Katsokaamme ja kuunnelkaamme tämä, jotta toisenlainen 'Totuus' ei unohtuisi...Carmenkin on itse asiassa traaginen tarina, mutta Hector Berliozin paatoksellinen synkkyys ennen Troijan lopullista tuhoa vie voiton miltei Wagneristakin.
"Konduktöörinä" 'maailman ihme': John Eliot Gardiner .
(Tekstitetty)
Berlioz - Les Troyens - Act I finale
06:18
Berlioz - Les Troyens - Act I finale; Sir John Eliot Gardiner conducting. Choeur du Theatre du Chatelet; Monteverdi Choir; Orchestre Revolutionnaire et Romantique; Susan Graham; Anna Caterina Antonacci, etc.
April 15, 2007
Carmen: Kuoro ja Habanera: Anne Sofie von Otter!
(Lisäys
klo: 19.35)
klo: 19.35)
Luoja miten tämä nainen tihkuu erotiikkaa - jopa seksiä, flirttailevaa ylenkatsetta ja äärimmäistä varmuutta omasta naisellisuudestaan!
Anne Sofie von Otterin Carmen on jotain aivan erityistä. Mezzosopraano von Otter sopii tähän rooliin loistavasti, sillä hän osaa myös näytellä sen erinomaisesti.
Kuunnelkaa ja nähkää miten esitetään Habaneraa sikari suussa!
Kannattaa myös tsekata lyhyitä kommentteja tästä videosta.
Malttakaa kuunnella kuoron osuutta, kunnes kohdassa 3.39 Carmen saapuu näyttämölle sisäparven kautta.
*
Melko metkaa muuten, että Anne Sofie von Otter on erittäin tunnettu niin sanotuista 'housurooleistaan' - siis miesroolista, jonka esittään nainen.
Johtunee ennenmuuta äänialasta mutta myös kookkaanpuoleisena naisena von Otter sopii niihin erinomaisesti.
09:09
Anne Sofie von Otter as Carmen in Glyndebourne 2002. Directed by David McVicar, conducted by Philippe Jordan.
Anne Sofie von Otter as Carmen in Glyndebourne 2002. Directed by David McVicar, conducted by Philippe Jordan.
*
A real Carmen of flesh and blood...She makes a WOMAN of her! In the end you're sorry that she dies.
*
The cigar is precious...Singing while "smoking"? That is just priceless! Gotta love Anne Sofie. She's definitely one of my favorite Carmens!
*
What a perfect diction... on comprend vraiment TOUT!
*
This is so much better than the older versions of those "great" singers who sang it like Wagner ! This is Bizet, this is fun it is an operetta ! And what is even better is the way she acts... She is a real Carmen ! Rien a prouver sur le chant !
(Aivan oikein todettu. Habaneraa ei pidä laulaa kuin Wagneria. Tuubista löytyvät Maria Callaksen versiot ovat kyllä komeita, mutta eihän tässä ole kyse komeudesta vaan hilpeydestä ja kiusoittelusta.)
*
It may just be me....but IMO she is way too vulgar. Carmen's a tease and a flirt but not a shameless wanton. Julia Migenes was sexy without selling out in this song.
(Hehheh! Tämä oli naiskommentaattorin mielipide/RR)
*
Brilliant acting - I love her! What happened to her Octavian with Barbara Bonney in the Presentation of the Rose? It was so beautiful, and now it's been removed from Youtube. I'm so upset, I've been crying for days. I'll have to buy it now.
*
Is the best Carmen that I ever seen , is really amazing , I belive Carmen is like her , so fresh ... WOW , Every mezzo soprano who want to be a Carmen should seen this video.
*
April 14, 2007
'Valepukuista vai todellista optimismia?' sekä teologis-filosofinen luonnostelma
Kirjoitettu sekä lisäykseksi että vastauskommentiksi päreeseeni "Sartre, Nietzsche ja Esa Saarinen - koskien Jussin ja Kafkaesquen kannustavia tekstejä.
(Lisäys ja korjauksia 15.4)
***
I Valepukuista vai todellista optimismia?
Vastaan sinulle hieman surumielisesti siteeraten muististani erästä hienoimpia Nietzsche-kommentteja ever eräästä psykologisesti oivaltavimmista Nietzsche-esittelyistä ever.
Kyseessä on kulttuurihistorioitsija Will Durant ja hänen 1950-luvun puolivälissä suomennettu - omintakeisesti valikoitu mutta edelleen melko pätevä filosofian historia "Suuria ajattelijoita".
Durant lainaa Nietzscheltä kohtaa, jossa tämä sanoo filosofiassaan pyrkivänsä mahdollistamaan yhteiskunnalle sellaisen tasapainon ja rauhan, jossa kaikki kulttuuri pystyy kukoistamaan.
Muun muassa Nietzschen 'vallantahdon' periaatteita vasten tämä kuulostaa melko ristiriitaiselta, joskin kyseessä on euforisen vuoden 1888 aikana tehty muistiinpano.
Toisaalta Nietzschen ajattelua on perustellusti syytä pitää yrityksenä pikemminkin rakentavaan kuin pelkästään tuhoavaan kritiikkiin.
Hän itse osasi kyllä psykologisesti ja filosofisesti 'balanseerata' perustavia 'ylilyöntejään' ajatuksilla, jotka asettuivat ikäänkuin vaaán toiselle puolelle - perustavimapana esimerkkinä vallantahto-ikuinen paluu.
Tämä on eräänlaista dialektiikkaa mutta ei hegeliläisessä teesi-antiteesi mielessä vaan ikäänkuin 'kokonaisuuden sisäistä dialogia'.
Durant 'vastaa' Nietzschelle näin: "Mutta miten voi ihminen antaa sellaista, mitä hänellä ei ole?"
Tämä lienee ehkä kaikkein suurin dilemma Nietzschen suhteen: miten löytää se optimismi, jota hän mm. Zarathustrassaan niin voimallisesti ylistää, kun tietää, että Nietzschen oma elämä oli jatkuvien päänsärky- ym. kohtausten täyttämää, ja täysipainoinen kirjoittaminen mahdollistui vain näiden kohtausten välissä.
Tosin Nietzsche teki ensin hatarat luonnostelmat muistivihkoihinsa kävellessään ja vaellellesaan kesäaikaan päivittäin joskus jopa 10 tuntia Sils-Marian vuoristomaisemissa Sveitsin alpeilla (myös joissain pohjois-Italian pikkukaupungeissa) - aamuhämärästä iltahämärään.
Kuitenkin sään vaihtelut ja 'kohtauksien' mahdollinen uhka, joka usein korreloi sään muutoksiin, säätelivät näiden pitkien kävelylenkkien määrää.
Migreenistä kärsivät reagoivat usein ilmanpaineen vaihteluihin, joskin Nietzsche oli aivan käsittämättömän yliherkkä paitsi ihmisten mielialojen myös sään vaihtelun suhteen.
Muistivihkosta hän sitten siirsi ajatuksensa vahvasti täydentäen ja korjaillen paperille, jonka jälkeen oikovedokset teki usein säveltäjä Peter Gast (oikealta nimeltään Heinrich Köselitz - hänen oppilaansa ja ehkä ainoa 'opetuslapsensa' Baselista - samalla myös ainoa henkilö, joka pystyi saamaan selvää hänen jälkeenjääneitten muistiinpanojensa käsialasta), joskus myös sisar, tietyissä tapauksissa Baselin kolleega kirkkohistorian prof. Frans Overbeck, mutta myös hän itse, minkä nyt likinäköisyydeltään pystyi.
Tosin 1870-luvun lopulla ja 1880-luvun alussa Nietzsche myös saneli tekstejään juuri Gastille, sen aikaiselle ystävälleen fil. tri Paul Reelle ja sisarelleen.
Muistettakoon, että Nietzschen vanhempi kolleega Baselista, kuuluisa kulttuurihistorioitsija Jacob Burckhard, oli Nietzschen ystävä (tosin etäisesti), ja sai jopa vaikutteita tältä kreikkalaisen agon-käsitteen tulkinassa.
Burckhard suhtautui Nietzscheen melko suopeasti, joskin etääntyi hieman, kun Nietzsche alkoi kirjoittaa yli-ihmisestä ja vallantahdosta.
Sinänsä ehkä tekopyhää, koska Burckhard, jonka käsitys historiasta oli schopenhauerilaisen pessimistinen ja kaoottinen, korosti Italian renessanssin historiassaan ihmisten silmitöntä egoismia ja pätemisen tarvetta.
*
Mutta mistä siis saada sieluunsa se dionyysinen optimismi, joka ei synny oletetun jumalan pelastuslupauksesta vaan itse elämisen tuskasta ja riemusta?
Me kaikki emme ole syntyneet optimisteiksi luonnostaan, me kaikki emme elä suhteellisen hyväkuntoisina ja terveinä läpi elämämme emmekä koe läheisten kuolemaa vasta kypsässä aikuisiässä vaan saatamme olla joko synnynäisesti varsin synkkämielisiä kuten Schopenhauer, kärsiä läpi elämämme erilaisista sairauksista tai odottamattomista onnettomuuksista kuten tapaturmista tai vahempiemme ja sisariemme varhaisesta kuolemasta.
Silti tämä elämä on meille kaikille annettu samanlaisena mahdollisuutena - täysin riippumatta siitä, mitä meille sen aikana tapahtuu.
Kun ajattelen Nietzschen optimismia tätä taustaa vasten, en välttämättä halua nimittää häntä valepukuiseksi pessimistiksi.
Hän itse nimitti 'ainoan opettajansa' arkkipessimisti Schopenhauerin valepukuiseksi optimistiksi ja osoitti sen oivallisesti analysoimalla Moraalin alkuperästä-pamlettinsa III:ssa esseessä "Askeettisista ihanteista" Schopenhauerin filosofian perusajatusta siitä, että ihminen tahtoo mieluummin ei-mitään kuin on tahtomatta.
Tällä tavoin itse tärkein eli tahto (jonka vaikutuksen Schopenhauer halusi minimoida, koska se on syynä kaikkiin onnettomuuksiimme ja itsekkyyteemme) tulee pelastetuksi - joskaan Schopenhauer itse ei huomannut tätä koko teoriansa ytimeessä piilevää halkeamaa...
Mutta onko Nietzsche itse sitten valepukuinen pessimisti eli mies, joka tekee sekä omasta että elämään väistämättömästi muutenkin liittyvästä kärsimyksestä ikäänkuin masokistisen lähtökohdan ja perusteen ylistää elämää.
Miten tällainen käsitteellis-psykologinen 'silmänkääntötemppu' ja paroni von Münchausenin 'itse itsensä pelastaminen' voidaan ottaa vakavasti?
Ilmaiseeko se todellista optimismia, jos väittää, että me voimme 'pelastua' omassa varassamme, ja että luottamus jumalalliseen johdatukseen on alistumista passiivisuuteen, jonka voi tulkita pikemminkin äärimmäisen pessimismin alle sortumiseksi lopullisen 'päätösvallan' antamisessa Jumalalle, jonka tahtoa kukaan ei tunne?
Nietzsche tuli lopulta hulluksi. Onko tämä 'todiste' hänen filosofiaansa vastaan vai osoitus siitä, että hän ei lopulta pelännyt mitään - kaikkein vähiten hulluutta - pikemminkin päinvastoin (tässä yhteydessä on syytä muistaa Platonin Phaidros-dialogi), ja että juuri tällainen rohkeus, sitkeys ja kyky on vakuuttavin osoitus hänen optimisminsa aitoudesta - ei suinkaan siitä, että hän olisi vain epätoivoisesti teeskennellyt luomalla sankari-ideaaleja, jotka antoivat hänelle tarkoituksen elää loppuun asti...
Tähän kysymykseen ei kukaan Nietzsche-tutkija ole ymmärtääkseni kyennyt antamaan kunnollista vastausta, joskin minun omien tutkimusteni 'kolmas vaihe' on vasta alkanut, joten palaan asiaan tulevaisuudessa, mikäli elämää riittää.
II Teologis-filosofinen luonnostelma
Jotensakin hälyttävänä pidän kuitenkin sitä, että tiedän monien kristillisten teologien lukevan Nietzscheä ikäänkuin 'salaa' eli hieman häpeillen omaa Nietzsche-ihailuaan (esim. Reijo Työrinoja; tietysti löytyy myös Nietzscheä halveksivia kuten Terho Pursiainen), mutta kukaan heistä ei ole uskaltanut lähteä tutkimaan Nietzscheä hänen omista lähtökohdistaan käsin, vaan aina on jo etukäteen tehty valmis tulkinta, jonka pohjalta hänet sitten tuomitaan psykologisena egoistina samalla, kun hänen psykologista oivalluskykyään kuitenkin kiitetään (ristiriitaista?).
Tämä ei riitä. Olennaista on vastata kysymykseen: pystyikö Nietzsche todella osoittamaan kristinuskossa piilevät psykologiset heikkoudet - sen 'huumeenomaisen' vaikutuksen ja ajatuksellisesti sekä emotionaalisesti passiiviseen horrokseen tuudittavan lohdutuksen.
Ihmiset tarvitsevat metafyysistä lohdutusta, kirjoitti Schopenhauer, joka oli perimmältään a-teisti (vaikkei tätä missään aivan suoraan sanokaan) mutta samalla hyvin vahvasti - itämaiseen tapaan - uskonnollinen mystikko.
En halua (koska siihen ei ole mitään pätevää perustetta) millään muotoa kieltää Schopenhauerin väitettä, mutta olennaista on kuitenkin Nietzschen tapaan pohtia tuon metafyysisen lohdutuksen eettis-psykologista luonnetta.
Tiedän kyllä, että kristinuskon sisälle mahtuu niin fatalistisia kuin voluntaristisiakin pelastusoppeja, jotka ovat usein keskenään avoimessa ristiriidassa, joka sitten pyhitetään dogmiksi kuten Jeesuksen kaksiluonto-oppi Khalkedonin kirkolliskokouksessa, mutta 'ostetaanko' kristillisen uskon aitous liian kovalla hinnalla (sekavuudella ja piilevällä pluralismilla), jos ja kun se viime kädessä julistetaan loogiseksi paradoksiksi ja lopulta mysteeriksi (erotuksena arvoitukseen, joka voidaan ratkaista; - mysteeri sen sijaan pysyy ikuisesti salaisuutena) ?
Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole oleellista teemani kannalta, koska tiedämme, että myös Nietzsche yhdistää yli-ihmisessä keskenään voluntarismin (vallantahto) ja fatalismin (ikuinen paluu, amor fati).
Oleellista on se, minkä aseman ihminen itse saa uskomusjärjestelmässä. Kristinuskossa ihmisen asema on periaatteessa - jos pidämme vanhurskauttamista sen soteriologisena ytimenä - alistettu.
Jumala siis paitsi hallitsee kaikkea (vanhan kirkon periaate) on myös lopulta täysin 'Toinen' (Luther, Calvin, Barth).
Mutta jos vanhan kirkon opeissa ihmisen asema oli siinä mielessä itsenäisempi suhteessa Jumalaan, että hän - osallistumalla kirkolliseen ja kristillisen yhteisön elämään - pystyi myös vaikuttamaan omaan pelastukseensa tekemällä aktiivisesti liturgista yhteistyötä (liturgia= synergia) Jumalan kanssa (tätä ei pidä sekoittaa pelagiolaisuuteen!) samalla, kun hän oli tämän tahdolle alisteinen, niin Lutherista (soteriologisesti mutta ei kirkko-opillisesti tietenkin jo Augustinuksesta) alkanut perinne korostaa ihmisen ja Jumalan absoluuttista eroa, jonka Barth sitten 1920-luvulla - varmaankin myös I maailmasodan masentamana - vie loogiseen äärimmäisyyteen asti: Jumala on täysin 'Toinen' ja uskonto tulkitaan jopa uskon vieraantumiseksi ja esteeksi.
Nämä teemat esiintyvät myös Nietzschellä, joka meni Barthiakin pitemmälle ja tulkitsi Jumalan niin etäiseksi ihmiselle, että tämä voitiin julistaa jopa kuolleeksi.
