Filosofia, taide ja erityistieteet

Kirjoitettu kommentiksi merille (myös petrille) päreeseen beetles and spiders.
(Kielimafia kävi iltakahvilla klo: 20.00)
*
meri kirjoitti:
'tähän tietysti rauno sanoo, että biologia ei voi olla filosofiaa, mutta kyllä se on.'

Biologia on biologiaa. Filosofiaksi se muuttuu 'metaphor-morfologyn' kautta. Toisin sanoen (biologisille) käsitteille annetaan jokin toinen merkitys kuin, mikä niillä biologisen kontekstin puitteissa pitäisi olla.

Biologia on eksakti erityistiede. Filosofia fiktiivis-käsitteellistä 'pallottelua'.

Tai - sitten kaikki kirjoittaminen on - jos ei filosofiaa niin ainakin fiktiivistä leikittelyä sanojen merkityksillä, joita niillä ei alunperin ollut eikä edes myöhemmin tule olemaan (koppakuoriainen ja Luojan 'mentaliteetti'?!).

Filosofia on projekti, joka pyrkii jatkuvasti hävittämään omat kysymyksenasettelunsa kielellisinä tai wittgensteinilaisittain syväkieliopillisina 'harhoina'. Filosofia on itsensä tuhoamista.
(Wittgenstein ja Heidegger käyttävät molemmat filosofisesta asenteestaan käsitettä destruktio, josta tuli osaltaan dekonstruktion lähtökohta).

Se, mitä jää jäljelle, on sitten - tai sen kai pitäisi olla - erityistiedettä an sich.

Älä siis anna koppakuoriaisellesi muita merkityksiä, kuin mitä sillä todella on, mikä haluat olla biologi. Muussa tapauksessa kirjoitat pikemminkin kyseenalaista fiktiivistä tarinaa koppakuoriaisen kehityksestä kuin kuvaat sen elämää siten, kuin se todella tapahtuu.

Mutta pystytkö siihen? Mistä sinä saat kyvyn kirjoittaa asioista niinkuin ne todella tapahtuvat? Et mistään. Jatka siis retkeilyäsi 'metaphor-morfologyn' Narniassa, ja voit fantisoida olevasi yhtä aikaa sekä biologi että filosofi.
*
Sama toisin sanoen: Filosofian ja erityistieteiden 'puurot ja vellit' (kontekstit) on helppo sekoittaa varsinkin taiteen nimissä.

Tosin myönnän kyllä entistä avoimemmin, että taiteilija on ainut ihminen, jolle minä moisen 'sekaannuksen' suon, koskapa juuri tuo luova sekaannus/sekoitus (fakta/metafora, kirjaimellinen/vertauskuvallinen) on hänen luovuutensa perimmäinen ehto ja edellytys.

Juuri tämä on - tällä kertaa näillä sanoilla sanottuna - se viime aikojen suurin myönnytykseni estetiikan ja ennenkaikkea taiteen tekemisen suuntaan, mitä filosofiseen asenteeseeni tulee.

(Tiedät kyllä, mistä sain alkuperäisen idean tähän synteesiyritykseeni, jota olen pyrkinyt pikku hiljaa epämääräisesti kehittelemään).
*
Lopuksi tähän kontekstiin enemmän tai vähemmän sopiva sitaatti Nietzscheltä:

'Elämän pitäisi herättää luottamusta': Näin asetettu tehtävä on valtava. Sen ratkaisemiseksi on oltava luonnostaan valehtelija, on oltava ennenkaikkea taiteilija.'

Omin sanoin aiempaan kontekstiin viitaten:

Ollakseen filosofi, biologin on pystyttävä valehtemaan uskottavasti - jopa itselleen. Sillä se, mitä filosofiasta lopulta jää jäljelle on taide - eli se, mistä filosofia aluperin sai alkunsa/rr.

Entä kuka silloin puhuu: biologi, filosofi vai taiteilija - vai kaikki kolme?

