Minuus on improvisoitava rooli valmiiksi kirjoitetussa näytelmässä

Kirjoitettu kommentiksi Järveläisen päreeseen "Kirja on valmis".
*
Jos yksityiset emootiot ovat sitä, mitä yksilö on, niin miten on mahdollista, että meillä voi olla yhteisiä kokemuksia asioista - toisin sanoen: miten yhteisymmärryksen mahdollistava (en sano määräävä) kommunikaatio ylipäätään on mahdollista, jos kontingentti minuus oletetaan tietoisuuden peruslähtökohdaksi?

Tarvitaan siis jonkinlainen ajatuksia ja emootioita sekä näistä syntyviä arvostelmia ihmisten välillä yhdistävä 'Logos', joka takaa identiteetin minussa ja yhteyden minun, maailman sekä toisten ihmisten välille.

Jos tällaista yhdistävää 'Logos-identiteettiä' ei olisi, niin kokemuksemme ajautuisivat solipsistiseen 'noidankehään' - selkokielellä: psykoosiin. Ja jos yksityinen kieli ei ole mahdollista tai ainakaan käsitettävää, niin eivät sitä myöskään ole täysin yksityiset kokemukset.

Tietenkään tämänkaltaista, universaalia 'Logos-sementtiä' ei voida olettaa olemassaolevaksi kuin metafyysisissä ja transsendentaalisissa spekulaatioissa. Kyseessä ei ole empiirinen fakta.

Mutta entä sitten? Eikö jo se, että pystyn järjelläni käsitteellistämään tätä ongelmaa (negaationa), todista, että transsendentaalinen 'tekijä' ('Logos') on olemassa - ei kontingentisti vaan välttämättä.

Emootio on varmasti oma erityinen kokemukseni, mutta se ei kuitenkaan ole 'yksityisomaisuuttani' vaan enintään Duns Scotuksen 'tämyyttä'.

Itse asiassa mitään rajattua yksilöllistä minuutta ei ole olemassakaan muuten kuin tämän fyysisen 'nahkapussin' ominaisuudessa - empiirisesti ja siten kontingentisti.
Sen sijaan transsendentaalinen minuus, joka mahdollistaa tietoisuuden/ajattelun, on 'todellinen' ja 'pysyvä' minuus.

Nominalistien ainoa yleiskäsite: samankaltaisuus ja heidän ainoa ajattelun perussääntönsä: looginen ristiriidattomuus eivät riitä identiteetin takaajiksi, koska ne ovat itsessään todistamattomia lähtökohtia.

Transsendentaalisen logiikan mukaan kuitenkin jo pelkkä 'pelaaminen' tällaisilla ajattelun lähtökohtaoletuksilla sisältää kielen/ajattelun sisäisen tekijän, joka itsessään mahdollistaa paitsi loogisten välttämättömyyksien olettamisen, identiteetin ja lopulta myös metodisen epäilyn.

'Ontologista' epäilyä ei sen sijaan voi olla olemassakaan. Sillä miten Jumala voisi epäillä (ylipäätään reflektoida) itseään - muuten kuin ihmisen kautta - eikä ihminen ole Jumala vaan Jumalan kaltainen. Se on iso ero...;/

Tämän vuoksi Nietzschen maksiimi: 'Tule siksi, mikä olet', sisältää kyseenalaisen oletuksen subjektista (vaikkei sitä voikaan lukea suoraan tekstistä; tarvitaan Nietzschen kontekstin laajempaa tuntemista) jumalallisen vapaana oliona, joka voi määrätä oman positionsa.

Nietzschen olisi pitänyt kirjoittaa: 'Tule siksi, mikä olet - ja olet aina ollut'. Mutta ehkäpä myös tämä tulkinta sisältyy Nietzschen alkuperäiseen intentioon, koska hänen mielestään vapaa tahto on illuusio.

Ihminen on aina jo sitä, mitä/mikä hän on. Kaikki muu 'koketeraaminen' identiteettitekniikoilla on pelkkää representaatiota - symboliikkaa, imagoa, - tyylittelyä: siis eräänlainen rooli näytelmässä, jonka synopsis on valmis, mutta jonka vuorosanoja ei ole etukäteen lukkoon lyöty.

Fatalismiako? Ei sentään. Saanhan toki valita vuorosanani: tässä näytelmässä on 'pakko' improvisoida.

Mikä on merkin merkityksen merkitys?

Kirjoitettu kommentiksi merin kommenttiin A-K.H:n päreessä "Matkalla".
*
meri kirjoitti mm.