Mutta onko loppujen lopuksi lainkaan merkillistä, että kun uskonnollista mystiikkaa sakramentteineen alettiin Reformaation vaikutuksesta minimoida saksankielisillä alueilla ja Pohjoismaissa, kun ihmisen ja Jumalan välille lankesi äärimmäinen kuilu, ja kun ihmisen tahto mitätöitiin täysin (ihmisluonto oli peruuttamattomasti paha ilman Jumalan armoa), eikä tilalle kyetty tuomaan mitään vaihtoehtoista, validia päätösteoreettista mallia, koska rationaalinen päätösteoria hylättiin viimeistään sinä hetkenä, kun kanonisesta traditiosta luovuttiin; - onko siis lainkaan merkillistä, että Reformaation vaikutuksen alaisissa maissa ja kielialueilla kristillisyys alkoi paitsi pirstoutua myös maallistua sekä saada hyvin äärimmäisiä muotoja: - (1) 'tekopyhä' eli maallista menestystä pelastuksessa korostava fatalistinen 'yksilökalvinismi', ja 2) yksilöllistä pyhitystä ja uudestisyntymistä korostava voluntaris-askeettinen pietismi)?
Lopputulema tästä kehityksestä oli väistämätön: 1) kalvinismissa ihmisen Jumala-suhde maallistui, 2) pietismissä siitä tuli 'yksilömystiikkaa'.
Fakta on kuitenkin samalla se, että ihmisen ja Jumalan välinen kytkös - kun siltä vedettiin ikäänkuin matto alta a) tahdon validiuden kieltämisen myötä, b) Jumalan ja ihmisen absoluuttisen eron korostamisessa ja c) uskonnon minimoimisessa pelkäksi raamatunluvuksi ja synnin kauhuilla pelotteleviksi saarnoiksi - vääjäämättä höltyi varsinkin, kun valistuksen tieteellinen ajattelu ei tarvinnut enää jumalaa 'hypoteesikseen' (sanoi Newton, joka kuitenkin yhä oli syvästi uskonnollisen spekulaation pauloissa).
Perusväittämäni siis on, että Reformaatio ei onnistunut tehtävässään uudistaa ihmisen Jumala-suhdetta vaan lopulta miltei - jos ei nyt tuhonnut niin ainakin latisti sen!
Reformaation todelliset saavutukset ovat jossain muualla kuin kristinuskon 'sisäisessä edistymisessä'; - esim. yhteiskunnan muutosprosessin aatteellisten 'valmiuksien' edistämisessä; - ihmisten sopeuttamisessa yhteisöllisen ja kirkkokeskeisen Gemeinshaftin muuttumiseen kohti maallistuneempaa ja yksilöä korostavampaa (yksityisen ja julkisen ero alkaa korostua) Geschellscaftia.
Väitän edelleen, että Nietzsche, joka oli saksalaisen pietismin esimerkillinen kasvatti paitsi askeettisessa yksityiselämässään myös etenkin 'kvasimetafyysisen' filosofiansa osalta, vei pelkästään loogiseen päätepisteeseensä pietismin pyhitys-ja hengellisen uudelleensyntymisajatuksen.
Jumalaa ei enää tarvittu, koska ihmisestä tuli 'omavarainen' itsepyhityksessä (tämä menee vaarallisen lähelle pelagiolaisuutta, joka ainakaan äärimmillään ei enää ole kristinuskoa).
Ortodoksisessa teologiassa pyhitys, joka on sen soteriologinen ydin, tunnetaan jumalallistumisen eli theosiksen nimellä.
Tosin ortodoksinen kirkko toisin kuin pietismi sitoo pyhityksen ehdottoman tiukasti kirkon ja uskonnon piiriin, joten pyhitys ei silloin ole nimenomaan itsepyhitystä kuten radikaalipietismin pelagismissa (tätä eroa ei voi kyllin korostaa!)
Reformaatio jätti ihmisen yksin maailmakaikkeuteen. Lutherin rakkauden- ja ristinteologia oli ikäänkuin oivallinen 'vastapunnus' hänen kantaansa sidotun ratkaisuvallan suhteen, koska siinä kaikille - eritoten 'kadotetuimmille ja syntisimmille' - oli luvassa pelastus ja nimenomaan sen vuoksi, etteivät he olleet Jumalan silmissä kuin 'saastaa'.
Paavalin ehkä hieman tekopyhä periaate, että hän ei kerskaa muilla kuin heikkouksillaan, on tässäkin viety yhtä teennäiseltä tuntuvaan loogiseen ja psykologiseen päätepisteeseensä.
Mutta kuka voi panna toivonsa tällaiseen oppiin? Hänhän joutuu suorastaan 'kilpailemaan' siitä, kuka mahtaa olla kaikkein syntisin ja siten otollisin Jumalalle.
Ei ei! Minun intuitioni ei usko rakkauteen, jonka toinen osapuoli on täysin passiivisessa roolissa suhteessa rakkauden antajaan ja lähteeseen - tässä siis Jumalaan.
Niinpä hieman ihmettelen (en tosin tunne asiaa) Petri Järveläisen tänään kehuman "Ristin teologi" Tuomo Mannermaan yrityksiä sovitella luterilaisen vanhurskauttamisopin ja ortodoksisen theosiksen välillä.
Reformatorinen liike yritti saada ortodoksisesta kirkosta tukea pyrkimyksilleen jo 1500-luvun puolenvälin paikkeilla, mutta opilliset erot sekä praxiksen että dogmien suhteen osoittautuivat niin valtaviksi, että Konstantinopoli ei lopulta enää vastannut saksalaisten kirjeisiin - olkoonkin, että tilanne oli patriarkaatin kannalta sekä poliittisesti että kirkkopoliittisesti vähintäinkin hankala ja kiusallinen, koska turkkilaiset olivat noin 100 vuotta aiemmin vallanneet Konstantinopolin ilman, että lännen kirkon taholta olisi annettu kakkea mahdollista apua.
Patriarkaatti siis koki tulleensa jälleen kerran petetyksi (vrt. Konstantinopolin ryöstö 1204 neljännen ristiretken aikana) eikä luottanut latinalaisiin kolleegoihinsa puhumattakaan nyt jostain vielä vain lahkoliikkeeksi silloin luokitellusta Luther-liikkeestä.
Silti en väitä, etteikö dialogi kannattaisi aina, mutta mitä ilmeisimmin vanhurskauttamisen ja jumalallistumisen alkuperäiset lähtöhdat löytyvät kahdesta hyvin eri suuntiin vetävästä filosofisesta ja teologisesta perinteestä.
Opillisesti perustavin asia dialogin puolesta on tietysti se, että puhutaan lopultakin samasta asiasta eli pelastuksesta. Ekumeenisuudesta yhtenäisyydestä ei kuitenkaan mielestäni pidä ikäänkuin pakonomaisesti tulla itsetarkoitus, jos kerran opilliset ristiriidat ovat lähes sovittamattomia - jos ovat ;-].
###
Toivon, että aikamoisista tiivistyksistä ja 'ajatuskeskityksistä' pitkine virkkeineen ja kappaleineen huolimatta, mahdolliselle lukijalle jää edes jonkinlainen käsitys siitä, minkälaista lähestymistapaa aiheeseen olen käyttämässä ja millainen rooli Nietzschelle siinä on tarkoitus antaa.
Lisäys 15.4
Kyse on siis ihmisen asemasta ajattelu- ja uskomusjärjestelmän agenttina - sekä toimijana että 'säätäjänä'.
Tähän pohdiskeluun pyrin nivomaan tarkastelun schopenhauerilaisen pessimismin ja ja nietzscheläisen optimismin luonteesta ja problematiikasta, koska niiden molempien focuksena on ihmisen mahdollisuus tai mahdottomuus kokea - 1) schopenhauerilaisen periaatteen: tahdon näennäisen kiellon kautta ja 2) Nietzschen maksiimin: elämisen jatkuvan kärsimyksen pohjalta kumpuavaan 'taistelevaan' optimismiin perustuva - olemassaolon mielekkyys .
Schopenhauerilla tuo mielekkyys löytyy vasta tahdon sammuessa lopullisesti (mihin siis paradoksaalisesti tarvitaan ääretömästi tahtoa!), Nietzsche sen sijaan korostaa affirmaatiota, elämän ehdotonta myöntämistä ja vieläpä juuri sen kaikkein suurimman kärsimyksen keskellä.
Tavallaan Nietzsche on kuin uusi Job, joka ei menetä uskoaan ja luottamustaan Jumalaan (Nietzschen tapauksessa elämään), vaikka sekä hänen viisaat ja oppineet ystävänsä (Saatanan 'edusmiehet') häntä siihen perusteluillaan ja argumenteillaan taivuttelevat.
***
Mutta tämä tästä tällä erää. Eiköhän yllä olevasta löydy pohdiskeltavaa aiheesta kiinnostuneille. Ainakin toivon niin.
(Lisäys ja korjauksia 15.4)
***
I Valepukuista vai todellista optimismia?
Vastaan sinulle hieman surumielisesti siteeraten muististani erästä hienoimpia Nietzsche-kommentteja ever eräästä psykologisesti oivaltavimmista Nietzsche-esittelyistä ever.
Kyseessä on kulttuurihistorioitsija Will Durant ja hänen 1950-luvun puolivälissä suomennettu - omintakeisesti valikoitu mutta edelleen melko pätevä filosofian historia "Suuria ajattelijoita".
Durant lainaa Nietzscheltä kohtaa, jossa tämä sanoo filosofiassaan pyrkivänsä mahdollistamaan yhteiskunnalle sellaisen tasapainon ja rauhan, jossa kaikki kulttuuri pystyy kukoistamaan.
Muun muassa Nietzschen 'vallantahdon' periaatteita vasten tämä kuulostaa melko ristiriitaiselta, joskin kyseessä on euforisen vuoden 1888 aikana tehty muistiinpano.
Toisaalta Nietzschen ajattelua on perustellusti syytä pitää yrityksenä pikemminkin rakentavaan kuin pelkästään tuhoavaan kritiikkiin.
Hän itse osasi kyllä psykologisesti ja filosofisesti 'balanseerata' perustavia 'ylilyöntejään' ajatuksilla, jotka asettuivat ikäänkuin vaaán toiselle puolelle - perustavimapana esimerkkinä vallantahto-ikuinen paluu.
Tämä on eräänlaista dialektiikkaa mutta ei hegeliläisessä teesi-antiteesi mielessä vaan ikäänkuin 'kokonaisuuden sisäistä dialogia'.
Durant 'vastaa' Nietzschelle näin: "Mutta miten voi ihminen antaa sellaista, mitä hänellä ei ole?"
Tämä lienee ehkä kaikkein suurin dilemma Nietzschen suhteen: miten löytää se optimismi, jota hän mm. Zarathustrassaan niin voimallisesti ylistää, kun tietää, että Nietzschen oma elämä oli jatkuvien päänsärky- ym. kohtausten täyttämää, ja täysipainoinen kirjoittaminen mahdollistui vain näiden kohtausten välissä.
Tosin Nietzsche teki ensin hatarat luonnostelmat muistivihkoihinsa kävellessään ja vaellellesaan kesäaikaan päivittäin joskus jopa 10 tuntia Sils-Marian vuoristomaisemissa Sveitsin alpeilla (myös joissain pohjois-Italian pikkukaupungeissa) - aamuhämärästä iltahämärään.
Kuitenkin sään vaihtelut ja 'kohtauksien' mahdollinen uhka, joka usein korreloi sään muutoksiin, säätelivät näiden pitkien kävelylenkkien määrää.
Migreenistä kärsivät reagoivat usein ilmanpaineen vaihteluihin, joskin Nietzsche oli aivan käsittämättömän yliherkkä paitsi ihmisten mielialojen myös sään vaihtelun suhteen.
Muistivihkosta hän sitten siirsi ajatuksensa vahvasti täydentäen ja korjaillen paperille, jonka jälkeen oikovedokset teki usein säveltäjä Peter Gast (oikealta nimeltään Heinrich Köselitz - hänen oppilaansa ja ehkä ainoa 'opetuslapsensa' Baselista - samalla myös ainoa henkilö, joka pystyi saamaan selvää hänen jälkeenjääneitten muistiinpanojensa käsialasta), joskus myös sisar, tietyissä tapauksissa Baselin kolleega kirkkohistorian prof. Frans Overbeck, mutta myös hän itse, minkä nyt likinäköisyydeltään pystyi.
Tosin 1870-luvun lopulla ja 1880-luvun alussa Nietzsche myös saneli tekstejään juuri Gastille, sen aikaiselle ystävälleen fil. tri Paul Reelle ja sisarelleen.
Muistettakoon, että Nietzschen vanhempi kolleega Baselista, kuuluisa kulttuurihistorioitsija Jacob Burckhard, oli Nietzschen ystävä (tosin etäisesti), ja sai jopa vaikutteita tältä kreikkalaisen agon-käsitteen tulkinassa.
Burckhard suhtautui Nietzscheen melko suopeasti, joskin etääntyi hieman, kun Nietzsche alkoi kirjoittaa yli-ihmisestä ja vallantahdosta.
Sinänsä ehkä tekopyhää, koska Burckhard, jonka käsitys historiasta oli schopenhauerilaisen pessimistinen ja kaoottinen, korosti Italian renessanssin historiassaan ihmisten silmitöntä egoismia ja pätemisen tarvetta.
*
Mutta mistä siis saada sieluunsa se dionyysinen optimismi, joka ei synny oletetun jumalan pelastuslupauksesta vaan itse elämisen tuskasta ja riemusta?
Me kaikki emme ole syntyneet optimisteiksi luonnostaan, me kaikki emme elä suhteellisen hyväkuntoisina ja terveinä läpi elämämme emmekä koe läheisten kuolemaa vasta kypsässä aikuisiässä vaan saatamme olla joko synnynäisesti varsin synkkämielisiä kuten Schopenhauer, kärsiä läpi elämämme erilaisista sairauksista tai odottamattomista onnettomuuksista kuten tapaturmista tai vahempiemme ja sisariemme varhaisesta kuolemasta.
Silti tämä elämä on meille kaikille annettu samanlaisena mahdollisuutena - täysin riippumatta siitä, mitä meille sen aikana tapahtuu.
Kun ajattelen Nietzschen optimismia tätä taustaa vasten, en välttämättä halua nimittää häntä valepukuiseksi pessimistiksi.
Hän itse nimitti 'ainoan opettajansa' arkkipessimisti Schopenhauerin valepukuiseksi optimistiksi ja osoitti sen oivallisesti analysoimalla Moraalin alkuperästä-pamlettinsa III:ssa esseessä "Askeettisista ihanteista" Schopenhauerin filosofian perusajatusta siitä, että ihminen tahtoo mieluummin ei-mitään kuin on tahtomatta.
Tällä tavoin itse tärkein eli tahto (jonka vaikutuksen Schopenhauer halusi minimoida, koska se on syynä kaikkiin onnettomuuksiimme ja itsekkyyteemme) tulee pelastetuksi - joskaan Schopenhauer itse ei huomannut tätä koko teoriansa ytimeessä piilevää halkeamaa...
Mutta onko Nietzsche itse sitten valepukuinen pessimisti eli mies, joka tekee sekä omasta että elämään väistämättömästi muutenkin liittyvästä kärsimyksestä ikäänkuin masokistisen lähtökohdan ja perusteen ylistää elämää.
Miten tällainen käsitteellis-psykologinen 'silmänkääntötemppu' ja paroni von Münchausenin 'itse itsensä pelastaminen' voidaan ottaa vakavasti?
Ilmaiseeko se todellista optimismia, jos väittää, että me voimme 'pelastua' omassa varassamme, ja että luottamus jumalalliseen johdatukseen on alistumista passiivisuuteen, jonka voi tulkita pikemminkin äärimmäisen pessimismin alle sortumiseksi lopullisen 'päätösvallan' antamisessa Jumalalle, jonka tahtoa kukaan ei tunne?