Miten vain: filosofia on sulautumassa erityistieteeksi ja/tai katoamassa taiteen loputtomaan ei-mihinkään. Mitään itsenäistä asemaa sillä ei kuitenkaan enää ole. Annetaan siis tässä asiassa periksi mm. Marxille, Nietzschelle, Freudille, Wittgensteinille, Heideggerille - ja Richard Rortylle.

Ranskalaiset poststrukturalistit 'tappoivat' filosofian lopullisesti. Analyyttiset naturalistit (Dennet, Churchlandit jne.) sekä osaltaan myös filosofian politiikkaan redusoineet: esim. transsendentaalikko Habermas tai kantilainen deontologi-analyytikko/utilitaristinen talousteoreetikko Rawls) teke(i)vät samaa omilla tahoillaan.

Filosofia erityistyy ja erikoistuu erikoistumistaan, kunnes se muuttuu osaksi tieteen metodologiaa: tieteen kielen loogista syntaksia (Carnap) tai ekspressiivisesti vastakkaisessa suunnassa esteettistä performaatiota.

Siten filosofiasta on viimein tullut joko taidetta (fiktiota) tai erityistieteiden palvelija - ei itsenäinen, ikuisten kysymysten kysyjä. Filosofia alkuperäisenä projektina on näin ollen kuollut - ja me olemme sen tappaneet!
*
No - minun puolestani voimme kyllä aivan hyvin kirjoittaa biologian ja teologian aineksista tehtyä 'sekametelisoppaa' ja kutsua sitä vaikka filosofiaksi.

Mutta älkää pakottako minua syömään tätä soppaa muuna kuin taide-keittiön aikaansaannoksena. Silloin se saattaa maistua varsin hyvältäkin. Valitettavasti vain tällä reseptillä saa aikaan sekä huonoa filosofiaa että huonoa biologiaa.

Geneettisiä virhepäätelmiä, oxymoroneita ja absurdin filosofiaa

Kommentti Gc:n kommenttiin edellisessä päreessäni.

*
Gc sanoi...
Joidenkin tiedemiesten mielestä uskonnollisuuden syy on jossain uskonnollisessa geenissä ja ilmeisesti tämän tyyppistä reduktionismia sinä Rauno vastustat, ainakin siinä mielessä jos tuota tarkoitetaan ilmiön tyhjentäväksi selitykseksi.
Minäkin luen (joskus) Dostojevskin tai Kierkegåårdin uskonnollisia ajatuksia, mutta ei se tarkoita etteikö minusta myös uskonnollisuuteen yllyttävää geeniä voisi olla olemassa.
Todennäköisesti jopa älyllisemmälle uskonnollisuudelle ja vulgaarille taikauskolle on täysin omat geeninsä.
Hyvin harva näiden alojen asiantuntia on kuitenkaan palauttamassa teologiaa tai uskontotiedettä pelkkään biologiaan, joten sellaista pelkäävät saavat olla minusta aivan rauhassa.
Osa tutkimuksesta voi tietenkin hyvillä mielin liikkua myös tuohon suuntaan. Tällaiseen kuitenkin liittyy muutakin. Jos kuvitellaan että suuret uskontotieteelliset löydöt tehdään tutkimalla miljoonien laitteistoilla ihmisen genomia, monista tuntuu että aika vähän perinteinen humanistinen tutkimus voi enää olla alansa ytimessä.
Tällaiset pelot synnyttyvät konstruktivismia ja luonnontieteen vastaisuutta humanistipiireissä. Parasta olisi jos luonnontieteelle ja humanistisille tieteillä löydettäisiin tiedon kerrostumissa omat paikkansa ja tällä mielin minä Heideggerin systeemejä luen aina kun ehdin.

RR

Tulee aika, jolloin on pakko tunnustaa jopa luonnontieteen nimissä, että ihmisen genomin perimmäinen funktio ja 'olemus' on yhtä aikaa sekä triviaali: lisääntyminen - että mysteeri: miksi evoluutio kehitti ihmisen, joka loi itseään varten biologisesti täysin tarpeettoman oletuksen 'tuonpuoleisesta' pelastuksesta.