'taidehistoria, teologia ja filosofia voisivat jäljittää näitä kuvaketjuja pitkällekin kuvahistoriaan ja tutkia niiden merkitysten syntyä ja muuntumista.'
*
Ja mikähän tavoite kaikella tällä symbolisen 'sälän' tutkimisella lopulta on?

Postmodernismi on mullistavan teknologisen kehityksen siivittämänä tehnyt perimmältään raadollisen yksinkertaisesta ja yksiselitteisestä todellisuudesta pirstomielistä sarjakuvaa, joka saattaa viehättää monipuolisuudessaan, mutta joka on tyhjentynyt sisällöistään, sillä eihän kukaan enää tarjoa selitystä yhtään mihinkään vaan merkkejä merkkien perään.

Dialogi Kiasmassa

Taavi huudahtaa Tarjalle: Katso - merkki! Mikä sen merkitys on? Mitä se merkitsee? Mihin se viittaa? Onko sillä mitään perusreferenssiä? Onko sillä referenssiä lainkaan?

Tarja, joka on lukenut taidehistoriaa ja semiotiikkaa vastaa: Älä ole Taavi toope vaan katso tätä toista merkkiä, joka on sen sun merkin vieressä. Siinä on sulle johtolanka sun merkin merkityksestä.

Taavi huokaa: Ai jaa - niinkö? Mutta voisitsä selittää, millä tavalla se toinen merkki selittää tota toista?

Tarja: Helppo nakki! Tsekkaas tuo kolmas merkki tuossa. Se selittää, miten nuo kaksi merkkiä ovat kytköksissä toisiinsa.

Taavi: Aha! Mut miks mä en vieläkään tajuu, mitä toi eka merkki tarkottaa.

Tarja: No kato nyt noita muita merkkejä. Sieltä löytyy sulle vastauksia.

Taavi: Joo...nii vissiin löytyy...
*
Tämä keskustelu jatkuu loputtomiin - päivästä toiseen, sillä Kiasmasta ei symbolinen 'sälä' lopu - eikä tulkitsijalta-Tarjalta tulkinnat.

Keskustelu merkeistä kiertää siten omaa loputonta kehäänsä palaten aina vääjäämättä alkuun ikäänkuin todisteena Nietzschen (ja stoalaisten) ikuisesta paluusta...
*
But who would seriously care about never ending character string?
Don't we need a foundational explanation of interpretation anymore?
If not - why? Is it intellectually satisfactory enough always to loop around basically the same circle of interpretation and construction line?
In other words: signs differ but line makes 'no difference'.
This endless regression of signs makes me yawn..;)
*
Toistan jälleen itseäni, mutta kertauksen vuoksi selitettäköön edellistä dialogia ja englannin kielen 'harjoitusosiotani' seuraavasti:

Ranskalaiset Barthes, Foucault, Derrida, Deleuze, Lyotard ja Baudrillard (näitä seuraten amerikkalainen Rorty) ovat näheet tämän ilmiön läpi - ja päätyneet kukin sen nähtyään omanlaatuiseensa pessimismiin - muka iloiseen pessimismiin - haha että naurattaakin!

Jos kaikki on vain tulkintaa tulkinnasta, niin mitään tulkittavaa (siis mitään essentiaalista perustaa) ei oikeastaan ole olemassakaan, kuten Foucault veisteli esiderridalaiseen tyyliin jo -60-luvun alkupuolella.

Tästä nihilismiin johtavasta, antifoundationalistisesta positiosta seuraa tietenkin myös antirepresentationalismi, eli että merkit eivät esitä todellisuutta vaan ovat merkkejä merkeistä.

Tämä väite taas implikoi johdonmukaisesti, että mitään todellisuutta - totta maailmaa - ei ole olemassakaan. Se muuttui taruksi (Nietzsche, Epäjumalten hämärä, 1888) eli merkeiksi ja tulkinnoiksi.

Nietzsche oli sanonut tämän saman hiukan eri sanoin jo 1886 kirjansa Hyvän ja pahan tuolla puolen ensimmäisessä luvussa: Filosofien ennakkoluuloista, ja itse asiassa hän sanoi sen jo 1873 julkaisemattomassa luonnoksessaan 'Totuudesta ja valheesta ei-moraalisessa mielessä'.
*
Minulle perimmäinen ongelma tässä relativistis-nihilistisessä merkkijonojen loputtomuudessa ei kuitenkaan ole tuon loputtomuuden 'ontologinen tyhjyys' vaan tämän tyhjyyden seuraus: perinpohjainen ikävystyttävyys: se että kaikki toistuu samana päivästä toiseen, aikakaudesta toiseen, ikuisuudesta ikuisuuteen.

