(Lisäyksiä ja korjauksia)
Tarkoitan, että aina on kuitenkin olemassa uskon ja toivon mahdollisuus, vaikka kyseessä olisikin pelkkä haaveilu tai illuusio.
Kiitos tästä 'vakaumuksesta?' menee myös osaltaan jo mainitulle S:lle
Kierkegaard, Schopenhauer, Dostojevski, Nietzsche ja Camus eivät hekään olleet pessimistejä vaikka päätyvätkin absurdiin (Kierkegaard, Camus), pragmaattiseen ateismiin (Ivan Karamazov) ja nihilismiin (Schopenhauer ja Nietzsche).
(Edes Schopenhauer ei ollut sisimmässään pessimisti kuten Nietzsche terävästi asian osoitti: ihminen tahtoo mieluummin ei-mitään kuin on tahtomatta ja tällä tavoin olennaisin eli Tahto on pelastettu. Schopenhauer on siis valepukuinen optimisti.)
Tähän päivään asti olen kuitenkin käyttäytynyt Jumalan suhteen kuin Cioran, joka kirjoitti jotenkin näin: 'Koko ikäni olen vakoillut Jumalaa, kykenemättä lähestymään häntä.'
*
Richard Rortyn - jota nimitän myös nihilistiksi - ironian korostus on kuitenkin alkanut henkisesti väsyttää minua.
Ironia syö ihmiseltä lopulta sielun kokonaan. Jäljelle jää/jäi narri, joka yrittää olla hauska, vaikka kyyneleet valuvat silmistä.
*
Että sellainen moka oli se elämä...
(Korjauksia ja täydennyksiä klo: 16:45)
*
Kafkaesque kirjoitti
'sanotko siis eläneesi nuoruutesi ilman puoluetta, isänmaata tai jumalaa? saat syvimmät osanottoni.
*
Kyllä - nimenomaan ja kirjaimellisesti juuri noin.
K jatkaa heti perään
ehkä tuossa mokassa on kuitenkin, kuten synkkä sieluni pakottaa ajattelemaan, jotain hyvääkin.'
Siis mikä moka? Nyt en ymmärrä...tai jospa edes yritän...
*
1968 huhtikuun lopussa minulle hyvin läheinen 33 vuotias enoni ampui pienoiskiväärillä kuulan kalloonsa - taustalla mm. pieleen mennyt avioliitto ja skitsofrenisoiva äitisuhde. Saman vuoden heinäkuun lopussa 43 vuotias isäni kuoli sydäninfarktiin.
Olin 14 ikäinen ja lapsuuteni sekä alkava muoruuteni loppui näiden tapahtumien johdosta kuin seinään.
Nuoruutta positiivisine ideologisine ihanteineen minulle ei tullut. Itse asiassa olin vanha mies jo 18 vuotiaana.
Ehkä nyt ymmärrät paremmin, jos pidän itseäni nihilistinä, - minä todella olen sitä - olen ollut aina!
Ainoa todellinen valopilkku elämässäni on ollut eräs S., jonka turhaan havittelen saavani enää takaisin. Tiedän kyllä, että olen itse polttanut sillat takanani tässä(kin) asiassa.
*
Ei uskoa, ei toivoa, - ja silti pitäisi toimia.
(Lisäyksiä ja korjauksia)
Tarkoitan, että aina on kuitenkin olemassa uskon ja toivon mahdollisuus, vaikka kyseessä olisikin pelkkä haaveilu tai illuusio.
Kiitos tästä 'vakaumuksesta?' menee myös osaltaan jo mainitulle S:lle
Kierkegaard, Schopenhauer, Dostojevski, Nietzsche ja Camus eivät hekään olleet pessimistejä vaikka päätyvätkin absurdiin (Kierkegaard, Camus), pragmaattiseen ateismiin (Ivan Karamazov) ja nihilismiin (Schopenhauer ja Nietzsche).
(Edes Schopenhauer ei ollut sisimmässään pessimisti kuten Nietzsche terävästi asian osoitti: ihminen tahtoo mieluummin ei-mitään kuin on tahtomatta ja tällä tavoin olennaisin eli Tahto on pelastettu. Schopenhauer on siis valepukuinen optimisti.)
Tähän päivään asti olen kuitenkin käyttäytynyt Jumalan suhteen kuin Cioran, joka kirjoitti jotenkin näin: 'Koko ikäni olen vakoillut Jumalaa, kykenemättä lähestymään häntä.'
*
Richard Rortyn - jota nimitän myös nihilistiksi - ironian korostus on kuitenkin alkanut henkisesti väsyttää minua.
Ironia syö ihmiseltä lopulta sielun kokonaan. Jäljelle jää/jäi narri, joka yrittää olla hauska, vaikka kyyneleet valuvat silmistä.
*
Että sellainen moka oli se elämä...
August 8, 2007
'Puhelinkeskustelu' 8.8
PUHELINSOITTO
Prrlll!
SXXX RXXXXXXXX puhelimessa.
No Rauno täällä - hei!
????!!! Tuota...(?!)...minä en juuri nyt ole tavattavissa....
No jos mä soitan ehkä myöhemmin...?
Tuota... minä en ehkä vastaa.
No jos minä kuitenkin soitan...
Tuskin kannattaa soittaa...kyllä minä tiedän...
Älä erehdy....
KLIK!
*
Suzie Q/ CCR/John Fogerty
Time: 08:28
(Täyspitkä versio CCR:n ensimmäiseltä LP:ltä -1968. Bändin ensimmäinen hitti. Todella hieno kuvavideokooste!)
Prrlll!
SXXX RXXXXXXXX puhelimessa.
No Rauno täällä - hei!
????!!! Tuota...(?!)...minä en juuri nyt ole tavattavissa....
No jos mä soitan ehkä myöhemmin...?
Tuota... minä en ehkä vastaa.
No jos minä kuitenkin soitan...
Tuskin kannattaa soittaa...kyllä minä tiedän...
Älä erehdy....
KLIK!
*
Suzie Q/ CCR/John Fogerty
Time: 08:28
(Täyspitkä versio CCR:n ensimmäiseltä LP:ltä -1968. Bändin ensimmäinen hitti. Todella hieno kuvavideokooste!)
Onko hän Ivan Karamazov vai ruhtinas Myskin?
Friedrich Nietzsche 1867 - 22/23 vuotiaana filologian opiskelijana - Leibzigin yliopistossa.www.eze-riviera.com/village/ang/famous_people.htm.
August 7, 2007
Nytpä löytyi sopiva dieetti meikäläisellekin
Luonnon antimet 1
Time: 03:26
Luonnon antimet 2
Time: 02:58
(Tässä jatketaan matkaa nelinkontin - sattuneesta syystä)
Time: 03:26
Luonnon antimet 2
Time: 02:58
(Tässä jatketaan matkaa nelinkontin - sattuneesta syystä)
Richard Rorty on kuollut - eläköön filosofia!
Kommentti Järveläisen päreeseen "Filosofian kuolema?".
(Pari lisäystä on tehty ja lisää saattaa tulla.)
*
Richard Rortylle filosofia oli eräs kirjallisuuden/kirjoittamisen laji tai muoto.
Ei yhtään enempää - tai vähempää...
Tietoisuus ei heijasta todellisuutta eikä tiedolla ole mitään objektiivista perustaa, joten totuudesta puhuminen on illuusio.
Hengissä säilyminen on todellakin perimmäisin motiivimme, jota juuri kieli välineenä palvelee - ei mikään ikuinen idea, Jumala tai korkeampi tietoisuus.
Rortylle mitään itsensä kanssa identtistä, metafyysistä subjektia ei tietenkään voi olla olemassa siinä mielessä kuin se Locken ja Kantin perinteissä ymmärretään.
Rorty menee subjektin kritiikissään jopa pitemmälle kuin Nietzsche, jolle sentään vielä itsensä luominen tai itsensä valitseminen ja siten yli-ihmisyys oli ideaali.
Rorty sen sijaan Freudin tavoin olettaa, että edes mitään oikeaa valintaa ei ole, koska subjekti on lopullisen pirstaleinen ja monimielinen eli monikielinen re- ja de-konstruktio.
*
Rortyn poliittiset näkemykset ovat yhtä lailla anarkistisia.
Ideologisesti häneltä ei jää kiveä kiven päälle, ja silti hän haluaa puhua solidaarisuudesta.
Olen samaa mieltä kriitikoiden kanssa.
Rortyn solidaarisuus-hurskastelu ei vakuuta vaan on itse asiassa akateemisesta turvapaikastaan 'lelukranaatteja' ympäristöönsä heittelevän nihilistin mautonta pilaa.
Hänen liberaaliin individualismiin (EI Jumalaan, hyveisiin tai moraalilakiin) tukeutuva 'älkää olko julmia, olkaa kilttejä toisillenne' (vrt. Augustinus - tai Wittgenstein) periaatteella ihmisten välinen sopusointu ei onnistu yhtään sen paremmin kuin, jos eläisimme fundamentaalisemman kannan mukaisesti.
Tuskin kukaan irakilainen haluaisi kuulua Rortyn ironikkojen klubiin, jossa kokoontuvat kaikki samanmieliset - oletetaan nyt vaikka lintubongausta harrastavat luonnonrakastajat - kuten Rorty itse.
Rortyn sinänsä selkeässä ja hyvin artikuloidussa nihilismissä 'haisee' todellakin kummallisella tavalla se sama akateemisuus, josta hän syyttää akateemisia ammattifilosofeja.
Rortyn mukaan nuo ammattifilosofit pyrkivät siis ratkomaan pelkkiä näenäiskysymyksiä, mikä varmasti on osittain täysin oikeaan osuvaa kritiikkiä.
Mutta kun tarkastelemme Rortyn omaa - nihilistis-ironistis-esteettistä ratkaisua, niin hänen luotinsa ovat pikemminkin paukkupatruunoita kuin esim. Nietzscheen verrattavaa dynamiittia.
Rorty ei tuo 'filosofiapeliin' mitään uutta. Sen hän toki itsekin on avoimesti myöntänyt. Hän tekee kompilaatioita.
Rorty vain on ehkä kaikkein selkeimmin kyennyt kritisoimaan analyyttista filosofiaa sen sisältäpäin käsin - itse nimenomaan anglo-amerikkalaisen analyyttisen filosofin koulutuksen saaneena mutta erittäin hyvin myös mannermaisen (eurooppalaisen) filosofian tuntien, mikä on analyyttisille filosofeille peräti harvinaista.
Kaiken lisäksi R:n vaikuttimena oli kritisoida analyyttista filosofiaa paitsi sen omilla - Kantiin pohjautuvilla - aseilla, nimenomaan mannermaisen filosofian muodikkaimmilla nimillä kuten Kierkegaard (saksalaisen idealismin kriitikkona), Nietzsche, Wittgenstein ('½:ksi' mannermainen), Heidegger ja Derrida.
Toisaalta anarko-trotskilaisen perheen lapsi yrittää tavallaan itsekin olla loppuun asti kuin vanhempansa, mutta koko strategia kumisee onttouttaan, koska siitä puuttuu totaalisti arvofilosofia.
Kun seuraava sota maailmassa/länsimaissa syttyy - ja ennenpitkää se syttyy: ilmastonmuutoksen takia - voi vain ihmetellä, miksi Rortyn kaltaiset sivistyneet ja liberaalit ironikot ovat niin mitätön vähemmistö, vaikka heidän pitäisi edustaa edistyneintä tietoisuutta maailmassa.
Ehkä siksi, etteivät he suostuneet ottamaan periaatteellista kantaa mihinkään oleelliseen arvo-ongelmaan maailmassa - 'akateemisen'ja liberaalisen nihilisminsä takia.
Väitän, että Nietzsche ei Rortyn nihilismiä olisi kovin korkealle noteerannut. Hänen filosofiansa perusongelmahan olivat nimenomaan arvot - tai niiden puute ja niiden uudelleen arviointi.
Rorty on toki johdonmukainen - päinvastoin kuin ehkä Nietzsche: kun tiedon perusta ja siten 'Totuus' on 'menetetty', arvoista puhuminen on pelkkä makuasia.
Nietzsche itse kirjoitti likipitäen juuri näin, mutta sisimmässään hän ei koskaan hyväksynyt sanomaansa loppuun asti - hän vain totesi johdonmukaisesti antifoundationalismin ja antirepresentationalismin seuraukset.
Nietzschen intentioihin jäi siten melko ammottava ristiriita, koska hän oli 'hengeltään' uskonnollinen moralisti niin pitkään kuin pysyi järjissään.
Mutta Rorty on täysin - sanoisinko jopa liian - johdonmukainen nihilisti - edelleen siis mitä analyyttisin mies, joka ei haluaisi ottaa ainoatakaan argumentatiivisesti 'väärää' askelta sen jälkeen, kun on heittänyt Kantin likaviemäriin.
Mutta sellainen ihminen ei lopultakaan ole mitään mieltä mistään, missään eikä milloinkaan.
Sellainen ihminen lakkaa kiinnostamasta ketään, koska hän on kuin filosofiansa: ei mitään!
Vain ne, jotka ottavat riskin olla ristiriidassa itsensä kanssa kuten Nietzsche voivat olla mielenkiintoisia ja innovatiivisia.
Rorty on kuitenkin yhtä ja samaa. Me tiedämme jo hänen vastauksensa kaikkeen, eikä se enää kiinnosta meitä.
Kummallista, että mies, joka piti filosofiaa eräänä kirjallisuuden - siis fiktion - lajina hakeutuen lopulta jopa alan professuuriin, onnistui kirjoittamaan sisällöltään - ei tyyliltään - niin perin latteaa 'mielen ylennystä'.
Ehkäpä hän todella onnistui tappamaan filosofian - omalla kohdallaan...
(Pari lisäystä on tehty ja lisää saattaa tulla.)
*
Richard Rortylle filosofia oli eräs kirjallisuuden/kirjoittamisen laji tai muoto.
Ei yhtään enempää - tai vähempää...
Tietoisuus ei heijasta todellisuutta eikä tiedolla ole mitään objektiivista perustaa, joten totuudesta puhuminen on illuusio.
Hengissä säilyminen on todellakin perimmäisin motiivimme, jota juuri kieli välineenä palvelee - ei mikään ikuinen idea, Jumala tai korkeampi tietoisuus.
Rortylle mitään itsensä kanssa identtistä, metafyysistä subjektia ei tietenkään voi olla olemassa siinä mielessä kuin se Locken ja Kantin perinteissä ymmärretään.
Rorty menee subjektin kritiikissään jopa pitemmälle kuin Nietzsche, jolle sentään vielä itsensä luominen tai itsensä valitseminen ja siten yli-ihmisyys oli ideaali.
Rorty sen sijaan Freudin tavoin olettaa, että edes mitään oikeaa valintaa ei ole, koska subjekti on lopullisen pirstaleinen ja monimielinen eli monikielinen re- ja de-konstruktio.
*
Rortyn poliittiset näkemykset ovat yhtä lailla anarkistisia.
Ideologisesti häneltä ei jää kiveä kiven päälle, ja silti hän haluaa puhua solidaarisuudesta.
Olen samaa mieltä kriitikoiden kanssa.
Rortyn solidaarisuus-hurskastelu ei vakuuta vaan on itse asiassa akateemisesta turvapaikastaan 'lelukranaatteja' ympäristöönsä heittelevän nihilistin mautonta pilaa.
Hänen liberaaliin individualismiin (EI Jumalaan, hyveisiin tai moraalilakiin) tukeutuva 'älkää olko julmia, olkaa kilttejä toisillenne' (vrt. Augustinus - tai Wittgenstein) periaatteella ihmisten välinen sopusointu ei onnistu yhtään sen paremmin kuin, jos eläisimme fundamentaalisemman kannan mukaisesti.
Tuskin kukaan irakilainen haluaisi kuulua Rortyn ironikkojen klubiin, jossa kokoontuvat kaikki samanmieliset - oletetaan nyt vaikka lintubongausta harrastavat luonnonrakastajat - kuten Rorty itse.
Rortyn sinänsä selkeässä ja hyvin artikuloidussa nihilismissä 'haisee' todellakin kummallisella tavalla se sama akateemisuus, josta hän syyttää akateemisia ammattifilosofeja.
Rortyn mukaan nuo ammattifilosofit pyrkivät siis ratkomaan pelkkiä näenäiskysymyksiä, mikä varmasti on osittain täysin oikeaan osuvaa kritiikkiä.
Mutta kun tarkastelemme Rortyn omaa - nihilistis-ironistis-esteettistä ratkaisua, niin hänen luotinsa ovat pikemminkin paukkupatruunoita kuin esim. Nietzscheen verrattavaa dynamiittia.
Rorty ei tuo 'filosofiapeliin' mitään uutta. Sen hän toki itsekin on avoimesti myöntänyt. Hän tekee kompilaatioita.
Rorty vain on ehkä kaikkein selkeimmin kyennyt kritisoimaan analyyttista filosofiaa sen sisältäpäin käsin - itse nimenomaan anglo-amerikkalaisen analyyttisen filosofin koulutuksen saaneena mutta erittäin hyvin myös mannermaisen (eurooppalaisen) filosofian tuntien, mikä on analyyttisille filosofeille peräti harvinaista.
Kaiken lisäksi R:n vaikuttimena oli kritisoida analyyttista filosofiaa paitsi sen omilla - Kantiin pohjautuvilla - aseilla, nimenomaan mannermaisen filosofian muodikkaimmilla nimillä kuten Kierkegaard (saksalaisen idealismin kriitikkona), Nietzsche, Wittgenstein ('½:ksi' mannermainen), Heidegger ja Derrida.
Toisaalta anarko-trotskilaisen perheen lapsi yrittää tavallaan itsekin olla loppuun asti kuin vanhempansa, mutta koko strategia kumisee onttouttaan, koska siitä puuttuu totaalisti arvofilosofia.
Kun seuraava sota maailmassa/länsimaissa syttyy - ja ennenpitkää se syttyy: ilmastonmuutoksen takia - voi vain ihmetellä, miksi Rortyn kaltaiset sivistyneet ja liberaalit ironikot ovat niin mitätön vähemmistö, vaikka heidän pitäisi edustaa edistyneintä tietoisuutta maailmassa.
Ehkä siksi, etteivät he suostuneet ottamaan periaatteellista kantaa mihinkään oleelliseen arvo-ongelmaan maailmassa - 'akateemisen'ja liberaalisen nihilisminsä takia.
Väitän, että Nietzsche ei Rortyn nihilismiä olisi kovin korkealle noteerannut. Hänen filosofiansa perusongelmahan olivat nimenomaan arvot - tai niiden puute ja niiden uudelleen arviointi.
Rorty on toki johdonmukainen - päinvastoin kuin ehkä Nietzsche: kun tiedon perusta ja siten 'Totuus' on 'menetetty', arvoista puhuminen on pelkkä makuasia.
Nietzsche itse kirjoitti likipitäen juuri näin, mutta sisimmässään hän ei koskaan hyväksynyt sanomaansa loppuun asti - hän vain totesi johdonmukaisesti antifoundationalismin ja antirepresentationalismin seuraukset.
Nietzschen intentioihin jäi siten melko ammottava ristiriita, koska hän oli 'hengeltään' uskonnollinen moralisti niin pitkään kuin pysyi järjissään.