Me tiedämme toki, että geenien perustarkoitus on pyrkiä kopioimaan itsensä, mutta juuri tämän takia uskontoa ei voi johtaa geeneistä, koska uskonnot eivät palvele välittömästi lisääntymistä - pikemminkin päinvastoin.

Kaikki uskonnot - ateistinen buddhalaisuus mukaanlukien - ovat luoneet erityyppisiä 'transsendensseja', jotka kuvataan käsittämättömän paljon paremmiksi paikoiksi kuin tämä immanentti, maanpäällinen elämä - tämä 'nahkapussissaan' kävelevän haavoittuvan, sairastuvan ja rappeutuvan olennon kärsimyksentäyteinen tie.

Uskonnot ovat kyllä aina pyrkineet integroimaan ihmisryhmiä sosiaalisesti, mutta ei tämän- vaan tuonpuoleisen nimissä.

Silti Richard Dawkinsin yritys selittää uskonnot alunperin evoluutista adaptaatiota palveleviksi mutta biologisen kehityksemme myötä tarpeettomiksi ja väärin suuntautuneiksi käyttäytymismuotoiksi on naivi.

Vai onko sittenkään?

Jos uskontojen perusidea ymmärretään transsendenttiseksi pelastukseksi maailman katoavuudesta ja ihmisen egoistisesta paheellisuudesta (synnistä), niin eikö tässä juuri olla pyrkimässä irti biologian kahleista kohti illusorisen uskon ikäänkuin 'itsetuhoista' lopputulemaa - kohti maailmaa, jota ei voi olla kuin fantasioissa?

Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, koska uskovat eivät toki tee joukkoitsemurhia kuin aivan äärimmäisissä tapauksissa - äärimmäisen fanaattisissa uskonsuuntauksissa. Itsemurha on sitäpaitsi julistettu kristinuskossa kuolemansynniksi.

Lähestyessämme aihetta nihilismin ja absurdismin kautta - etenkin käyttäen Camus'n todella kovakaliiberista kommenttia, jonka mukaan suurin ihme on, etteivät kaikki ihmiset ole jo tehneet itsemurhaa, päädymme lopulta asian ytimeen.

Ja mistä syystä? Siksi, että todellisuus ja maailma näyttäytyy ihmisille rehellisimmillään täysin mielettömänä, vailla mitään toivoa edes välttävän järjellisestä vastauksesta kysymykseen: miksi minä olen olemassa.
Ihminen kysyy, mutta maailma on hiljaa.

Tämä on minun mielestäni kaikkein johdonmukaisin tapa suhtautua geenien ohjaamaan evoluutioon, jolta aivan aidosti puuttuu mieli, tarkoitus ja päämäärä!

Olen siis eri mieltä kuin evoluutiobiologi E. O. Wilson, joka kritisoi jyrkästi Camus'ta tämän absurdin filosofiasta.

Mutta Wilson ei olekaan argumentatiivisesti ja loppuun saakka johdonmukainen. Hän on luonnontieteilijä eikä nihilismiin asti 'nähnyt' filosofi.

Niinpä Wilson on biologisen elämän ja evoluution sinnikkyydestä rakentanut itselleen metafysiikan, jonka nimissä hän henkeen ja vereen puolustaa naivisti käsitystä, jonka mukaan elämän kunnioittaminen on suurin hyve ja elämän tuhoaminen on biologiaa (evoluutiota, geenejämme! - hah!) vastaan tehty rikos.

Mutta mikä voisikaan olla uskonnollisempaa kuin tällainen päättely. Ei puutu kuin, että sen edustaja ilmoittaisi olevansa panpsykisti/panteisti, jonka korkeimpana pyrkimyksenä on rakastaa Luontoa=Jumalaa intellektuaalisesti kuten Spinoza.

Tämä Jumala ei tietenkään vielä/enää ole persoonallinen, mutta ero persoonallisen ja persoonattoman välillä on tässä asiassa pelkkä teologinen spekulaatio, jolla toki on filosofis-teologisesti syvä antropologinen merkitys, mutta joka jopa kristinuskon sisällä - triniteettiopillisesti - on painotukseltaan hyvin erilainen läntisessä ja itäisessä kristillisyydessä.

