Showing posts with label Idiootti. Show all posts
Showing posts with label Idiootti. Show all posts

October 1, 2008

'Mitään seksuaalisuhdetta ei ole' (Lacan)

Kirjoitettu kommentiksi merin päreeseen halukas subjekti.
(Kielimafian jengin kanssa tehtiin melkoinen lisäysurakka illalla 1.10 - noin klo: 19.50 - ks. kursiivilla painettu päreen keskiosassa. Korjauksia/lisäyksiä tehdään epäsäännöllisin väliajoin päivittäin - Viimeksi 2.10 - esim. ks. PS.)
*
I
meri kirjoitti:
lopuksi pieni vihje: ihminen on feminiininen ja maskuliininen, olkoon siis seksuaalisuutemme biseksuaalisuutta.
*
Biseksuaalisuus vihjeenä. Miksi 'vain' vihjeenä? Mitä uutta siinä nyt olisi (hymiö)?

Kaikki me olemme enemmän tai vähemmän biseksuaaleja, jos vain ihmiset, ihmissuhteet ja olosuhteet sattuvat 'oikeaan aikaan naksahtamaan kohdalleen' kyseisen taipumuksen aktuaalistumisen kannalta.

On sitten toinen juttu, mihin suuntaan kukin kokee olevansa luonnostaan enemmän kallellaan. Se on tietysti jo yksilöllisemmän ja itsekriittisemmän pohdinnan paikka.

II
Aiheesi - pornoteemasi on suorastaan her-kullinen runsauden sarvi vanhalle Per Vertigolle.

Aloitan kuitenkin latvasta eli vaikeammasta päästä ja siteeraan aluksi lacanilaisen psykoanalyytikon Paul Verhaeghen varsin yllättävää ja radikaalia näkemystä sukupuolijaosta.

Verhaeghe väitti "yksityiskeskustelussa Joan Copjecin kanssa 1999, että sukupuoli on sekundaarinen rakennelma ja pelkästään seurausta Toisesta, mutta tämä ei tarkoita, että lacanilainen psykoanalyysi omaksuisi butlerilaisen kannan [sex = gender].

Tämä sekundaarinen rakennelma perustuu määräävään kaksinaisuuteen, joka ei liity ruumiiseen (ruumis on diskurssin vaikutusta), mutta kylläkin kaikin puolin organismiin.
....
Alkuperäisen kaksinaisuuden nimeäminen 'mieheksi' ja 'naiseksi' on, minun näkökulmastani, takautuva tulkinta perustavammasta ja alkuperäisemmästä jaosta.

Sen olemus ei ole tämä jako itsessään, vaan se tosiasia, että jotain on kadotettu, ja että elämä yrittää saavuttaa sen uudelleen. Tämän takia Lacan puhuu kehämäisestä, mutta ei-vastavuoroisesta rakenteesta, joka johtaa aina menneeseen kohtaamiseen.

Parhaiten tunnettu esimerkki tästä on miehen ja naisen välinen (epä)suhde, mutta tämä on vain sen viimeinen toteutuma, joka osoittaa saman epäonnistumisen kuin aikaisemmatkin toteutukset.
...
Sukupuoli-identiteetti [mies- nainen] on alkuperäisen jaon [zoo - bios; thanatos - eros] jaon viimeinen toteutus ja sisältää saman rakenteellisesti määräytyneen epäonnistumisen, kun se yrittää poistaa tämän jakautumisen."

(Rakkaus yksinäisyyden aikana, viitteet ss. 196-197)
*
Sitaatit ovat jo tilanpuutteenkin vuoksi valikoitu otos, joten konteksti jäänee hiukan epäselväksi.

Yritän jossain vaiheessa vääntää ja referoida päreen eräistä Paul Verhaeghen mainitussa kirjassa esittämistä perusajatuksista. Helppoa se ei tule olemaan, mikäli en aio päästää retorista improvisaatiota dominoimaan liikaa tekstin teoreettista koherenssia.

III
Eräs kiintoisa assosiaationi suhteessa pornoon liittyy kuitenkin Augustinukseen! Tohtisin pohtia, missä määrin Akun tuomitsemat sex-fantasiat sekä pornokuvat ja -videot ilmentävät 'visuaalis-aistisesti' erilaista affektityyppiä mielen tasolla.

Onhan nimittäin niin, että fantasia ja fiktio ovat täysin luovuttamattomia seksuaalisen elämyksellisyyden ja virikkeisyyden kannalta. Enkä tarkoita nyt Toisen fantisoimista joksikin muuksi ihmiseksi, kuin minkälaisena häntä pidän vaan halun ja fantasian välisen kytköksen erottamattomuutta.
Halu ja fantasia ovat saman asian kääntöpuolia - toistensa edellytyksiä ja mahdollistajia.

Ja enemmänkin. Voisin väittää, että fantasian kieltäminen (Augustinuksella jo propassiot) merkitsee samaa kuin sensuroisi koko mielikuvituksellisen luovuuden perustan psykopaatilta, joka ei kykene kontrolloimaan affektejaan lainkaan. Ja Augustinuksellehan kaikki ihmiset olivat tällä tavoin heikkoluonteisia - ikäänkuin psykopaatteja (palaan tähän myöhemmin).
*
Rakastettu Toinen ei tavallaan koskaan ole 'se oikea', vaikka miten häntä haluaisi - kukaan ei ole, koska halu, jota koen, ei ole minun vaan juuri Toisen halua. Lacanilaisittain ongelma piilee siinä, että näin lopulta ajattelee (tai väistämättä fantisoi) myös se, jota itse haluan, ja jota oletan jopa rakastavani.

Lacan kirjoittaakin suorasukaisesti: 'mitään seksuaalisuhdetta ei ole'. Tarkoittaa sitä, että on vain enemmän tai vähemmän todellinen fantasia Toisesta (ks. PS.)

Tuntukoon tuo toinen sitten miten rakkaalta tahansa, niin hän ei voi olla juuri ja vain se, jota muka haluan ja rakastan, sillä hän ei siis itsekään voi kokea minua sellaisena kuin minä muka olen - koska minua ei voi olla muuna kuin hänen halunsa fantasiana.

Tietenkin voidaan myöntää, että mitä lähempänä nämä kaksi toisiaan 'rakastavaa' fantasiaa ovat, sitä hienompi juttu se varmasti parisuhteen kannalta on.