Nietzsche tuli lopulta hulluksi. Onko tämä 'todiste' hänen filosofiaansa vastaan vai osoitus siitä, että hän ei lopulta pelännyt mitään - kaikkein vähiten hulluutta - pikemminkin päinvastoin (tässä yhteydessä on syytä muistaa Platonin Phaidros-dialogi), ja että juuri tällainen rohkeus, sitkeys ja kyky on vakuuttavin osoitus hänen optimisminsa aitoudesta - ei suinkaan siitä, että hän olisi vain epätoivoisesti teeskennellyt luomalla sankari-ideaaleja, jotka antoivat hänelle tarkoituksen elää loppuun asti...
Tähän kysymykseen ei kukaan Nietzsche-tutkija ole ymmärtääkseni kyennyt antamaan kunnollista vastausta, joskin minun omien tutkimusteni 'kolmas vaihe' on vasta alkanut, joten palaan asiaan tulevaisuudessa, mikäli elämää riittää.
II Teologis-filosofinen luonnostelma
Jotensakin hälyttävänä pidän kuitenkin sitä, että tiedän monien kristillisten teologien lukevan Nietzscheä ikäänkuin 'salaa' eli hieman häpeillen omaa Nietzsche-ihailuaan (esim. Reijo Työrinoja; tietysti löytyy myös Nietzscheä halveksivia kuten Terho Pursiainen), mutta kukaan heistä ei ole uskaltanut lähteä tutkimaan Nietzscheä hänen omista lähtökohdistaan käsin, vaan aina on jo etukäteen tehty valmis tulkinta, jonka pohjalta hänet sitten tuomitaan psykologisena egoistina samalla, kun hänen psykologista oivalluskykyään kuitenkin kiitetään (ristiriitaista?).
Tämä ei riitä. Olennaista on vastata kysymykseen: pystyikö Nietzsche todella osoittamaan kristinuskossa piilevät psykologiset heikkoudet - sen 'huumeenomaisen' vaikutuksen ja ajatuksellisesti sekä emotionaalisesti passiiviseen horrokseen tuudittavan lohdutuksen.
Ihmiset tarvitsevat metafyysistä lohdutusta, kirjoitti Schopenhauer, joka oli perimmältään a-teisti (vaikkei tätä missään aivan suoraan sanokaan) mutta samalla hyvin vahvasti - itämaiseen tapaan - uskonnollinen mystikko.
En halua (koska siihen ei ole mitään pätevää perustetta) millään muotoa kieltää Schopenhauerin väitettä, mutta olennaista on kuitenkin Nietzschen tapaan pohtia tuon metafyysisen lohdutuksen eettis-psykologista luonnetta.
Tiedän kyllä, että kristinuskon sisälle mahtuu niin fatalistisia kuin voluntaristisiakin pelastusoppeja, jotka ovat usein keskenään avoimessa ristiriidassa, joka sitten pyhitetään dogmiksi kuten Jeesuksen kaksiluonto-oppi Khalkedonin kirkolliskokouksessa, mutta 'ostetaanko' kristillisen uskon aitous liian kovalla hinnalla (sekavuudella ja piilevällä pluralismilla), jos ja kun se viime kädessä julistetaan loogiseksi paradoksiksi ja lopulta mysteeriksi (erotuksena arvoitukseen, joka voidaan ratkaista; - mysteeri sen sijaan pysyy ikuisesti salaisuutena) ?
Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole oleellista teemani kannalta, koska tiedämme, että myös Nietzsche yhdistää yli-ihmisessä keskenään voluntarismin (vallantahto) ja fatalismin (ikuinen paluu, amor fati).
Oleellista on se, minkä aseman ihminen itse saa uskomusjärjestelmässä. Kristinuskossa ihmisen asema on periaatteessa - jos pidämme vanhurskauttamista sen soteriologisena ytimenä - alistettu.
Jumala siis paitsi hallitsee kaikkea (vanhan kirkon periaate) on myös lopulta täysin 'Toinen' (Luther, Calvin, Barth).
Mutta jos vanhan kirkon opeissa ihmisen asema oli siinä mielessä itsenäisempi suhteessa Jumalaan, että hän - osallistumalla kirkolliseen ja kristillisen yhteisön elämään - pystyi myös vaikuttamaan omaan pelastukseensa tekemällä aktiivisesti liturgista yhteistyötä (liturgia= synergia) Jumalan kanssa (tätä ei pidä sekoittaa pelagiolaisuuteen!) samalla, kun hän oli tämän tahdolle alisteinen, niin Lutherista (soteriologisesti mutta ei kirkko-opillisesti tietenkin jo Augustinuksesta) alkanut perinne korostaa ihmisen ja Jumalan absoluuttista eroa, jonka Barth sitten 1920-luvulla - varmaankin myös I maailmasodan masentamana - vie loogiseen äärimmäisyyteen asti: Jumala on täysin 'Toinen' ja uskonto tulkitaan jopa uskon vieraantumiseksi ja esteeksi.
Nämä teemat esiintyvät myös Nietzschellä, joka meni Barthiakin pitemmälle ja tulkitsi Jumalan niin etäiseksi ihmiselle, että tämä voitiin julistaa jopa kuolleeksi.
Mutta onko loppujen lopuksi lainkaan merkillistä, että kun uskonnollista mystiikkaa sakramentteineen alettiin Reformaation vaikutuksesta minimoida saksankielisillä alueilla ja Pohjoismaissa, kun ihmisen ja Jumalan välille lankesi äärimmäinen kuilu, ja kun ihmisen tahto mitätöitiin täysin (ihmisluonto oli peruuttamattomasti paha ilman Jumalan armoa), eikä tilalle kyetty tuomaan mitään vaihtoehtoista, validia päätösteoreettista mallia, koska rationaalinen päätösteoria hylättiin viimeistään sinä hetkenä, kun kanonisesta traditiosta luovuttiin; - onko siis lainkaan merkillistä, että Reformaation vaikutuksen alaisissa maissa ja kielialueilla kristillisyys alkoi paitsi pirstoutua myös maallistua sekä saada hyvin äärimmäisiä muotoja: - (1) 'tekopyhä' eli maallista menestystä pelastuksessa korostava fatalistinen 'yksilökalvinismi', ja 2) yksilöllistä pyhitystä ja uudestisyntymistä korostava voluntaris-askeettinen pietismi)?
Lopputulema tästä kehityksestä oli väistämätön: 1) kalvinismissa ihmisen Jumala-suhde maallistui, 2) pietismissä siitä tuli 'yksilömystiikkaa'.
Fakta on kuitenkin samalla se, että ihmisen ja Jumalan välinen kytkös - kun siltä vedettiin ikäänkuin matto alta a) tahdon validiuden kieltämisen myötä, b) Jumalan ja ihmisen absoluuttisen eron korostamisessa ja c) uskonnon minimoimisessa pelkäksi raamatunluvuksi ja synnin kauhuilla pelotteleviksi saarnoiksi - vääjäämättä höltyi varsinkin, kun valistuksen tieteellinen ajattelu ei tarvinnut enää jumalaa 'hypoteesikseen' (sanoi Newton, joka kuitenkin yhä oli syvästi uskonnollisen spekulaation pauloissa).
Perusväittämäni siis on, että Reformaatio ei onnistunut tehtävässään uudistaa ihmisen Jumala-suhdetta vaan lopulta miltei - jos ei nyt tuhonnut niin ainakin latisti sen!
Reformaation todelliset saavutukset ovat jossain muualla kuin kristinuskon 'sisäisessä edistymisessä'; - esim. yhteiskunnan muutosprosessin aatteellisten 'valmiuksien' edistämisessä; - ihmisten sopeuttamisessa yhteisöllisen ja kirkkokeskeisen Gemeinshaftin muuttumiseen kohti maallistuneempaa ja yksilöä korostavampaa (yksityisen ja julkisen ero alkaa korostua) Geschellscaftia.
Väitän edelleen, että Nietzsche, joka oli saksalaisen pietismin esimerkillinen kasvatti paitsi askeettisessa yksityiselämässään myös etenkin 'kvasimetafyysisen' filosofiansa osalta, vei pelkästään loogiseen päätepisteeseensä pietismin pyhitys-ja hengellisen uudelleensyntymisajatuksen.
Jumalaa ei enää tarvittu, koska ihmisestä tuli 'omavarainen' itsepyhityksessä (tämä menee vaarallisen lähelle pelagiolaisuutta, joka ainakaan äärimmillään ei enää ole kristinuskoa).
Ortodoksisessa teologiassa pyhitys, joka on sen soteriologinen ydin, tunnetaan jumalallistumisen eli theosiksen nimellä.
Tosin ortodoksinen kirkko toisin kuin pietismi sitoo pyhityksen ehdottoman tiukasti kirkon ja uskonnon piiriin, joten pyhitys ei silloin ole nimenomaan itsepyhitystä kuten radikaalipietismin pelagismissa (tätä eroa ei voi kyllin korostaa!)
Reformaatio jätti ihmisen yksin maailmakaikkeuteen. Lutherin rakkauden- ja ristinteologia oli ikäänkuin oivallinen 'vastapunnus' hänen kantaansa sidotun ratkaisuvallan suhteen, koska siinä kaikille - eritoten 'kadotetuimmille ja syntisimmille' - oli luvassa pelastus ja nimenomaan sen vuoksi, etteivät he olleet Jumalan silmissä kuin 'saastaa'.
Paavalin ehkä hieman tekopyhä periaate, että hän ei kerskaa muilla kuin heikkouksillaan, on tässäkin viety yhtä teennäiseltä tuntuvaan loogiseen ja psykologiseen päätepisteeseensä.
Mutta kuka voi panna toivonsa tällaiseen oppiin? Hänhän joutuu suorastaan 'kilpailemaan' siitä, kuka mahtaa olla kaikkein syntisin ja siten otollisin Jumalalle.
Ei ei! Minun intuitioni ei usko rakkauteen, jonka toinen osapuoli on täysin passiivisessa roolissa suhteessa rakkauden antajaan ja lähteeseen - tässä siis Jumalaan.
Niinpä hieman ihmettelen (en tosin tunne asiaa) Petri Järveläisen tänään kehuman "Ristin teologi" Tuomo Mannermaan yrityksiä sovitella luterilaisen vanhurskauttamisopin ja ortodoksisen theosiksen välillä.
Reformatorinen liike yritti saada ortodoksisesta kirkosta tukea pyrkimyksilleen jo 1500-luvun puolenvälin paikkeilla, mutta opilliset erot sekä praxiksen että dogmien suhteen osoittautuivat niin valtaviksi, että Konstantinopoli ei lopulta enää vastannut saksalaisten kirjeisiin - olkoonkin, että tilanne oli patriarkaatin kannalta sekä poliittisesti että kirkkopoliittisesti vähintäinkin hankala ja kiusallinen, koska turkkilaiset olivat noin 100 vuotta aiemmin vallanneet Konstantinopolin ilman, että lännen kirkon taholta olisi annettu kakkea mahdollista apua.
Patriarkaatti siis koki tulleensa jälleen kerran petetyksi (vrt. Konstantinopolin ryöstö 1204 neljännen ristiretken aikana) eikä luottanut latinalaisiin kolleegoihinsa puhumattakaan nyt jostain vielä vain lahkoliikkeeksi silloin luokitellusta Luther-liikkeestä.
Silti en väitä, etteikö dialogi kannattaisi aina, mutta mitä ilmeisimmin vanhurskauttamisen ja jumalallistumisen alkuperäiset lähtöhdat löytyvät kahdesta hyvin eri suuntiin vetävästä filosofisesta ja teologisesta perinteestä.
Opillisesti perustavin asia dialogin puolesta on tietysti se, että puhutaan lopultakin samasta asiasta eli pelastuksesta. Ekumeenisuudesta yhtenäisyydestä ei kuitenkaan mielestäni pidä ikäänkuin pakonomaisesti tulla itsetarkoitus, jos kerran opilliset ristiriidat ovat lähes sovittamattomia - jos ovat ;-].
###
Toivon, että aikamoisista tiivistyksistä ja 'ajatuskeskityksistä' pitkine virkkeineen ja kappaleineen huolimatta, mahdolliselle lukijalle jää edes jonkinlainen käsitys siitä, minkälaista lähestymistapaa aiheeseen olen käyttämässä ja millainen rooli Nietzschelle siinä on tarkoitus antaa.
Lisäys 15.4
Kyse on siis ihmisen asemasta ajattelu- ja uskomusjärjestelmän agenttina - sekä toimijana että 'säätäjänä'.
Tähän pohdiskeluun pyrin nivomaan tarkastelun schopenhauerilaisen pessimismin ja ja nietzscheläisen optimismin luonteesta ja problematiikasta, koska niiden molempien focuksena on ihmisen mahdollisuus tai mahdottomuus kokea - 1) schopenhauerilaisen periaatteen: tahdon näennäisen kiellon kautta ja 2) Nietzschen maksiimin: elämisen jatkuvan kärsimyksen pohjalta kumpuavaan 'taistelevaan' optimismiin perustuva - olemassaolon mielekkyys .
Schopenhauerilla tuo mielekkyys löytyy vasta tahdon sammuessa lopullisesti (mihin siis paradoksaalisesti tarvitaan ääretömästi tahtoa!), Nietzsche sen sijaan korostaa affirmaatiota, elämän ehdotonta myöntämistä ja vieläpä juuri sen kaikkein suurimman kärsimyksen keskellä.
Tavallaan Nietzsche on kuin uusi Job, joka ei menetä uskoaan ja luottamustaan Jumalaan (Nietzschen tapauksessa elämään), vaikka sekä hänen viisaat ja oppineet ystävänsä (Saatanan 'edusmiehet') häntä siihen perusteluillaan ja argumenteillaan taivuttelevat.
***
Mutta tämä tästä tällä erää. Eiköhän yllä olevasta löydy pohdiskeltavaa aiheesta kiinnostuneille. Ainakin toivon niin.
April 13, 2007
Sartre, Nietzsche ja Esa Saarinen
Kommentti Jussin kommenttiin päreessäni "Tieteen formulakuskit".
*
Sartre oli nisti, mutta produktiivinen nisti.
Saarisen Sartre-kirja "Pelon, inhon ja valinnan filosofia" (-83) on toiminut minulle eräänä Sartren ajattelun perusesittelynä.
En mene arvioimaan sitä sen kummemmin, mutta tiedän kyllä, ettei se akateemisesti ole mikään kovin korkealle arvostettu esitys.
Annie Cohen-Solalin Sartre-elämäkerta keskittyi sen sijaan enemmän juuri yksityiselämään ja juoruihin kuin Sartren ajatteluun (sieltä löytyvät myös kuvaukset huumeiden ja alkoholin liikakäytöstä.)
Saarinen on enemmän 'aikalais-ajattelija' kuin pelkkä akateeminen 'työläinen'.
Toisaalta hyvä niin, joskaan en erityisemmin ole pitänyt hänen 'tykkitulestaan' ja naiveista tunnekuohahteluistaan, koska niiden kriittisyyden aste hipoo banaalisuutta.
"Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle" on innostavasti ja ammattitaidolla kirjoitettu, samoin etenkin "Nykyajan filosofian" 'Fenomenologia ja eksistentialismi' osio.
Valitettavasti vain logiikasta väitöskirjansa kirjoittaneelle Saariselle hänen arvostamansa Nietzschen filosofian tulkinta jää lähinnä murrosikäisen intomielisyyden tasolle.
Saarinen ei ymmärrä Nietzschen persoonallisuutta eikä sitä, mistä tämän filosofia kumpuaa.
Hän ei myöskään tee syvällisiä tulkintoja Nietzschen peruskäsitteistä: 1) 'perspektivismi ja 2) nihilismi' (eli Nietzschen 'tieteellinen metodi', joka johtaa lopulta hänen ontologiseen pessimismiinsä eli arvotyhjiöön, jossa 'Jumala on kuollut'), sekä samoin toisiinsa kytkeytyvästä nihilismin 'vastavoimakäsitteistöstä': '1) vallantahdon, 2) ikuisen paluun, 2a) amor fatin ja 3) yli-ihmisen' toisiinsa kytkeytyvästä 'kolminaisuudesta' nihilismin ylittämään pyrkivänä projektina (eli Nietzschen ontologinen optimismi, jonka hyve-eettisen ja arvofilosofisen kehittelyn hänen henkinen romahduksensa jätti kesken).