Itäisessä korostuu Jumalan/Jeesuksen persoonattomuus, lännessä persoonallisuus.

*
Nietzsche yrittää 'pelastautua nihilismistä' ja 'saman ikuisesta paluusta' vallantahdon avulla sekä pitäen yksilön päämääränä etenkin itseään luovaa, yli-ihmisyyteen kurottavaa esteettistä ideaalihahmoa.
Kyse on vakavasta pyrkimyksestä välttää passiivisen nihilismin tuhoava vaikutus: resignaatio ja itsemurha.
Tässä siis jopa Nietzsche asettuu kvasiuskonnollisesti toiselle katsantokannalle kuin Camus.

*
Richard Rorty luopui alunperin kannattamastaan ajatuksesta, että itsensä luominen nietzscheläisessä mielessä voisi olla aidosti mahdollista, eli että ihminen voisi tehdä 'itseään luodessaan ja itsensä valitessaan' oikeita valintoja sekä ratkaisuja, koskapa mitkään - edes Foucault'n nietzscheläiset identiteettitekniikat eivät johda kuin keinotekoiseen - siis fiktiiviseen olemukseen ja käsitykseen itsestä - käsitykseen, joka on aina vaihdettavissa, koska subjekti on vielä enemmän konstruoitu fiktio kuin Nietzsche väitti sen mm. Descartes-kritiikissään olevan.

*
On syytä kysyä lopuksi: miten biologi/luonnontieteilijä voi puhua yhtään mitään elämän tai ihmisen arvosta, mikäli ihmisen subjektiivinen identiteetti palautuu pelkästään DNA-ketjuun ja kromosomeihin - lopulta hiukkasiksi ja aaltoliikkeiksi?

Mitä ne kertovat subjektiivisesta identiteetistä? Vastaus: eivät itsessään yhtään mitään. Vain omat kulttuuriset ja kirjalliset tulkintamme, jotka ovat aina pelkkiä myyttejä, fiktioita sekä illuusioita voivat kertoa meille ihmisen tai elämän ainutlaatuisuudesta ja arvosta.

Niiden johtaminen geeneistä on pelkkää oxymoronismia ja taikatemppuilua: kaniineja hatusta! Toisin sanoen kyse on geneettisestä virhepäätelmästä.

(Sijoita jälkimmäisen linkin esimerkin kakkospremissin: epämiellyttävä tilalle miellyttävä/hyvä ja johtopäätöksen: epätosi tilalle tosi, niin esimerkki soveltuu paremmin juuri E. O. Wilson-kritiikkiini, koska Wilson näköjään pitää evoluutiota determinoivia? geenejä positiivisina tai jopa hyvinä! ominaisuuksina.)

Olkaa siis luonnontieteilijät johdonmukaisesti nihilistejä - mikä ei kuitenkaan merkitse että te voisitte - johdonmukaisina pysyäksenne - olla ateisteja.

Agnostismi ja nihilismi ovat ainoita johdonmukaisesti perusteltavissa olevia kantoja näissä asioissa.

Richard Rorty on kuollut - eläköön filosofia!

Kommentti Järveläisen päreeseen "Filosofian kuolema?".
(Pari lisäystä on tehty ja lisää saattaa tulla.)

*
Richard Rortylle filosofia oli eräs kirjallisuuden/kirjoittamisen laji tai muoto.
Ei yhtään enempää - tai vähempää...

Tietoisuus ei heijasta todellisuutta eikä tiedolla ole mitään objektiivista perustaa, joten totuudesta puhuminen on illuusio.

Hengissä säilyminen on todellakin perimmäisin motiivimme, jota juuri kieli välineenä palvelee - ei mikään ikuinen idea, Jumala tai korkeampi tietoisuus.

Rortylle mitään itsensä kanssa identtistä, metafyysistä subjektia ei tietenkään voi olla olemassa siinä mielessä kuin se Locken ja Kantin perinteissä ymmärretään.