Mutta Rorty on täysin - sanoisinko jopa liian - johdonmukainen nihilisti - edelleen siis mitä analyyttisin mies, joka ei haluaisi ottaa ainoatakaan argumentatiivisesti 'väärää' askelta sen jälkeen, kun on heittänyt Kantin likaviemäriin.
Mutta sellainen ihminen ei lopultakaan ole mitään mieltä mistään, missään eikä milloinkaan.
Sellainen ihminen lakkaa kiinnostamasta ketään, koska hän on kuin filosofiansa: ei mitään!
Vain ne, jotka ottavat riskin olla ristiriidassa itsensä kanssa kuten Nietzsche voivat olla mielenkiintoisia ja innovatiivisia.
Rorty on kuitenkin yhtä ja samaa. Me tiedämme jo hänen vastauksensa kaikkeen, eikä se enää kiinnosta meitä.
Kummallista, että mies, joka piti filosofiaa eräänä kirjallisuuden - siis fiktion - lajina hakeutuen lopulta jopa alan professuuriin, onnistui kirjoittamaan sisällöltään - ei tyyliltään - niin perin latteaa 'mielen ylennystä'.
Ehkäpä hän todella onnistui tappamaan filosofian - omalla kohdallaan...
Möttösen pariskunta
Otsikkoon viitaten muistutan vielä, että kyseessä ei ole minun ja Kafkaesquen hääkuva. Minä olen nimittäin ainakin puolet laihempi kuin kuvan mies (älkää nyt vain uskoko!). *
Pitääköhän ottaa RAUNO RÄSÄNEN: Second Coming pois telakalta? Alkaa nää kuva-assosiaatiot olla kohta liian 'kipeitä' tähän blogiin.
PS. Itse asiassa päivitin juuri kaksi viimeisimmäksi jäänyttä pärettäni SC:ssa. Nyt ne eivät ole enää 'tuhmia'.
Tästä se alkaa: vaimon 'väärinkäyttö'
Mutta mitä kuvassa oikein tapahtuu - siinä päivän kysymys etenkin Blogosfäärin feministiälyköille. Jotain hirveää se luultavasti kai on?Viimeinen 'käyttöpäivä'
Eräänä päivänä Kafkaesque huomasi sattumalta, että 'naimaluvastamme' löytyi merkillinen kohta. Mutta siinä vaiheessa minulla oli jo aivan hillitön kiire!(expiry date s, viimeinen voimassaolopäivä)
*
Opettavainen kertomus aviomiehille
FAIRIES
A married couple in their early 60s was out celebrating their 35th wedding anniversary in a quiet, romantic little restaurant.
Suddenly, a tiny yet beautiful fairy appeared on their table and said, "For being such an exemplary married couple and for being faithful to each other for all this time, I will grant you each a wish."
"Oh, I want to travel around the world with my darling husband" said the wife. The fairy waved her magic wand and - poof! - two tickets for the Queen Mary II luxury liner appeared in her hands.
Then it was the husband's turn. He thought for a moment and said: "Well this is all very romantic, but an opportunity like this will never come again. I'm sorry my love, but my wish is to have a wife 30 years younger than me.
"The wife and the fairy were deeply disappointed, but a wish is a wish...So the fairy waved her magic wand and - poof! - the husband became 92 years old.
The moral of the story: Men who are ungrateful should remember fairies are female!!
*
IS IT BETTER TO BE SINGLE OR MARRIED?
It's better for girls to be single but not for boys. Boys need someone to clean up after them. -- Anita, age 9
HOW CAN A STRANGER TELL IF TWO PEOPLE ARE MARRIED?
You might have to guess, based on whether they seem to be yelling at the same kids. -- Derrick, age 8
*
bridalshop.freeservers.com/humor.html.
*
(expiration [,ekspə'reɪʃ(ə)n] s, 1. ylät, yks, päättyminen (esim. opintojen, laina-ajan päättyminen), päättymisaika, umpeutuminen (esim. määräajan), lakkaaminen, raukeaminen ~ of the time limit määräajan päättyminen, ~ of a lease vuokra-ajan lakkaaminen, ~ of validity voimassaolon raukeaminen, 2. [,ekspə'reɪʃ(ə)n] lääk, uloshengitys, ekspiraatio)
August 6, 2007
Sitaatteja Dostojevskin Kellariloukosta
(Lisäys klo:16:30)
Nämä sitaatit eivät ole itse valikoimiani vaan napattu erään kirja-arvostelijan artikkelista, josta en siteeraa siis muuta kuin kirjoittajan itse valikoimat sitaatit.
Sinänsä erittäin positiivisessa arvostelussa oli hyvätkin kohtansa, mutta yleisen linjansa puolesta siinä ei ollut ymmärretty kirjan filosofista puolta lainkaan.
Kirjan ensimmäistä osaa - Kellariloukkoa - kirjoittaja pitää nimittäin väsyttävänä jaaritteluna ja 'lätinänä' mutta innostuu kyllä kovin toisesta osasta.
Jääköön arvioija kuitenkin siis omaan arvoonsa. Ja koska sitaatit ovat pelkästään Dostojevskilta, en katso velvollisuudekseni antaa edes linkkiä em. arvostelijan tekstiin.
Sitäpaitsi mies, joka siteeraa Dostojevskin yhteydessä lopetuslauseessaan Leninin - olkoonkin varsin neutraalia kehotusta: 'Lukekaa, lukekaa, lukeaa!' - sinetöi innostuksestaan huolimatta ainakin minun mielestäni mauttomasti ja lopullisesti arviointiperspektiivinsä 'vinoutuneisuuden' ja pinnallisuuden suhteessa tähän.
Leninin kanta Dostojevskiin tiedetään, ja se perustuu kohtuuttomasti tämän viimeisen vuoden (1880/-81) tsaristis-kirkolliseen nationalismiin eli peritaantumukselliseen asenteeseen, joka ei kuitenkaan useimpien Dostojevki-asiantuntijoitten mielestä ole linjassa hänen romaaniensa ja aiempien poliittisten näkemystensä kanssa.
***
Osa I Kellariloukko
" Sivistys saa ihmisessä aikaan vain tunteiden monipuolistumista - eikä ehdottomasti mitään muuta. Ja kehittäessään tuota monipuolisuutta ihminen vielä kenties päätyy siihen, että verenvuodatuksestakin löytää nautintoa. Sellaistahan on jo tapahtunut. Oletteko huomanneet, että kaikkein raffinoidummat verenvuodattajat ovat meikein aina olleet kaikkein sivistyneimpiä miehiä, joiden kengännauhoja kaikenlaiset Attilat ja Stenka Razinit eivät olleet kyllin arvokkaita solmimaan; ja jos edelliset eivät pistä silmään niin selvästi kuin Attila ja Stenka Razin, niin se johtuu juuri siitä, että heitä tapaa liiankin usein, he ovat liian tavallisia ja siksi vilahtavat ohi huomaamatta".
(Tämähän on kuin suoraan Nietzscheltä! Ylipäätään Kellariloukko merkitsi Nietzschelle todellisen sukulaissielun löytämistä, mitä ihmismielen 'kirurgiaan' tulee.
Nietzsche kutsuu Dostojevskia Epäjumalten hämärässä (1888) peräti 'ainoaksi ihmiseksi, jolta minulla ylipäätään on mitään/jotain opittavaa näissä asioissa'.)
*
Osa II Märästä lumesta
(Kirjoittaja muistuttaa, että Liisa on oletettavasti suomalainen kuten hyvin monet Pietarin prostitioidut siihen aikaan - tässä 1860-luvulla.)
"Ja olisinko minä voinutkaan tyytyä kurjan konttoristin yksinkertaiseen, banaaliin, tavanomaiseen irstailuun ja kestää kaiken siitä johtuvan saastan! Mikä siinä olisi silloin houkutellut minua ja viekoitellut öisin kaduille?"
*
"... Jossakin seinän toisella puolella kahisi kello kuin raskaan painon alla, ikäänkuin joku olisi kuristanut sitä. Luonnottoman kauan kestäneen kahinan jälkeen seurasivat kimeät, kehnot ja odottamattoman nopeat lyönnit; - ikäänkuin joku olisi yht'äkkiä hypähtänyt esiin jostakin. Kello löi kaksi.
Havahduin, vaikka en ollutkaan nukkunut, vaan maannut puolihorroksissa. Kapea, ahdas ja matala huone, jossa oli valtavan iso vaatekaappi ja joka oli täynnä pahvilaatikoita, rättejä ja kaikenlaista vaaterojua, oli melkein pimeänä. Kynttilänpätkä, joka paloi pöydällä huoneen toisessa päässä, oli sammumaisillaan ja tuikahteli heikosti sillöin tällöin. Hetken kuluttua olisi täysin pimeää.
Ei kulunut pitkää aikaa, kun olin jo täysin tajuissani; muistin heti kaikki vaivattomasti, ikäänkuin nuo ajatukset olisivat vahtineet minua rynnätäkseen kimppuuni. Horroksessakin ollessani muistissa pysyi aivankuin jokin kohta, jota ei voinut unohtaa ja jonka ympärillä unikuvani raskaasti kiersivät.
Mutta kummallista oli tämä: kaikki, mikä minulle oli tapahtunut sinä päivänä, tuntui minusta nyt herätessäni hyvin, hyvin kaukaiselta ikäänkuin olisin kokenut sen jo kauan aikaa sitten.
Pää tuntui sumuiselta. Jokin ikäänkuin leijaili yläpuolellani ja hipoi minua, kiihotti minua ja teki minut rauhattomaksi. Tuska ja harmi kasvoi minussa jälleen ja etsi purkaantumistietä. Äkkiä näin vierelläni avoinna olevan silmäparin, joka tarkasteli minua uteliaasti ja vakavasti. Se oli kylmän tunteeton, yrmeä katse, joka tuntui hyvin vieraalta; se painoi mieltäni.
Synkkä ajatus heräsi aivoissani ja kulki koko ruumiini läpi jonkinlaisena ilkeänä tunteena muistuttaen sitä tunnetta, jonka usein kokee astuessaan kosteaan ja tunkkaiseen kellariin. Vaikutti jollakin tavoin luonnottomalta, että juuri nyt nuo silmät halusivat tarkastella minua.
Muistin myös, etten kahden tunnin aikana ollut sanonut tuolle olennolle sanaakaan, enkä lainkaan ollut pitänyt sitä tarpeellisenakaan; siitäkin olin äsken ollut tyytyväinen. Sitävastoin nyt äkkiä huomasin kuinka järjetön, inhottava kuin hämähäkki, oli tuo intohimo, joka ilman rakkautta karkeasti ja häpeämättä alkaa suoraan siitä, mikä on oikean rakkauden kruunu. Katselimme kauan toisiamme, mutta hän ei kääntänyt katsettaan eikä muuttanut silmiensä ilmettä, niin että minusta alkoi lopulta tuntua jostakin syystä kammottavalta.
-Mikä sinun nimesi on? kysyin äkkiä saadakseni tuon kaiken loppumaan. -Liisa, - hän vastasi melkein kuiskaten, mutta töykeästi ja käänsi katseensa pois. Minä olin hetken aikaa vaiti.
- Onpa tänään ruma sää... lunta ... inhottavaa! sanoin puoliksi itsekseni, panin käsivarteni surumielisesti niskani taakse ja katselin kattoon. Hän ei vastannut. Kaikki tuntui niin rumalta.
- Oletko täältäpäin kotoisin? kysyin hetken kuluttua, melkeinpä vihaisesti ja käänsin hieman päätäni häneen päin. - En. - Mistä sitten. - Riiasta, hän vastasi vastahakoisesti. - Saksalainen? - Venäläinen. - Oletko ollut kauankin täällä? - Missä? - Talossa. - Kaksi viikkoa.
Hänen äänensävynsä tuli yhä yrmeämmäksi. Kynttilä oli sammunut kokonaan; en voinut erottaa hänen kasvojaan.
- Onko sinulla isä ja äiti? - Kyllä... ei ... on. - Missä he ovat? - Siellä Riiassa. - Keitä he ovat? - Muuten vain. - Miksi sanot muuten vain? Keitä he ovat, mikä on heidän ammattinsa? - Pikkuporvareita. - Oletko aina asunut heidän luonaan? - Kyllä. - Kuinka vanha sinä olet? - Kaksikymmentä. - Miksi lähdit heidän luotaan? - Muuten vaan. - Tuo "muuten vaan" merkitsi: anna minun olla, tuo on ällottävää. Olimme vaiti molemmat."
*
"Eikö sinusta itsestäsi tosiaankaan ole paha olla täällä? Ei, ilmeisesti riippuu paljon tottumuksesta! Piru vieköön, minkälaiseksi tottumus voi ihmisen saattaa! Mutta luuletko sinä tosiaakin vakavissasi, ettet koskaan vanhene, että olet aina kaunis ja että sinua pidetään täällä ikuisesti?
Minä en lainkaan tahdo puhua siitä, että täälläkin on saastaista... Mutta muuten minä haluan puhua sinulle tästä sinun nykyisestä elämästäsi; nythän sinä olet nuori ja kaunis ja hyvä, sinulla on sielu ja tunteet, mutta tiedätkö, että kun minä äsken havahduin horroksestani, minusta heti tuntui inhottavalta olla täällä sinun kanssasi! Vain ollessaan humalassa voi tulla tänne.
Mutta jos sinä olisit muualla, asuisit kuten kunnialliset ihmiset ainakin, niin minä kenties en vain liehittelisi sinua, vaan suorastaan rakastuisin sinuun, olisin iloinen katseestasikin ja sanastasikin; odottelisin sinua portillasi, seisoisin polvillani sinun edessäsi; pitäisin sinua morsiamenani, ja pitäisin sitä lisäksi suurena kunniana. Minä en rohkenisi ajatella mitään epäpuhdasta sinusta.
Mutta täällä minä tiedän, ettei minun tarvitse muuta kuin viheltää ja sinun on tultava mukaani tahdoitpa tai et, enkä minä silloin tyydy sinun tahtoosi vaan sinun on taivuttava minun tahtooni. Kehnoinkin talonpoika voi mennä työmieheksi jonnekin, mutta hän ei tee itsestään orjaa, ja hän tietää sitäpaitsi määräaikansa. Mutta mikä on sinun aikasi? Ajattelehan vain: mitä sinä uhraat täällä itsestäsi? Mitä orjuutat? Sielusi, sielusi, jota et enää vallitse. Sen sinä teet orjaksi yhdessä ruumiisi kanssa! Annat rakkautesi jokaisen juopporatin häväistäväksi!
- Rakkaus! Mutta rakkaushan on kaikki, sehän on jalokivi, sehän on neitsyyden aarre! Saavuttaakseen tuon rakkauden monet ovat valmiit uhraamaan henkensa, valmiit kuolemaan. Ja mikä on rakkautesi arvo nyt? Sinä olet ostettu kokonaan, kertakaikkisesti, ja miksi silloin pitäisi pyrkiä saavuttamaan rakkautta, kun ilman sitäkin kaikki on sallittua.
Tämähän on suurin loukkaus, mikä voi kohdata nuorta tyttöa, käsitätkö sinä? Minä olen kuullut, että teidän, typerien kanojen, mieltä muka hyvitetään, sallitaan teidän pitää omia, rakastajianne. mutta sehän on pelkkää hassuttelua, pelkkää petosta, pelkkää teidän pilkaamistanne, ja te uskotte siihen? Rakastaako tuo rakastaja teitä todellakin? Enpä usko!
Kuinka hän voisi rakastaa teitä, kun hän tietää, että sinut voidaan minä hetkenä tahansa kutsua hänen luotaan pois? Hän olisi lurjus tästä syystä! Kunnioittaako hän sinua hiukkaakaan? Mitä sinulla on yhteistä hänen kanssaan? Hän pilkkaa sinua ja varastaa sinulta - siinä on koko hänen rakkautensa! Saat olla kiitollinen, ettei hän vielä kaiken lisäksi lyö sinua. Kenties pieksääkin.
Kysyhän joskus häneltä, jos sinulla on tuollainen rakastaja, haluaisiko hän mennä naimisiin kanssasi. Ja hän varmasti nauraa vasten naamaasi, ellei suorastaan sylje päällesi tai lyö sinua, ja siksi hän itse ei ole penninkään arvoinen.
Ja mitä varten sinä kuvittelet uhraavasi koko elämäsi täällä? Siitäkö syystä, että sinulle juotetaan täällä kahvia ja syötetään hyvin? Ja mistä syystä sinua sitten syötetään hyvin? Joku kunniallinen tyttö ei saisi palaakaan kurkustaan alas, koska hän tietää mitä varten täällä syötetään hyvin.
- Sinä olet velkaa tänne ja tulet aina ja ikuisesti olemaan velkaa siihen asti, kunnes vieraat alkavat ylenkatsoa sinua. Ja se tapahtuu hyvinkin pian, älä luota liikaa nuoruuteesi, sillä se kiitää täällä ohitse tuulispäänä ja sitten sinut ajetaan pois.
Eikä riitä sekään, että sinut ajetaan ulos, vaan jo kauan sitä ennen alkaa emäntäsi riidellä kanssasi, moittia sinua, sättiä sinua - ikäänkuin et sinä olisi hänen takiaan menettänyt terveyttäsi, uhrannut hänen vuokseen nuoruuttasi ja sieluasi, vaan aivan kuin sinä olisit saattanut hänet perikatoon, keppikerjäläiseksi ja varastanut hänet tyhjiin.
Ja sinun on turha luottaa kenenkään apuun: sinun toverisi hyökkäävät myös kimppuusi, ollakseen emännälle mieliksi, sillä kaikki täällä ovat orjia ja ovat aikoja sitten menettäneet omantuntonsa ja säälintunteensa. He ovat tulleet läpeensa kehnoiksi. Inhottavampia, saastaisempia, loukkaavampia sättimisiä ei ole maan päällä.
Ja kaiken sinä uhraat täällä jättämättä jälkeesi mitään - terveytesi ja nuoruutesi ja kauneutesi ja toiveesi. Kaksikymmen vuotiaana sinä tulet näyttämään kolmikymmenviisivuotiaalta ja saat kiittää Jumalaa, jos olet pysynyt terveenä.
Sinä ehkä nyt luulet, ettei sinun tarvitse tehdä työtä, että kaikki on pelkkää huvia! Mutta tämän raskaampaa pakkotyötä ei ole koko maailmassa eikä ole koskaan ollutkaan. Sydämesi sulaa kyyneliin.
- Etkä sinä rohkene sanoa sanaakaan, et puolta tavuakaan kun sinut ajetaan täältä pois; sinä lähdet kuin rikoksen tehnyt. Sinä menet toiseen samanlaiseen paikkaan, sitten kolmanteen, sitten jälleen johonkin ja päädyt vihdoin Sennaja -torin varrelle. Ja siellä ei kukaan välitä vaikka sinua lyödään; se on sitä sikäläistä ystävällisyyttä, siellä ei vieraasi voi hyväillä sinua ensin lyömättä sinua. Sinä et usko, että siellä on niin inhottavaa? Menehän joskus käymään siellä, ehkäpä näet omin silmin."