Merkkijonojen useinkin värikäs ja pluralistinen monipuolisuus on hämäävää. Karnevalismissaan se peittää minulle intuitiivisesti ilmiselvän tosiasian, että todellisuus on kuitenkin kaikessa muutoksessaan ja moninaisuudessaan 'yhtä ja samaa' (vrt. Herakleitoksen Logos) - merkit vain vaihtelevat.

Herakleitoksen jatkuva muutos sisältää jollain 'merkillisellä' (niinpä!?) tavalla Logoksen (Yksi ja sama) eli perimmäisen Järjen/Järjellisyyden. (En kuitenkaan tee välttämättä samaa johtopäätöstä Herakleitoksesta kuin Hegel...)

Mitä tuo Logos sitten semanttisesti sisältää - siitä minulla ei niin sanotusti ole hajuakaan...mutta ehkä sinulla meri merkkien ja 'merkillisyyksien' tuntijana on? Logoshan on joka tapauksessa eräänlainen logo - siis merkki - eikö vain..?
*
Tällä tavoin tulkinnallinen 'ympyrä' sulkeutuu kerta toisensa jälkeen: - loputon merkkien kehä imaisee tietoisuuden kuin musta aukko materian.

Sillä ehkä Logos onkin juuri tuo kehä itse? Mutta voimmeko me ymmärtää tällaisen olettamuksen mitenkään muuten kuin loogisena konstruktiona ja/tai matemaattisena symbolina eli 'jähmettyneenä, kuolleena' muotona - ja sellaisenaan yhä merkkinä?

Eli emme itse asiassa ymmärrä yhtään mitään vaan piirrämme pelkän 'kuvan' - 'oman' kuvamme - todellisuudesta.

Älli loppuu, pyörryttää..!

Logiikasta

Kirjoitettu kommentiksi Järveläisen päreeseen "Neronleimaus".

*
Logiikka on Prokrusteen vuode.

Vaikka miten hienovaraisesti se ' kaavoittaisi' todellisuuden, niin aina se on supistamassa - ehkä jopa tappamassa kokemusta.

Toki ymmärrämme paremmin, kun olemme johdonmukaisia ja yritämme selittää kaiken pelkästään identtisen ja ristiriidattomuuden kautta.

Täytyy vain uskaltaa esittää kysymys: mitä me ymmärrämme paremmin, kun redusoimme maailman noihin häkkyröihin? Logiikkaa itseään vai ihmistä/maailmaa?! Minun vastaukseni jo varmaan tiedetään...

Ja etteikö ihmisellä muka voisi olla mielessään yhtäaikaisesti kahta tai jopa useampaa toistensa kanssa ristiriitaista mielipidettä ja/tai mielentilaa?

Kyseli Nietzsche ja vastasi, että kyllä voi, eli Aristoteles on väärässä, mitä tulee kolmannen poissuljetun lakiin (tertium non datur).
Eikä meitä tässä sumea logiikka auta yhtään paremmin. Fuzzy logic on vain hienojakoisempaa kaksiarvologiikkaa - nothing more.

Mutta kokemus/elämys/emootiot ovat sellaisenaan aina tulemisen - ei olemisen - tilassa, - ja siten tavallaan 'autonomisia ja koskemattomia' - kaikessa ristiriitaisuudessaankin, ja kun logiikka alkaa niitä paimentaa, se on vähän samaa kuin pantaisiin susi lammaskoiraksi.

Eikä auta vaikka suden rotu olisi IF (Hintikan Indipendence Free-susi). Se nimittäin tappaa 'elämyslampaita' yhtä lailla kuin Aristoteleen syllogismit.

Logiikka on kuin suuri pato, jonka virtaava vesi ajan mittaan kuluttaa ja murskaa. Muussa tapauksessa pato aiheuttaa lopullisen luonnonkatastrofin.

*
Olen palaamassa lopullisesti Herakleitokseen. Ongelmana Herakleitoksen kohdalla tosin on hänen käsityksensä logoksesta.

Miten tulemisen, ristiriidan ja vastakohtien todellisuus voi ilmentää jonkun hallitsevan universaalin järjen - logoksen - olemassaoloa.

Herakleitoksen logos/logiikka, jonka Hegel sitten vei liki mahdottomiin äärimmäisyyksiin, on psykologistista: se ei ole muodollisesti vaan 'sisällöllisesti' totta.

Mutta tämä ongelma sitten viekin pohdinnan jo väistämättä - jos ei metafysiikkaan niin ainakin metafiktioon.

Kantin yritys tehdä metafysiikasta eräänlainen tiede mm. jakamalla väitteet analyyttisiin ('muodollinen') ja synteettisiin ('sisällöllinen') ei vakuuta, joten todellisuudesta on pakko puhua metafiktiivisesti - ja sitähän moderni fysiikka äärimmillään juuri tekee...