Mutta yhtä asiaa rakastavaiseksi kutsuttujen pitäisi osata ainakin yrittää reflektoida yhdessä: missä määrin he ovat retkahtaneet toisiinsa siitä syystä, että heidän traumansa tuntuisivat kompensoituvan toistensa psyykessä - tai peräti toistensa traumoissa.

Tällaista ei ole helppo analysoida ja tiedostaa, mutta jos näin pääsee käymään ilman vastavuoroisen ymmärryksen häivääkään, niin silloin ollaan lähellä tuota usein niin kohtalokasta folie a deux-tilaa, joka siis kirjaimellisesti on hulluutta kahden kesken, jossa traumat ovat rakastuneet toisiinsa - eivät itse asiassa edes 'kauniit ja positiiviset' fantasiat.

Silti tällainen - keskinäisten traumojen dialogille ja dialektiikalle perustuva suhde voi olla ja usein myös on emotionaalisesti äärimmäisen syvä. Syvyydestään huolimatta - tai juuri sen takia - se kuitenkin on samalla äärimmäisen ambivalentti ja sisältää ajoittain hyvinkin 'riivattuja' tunne-elementtejä.
*
Trauma on tässä yleisesti ottaen tuhoava ja kostonhimoinen - ihmisen omaa patologis-morbidia kokemushistoriaa kaikkiin ihmissuhteisiin tartuttava fantasia (ei siis mikään 'viaton' populaarifiktio), jolla lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa koettu ihmisarvon ja itsetunnon menetys pyritään kompensoimaan toisen ihmisen vastaavantyyppisiä, 'symmetrisiä' traumoja - myös 'traumaattista samastumista' (regressiivistä empatiaa) hyväksi käyttämällä.

Kumpikin osapuoli tulee tähän 'trauma-peliin' mukaan osittain samoista syistä, mutta silti toinen ottaa perimmältään aina don quijotemaisen roolin - eli lähtee siis taistelemaan jotain sellaista vastaan, jota ei ole olemassa kuin tuskana ja avoimena haavana, ja jonka hän joutuu fantisoimaan äärimäisen samastumisen kautta, koska toinen odottaa häneltä juuri sitä - koska toinen rakastaa juuri hänen intohimoista empatiaansa ja analyysiaan - koska toinen odottaa, että hänet pelastetaan, ja että juuri tuo rakastava 'Don Quijote' yrittäisi uhrautua juuri hänen puolestaan - ja yhä uudestaan rakastaisi omien traumojensa joskus jopa massiivisella voimalla lopulta vain ja juuri häntä.

(Yritys 'rakastavaan' ja analyyttiseen samastumiseen on terapeuttisesti erittäin vaikeasti hallittava - patologisimmillaan täysi uhkayritys yhdistää oma regressio empatian palvelukseen).

Lopputulos on yleensä siis folie a deux - molempien huippusyvä samastuminen toisiinsa, mikä kuitenkin lähentyy ajoittain pikemminkin hulluutta/sekoamista kuin erittäin syvää hellyyden ja läheisyyden tunnetta (rakkautta?).

Kyse on siis toisen (tai lopulta kummankin) pelastamisesta itseinholta, hänen kokemansa trauman kostamista, anteeksiantoa, armoa ja kaikkea sellaista, mitä on enää mahdoton antaa, ellei samaistu täydellisesti trauman aiheuttajaan (yleensä isään ja/tai äitiin) ja tapa tätä itsessään!

Paradoksaalista ja kohtalokasta vain on, että mikäli pystyy (psykoanalyyttisen) psykodraaman hengessä menemään sen 'haamun' nahkoihin, joka on trauman aiheuttaja, on yleensä jo tuhoon tuomittu, koska toinen ei voi yleensä koskaan antaa anteeksi kokemaansa henkisesti kuolettavaa traumaa, ja joka siten tarantellamaisesti kostaa lopulta juuri ja nimenomaan sille, joka on yrittänyt pelastaa toisen ja yrittänyt paljastavan fantasian tasolla kostaa trauman - rakastaa, antaa anteeksi - olla armelias ja - mikä traagisinta - joka samalla on miltei rukoillut tulla itse rakastetuksi paljastajana, kostajana, pelastajana - mutta myös ja mikä lopulta turhauttavinta - viettelijänä ja rakastajana.

Vielä kerran: on sellaisia traumoja, joihin kietoutuminen toisessa aiheuttaa niin syvää emotionaalista turbulenssia, että vaatii helkkarinmoisia voimavaroja nousta ylös niiden henkisesti tukehduttavasta/tukahduttavasta vaikutuksesta.

Deleuze kirjoitti: Se, joka joutuu henkilöksi toisen uniin, tulee olemaan kirottu. Näin kävi minullekin. Minä (siis minun traumani) rakastuin toiseen eli hänen traumaansa, jota oli sen 'morbidiuden' takia enää mahdoton fantisoida hallituksi fiktioksi.

Seurauksena oli joko alistuminen toisen alkuperäisen trauman aiheuttajaan kohdistuvan sadismin alaiseksi tai - koko traumaattisen 'rysän' radikaali auki repiminen ja itsensä pelastaminen hukkumis- eli henkisestä tukehtumiskuolemasta pakenemalla labyrintista, jonka keskelle joutunut uhri oli jo itse muuttunut Minotaurokseksi - hirviöksi, joka kosti henkisesti (yleensä tiedostamattaan) jopa niille, joita hän oli ikäänkuin kutsunut auttamaan itseään ahdistuksessaan ja perimmäisessä psyykkisessä yksinäisyydessään.

Tällä tavoin hänestä oli tullut traumaattisen kokemuksensa toistaja, jatkaja - siis tuo mainittu Minotauros, jota hänen traumansa aiheuttaja oli alunperin ollut.

Tilanne on tuttu sekä sananlaskujen että kliinisen psykologian kontekstista: isien pahat teot toistuvat kolmanteen ja neljänteen polveen, kuten sanonta kuuluu...