*
" (...) kun olin saavuttanut tehokkaan tuloksen, minä pelästyin. Ei, minä en ole koskaan en koskaan ollut sellaisen epätoivon todistajana! Hän makasi pitkin pituuttaan, kasvot painettuina syvälle pielukseen ja hän oli molemmin käsin lujasti tarttunut siihen. Hänen rintansa oli halkeamaisillaan.
Koko hänen nuori ruumiinsa vavahteli kuin kouristusten vallassa. Rintaan patoutuneet nyyhkytykset painoivat, raastoivat häntä ja äkkiä purkautuivat valituksina ja huutona. Silloin hän painoi päänsä yhä syvemmälle pielukseen: hän ei tahtonut, että kukaan täällä, yksikään elävä sielu saisi tietää hänen kärsimyksistään ja kyyneleistään.
Hän repi pielusta hampaillaan, hän puri kätensä verille (näin sen myöhemmin), hän upotti sormensa auenneisiin palmikkoihinsa, pidätti hengitystään ja puri hampaansa yhteen."
*
"Minä pelastan Liisan - ajattelin - ja se aiheutuu siitä, että hän käy usein luonani ja minä puhun hänelle... Minä kehitän häntä, sivistän hänet. Vihdoin huomaan, että hän rakastaa minua, rakastaa intohimoisesti.(...) Mutta nyt, nyt sinä olet minun, osa minusta, sinä olet viaton, kaunis, sinä olet ihana vaimoni.
Ja kotiini rohkeasti ja vapaasti astu emäntänä!".
*
"(...) hetken kuluttua häpeissäni ja epätoivoisena ryntäsin Liisan jälkeen. Minä avasin käytävään johtavan oven ja kuuntelin. - Liisa! Liisa! minä huusin portaikkoon arasti, puoliääneen.
Vastausta ei tullut, minä olin kuulevani hänen askeleensa kaikuvan alimmilla portailla. - Liisa! huusin kovemmin. Ei vastausta. Mutta samassa kuulin, kuinka alhaalla avattiin vinkuva, tiukka lasisruutuinen ulko-ovi ja jälleen suljettiin tiukasti. Kaiku kiiri portaikossa! Hän oli mennyt. Minä palasin mietteissäni huoneeseeni. Mieleni tuntui äärettömän raskaalta."
*
"Mitä me joskus meluamme? Miksi joskus oikuttelemme? Mitä me haluamme? Emme itsekään tiedä miksi ja mitä! Meille itsellemmehän on pahempaa, jos oikukkaat pyyntömme täytetään. Koettakaa esimerkiksi suoda meille enemmän itsenäisyyttä, antakaa kenelle tahansa meistä vapaat kädet toimia, laajentakaa toimintamahdollisuuksien piiriä, lieventäkää holhousta, niin me ... vakuutan teille, - niin me heti pyydämme päästä taas takaisin holhottaviksi".
*
"Kaiken kukkuraksi Apollo (päähenkilön palvelija) aiheutti silloin minulle paljon harmia röyhkeydellään. Olin vähällä menettää kaiken kärsivällisyyteni! Hän oli ruttotauti, ruoska, jonka Kaitselmus oli lähettänyt rangaistuksekseni.
Kahden vuoden ajan olimme jo taistelleet keskenämme, ja minä vihasin häntä. Tuskin ketään koko maailmassa olen vihannut niin paljon kuin häntä, varsinkin määrättyinä aikoina. Hän oli keski-ikäinen, arvokkaan näköinen mies, joka vapaa-aikoinaan teki räätälintöitä.
Mutta jostakin tuntemattomasta syystä hän halveksi minua äärettömästi ja katseli minua sietämättömän ylimielisesti. Muuten, hän tarkasteli kaikkia ylimielisesti. Kun vain näki tuon vaaleatukkaisen, sileäksi suitun pään, tuon kiharan, jonka hän oli kammannut otsalleen ja voidellut ruokaöljyllä, tuon lujapiirteisen suun, V:n muotoiseksi yhteenpuristetut huulet - silloin tiesi, että siinä on olento, joka ei milloinkaan ollut epävarma itsestään.
Hän oli pedantti, suurin pedantti mitä minä milloinkaan olen tavannut, ja lisäksi niin itserakas, että kenties vain Aleksanteri Suuri olisi vetänyt hänelle vertoja. Hän oli rakastunut jokaiseen nappiinsa, joka kynteensä, - nimenomaan rakastunut ja hän näytti myös siltä! Hän käyttäytyi minua kohtaan täysin despoottisesti, puhui minulle tavattoman vähän, ja kun hän sattumalta katsahti minuun, oli hänen katseensa luja, ylevän itsevarma ja aina pilkallinen, mikä saattoi minut välistä raivon valtaan.
Hän suoritti tehtävänsä ikäänkuin olisi osoittanut minua kohtaan mitä suurinta armoa. Sitäpaitsi hän ei tehnyt minun hyväkseni oikeastaan mitään eikä lainkaan pitänyt edes velvollisuutenankaan tehdä mitään.
Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö hän pitänyt minua maailman suurimpana idioottina, ja jos hän "pitikin minua luonaan", niin se johtui vain siitä, että hän voi saada minulta palkan kuukausittain.
Hän oli suostunut "olemaan tekemättä mitään" luonani seitsemästä ruplasta kuukaudessa.
Paljon syntejä annetaan minulle anteeksi hänen vuokseen. Vihani häntä kohtaan saavutti joskus sellaiset mittasuhteet, että olin vähällä saada kouristuskohtauksen hänen kävelytapansa vuoksi. Mutta kaikkein inhottavinta minusta oli hänen sammaltava puheensa. Hänen kielensä oli pitempi kuin olisi pitänyt olla, tai jotain sellaista..."
Nämä sitaatit eivät ole itse valikoimiani vaan napattu erään kirja-arvostelijan artikkelista, josta en siteeraa siis muuta kuin kirjoittajan itse valikoimat sitaatit.
Sinänsä erittäin positiivisessa arvostelussa oli hyvätkin kohtansa, mutta yleisen linjansa puolesta siinä ei ollut ymmärretty kirjan filosofista puolta lainkaan.
Kirjan ensimmäistä osaa - Kellariloukkoa - kirjoittaja pitää nimittäin väsyttävänä jaaritteluna ja 'lätinänä' mutta innostuu kyllä kovin toisesta osasta.
Jääköön arvioija kuitenkin siis omaan arvoonsa. Ja koska sitaatit ovat pelkästään Dostojevskilta, en katso velvollisuudekseni antaa edes linkkiä em. arvostelijan tekstiin.
Sitäpaitsi mies, joka siteeraa Dostojevskin yhteydessä lopetuslauseessaan Leninin - olkoonkin varsin neutraalia kehotusta: 'Lukekaa, lukekaa, lukeaa!' - sinetöi innostuksestaan huolimatta ainakin minun mielestäni mauttomasti ja lopullisesti arviointiperspektiivinsä 'vinoutuneisuuden' ja pinnallisuuden suhteessa tähän.
Leninin kanta Dostojevskiin tiedetään, ja se perustuu kohtuuttomasti tämän viimeisen vuoden (1880/-81) tsaristis-kirkolliseen nationalismiin eli peritaantumukselliseen asenteeseen, joka ei kuitenkaan useimpien Dostojevki-asiantuntijoitten mielestä ole linjassa hänen romaaniensa ja aiempien poliittisten näkemystensä kanssa.
***
Osa I Kellariloukko
" Sivistys saa ihmisessä aikaan vain tunteiden monipuolistumista - eikä ehdottomasti mitään muuta. Ja kehittäessään tuota monipuolisuutta ihminen vielä kenties päätyy siihen, että verenvuodatuksestakin löytää nautintoa. Sellaistahan on jo tapahtunut. Oletteko huomanneet, että kaikkein raffinoidummat verenvuodattajat ovat meikein aina olleet kaikkein sivistyneimpiä miehiä, joiden kengännauhoja kaikenlaiset Attilat ja Stenka Razinit eivät olleet kyllin arvokkaita solmimaan; ja jos edelliset eivät pistä silmään niin selvästi kuin Attila ja Stenka Razin, niin se johtuu juuri siitä, että heitä tapaa liiankin usein, he ovat liian tavallisia ja siksi vilahtavat ohi huomaamatta".
(Tämähän on kuin suoraan Nietzscheltä! Ylipäätään Kellariloukko merkitsi Nietzschelle todellisen sukulaissielun löytämistä, mitä ihmismielen 'kirurgiaan' tulee.
Nietzsche kutsuu Dostojevskia Epäjumalten hämärässä (1888) peräti 'ainoaksi ihmiseksi, jolta minulla ylipäätään on mitään/jotain opittavaa näissä asioissa'.)
*
Osa II Märästä lumesta
(Kirjoittaja muistuttaa, että Liisa on oletettavasti suomalainen kuten hyvin monet Pietarin prostitioidut siihen aikaan - tässä 1860-luvulla.)
"Ja olisinko minä voinutkaan tyytyä kurjan konttoristin yksinkertaiseen, banaaliin, tavanomaiseen irstailuun ja kestää kaiken siitä johtuvan saastan! Mikä siinä olisi silloin houkutellut minua ja viekoitellut öisin kaduille?"
*
"... Jossakin seinän toisella puolella kahisi kello kuin raskaan painon alla, ikäänkuin joku olisi kuristanut sitä. Luonnottoman kauan kestäneen kahinan jälkeen seurasivat kimeät, kehnot ja odottamattoman nopeat lyönnit; - ikäänkuin joku olisi yht'äkkiä hypähtänyt esiin jostakin. Kello löi kaksi.
Havahduin, vaikka en ollutkaan nukkunut, vaan maannut puolihorroksissa. Kapea, ahdas ja matala huone, jossa oli valtavan iso vaatekaappi ja joka oli täynnä pahvilaatikoita, rättejä ja kaikenlaista vaaterojua, oli melkein pimeänä. Kynttilänpätkä, joka paloi pöydällä huoneen toisessa päässä, oli sammumaisillaan ja tuikahteli heikosti sillöin tällöin. Hetken kuluttua olisi täysin pimeää.
Ei kulunut pitkää aikaa, kun olin jo täysin tajuissani; muistin heti kaikki vaivattomasti, ikäänkuin nuo ajatukset olisivat vahtineet minua rynnätäkseen kimppuuni. Horroksessakin ollessani muistissa pysyi aivankuin jokin kohta, jota ei voinut unohtaa ja jonka ympärillä unikuvani raskaasti kiersivät.
Mutta kummallista oli tämä: kaikki, mikä minulle oli tapahtunut sinä päivänä, tuntui minusta nyt herätessäni hyvin, hyvin kaukaiselta ikäänkuin olisin kokenut sen jo kauan aikaa sitten.
Pää tuntui sumuiselta. Jokin ikäänkuin leijaili yläpuolellani ja hipoi minua, kiihotti minua ja teki minut rauhattomaksi. Tuska ja harmi kasvoi minussa jälleen ja etsi purkaantumistietä. Äkkiä näin vierelläni avoinna olevan silmäparin, joka tarkasteli minua uteliaasti ja vakavasti. Se oli kylmän tunteeton, yrmeä katse, joka tuntui hyvin vieraalta; se painoi mieltäni.
Synkkä ajatus heräsi aivoissani ja kulki koko ruumiini läpi jonkinlaisena ilkeänä tunteena muistuttaen sitä tunnetta, jonka usein kokee astuessaan kosteaan ja tunkkaiseen kellariin. Vaikutti jollakin tavoin luonnottomalta, että juuri nyt nuo silmät halusivat tarkastella minua.
Muistin myös, etten kahden tunnin aikana ollut sanonut tuolle olennolle sanaakaan, enkä lainkaan ollut pitänyt sitä tarpeellisenakaan; siitäkin olin äsken ollut tyytyväinen. Sitävastoin nyt äkkiä huomasin kuinka järjetön, inhottava kuin hämähäkki, oli tuo intohimo, joka ilman rakkautta karkeasti ja häpeämättä alkaa suoraan siitä, mikä on oikean rakkauden kruunu. Katselimme kauan toisiamme, mutta hän ei kääntänyt katsettaan eikä muuttanut silmiensä ilmettä, niin että minusta alkoi lopulta tuntua jostakin syystä kammottavalta.
-Mikä sinun nimesi on? kysyin äkkiä saadakseni tuon kaiken loppumaan. -Liisa, - hän vastasi melkein kuiskaten, mutta töykeästi ja käänsi katseensa pois. Minä olin hetken aikaa vaiti.
- Onpa tänään ruma sää... lunta ... inhottavaa! sanoin puoliksi itsekseni, panin käsivarteni surumielisesti niskani taakse ja katselin kattoon. Hän ei vastannut. Kaikki tuntui niin rumalta.
- Oletko täältäpäin kotoisin? kysyin hetken kuluttua, melkeinpä vihaisesti ja käänsin hieman päätäni häneen päin. - En. - Mistä sitten. - Riiasta, hän vastasi vastahakoisesti. - Saksalainen? - Venäläinen. - Oletko ollut kauankin täällä? - Missä? - Talossa. - Kaksi viikkoa.
Hänen äänensävynsä tuli yhä yrmeämmäksi. Kynttilä oli sammunut kokonaan; en voinut erottaa hänen kasvojaan.
- Onko sinulla isä ja äiti? - Kyllä... ei ... on. - Missä he ovat? - Siellä Riiassa. - Keitä he ovat? - Muuten vain. - Miksi sanot muuten vain? Keitä he ovat, mikä on heidän ammattinsa? - Pikkuporvareita. - Oletko aina asunut heidän luonaan? - Kyllä. - Kuinka vanha sinä olet? - Kaksikymmentä. - Miksi lähdit heidän luotaan? - Muuten vaan. - Tuo "muuten vaan" merkitsi: anna minun olla, tuo on ällottävää. Olimme vaiti molemmat."
*
"Eikö sinusta itsestäsi tosiaankaan ole paha olla täällä? Ei, ilmeisesti riippuu paljon tottumuksesta! Piru vieköön, minkälaiseksi tottumus voi ihmisen saattaa! Mutta luuletko sinä tosiaakin vakavissasi, ettet koskaan vanhene, että olet aina kaunis ja että sinua pidetään täällä ikuisesti?
Minä en lainkaan tahdo puhua siitä, että täälläkin on saastaista... Mutta muuten minä haluan puhua sinulle tästä sinun nykyisestä elämästäsi; nythän sinä olet nuori ja kaunis ja hyvä, sinulla on sielu ja tunteet, mutta tiedätkö, että kun minä äsken havahduin horroksestani, minusta heti tuntui inhottavalta olla täällä sinun kanssasi! Vain ollessaan humalassa voi tulla tänne.
Mutta jos sinä olisit muualla, asuisit kuten kunnialliset ihmiset ainakin, niin minä kenties en vain liehittelisi sinua, vaan suorastaan rakastuisin sinuun, olisin iloinen katseestasikin ja sanastasikin; odottelisin sinua portillasi, seisoisin polvillani sinun edessäsi; pitäisin sinua morsiamenani, ja pitäisin sitä lisäksi suurena kunniana. Minä en rohkenisi ajatella mitään epäpuhdasta sinusta.
Mutta täällä minä tiedän, ettei minun tarvitse muuta kuin viheltää ja sinun on tultava mukaani tahdoitpa tai et, enkä minä silloin tyydy sinun tahtoosi vaan sinun on taivuttava minun tahtooni. Kehnoinkin talonpoika voi mennä työmieheksi jonnekin, mutta hän ei tee itsestään orjaa, ja hän tietää sitäpaitsi määräaikansa. Mutta mikä on sinun aikasi? Ajattelehan vain: mitä sinä uhraat täällä itsestäsi? Mitä orjuutat? Sielusi, sielusi, jota et enää vallitse. Sen sinä teet orjaksi yhdessä ruumiisi kanssa! Annat rakkautesi jokaisen juopporatin häväistäväksi!
- Rakkaus! Mutta rakkaushan on kaikki, sehän on jalokivi, sehän on neitsyyden aarre! Saavuttaakseen tuon rakkauden monet ovat valmiit uhraamaan henkensa, valmiit kuolemaan. Ja mikä on rakkautesi arvo nyt? Sinä olet ostettu kokonaan, kertakaikkisesti, ja miksi silloin pitäisi pyrkiä saavuttamaan rakkautta, kun ilman sitäkin kaikki on sallittua.
Tämähän on suurin loukkaus, mikä voi kohdata nuorta tyttöa, käsitätkö sinä? Minä olen kuullut, että teidän, typerien kanojen, mieltä muka hyvitetään, sallitaan teidän pitää omia, rakastajianne. mutta sehän on pelkkää hassuttelua, pelkkää petosta, pelkkää teidän pilkaamistanne, ja te uskotte siihen? Rakastaako tuo rakastaja teitä todellakin? Enpä usko!
Kuinka hän voisi rakastaa teitä, kun hän tietää, että sinut voidaan minä hetkenä tahansa kutsua hänen luotaan pois? Hän olisi lurjus tästä syystä! Kunnioittaako hän sinua hiukkaakaan? Mitä sinulla on yhteistä hänen kanssaan? Hän pilkkaa sinua ja varastaa sinulta - siinä on koko hänen rakkautensa! Saat olla kiitollinen, ettei hän vielä kaiken lisäksi lyö sinua. Kenties pieksääkin.
Kysyhän joskus häneltä, jos sinulla on tuollainen rakastaja, haluaisiko hän mennä naimisiin kanssasi. Ja hän varmasti nauraa vasten naamaasi, ellei suorastaan sylje päällesi tai lyö sinua, ja siksi hän itse ei ole penninkään arvoinen.
Ja mitä varten sinä kuvittelet uhraavasi koko elämäsi täällä? Siitäkö syystä, että sinulle juotetaan täällä kahvia ja syötetään hyvin? Ja mistä syystä sinua sitten syötetään hyvin? Joku kunniallinen tyttö ei saisi palaakaan kurkustaan alas, koska hän tietää mitä varten täällä syötetään hyvin.
- Sinä olet velkaa tänne ja tulet aina ja ikuisesti olemaan velkaa siihen asti, kunnes vieraat alkavat ylenkatsoa sinua. Ja se tapahtuu hyvinkin pian, älä luota liikaa nuoruuteesi, sillä se kiitää täällä ohitse tuulispäänä ja sitten sinut ajetaan pois.
Eikä riitä sekään, että sinut ajetaan ulos, vaan jo kauan sitä ennen alkaa emäntäsi riidellä kanssasi, moittia sinua, sättiä sinua - ikäänkuin et sinä olisi hänen takiaan menettänyt terveyttäsi, uhrannut hänen vuokseen nuoruuttasi ja sieluasi, vaan aivan kuin sinä olisit saattanut hänet perikatoon, keppikerjäläiseksi ja varastanut hänet tyhjiin.
Ja sinun on turha luottaa kenenkään apuun: sinun toverisi hyökkäävät myös kimppuusi, ollakseen emännälle mieliksi, sillä kaikki täällä ovat orjia ja ovat aikoja sitten menettäneet omantuntonsa ja säälintunteensa. He ovat tulleet läpeensa kehnoiksi. Inhottavampia, saastaisempia, loukkaavampia sättimisiä ei ole maan päällä.
Ja kaiken sinä uhraat täällä jättämättä jälkeesi mitään - terveytesi ja nuoruutesi ja kauneutesi ja toiveesi. Kaksikymmen vuotiaana sinä tulet näyttämään kolmikymmenviisivuotiaalta ja saat kiittää Jumalaa, jos olet pysynyt terveenä.