Nietzsche oli vakavissaan, ja vaikka vuoden 1888-teksteistä on jo havaittavissa paitsi henkisen vakauden lievää horjuntaa tyylin ja itsekritiikin suhteen, Nietzschen on täytynyt myös kokea tuo tehtävä sen hetkisessä henkisessä tilassaan ja tilanteessaan ilmeisen ylivoimaiseksi - olkoonkin, että hän saattoi ihan aidosti pelätä, että se muodostuisi jo pelkästään moraalifilosofisesti ja uskonnollisesti täysin ylivoimaiseksi.
Selkokielellä: Nietzsche ei kyennyt luomaan uutta uskontoa vallantahdon, ikuisen paluun ja yli-ihmisteeman kolminaisuudesta. Siihen hän joka tapauksessa sisimmässään halusi pyrkiä.
Muun muassa yksityisessä keskustelussaan Lou Salomen kanssa 1882 hän tunnusti nimenomaan tähän 'kutsumuksen' syvimmäksi motiivikseen.
(Pitäisköhän mun todella viimeinkin jossain vaiheessa ryhtyä kirjoittamaan pitkä esseepohdiskelu aiheesta (ideoita kyllä löytyy), varsinkin kun mulla alkaa kohtapuoliin olemaan Nietzschestä kymmenien kirjojen tutkimusmateriaali?)
Täytyy tässä yhteydessä jälleen muistaa, että Sartre, jonka lähtökohdat moraalifilosofisesti olivat myös paljolti Nietzschessä, ei koskaan julkaissut liki 600-sivuista luonnostelmaansa eksistentiaalisesta moraalista.
Situaatioetiikaksi luonnehdittava - ikäänkuin perspektivistis-solipsistinen moraali kun päätyy helposti vulgaariin egoismiin ja kommunikaation (ei logiikan) kannalta täysin ristiriitaiseen relativismiin.
*
Saarisesta löytyy siis sekä hyvää että opportunistisella tavalla banaalia asennetta maailmaan, ihmisiin ja filosofiaan. (Leevi Lehdon banaalisuus puree mutta Saarisen ei).
Jos joku 'tunnepuhkuilee', niin Saarinen. En kyllä tunnista hänessä kovinkaan suurta sukulaisuutta omiin 'tunnepuhkuihini'.
Saarisen kannattama Feyerabendin metodinen pluralismi sekä fenomenologisen eksistentialismin (erotuksena Heideggeriin ja hermeneutiikkaan) ihmis- ja maailmakäsitys on kyllä koherentti yhdistelmä.
Saarinen on kuitenkin business-mies ja kuuluu nimenomaan sarjaan 'party people'. Minulle se merkitsee samaa kuin olla niin sanottu 'pintaliitäjä'...
Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan julkaisema hillitön "Sianhoito-opas" (1987) teki sarkastis-poleemisen ruumiinavauksen suomalaiselle filosofialle, ja he taisivat määritellä minunkin puolestani kantansa Saariseen.
Parempi sentään murrosikäinen kouhottaja kuin akateemisen, analyyttisen filosofian argumentteja pakkoneuroottisesti toistava 'puupökkelö'.
(Käytän siteerauksessa omia sanojani, mutta itse ajatus on sama kuin alkuperäisessä tekstissä).
*
Sartre oli nisti, mutta produktiivinen nisti.
Saarisen Sartre-kirja "Pelon, inhon ja valinnan filosofia" (-83) on toiminut minulle eräänä Sartren ajattelun perusesittelynä.
En mene arvioimaan sitä sen kummemmin, mutta tiedän kyllä, ettei se akateemisesti ole mikään kovin korkealle arvostettu esitys.
Annie Cohen-Solalin Sartre-elämäkerta keskittyi sen sijaan enemmän juuri yksityiselämään ja juoruihin kuin Sartren ajatteluun (sieltä löytyvät myös kuvaukset huumeiden ja alkoholin liikakäytöstä.)
Saarinen on enemmän 'aikalais-ajattelija' kuin pelkkä akateeminen 'työläinen'.
Toisaalta hyvä niin, joskaan en erityisemmin ole pitänyt hänen 'tykkitulestaan' ja naiveista tunnekuohahteluistaan, koska niiden kriittisyyden aste hipoo banaalisuutta.
"Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle" on innostavasti ja ammattitaidolla kirjoitettu, samoin etenkin "Nykyajan filosofian" 'Fenomenologia ja eksistentialismi' osio.
Valitettavasti vain logiikasta väitöskirjansa kirjoittaneelle Saariselle hänen arvostamansa Nietzschen filosofian tulkinta jää lähinnä murrosikäisen intomielisyyden tasolle.
Saarinen ei ymmärrä Nietzschen persoonallisuutta eikä sitä, mistä tämän filosofia kumpuaa.
Hän ei myöskään tee syvällisiä tulkintoja Nietzschen peruskäsitteistä: 1) 'perspektivismi ja 2) nihilismi' (eli Nietzschen 'tieteellinen metodi', joka johtaa lopulta hänen ontologiseen pessimismiinsä eli arvotyhjiöön, jossa 'Jumala on kuollut'), sekä samoin toisiinsa kytkeytyvästä nihilismin 'vastavoimakäsitteistöstä': '1) vallantahdon, 2) ikuisen paluun, 2a) amor fatin ja 3) yli-ihmisen' toisiinsa kytkeytyvästä 'kolminaisuudesta' nihilismin ylittämään pyrkivänä projektina (eli Nietzschen ontologinen optimismi, jonka hyve-eettisen ja arvofilosofisen kehittelyn hänen henkinen romahduksensa jätti kesken).
Nietzsche oli vakavissaan, ja vaikka vuoden 1888-teksteistä on jo havaittavissa paitsi henkisen vakauden lievää horjuntaa tyylin ja itsekritiikin suhteen, Nietzschen on täytynyt myös kokea tuo tehtävä sen hetkisessä henkisessä tilassaan ja tilanteessaan ilmeisen ylivoimaiseksi - olkoonkin, että hän saattoi ihan aidosti pelätä, että se muodostuisi jo pelkästään moraalifilosofisesti ja uskonnollisesti täysin ylivoimaiseksi.
Selkokielellä: Nietzsche ei kyennyt luomaan uutta uskontoa vallantahdon, ikuisen paluun ja yli-ihmisteeman kolminaisuudesta. Siihen hän joka tapauksessa sisimmässään halusi pyrkiä.
Muun muassa yksityisessä keskustelussaan Lou Salomen kanssa 1882 hän tunnusti nimenomaan tähän 'kutsumuksen' syvimmäksi motiivikseen.
(Pitäisköhän mun todella viimeinkin jossain vaiheessa ryhtyä kirjoittamaan pitkä esseepohdiskelu aiheesta (ideoita kyllä löytyy), varsinkin kun mulla alkaa kohtapuoliin olemaan Nietzschestä kymmenien kirjojen tutkimusmateriaali?)
Täytyy tässä yhteydessä jälleen muistaa, että Sartre, jonka lähtökohdat moraalifilosofisesti olivat myös paljolti Nietzschessä, ei koskaan julkaissut liki 600-sivuista luonnostelmaansa eksistentiaalisesta moraalista.
Situaatioetiikaksi luonnehdittava - ikäänkuin perspektivistis-solipsistinen moraali kun päätyy helposti vulgaariin egoismiin ja kommunikaation (ei logiikan) kannalta täysin ristiriitaiseen relativismiin.
*
Saarisesta löytyy siis sekä hyvää että opportunistisella tavalla banaalia asennetta maailmaan, ihmisiin ja filosofiaan. (Leevi Lehdon banaalisuus puree mutta Saarisen ei).
Jos joku 'tunnepuhkuilee', niin Saarinen. En kyllä tunnista hänessä kovinkaan suurta sukulaisuutta omiin 'tunnepuhkuihini'.
Saarisen kannattama Feyerabendin metodinen pluralismi sekä fenomenologisen eksistentialismin (erotuksena Heideggeriin ja hermeneutiikkaan) ihmis- ja maailmakäsitys on kyllä koherentti yhdistelmä.
Saarinen on kuitenkin business-mies ja kuuluu nimenomaan sarjaan 'party people'. Minulle se merkitsee samaa kuin olla niin sanottu 'pintaliitäjä'...
Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan julkaisema hillitön "Sianhoito-opas" (1987) teki sarkastis-poleemisen ruumiinavauksen suomalaiselle filosofialle, ja he taisivat määritellä minunkin puolestani kantansa Saariseen.
Parempi sentään murrosikäinen kouhottaja kuin akateemisen, analyyttisen filosofian argumentteja pakkoneuroottisesti toistava 'puupökkelö'.
(Käytän siteerauksessa omia sanojani, mutta itse ajatus on sama kuin alkuperäisessä tekstissä).
Paul Rodgers - Bad Company: Wishing Well
Tässä eräs (hard-)rockin historian kaikkein komeimpia ellei komein rock-balladi 2000-luvun versiona. Kappale on alunperin - All Right Now`n ohella - Free-yhtyeen tunnetuin biisi. Tässä kokoonpanossa soittavat kitaraa kuten upoadaajakin esittelee Slash (Guns and Roses) ja Neil Schon (mm. Santana band).
Rumpalina on sekä Freen että Bad Companyn veteraani Simon Kirke.
Kuten helposti voidaan huomata ja 'etenkin' kuulla, Paul Rodgers kuuluu ehdottomasti rockin parhaimpiin laulajiin yhä edelleen.
*
Paul Rodgers - Free - Wishing Well
04:52
Paul Rodgers and Simon Kirke together as Bad Company with Slash & Neal Schon performing Wishing Well. This is an old Free tune on the Heartbreaker album.
(Laadultaan erittäin hyvä video)
Rumpalina on sekä Freen että Bad Companyn veteraani Simon Kirke.
Kuten helposti voidaan huomata ja 'etenkin' kuulla, Paul Rodgers kuuluu ehdottomasti rockin parhaimpiin laulajiin yhä edelleen.
*
Paul Rodgers - Free - Wishing Well
04:52
Paul Rodgers and Simon Kirke together as Bad Company with Slash & Neal Schon performing Wishing Well. This is an old Free tune on the Heartbreaker album.
(Laadultaan erittäin hyvä video)
Free - All Right Now
Tässä eräs suurimpia suosikkibiisejäni 1970-luvun alusta. Freen laulusolisti Paul Rodgers perusti yhtyeen hajottua 1974 myös melko suosituksi nousseen Bad Companyn. 2000-luvulla hän on laulanut Queenin solistina eli astui Freddie Mercury-vainaan varsin vaativiin 'saappaisiin'.
Ja arvatkaapa keneltä AC/DC:n soolokitaristi Agnus Young on saanut mallia kitaransoittoonsa - etenkin vibraattoihinsa - kyllä: Freen Paul Kossoffilta, joka muuten tuossa vuoden 1969 harvinaisessa clipissä oli vasta 16 vuotias!
*
Free "All Right Now"
04:51
Free's "All Right Now" from 1970.
(Musiikillisesti ja äänen laadun suhteen ehkä paras versio näistä kolmesta.
13.4 iltapäivällä - Sorry - kuuntelin nyt ilman korvakuulokkeita ja basso käy suorastaan korviin. Ei erotu kunnolla. Äänitetty liikaa' pintaan' - ikäänkuin kyseessä olisi kitara. Kitarasoundi sen sijaan kuulostaa kerrassaan erinomaiselta.)
Free - All Right Now (Live Isle of Wight)
04:56
Free - All Right Now RARE
04:02
This is a very rare clip released Circa 1969 of Free performing All Right Now (live). Released in Australia in B&W. My favourite clip by this band and highlights Paul Kossoff's signature vibrato. Best lead ever done by Kossoff!
*
Jokainen aloitteleva ja vähän edistynytkin sähkökitaristi katsoo myös tämän version.
Free: "All Right Now"
04:30
Now, here comes another one of my all time favourites. Free's "All Right Now", is - imho - one of Rock's best tunes of all times.It's another one of those ones that seems easy. Hahaha.This is only the first one of a few versions I will be Now, here comes another one of my all time favourites. Free's "All Right Now", is - imho - one of Rock's best tunes of all times.
It's another one of those ones that seems easy. Hahaha.This is only the first one of a few versions I will be releasing. I'm playing it with my '68 SG, since my Les Paul hasn't made it home yet.
Also, on this experimental version, I sort of mixed some parts that Guitarist Paul Kossoff (another hero of mine) played on the original recording, on the radio edit from back then and live. Just to experiment. So, mind you, no, this one is not "recording" accurate.
*
Free – Wikipedia
Ja arvatkaapa keneltä AC/DC:n soolokitaristi Agnus Young on saanut mallia kitaransoittoonsa - etenkin vibraattoihinsa - kyllä: Freen Paul Kossoffilta, joka muuten tuossa vuoden 1969 harvinaisessa clipissä oli vasta 16 vuotias!
*
Free "All Right Now"
04:51
Free's "All Right Now" from 1970.
(Musiikillisesti ja äänen laadun suhteen ehkä paras versio näistä kolmesta.
13.4 iltapäivällä - Sorry - kuuntelin nyt ilman korvakuulokkeita ja basso käy suorastaan korviin. Ei erotu kunnolla. Äänitetty liikaa' pintaan' - ikäänkuin kyseessä olisi kitara. Kitarasoundi sen sijaan kuulostaa kerrassaan erinomaiselta.)
Free - All Right Now (Live Isle of Wight)
04:56
Free - All Right Now RARE
04:02
This is a very rare clip released Circa 1969 of Free performing All Right Now (live). Released in Australia in B&W. My favourite clip by this band and highlights Paul Kossoff's signature vibrato. Best lead ever done by Kossoff!
*
Jokainen aloitteleva ja vähän edistynytkin sähkökitaristi katsoo myös tämän version.
Free: "All Right Now"
04:30
Now, here comes another one of my all time favourites. Free's "All Right Now", is - imho - one of Rock's best tunes of all times.It's another one of those ones that seems easy. Hahaha.This is only the first one of a few versions I will be Now, here comes another one of my all time favourites. Free's "All Right Now", is - imho - one of Rock's best tunes of all times.
It's another one of those ones that seems easy. Hahaha.This is only the first one of a few versions I will be releasing. I'm playing it with my '68 SG, since my Les Paul hasn't made it home yet.
Also, on this experimental version, I sort of mixed some parts that Guitarist Paul Kossoff (another hero of mine) played on the original recording, on the radio edit from back then and live. Just to experiment. So, mind you, no, this one is not "recording" accurate.
*
Free – Wikipedia
Tieteen formulakuskit
Kirjoitettu kommentiksi PJ:n päreeseen "Juhlapuhe pykälälle".
*
Entäs ne huippu-innovaatio-yliopistot? Jonne sijoitetaan kaikki päänsä liialla tiedolla sekoittaneet ja/tai siitä 'euforisoituneet'?
Siis joko sellaiset, jotka ovat valtaisan mutta pirstaleisen informaation hallintansa vuoksi hajottaneet reflektiiviset intentionsa taivaan tuuliin kuten Jukka Kemppinen (tosin Kemppinen on aivan oikeassa, mitä poikkitieteellisyyden vaatimukseen tulee) tai sellaiset - yleensä 'äärikovien' luonnontieteiden tutkijat, jotka ovat supistaneet kompetenssinsa yhteen ainoaan 'pisteeseen' eli tietävät kaiken esim. aivojen mantelitumakkeen aineenvaihdunnallisista reaktioista heteroseksuaalisen kiihotuksen aikana tarkasti kontrolloiduissa laboratorio-olosuhteissa tiukasti strukturoitun tutkimusetelman puitteissa - klo:23.00-24:00 välisenä aikana iltayöstä - täydenkuun aikaan jne...