Tämä on tietyssä mielessä karmea joskin aivan äärimmäisen mielenkiintoinen tarina. Karmea totuus - joka ei kuitenkaan estänyt minua rakastumasta hullun lailla! Ehkä sentään pysty(i)n pakenemaan...Ehkä. Mutta silti jotain äärimmäisen hyvällä tavallakin syvää tunnetta tuosta kokemuksesta jäi kokemus- ja muistijälkiini.

En tiedä vielä, iloitako noista jäljistä enemmän kuin mistään muusta vuosikausiin koetusta vai pelätäkö kyseisten muistikokemusjälkien valtavaa voimaa, jota ei todellakaan ole aina helppo adaptoida psyykeen.

Tai sitten pitää ihan yksinkertaisesti ja ilman epäröintiä ajatella, että tuo iloitsemisen ja varuillaanolon dialektiikka on tila, jossa on vain opittava elämään kuten kaiken muunkin epävarman mutta samalla ainakin ajoittain yhä niin kovin innostavalta ja positiivselta tuntuvan kanssa, jota ei voi - eikä ole kai syytäkään - enää koskaan täysin unohtaa...
*
Muistuu edelliseen viitaten (joskaan ei analogiana) kirjallisuudesta ruhtinas Myskinin ja Nastasja Filippovnan merkillisen 'intohimoinen?' - vai pitäisikö sanoa kahden täysin erilaisen intohimon välinen suhde Dostojevskin Idiootissa.

Tämä epäsuhtainen asetelma 'ratkesi' traagisesti, kun Nastasjan hylkäämä mustasukkainen rakastaja Rogozin - Myskinin 'saatanallinen' kaksoisolento, jota ruhtinas-idioottimme kuitenkin perverssillä tavalla lähestulkoon rakasti, murhasi Nastasjan samalla ikäänkuin pelastaen Myskinin Nastasjan seksuaalisuudelta joskin järkyttäen hänet samalla hulluuteen asti.
...
Tästä aiheesta voisin jatkaa vaikka kuinka pitkään, mutta nyt lienee täysin perustellusti syytä pitää vaapaamittainen tuumaustauko.
*
PS.
Ihmiselle ei ole olemassa pelkkää vaistonvaraista biologis-seksuaalista, ei-fantisoitua, seksisuhdetta. Ihmisen halu nautintona mahdollistuu representaatioiden eli fantasioitten kautta/avulla.

Vietti (nautinto joussaincena) taas on jotain, mitä ei voi täysin fantisoida (se sijoittuu somaattisen ja psyykkisen 'rajapintaan' - esim. erilaiset erotisoidut aukot, pinnat, poimut ja ulokkeet), mutta joka ei myöskään ole pelkkää vaistomaista reaktiota ('kiimaa') vaan pikemminkin nautinnollista 'tuskaa', joka pakottaa laukeamiseen.

Erotiikka ja taidokas flirtti ylipäätään sijoittuu viettelevyytenä ja viehättävän mielikuvituksellisena 'vihjaavuutena' halun ja nautinnon rajamaastoon.

Jo tämänkään vuoksi etologit eivät täysin ymmärrä vietin ja halun olemusta ihmisen nautinnon ja rakkauden eri aspekteina - tai ymmärtävät sen aivan liian helppona ratkaisuna, joka redusoi halun ja nautinnon vaistomaisen käyttäytymisen ei-fiktiiviseen ja ei-symboliseen mykkyyteen, jota ei ilmene edes ihmisen orgastisessa laukeamisessa, vaikka sekin purkaus on vietin= joussaincen nautintona ja halun=fantasian nautintona välisen dialektiikan lataamien jännitteitten artikuloimaa toiveen ja pettymyksen 'vuoristorataa'.

Toisin sanoen vielä kerran: orgasmissa on kyse - fantasian ja eroottisen flirtin vahvasti stimuloimana - addiktiosta väistämättömään laukeamiseen tähtäävään kerebraalis-vegetatiiviseen spasmiin. Fenomenologisesti ilmaistuna tämä tuottaa emotionaalisesti nautinnollista 'tuskaa' tai 'tuskaista' nautintoa.

Kysymys:

Onko tämä 'täyttymyksen tunne' onnea? Onko se onnen seurausta vai seuraako onni siitä? Jos näin kuitenkin on - miten päin tahansa, niin miksi onni ei kestä kuin erittäin rajallisen ajan verrattuna sen biologisten edellytysten mahdollisuuksiin? Miksi kyllästymme niin nopeasti biologisiin partnereihimme? - - - Mutta se on jo toisen jutun aihe...

http://www.jlsjournal.com/interview.html

August 3, 2007

Hohhoijaa - Dostojevskia...

Kirjoitettu kommentiksi A-K.H:n kommenttiin edellisessä päreessäni "Dostojevski - paholaisen asianajaja - vai 'uskova' nihilisti?".

*
a-k.h
Idiootista sen verran, että hoh hoijaa. Lopulta se yx tyyppi löysi kukkaronsa.

*
Suuria linjoja ei ymmärrä seuraamalla vain pieniä...

Hienoa näyttelijätyötä joka tapauksessa - ja erittäin dostojevskilainen (venäläinen?) ilmapiiri: - joku on menettänyt omaisuutensa, joku on tekemässä itsemurhaa, joku taas menossa hulluksi rakkaudesta, joku suunnittelee murhaa.

Jotain vertauskuvallista on siinä, että juoppo, puolidementti kenraali fabuloi elämäänsä jatkuvasti uusiksi, eikä kukaan usko häntä - lopulta ei edes hän itse.

(Lompakkonsa kadottaneen Lebedevin kenraalia loukannut letkautus omasta poikkiammutusta jalastaan, jonka hän omin käsin hautasi kristilliselle hautausmaalle osoittaa, että D:lla on kuin onkin jäljelle gogolilalista huumoria vielä tuotantonsa tässäkin vaiheessa.)

Dostojevskin tyypit ovat olennaisen tärkeitä, koska tämä juonellisesti muttei tapahtumallisesti 'olematon' tarina kertoo tunteista, niiden kokemisen sekä ilmaisemisen mahdollisuudesta että mahdottomuudesta - ylipäätään ihmisten kyvystä ja kyvyttömyydestä kohdata itseään ja toista ihmistä kokonaisvaltaisesti.

Se kertoo siitä, miten erottamattomasti rakkaus, väkivalta ja itsekkyys, mustasukkaisuus, uhrautuminen ja sääli ovat kietoutuneet toisiinsa ihmisen psyykessä.