Sinä ehkä nyt luulet, ettei sinun tarvitse tehdä työtä, että kaikki on pelkkää huvia! Mutta tämän raskaampaa pakkotyötä ei ole koko maailmassa eikä ole koskaan ollutkaan. Sydämesi sulaa kyyneliin.
- Etkä sinä rohkene sanoa sanaakaan, et puolta tavuakaan kun sinut ajetaan täältä pois; sinä lähdet kuin rikoksen tehnyt. Sinä menet toiseen samanlaiseen paikkaan, sitten kolmanteen, sitten jälleen johonkin ja päädyt vihdoin Sennaja -torin varrelle. Ja siellä ei kukaan välitä vaikka sinua lyödään; se on sitä sikäläistä ystävällisyyttä, siellä ei vieraasi voi hyväillä sinua ensin lyömättä sinua. Sinä et usko, että siellä on niin inhottavaa? Menehän joskus käymään siellä, ehkäpä näet omin silmin."
*
" (...) kun olin saavuttanut tehokkaan tuloksen, minä pelästyin. Ei, minä en ole koskaan en koskaan ollut sellaisen epätoivon todistajana! Hän makasi pitkin pituuttaan, kasvot painettuina syvälle pielukseen ja hän oli molemmin käsin lujasti tarttunut siihen. Hänen rintansa oli halkeamaisillaan.
Koko hänen nuori ruumiinsa vavahteli kuin kouristusten vallassa. Rintaan patoutuneet nyyhkytykset painoivat, raastoivat häntä ja äkkiä purkautuivat valituksina ja huutona. Silloin hän painoi päänsä yhä syvemmälle pielukseen: hän ei tahtonut, että kukaan täällä, yksikään elävä sielu saisi tietää hänen kärsimyksistään ja kyyneleistään.
Hän repi pielusta hampaillaan, hän puri kätensä verille (näin sen myöhemmin), hän upotti sormensa auenneisiin palmikkoihinsa, pidätti hengitystään ja puri hampaansa yhteen."
*
"Minä pelastan Liisan - ajattelin - ja se aiheutuu siitä, että hän käy usein luonani ja minä puhun hänelle... Minä kehitän häntä, sivistän hänet. Vihdoin huomaan, että hän rakastaa minua, rakastaa intohimoisesti.(...) Mutta nyt, nyt sinä olet minun, osa minusta, sinä olet viaton, kaunis, sinä olet ihana vaimoni.
Ja kotiini rohkeasti ja vapaasti astu emäntänä!".
*
"(...) hetken kuluttua häpeissäni ja epätoivoisena ryntäsin Liisan jälkeen. Minä avasin käytävään johtavan oven ja kuuntelin. - Liisa! Liisa! minä huusin portaikkoon arasti, puoliääneen.
Vastausta ei tullut, minä olin kuulevani hänen askeleensa kaikuvan alimmilla portailla. - Liisa! huusin kovemmin. Ei vastausta. Mutta samassa kuulin, kuinka alhaalla avattiin vinkuva, tiukka lasisruutuinen ulko-ovi ja jälleen suljettiin tiukasti. Kaiku kiiri portaikossa! Hän oli mennyt. Minä palasin mietteissäni huoneeseeni. Mieleni tuntui äärettömän raskaalta."
*
"Mitä me joskus meluamme? Miksi joskus oikuttelemme? Mitä me haluamme? Emme itsekään tiedä miksi ja mitä! Meille itsellemmehän on pahempaa, jos oikukkaat pyyntömme täytetään. Koettakaa esimerkiksi suoda meille enemmän itsenäisyyttä, antakaa kenelle tahansa meistä vapaat kädet toimia, laajentakaa toimintamahdollisuuksien piiriä, lieventäkää holhousta, niin me ... vakuutan teille, - niin me heti pyydämme päästä taas takaisin holhottaviksi".
*
"Kaiken kukkuraksi Apollo (päähenkilön palvelija) aiheutti silloin minulle paljon harmia röyhkeydellään. Olin vähällä menettää kaiken kärsivällisyyteni! Hän oli ruttotauti, ruoska, jonka Kaitselmus oli lähettänyt rangaistuksekseni.
Kahden vuoden ajan olimme jo taistelleet keskenämme, ja minä vihasin häntä. Tuskin ketään koko maailmassa olen vihannut niin paljon kuin häntä, varsinkin määrättyinä aikoina. Hän oli keski-ikäinen, arvokkaan näköinen mies, joka vapaa-aikoinaan teki räätälintöitä.
Mutta jostakin tuntemattomasta syystä hän halveksi minua äärettömästi ja katseli minua sietämättömän ylimielisesti. Muuten, hän tarkasteli kaikkia ylimielisesti. Kun vain näki tuon vaaleatukkaisen, sileäksi suitun pään, tuon kiharan, jonka hän oli kammannut otsalleen ja voidellut ruokaöljyllä, tuon lujapiirteisen suun, V:n muotoiseksi yhteenpuristetut huulet - silloin tiesi, että siinä on olento, joka ei milloinkaan ollut epävarma itsestään.
Hän oli pedantti, suurin pedantti mitä minä milloinkaan olen tavannut, ja lisäksi niin itserakas, että kenties vain Aleksanteri Suuri olisi vetänyt hänelle vertoja. Hän oli rakastunut jokaiseen nappiinsa, joka kynteensä, - nimenomaan rakastunut ja hän näytti myös siltä! Hän käyttäytyi minua kohtaan täysin despoottisesti, puhui minulle tavattoman vähän, ja kun hän sattumalta katsahti minuun, oli hänen katseensa luja, ylevän itsevarma ja aina pilkallinen, mikä saattoi minut välistä raivon valtaan.
Hän suoritti tehtävänsä ikäänkuin olisi osoittanut minua kohtaan mitä suurinta armoa. Sitäpaitsi hän ei tehnyt minun hyväkseni oikeastaan mitään eikä lainkaan pitänyt edes velvollisuutenankaan tehdä mitään.
Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö hän pitänyt minua maailman suurimpana idioottina, ja jos hän "pitikin minua luonaan", niin se johtui vain siitä, että hän voi saada minulta palkan kuukausittain.
Hän oli suostunut "olemaan tekemättä mitään" luonani seitsemästä ruplasta kuukaudessa.
Paljon syntejä annetaan minulle anteeksi hänen vuokseen. Vihani häntä kohtaan saavutti joskus sellaiset mittasuhteet, että olin vähällä saada kouristuskohtauksen hänen kävelytapansa vuoksi. Mutta kaikkein inhottavinta minusta oli hänen sammaltava puheensa. Hänen kielensä oli pitempi kuin olisi pitänyt olla, tai jotain sellaista..."
Kellariloukon katkeruudesta Jumalan kirkkauteen
Koskapa kaikki eivät vielä tiedä (en siis sanonut ymmärrä), mistä Dostojevskissa on kysymys, pitänee minun 'mission' saaneena valistaa heitä - edelleen...Seuraava Janne Villan artikkeli löytyy myös alla olevasta linkistä.
*
Dostojevski kulkee kellariloukosta kirkkauteen
”Vaikka seuraankin ehkä paholaisen jälkiä, olen sinun lapsesi, Jumala. Rakastan sinua ja tunnen iloa, jota ilman maailma ei voi seisoa ja olla olemassa.”
Fjodor Dostojevskin (1821–81) hyisen tarkat kuvaukset viattomuutensa kadottaneen ihmisen raadollisuudesta ja (epä)uskosta iskevät yhä ihmisluonnon ytimiin. Armo koskettaa myöhempien aikojen opetuslapsia, mutta pian he suistuvat epäluulojen kuiluun ja palaavat synnintekijöiden pariin – ja löytävät uudelleen tiensä.
”Olen sairas ihminen, olen häijy ihminen, epämiellyttävä ihminen. Luulen että maksani on sairas”, aloittaa Fjodor Dostojevski kirjansa Kellariloukko.
Dostojevskin antisankari ei ainoastaan asu onnettomissa oloissa. Hänen sisimmässään on kellariloukko. Hän pelkää päivänvaloa ja katseita, käy enimmäkseen hämäräperäisissä paikoissa. Kirouksen lailla painava häpeä ei lakkaa kiusaamasta. Mies hukkuu katkeruuteensa, loukkaa verisimmin niitä harvoja, jotka hänestä vielä vähänkin välittävät. Jopa häneen rakastuvaa nuorta prostituoitua.
Miksi ”kunnon kansalainen” tuhlaisi aikaa moisen luuserin tutkimiseen? Eikö kannattaisi pikemminkin keskittyä johonkin sielua kohottavaan ja kauneudentajua lisäävään?
”Ja pääasia on, että tuo kaikki tekee vastenmielisen vaikutuksen, sillä me kaikki olemme vieraantuneet elämästä, kaikki onnumme, kuka enemmän, kuka vähemmän, olemme vieraantuneet niin paljon, että joskus tunnemme suoranaista inhoa todellista ’elävää elämää’ kohtaan, ja siksi emme voi sietää, että meitä muistutetaan siitä”, kirjailija vastaa.
Hän tietää, että monet pyytävät häntä puhumaan vain omasta puolestaan.
”Mutta hyvä herrasväki, enhän yritäkään puolustaa itseäni tuolla sanonnalla ’me kaikki’. Minähän olen vain vienyt omassa elämässäni äärimmäisyyksiin sen, mitä te ette ole rohjenneet viedä edes puolitiehen, ja te pidätte tätä pelkuruuttanne viisautena, lohduttaudutte sillä ja siten petätte itseänne.”
Dostojevskin tarve totuuden tunnistamisen ja tunnustamiseen on yhtä vimmainen kuin Tunnustuksistaan tutulla Augustinuksella ja Lutherilla.
Itsensä vai olosuhteiden vanki?
Dostojevskin hullunnerokkaan mielen syvimmistä kerroksista sameaa eliksiiriä ammentava Kellariloukko kuvaa hänen monien teostensa tavoin äärimmäisyysihmistä, joka kokeilee rajojaan. Teoksen valmistumisaikana kuolevat kirjailijan vaimo ja veli. Hänen itsensä on velkavankeuden partaalla pakko jatkaa kirjoittamista kaksin verroin kovemmin.
Mies käy järjen jättömailla, niillä psyyken alueilla, joille uskaltautuminen ei ole välttämättä terveellistä, eikä palaaminen ”terveenä” taattua. Hän kauhistuu itsekin hurjuuttaan.
Tuomisinaan hyvän ja pahan tuolta puolen kirjailijalla on kaunistelematon kokovartalokuva ihmisestä. Toisin kuin kaiken kieltävät nihilistit Dostojevski ei tee johtopäätöstä, että pahuudessa, epäilyssä ja epäuskossa olisi koko totuus.
”Haluaisin vain, että meistä tulisi hieman parempia. Se on hyvin vaatimaton, mutta myös hyvin ihanteellinen toive”, hän toteaa Kirjailijan päiväkirjassaan.
Kurjaliston ymmärtäjä näkee sisäisen kasvun ulkoiset esteet. Kuvaukset alaikäisten rangaistussiirtoloista, hajonneista perheistä, juoppoudesta, hulluudesta, itsemurhista, kansallisuuksien ristiriidoista sekä älymystön vieraantuneisuudesta uskonnosta ovat yhä ajankohtaisia aiheita, eivätkä vain Venäjällä.
Dostojevskille ihmisen kehittyminen ei riipu yhteiskunnallisesta edistyksestä siinä määrin kuin aikalaisille, jotka rakensivat sosialistisia utopioita. Ne nuoruuden tuulentuvat hän jätti taakseen, kun Siperia opetti.
”Juurien tervehdyttäminen alkaa ihmisestä – ei hallinnosta eikä taloudesta.” Jos meistä tulee parempia ihmisiä, teemme myös ympäristön paremmaksi. Pahoja tekoja ei voi sysätä vain ympäristön syyksi.
”Pitäessään ihmistä vastuullisena teoistaan kristinusko myös tunnustaa hänen vapautensa. Miljööteoria puolestaan pitää ihmistä yhteiskunnan kaikkien virheiden ja puutteiden uhrina – ja riistää siten ihmiseltä persoonallisuuden, vapauttaa hänet kaikista moraalisista velvollisuuksista ja itsenäisyydestä”, Dostojevski pohtii.
Kansa, joka kadotti Jumalan
Koko elämän kestävä uskonkamppailu on Dostojevskille kaiken A ja O. Ilman uskoa sielun kuolemattomuuteen ja Kristuksen jumaluuteen olemassaolo on hänestä käsittämätöntä ja sietämätöntä. Ja lähimmäisenrakkaus mahdotonta. Sen paremmin yksityinen ihminen kuin kansakuntakaan ei voi elää ilman tätä ”korkeinta ajatusta”.
”Tärkein kysymys, joka esitetään romaanin joka osassa ja joka on piinannut minua tajuisesti ja alitajuisesti koko elämäni, on: onko Jumala olemassa?”, hän kirjoittaa valmistellessaan viimeiseksi jäänyttä pääteostaan Karamazovin veljekset.
Dostojevskin mielestä yksilön ja yhteiskunnan moraali on sidoksissa Jumalaan. Jos Jumala on kuollut, kaikki on sallittua, hän järkeili – ja ennakoi, miltä ateistisen Neuvostoliiton tuleva moraalityhjiö tulisi näyttämään.
Kirjailijan päiväkirjan johtavia teemoja on älymystön suomiminen: sen kadottaessa Jumalan levottomimmat sielut löytävät kehnoksi korvikkeeksi ateismin. Mutta pöyhkeä usko tieteeseen ei tee autuaaksi.
Ivan Karamazovin ateismin syy on se, että hän haluaa asettua Jumalan sijalle. ”Ihmisen henki kasvaa ja kohoaa saatanalliseen ylpeyteen, ja silloin koittaa aika, jolloin ihmiskunta on Jumala”, hän ennustaa yli-ihmisen tuloa.
Viimeisinä vuosina Dostojevskin saarna saa äärinationalistisia sävyjä. (Nekin tuttuja nyky-Venäjältä!) Hän liittää messiaanisena pitämänsä ”venäläisen kristinuskon” ja politiikan toisiinsa tympeällä tavalla. ”Valittu kansa” ja kirkko kytkeytyvät verisitein. Yltiöpatrioottinen harha-askel ei ole linjassa Dostojevskin ajattelun kokonaisuuden kanssa.
Epäuskon vuosisadan ja Siperian opetuslapsi
Fjodor Dostojevski syntyi Moskovassa. Hänen isänsä työskenteli köyhäintalossa lääkärinä, äiti oli kauppiassukua. Nuorukainen opiskeli Pietarin sotakoulussa insinööriksi, kunnes esikoisromaani Köyhää väkeä ilmestyi vuonna 1844. Hän yritti elättää itsensä kirjoittamalla, mutta 1840-luvun Pietarissakaan sillä hommalla ei netonnut kaksisesti.
Uskon ja epäuskon välillä keikkunut kirjailijanalku oli epävakaa veikkonen. Hän kuului nuorena vallankumoukselliseen sosialistiryhmään ja hänet tuomittiin maanpetturina kuolemaan. Dostojevskille järjestettiin valeteloitus, joka peruttiin viime hetkellä. Hän ehti jo katsoa kuolemaansa silmästä silmään. Syntyjä syviä mies mietti myös neljän vuoden vankileirillä Siperiassa.
Mestauslavan ja vankileirin karseiden kokemusten jälkeen usko syveni.
”Itsestäni voin sanoa teille”, Dostojevski kirjoitti Siperiasta vapautumisensa jälkeen, ”että olen tämän vuosisadan lapsi, epäuskossa ja epäilyksessä syntynyt, olen ollut tähän asti ja tulen olemaan hautaani saakka. Juuri nytkin aiheuttaa minulle hirvittäviä tuskia tuo uskon janoaminen, joka sielussani käy sitä polttavammaksi, mitä suuremman vastarinnan se siellä kohtaa.”
Palattuaan Siperiasta Dostojevskista tuli julkkiskirjailija, mutta elämä ei ottanut tasapainottuakseen. Kumpikaan avioliitto ei tuonut täyttä onnea. Psykologisen romaanin mestarin oma psyyke ailahteli yhtä dramaattisesti kuin hänen raha-asiansa. Dostojevski oli patologinen uhkapeluri. Hän ymmärsi äärimmäisyysihmisiä, koska oli itsekin sellainen ja osasi kuvata heidän sielunelämänsä synkimpiäkin sopukoita.
Ihmisyyden ideaalia etsimässä
Dostojevskin klassikkotekstejä sopii luonnehtimaan Karamazovin veljeksistä löytyvä Raamatun ylistys: ”Millainen kirja onkaan tämä pyhä Raamattu, millainen ihme ja millainen voima sen mukana on annettu ihmisille! Aivan kuin veistoskuvana siinä on maailma ja ihminen ja ihmisten luonteet.”
Ortodoksimunkki Serafim arvioi Dostojevskin kenties keskeisimmäksi aatteelliseksi anniksi tämän terävyyden nähdä ristiriitaisia totuuksia päällekkäisinä. ”Ihmiset ovat hyviä ja pahoja ja molempia vilpittömästi. Paradoksaalisuudessa on aina jotain mystistä; tämä on sitä ihmistieteen ja mystiikan välistä harmaata vyöhykettä, jonka kuvaajana Dostojevski on mestari.”
Serafim katsoo Dostojevskin etsineen teoksissaan tietä kohti ihmisyyden ideaalia: Psykologisessa laboratoriossaan kirjailija kehitti ihmisen hyvyyttä konkretisoineita hahmoja kuten puhdassieluinen prostituoitu Sonja ja pahantahtoisuuteen kykenemätön ”idiootti” ruhtinas Myškin.
Kehitystyö huipentui munkkivanhus Zosimaan. Tämä on ”vapaaehtoiseen kärsimykseen omistautunut ja siten kärsimyksestä vapautunut pyhä ihminen, jonka ajattelu heijastaa jumalallisen vapauden ja kauneuden syvyyttä”.
Mihail Bahtin määrittelee Dostojevskin polyfonisen eli moniäänisen romaanin luojaksi. Hänen sankariensa äänet ovat itsenäisiä, toisiinsa ja kirjailijan ääneen sulautumattomia. Jokainen hahmo on aidosti avoin muutoksille.
Dostojevski näki, että kristityn tie ulos kellariloukosta kirkkauteen kulkee kärsimyksen ja katumuksen kautta. Kellariloukkolainenkin on vapaa muuttumaan ja saattaa murtaa häntä sitovat lainalaisuudet. Niin kauan kuin ihmispolo elää, hän ei ole sanonut viimeistä sanaansa! Eikä Jumala ole virkkanut viimeistä sanaansa ihmiselle.
”Toisinaan Jumalan läsnäolo on niin ilmeinen, niin kauhistava, niin lempeä, että se irrottaa ihmisen omasta elämästään. Tuo saattaa kestää vain jonkin hetken, muutaman tunnin, joitakin päiviä, sitten tuntuu siltä kuin katse kääntyisi pois, kuin taakka kirpoaisi. Jälleen tuntee olevansa vastuullinen, jälleen täytyy toimia ja luottaa vain itseensä.”