Rorty menee subjektin kritiikissään jopa pitemmälle kuin Nietzsche, jolle sentään vielä itsensä luominen tai itsensä valitseminen ja siten yli-ihmisyys oli ideaali.

Rorty sen sijaan Freudin tavoin olettaa, että edes mitään oikeaa valintaa ei ole, koska subjekti on lopullisen pirstaleinen ja monimielinen eli monikielinen re- ja de-konstruktio.

*
Rortyn poliittiset näkemykset ovat yhtä lailla anarkistisia.
Ideologisesti häneltä ei jää kiveä kiven päälle, ja silti hän haluaa puhua solidaarisuudesta.

Olen samaa mieltä kriitikoiden kanssa.
Rortyn solidaarisuus-hurskastelu ei vakuuta vaan on itse asiassa akateemisesta turvapaikastaan 'lelukranaatteja' ympäristöönsä heittelevän nihilistin mautonta pilaa.

Hänen liberaaliin individualismiin (EI Jumalaan, hyveisiin tai moraalilakiin) tukeutuva 'älkää olko julmia, olkaa kilttejä toisillenne' (vrt. Augustinus - tai Wittgenstein) periaatteella ihmisten välinen sopusointu ei onnistu yhtään sen paremmin kuin, jos eläisimme fundamentaalisemman kannan mukaisesti.

Tuskin kukaan irakilainen haluaisi kuulua Rortyn ironikkojen klubiin, jossa kokoontuvat kaikki samanmieliset - oletetaan nyt vaikka lintubongausta harrastavat luonnonrakastajat - kuten Rorty itse.

Rortyn sinänsä selkeässä ja hyvin artikuloidussa nihilismissä 'haisee' todellakin kummallisella tavalla se sama akateemisuus, josta hän syyttää akateemisia ammattifilosofeja.

Rortyn mukaan nuo ammattifilosofit pyrkivät siis ratkomaan pelkkiä näenäiskysymyksiä, mikä varmasti on osittain täysin oikeaan osuvaa kritiikkiä.

Mutta kun tarkastelemme Rortyn omaa - nihilistis-ironistis-esteettistä ratkaisua, niin hänen luotinsa ovat pikemminkin paukkupatruunoita kuin esim. Nietzscheen verrattavaa dynamiittia.

Rorty ei tuo 'filosofiapeliin' mitään uutta. Sen hän toki itsekin on avoimesti myöntänyt. Hän tekee kompilaatioita.

Rorty vain on ehkä kaikkein selkeimmin kyennyt kritisoimaan analyyttista filosofiaa sen sisältäpäin käsin - itse nimenomaan anglo-amerikkalaisen analyyttisen filosofin koulutuksen saaneena mutta erittäin hyvin myös mannermaisen (eurooppalaisen) filosofian tuntien, mikä on analyyttisille filosofeille peräti harvinaista.

Kaiken lisäksi R:n vaikuttimena oli kritisoida analyyttista filosofiaa paitsi sen omilla - Kantiin pohjautuvilla - aseilla, nimenomaan mannermaisen filosofian muodikkaimmilla nimillä kuten Kierkegaard (saksalaisen idealismin kriitikkona), Nietzsche, Wittgenstein ('½:ksi' mannermainen), Heidegger ja Derrida.

Toisaalta anarko-trotskilaisen perheen lapsi yrittää tavallaan itsekin olla loppuun asti kuin vanhempansa, mutta koko strategia kumisee onttouttaan, koska siitä puuttuu totaalisti arvofilosofia.

Kun seuraava sota maailmassa/länsimaissa syttyy - ja ennenpitkää se syttyy: ilmastonmuutoksen takia - voi vain ihmetellä, miksi Rortyn kaltaiset sivistyneet ja liberaalit ironikot ovat niin mitätön vähemmistö, vaikka heidän pitäisi edustaa edistyneintä tietoisuutta maailmassa.

Ehkä siksi, etteivät he suostuneet ottamaan periaatteellista kantaa mihinkään oleelliseen arvo-ongelmaan maailmassa - 'akateemisen'ja liberaalisen nihilisminsä takia.