Tällainen sekoittuneitten tunteitten tila on räjähdysaltis 'ilmapiiri'. Se on jotain, mistä myös Nietzsche ajoittain kirjoitti.
Nietzschen pyrkimyksenä lienee ollut jonkinlainen vastakohtien ykseys - coincidentia oppositorum, mutta Dostojevskille sellainen ei näytä olevan mahdollista.
Ristiriita voidaan vain esittää eri tyyppien kautta, ei sovittaa kenessäkään - paitsi tietenkin Jumalassa, mutta se on tavallaan jo 'toinen juttu'...

*
Älä siis seuraa Idioottia kuin amerikkalaista sarjaelokuvaa, jossa kaikki on jo valmiiksi annettu - paitsi murhaaja, joka sekin valitettavasti selviää lopussa.

Idiootissa murhaaja tiedetään tai ainakin hänet voidaan päätellä jo alkujaksoista lähtien - Rogozin.
Se, mitä ei selvitetä - kirjan varsinainen pointti, on rikoksen todellinen motiivi (johon ehkä palaan vielä) kuten Dostojevskin suurissa romaaneissa aina.

Mustasukkaisuus ei nimittäin lopultakaan selitä kaikkea.

Kuten sanottu Myskhinin hahmo paljastaa hyvin omalaatuisen ongelman: voiko vilpittömyys, jalous ja hyvyys aiheuttaa ihmisissä moraalisen 'katastrofin', joka ei välttämättä pääty katharsikseen eikä metanoiaan eli sielun 'puhdistumiseen', katumukseen ja mielenmuutokseen?

Ilmeisesti voi. Eikä Jeesuksen esimerkki ole tässä kaukaa haettu. Kuten Paavali kirjoitti: 'Meidän uskomme on skandaali kreikkalaisille ja pahennus juutalaisille'.

Ruhtinas Myskhin oli tahtomattaan - kaikesta häneen kohdistuneesta myötätunnosta ja kunnioituksesta huolimatta (tai niiden takia) skandaali ja pahennus kanssaihmisilleen, joskaan Dostojevski ei onnistunut nostamaan hänen päähänsä minkäänlaista kruunua...ei edes orjantappuraa vaan antaa hänen vajota hämmennyksessään takaisin 'idiotiaan' - tilaan, joka hänet tavallaan 'synnyttikin'.

*
Angloamerikkalaisen rikosromaanin perinteessä (poikkeuksena ehkä Poe ja Chandler) mikään ei jää selvittämättä.
Sieltä ei löydy suurta ja piilevää linjaa - on vain paljon pieniä, lopulta täysin avoimia ketjuja - siis pelkkää informaatiomössöä.

Jonkun mielestä Dostojevskin (ja Tsehovin) linja ikävystyttää; minun mielestäni taas amerikkalaiset sarjat ovat maailman ikävystyttävimpiä.

Venäläiset ovat ehkä barbaareja sekä 'idiootteja', mutta amerikkalaiset ovat yksiulotteisia, pinnallisia ja typeriä utilitaristeja; - miksi edes nähdä vaivaa heidän kritisoimisekseen..?

Syvällinen barbaari tai narri (Sokrateen ja Myskhinin tapaan - niin erilaisilta kuin he temperamentiltaan vaikuttavatkin) on moninkertaisesti 'arvokkaampi' ihminen kuin puolisivistynyt mutta keskinkertainen - ja usein myös kaksinaismoralistinen typerys!

July 27, 2007

Dostojevski - paholaisen asianajaja - vai 'uskova' nihilisti?

(Päreen sisällön 'lauseopillisia';) ja luentaan ('purentaan') liittyviä seikkoja on tarkistettu ja pärettä itseään hiottu intohimoisesti 28.8 + kts. mm. LISÄYS.
Kts. kuva - Dostojevski näyttää tässä edelleen siltä kuin hänet olisi tuomittu kuolemaan!)

Yleisluonteinen kommentti jarvelaisen kommenttiin päreessäni "Psykoanalyytikkojen 'IDIOOTTI'.

*
järveläinen

Pidin aikanaan teologian ylioppilaille etiikan ryhmätöitä, joiden tekstinä oli katkelma Idiootista. Kohdassa jota luimme, Nastasja Filippovna torjuu Myskhinin kosinnan sillä perusteella, että on niin paha ihminen, että vain tuhoaisi M:n. Nimitän "Nastasjan dilemmaksi" seuraavaa: Torjuessaan kosinnan N uskoo tekevänsä hyvää. Mutta jos hän tekee hyvää, peruste kosinnan torjumiselle horjuu, koska perusteena oli se, että N voi tehdä vain pahaa. Kosinnasta kieltäytyminen muodostaa perusteen suostua kosintaan.

*
Argumenttisi ilmaisee oivallisesti Nastasjan noidankehän, mitä rakastamiseen tulee.

Ruhtinas Myskhin on oikeassa: 'Nastasja Filippovna on järjiltään ja sekaisin'.

Kuitenkaan Myskhin ei - vaikka haluaisi - kykene Nastasjan dilemmaa ratkaisemaan tai katkaisemaan tuota 'circulus vitiosus'ta, joka ajaa N:n yhä epätoivoisempiin tekoihin ja tilanteisiin.
Myskhin ei lopultakaan rakasta Nastasjaa vaan säälii tätä.

*
Kosinnasta kieltäytyminen, joka kuitenkin on samanaikaisesti myöntymisen peruste, muistuttaa kaksoissidosta, jossa ihminen - käskettiinpä häntä sitten tekemään mitä tahansa, tulee teollaan kumonneeksi käskijän intention eli toimii käskyä vastaan.

Kyse on psykologisesti usein myös kaksoisviestinnästä, jossa verbaalinen viesti ja sitä elimellisesti (tai automaattisesti) ilmaiseva kehollinen ele/impulssi/affekti ovat räikeässä ristiriidassa, koska henkilö valehtelee muille.

Mutta omalle keholleen (tunteilleen, propassioilleen?) hän ei pysty valehtelemaan.

Ihminen voi kyllä valehdella esim. sanomalla rakastavansa jotakuta, mutta tuo toinen aistii hyvin nopeasti - laulun sanoja siteeraten, että 'huulesi on nyt kylmät niin kuin jää, lämpöä en sun katseessasi nää'.