”Toisinaan Jumala lähettää minulle täydellisen kirkkauden hetkiä, ja noina hetkinä olen ajatuksissani kehittänyt uskontunnustuksen missä kaikki on selvää ja pyhää... Minun ylistyslauluni on käynyt epäilysten tulen läpi.”
Lähteitä:
Mihail Bahtin määrittelee Dostojevskin polyfonisen eli moniäänisen romaanin luojaksi. Hänen sankariensa äänet ovat itsenäisiä, toisiinsa ja kirjailijan ääneen sulautumattomia. Jokainen hahmo on aidosti avoin muutoksille.
Dostojevski näki, että kristityn tie ulos kellariloukosta kirkkauteen kulkee kärsimyksen ja katumuksen kautta. Kellariloukkolainenkin on vapaa muuttumaan ja saattaa murtaa häntä sitovat lainalaisuudet. Niin kauan kuin ihmispolo elää, hän ei ole sanonut viimeistä sanaansa! Eikä Jumala ole virkkanut viimeistä sanaansa ihmiselle.
”Toisinaan Jumalan läsnäolo on niin ilmeinen, niin kauhistava, niin lempeä, että se irrottaa ihmisen omasta elämästään. Tuo saattaa kestää vain jonkin hetken, muutaman tunnin, joitakin päiviä, sitten tuntuu siltä kuin katse kääntyisi pois, kuin taakka kirpoaisi. Jälleen tuntee olevansa vastuullinen, jälleen täytyy toimia ja luottaa vain itseensä.”
”Toisinaan Jumala lähettää minulle täydellisen kirkkauden hetkiä, ja noina hetkinä olen ajatuksissani kehittänyt uskontunnustuksen missä kaikki on selvää ja pyhää... Minun ylistyslauluni on käynyt epäilysten tulen läpi.”
Lähteitä:
Idiootti. Suom. Lea Pyykkö. Karisto 1997.
Karamazovin veljekset. Suom. Lea Pyykkö. Karisto 1991.
Kellariloukko. Suom. Valto Kallama. Karisto 1996.
Kirjailijan päiväkirja. Toim. ja suom. Olli Kuukasjärvi. Otava 1996.
Kirjoituksia kellarista (kts. ed.). Suom. ja jälkipuhe Esa Adrian. Gummerus 1996.
Valkeat yöt. Suom. Eila Salminen. Karisto 2007.
Mihail Bahtin: Dostojevskin poetiikan ongelmia. Suom. Paula Nieminen ja Tapani Laine. Orient Express 1991.
Munkki Serafim: Dostojevskin tie kohti ihmisyyden ideaalia. Ortodoksisen kulttuurikeskuksen julkaisuja 1. 2004.
Henri Troyat: Dostojevski. Elämäkerta. Suom. Kaj Kauhanen. WSOY 1995.
Teksti: Janne Villa
*
August 5, 2007
Jumalat tuhoutuvat mutta modaaliloogikko - tuo filosofien Harry Potter yrittää pelastaa Tylypahkan
Kirjoitettu kommentiksi Järveläisen päreeseen "Jumalan mahdollisuuksien lisääntyminen".
*
Agnostikon ja nihilistin toivo on 'toivotonta' - siis 'epätoivoa', joka silti yhä toivoo. Onko se rationaalista vai ei - mitä merkitystä tällä on, jos Jumalan olemassaoloa koskevan päättelyn lopputuloksena on joka tapauksessa ei-mitään (absurdi)?
(Paitsi Swinburnella, joka 'tietää' jopa Jumalan todennäköisyyden asteen. Ikäänkuin tällaisella todistuksella olisi mitään tekemistä uskon kanssa. Ikäänkuin millään loogisilla todistuksilla olisi mitään tekemistä uskon perimmäisen intention ja motivaation kanssa?!)
'Toivon, että uskon' tarkoittaa minulle siis samaa kuin toivoisin ei-mitään. Pääasia on siinä, että ylipäätään toivon. En ole silloin vielä luovuttanut tässä asiassa.
Mutta tämä ei johda ainakaan teismin kannalta välttämättä yhtään mihinkään.
'Pimeys' jää. Mutta kas - vain pimeydessä voi erottaa 'jumallisen kipinän' - ei 'valmiissa kirkkaudessa'.
Toki tämä on tietysti runoilijan - ei loogikon - tie 'ymmärryksen' mahdollisuuteen uskon asioissa
*
Jumala on enemmän kuin osiensa summa - mutta juuri sitä logiikka ei pysty päättelemään muuten kuin olettamalla kyseessä olevan ikäänkuin kokonaisuutta täydentävän 'uuden osan'.
Siitä ei kuitenkaan ole kysymys. Jumala ei ole mikään puuttuva tai täydentävä osa kokonaisuutta vaan vertikaalisen ja horisontaalisen (esim. ikuisuuden ja ajallisen) leikkauspiste, lineaarisen ja syklisen ykseys, subjektin ja objektin yhdistävä Arkhimedeen piste jne.
Russell ratkaisi tyyppiteorian paradoksin metatasoilla. Onko meidän nyt ymmärrettävä Jumala metasona potenssiin n. (Voi pyhä yksin- anteeksi moninkertaisuus!)
*
Jos sitä minulta kysytään, valitsen koska tahansa mieluummin Kierkegaardin kuin Swinburnen, Plantingan, Alstonin tai Wolterstoffin uskonnonfilosofiseksi auktoriteetikseni.
Näin ollen myös Wittgenstein kelpaa.
Heidegger ei ollut uskova, mutta se, mitä hän ontologisessa katsannossaan puhuu esim. 'olevan olemisesta' tai kaiken 'silleenjättämisestä', on puhetta Jumalasta 'toisin sanoin'.
*
Loogikot eivät itse asiassa puhu Jumalasta lainkaan vaan yrittävät vain todistaa hänen olemassaolonsa tai olemattomuutensa sekä tietysti selvittää pahan olemassaolon ja Jumalan kaikkivaltiuden ja hyvyyden välisen ristiriidan.
Usko on kuitenkin sillä tavoin logiikan ulkopuolella, että se ja nihilismi ovat ikäänkuin mitalin kaksi eri puolta.
Kumpaakaan ei voi tavoittaa/todistaa lopullisesti jonkun argumentin puitteissa. Kumpikaan ei sovellu logiikkaan, joka perustuu aina oletukseen identtisyydestä ja ristiriidattomuudesta.
Kuka sanoi, että maailman ja sen 'olioiden' täytyy olla identtisiä ja ristiriidattomia, jotta ylipäätään mitään voisi olla olemassa?
Joka niin alkoi väittää, oli se ensimmäinen, joka lankesi siitä 'luonnollisen eläimellisyyden' tilasta, jota paratiisiksi kutsutaan.
Väitänkö siis, että ihmisen kehitys on ollut koko ajan matka kohti tuhoa? Kyllä - juuri niin minä väitän ja pyydän teitä odottamaan vielä 200 vuotta, jotta tämä 'suuri evoluutioon sisältyvä luonnonlaki' ehtii toteutua myös empiirisesti.
Olisipa teknologia kehittynyt jo niin paljon, että pystyisin elämään vielä 200 vuotta (hahhah!), jotta itsekin näkisin tulevan Ragnarökin, Ekpyrosis tai Götterdämmerung - miksi nyt kukin haluaa tuota ihmisen kannalta ajateltuna lopulliseksi muodostuvaa tuhoa nimittää.
*
Fyysikoilla, biologeilla ja loogikoilla - noilla tieteen ja filosofian Harry Pottereilla on siis vielä vähän aikaa, mutta Tylypahka (Maailma) ei voi enää pelastua, sillä Harry on unohtanut taikasanan.
Jo sadannetta kertaa aloittaa loogikko/tietoteoreetikko 'loitsunsa': Olkoon niin, että A + B on C jos q.
Mutta mitään ei tapahdu. Loitsu on väärä, ja Tylypahka tuhoutuu, sillä Merita-pankin vallanneet pahan voimat ovat saaneet haltuunsa oikean tunnusluvun, jolla he pääsevät sabotoimaan Tylypahkan ekologisen 'turvatasaussysteemin', jonka jälkeen ilman lämpötila nousee siellä 5 astetta, makea pohjavesi vähenee 90% ja hirvittävät sateet sekä sulaneet jäätiköt nostavat veden pinnan kolmella metrillä hajottaen kaikki patorakennelmat.
Ragnarök on tullut.
*
Agnostikon ja nihilistin toivo on 'toivotonta' - siis 'epätoivoa', joka silti yhä toivoo. Onko se rationaalista vai ei - mitä merkitystä tällä on, jos Jumalan olemassaoloa koskevan päättelyn lopputuloksena on joka tapauksessa ei-mitään (absurdi)?
(Paitsi Swinburnella, joka 'tietää' jopa Jumalan todennäköisyyden asteen. Ikäänkuin tällaisella todistuksella olisi mitään tekemistä uskon kanssa. Ikäänkuin millään loogisilla todistuksilla olisi mitään tekemistä uskon perimmäisen intention ja motivaation kanssa?!)
'Toivon, että uskon' tarkoittaa minulle siis samaa kuin toivoisin ei-mitään. Pääasia on siinä, että ylipäätään toivon. En ole silloin vielä luovuttanut tässä asiassa.
Mutta tämä ei johda ainakaan teismin kannalta välttämättä yhtään mihinkään.
'Pimeys' jää. Mutta kas - vain pimeydessä voi erottaa 'jumallisen kipinän' - ei 'valmiissa kirkkaudessa'.
Toki tämä on tietysti runoilijan - ei loogikon - tie 'ymmärryksen' mahdollisuuteen uskon asioissa
*
Jumala on enemmän kuin osiensa summa - mutta juuri sitä logiikka ei pysty päättelemään muuten kuin olettamalla kyseessä olevan ikäänkuin kokonaisuutta täydentävän 'uuden osan'.
Siitä ei kuitenkaan ole kysymys. Jumala ei ole mikään puuttuva tai täydentävä osa kokonaisuutta vaan vertikaalisen ja horisontaalisen (esim. ikuisuuden ja ajallisen) leikkauspiste, lineaarisen ja syklisen ykseys, subjektin ja objektin yhdistävä Arkhimedeen piste jne.
Russell ratkaisi tyyppiteorian paradoksin metatasoilla. Onko meidän nyt ymmärrettävä Jumala metasona potenssiin n. (Voi pyhä yksin- anteeksi moninkertaisuus!)
*
Jos sitä minulta kysytään, valitsen koska tahansa mieluummin Kierkegaardin kuin Swinburnen, Plantingan, Alstonin tai Wolterstoffin uskonnonfilosofiseksi auktoriteetikseni.
Näin ollen myös Wittgenstein kelpaa.
Heidegger ei ollut uskova, mutta se, mitä hän ontologisessa katsannossaan puhuu esim. 'olevan olemisesta' tai kaiken 'silleenjättämisestä', on puhetta Jumalasta 'toisin sanoin'.
*
Loogikot eivät itse asiassa puhu Jumalasta lainkaan vaan yrittävät vain todistaa hänen olemassaolonsa tai olemattomuutensa sekä tietysti selvittää pahan olemassaolon ja Jumalan kaikkivaltiuden ja hyvyyden välisen ristiriidan.
Usko on kuitenkin sillä tavoin logiikan ulkopuolella, että se ja nihilismi ovat ikäänkuin mitalin kaksi eri puolta.
Kumpaakaan ei voi tavoittaa/todistaa lopullisesti jonkun argumentin puitteissa. Kumpikaan ei sovellu logiikkaan, joka perustuu aina oletukseen identtisyydestä ja ristiriidattomuudesta.
Kuka sanoi, että maailman ja sen 'olioiden' täytyy olla identtisiä ja ristiriidattomia, jotta ylipäätään mitään voisi olla olemassa?
Joka niin alkoi väittää, oli se ensimmäinen, joka lankesi siitä 'luonnollisen eläimellisyyden' tilasta, jota paratiisiksi kutsutaan.
Väitänkö siis, että ihmisen kehitys on ollut koko ajan matka kohti tuhoa? Kyllä - juuri niin minä väitän ja pyydän teitä odottamaan vielä 200 vuotta, jotta tämä 'suuri evoluutioon sisältyvä luonnonlaki' ehtii toteutua myös empiirisesti.
Olisipa teknologia kehittynyt jo niin paljon, että pystyisin elämään vielä 200 vuotta (hahhah!), jotta itsekin näkisin tulevan Ragnarökin, Ekpyrosis tai Götterdämmerung - miksi nyt kukin haluaa tuota ihmisen kannalta ajateltuna lopulliseksi muodostuvaa tuhoa nimittää.
*
Fyysikoilla, biologeilla ja loogikoilla - noilla tieteen ja filosofian Harry Pottereilla on siis vielä vähän aikaa, mutta Tylypahka (Maailma) ei voi enää pelastua, sillä Harry on unohtanut taikasanan.
Jo sadannetta kertaa aloittaa loogikko/tietoteoreetikko 'loitsunsa': Olkoon niin, että A + B on C jos q.
Mutta mitään ei tapahdu. Loitsu on väärä, ja Tylypahka tuhoutuu, sillä Merita-pankin vallanneet pahan voimat ovat saaneet haltuunsa oikean tunnusluvun, jolla he pääsevät sabotoimaan Tylypahkan ekologisen 'turvatasaussysteemin', jonka jälkeen ilman lämpötila nousee siellä 5 astetta, makea pohjavesi vähenee 90% ja hirvittävät sateet sekä sulaneet jäätiköt nostavat veden pinnan kolmella metrillä hajottaen kaikki patorakennelmat.
Ragnarök on tullut.
Peli on vihelletty poikki - Catulux - anna lisäaikaa!
Kirjoitettu kommentiksi kafkaesquen kommenttiin päreessäni "Nainen ja koti".
(Lisäyksiä klo: 08:05)
*
kafkaesque sanoi...
nyt täytyy pastorinmakuisella äänellä viheltää peli poikki.
*
Roolileikeistä ei ole pitkää matkaa todellisuuteen. Toki 'tarpeeksi' paljon, mutta tässähän me nyt voimme ikäänkuin 'harjoitella' fiktiivisen ilmaisun (eräänlaisen illuusion) ja todellisuuden (omien emootioittemme) suhdetta toisiinsa.
Tiedän kyllä, että tällainen 'peli' saattaa olla jopa vaarallista psyyken kannalta, mutta niin kauan kun 'vain' näyttelemme - tai oikeastaan vain 'kirjoitamme' näyttelevämme jotain roolia, mitään ongelmaa ei välttämättä ilmaannu.
Mutta heti kun ryhdymme 'soveltamaan' roolia käytäntöön - kun eläydymme siihen mahdollisimman voimakkaasti, se alkaa todella muuttaa meidän realiteettitajuamme.
Psyykkisen situaatiomme muuttuessa roolin vaatimusten mukaisesti leikki alkaa muuttua todeksi.
Monet näyttelijät ovat eläytyneet ja 'jämähtäneet' johonkin vahvaan rooliinsa niin pahasti, että 'kuljettavat' sitä osana persoonaansa kauan ensi illan jälkeenkin.
Minulle ja Kafkaesquelle tällaista ei luultavasti pääse tapahtumaan, koska osaamme ja voimme 'viheltää pelin poikki' (tai ainakin Kafkaesque osaa..;), mutta jos niin täytyy tehdä (niinkuin epäilemättä täytyy, koska minä vien tunneprovokaation tahallani äärimmäisyyksiin!), saatamme aavistaa, miten rankka juttu eläytyminen johonkin rooliin voi olla - sekä näyttelijän että kirjailijan ominaisuudessa.
*
Tietysti roolileikit ovat yleensä pelkkää hauskanpitoa - ehkä myös jopa tiedollisesti kehittäviä, jos kyse on esim. tietyn historiallisen tilanteen ja siinä eläneitten ihmisten maailmaan samaistumisesta (larppaamiseksiko sitä kutsutaan?).
Vakavasti otettavana terapiamuotona en menisi kuitenkaan suosittelemaan niitä kenellekään.
Esimerkkinä roolipeli-psykoterapiasta käyköön mm. alkeellista kommunikaatioteoriaa ja etenkin psykoanalyysia yhdistänyt transaktioanalyysi (Kts. PS).
1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla muodikkaana pidetty Eric Bernen kehittämä transaktioanalyysiksi nimitetty psykoterapian muoto oli nimittäin kyseenalaista paitsi terapeuttisten keinojensa ja tulostensa suhteen myös (ainakin amatöörimäisimmillään) ihan oikeasti edesvastuutonta roolien ja tunteitten sekoittelua.
Ryhmän vetäjä oli eräänlaisen 'shamaanin' roolissa. Hänen tuli kyetä 'palauttamaan' regressioon mennyt ryhmän jäsen takaisin 'omaan itseensä' - omaan psyykkiseen situaatioonsa.
Transaktioanalyysissä kyse ei ole minkäänasteisesta hypnoosista vaan transferenssin kaltaisesta tilasta, jonka annetaan syntyä ryhmässä osittain spontaanisti, osittain roolien kautta.
Vetäjä pyrkii sitten analysoimaan ryhmän jäsenten suhteita tiettyjen - etenkin perheessä vallitsevien perusroolien puitteissa (vanhempi, aikuinen lapsi - vrt. Freudin Superego, Ego, Id; rooleja on muitakin; ), jotka sitten tulkitaan negatiivinen - positiivinen asteikolla.
Aikuinen tosin on periaatteessa aina positiivinen.
Transaktioanalyysi perustuu Bernen olettamiin ja tutkimiin, kaikissa ihmissuhteissa aktivoituviin, emotionaalisiin, kokemuksellis-elämyksellisiin 'muistijälkiin' (vrt. Freudin alitajunta), jotka ovat syntyneet lapsuuden perusihmissuhteissa.
Tarkoituksena on avata ja selvittää ryhmän jäsenten välisten - usein torjuttujen ja tiedostamattomienkin - tunnesuhteitten verkosto.
Idea kuulostaa hyvältä, toteutus on pahimmillaan pelkkää rahastusta ja viihdettä, joka ei kuitenkaan ole vailla riskejä.
Intensiivisessä, viikonlopun kestävässä ja periaatteessa ympärivuorokautisessa terapiaryhmässä osallistuja voi todellakin mennä jonkinasteiseen regressioon, mitä tavallaan jopa vaaditaan ryhmän jäsenten välille syntyvien piilevien emootioiden ja emotionaalisten ristiriitojen purkamiseksi tai positiivisten tunteiden tunnistamiseksi ja niiden osoittamisen helpottamiseksi kommunikaatiossa.
Transaktioanalyyttisten ryhmien suosio ilmensi minun mielestäni omalta osaltaan aikansa hippisukupolven pyrkimystä suuriin ja syviin elämyksiin - pyrkimystä päästä osalliseksi oseaanisista tunteista, joista myös Nietzsche kirjoitti.
Ryhmissä pyrittiin kokemaan jonkinlainen elämysmatka toisten ihmisten kautta. Kyseessä oli siis ikäänkuin huumetrippi (vrt. Eight Miles High (You Tube) - The Byrds-hitti vuodelta 1966/-67), mutta nyt vain ilman huumeita.