Kolmanteen kategoriaan kuulunevat Pekka Himasen kaltaiset "plagiaattorit", jotka tekevät jo miltei teini-ikäisinä eximian väitöskirjoja, joista ei kuitenkaan löydy tippaakaan omaperäisyyttä, mutta jotka täyttävät muodollisesti väitöskirjan tekemiselle asetetut - varsin pedanttiset ja jäykät vaatimukset - henkilöt, jotka esittelevät käsittämättömän suuria palkkioita vastaan triviaaleja ellei peräti banaaleja - yleensä jonkun suuren gurun (Castells) ajatuksia soveltavia arvioita innovaatioyhteisöjen syntymisen mahdollisuuksista käyttäen esimerkkinä 2500 vuotta sitten kukoistanutta Kreikan kulttuuria, joka oli kuitenkin aivan eri pohjalta ja pohjalle rakentunut kulttuuri- ja kommunikaatioyhteisö kuin joku pelkkään teknologiaan erikoistuneitten "Pelle Pelottomien" piilaakso Kaliforniassa 1900-luvun lopulla.
Näistä he sitten keskustelevat televisossa esasaaristen kanssa innostuneesti ja hauskasti ikäänkuin eivät lainkaan tajuaisi olevansa mitään muuta kuin lisää hyvin kaupaksi käyvää teknologista romua himoitsevan markkinatalouden hyväksikäytetyimpiä marionetteja (tosin hyväpalkkaisia kuten 'luxusprostituoidut' aina).
(Myönnettäköön, että Pekka Himanen on poikkitieteellinen ja omaa varmasti laajan yleissivistyksen.)
*
Mutta niinhän se on nykyään yliopistomailmassakin: tulos tai ulos!Hyvästi siis lopullisesti humboltilainen yliopistoihanne ja Wissenschaftlehre!
Tosin yliopistomaailmakin on aina ollut myös kilpailuyhteisö, mikä tietenkin on aivan luonnollista ja jopa välttämätöntä, mutta jos pelkkä erikoistuneitten tutkintojen määrä alkaa tulla tärkeämmäksi kuin yleissivistys ja poikkitieteellisyys, joita minun mielestäni täytyisi pitää kaiken todella korkeimman luokan tutkimuksen perustana, niin tällainen tilannehan alkaa muistuttaa vähitellen ammattilaishuippu-urheilua.
Pitäisikö huippututkijoita ryhtyä nimittämään 'tieteen formulakuskeiksi'?
Vaikka 1800-luvun saksalainen yliopisto oli sen ajan maailman huippu, niin en yhtään ihmettele, että Nietzsche, jota arvostettiin oman tiedealueensa huippuopiskelijana, haistatti esimerkiksi Schopenhauerin, Marxin ja Freudin ohella pitkät koko 'putiikille'...puhumattakaan nyt vaikka Wittgensteinin kritiikistä akateemisen maailman maneereita kohtaan.
(Joku (en muista nyt nimeä) arvostettu 'innovaattori' totesi, että yliopisto on paikka, jossa ei ajatella. Tiedon omaksuminen ja omaehtoinen ajatteleminen ovat nimittäin kaksi eri asiaa, jotka lopultakin aika harvoin yhdistyvät samassa henkilössä...)
Ai niin - mutta eiväthän nämä edellä mainitut herrat lopultakaan olleet tiedemiehiä vaan "satusetiä", joiden ajatukset on jo 'kumottu'.
Pyydän anteeksi varsinkin kaikilta äärireduktionisteilta, jos tulin loukanneeksi heidän pyhää vakaumustaan siitä, että todellinen tiede lähestyy jatkuvasti ja vääjäämättömästi totuutta...
Toivottavasti he kuitenkin osaavat lähestyä sitä tarpeeksi varovaisesti, sillä aina on vaarana saada kallonmurtuma, jos törmää liian lujaa - varsinkin totuuteen...
*
Entäs ne huippu-innovaatio-yliopistot? Jonne sijoitetaan kaikki päänsä liialla tiedolla sekoittaneet ja/tai siitä 'euforisoituneet'?
Siis joko sellaiset, jotka ovat valtaisan mutta pirstaleisen informaation hallintansa vuoksi hajottaneet reflektiiviset intentionsa taivaan tuuliin kuten Jukka Kemppinen (tosin Kemppinen on aivan oikeassa, mitä poikkitieteellisyyden vaatimukseen tulee) tai sellaiset - yleensä 'äärikovien' luonnontieteiden tutkijat, jotka ovat supistaneet kompetenssinsa yhteen ainoaan 'pisteeseen' eli tietävät kaiken esim. aivojen mantelitumakkeen aineenvaihdunnallisista reaktioista heteroseksuaalisen kiihotuksen aikana tarkasti kontrolloiduissa laboratorio-olosuhteissa tiukasti strukturoitun tutkimusetelman puitteissa - klo:23.00-24:00 välisenä aikana iltayöstä - täydenkuun aikaan jne...
Kolmanteen kategoriaan kuulunevat Pekka Himasen kaltaiset "plagiaattorit", jotka tekevät jo miltei teini-ikäisinä eximian väitöskirjoja, joista ei kuitenkaan löydy tippaakaan omaperäisyyttä, mutta jotka täyttävät muodollisesti väitöskirjan tekemiselle asetetut - varsin pedanttiset ja jäykät vaatimukset - henkilöt, jotka esittelevät käsittämättömän suuria palkkioita vastaan triviaaleja ellei peräti banaaleja - yleensä jonkun suuren gurun (Castells) ajatuksia soveltavia arvioita innovaatioyhteisöjen syntymisen mahdollisuuksista käyttäen esimerkkinä 2500 vuotta sitten kukoistanutta Kreikan kulttuuria, joka oli kuitenkin aivan eri pohjalta ja pohjalle rakentunut kulttuuri- ja kommunikaatioyhteisö kuin joku pelkkään teknologiaan erikoistuneitten "Pelle Pelottomien" piilaakso Kaliforniassa 1900-luvun lopulla.
Näistä he sitten keskustelevat televisossa esasaaristen kanssa innostuneesti ja hauskasti ikäänkuin eivät lainkaan tajuaisi olevansa mitään muuta kuin lisää hyvin kaupaksi käyvää teknologista romua himoitsevan markkinatalouden hyväksikäytetyimpiä marionetteja (tosin hyväpalkkaisia kuten 'luxusprostituoidut' aina).
(Myönnettäköön, että Pekka Himanen on poikkitieteellinen ja omaa varmasti laajan yleissivistyksen.)
*
Mutta niinhän se on nykyään yliopistomailmassakin: tulos tai ulos!Hyvästi siis lopullisesti humboltilainen yliopistoihanne ja Wissenschaftlehre!
Tosin yliopistomaailmakin on aina ollut myös kilpailuyhteisö, mikä tietenkin on aivan luonnollista ja jopa välttämätöntä, mutta jos pelkkä erikoistuneitten tutkintojen määrä alkaa tulla tärkeämmäksi kuin yleissivistys ja poikkitieteellisyys, joita minun mielestäni täytyisi pitää kaiken todella korkeimman luokan tutkimuksen perustana, niin tällainen tilannehan alkaa muistuttaa vähitellen ammattilaishuippu-urheilua.
Pitäisikö huippututkijoita ryhtyä nimittämään 'tieteen formulakuskeiksi'?
Vaikka 1800-luvun saksalainen yliopisto oli sen ajan maailman huippu, niin en yhtään ihmettele, että Nietzsche, jota arvostettiin oman tiedealueensa huippuopiskelijana, haistatti esimerkiksi Schopenhauerin, Marxin ja Freudin ohella pitkät koko 'putiikille'...puhumattakaan nyt vaikka Wittgensteinin kritiikistä akateemisen maailman maneereita kohtaan.
(Joku (en muista nyt nimeä) arvostettu 'innovaattori' totesi, että yliopisto on paikka, jossa ei ajatella. Tiedon omaksuminen ja omaehtoinen ajatteleminen ovat nimittäin kaksi eri asiaa, jotka lopultakin aika harvoin yhdistyvät samassa henkilössä...)
Ai niin - mutta eiväthän nämä edellä mainitut herrat lopultakaan olleet tiedemiehiä vaan "satusetiä", joiden ajatukset on jo 'kumottu'.
Pyydän anteeksi varsinkin kaikilta äärireduktionisteilta, jos tulin loukanneeksi heidän pyhää vakaumustaan siitä, että todellinen tiede lähestyy jatkuvasti ja vääjäämättömästi totuutta...
Toivottavasti he kuitenkin osaavat lähestyä sitä tarpeeksi varovaisesti, sillä aina on vaarana saada kallonmurtuma, jos törmää liian lujaa - varsinkin totuuteen...
April 12, 2007
CCR - Keep on Chooglin' - 14.4 1970 - Royal Albert Hall - Lontoo
Olen eri mieltä uploadaaja Joosealvvan kanssa. Tämä ei ole samasta konsertista, joka on videoitu nimenomaan Oakland Coliseumista ja julkaistu alunperin Royal Albert Hall-Concert nimellä.
Kyseessä on a) joko toinen Oakland Coliseum konsertti tai b) nimenomaan juuri harvinainen video Royal Albert Hall-konsertista, jonka kuvausoikeudet oli saanut joku englantilainen TV-yhtiö.
Kuunnelkaa Johnin puhetta biisin alusta. Hän sanoo mm. "I love...a cup of tea..."(vai kuulenko taas! väärin?) Miksi puhua tällaisia pohjoiskalifornialaisille, San Franciscon puolihipeille, kun taas engelsmannit ovat kautta aikain identifioituneet teen juojiksi - eikö vain?
Merkillistä kyllä - yrittäessään alunperin hämätä yleisöä myynninedistämistarkoituksessa - Fantasy Records oli Johnista ja bändin muista jäsenistä (jotka olivat ehtineet jo ilmoittaa, ettei kyseinen live-nauha ole Lontoon konsertista) piittaamatta julkaissut 1980 live-lp:n otsikolla Royal Albert Hall Concert (ainakin 29 minuuttia tuosta konsertista on videoitu), vaikka se siis oli Oaklandin konsertista 31.1.1970 (ainakin suurimmaksi osaksi).
Myöhemmin Fantasyn oli pakko muuttaa LP:n nimi ja siitä tuli pelkästään The Concert, mutta mikä yllätyksellisintä: Johnin tässä kuultavat repliikit kuuluvat myös 'Royal Albert Hall'/The Concert-livetataltioinnin alussa.
Siten on myös ilmeistä, että juuri tämä versio Keep on Chooglinista mitä ilmeisimmin esitettiin Albert Hallissa, ellei sitten repliikkejä ole miksattu Oakland-version alkuun, mitä hiukan epäilen.
Live-lp:n ja videotaltiointien pituudesta on vaikea päätellä mitään, koska ne eivät eroa kovinkaan paljon toisistaan (aplodit lisäävät lp-'Chooglinin' pituutta, kun taas alla oleva päättyy hiukan liian aikaisin).
Oletan, että tämä versio on siis Royal Albert Hall konsertista, mutta se versio, joka nähdään virallisella Oakland Coliseum-videolla, jonka biiseistä siis ainakin lähes kaikkien pitäisi olla The Concert-albumilla, ei ole Oaklandista vaan Albert Hallista.
Kertaan ja toistan vielä eri sanoilla: Lähes kaikki Royal Albert Hall (sittemmin The Concert) konserttitaltioinnin biisit ovat Oaklandin keikalta - lukuunottamatta ilmeisesti vain? päätöskappaletta, joka siis nähdään nyt alla olevasta linkistä.
Virallisen Oakland-konsertin Keep on Chooglin' ei ole tämä 'Chooglin', mutta virallisen Royal Albert Hall - sittemmin The Concert- albumin Chooglin' on juuri tämä.
Olen nähnyt ja julkaissut blogissani samasta konsertista myös videon Travellin' bandistä. Tiedän, että kyse on samasta konsertista, koska yleisö näyttää olevan sama.
Toinen indikaattori erotella nämä kaksi videota on myös Johnin ja bändin jäsenten vaatetus. Johnilla on tässä hyvin punaruutuinen paita, kun taas virallisella Oakland-videolla paita on kyllä ruudullinen kuten melkein aina, mutta hieman eri väriä.
Varmin ero esiintymisasujen erilaisuudessa löytyy rumpali Doug Cliffordin T-paidan väreistä. Se on 'virallisella' Oakland videolla puna-musta-raidallinen ja tässä valko-musta-raidallinen (M.O.T).
Täysin varmaa on kuitenkin se, että virallisella CCR:n Oakland-videolla ja tällä videolla näkyvä kappale ovat kahdesta eri konsertista - olivatpa ne sitten joko a) kahdesta Oaklandin konsertista tai Oaklandin ja Royal Albert Hallin konsertista. Kyseessä ei kuitenkaan missään tapauksessa ole sama esitys.
(Meni ehkä vähän monimutkaiseksi...)
***
Enpä olisi uskonut koskaan näkeväni tätäkään biisiä nimenomaan tästä konsertista. CCR kävi nelimiehisenä Euroopassa vain yhden kerran - huhtikuussa 1970. Eräs kiertueen kohokohtia oli Lontoon Royal Albert Hallissa 14.4 pidetty konsertti (muistini sanoo, että konsertteja olisi ollut kaksi - kahtena peräkkäisenä iltana), josta tämä CCR-keikkojen päätöskappale on hieno näyte.
Tästä esityksestä on siis kulunut ensi viikonloppuna tasan 37 vuotta - eli reilun 'sukupolven' verran.
(Tsekatkaa ennenkuin 'sensuuri' poistaa tämänkin...kunnes joku sen taas uploadaa uudestaan...)
Creedence Clearwater Revival- Keep On Chooglin'/1970
08:33
A video of Creedence Clearwater Revival live at Oakland Coliseum 31/01/1970 (I doubt/RR). I hope you enjoy this one. Greetings.
Musicians:
John Cameron Fogerty: Guitar/Vocals
Thomas Rudolph Fogerty: Rhythm Guitar
Stuart Alden Cook: Bass
Douglas "Cosmo" Clifford: Drums
(Lisäys)
RR
This piece is not from the 'official' Oakland concert. I am sure about it. Either this is from another Oakland performance or - indeed - CCR`s Royal Albert Hall Concert.
(Loppuun olisi saanut lisätä 5-10 sekuntia lisää. Muuten hyvä kuva ja ääni, joskin basso kuuluu aika vaimeasti ja 'ontosti'.)
Creedence Clearwater Revival FAQ
Kyseessä on a) joko toinen Oakland Coliseum konsertti tai b) nimenomaan juuri harvinainen video Royal Albert Hall-konsertista, jonka kuvausoikeudet oli saanut joku englantilainen TV-yhtiö.
Kuunnelkaa Johnin puhetta biisin alusta. Hän sanoo mm. "I love...a cup of tea..."(vai kuulenko taas! väärin?) Miksi puhua tällaisia pohjoiskalifornialaisille, San Franciscon puolihipeille, kun taas engelsmannit ovat kautta aikain identifioituneet teen juojiksi - eikö vain?
Merkillistä kyllä - yrittäessään alunperin hämätä yleisöä myynninedistämistarkoituksessa - Fantasy Records oli Johnista ja bändin muista jäsenistä (jotka olivat ehtineet jo ilmoittaa, ettei kyseinen live-nauha ole Lontoon konsertista) piittaamatta julkaissut 1980 live-lp:n otsikolla Royal Albert Hall Concert (ainakin 29 minuuttia tuosta konsertista on videoitu), vaikka se siis oli Oaklandin konsertista 31.1.1970 (ainakin suurimmaksi osaksi).
Myöhemmin Fantasyn oli pakko muuttaa LP:n nimi ja siitä tuli pelkästään The Concert, mutta mikä yllätyksellisintä: Johnin tässä kuultavat repliikit kuuluvat myös 'Royal Albert Hall'/The Concert-livetataltioinnin alussa.
Siten on myös ilmeistä, että juuri tämä versio Keep on Chooglinista mitä ilmeisimmin esitettiin Albert Hallissa, ellei sitten repliikkejä ole miksattu Oakland-version alkuun, mitä hiukan epäilen.