*
Miten vain - Nastasja Filippovna on järjiltään, ja mikä pahinta - vaikka hänellä on kaksi ratkaisua, kumpikaan niistä ei voi hänen noidankehäänsä katkaista.

Rogozin kyllä rakasta(isi) N:aa kuin villihevosten kesyttäjä, mutta Nastasja halveksii hänen moukkamaisuuttaan nimenomaan Myskhiniin verrattuna.
Myskhin taas säälii Nastasjaa, koska näkee tämän sieluun: N.F. on madonna, rakastajatar, kärsivä, loukattu ja itseään soimaava nainen.

Mutta juuri tämän vuoksi Nastasja ei voi suostua Myskhinille: hänen lävitseen on nähty, häntä säälitään aidosti ja vilpittömästi - mutta ei rakasteta!

Niinpä Nastasja - kuten myös Rogozin ja Myskhin - on lopulta toivottomassa tilanteessa.
Vasta kuoltuaan (tultuaan murhatuksi/tapetuksi) hän saa molempien! miesten jakamattoman ja yhteisen rakkauden - miesten, jotka jollain hyvin tiedostamattomalla tasolla ovat kiinni toisissaan ikäänkuin homoseksuaalisesti.

Jos Rogozin ja Myskhin olisivat yksi ja sama mies, Nastasjan ongelmat olisivat loppu siitä paikasta: hän suostuisi kosintaan, ennenkuin se olisi ehditty edes esittää.
Mutta tässä tapauksessa - vaatiessaan eräänlaista 'täydellisyyttä' kummaltakin - hän ajaa itsensä ja molemmat miehet tuhoon.

Vai onko syy sittenkin ruhtinas Myskhinin?

'Teissä ei ole hellyyttä (tarkoittaa myös intohimoa). Teissä on vain totuus. Se on epäoikeudenmukaista', huudahtaa Aglaja Myskhinille kahden kesken.

Rogozinissa sen sijaan on intohimoa. Häneltä puuttuu kuitenkin totuudellisuuden vilpittömyys. Sekin on epäoikeudenmukaisuden ilmentymä, mutta eroaa Aglajan tarkoittamasta epäoikeudenmukaisuudesta siinä, että Rogozin on myös tarkoituksellisesti paha, mikä on täysin päinvastainen intentio/perspektiivi kuin ruhtinaalla.

Jotenkin oudon paradoksaalisella tavalla myös ruhtinas on epäoikeudenmukainen. Tämä tunne valtaa monet, jotka Myskhiniin tutustuvat, vaikka he samalla arvostavat hänen häpeämätöntä vilpittömyyttään. Miksi?

.....

Nastasja olisi ansainnut paremman kohtalon, mutta - kuten niin monesti Dostojevskin romaaneissa: pahuutta vastaan voi vielä taistella, vaikka se onkin useimmiten voimakkaampaa kuin hyvyys tai oikeudenmukaisuus (jotka eivät tarkkaan ottaen ole sama asia), mutta merkillisintä lienee, että hyvyys ei vakuuta ketään - ruhtinaan pyhyys saa päinvastoin ihmiset tolaltaan suhteessa itseensä ja toisiinsa.

He alkavat raadella toisiaan, vaikka heidän tulisi Myskhinin tavoin elää 'pyhässä ja nöyrässä yksinkertaisuudessa'.

Dostojevskin (Myskhinin) hyvä on jotain, mitä ihmiset eivät kerta kaikkiaan voi ymmärtää - kuten he välittömästi kyllä ymmärtävät vihan ja pahuuden.

Hyvä saa näin ollen aikaan samaa kuin paha - jopa pahempaa kuin paha!

*
Myskhin - 'pyhä hullu' - vajoaa lopulta itse patologiseen mielipuolisuuden tilaan. Kaiken ylle jää aavemainen tunnelma, joka viestii ihmisen kyvyttömyydestä vapauteen, rakkauteen ja Myskhinin kaltaiseen naiviin hyvyyteen.

Ihminen on liian ristiriitaisten affektien, impulssien ja motiivien 'nahkapussi', jotta hän kykenisi pyhään huolettomuuteen.

***************
LISÄYS

Idiootin loppu osaltaan 'valmistaa' Dostojevskia Ivan Karamazovin suurinkvisittorikertomukseen.

Karamazovien veljesten Aljosa on enää 'pelkkä' munkki - ei 'ihminen' kuten Myskhin. Myskhinin pyhimysmäisyydestä on jäljellä vain Aljosha Karamazovin ja isä Zosiman usko.
'Tavallisen ihmisen' pyhimys - 'Idiootti-Myskhin' - on siirtynyt/siirretty lopullisesti luostariin.

'Idiootin paikka' on nyt kirkossa. Mutta tästä seuraa seuraavaa: Aljosha ei voi munkkina hämmentää ympäristöään yhtä järkyttävästi kuin ruhtinas Myskhin. Hänet on 'roolitettu' ja ympätty instituutioon, joka yhä enenevässä määrin erkaantuu yhteiskunnasta ja koko (aistittavasta) maailmasta.

Väitän, että Dostojevski luopui hyvän ihmisen ideastaan Idiootissa - jopa siinä määrin, että hänelle hyvyys/pyhyys 'sijaitsi' lopulta vain kirkon sisäpuolella.

Dostojevskin myöhäisteoksissa Idioottia ei enää ole. Hänet on 'siirretty' joko luostariin tai 'hullujenhuoneelle'...

Päähenkilö on nyt - enää - Idiootin paradoksaalinen (ei siis symmetrinen!) käänteishahmo - Ivan Karamazov ja tämän valistushenkisen ajattelun musertava, näynomainen päätepiste ('absoluuttinen epäusko') - nihilismi, jota jopa Friedrich Nietzsche olisi sekä kadehtinut että kavahtanut.

Sillä Idiootti (Jumala) 'oli'/on kuollut...tapettu - ehkä jopa murhattu.

*
Suurinkvisiittori pauhaa maan päälle uudestaan ilmestyneelle Jeesukselle:

Eivät he sinun vapauttasi kaipaa. Pikemminkin he kavahtavat sitä, kärsivät siitä ja ovat valmiita käyttämään sitä väärin aina, kun se suinkin on mahdollista.
Ihmiset tarvitsevat vain ihmeen, auktoriteetin ja leipää. Se takaa heille riittävän onnen tunteen. Ei suinkaan vapaus ja lähimmäisenrakkaus...