Monien ihmisten perusmotivaationa mennä näihin ryhmiin oli kuitenkin - ei suinkaan vakava psykoterapian tarve vaan yksinkertaisesti jännittävän seikkailun etsiminen - juuri ihmissuhteissa.
On varsin pirullisesti mutta myös osuvasti todettu, että nuo viikonloput olivat suurimmalle osalle ryhmän jäseniä lähinnä seksikumppanin etsintää ja terapian nimissä kokoontuminen pelkästään laillistettua 'paritusta' ja seksuaaliterapiaa.
Huonoa mainetta transaktioanalyyttiset ryhmät saivat siitä, että jossain ryhmässä akuuttiin psykoosiin mennyt oli toimitettava mielisairaalahoitoon (näitä tapauksia lienee ollut enemmän kuin yksi), tai että juuri ryhmän päättänyt henkilö oli ampunut itsensä.
Nämä tiedot perustuvat osaksi huhupuheisiin, osaksi totuuteen. Olen itse kuullut niistä kahdelta transaktioanalyyttisen ryhmän vetäjältä 1970-luvun lopulla.
Tulkoon tässä mainittua, etten itse ole osallistunut yhteenkään transaktioananalyyttiseen kokoontumiseen/ryhmään. En yksinkertaisesti halunnut.
Nuo mainitsemani kaksi vetäjää (psykologi ja mielisairaanhoitaja/ryhmätyökouluttaja) väittivät, etten uskaltanut osallistua sellaiseen ja mikäs siinä: varmasti se olikin yksi peruste.
Sitäpaitsi saatoin 30-35 vuotta sitten herättää muissa ryhmän jäsenissä voimakkaita aggressioita tai jopa pelkoa - jos kohta hyvin vahvoja attraktioitakin, koska nuorena tuo miehinen 'tyköveto' toimii, kun on vielä niin komia.
Mutta toimiihan jonkinlainen tyköveto tietysti hetken aikaa vielä vanhanakin - täällä blogissa nimittäin, joskin syyt siihen ovat toisenlaiset kuin nuorena (?)
Tämä ei ole vain omaa 'fabulointiani' (lukuunottamatta itsekehua) vaan jälleen noiden kahden elämääni aikoinaan vahvasti vaikuttaneen henkilön esittämiä arvioita.
Nykyään olemukseni herättää vain 'kauhua', sääliä tai huvittuneisuutta. Kirjoituksianikin voi sitäpaitsi kutsua vaikka propedeuttiseksi dementiaksi...
*
Mutta emmekö nimenomaan me bloggaajat pelaa jatkuvasti eräänlaista roolipeliä? En tarkoita nyt minun ja kafkaesquen välistä 'naimakauppaa', jossa ei tosin ehditty sanoa edes: tahdon, kuten 'pastori' catulux aivan oikein muisti.
Avioliitomme ei siis hitto soikoon ole virallinen - ja enää kafkis ei suostu mulle myöntymystään ilmaisemaan, koskapa 'vihelsi pelin poikki'.
(Catulux - anna lisäaikaa pelikatkon vuoksi!)
*
Ayway - väitän yhä, että bloggaaminen on roolipeliä - ja vasta sitten informaation jakoa. Vain tiedon ja tiedottamisen takia bloggaavat ovat selkeä vähemmistö.
(Kemppinen taas on luku sinänsä - Besserwisser ja 'Mutteripannun' shamaani samassa persoonassa.)
*
PS. Ratkaisukeskeisen lyhytterapian eli lähinnä paradoksi- ja strategisten terapioiden - etenkin perheterapioiden edustajat suhtautuvat erittäin nuivasti transaktioanalyysiin. Eräskin Suomessa käynyt alan amerikkalainen huippumies totesi kysyttäessä hänen mielipidettään aiheesta, ettei hän halua mainostaa transaktioanalyysia edes kritisoimalla sitä.
En tiedä Suomen lyhytterapiagurun Ben Furmanin kantaa, mutta oletettavasti se on hyvin samansuuntainen.
*
Eight Miles High - Wikipedia, the free encyclopedia
(Lisäyksiä klo: 08:05)
*
kafkaesque sanoi...
nyt täytyy pastorinmakuisella äänellä viheltää peli poikki.
*
Roolileikeistä ei ole pitkää matkaa todellisuuteen. Toki 'tarpeeksi' paljon, mutta tässähän me nyt voimme ikäänkuin 'harjoitella' fiktiivisen ilmaisun (eräänlaisen illuusion) ja todellisuuden (omien emootioittemme) suhdetta toisiinsa.
Tiedän kyllä, että tällainen 'peli' saattaa olla jopa vaarallista psyyken kannalta, mutta niin kauan kun 'vain' näyttelemme - tai oikeastaan vain 'kirjoitamme' näyttelevämme jotain roolia, mitään ongelmaa ei välttämättä ilmaannu.
Mutta heti kun ryhdymme 'soveltamaan' roolia käytäntöön - kun eläydymme siihen mahdollisimman voimakkaasti, se alkaa todella muuttaa meidän realiteettitajuamme.
Psyykkisen situaatiomme muuttuessa roolin vaatimusten mukaisesti leikki alkaa muuttua todeksi.
Monet näyttelijät ovat eläytyneet ja 'jämähtäneet' johonkin vahvaan rooliinsa niin pahasti, että 'kuljettavat' sitä osana persoonaansa kauan ensi illan jälkeenkin.
Minulle ja Kafkaesquelle tällaista ei luultavasti pääse tapahtumaan, koska osaamme ja voimme 'viheltää pelin poikki' (tai ainakin Kafkaesque osaa..;), mutta jos niin täytyy tehdä (niinkuin epäilemättä täytyy, koska minä vien tunneprovokaation tahallani äärimmäisyyksiin!), saatamme aavistaa, miten rankka juttu eläytyminen johonkin rooliin voi olla - sekä näyttelijän että kirjailijan ominaisuudessa.
*
Tietysti roolileikit ovat yleensä pelkkää hauskanpitoa - ehkä myös jopa tiedollisesti kehittäviä, jos kyse on esim. tietyn historiallisen tilanteen ja siinä eläneitten ihmisten maailmaan samaistumisesta (larppaamiseksiko sitä kutsutaan?).
Vakavasti otettavana terapiamuotona en menisi kuitenkaan suosittelemaan niitä kenellekään.
Esimerkkinä roolipeli-psykoterapiasta käyköön mm. alkeellista kommunikaatioteoriaa ja etenkin psykoanalyysia yhdistänyt transaktioanalyysi (Kts. PS).
1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla muodikkaana pidetty Eric Bernen kehittämä transaktioanalyysiksi nimitetty psykoterapian muoto oli nimittäin kyseenalaista paitsi terapeuttisten keinojensa ja tulostensa suhteen myös (ainakin amatöörimäisimmillään) ihan oikeasti edesvastuutonta roolien ja tunteitten sekoittelua.
Ryhmän vetäjä oli eräänlaisen 'shamaanin' roolissa. Hänen tuli kyetä 'palauttamaan' regressioon mennyt ryhmän jäsen takaisin 'omaan itseensä' - omaan psyykkiseen situaatioonsa.
Transaktioanalyysissä kyse ei ole minkäänasteisesta hypnoosista vaan transferenssin kaltaisesta tilasta, jonka annetaan syntyä ryhmässä osittain spontaanisti, osittain roolien kautta.
Vetäjä pyrkii sitten analysoimaan ryhmän jäsenten suhteita tiettyjen - etenkin perheessä vallitsevien perusroolien puitteissa (vanhempi, aikuinen lapsi - vrt. Freudin Superego, Ego, Id; rooleja on muitakin; ), jotka sitten tulkitaan negatiivinen - positiivinen asteikolla.
Aikuinen tosin on periaatteessa aina positiivinen.
Transaktioanalyysi perustuu Bernen olettamiin ja tutkimiin, kaikissa ihmissuhteissa aktivoituviin, emotionaalisiin, kokemuksellis-elämyksellisiin 'muistijälkiin' (vrt. Freudin alitajunta), jotka ovat syntyneet lapsuuden perusihmissuhteissa.
Tarkoituksena on avata ja selvittää ryhmän jäsenten välisten - usein torjuttujen ja tiedostamattomienkin - tunnesuhteitten verkosto.
Idea kuulostaa hyvältä, toteutus on pahimmillaan pelkkää rahastusta ja viihdettä, joka ei kuitenkaan ole vailla riskejä.
Intensiivisessä, viikonlopun kestävässä ja periaatteessa ympärivuorokautisessa terapiaryhmässä osallistuja voi todellakin mennä jonkinasteiseen regressioon, mitä tavallaan jopa vaaditaan ryhmän jäsenten välille syntyvien piilevien emootioiden ja emotionaalisten ristiriitojen purkamiseksi tai positiivisten tunteiden tunnistamiseksi ja niiden osoittamisen helpottamiseksi kommunikaatiossa.
Transaktioanalyyttisten ryhmien suosio ilmensi minun mielestäni omalta osaltaan aikansa hippisukupolven pyrkimystä suuriin ja syviin elämyksiin - pyrkimystä päästä osalliseksi oseaanisista tunteista, joista myös Nietzsche kirjoitti.
Ryhmissä pyrittiin kokemaan jonkinlainen elämysmatka toisten ihmisten kautta. Kyseessä oli siis ikäänkuin huumetrippi (vrt. Eight Miles High (You Tube) - The Byrds-hitti vuodelta 1966/-67), mutta nyt vain ilman huumeita.
Monien ihmisten perusmotivaationa mennä näihin ryhmiin oli kuitenkin - ei suinkaan vakava psykoterapian tarve vaan yksinkertaisesti jännittävän seikkailun etsiminen - juuri ihmissuhteissa.
On varsin pirullisesti mutta myös osuvasti todettu, että nuo viikonloput olivat suurimmalle osalle ryhmän jäseniä lähinnä seksikumppanin etsintää ja terapian nimissä kokoontuminen pelkästään laillistettua 'paritusta' ja seksuaaliterapiaa.
Huonoa mainetta transaktioanalyyttiset ryhmät saivat siitä, että jossain ryhmässä akuuttiin psykoosiin mennyt oli toimitettava mielisairaalahoitoon (näitä tapauksia lienee ollut enemmän kuin yksi), tai että juuri ryhmän päättänyt henkilö oli ampunut itsensä.
Nämä tiedot perustuvat osaksi huhupuheisiin, osaksi totuuteen. Olen itse kuullut niistä kahdelta transaktioanalyyttisen ryhmän vetäjältä 1970-luvun lopulla.
Tulkoon tässä mainittua, etten itse ole osallistunut yhteenkään transaktioananalyyttiseen kokoontumiseen/ryhmään. En yksinkertaisesti halunnut.
Nuo mainitsemani kaksi vetäjää (psykologi ja mielisairaanhoitaja/ryhmätyökouluttaja) väittivät, etten uskaltanut osallistua sellaiseen ja mikäs siinä: varmasti se olikin yksi peruste.
Sitäpaitsi saatoin 30-35 vuotta sitten herättää muissa ryhmän jäsenissä voimakkaita aggressioita tai jopa pelkoa - jos kohta hyvin vahvoja attraktioitakin, koska nuorena tuo miehinen 'tyköveto' toimii, kun on vielä niin komia.
Mutta toimiihan jonkinlainen tyköveto tietysti hetken aikaa vielä vanhanakin - täällä blogissa nimittäin, joskin syyt siihen ovat toisenlaiset kuin nuorena (?)
Tämä ei ole vain omaa 'fabulointiani' (lukuunottamatta itsekehua) vaan jälleen noiden kahden elämääni aikoinaan vahvasti vaikuttaneen henkilön esittämiä arvioita.
Nykyään olemukseni herättää vain 'kauhua', sääliä tai huvittuneisuutta. Kirjoituksianikin voi sitäpaitsi kutsua vaikka propedeuttiseksi dementiaksi...
*
Mutta emmekö nimenomaan me bloggaajat pelaa jatkuvasti eräänlaista roolipeliä? En tarkoita nyt minun ja kafkaesquen välistä 'naimakauppaa', jossa ei tosin ehditty sanoa edes: tahdon, kuten 'pastori' catulux aivan oikein muisti.
Avioliitomme ei siis hitto soikoon ole virallinen - ja enää kafkis ei suostu mulle myöntymystään ilmaisemaan, koskapa 'vihelsi pelin poikki'.
(Catulux - anna lisäaikaa pelikatkon vuoksi!)
*
Ayway - väitän yhä, että bloggaaminen on roolipeliä - ja vasta sitten informaation jakoa. Vain tiedon ja tiedottamisen takia bloggaavat ovat selkeä vähemmistö.
(Kemppinen taas on luku sinänsä - Besserwisser ja 'Mutteripannun' shamaani samassa persoonassa.)
*
PS. Ratkaisukeskeisen lyhytterapian eli lähinnä paradoksi- ja strategisten terapioiden - etenkin perheterapioiden edustajat suhtautuvat erittäin nuivasti transaktioanalyysiin. Eräskin Suomessa käynyt alan amerikkalainen huippumies totesi kysyttäessä hänen mielipidettään aiheesta, ettei hän halua mainostaa transaktioanalyysia edes kritisoimalla sitä.
En tiedä Suomen lyhytterapiagurun Ben Furmanin kantaa, mutta oletettavasti se on hyvin samansuuntainen.
*
Eight Miles High - Wikipedia, the free encyclopedia
August 4, 2007
Tukehtumisen tunteesta elävien kirjoihin, tasa-arvosta onnen tilaan?
Kommentti catuluxelle päreessäni "Nainen ja koti"
*
catulux
Kirjan surrealistiset ja painajaismaiset, matalat, pimeät huoneet, johdattavat minut omaan painajaiseeni. kärsin luultavasti uniapneasta ja usein näen painajaista vieraasta talosta, jonka kapenevaa käytävää laskeuden alas kohti kellaria ja käytävä kapenee, kapenee , ja kapenee.kapenee....kunnes tunnen tukehtuvani.Ja herään henkeäni haukkoen.
Tämä tarina on muuten tosi.
*
catulux
Me olemme kaikki kuolla - 'kohtuun'.
Mutta evoluutio/luonto järjestää asiat niin 'varmasti', että se työntää meidät pois tuosta suurimmasta (väliaikaisesta) turvasta, joka ihmiselle on maan päällä suotu.
Parahdamme haukkomaan ensimmäistä henkostamme, huudamme heti perään sireenin lailla - ja alamme elää - tai kuolemme.
Tukehtumisen tunne ei varmaankaan ole kaukana syntymisestä tähän maailmaan.
Tosin paniikkihäiriöön (josta äitini kärsi - osittain myös minä, joskaan en enää) liittyy myös hieman samantyyppistä joskin 'kehittyneempää' oireilua: akuuttia paranoiaa ja fyysisesti pahimmillaan hyperventilaatiota.
*
Minun unissani toistuu usein eksymisen teema. Olen toisaalta tutussa, toisaalta vieraassa, tuntemattomassa tilassa/tilanteessa, jonka toimintaa ja jonka ihmisten tehtäviä en ymmärrä. Silti luulen ikäänkuin hybrisesti jopa unessa pystyväni 'salaisesti' manipuloimaan tuota tilaa.
Toisin sanoen luulen pystyväni hallitsemaan untani - sen syy-seuraussuhteita: kausaliteettia.
Olen tietoinen siitä, että näen unta ja vakuuttunut, että selviän oudossa tilanteessa, outojen ihmisten ja paikkojen keskellä säätelemällä itse untani.
Mutta tietenkin tämä on vain pelkkää harhaa. Uni noudattaa omia yllättäviä lakejaan. Ei se piittaa minun haluistani tai tietoisuudestani.
Lopulta saatan ajautua täysin eksyksiin. En tiedä missä olen, vaikka maailma ympärilläni vaikuttaisikin unessani toimivan ikäänkuin johdonmukaisesti.
'Vain' minä itse olen 'ulkona' - out.
Maailma toimii omilla ehdoillaan, ja minä eksyn siihen/sinne entistä pahemmin.
*
Siten uni on kuin elämä itse. Parhaimmillaan myös paljon mielenkiintoisempaa kuin tavallinen 'päiväelämämme'.
Salvador Dali luonnosteli usein kankaalle monet unensa heti herättyään.
Enää en ihmettele tämän 'tekniikan' toimivuutta.
Juuri Dali oli nykyajan 'aito' shamaani, joka sattumoisin? (tuskinpa vain) tunsi erittäin hyvin aikansa suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan perusproblematiikan sekä niiden välisen ristiriidan.
Feynman 'syyttää' meitä tietämättömyydestä, joka tosin lienee osittain korjattavissa, mutta Dalille kyse on tavallaan William Blaken tapaan tietoisuuden ovista - eräänlaisista Kemppisen puhumista 'rajapinnoista', joita emme välttämättä osaa tieteellisessä ajattelussamme läpäistä tai aukaista.
Tarvitaan 'keksimisen logiikkaa', jota ei itse asiassa ole edes olemassa. Jaakko Hintikan matemaattinen filosofia ei kosketa keksimisen logiikkaa kuin nimellisesti.
Hintikan 'tie' on malliesimerkki loogikon 'itsetyydytyksellisestä' suhteesta oman suppean alansa aiheuttamaan kiihotukseen.
Jokainen rakastaa joatkuta. Hintikka matematiikan ja logiikan filosofiaa...(tämä ei tarkoita, että H. olisi 'tyhjä friikki'.
Hänen neroutensa menee kuitenkin minun mielestäni IF-logiikoiden kehittelyssä harakoille, mitä tulee filosofian suurten linjojen uudistamiseen.
No -enhän minä ole asiantuntija -kaikkea muuta!
Eikä tämä eksistentiaalisen ulottuvuuden/tason problematiikka valaistu pelkästää tiedon lisääntymisellä, koska tiedon lisääntyminen muuttaa aina ja väistämättä eksistentiaalista itseymmärrystämme, muttei ole kausaalisessa suhteessa siihen.
Taas kerran uni näyttäytyy - jos ei totuudellisempana (tosi/epätosi-väitelauseiden asteikolla) - itseymmärryksemme kannalta autenttisempana kuin tiede - niin merkillisiä tapahtumakulkuja ja ihmisiä kuin sen (unen) maailmasta esiin nouseekin.
Uni on analogisesti eräänlainen ihme. Se sotii luonnonlakeja (kausaliteettia) vastaan, mutta unen jyrkkä tuomitseminen mielettömäksi kertoo, miten harhaan tiedemies saattaa ajautua, koska luulee, että kausaliteetin luonnonlakina pitäsi päteä paitsi ihmisen tietoisuuteen jopa myös hänen uniinsa...
Tässä mielessä Freud oli suuri innovaattori, joka tosin käytti luonnontiedettä ainakin sen virallisen kaanonin mukaan täysin väärin (metafyysisesti).
Tieteellinen naturalismi on kuitenkin jo itsessään pahinta laatua oleva ristiriita/paradoksi/oxymoron, joten Freudilla on yhä vielä heuristisesti, joskaan ei tieteellisesti paljon sanottavaa meille.
*
Seksuaalisuus toki vaikuttaa kaikessa, mutta sen torjunnasta ei aiheudu massiivista neuroosia - (vai?) Freudin fundamentaalisimman metapsykologisen aksiooman (oletuksen) eli repressioteorian pätevyys testautuu lopulta naisen täydellisen seksuaalisen vapautumisen projektissa ja prosessissa.