Väitän, että Nietzsche ei Rortyn nihilismiä olisi kovin korkealle noteerannut. Hänen filosofiansa perusongelmahan olivat nimenomaan arvot - tai niiden puute ja niiden uudelleen arviointi.

Rorty on toki johdonmukainen - päinvastoin kuin ehkä Nietzsche: kun tiedon perusta ja siten 'Totuus' on 'menetetty', arvoista puhuminen on pelkkä makuasia.

Nietzsche itse kirjoitti likipitäen juuri näin, mutta sisimmässään hän ei koskaan hyväksynyt sanomaansa loppuun asti - hän vain totesi johdonmukaisesti antifoundationalismin ja antirepresentationalismin seuraukset.

Nietzschen intentioihin jäi siten melko ammottava ristiriita, koska hän oli 'hengeltään' uskonnollinen moralisti niin pitkään kuin pysyi järjissään.

Mutta Rorty on täysin - sanoisinko jopa liian - johdonmukainen nihilisti - edelleen siis mitä analyyttisin mies, joka ei haluaisi ottaa ainoatakaan argumentatiivisesti 'väärää' askelta sen jälkeen, kun on heittänyt Kantin likaviemäriin.

Mutta sellainen ihminen ei lopultakaan ole mitään mieltä mistään, missään eikä milloinkaan.
Sellainen ihminen lakkaa kiinnostamasta ketään, koska hän on kuin filosofiansa: ei mitään!

Vain ne, jotka ottavat riskin olla ristiriidassa itsensä kanssa kuten Nietzsche voivat olla mielenkiintoisia ja innovatiivisia.

Rorty on kuitenkin yhtä ja samaa. Me tiedämme jo hänen vastauksensa kaikkeen, eikä se enää kiinnosta meitä.

Kummallista, että mies, joka piti filosofiaa eräänä kirjallisuuden - siis fiktion - lajina hakeutuen lopulta jopa alan professuuriin, onnistui kirjoittamaan sisällöltään - ei tyyliltään - niin perin latteaa 'mielen ylennystä'.

Ehkäpä hän todella onnistui tappamaan filosofian - omalla kohdallaan...

Ongelman ydin ennen ja jälkeen Richard Rortyn kuoleman

Tämä sitaatti on väliaikainen hälytys sen johdosta, että perusteellisen analyyttisen filosofian koulutuksen saanut, sittemmin mannermaista filosofiaa ajatteluunsa soveltanut - ja nihilismiin päätynyt - Richard Rorty on kuollut 8.6. 2007.(Täydennetty 17.6)

***
Coping With Nietzsche's Legacy - http://www.dadamo.com/rorty.htm

'I know my fate. One day my name will be associated with the memory of something tremendous--a crisis without equal on earth, the most profound collision of conscience, a decision that was conjured up against everything that had been believed, demanded, hallowed so far. I am no man, I am dynamite.'
Friedrich Nietzsche, Ecce Homo, "Why I Am a Destiny."

***
PROEMIUM

For us who today read Nietzsche after Heidegger, Nietzsche symbolizes the end of metaphysics (the death not only of "God" but also, as a necessary consequence, of the human "subject").
Whether or not Nietzsche actually succeeded in "overcoming metaphysics"--by means of his inventive myths, his "fictions," of the Will to Power, the Uebermensch, and the Eternal Return--or whether, as Heidegger would have had it, he was simply the "last of the metaphysicians," his own "last man" in effect, is a question still awaiting an answer.
What I wish to reflect on in this essay is the meaning of what has been and is going on in the wake of Nietzsche's genealogically deconstructive critique of the Tradition.
Where do we stand, where can we stand when the very concept of "ground," the metaphysical concept par excellence, has been swept away?

A quote from the literary critic Terry Eagleton might help to pinpoint the crucial cultural issue arising out of Nietzsche's all-out attack on the Tradition. Eagleton writes:

We are now in the process of wakening from the nightmare of modernity, with its manipulative reason and fetish of the totality, into the laid-back ["joyful," as Nietzsche would say] pluralism of the postmodern, that heterogeneous range of life-styles and language games which has renounced the nostalgic urge to totalize and legitimate itself....Science and philosophy must jettison their grandiose metaphysical claims and view themselves more modestly as just another set of narratives.