*
Dostojevski itse oli syvästi uskova ihminen (sikäli kuin biografioita on uskominen), mutta hänen kirjojensa tematiikka ja päähenkilöt ovat mielestäni usein varsin kiusallisia kristillisen kirkon ja uskon kannalta - ikäänkuin Dostojevski olisi onnistunut näiden äärimmäisten ihmistyyppiensä kautta toimimaan huomattavasti paremmin Paholaisen kuin Kristuksen asianajajana.

Oliko tämä tendenssi tarkoituksellista? Se on minulle henkilökohtaisesti samantyyppinen kysymys kuin pohtia, oliko Nietzsche itse nihilisti vai ei?

*
PS.
Mitä Nietzscheen tulee, väitän täysin vakavissani, että omissa kirjoituksissaan hän oli Ivan Karamazov mutta henkilökohtaisessa elämässään ruhtinas Myskhin.

*
www.verbum.hr/naklada/Dostojevski.htm.

Psykoanalyytikkojen 'IDIOOTTI'

Tämä teksti löytyy googlettamalla Euroopan kirjallisuushistoria ja etsimällä sieltä Dostojevski.

***
VENÄLÄINEN PYHÄ NARRI

”Idiootissa” Dostojevski halusi kuvata ”kaikin puolin ihailtavaa ihmistä”, kuten hän kustantajalleen kirjoitti. Dostojevski halusi tehdä ruhtinas Myskinistä kristillisen lähimmäisenrakkauden edustajan turmeltuneessa maailmassa. Hän on lempeä, viaton ja lapsenmielinen henkilö.

”Idiotti” kertoo Myskinistä, joka on ollut eurooppalaisessa hoitolaitoksessa ja palaa Pietariin. Siellä hänen pyhimysmäisyytensä sysää liikkeelle draaman, ja ihmisten ristiriitaiset tunteet. Hyvän Myskinin vastapariksi asettuu raivoisa Rogozin, joka toimii mustasukkaisesti erään Myskiniin rakastuneen naisen vuoksi. Ruhtinas Myskinin hyvyys herättää myös naisissa ristiriitaisia tunteita, romaanin keskeiset kaksi naishahmoa sekä rakastavat että halveksivat häntä.

Filsofi H.G. von Wright kirjoitti Idiootista: "Enemmän kuin mikään muu Dostojevskin suuri romaani »Idiootti» liikkuu aavistusten ja viittausten maailmassa. Kirjaa voisi kuvata tutkielmaksi hyvän psykoanalyyttisestä voimasta. Ruhtinas on luonteiden koetinkivi; hänellä on omalaatuinen kyky murtaa sielujen eristyneisyys ja houkutella ihmisen todellinen minä esiin sen sovinnaisesta kuoresta. Mutta hänen valoisa uskonsa, että »kauneus on vapahtava maailman», on katkerassa ristiriidassa hänen oman synkän ja onnettoman kohtalonsa kanssa."

Kuten eräs romaanihenkilö toteaa ruhtinas Myskinissä on ”varsinaista älykkyyttä” mutta toisarvoinen älykkyys on jäänyt kehittymättä. Tätä varsinaista älykkyyttä on Myskinin kyky havaita henkilöiden sisäistä elämää paljastavia merkkejä. Sama herkkyys on toisaalta kykyä aavistaa tapahtumia edeltäpäin. Tämän kyvyn Dostojevski uskoi myös itse omaavansa. Tällaisen ennakointikyvyn ei tarvitse olla mitään mystiikkaa, sen voi johtua nimenomaan kyvystä havaita henkilöiden sisäisiä prosesseja, ja kyvystä tajuta mihin ne johtavat.

Toisaalta Myskinin hahmoa on pidetty liian hyvänä ja eteerisenä, ja siksi epäonnistuneena henkilöhahmona.

Mielenkiintoista on että alkuperäisessä Idiootissa oli aggressiivisia ja pahoja piirteitä, ja siten hän oli realistisempi hahmo kuin lopullisessa versiossa. Alkuidiootissa sankarissa on pyrkimystä hyvään, mutta samalla hän on egoistinen, kateellinen ja väkivaltainen.

Samalla kun ”Idiootti” näin puhdistui hyväksi ihmiseksi, samalla alkoivat nuo pahan ihmisen piirteet siirtyä Rogozinin hahmoon. Hän on hyvyyden vastapaino, hurjapäinen, mustasukkainen ja aggressiivinen mies.

Dostojevskille oli tyypillistä käsitellä yhden kokonaisen ihmisen psykheä luomalla vastakkaisia henkilöhahmoja. Psyykkinen jakautuneisuus, jossa toinen on hyvä ja toinen on paha, kärjistyy Idiootissa. Myskin on lempeä ja vaalea ruhtinas, Rogozin on hurjapäinen ja tumma kauppias. Mutta toisin kuin todellisuudessa kävisi, nämä hahmot kiehtovat toisiaan. Eräässä kohtauksessa he vaihtavat kaularistejä keskenään

Vasta myöhemmässä versiossa ruhtinas Myskinin hahmo alkaa kehittyä venäläiselle uskonnolliselle perinteelle tyypilliseksi ”pyhäksi narriksi”.

Kahdesta ”Idiootin” naispäähenkilöstä, Natasa Filippovna esiintyy turmeltuneena naisena.

Romaanin keskeinen jännite rakentuu ruhtinas Myskinin ja kauppias Rogozinin kilpailulle tästä naisesta. Natasa on oikullinen, sadomasokistisesti toisia ja itseään rankaiseva, rakkauteen kykenemätön ihminen.

”Natasa on todella syvästi kiintynyt turmeltuneen naisen osaansa,” kirjoittaa Yrjö O Alanen psykoanalyyttisessä tutkielmassaan ”Dostojevskin hyvä ja paha”. Ruhtinas Myskin ”ei voi tyydyttää hänen voimakkaiksi kehittyneitä sadomasokistisia tarpeitaan samalla tavalla kuin Rogozin, jota hän kastroi ja kiusaa säälittä, saaden vastaansa samalla mitalla.”