Tässäkin tapauksessa kysytään periaatteessa sama typerä kysymys: Ovatko naiset nyt onnellisempia kuin 100 vuotta sitten?
Naisten (ja lasten) asema on modernisaation myötä kiistatta parantunut ylivoimaisesti kaikkein eniten, ja heidän elämässään tapahtunut muutos on länsimaissa suorastaan järisyttävä.
Mutta ovatko he onnellisempia nyt? Vastaukseksi voimme piirtää vain helvetin suuren kysymysmerkin, joka kuvaa vastaukseksi saatujen mielipiteitten loputtoman ristiriitaisen ja paradoksaalisen skaalan!
*
PS. Olen itse käyttänyt uniapneaan yli kymmenisen vuotta c-pap-puhallinta ja nenämaskia, jotka muuttivat uneni laadun todella radikaalisti paremmaksi. Nykyiset laitteet ovat lähes äänettömiä, joten parit voivat nukkua nykyään samassa sängyssä. Valitettavasti koneet eivät olleet kehittyneet näin paljon vielä 10 vuotta sitten.
Mies ikäänkuin vain 'vieraili' vaimonsa vuoteessa, mutta joutui lopulta aina siirtymään toisen huoneen sänkyyn, jotta hengityskoneen suhina ja hurina ei olisi valvottanut tätä.
Ikävä tilanne...todella ikävä...
*
catulux
Kirjan surrealistiset ja painajaismaiset, matalat, pimeät huoneet, johdattavat minut omaan painajaiseeni. kärsin luultavasti uniapneasta ja usein näen painajaista vieraasta talosta, jonka kapenevaa käytävää laskeuden alas kohti kellaria ja käytävä kapenee, kapenee , ja kapenee.kapenee....kunnes tunnen tukehtuvani.Ja herään henkeäni haukkoen.
Tämä tarina on muuten tosi.
*
catulux
Me olemme kaikki kuolla - 'kohtuun'.
Mutta evoluutio/luonto järjestää asiat niin 'varmasti', että se työntää meidät pois tuosta suurimmasta (väliaikaisesta) turvasta, joka ihmiselle on maan päällä suotu.
Parahdamme haukkomaan ensimmäistä henkostamme, huudamme heti perään sireenin lailla - ja alamme elää - tai kuolemme.
Tukehtumisen tunne ei varmaankaan ole kaukana syntymisestä tähän maailmaan.
Tosin paniikkihäiriöön (josta äitini kärsi - osittain myös minä, joskaan en enää) liittyy myös hieman samantyyppistä joskin 'kehittyneempää' oireilua: akuuttia paranoiaa ja fyysisesti pahimmillaan hyperventilaatiota.
*
Minun unissani toistuu usein eksymisen teema. Olen toisaalta tutussa, toisaalta vieraassa, tuntemattomassa tilassa/tilanteessa, jonka toimintaa ja jonka ihmisten tehtäviä en ymmärrä. Silti luulen ikäänkuin hybrisesti jopa unessa pystyväni 'salaisesti' manipuloimaan tuota tilaa.
Toisin sanoen luulen pystyväni hallitsemaan untani - sen syy-seuraussuhteita: kausaliteettia.
Olen tietoinen siitä, että näen unta ja vakuuttunut, että selviän oudossa tilanteessa, outojen ihmisten ja paikkojen keskellä säätelemällä itse untani.
Mutta tietenkin tämä on vain pelkkää harhaa. Uni noudattaa omia yllättäviä lakejaan. Ei se piittaa minun haluistani tai tietoisuudestani.
Lopulta saatan ajautua täysin eksyksiin. En tiedä missä olen, vaikka maailma ympärilläni vaikuttaisikin unessani toimivan ikäänkuin johdonmukaisesti.
'Vain' minä itse olen 'ulkona' - out.
Maailma toimii omilla ehdoillaan, ja minä eksyn siihen/sinne entistä pahemmin.
*
Siten uni on kuin elämä itse. Parhaimmillaan myös paljon mielenkiintoisempaa kuin tavallinen 'päiväelämämme'.
Salvador Dali luonnosteli usein kankaalle monet unensa heti herättyään.
Enää en ihmettele tämän 'tekniikan' toimivuutta.
Juuri Dali oli nykyajan 'aito' shamaani, joka sattumoisin? (tuskinpa vain) tunsi erittäin hyvin aikansa suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan perusproblematiikan sekä niiden välisen ristiriidan.
Feynman 'syyttää' meitä tietämättömyydestä, joka tosin lienee osittain korjattavissa, mutta Dalille kyse on tavallaan William Blaken tapaan tietoisuuden ovista - eräänlaisista Kemppisen puhumista 'rajapinnoista', joita emme välttämättä osaa tieteellisessä ajattelussamme läpäistä tai aukaista.
Tarvitaan 'keksimisen logiikkaa', jota ei itse asiassa ole edes olemassa. Jaakko Hintikan matemaattinen filosofia ei kosketa keksimisen logiikkaa kuin nimellisesti.
Hintikan 'tie' on malliesimerkki loogikon 'itsetyydytyksellisestä' suhteesta oman suppean alansa aiheuttamaan kiihotukseen.
Jokainen rakastaa joatkuta. Hintikka matematiikan ja logiikan filosofiaa...(tämä ei tarkoita, että H. olisi 'tyhjä friikki'.
Hänen neroutensa menee kuitenkin minun mielestäni IF-logiikoiden kehittelyssä harakoille, mitä tulee filosofian suurten linjojen uudistamiseen.
No -enhän minä ole asiantuntija -kaikkea muuta!
Eikä tämä eksistentiaalisen ulottuvuuden/tason problematiikka valaistu pelkästää tiedon lisääntymisellä, koska tiedon lisääntyminen muuttaa aina ja väistämättä eksistentiaalista itseymmärrystämme, muttei ole kausaalisessa suhteessa siihen.
Taas kerran uni näyttäytyy - jos ei totuudellisempana (tosi/epätosi-väitelauseiden asteikolla) - itseymmärryksemme kannalta autenttisempana kuin tiede - niin merkillisiä tapahtumakulkuja ja ihmisiä kuin sen (unen) maailmasta esiin nouseekin.
Uni on analogisesti eräänlainen ihme. Se sotii luonnonlakeja (kausaliteettia) vastaan, mutta unen jyrkkä tuomitseminen mielettömäksi kertoo, miten harhaan tiedemies saattaa ajautua, koska luulee, että kausaliteetin luonnonlakina pitäsi päteä paitsi ihmisen tietoisuuteen jopa myös hänen uniinsa...
Tässä mielessä Freud oli suuri innovaattori, joka tosin käytti luonnontiedettä ainakin sen virallisen kaanonin mukaan täysin väärin (metafyysisesti).
Tieteellinen naturalismi on kuitenkin jo itsessään pahinta laatua oleva ristiriita/paradoksi/oxymoron, joten Freudilla on yhä vielä heuristisesti, joskaan ei tieteellisesti paljon sanottavaa meille.
*
Seksuaalisuus toki vaikuttaa kaikessa, mutta sen torjunnasta ei aiheudu massiivista neuroosia - (vai?) Freudin fundamentaalisimman metapsykologisen aksiooman (oletuksen) eli repressioteorian pätevyys testautuu lopulta naisen täydellisen seksuaalisen vapautumisen projektissa ja prosessissa.
Tässäkin tapauksessa kysytään periaatteessa sama typerä kysymys: Ovatko naiset nyt onnellisempia kuin 100 vuotta sitten?
Naisten (ja lasten) asema on modernisaation myötä kiistatta parantunut ylivoimaisesti kaikkein eniten, ja heidän elämässään tapahtunut muutos on länsimaissa suorastaan järisyttävä.
Mutta ovatko he onnellisempia nyt? Vastaukseksi voimme piirtää vain helvetin suuren kysymysmerkin, joka kuvaa vastaukseksi saatujen mielipiteitten loputtoman ristiriitaisen ja paradoksaalisen skaalan!
*
PS. Olen itse käyttänyt uniapneaan yli kymmenisen vuotta c-pap-puhallinta ja nenämaskia, jotka muuttivat uneni laadun todella radikaalisti paremmaksi. Nykyiset laitteet ovat lähes äänettömiä, joten parit voivat nukkua nykyään samassa sängyssä. Valitettavasti koneet eivät olleet kehittyneet näin paljon vielä 10 vuotta sitten.
Mies ikäänkuin vain 'vieraili' vaimonsa vuoteessa, mutta joutui lopulta aina siirtymään toisen huoneen sänkyyn, jotta hengityskoneen suhina ja hurina ei olisi valvottanut tätä.
Ikävä tilanne...todella ikävä...
LOISTAEN OLET - Miia Toivion esikoisrunokokoelma
SITEERAAN ESITTELYTEKSTIÄ - http://www.teos.fi/kirjat.php?id=142.
*
Miia Toivion esikoisrunokokoelmassa Loistaen olet historia ja rakkaudesta paksut vokaalit nahistelevat keskenään. Kertomus on ymmällään ja salaisuudet pakenevat, kunnes rakastavaiset auttavat ne takaisin maailmaan.
Kokoelman alkuvoimaiset runot ovat yhtä aikaa sekä mystisiä että kirkkaita kuin kansanlaulu. Ne puhuvat arvoituksin ja sirottelevat sitten vihjeitä väyläksi. Niiden sydän laulaa metsässä, ne pukeutuvat vihreään, punaiseen ja mustaan. Värit virtaavat läpi runojen kunnes Toivion latautunut kieli kokoaa ne hopealankana, terävöittää valollaan maailman ja runon reunat.
Oppiiko historia rakastamaan, pysyvätkö metsät ja arkkitehtuuri yhdessä? Runo kyselee ja leikittelee, kirjoittaa kaiken uudestaan ja toisin. Toivion kuriton kokoelma on jatkuvaa kasvua mutta aina kohti kaiken alkua.
Rakastamisen taidon runo osaa. Se sanoo neljäkymmentäyhdeksän kertaa KYLLÄ, se puhuu rakkaudesta häpeilemättä, pidättelemättä ja niin että tuntuu.
*
Sano vielä kerran sydän,
minä haluan yhä kuulla
miten sanat ponkaisevat kieleltäsi
kuolleina maahan. Salaisuus on
paennut, pannut oven säppiin,
kehällesi olet jätetty, oppaaton.
Mutta vielä kerran paina
kuumat sormesi sen läpi,
ota selkääsi arkaainen naamio,
kanna se näyttämön poikki,
ota vastaan kaikki punainen,
joka tulee sinua kohti.
***
Tämä näyte teki minuun vaikutuksen. Todella.
*
Miia Toivion esikoisrunokokoelmassa Loistaen olet historia ja rakkaudesta paksut vokaalit nahistelevat keskenään. Kertomus on ymmällään ja salaisuudet pakenevat, kunnes rakastavaiset auttavat ne takaisin maailmaan.
Kokoelman alkuvoimaiset runot ovat yhtä aikaa sekä mystisiä että kirkkaita kuin kansanlaulu. Ne puhuvat arvoituksin ja sirottelevat sitten vihjeitä väyläksi. Niiden sydän laulaa metsässä, ne pukeutuvat vihreään, punaiseen ja mustaan. Värit virtaavat läpi runojen kunnes Toivion latautunut kieli kokoaa ne hopealankana, terävöittää valollaan maailman ja runon reunat.
Oppiiko historia rakastamaan, pysyvätkö metsät ja arkkitehtuuri yhdessä? Runo kyselee ja leikittelee, kirjoittaa kaiken uudestaan ja toisin. Toivion kuriton kokoelma on jatkuvaa kasvua mutta aina kohti kaiken alkua.
Rakastamisen taidon runo osaa. Se sanoo neljäkymmentäyhdeksän kertaa KYLLÄ, se puhuu rakkaudesta häpeilemättä, pidättelemättä ja niin että tuntuu.
*
Sano vielä kerran sydän,
minä haluan yhä kuulla
miten sanat ponkaisevat kieleltäsi
kuolleina maahan. Salaisuus on
paennut, pannut oven säppiin,
kehällesi olet jätetty, oppaaton.
Mutta vielä kerran paina
kuumat sormesi sen läpi,
ota selkääsi arkaainen naamio,
kanna se näyttämön poikki,
ota vastaan kaikki punainen,
joka tulee sinua kohti.
***
Tämä näyte teki minuun vaikutuksen. Todella.
Eräs analyysi seksuaalisuudesta
Kemppiselle päreeseen "Juoppolintu". (Editointi pätkii)
*
Leiki ja näprää sinä Kemppinen besserwissermäisyytesi kanssa kuin murrosikäinen poika, joka on juuri löytämässä/löytänyt peniksensä aiemmin niin salaperäisen merkityksen ja funktion - eli siitä, miten penistä voi käyttää nautinnon välineenä.
Sitähän nämä kaikki kaikenmaailman esineillä 'näpräilyt' sinulle merkitsevät: nautinnon siirtämistä vaginasta/emättimestä ('maailmasta'- kts. PS.) peleihin, koneisiin, kelloihin ynnä muihin härveleihin.
Kyllä ne fetisseistä käyvät erinomaisesti. Ei siinä mitään. Mutta nautinto, joka niiden avulla voidaan saada, jää aina puolitiehen, vaikka sen voikin hetkittäin kokea lähes täydelliseksi.
Kyse on narsistisesta itsetyydytyksestä, josta ei heru sen 'kiihokkeelle' mitään - koska kiihoke on vain väline - ei koskaan itse tarkoitus.
'Kunnon' yhdyntää, joka jättää 'jäljen' myös psyykeen, ei kuitenkaan ole rakennettu fetissien varaan - siinä toinen ihminen on nautinnon syy, lähtökohta ja kohde: - psyyken lisäarvo eikä pelkästään sen käyttöarvo.
Todellakin - äärimmäisen tyydyttävä seksuaalinen suhde luo lisäarvoa ja rakentaa parisuhdetta - se ei ole vain käyttöarvolla mitattavissa.
Mutta tästä Marx ei ymmärtänyt hevon pierua. Hänelle lisäarvo merkitsi aina (taloudellista) riistoa.
Marxille vaimo oli ja eli vain hänen omia tarkoituksiaan/työtänsä varten/kuten Einsteininkin tapauksessa, kuten jne...kaikkein valistuneimpienkien miesten historia on naisten alistamisen historiaa...
Eikä tästä lisäarvoproblematiikasta seksuaaliekonomiassa ymmärtänyt mitään edes kvasimetafyysikko ja reduktionisti Freud.
Freudille yhdyntä oli eläimellisen vietin pakonomainen purkaus, joka yhteisön koossapysymiseksi piti mystifioida romantiikaksi ja sen sellaiseksi.
Mutta tuo on pahanlaatuista pessimismiä, johon itseensä sisältyy seksuaalisuuden torjunta (Freudilla?! - kyllä).
*
Seksuaalisuudesta meille ei kuitenkaan jää kuin yksi 'varma' johtopäätös: "Halun kohtalot ovat tuntemattomia" (Riceour).
*
PS. Saban kuningattaresta kerrotaan, että hän ei ollut nainen, - hän oli maailma.
*
Leiki ja näprää sinä Kemppinen besserwissermäisyytesi kanssa kuin murrosikäinen poika, joka on juuri löytämässä/löytänyt peniksensä aiemmin niin salaperäisen merkityksen ja funktion - eli siitä, miten penistä voi käyttää nautinnon välineenä.
Sitähän nämä kaikki kaikenmaailman esineillä 'näpräilyt' sinulle merkitsevät: nautinnon siirtämistä vaginasta/emättimestä ('maailmasta'- kts. PS.) peleihin, koneisiin, kelloihin ynnä muihin härveleihin.
Kyllä ne fetisseistä käyvät erinomaisesti. Ei siinä mitään. Mutta nautinto, joka niiden avulla voidaan saada, jää aina puolitiehen, vaikka sen voikin hetkittäin kokea lähes täydelliseksi.
Kyse on narsistisesta itsetyydytyksestä, josta ei heru sen 'kiihokkeelle' mitään - koska kiihoke on vain väline - ei koskaan itse tarkoitus.
'Kunnon' yhdyntää, joka jättää 'jäljen' myös psyykeen, ei kuitenkaan ole rakennettu fetissien varaan - siinä toinen ihminen on nautinnon syy, lähtökohta ja kohde: - psyyken lisäarvo eikä pelkästään sen käyttöarvo.
Todellakin - äärimmäisen tyydyttävä seksuaalinen suhde luo lisäarvoa ja rakentaa parisuhdetta - se ei ole vain käyttöarvolla mitattavissa.
Mutta tästä Marx ei ymmärtänyt hevon pierua. Hänelle lisäarvo merkitsi aina (taloudellista) riistoa.
Marxille vaimo oli ja eli vain hänen omia tarkoituksiaan/työtänsä varten/kuten Einsteininkin tapauksessa, kuten jne...kaikkein valistuneimpienkien miesten historia on naisten alistamisen historiaa...
Eikä tästä lisäarvoproblematiikasta seksuaaliekonomiassa ymmärtänyt mitään edes kvasimetafyysikko ja reduktionisti Freud.
Freudille yhdyntä oli eläimellisen vietin pakonomainen purkaus, joka yhteisön koossapysymiseksi piti mystifioida romantiikaksi ja sen sellaiseksi.
Mutta tuo on pahanlaatuista pessimismiä, johon itseensä sisältyy seksuaalisuuden torjunta (Freudilla?! - kyllä).
*
Seksuaalisuudesta meille ei kuitenkaan jää kuin yksi 'varma' johtopäätös: "Halun kohtalot ovat tuntemattomia" (Riceour).
*
PS. Saban kuningattaresta kerrotaan, että hän ei ollut nainen, - hän oli maailma.
August 3, 2007
Vain hulluus, vain hulluus...kutsuvat sitä nimellä Eros
(Lisäys 5.8)
Nastasja Filippovna vai onko hän Aglaja Jepantsin, koska vaikuttaa nuoremmalta kuin Nastasja, näyttää ehtineen jo Enklantiin asti !
Mita mina njut teen?
*
Amy Winehouse - Hey Little Rich Girl (The Specials cover!)
Amy Winehouse "Hey Little Rich Girl" showcase with Pictures from her performance at the 2007 MTV Movie Awards. Find this on the b-side "Back To Black" import single.
The Specials cover rare Amy Winehouse "Hey Little Rich Girl".
Hehhee...Aika rankkaa ironiaa - ja etenkin itseironiaa. En välttämättä olisi uskonut, että Amyllä (5 feet 2 inches = 157 cm) oli kanttia tähän...
Aika näyttää, kuka/mikä on (The) Rich Little Bitch.
Vaikka Tokelahan sen parhaiten tietää..?
Nastasja Filippovna vai onko hän Aglaja Jepantsin, koska vaikuttaa nuoremmalta kuin Nastasja, näyttää ehtineen jo Enklantiin asti !
Mita mina njut teen?
*
Amy Winehouse - Hey Little Rich Girl (The Specials cover!)
Amy Winehouse "Hey Little Rich Girl" showcase with Pictures from her performance at the 2007 MTV Movie Awards. Find this on the b-side "Back To Black" import single.
The Specials cover rare Amy Winehouse "Hey Little Rich Girl".