In other words, what as a result of Nietzsche's Fröliche Wissenschaft has been called into question in these postmodern times is that which has served always as the ultimate legitimation of the philosophical enterprise: the search for Truth, for Knowledge, for, that is to say, Science (Wissenschaft, episteme). i.e., the One (Universal), True Account of Things (Reality) (true heirs to Parmenides and Pythagoras, present-day physicists are currently expending a great deal of money and energy in search of what they call the Theory of Everything, "a single equation that describes the entire universe"). What under the inspiration of Nietzsche postmodernism has called into question is the foundational, cultural authority of Science.

The concept of Science is a Platonic invention, but it underwent a new twist at the beginning of modern times with the emergence of mathematical, experimental science of the Galilean sort.
Modern philosophy can be said to have begun when, bedazzled by this new development, philosophers took the new science as the supreme model of genuine, foundational knowledge.
They were, ever afterwards, to labor in the shadow cast by this great Idol. Even the "free thinking," godless philosophers of late modernity continued to pay a sort of religious hommage to it.

As Nietzsche remarked in the Genealogy of Morals, "They are far from being free spirits: for they still have faith in truth." And as he went on to say: "It is still a metaphysical faith that underlies our faith in science--and we men of knowledge of today, we godless men and anti-metaphysicians, we, too, still derive our flame from the fire ignited by a faith millennia old, the Christian faith, which was also Plato's, that God is truth, that truth is divine." When at long last Nietzsche took to doing philosophy with a hammer, it was precisely this Idol that he sought to demolish.

To get a sense of what happens when the Idol comes crashing down, listen for a moment to some of what Baudrillard has to say:

All of Western faith and good faith was engaged in this wager on representation [i.e., "science"]: that a sign could refer to the depth of meaning, that a sign could exchange for meaning and that something could guarantee this exchange--God, of course. But what if God himself can be simulated, that is to say, reduced to the signs which attest his existence [cf. Nietzsche's "death of God"]?
Then the whole system becomes weightless; it is no longer anything but a gigantic simulacrum: not unreal, but a simulacrum, never again exchanging for what is real, but exchanging in itself, in an uninterrupted circuit without reference or circumference.

In other words, as Nietzsche would say, when the value of (representational) truth is called into question, everything becomes (mere) interpretation ("There is only a perspective seeing, only a perspective 'knowing'"). The world itself becomes nothing more than a "sign-world," i.e., merely a semiological construct, a mere signifier signifying only itself.

In a way which reminds one of the section in the Twilight of the Idols entitled "How the "True World" Finally Became a Fable" Jean Baudrillard lists the following as "the successive phases of the image":
1 It is the reflection of a basic reality.

2 It masks and perverts a basic reality.

3 It masks the absence of a basic reality.

4 It bears no relation to any reality whatever: it is its own pure simulacrum (170).
When the "real world" at last becomes a myth, a simulacrum, we are witnessing the death not only of Truth and of Science, but also of Philosophy itself. At least Philosophy with a capital P, as Rorty would say.
What are we then left with?
Is there anything to be found in Nietzsche's legacy ("Let us abolish the real world") other than the most abyssmal of nihilisms? What are we to do when there is no more Truth and no more Reality--and no more Philosophy (Science) to tell us what Truth and Reality really and truly are?
How are we to cope with this situation which defines our postmodernity? Perhaps we could pick up some pointers by considering how three eminent thinkers of our times--Rorty, Derrida, Gadamer--have sought to cope with Nietzsche's legacy, each in his own quite distinctive way.

***
Timo Eskolalle: Jeesus on kuollut, kertomus jäi. Valitettavasti vain kertojatkin ovat kohta kuolleet...niin teistiset kuin ateistisetkin. Mutta Simulacrum 'elää' - kts. sitaatti: Jean Baudrillard.)

Richard Rorty (Stanford Encyclopedia of Philosophy)
Nietzsche's Twilight of the Idols
Kulttuurinen sisällöntuotanto?