Alanen näkee Natasan hahmossa, jotain Dostojevskin omiin fantasioihin liittyvää:

”Mielenkiintoista on, että myös kirjailijan oma suhde Natasaan tuntuu olevan ambivalenssin leimama. Natasa on toisaalta - lähinnä Myskinin tunteiden ja ajatusten leimaamana – ihailtu madonna, toisaalta raiskattu, turmeltunut ja kärsivä nainen.”

Romaanin toinen naispäähenkilö, nuori Agalja, on Natasaa tasapainoisempi hahmo, mutta ruhtinas Myskin saa hänetkin käyttäytymään ristiriitaisesti. Toisaalta hän rakastaa Myskiniä, toisaalta hän pilkkaa tätä. Kun Natasa huomaa tämän rakkauden, hän pyrkii kaikin keinoin saattamaan Myskinin ja Agaljan avioliittoon. Hänen haaveenaan on kaksoishäät, jossa hän uhraa itsensä Rogozinin puolisoksi. Kuten Alanen tulkitsee: ”Tällainen psykologinen mekanismi, joka tietenkin kätkee taakseen voimakkaan tunneambivalenssin, ei kuitenkaan kestä todellisuuden kosketusta. Kun naiset vihdoin tapaavat toisensa, sekä ruhtinaan että Rogozinin ollessa läsnä, viha ja mustasukkaisuus syöksyvät esiin…” (s.50)

Romaani loppuvaiheet alkavat Rogozinin puukottaessa Natasan kuoliaaksi. Ruhtinas Myskin on ollut pahojen aavistusten vallassa, kun Natasa on tulossa hänen vaimokseen. Mutta sinä yönä, jonka olisi pitänyt olla heidän hääyönsä Rogozin tulee pyytämään ruhtinasta luokseen, ja näyttää morsiuspukuunsa murhatun Natasan ruumiin. Mystisen hartauden vallassa he valvovat yhdessä naisen ruumiin vierellä ja päättävät olla mahdollisimman pitkään antamatta kuollutta Natasaa pois.

Alasen mukaan murha-ase, Rogozinin veitsi voidaan nähdä sekä tappavan aggression että peniksen symbolina. Murha tapahtui ”Myskinin toteutumattomaksi jääneenä hääyönä, jolloin tämän olisi pitänyt omistaa Natasa seksuaalisesti. Ovatko fallis-genitaalinen seksuaalisuus ja tuhoava aggressio tässä niin eriytymättömästi toisiinsa samaistuvia, että peniksen tunkeutuminen naiseen merkitsee murhaa… Siksikö Myskin on torjunut seksuaalisuuden ja siksikö murhaaja Rogozinin on hääyönä astuttava hänen sijaansa?” (s.57)

*
http://www.arthis.jyu.fi/kirjallisuushistoria/index.php/16_1800-luku/6_venaja/06_dostojevski/eighteenth_1622.html

IDIOOTTI - Dostojevskin ongelmallinen kuvaus 'hyvästä, pahasta ja naisesta'.

(Kuvassa Jevgeni Mironov Vladimir Bortkon ohjauksen Idioottina)
*
Alla Kiiltomato.netistä 'kaapattu' Aino Rajalan mainio kirjoitus Dostojevskin Idiootin uuden painoksen johdosta viime vuodelta.

Julkaisen sen blogissani myös siksi, että YLE Teema esittää paraikaa kirjasta tehtyä hienoa (10:n osaista) venäläistä sarjaa.
Kyseessä on kallein Venäjällä koskaan tehty filmausprojekti. Se on saanut erinomaiset arvostelut kaikkialla.

***
"TEISTÄ PUUTTUU HELLYYS. TEISSÄ ON VAIN TOTUUS. SE ON EPÄOIKEUDENMUKAISTA."
(Aglaja ruhtinas Myshkinille heidän keskustellessaan kahden kesken puistossa. - Sitaatti on televisiokäännöksestä.)

***
30.08.2006 Aino Rajala

Kesäklassikko: Idiootti, Kristus vai psykologinen tapaus?
F. M. Dostojevski: Idiootti (Idiot), WSOY 2006, Juhani Konkka (suom.)

Taisi olla Vladimir Nabokov joka veisteli, että Dostojevskin henkilöt eivät koskaan tee mitään joko kalpenematta tai punastumatta. Totta kyllä! Idioottikin tarjoaa oikean äärimmäisten tunnetilojen kavalkadin, mutta pois joutava iva: melodramaattisen tarinan uumenet kätkevät pelottavia psykologis-symbolisia syvyyksiä.

F. M. Dostojevski (1821–1881) teki tiettäväksi, että Idiootissa (1868) hänen pyrkimyksenään oli kuvata puhtaasti hyvää ihmistä, Kristus-hahmoa, lihaksi tullutta ideaalia joka törmäytetään keskelle maailman ristiriitoja. Keskustelua on käyty siitä, onko yritys onnistunut: syntyykö hyvästä ihmisestä kiinnostavaa, rikasta draamaa?

Jotkut väittävät että ei. Totta onkin, että romaanin asetelma on jotenkin konstruoitu ja henkilöt järjestään epäuskottavia ääri-ilmiöitä. Romaani ei kuitenkaan tyhjenny tähän yksioikoisuuteen. Ensinnäkin Dostojevskin henkilöt ovat epäuskottavuudessaankin inhimillisiä, tunnistettavia ja monisyisiä; heidät kuvataan tavalla joka jättää portin auki erilaisille tulkinnoille. Toiseksi romaanin asetelma itsessään herättää haastavia kysymyksiä, jotka ylittävät pohdinnat yksittäisten henkilöiden realistisuudesta tai kiinnostavuudesta.

"Jos minä täällä jotakuta vihaan niin teitä, teitä, jesuiittamainen siirappisielu!"

Idiootin ytimessä on keskushenkilöiden kolmikko, joiden keskinäisiin suhteisiin mahtuu liuta hillittömiä tunteita: rakkaudesta sääliin ja häpeään, vihasta ylpeyteen ja nöyryyteen.