Live-lp:n ja videotaltiointien pituudesta on vaikea päätellä mitään, koska ne eivät eroa kovinkaan paljon toisistaan (aplodit lisäävät lp-'Chooglinin' pituutta, kun taas alla oleva päättyy hiukan liian aikaisin).
Oletan, että tämä versio on siis Royal Albert Hall konsertista, mutta se versio, joka nähdään virallisella Oakland Coliseum-videolla, jonka biiseistä siis ainakin lähes kaikkien pitäisi olla The Concert-albumilla, ei ole Oaklandista vaan Albert Hallista.
Kertaan ja toistan vielä eri sanoilla: Lähes kaikki Royal Albert Hall (sittemmin The Concert) konserttitaltioinnin biisit ovat Oaklandin keikalta - lukuunottamatta ilmeisesti vain? päätöskappaletta, joka siis nähdään nyt alla olevasta linkistä.
Virallisen Oakland-konsertin Keep on Chooglin' ei ole tämä 'Chooglin', mutta virallisen Royal Albert Hall - sittemmin The Concert- albumin Chooglin' on juuri tämä.
Olen nähnyt ja julkaissut blogissani samasta konsertista myös videon Travellin' bandistä. Tiedän, että kyse on samasta konsertista, koska yleisö näyttää olevan sama.
Toinen indikaattori erotella nämä kaksi videota on myös Johnin ja bändin jäsenten vaatetus. Johnilla on tässä hyvin punaruutuinen paita, kun taas virallisella Oakland-videolla paita on kyllä ruudullinen kuten melkein aina, mutta hieman eri väriä.
Varmin ero esiintymisasujen erilaisuudessa löytyy rumpali Doug Cliffordin T-paidan väreistä. Se on 'virallisella' Oakland videolla puna-musta-raidallinen ja tässä valko-musta-raidallinen (M.O.T).
Täysin varmaa on kuitenkin se, että virallisella CCR:n Oakland-videolla ja tällä videolla näkyvä kappale ovat kahdesta eri konsertista - olivatpa ne sitten joko a) kahdesta Oaklandin konsertista tai Oaklandin ja Royal Albert Hallin konsertista. Kyseessä ei kuitenkaan missään tapauksessa ole sama esitys.
(Meni ehkä vähän monimutkaiseksi...)
***
Enpä olisi uskonut koskaan näkeväni tätäkään biisiä nimenomaan tästä konsertista. CCR kävi nelimiehisenä Euroopassa vain yhden kerran - huhtikuussa 1970. Eräs kiertueen kohokohtia oli Lontoon Royal Albert Hallissa 14.4 pidetty konsertti (muistini sanoo, että konsertteja olisi ollut kaksi - kahtena peräkkäisenä iltana), josta tämä CCR-keikkojen päätöskappale on hieno näyte.
Tästä esityksestä on siis kulunut ensi viikonloppuna tasan 37 vuotta - eli reilun 'sukupolven' verran.
(Tsekatkaa ennenkuin 'sensuuri' poistaa tämänkin...kunnes joku sen taas uploadaa uudestaan...)
Creedence Clearwater Revival- Keep On Chooglin'/1970
08:33
A video of Creedence Clearwater Revival live at Oakland Coliseum 31/01/1970 (I doubt/RR). I hope you enjoy this one. Greetings.
Musicians:
John Cameron Fogerty: Guitar/Vocals
Thomas Rudolph Fogerty: Rhythm Guitar
Stuart Alden Cook: Bass
Douglas "Cosmo" Clifford: Drums
(Lisäys)
RR
This piece is not from the 'official' Oakland concert. I am sure about it. Either this is from another Oakland performance or - indeed - CCR`s Royal Albert Hall Concert.
(Loppuun olisi saanut lisätä 5-10 sekuntia lisää. Muuten hyvä kuva ja ääni, joskin basso kuuluu aika vaimeasti ja 'ontosti'.)
Creedence Clearwater Revival FAQ
April 10, 2007
Leevi rappaa Eikkaa!
Leevi
Eino
Eino
Päivän paras! Kuuntele ja nauti - suomalaisen lausuntalyriikan huippuhetkistä! Jeee!
*
Leevi Lehto (FIN): Eino Leino (FIN): Sykkö (2:39, 2.4 MB) Tuulikannel (2:09, 2.0 MB)
http://www.leevilehto.net/
*
Leevi Lehto (FIN): Eino Leino (FIN): Sykkö (2:39, 2.4 MB) Tuulikannel (2:09, 2.0 MB)
http://www.leevilehto.net/
Ookko niinikään nähnynnä sareilimaa?
John Fogerty Have You Ever Seen The Rain
02:43
John Fogerty sings Have You Ever Seen The Rain on NBC's Today Show, July 3, 1998.
John Fogerty Premonition
03:13
John Fogerty sings Premonitions on NBC's Today Show, July 3, 1998.
02:43
John Fogerty sings Have You Ever Seen The Rain on NBC's Today Show, July 3, 1998.
John Fogerty Premonition
03:13
John Fogerty sings Premonitions on NBC's Today Show, July 3, 1998.
April 9, 2007
Ylösnousemuksen "yllätys"
(Lisäys klo: 21.00 - PPS.)Jeesuksen sukuhauta on kuulemma löydetty.
Alunperin hauta paljastui rakennustöissä Jerusalemissa Talpiotista jo vuonna 1980, mutta tarkkojen tutkimusten jälkeen se suljettiin ja haudan sisällä olleet ossuaarit eli luuarkut vietiin säilöön amerikkalaisen museon varastoihin ilman, että arkuissa olleet nimet olisivat herättäneet tutkijoissa suurempaa mielenkiintoa.
Olihan esimerkiksi Jeesus hyvin yleinen miehen nimi tuohon aikaan.
Pari kolme vuotta sitten luuarkkuja ryhtyi tutkimaan juutalainen toimittaja, joka halusi todistaa oikeaksi esitetyn vaihtoehtoisen teorian, jonka mukaan hauta oli todella ollut Jeesuksen sukuhauta, mikä asia olisi ollut paitsi arkeologis-historiallinen huippusensaatio myös varsin ongelmallinen fakta kristillisen uskonopin kannalta.
Haudasta nimittäin oletettiin löytyneen myös Maria Magdaleenan ossuaari, ei ainoastaan Jeesuksen äidin ja veljien arkut.
Simcha Jacobovici näki valtavasti vaivaa tuon kyseenalaisen teorian todistamisessa, mutta käytetyt todistusmenetelmät ovat sekä arkeologisessa konkreettisuudessaan, todennäköisyyslaskelmissaan että viimein DNA- ja elektroniikkamikroskooppitutkimuksissaan niin vakuuttavia, että ainakin maallikolle jää vahvasti se vaikutelma, ettei tässä yritetty huijata ketään.
Tällaisia hautoja on tietysti löydetty paljon, mutta 10:stä ossuaarista löytyvien nimien yhdessäesiintymisen todennäköisyys oli lopulta niinkin vähäinen kuin 1/600, eli vain yhdessä tapauksessa 600:sta hauta ei olisi Jeesuksen sukuhauta (kts. PPS).
Ossuaareista yksi oli kadonnut, mutta se (Jaakob, Jeesuksen veli) löydettiin ja pystyttiin - osoittamalla elektronimikroskoopilla patinanäytteiden identtisyys - todistamaan kuuluvan samaan hautaholviin kuin muut Talpiotin arkut.
Oletetun Maria Magdaleenan ja Jeesuksen luiden DNA osoitti, että koska kyseessä eivät olleet verisukulaiset, heitä voitiin pitää avioparina, sillä muut olivat sukulaissuhteessa keskenään äidin kautta.
Juutalaiseen tapaan avioparit haudattiin samaan sukuhautaan muiden sukulaisten kanssa.
Holvista löydettiin myös lapsen ossuaari (sic).
Lisäksi Jacobovici työryhmineen paikansi uudelleen peitetyn haudan ja löysi sen toisella yrittämällä!
*
En mene arvioimaan sen paremmin tutkimuksen tieteellistä arvoa - enhän siihen kykenisikään - vaan totean, että tässä sivutaan vanhaa teemaa, jonka mukaan Jeesus olisi ollut naimisissa Maria Magdaleenan kanssa ja heillä olisi myös ollut yhteinen lapsi.
Miten tämä asia ja haudan löytyminen ylipäätään sitten muuttaisi ja murtaisi kristillisen opin perusteita?
Ainakaan ruumiillista ylösnousemusta ei voitaisi enää pitää lopullisesti kuin mytologiana, mikä lienee kaikkein kovin isku Jeesuksen oletettua jumalallisuutta kohtaan.
Tuolta jumalallisuudelta vietäisiin lisää uskottavuutta, mikäli avioliitto Maria Magdaleenan kanssa on totta - samoin että heillä oli yhteinen lapsi - poika.
Nyt voidaan tietysti väittää, että vaikka Raamattu (Paavali) puhuukin ruumillisesta ylösnousemuksesta, niin tuo ruumis ei ole sama kuin maanpäällinen ruumis, varsinkin koska sielu ja henki ovat ikuisia, ei materia.
Sielun pre-eksistenssi on kuitenkin ongelmallinen oppi, ja vaatii argumentatiivis-käsitteellisiä "silmänkääntötemppuja" ennekuin se voidaan sovittaa Uuden Testamentin kirjoituksiin - jos sittenkään.
Kristillisen dogmatiikan on kuitenkin lähes mahdoton (mikä minun mielestäni on lopultakin omituista) hyväksyä Jeesuksen avioliittoa Magdalan Marian kanssa.
Mutta koska mitään sellaista (Maria oli "vain" Jeesuksen "läheinen") ei lue pyhissä kirjoituksissa, niin ei se sitten voi olla totta(?)
....
Totta ja totta! Mikä on totuus? Kuka sen "lahjoitti" opetuslapsille? Kuka ja ketkä siitä puhuivat ja lopulta kirjoittivat? Kuka teki siihen "tarpeellisia" (ja "tarpeettomia") lisäyksiä tai vähennyksiä?
Emmekö me ole aivan hukassa tällaisten kysymysten historiallis-kriittisen analyysin edessä?
Emmehän näytä tietävän Jeesuksen elämästä muuta kuin rahtusen empiiristä faktaa, josta olemme kuitenkin uskomattoman nerokkaan mielikuvituksemme kautta rakentaneet suorastaan valtaisan näyn, jonka pitäisi pelastaa meidät tyhjyydeltä, kadotukselta ja olemattomuudelta...
....
Ylösnousemus on yllätyksien yllätys. Se on varmasti maailman suurin yllätys.
Että me emme olekaan täällä turhaan vaan, että materian katoavaisuudessa piilee jumalallinen "kipinä", että me olemme makrokosmoksen mikrokosmoksia - emme itse Jumala vaan Jumalan kuvia ja kaltaisuuksia.
Aikojen lopussa tulemme kaikki olemaan erillisinä persoonina yhtä Jumalassa niinkuin Jeesus Kristus.
....
Tällaisen dogmin minäkin saattaisin jo uskoa, joskin ehkä lähinnä sen vuoksi, että se on abstraktiotasoltaan ja -muodoltaan sellainen, että pystyn jollain tapaa yhdistämään siinä sekä psykologisen, fysikaalisen että uskonnollisen todellisuuden.
Tiedettähän se ei tietenkään ole, koska ei tiede ainakaan periaatteessa kerro meille mitään sellaista, mitä ei voi havaita eikä aistia.
Tieteelle mikään tapahtuma ei ole yllätys siinä merkityksessä kuin ylösnousemus on yllätys. Tiede ei "siedä" yllätyksiä ja muun muassa tämän vuoksi se ilmenee meikäläiselle joskus ikävystyttävänä kuin helvetti (boring as hell).
Tiede ehkä pystyy kuvailemaan todellisuutta/-den, mutta taide ja uskonto antavat todellisuudelle sisällön.
Tämän vuoksi Jeesuksen, hänen sukulaisiensa ja Maria Magdaleenan haudan löytyminen ei minun mielestäni sittenkään muuttaisi kristinopin perimmäistä - erityistä ilmoitusta - yhtään miksikään.
Pelastus on lupaus, jonka Jumala osoitti ja mahdollisti Kristuksessa, mutta vaikka Jeesus olisikin meidän "johtotähtemme", niin silti tuo lupaus on annettu meille henkilökohtaisesti - ei ainoastaan välittäjän (mediator) ja pelkästään uskonnon kautta.
Sitäpaitsi mukavat yllätykset eivät koskaan ole pahitteeksi...
*
PS. Huomataan, etten langennut päättelemään (uhka-)peliteoreetikkojen odotusarvoilla, koska yllätys on lopultakin yhtä suuri kaikilla panoksilla ja riskeillä, kun päävoittona pidetään ylösnousemusta - vai mitä Blaise..?
(Blaise on tietysti Pascal.)
Lisäys
PPS. Vaihtoehtoinen tieteellisesti uskottava oletus ja kristillisten tekstien historiallisen aitouden "pelastus" ennenkaikkea Marian ja Jeesuksen ossuaareista löydettyjen DNA-näytteiden ongelmaan (eli siihen, että kyseessä eivät ole verisukulaiset) on, että Israelista löytyisi toinen, lähes täysin identtinen sukuhauta, josta ei kuitenkaan löydy oletetun Magdalan Marian jäännöksiä.
*
www.kotiposti.net/ahonenjo/nauttelu.html.
April 7, 2007
HULLU IHMINEN - 'nietzscheläinen rukous'
Lankalauantain "ateistinen rukous" Friedrich Nietzschen kirjoittamana.
***
- Ettekö ole kuulleet siitä hullusta ihmisestä, joka sytytti lyhdyn kirkkaana aamupäivän, juoksi torille ja huusi huutamistaan: 'Minä etsin Jumalaa! Minä etsin Jumalaa!' - Koska siellä sattui olemaan suuri joukko niitä, jotka eivät uskoneet Jumalaan, hänen sanansa aiheuttivat naurunremakan.
Onko hän siis kadonnut? kysyi eräs. Onko hän juossut eksyksiin kuin lapsi? kysyi toinen. Vai pysytteleekö hän piilossa? Pelkääkö hän meitä? Onko hän astunut laivaan? muuttanut maasta? - näin he kilvan huusivat ja nauroivat.
Hullu ihminen hyppäsi heidän keskelleen ja lävisti heidät katseellaan.
'Minne Jumala on joutunut?' hän huusi, 'minä sanon sen teille! Me olemme tappaneet hänet - te ja minä! Me kaikki olemme hänen murhaajiansa! Mutta miten me olemme sen tehneet? Kuinka olemme kyenneet juomaan meren kuiviin?
Kuka antoi meille sienen, jolla pyyhimme pois koko taivaanrannan? Mitä teimmekään, kun irrotimme kahleen, joka sitoo tätä Maata sen aurinkoon? Minne se on nyt menossa? Minne olemme menossa me? Pois kaikkien aurinkojen luota? Emmekö syöksy lakkaamatta? Ja taaksepäin, sivulle, eteenpäin, joka puolelle?
Onko vielä suunta ylös ja suunta alas? Emmekö harhaile äärettömässä olemattomuudessa? Eikö kasvoihimme tunnu huokuvan tyhjä avaruus? Eikö ole kylmempi kuin ennen? Eikö tule yhä yö ja enemmän yötä? Eikö täydy sytyttää lyhtyjä aamupäivällä? Emmekö vielä kuule hälinää, joka syntyy, kun haudankaivajat hautaavat Jumalan? Emmekö vielä tunne mätänevän Jumalan hajua? - Jumalatkin mätänevät!
Jumala on kuollut! Jumala on ja pysyy kuolleena! Ja me olemme hänet surmanneet! Kuinka me lohduttaudumme, me kaikkien murhaajien murhaajat?
Pyhin ja mahtavin, mitä maailma on tähän saakka omistanut, on vuodattanut verensä meidän veitsemme alla, - kuka pyyhkii meistä tämän veren? Millä voimme pestä itsemme puhtaiksi? Mitä sovintojuhlia, mitä pyhiä kisoja meidän täytyykään keksiä?