Hehhee...Aika rankkaa ironiaa - ja etenkin itseironiaa. En välttämättä olisi uskonut, että Amyllä (5 feet 2 inches = 157 cm) oli kanttia tähän...
Aika näyttää, kuka/mikä on (The) Rich Little Bitch.
Vaikka Tokelahan sen parhaiten tietää..?
Kävin Kemppisellä
Kirjoitettu kommentiksi Kemppisen päreeseen "Seitsemäs sinetti".
*
Oletko anti-rasisti itse neekeri?
*
Mitä Sipuraan ja naturalisteihin tulee:
He laskevat tieteellisesti sydämen tuskan ja autuuden kvantiteetin, mutta eivät tajua että tulivat samalla selittäneeksi pois sen mitä tutkivat.
On asioita, joiden selittäminen merkitsee niiden kadottamista. Ei siinä mielessä, että kyse olisi toden ja/tai epätoden osoittamisesta vaan siitä, että selittäminen - kun se viedään tarpeeksi pitkälle - lopulta kumoaa oman perustansa eli kielen.
Kieli on väline, jolla tehdään erilaisia 'innovaatioita'. Mutta kun itse välineeseen kohdistetaan jatkuva kriittinen katse, sen konstruktiivinen luonne havaitaan ja se katoaa, koska se ei pysty puolustautumaan 'itse itseänsä kohtaan' asettuvaa kritiikkiä vastaan.
Kieli on siten kuin käärme, joka syödessään häntänsä syö itse itsensä. Tietenkään käärme ei voi syödä itseään lopullisesti, mutta vertaus merkitsee sitä, että kielen validiteetti kyllä katoaa lopullisesti, ja sen myötä 'toden maailman' oletus.
(Muistakaamme tässä kohtaa Nietzschen 'Miten tosi maailma muuttui taruksi' ja hänen subjektin käsitteeseen kohdistamansa kritiikki, Saussure: merkityn ja merkitsijän välinen arbitraarisuus, Derridan dekonstruktio sekä Baudrillardin Nietzscheltä modifioima 'simulacrum'.)
Tämä tilanne voidaan tietysti vielä hyväksyä' eräänlaisena negatiivisen päättelyn versiona, mutta etenkin reduktionististen naturalistien väite siitä, että tutkimisen ja selittämisen jälkeen jäljelle jäävä maailma on 'tosi', ei ole muuta kuin karkea kategoriavirhe, johon vain naturalisti voi langeta.
Lopputulos on nihilistinen, ei positivistinen. Rehellisyys kumoaa itse itsensä. 'Mitään ei ollutkaan' - ellen sitten kykene 'samaistumaan' hiukkasiin ja aaltoliikkeisiin - ellen siis ole eräänlainen shamaani..;)
Mutta juuri tämän taikauskonhan naturalisti halusi tieteellisyydellään kumota! Siten hän kumosi lopulta itse itsensä...tervetuloa Paradoxlandiaan!
*
Me olemme 'pimeydestä' syntyneet ja 'pimeyteen' me palaamme. Kaikki sillä välillä on pelkkää ihmisaivojen mahdollistaman välineen eli kielen tuotosta. Etenkin 'Totuus'.
*
Kutsua mystikkojen tavoin pimeyttä Jumalaksi - se sopii minulle oikein hyvin.
*
Voidaan perustellusti sanoa, että ihmeitä ei ole olemassa siinä merkityksessä, että mitään voisi tapahtua luonnonlakien vastaisesti, mutta mysteeri on eri asia kuin ihme.
Ensinnäkään mysteeri ei ole arvoitus, koska arvoituksella on aina ratkaisunsa. Mysteeri sen sijaan pitää sisällään lopullisen tietämättömyyden, joka johtuu - juuri niin - kysymisestä itsestään eli jälleen kerran kielestä.
Mysteeri ei ole ihme, koska se ei sodi luonnonlakeja vastaan. Kun nimitämme esimerkiksi olemassaoloa mysteeriksi, toteamme ainoastaan sen tosiasian, ettemme tiedä ja - vielä kerran, koska tämä on olennaista - sen, että itse kysymisemme on jo harhauttauttanut meidät olettamaan jotain, jota emme voi kysyä ilman, että teemme siitä 'kuvan'.
Mutta olemassaolossa ei ole kuvia eikä olemassaolo ole kuva. Jos näin olisi, kaikki olisi ollut selvää jo ajat sitten. Nyt - eikä koskaan - mikään ei ole selvää - niin kauan kuin kieli 'pitää meitä vallassaan'.
*
Onko vaihtoehtoa? On - pitää kieltäytyä ajattelemasta - ja se vasta rankkaa ajatustyötä vaatiikin!
*
Kysyn lopuksi: mistä olemme saaneet käsitteen ajatella? Kuka sen meille antoi? Pahantahtoinen demiurgiko? Toiselta nimeltään evoluutio..?
*
Oletko anti-rasisti itse neekeri?
*
Mitä Sipuraan ja naturalisteihin tulee:
He laskevat tieteellisesti sydämen tuskan ja autuuden kvantiteetin, mutta eivät tajua että tulivat samalla selittäneeksi pois sen mitä tutkivat.
On asioita, joiden selittäminen merkitsee niiden kadottamista. Ei siinä mielessä, että kyse olisi toden ja/tai epätoden osoittamisesta vaan siitä, että selittäminen - kun se viedään tarpeeksi pitkälle - lopulta kumoaa oman perustansa eli kielen.
Kieli on väline, jolla tehdään erilaisia 'innovaatioita'. Mutta kun itse välineeseen kohdistetaan jatkuva kriittinen katse, sen konstruktiivinen luonne havaitaan ja se katoaa, koska se ei pysty puolustautumaan 'itse itseänsä kohtaan' asettuvaa kritiikkiä vastaan.
Kieli on siten kuin käärme, joka syödessään häntänsä syö itse itsensä. Tietenkään käärme ei voi syödä itseään lopullisesti, mutta vertaus merkitsee sitä, että kielen validiteetti kyllä katoaa lopullisesti, ja sen myötä 'toden maailman' oletus.
(Muistakaamme tässä kohtaa Nietzschen 'Miten tosi maailma muuttui taruksi' ja hänen subjektin käsitteeseen kohdistamansa kritiikki, Saussure: merkityn ja merkitsijän välinen arbitraarisuus, Derridan dekonstruktio sekä Baudrillardin Nietzscheltä modifioima 'simulacrum'.)
Tämä tilanne voidaan tietysti vielä hyväksyä' eräänlaisena negatiivisen päättelyn versiona, mutta etenkin reduktionististen naturalistien väite siitä, että tutkimisen ja selittämisen jälkeen jäljelle jäävä maailma on 'tosi', ei ole muuta kuin karkea kategoriavirhe, johon vain naturalisti voi langeta.
Lopputulos on nihilistinen, ei positivistinen. Rehellisyys kumoaa itse itsensä. 'Mitään ei ollutkaan' - ellen sitten kykene 'samaistumaan' hiukkasiin ja aaltoliikkeisiin - ellen siis ole eräänlainen shamaani..;)
Mutta juuri tämän taikauskonhan naturalisti halusi tieteellisyydellään kumota! Siten hän kumosi lopulta itse itsensä...tervetuloa Paradoxlandiaan!
*
Me olemme 'pimeydestä' syntyneet ja 'pimeyteen' me palaamme. Kaikki sillä välillä on pelkkää ihmisaivojen mahdollistaman välineen eli kielen tuotosta. Etenkin 'Totuus'.
*
Kutsua mystikkojen tavoin pimeyttä Jumalaksi - se sopii minulle oikein hyvin.
*
Voidaan perustellusti sanoa, että ihmeitä ei ole olemassa siinä merkityksessä, että mitään voisi tapahtua luonnonlakien vastaisesti, mutta mysteeri on eri asia kuin ihme.
Ensinnäkään mysteeri ei ole arvoitus, koska arvoituksella on aina ratkaisunsa. Mysteeri sen sijaan pitää sisällään lopullisen tietämättömyyden, joka johtuu - juuri niin - kysymisestä itsestään eli jälleen kerran kielestä.
Mysteeri ei ole ihme, koska se ei sodi luonnonlakeja vastaan. Kun nimitämme esimerkiksi olemassaoloa mysteeriksi, toteamme ainoastaan sen tosiasian, ettemme tiedä ja - vielä kerran, koska tämä on olennaista - sen, että itse kysymisemme on jo harhauttauttanut meidät olettamaan jotain, jota emme voi kysyä ilman, että teemme siitä 'kuvan'.
Mutta olemassaolossa ei ole kuvia eikä olemassaolo ole kuva. Jos näin olisi, kaikki olisi ollut selvää jo ajat sitten. Nyt - eikä koskaan - mikään ei ole selvää - niin kauan kuin kieli 'pitää meitä vallassaan'.
*
Onko vaihtoehtoa? On - pitää kieltäytyä ajattelemasta - ja se vasta rankkaa ajatustyötä vaatiikin!
*
Kysyn lopuksi: mistä olemme saaneet käsitteen ajatella? Kuka sen meille antoi? Pahantahtoinen demiurgiko? Toiselta nimeltään evoluutio..?
Hohhoijaa - Dostojevskia...
Kirjoitettu kommentiksi A-K.H:n kommenttiin edellisessä päreessäni "Dostojevski - paholaisen asianajaja - vai 'uskova' nihilisti?".
*
a-k.h
Idiootista sen verran, että hoh hoijaa. Lopulta se yx tyyppi löysi kukkaronsa.
*
Suuria linjoja ei ymmärrä seuraamalla vain pieniä...
Hienoa näyttelijätyötä joka tapauksessa - ja erittäin dostojevskilainen (venäläinen?) ilmapiiri: - joku on menettänyt omaisuutensa, joku on tekemässä itsemurhaa, joku taas menossa hulluksi rakkaudesta, joku suunnittelee murhaa.
Jotain vertauskuvallista on siinä, että juoppo, puolidementti kenraali fabuloi elämäänsä jatkuvasti uusiksi, eikä kukaan usko häntä - lopulta ei edes hän itse.
(Lompakkonsa kadottaneen Lebedevin kenraalia loukannut letkautus omasta poikkiammutusta jalastaan, jonka hän omin käsin hautasi kristilliselle hautausmaalle osoittaa, että D:lla on kuin onkin jäljelle gogolilalista huumoria vielä tuotantonsa tässäkin vaiheessa.)
Dostojevskin tyypit ovat olennaisen tärkeitä, koska tämä juonellisesti muttei tapahtumallisesti 'olematon' tarina kertoo tunteista, niiden kokemisen sekä ilmaisemisen mahdollisuudesta että mahdottomuudesta - ylipäätään ihmisten kyvystä ja kyvyttömyydestä kohdata itseään ja toista ihmistä kokonaisvaltaisesti.
Se kertoo siitä, miten erottamattomasti rakkaus, väkivalta ja itsekkyys, mustasukkaisuus, uhrautuminen ja sääli ovat kietoutuneet toisiinsa ihmisen psyykessä.
Tällainen sekoittuneitten tunteitten tila on räjähdysaltis 'ilmapiiri'. Se on jotain, mistä myös Nietzsche ajoittain kirjoitti.
Nietzschen pyrkimyksenä lienee ollut jonkinlainen vastakohtien ykseys - coincidentia oppositorum, mutta Dostojevskille sellainen ei näytä olevan mahdollista.
Ristiriita voidaan vain esittää eri tyyppien kautta, ei sovittaa kenessäkään - paitsi tietenkin Jumalassa, mutta se on tavallaan jo 'toinen juttu'...
*
Älä siis seuraa Idioottia kuin amerikkalaista sarjaelokuvaa, jossa kaikki on jo valmiiksi annettu - paitsi murhaaja, joka sekin valitettavasti selviää lopussa.
Idiootissa murhaaja tiedetään tai ainakin hänet voidaan päätellä jo alkujaksoista lähtien - Rogozin.
Se, mitä ei selvitetä - kirjan varsinainen pointti, on rikoksen todellinen motiivi (johon ehkä palaan vielä) kuten Dostojevskin suurissa romaaneissa aina.
Mustasukkaisuus ei nimittäin lopultakaan selitä kaikkea.
Kuten sanottu Myskhinin hahmo paljastaa hyvin omalaatuisen ongelman: voiko vilpittömyys, jalous ja hyvyys aiheuttaa ihmisissä moraalisen 'katastrofin', joka ei välttämättä pääty katharsikseen eikä metanoiaan eli sielun 'puhdistumiseen', katumukseen ja mielenmuutokseen?
Ilmeisesti voi. Eikä Jeesuksen esimerkki ole tässä kaukaa haettu. Kuten Paavali kirjoitti: 'Meidän uskomme on skandaali kreikkalaisille ja pahennus juutalaisille'.
Ruhtinas Myskhin oli tahtomattaan - kaikesta häneen kohdistuneesta myötätunnosta ja kunnioituksesta huolimatta (tai niiden takia) skandaali ja pahennus kanssaihmisilleen, joskaan Dostojevski ei onnistunut nostamaan hänen päähänsä minkäänlaista kruunua...ei edes orjantappuraa vaan antaa hänen vajota hämmennyksessään takaisin 'idiotiaan' - tilaan, joka hänet tavallaan 'synnyttikin'.
*
Angloamerikkalaisen rikosromaanin perinteessä (poikkeuksena ehkä Poe ja Chandler) mikään ei jää selvittämättä.
Sieltä ei löydy suurta ja piilevää linjaa - on vain paljon pieniä, lopulta täysin avoimia ketjuja - siis pelkkää informaatiomössöä.
Jonkun mielestä Dostojevskin (ja Tsehovin) linja ikävystyttää; minun mielestäni taas amerikkalaiset sarjat ovat maailman ikävystyttävimpiä.
Venäläiset ovat ehkä barbaareja sekä 'idiootteja', mutta amerikkalaiset ovat yksiulotteisia, pinnallisia ja typeriä utilitaristeja; - miksi edes nähdä vaivaa heidän kritisoimisekseen..?
Syvällinen barbaari tai narri (Sokrateen ja Myskhinin tapaan - niin erilaisilta kuin he temperamentiltaan vaikuttavatkin) on moninkertaisesti 'arvokkaampi' ihminen kuin puolisivistynyt mutta keskinkertainen - ja usein myös kaksinaismoralistinen typerys!
*
a-k.h
Idiootista sen verran, että hoh hoijaa. Lopulta se yx tyyppi löysi kukkaronsa.
*
Suuria linjoja ei ymmärrä seuraamalla vain pieniä...
Hienoa näyttelijätyötä joka tapauksessa - ja erittäin dostojevskilainen (venäläinen?) ilmapiiri: - joku on menettänyt omaisuutensa, joku on tekemässä itsemurhaa, joku taas menossa hulluksi rakkaudesta, joku suunnittelee murhaa.
Jotain vertauskuvallista on siinä, että juoppo, puolidementti kenraali fabuloi elämäänsä jatkuvasti uusiksi, eikä kukaan usko häntä - lopulta ei edes hän itse.
(Lompakkonsa kadottaneen Lebedevin kenraalia loukannut letkautus omasta poikkiammutusta jalastaan, jonka hän omin käsin hautasi kristilliselle hautausmaalle osoittaa, että D:lla on kuin onkin jäljelle gogolilalista huumoria vielä tuotantonsa tässäkin vaiheessa.)
Dostojevskin tyypit ovat olennaisen tärkeitä, koska tämä juonellisesti muttei tapahtumallisesti 'olematon' tarina kertoo tunteista, niiden kokemisen sekä ilmaisemisen mahdollisuudesta että mahdottomuudesta - ylipäätään ihmisten kyvystä ja kyvyttömyydestä kohdata itseään ja toista ihmistä kokonaisvaltaisesti.
Se kertoo siitä, miten erottamattomasti rakkaus, väkivalta ja itsekkyys, mustasukkaisuus, uhrautuminen ja sääli ovat kietoutuneet toisiinsa ihmisen psyykessä.
Tällainen sekoittuneitten tunteitten tila on räjähdysaltis 'ilmapiiri'. Se on jotain, mistä myös Nietzsche ajoittain kirjoitti.
Nietzschen pyrkimyksenä lienee ollut jonkinlainen vastakohtien ykseys - coincidentia oppositorum, mutta Dostojevskille sellainen ei näytä olevan mahdollista.
Ristiriita voidaan vain esittää eri tyyppien kautta, ei sovittaa kenessäkään - paitsi tietenkin Jumalassa, mutta se on tavallaan jo 'toinen juttu'...
*
Älä siis seuraa Idioottia kuin amerikkalaista sarjaelokuvaa, jossa kaikki on jo valmiiksi annettu - paitsi murhaaja, joka sekin valitettavasti selviää lopussa.
Idiootissa murhaaja tiedetään tai ainakin hänet voidaan päätellä jo alkujaksoista lähtien - Rogozin.
Se, mitä ei selvitetä - kirjan varsinainen pointti, on rikoksen todellinen motiivi (johon ehkä palaan vielä) kuten Dostojevskin suurissa romaaneissa aina.
Mustasukkaisuus ei nimittäin lopultakaan selitä kaikkea.
Kuten sanottu Myskhinin hahmo paljastaa hyvin omalaatuisen ongelman: voiko vilpittömyys, jalous ja hyvyys aiheuttaa ihmisissä moraalisen 'katastrofin', joka ei välttämättä pääty katharsikseen eikä metanoiaan eli sielun 'puhdistumiseen', katumukseen ja mielenmuutokseen?
Ilmeisesti voi. Eikä Jeesuksen esimerkki ole tässä kaukaa haettu. Kuten Paavali kirjoitti: 'Meidän uskomme on skandaali kreikkalaisille ja pahennus juutalaisille'.
Ruhtinas Myskhin oli tahtomattaan - kaikesta häneen kohdistuneesta myötätunnosta ja kunnioituksesta huolimatta (tai niiden takia) skandaali ja pahennus kanssaihmisilleen, joskaan Dostojevski ei onnistunut nostamaan hänen päähänsä minkäänlaista kruunua...ei edes orjantappuraa vaan antaa hänen vajota hämmennyksessään takaisin 'idiotiaan' - tilaan, joka hänet tavallaan 'synnyttikin'.
*
Angloamerikkalaisen rikosromaanin perinteessä (poikkeuksena ehkä Poe ja Chandler) mikään ei jää selvittämättä.
Sieltä ei löydy suurta ja piilevää linjaa - on vain paljon pieniä, lopulta täysin avoimia ketjuja - siis pelkkää informaatiomössöä.
Jonkun mielestä Dostojevskin (ja Tsehovin) linja ikävystyttää; minun mielestäni taas amerikkalaiset sarjat ovat maailman ikävystyttävimpiä.
Venäläiset ovat ehkä barbaareja sekä 'idiootteja', mutta amerikkalaiset ovat yksiulotteisia, pinnallisia ja typeriä utilitaristeja; - miksi edes nähdä vaivaa heidän kritisoimisekseen..?
Syvällinen barbaari tai narri (Sokrateen ja Myskhinin tapaan - niin erilaisilta kuin he temperamentiltaan vaikuttavatkin) on moninkertaisesti 'arvokkaampi' ihminen kuin puolisivistynyt mutta keskinkertainen - ja usein myös kaksinaismoralistinen typerys!
Subscribe to:
Posts (Atom)