Tarinan "idiootti" on epileptinen ruhtinas Myškin, kirkasotsainen nuorimies joka hämmentää Pietarin seurapiirejä esiintymällä sekä hupaisan naiivisti että pelottavan tarkkanäköisesti. Erikoislaatuista hänen hahmossaan on normaalin häpeän tunteen poissaolo: pahimmatkaan solvaukset eivät häntä loukkaa, hän pystyy tuntemaan korkeintaan myötähäpeää loukkaajiensa lapsellisuuden vuoksi.

Toisaalta myötätunnossa Myškin on muita päätään pitempi. Hän näkee toisten ihmisten salatut toiveet ja pelot kuin etevä psykologi ikään ja suhtautuu erilaisista kaistapäistä koostuvaan tuttavapiiriinsä rajattoman lempeästi ja ymmärtäväisesti.

Ruhtinasta on helppo pitää universaalin lähimmäisenrakkauden henkilöitymänä, mutta eroottista voimaa hänen rakkaudessaan ei ole. Ruhtinas itse tekee toistuvasti eron rakkauden ja säälin välille: etenkin suhteessaan huonomaineiseen seurapiirikaunottareen Nastasja Filippovnaan hän tuntee vain sääliä, ei rakkautta.

"Nastasja Filippovnalla täytyi olla jokin kauhea päämäärä – mutta mikä? Kamalaa!"

Siinä missä seurapiirit näkevät Nastasja Filippovnassa kevytkenkäisen päiväperhosen, ruhtinas tunnistaa hänessä kärsivän naisen, joka ei tunne itseään kohtaan muuta kuin kohtuutonta halveksuntaa. Nastasja Filippovna ilmaisee pariinkin otteeseen halunsa mennä yhteen ruhtinaan kanssa – muistettavimmin romaanin loppunousussa, joka huipentuu karnevalistiseen hääkohtaukseen – mutta kerran toisensa jälkeen Nastasja karkaa ruhtinaan luota tämän vastinparin Rogožinin syliin.

Nastasja Filippovnan hahmo on Idiootin jännittävimpiä. Hän pitää itseään "elukkana" mutta ihailee ruhtinasta, toivoo tämän rakkautta muttei usko olevansa sen arvoinen. Lopussa hän tunnustaa, ettei voi sietää sitä, miten ruhtinas kosimalla häntä vain pyrkii kohottamaan hänet omalle tasolleen. Puhuuko tässä Nastasjan olematon omanarvontunto, joka ei voi uskoa tulevansa rakastetuksi? Vai onko äänessä pikemminkin Nastasjan eroottinen halu, jota hän ei usko ruhtinaan pystyvän tyydyttämään?

"Rogožinin silmät välähtivät ja mielipuolinen hymy vääristi hänen kasvojaan"

Ruhtinaan symmetrisenä vastakohtana romaanissa toimii Rogožin, tummanpuhuva mies joka tuntuu olevan pelkkää häpeää, pilkkaa, intohimoa ja julmuutta. Hän on sekä Myškinin "veli" että tämän kilpailija, sekä rakastaja että murhaaja. Romaanin alkupuolella ystävykset vaihtavat liikuttuneina ristejä, seuraavassa kohtauksessa Rogožin yrittää puukottaa ruhtinasta. Lopussa miesten kilpailu Nastasja Filippovnasta on johtamaisillaan Nastasjan ja ruhtinaan avioliittoon, mutta kesken häiden morsio karkaa Rogožinin matkaan vain saadakseen tältä kuolettavan puukoniskun.

Romaani päättyy salaperäiseen kohtaukseen, jossa ruhtinas ja Rogožin valvovat hiljaa Nastasja Filippovnan morsiusasuisen ruumiin äärellä. Ruhtinas ei tuomitse murhaajaa vaan jää pelostaan huolimatta nukkumaan tämän viereen, silittelemään tätä. Kohtauksessa on tiivis homoseksuaalissävyinen lataus, jota vahvistaa Rogožinin veitsen fallinen symboliikka: intohimoinen mies on puukottanut ensin ruhtinasta, epäonnistuneesti, ja nyt Nastasjaa. Yö josta piti tulla ruhtinaan ja Nastasja Filippovnan hääyö, muuttuukin ruhtinaan ja Rogožinin yhteiseksi. Näinkö Myškin ja Rogožin, hyvä ja paha, kietoutuvat toisiinsa?

"Uusi lohduton surun tunne ahdisti hänen sydäntään"

Ruhtinaan oma kohtalo on lopulta murheellinen: Rogožinin kanssa vietetyn yön jälkeen hän vajoaa lopullisesti idiotiaan. Muillekaan hänen edesottamuksistaan ei näytä lopulta koituvan mitään siunauksellista. Kaikella hyvyydellään hän näyttää saavan aikaan lähinnä yleistä epäjärjestystä, repiviä skandaaleja ja suoranaisia murhenäytelmiä. Onko siis puhdas hyvyys pahassa maailmassa mahdotonta, onko sen sekoituttava pahuuteen jäädäkseen henkiin?

Toisaalta ruhtinaan typistäminen pelkäksi abstraktiksi hyvyyden henkilöitymäksi herättää vastustusta. Myškinhän on elävä ihminen, arvoituksellinen mutta perusteltu ja lukijalle läheiseksi käyvä persoona. Tässä mielessä Idiootin psykoanalyyttiset tulkinnat ovat rikastaneet Myškin-ymmärrystä kiinnostavalla tavalla. Niissä ruhtinaan hyvyyttä on selitetty seksuaalisuuden ja aggressioiden tukahduttamisella: Myškin on nähty tyyppiesimerkkinä siitä, miten toisten liiallinen huomiointi ja omien tarpeiden yli käveleminen estävät ihmistä toteuttamasta perusviettejään ja lupaavat siksi huonoa. Samalla kysymys puhtaan hyvyyden mahdottomuudesta siirtyy tuonpuoleisesta inhimilliseen sfääriin.

Aino Rajala
aino.rajala(at)helsinki.fi

Lisätietoa Internetistä:
A. S. Byattin arvio Idiootista
Artikkeli Myškinin Kristus-roolista
*
http://www.kiiltomato.net/?rcat=K%E4%E4nn%F6skirjallisuus&rid=1248

http://www.ruslania.com/language-4/entity-3/context-161/details-895.html

http://www.cozy-corner.com/cinema_russo_sovietico/english/russian_cine_Evgeny_Mironov.htm.