Eikö tämän teon suuruus ole liian suuri meille? Eikö meidän itsemme täydy tulla jumaliksi, vain näyttääksemme heidän arvoisiltaan?
Ei ole ollut milloinkaan suurempaa tekoa - ja kuka ikinä syntyykään meidän jälkeemme, hän kuuluu tämän teon vuoksi korkeampaan historiaan kuin mikään historia on toistaiseksi ollut!'
-Nyt hullu mies vaikeni ja katseli jälleen kuulijoitaan: hekin katselivat häntä ihmeissään.. Viimein hän viskasi lyhtynsä maahan, niin että se särkyi pirstoiksi ja sammui.
'Minä tulen liian varhain', sanoi hän sitten, 'aikani ei ole vielä tullut. Tämä valtava tapahtuma on vielä matkalla ja vaeltaa - se ei ole vielä ennättänyt ihmisten korviin. Salama ja jyrinä tarvitsevat aikaa, tähtien valo tarvitsee aikaa, teot tarvitsevat aikaa vielä sen jälkeen, kun ne on tehty tullakseen nähdyiksi ja kuulluiksi.
Tämä teko on yhä vielä heistä kauempana kuin kaukaisimmat tähdet - ja kuitenkin he ovat sen tehneet!'
Kerrotaan, etä hullu mies tunkeutui samana päivänä eri kirkkoihin ja alkoi niissä veisata sepittämäänsä virttä Requiem aeternam deo (ikuinen rauha jumalalle).
Kun hänet vietiin ulos ja vaadittiin tilille, hän vastasi aina vain: 'Mitä nämä kirkot sitten vielä ovat, elleivät ne ole Jumalan hautoja ja hautapatsaita?'
*
Iloinen tiede (§125) - Die Fröhliche Wissenschaft - La Gaya Scienza - suomentanut J. A. Hollo
1. painos 1882; 2. painos 1887, johon on lisätty laaja alkulause sekä 5. kirja - noin 55 sivua - sittemmin Heideggerin (ja Nietzschen itsensäkin) mielestä ehkä parasta asiaproosaa, jota Nietzsche koskaan oli siihen mennessä kirjoittanut.
Eli täysin yli ½ vuotta myöhemmin kirjoitetun Moraalin alkuperästä-pamletin veroista ellei sitten aiheen- ja tekstinrajausten kannalta mahdollisesti jopa parempaakin esseistiikkaa.
***
- Ettekö ole kuulleet siitä hullusta ihmisestä, joka sytytti lyhdyn kirkkaana aamupäivän, juoksi torille ja huusi huutamistaan: 'Minä etsin Jumalaa! Minä etsin Jumalaa!' - Koska siellä sattui olemaan suuri joukko niitä, jotka eivät uskoneet Jumalaan, hänen sanansa aiheuttivat naurunremakan.
Onko hän siis kadonnut? kysyi eräs. Onko hän juossut eksyksiin kuin lapsi? kysyi toinen. Vai pysytteleekö hän piilossa? Pelkääkö hän meitä? Onko hän astunut laivaan? muuttanut maasta? - näin he kilvan huusivat ja nauroivat.
Hullu ihminen hyppäsi heidän keskelleen ja lävisti heidät katseellaan.
'Minne Jumala on joutunut?' hän huusi, 'minä sanon sen teille! Me olemme tappaneet hänet - te ja minä! Me kaikki olemme hänen murhaajiansa! Mutta miten me olemme sen tehneet? Kuinka olemme kyenneet juomaan meren kuiviin?
Kuka antoi meille sienen, jolla pyyhimme pois koko taivaanrannan? Mitä teimmekään, kun irrotimme kahleen, joka sitoo tätä Maata sen aurinkoon? Minne se on nyt menossa? Minne olemme menossa me? Pois kaikkien aurinkojen luota? Emmekö syöksy lakkaamatta? Ja taaksepäin, sivulle, eteenpäin, joka puolelle?
Onko vielä suunta ylös ja suunta alas? Emmekö harhaile äärettömässä olemattomuudessa? Eikö kasvoihimme tunnu huokuvan tyhjä avaruus? Eikö ole kylmempi kuin ennen? Eikö tule yhä yö ja enemmän yötä? Eikö täydy sytyttää lyhtyjä aamupäivällä? Emmekö vielä kuule hälinää, joka syntyy, kun haudankaivajat hautaavat Jumalan? Emmekö vielä tunne mätänevän Jumalan hajua? - Jumalatkin mätänevät!
Jumala on kuollut! Jumala on ja pysyy kuolleena! Ja me olemme hänet surmanneet! Kuinka me lohduttaudumme, me kaikkien murhaajien murhaajat?
Pyhin ja mahtavin, mitä maailma on tähän saakka omistanut, on vuodattanut verensä meidän veitsemme alla, - kuka pyyhkii meistä tämän veren? Millä voimme pestä itsemme puhtaiksi? Mitä sovintojuhlia, mitä pyhiä kisoja meidän täytyykään keksiä?
Eikö tämän teon suuruus ole liian suuri meille? Eikö meidän itsemme täydy tulla jumaliksi, vain näyttääksemme heidän arvoisiltaan?
Ei ole ollut milloinkaan suurempaa tekoa - ja kuka ikinä syntyykään meidän jälkeemme, hän kuuluu tämän teon vuoksi korkeampaan historiaan kuin mikään historia on toistaiseksi ollut!'
-Nyt hullu mies vaikeni ja katseli jälleen kuulijoitaan: hekin katselivat häntä ihmeissään.. Viimein hän viskasi lyhtynsä maahan, niin että se särkyi pirstoiksi ja sammui.
'Minä tulen liian varhain', sanoi hän sitten, 'aikani ei ole vielä tullut. Tämä valtava tapahtuma on vielä matkalla ja vaeltaa - se ei ole vielä ennättänyt ihmisten korviin. Salama ja jyrinä tarvitsevat aikaa, tähtien valo tarvitsee aikaa, teot tarvitsevat aikaa vielä sen jälkeen, kun ne on tehty tullakseen nähdyiksi ja kuulluiksi.
Tämä teko on yhä vielä heistä kauempana kuin kaukaisimmat tähdet - ja kuitenkin he ovat sen tehneet!'
Kerrotaan, etä hullu mies tunkeutui samana päivänä eri kirkkoihin ja alkoi niissä veisata sepittämäänsä virttä Requiem aeternam deo (ikuinen rauha jumalalle).
Kun hänet vietiin ulos ja vaadittiin tilille, hän vastasi aina vain: 'Mitä nämä kirkot sitten vielä ovat, elleivät ne ole Jumalan hautoja ja hautapatsaita?'
*
Iloinen tiede (§125) - Die Fröhliche Wissenschaft - La Gaya Scienza - suomentanut J. A. Hollo
1. painos 1882; 2. painos 1887, johon on lisätty laaja alkulause sekä 5. kirja - noin 55 sivua - sittemmin Heideggerin (ja Nietzschen itsensäkin) mielestä ehkä parasta asiaproosaa, jota Nietzsche koskaan oli siihen mennessä kirjoittanut.
Eli täysin yli ½ vuotta myöhemmin kirjoitetun Moraalin alkuperästä-pamletin veroista ellei sitten aiheen- ja tekstinrajausten kannalta mahdollisesti jopa parempaakin esseistiikkaa.
Lankalauantain logiikka
Kirjoitettu kommentiksi Terho Pursiaisen päiväkirjan päreen Untitled kommentteihin.
*
Ajattelen - ehkä perin naivisti - seuraavalla tavalla.
Ontologia on oppi olevasta. Siinä siis oletetaan jonkin olevan olemassaolo (heideggerilainen jako olevan olemassaoloon ja olemiseen ei tässä ole olennaista).
Epistemologia tutkii sitä, miten voimme tietää jotain jostain eli olevasta.
Mutta jos oletetaan, että on olemassa jotain, vaikuttaisi jotakuinkin absurdilta pohtia enää, onko sitä vai ei.
Aivan sama pätee tapauksen nihilistisessä versiossa, jossa oletetaan, että mitään ei ole (Gorgias).
Kun pohditaan, miten voimme tietää jotain olevasta, peruskysymys lienee yleensä, mikä on tietämisen kriteeri.
Riippumatta siitä, olemmeko internalisteja tai eksternalisteja tuo kriteeri liittyy aina jollain tavalla kompetenssiin.
Eksternalisteilla - etenkin reliabilisteilla - se kuitenkin on oletettujen, "normaalien" tiedollisten kykyjen luotettavaa käyttöä.
Internalistit taas vetoavat johonkin "sisäsyntyiseen", ihmisen kielellis-kognitiivisiin valmiuksiin alunperinkin kuuluvaa perustaa - eräänlaista "cogitoa" tai "anamnesista", joka mahdollistaa ymmärryksemme adekvaatin toimivuuden.
Internalismissa ei kuitenkaan yleensä oleteta itse olevan olevan tajunnasta riippumaton ja ikuinen, mutta jos meillä kerran on synnynäinen rationaalinen kyky/perusta tajuta todellisuus "oikein", niin eikö silloin ontologisen ja epistemologisen välinen erottelu ole pelkkää teknistä saivartelua?
Eksternalisti-reliabilistin perusongelma on sekin tiedollisen kompetenssin määrittämisessä.
Jos oletetaan, että me kykenemme saavuttamaan luotettavien menetelmien avulla luotettavaa tietoa todellisuudesta, tämä mahdollistuu vain ja ainoastaan jos tiedolliset kykymme ovat riittävät tuota tehtävää varten.
Mutta reliabilisti joutuu olettamaan liikaa ja ottamaan käyttöön jatkuvasti lisäehtoja/-määritelmiä luotettavuuden käsitteensä tueksi ja ajautuu siten premissien regressioon, mikä merkitsee, ettei itse todistaminen pääse koskaan edes alkamaan.
Jos hän sitten pysähtyy johonkin kohtaan ja väittää, että nämä ja nämä perusteet riittävät luotettavan tiedon ehdoiksi, hän joutuu - induktiivisen päättelyn välttämättömien rajoitusten vuoksi - tekemään oletuksen, jonka luotettavuus ei ole 100%:nen tai jonka luotettavuus on todistettu kehäisesti eli uskon avulla.
Reliabilisti saa "varmaa" tietoa maailmasta vain, mikäli hän jo alunperin uskoo oman tiedollisen kompetenssinsa pätevyyteen (="paha") kehä).
Mutta juuri tämä piti (ensin) todistaa. Vasta sen jälkeen voidaan puhua varmuudesta.
Summa: Se, mikä minua siis niin kovin huvittaa (yhtä hyvin se voisi tietysti itkettää) ontologian ja epistemologian suhteessa, on se, ettei kumpaakaan voi erottaa toisistaan, ja jos joku väittää pystyvänsä sen ihan varmasti tekemään, niin argumentaation ja logiikan lakeihin vetoamalla voidaan osoittaa, että hän valehtelee niin sanotusti silmät päästään.
En puhu tässä todennäköisestä tiedosta enkä myöskään hermeneuttisesta kehästä, joka sekin on lopulta perimmältään samaa muotoa kuin hypoteettis-deduktiivinen menetelmä, jota reliabilistikin noudattaa.
Lopputulema on skeptinen, ja skeptisismistä selvitään vain höllentämällä tiedon kriteereitä, mikä taas on eräänlainen "slippery slide", jonka toisesta päästä löytyy Nietzsche ja hänen ranskalaitten apinoijiensa verbalismia "sairastava" kööri.
*
Entä matemaatikot? Eikö muka heillä ole varmaa tietoa todellisuudesta?
No - minulle matemaatikot ovat vähän niinkuin juristit siinä mielessä, että he osaavat kaavoineen, malleineen ja teorioineen kääntää kaiken juuri sellaiseksi kuin haluavat - eikä "tuomiosta" voi valittaa -lähinnä sen takia, että kukaan ei ymmärrä sitä.
Matemaatikkoja ja fyysikkoja pidetään nykyään puolijumalina, koska lähes 100% ihmisistä ei ymmärrä esim. kvanttimatematiikasta yhtään mitään.
*
Mitä tulee kysymykseen Pascalin vetoargumentista ja sen vaikutuksesta siihen, miten ihminen suhtautuu Jumalan olemassaoloon, muistan Timo Airaksisen artikkelin, jossa hän analysoi ko. mallin eri vaihtoehtojen odotusarvojen todennäköisyyksiä tvs.
Lopuksi hän totesi lakonisesti, että uskonto ei välttämättä liity millään tavoin Pascalin teoriaan.
Ja näin varmaan onkin. Pascal vain itse käytti (uhka-)peliteoriansa kontekstina Jumalan olemassaoloon uskomisesta ja ei-uskomisesta seuraavia todennäköisyyksiä ja niiden seurauksia.
Yhtä hyvin - teorian logiikan kannalta - Pascal olisi voinut puhua erisuuruisista rahasummista.
Itse olen taipuvainen kuittaamaan (uhka-)peliteoriat yhdellä ainoalla ja lopullisella pelillä - venäläisellä ruletilla.
Sen lopputulema ilmaisee definitiivisesti, mistä peliteorioissa on kyse: sofistikoituneesta pyrkimyksestä tuhota vastustaja ja saada päävoitto itselle ja vielä siten että "winner takes it all".
Vai onko joku muukin kuin John Rawls ihan vakavissaan kehittänyt nollasummapeleille haastajan - niin sanotun "winwin-pelin"?
(Jätän sinänsä erittäin kiinnostavan kommunitarismi-keskustelun tässä käsittelemättä.)
Mutta koska matemaatikkomme ja analyyttiset filosofimme ovat niin teräväpäistä porukkaa, suotakoon heille se ilo, että saavat näyttää taitojaan tässä lajissa sen hienostuneempia muotoja esitellen.
Ihmettelen vain, ettei esimerkiksi Terho (anteeksi sinutteluni), jolla on tutkinto myös 'London School of Economics'ista valinnut teologian, politiikan ja filosofian sijasta jonkinlaista finanssi- tai pörssianalyytikon uraa.
Sielläpäinhän nällä taidoilla on kysyntää.
Sitäpaitsi olen pitänyt John Rawlsiakin enemmän talous- ja peliteoreetikkona kuin kantilais-rousseaulaisena moraalifilosofina.
Pelkästään "tietämättömyyden verho" kun ei kaikesta heuristisuudestaan huolimatta jaksa vakuuttaa minua Rawlsin teorian deontologisuudesta...
Peli- ja talousteorioilla taas ei ole mitään tekemistä Kantin kanssa. Kant olisi pikemminkin tuominnut ne utilitaristisina pyrkimyksinä käyttää ihmisiä välineinä eikä päämäärinä.
Kant oli kaiken lisäksi aika ehdoton tässä asiassa, minkä osoittaakseni siteeraan vielä muistinvaraisesti erästä Kantin lausuntoa, jonka mukaan edes tasa-arvoa ja ihmisyyttä kunnioittava utilitaristi ei ole lopulta muuta kuin hyvin kasvatettu Saatana.
Hyvää Lankalauantaita
*
Ajattelen - ehkä perin naivisti - seuraavalla tavalla.
Ontologia on oppi olevasta. Siinä siis oletetaan jonkin olevan olemassaolo (heideggerilainen jako olevan olemassaoloon ja olemiseen ei tässä ole olennaista).
Epistemologia tutkii sitä, miten voimme tietää jotain jostain eli olevasta.
Mutta jos oletetaan, että on olemassa jotain, vaikuttaisi jotakuinkin absurdilta pohtia enää, onko sitä vai ei.
Aivan sama pätee tapauksen nihilistisessä versiossa, jossa oletetaan, että mitään ei ole (Gorgias).
Kun pohditaan, miten voimme tietää jotain olevasta, peruskysymys lienee yleensä, mikä on tietämisen kriteeri.
Riippumatta siitä, olemmeko internalisteja tai eksternalisteja tuo kriteeri liittyy aina jollain tavalla kompetenssiin.
Eksternalisteilla - etenkin reliabilisteilla - se kuitenkin on oletettujen, "normaalien" tiedollisten kykyjen luotettavaa käyttöä.
Internalistit taas vetoavat johonkin "sisäsyntyiseen", ihmisen kielellis-kognitiivisiin valmiuksiin alunperinkin kuuluvaa perustaa - eräänlaista "cogitoa" tai "anamnesista", joka mahdollistaa ymmärryksemme adekvaatin toimivuuden.
Internalismissa ei kuitenkaan yleensä oleteta itse olevan olevan tajunnasta riippumaton ja ikuinen, mutta jos meillä kerran on synnynäinen rationaalinen kyky/perusta tajuta todellisuus "oikein", niin eikö silloin ontologisen ja epistemologisen välinen erottelu ole pelkkää teknistä saivartelua?
Eksternalisti-reliabilistin perusongelma on sekin tiedollisen kompetenssin määrittämisessä.
Jos oletetaan, että me kykenemme saavuttamaan luotettavien menetelmien avulla luotettavaa tietoa todellisuudesta, tämä mahdollistuu vain ja ainoastaan jos tiedolliset kykymme ovat riittävät tuota tehtävää varten.
Mutta reliabilisti joutuu olettamaan liikaa ja ottamaan käyttöön jatkuvasti lisäehtoja/-määritelmiä luotettavuuden käsitteensä tueksi ja ajautuu siten premissien regressioon, mikä merkitsee, ettei itse todistaminen pääse koskaan edes alkamaan.
Jos hän sitten pysähtyy johonkin kohtaan ja väittää, että nämä ja nämä perusteet riittävät luotettavan tiedon ehdoiksi, hän joutuu - induktiivisen päättelyn välttämättömien rajoitusten vuoksi - tekemään oletuksen, jonka luotettavuus ei ole 100%:nen tai jonka luotettavuus on todistettu kehäisesti eli uskon avulla.
Reliabilisti saa "varmaa" tietoa maailmasta vain, mikäli hän jo alunperin uskoo oman tiedollisen kompetenssinsa pätevyyteen (="paha") kehä).
Mutta juuri tämä piti (ensin) todistaa. Vasta sen jälkeen voidaan puhua varmuudesta.
Summa: Se, mikä minua siis niin kovin huvittaa (yhtä hyvin se voisi tietysti itkettää) ontologian ja epistemologian suhteessa, on se, ettei kumpaakaan voi erottaa toisistaan, ja jos joku väittää pystyvänsä sen ihan varmasti tekemään, niin argumentaation ja logiikan lakeihin vetoamalla voidaan osoittaa, että hän valehtelee niin sanotusti silmät päästään.
En puhu tässä todennäköisestä tiedosta enkä myöskään hermeneuttisesta kehästä, joka sekin on lopulta perimmältään samaa muotoa kuin hypoteettis-deduktiivinen menetelmä, jota reliabilistikin noudattaa.
Lopputulema on skeptinen, ja skeptisismistä selvitään vain höllentämällä tiedon kriteereitä, mikä taas on eräänlainen "slippery slide", jonka toisesta päästä löytyy Nietzsche ja hänen ranskalaitten apinoijiensa verbalismia "sairastava" kööri.
*
Entä matemaatikot? Eikö muka heillä ole varmaa tietoa todellisuudesta?
No - minulle matemaatikot ovat vähän niinkuin juristit siinä mielessä, että he osaavat kaavoineen, malleineen ja teorioineen kääntää kaiken juuri sellaiseksi kuin haluavat - eikä "tuomiosta" voi valittaa -lähinnä sen takia, että kukaan ei ymmärrä sitä.
Matemaatikkoja ja fyysikkoja pidetään nykyään puolijumalina, koska lähes 100% ihmisistä ei ymmärrä esim. kvanttimatematiikasta yhtään mitään.
*
Mitä tulee kysymykseen Pascalin vetoargumentista ja sen vaikutuksesta siihen, miten ihminen suhtautuu Jumalan olemassaoloon, muistan Timo Airaksisen artikkelin, jossa hän analysoi ko. mallin eri vaihtoehtojen odotusarvojen todennäköisyyksiä tvs.
Lopuksi hän totesi lakonisesti, että uskonto ei välttämättä liity millään tavoin Pascalin teoriaan.
Ja näin varmaan onkin. Pascal vain itse käytti (uhka-)peliteoriansa kontekstina Jumalan olemassaoloon uskomisesta ja ei-uskomisesta seuraavia todennäköisyyksiä ja niiden seurauksia.
Yhtä hyvin - teorian logiikan kannalta - Pascal olisi voinut puhua erisuuruisista rahasummista.
Itse olen taipuvainen kuittaamaan (uhka-)peliteoriat yhdellä ainoalla ja lopullisella pelillä - venäläisellä ruletilla.
Sen lopputulema ilmaisee definitiivisesti, mistä peliteorioissa on kyse: sofistikoituneesta pyrkimyksestä tuhota vastustaja ja saada päävoitto itselle ja vielä siten että "winner takes it all".
Vai onko joku muukin kuin John Rawls ihan vakavissaan kehittänyt nollasummapeleille haastajan - niin sanotun "winwin-pelin"?
(Jätän sinänsä erittäin kiinnostavan kommunitarismi-keskustelun tässä käsittelemättä.)
Mutta koska matemaatikkomme ja analyyttiset filosofimme ovat niin teräväpäistä porukkaa, suotakoon heille se ilo, että saavat näyttää taitojaan tässä lajissa sen hienostuneempia muotoja esitellen.
Ihmettelen vain, ettei esimerkiksi Terho (anteeksi sinutteluni), jolla on tutkinto myös 'London School of Economics'ista valinnut teologian, politiikan ja filosofian sijasta jonkinlaista finanssi- tai pörssianalyytikon uraa.
Sielläpäinhän nällä taidoilla on kysyntää.
Sitäpaitsi olen pitänyt John Rawlsiakin enemmän talous- ja peliteoreetikkona kuin kantilais-rousseaulaisena moraalifilosofina.
Pelkästään "tietämättömyyden verho" kun ei kaikesta heuristisuudestaan huolimatta jaksa vakuuttaa minua Rawlsin teorian deontologisuudesta...
Peli- ja talousteorioilla taas ei ole mitään tekemistä Kantin kanssa. Kant olisi pikemminkin tuominnut ne utilitaristisina pyrkimyksinä käyttää ihmisiä välineinä eikä päämäärinä.
Kant oli kaiken lisäksi aika ehdoton tässä asiassa, minkä osoittaakseni siteeraan vielä muistinvaraisesti erästä Kantin lausuntoa, jonka mukaan edes tasa-arvoa ja ihmisyyttä kunnioittava utilitaristi ei ole lopulta muuta kuin hyvin kasvatettu Saatana.
Hyvää Lankalauantaita
April 6, 2007
Pitkäperjantain Bulla
Kirjoitus kommentoi osittain PJ:n pärettä "Piirteitä systemaattisesta teologiasta 1900-luvulla" ja sen kommentteja.
*
Tulkoon se nyt sitten sanottua näin "pitkänä" perjantaina.
Triniteetti ja sen osat eivät minun mielestäni ole perimmältään joko maskuliinisia tai feminiinisiä, mutta meidän antropomorfistinen ja "antrooppinen" tapamme kertoa tämä mysteeri tekee tuon jaon.
Itse pidän kuitenkin tätä narratiivis-symbolista jakoa erittäin osuvana yhä nykyäänkin.
Paljastan tässä julkisesti, että suurin mies-idolini on "Perhe on pahin"-sarjan Archie Bunker (tosin hän oli erinomainen myös esittäessään aivan toisenlaista roolia "Yön kuumuudessa").
Minä olen (tai ainakin haluaisin olla) temperamentiltani ja asenteiltani kuin Archie eli sisimmältään mitä hyväsydämisin rasistinen sovinisti ja egoisti.
Olenkin suuresti huvittunut siitä, miten teologien ja filosofienkin keskuudessa koetaan - ikäänkuin oltaisiin "pelkkiä" poliitikkoja - kunnia-asiaksi edustaa kaikkia mahdollisia hyviä asioita ja aatteita, jotka demokraattisessa valtiossa on sellaisiksi nostettu (tietenkin erimielisyyttä eri poliittisten ratkaisujen toimivuudesta esim. työttömyyden ja köyhyyden vähentämiseksi voidaan kai pitää suurimpina eroina vasemmiston ja oikeiston välillä).
Ikäänkuin pelättäisiin omien tunteitten, intuitioitten ja niihin pohjaavien alustavien arviointien ristiriitaisuutta ja "humanistista kyseenalaisuutta".
*
Esimerkkejä
Hyvin oppinut ja sympaattinen teologi Kari Kuula toivoo kaikkien pelastumista ja pitänee naispappeutta "luonnollisena" asiana. Paavaliakin hän tulkitsee trivialisoiden varsin juutalaisesti. Sovitusoppi, sakramentit ja muu kristillisen teologian perustava aines ei ole johdettavissa Paavalin teksteistä vaan myöhemmän - alunperin lähinnä kreikkalaisen vaikutuksen kautta.
Superoppinut ja syvällisesti stoalaisen kosmopolitismin omaksunut Juha Sihvola yrittää keittää filosofisen "keiton", johin otetaan kaikilta suurilta filosofeilta (Nietzsche mukaanlukien - onko se mahdollista?!) heidän ajattelunsa parhaimmat "palat", ja syöttää sitten tämän keitoksen lukijoilleen ikäänkuin kukaan ajattelun historiaa tunteva voisi vakavissaan uskoa, että sellainen soppa on mitään muuta kuin - jos ei myrkyllinen niin ainakin hiton pahan makuinen...
Sihvolan kaveri - ajatteleva kone - puoliksi filosofi, puoliksi teologi - Terho Pursiainen, aliarvioi ihmisiä, jotka eivät sovi hänen peliteoreeriseen ja analyyttis-argumentatiivisen ajattelijanluonteensa sapluunaan, ja pitänee näitä ilmeisesti tunteitaan kontrolloimaan kykenemättöminä "hömppäveikkoina".
Muuten Pursiainen on luullakseni valmis hyväksymään kaikki "järkevästi" argumentoidut "järkevät väitteet ;-].
*
Minun mielestäni - vaikka Maria Magdaleenan roolia ja merkitystä on mitä ilmeisimmin ja törkeimmin vähätelty katolis-ortodoksisessa perinteessä - naispappeus muuttaa kirkon alkuperäisen eetoksen, atmosfäärin ja hengen täysin. (Palaan tähän aiheeseen varsin erilaisesta näkökulmasta toisessa kommentaarissani).
Ääriliberaali luterilaisuus on katkaissut yhteytensä katoliseen perinteeseen ja siitä on hyvää vauhtia tulossa - Matti Myllykosken - luullakseni "neutraalin" hyväksyvää ilmausta siteeraten - sosiaalitoimen palveluhin verrattava, naisvaltainen "hoiva- ja lohdutusinstituutio" (muistinvarainen sitaatti).
Hyvä tietysti niinkin, mutta minulle kyseessä ei enää silloin ole nimenomaan autenttista kristillisyyttä julistava uskonto vaan lähes täysin maallistunut sosiaalitoimen "jaosto", jonka työntekijöistä suurin osa luultavasti kokee ilmeisen vaivautuneesti "taikauskoisina" pitämänsä?" viittaukset Jumalan meille lahjoittamaan armoon Jeesuksessa Kristuksessa, tämän sijaiskärsimykseen sekä syntiemme anteeksi saamiseen.
"Pakana-ortodoksina" naispappeus on minulle kuitenkin melko yhdentekevää luterilaisen "tarjoustalon" trendimarkkinointia, koska pidän luterilaisuutta degeneroituneena uskontona, joka on antanut periksi dogmaattiselle pluralismille (Karl Barthia lukuunottamatta - sic!) ja uskontieteen metodiselle tiedeauktoriteetille, mikä tarkoittaa historialliskriittisen totuudenkaltaisuuden pitämistä ainoana kriteerinä uskonnollisten kysymysten - jopa uskon! - "verifioijana ta falsifioijana".
Paul Tillichin situaatioteologiaa pidän "'sulautumisen' ja relatiivisen teologian" eli postmodernin: pluralistisen ja ateistisen teologian "johdantona".
Barthista on sanottu, että hän oli ehkä ainoa todellinen (reformoitu) kristitty ja uskova 1900-luvulla, mutta tuskinpa hänkään olisi mennyt niin pitkälle kuin Bonhoeffer tai Gogarten uskonnottomassa uskonnollisuudessa ja sekularisaation ymmärtämisesä Jumalan suunnitelmaksi - olkoonkin, että uskonto ihmisen konstruktiona ei voi muodostaa siltaa Jumalan luo.
Toki asia voidaan ymmärtää ortodoksien tavoin niin, että Jumala itse on "rakentanut/rakentaa" tuon sillan toisen pään (sen oman puolensa), koska sitä ihminen ei kerta kaikkiaan pysty itse tekemään. Tätä on vertauskuvallisesti ortodoksisen opin käsitys synergiasta: ihmisen ja Jumalan välinen "yhteistyö", josta myös pelkän uskon kautta vanhurkauttamisen puolesta puhuja - Paavali - on kirjoittanut.
(Liturgia merkitsee jotakuinkin samaa kuin synergia, ja se ilmentää juuri tuota ihmisen ja Jumalan välisen yhteistyön tapahtumista.)
*
Mitä aborttiin ja homoavioliittoihin tulle, niin 1) aborttia ei tule hyväksyä ehkäisy- eikä perhesuunnittelun keinona, ellei raskaus sitten uhkaa vakavasti äidin tai lapsen tervyttä. Tähän on luotavissa ja on varmasti jo luotu selvät lääketieteelliset kriteerit. Ehkäisy- ja "katumuspillerit" + muut ehkäisykeinot hyväksyn.
2) Homoliitot voidaan hyväksyä, mutta koska kristillinen kirkkoavioliitto on perinteisesti liittänyt yhteen heteroparin, termiä avioliitto ei voida käyttää homoparin vihkimisessä.
Koska homot kuitenkin kokevat itsensä yhä vielä tämänkin jälkeen syrjityiksi, muutettakoon vihkikaavaa siten, että pelkkää avioliitto-sanaa ei enää käytetä kummassakaan tapauksessa, vaan parit vihitään joko heteroavioliittoon tai homoavioliittoon - kuulostakoon tämä sitten miten koomiselta tahansa.
Luulisi, että kaikki ovat tyytyväisiä tähän ratkaisuun ja jos eivät ole, tyytykööt tilanteeseen, sillä suurempaa kompromissia asiassa tuskin enää voidaan tehdä ilman, että kristillisen ajattelun luovuttamattomia alkuperäisperinteitä loukattaisiin kohtalokkaalla tavalla.
Sillä - kuten sanoin - mitä enemmän noita kompromisseja nimenomaan luterilaisen kirkon piirissä tehdään, ja mitä kauemmas ne kulkevat alkuperäisestä perinteestä, sitä vähemmässä määrin on enää kysymys kristillisestä traditiosta. Tämän tien päässä on looginen lopputulema, joka selvyyden ja rehellisyyden nimissä vaatii tulla nimitetyksi joksikin muuksi kuin kristillisyydeksi.
Ja niin onkin parempi. Kuten katolisuuteen kääntynyt Seppo A. Teinonen totesi siteeraten erästä saksalaista, luterilaista teologia: luterilaisuus sairastaa omaa historiaansa eli partikularismia, separatismia ja sekularisaatiota.
Itse lisäisin edelliseen viitaten, että se sairastaa myös kirkkopoliittista populismia, joka haluaa miellyttää kaikkia välittämättä alkuperästään ja sen asettamista velvotteista ikäänkuin kristillisyys olisi jonkinlainen John Rawlsin eroperiaatteen "hengellinen" ilmenemismuoto.
Tarvitseeko luterilaisuus rawlsilaista "tasapainoperiaatetta", jonka mukaan dogmit voivat toimia hengellisinä auktoriteetteina vain siinä määrin, etteivät ne sorra millään tavoin esimerkiksi naisia ja ylipäätään vähemmistöjä - vaan pikemminkin päinvastoin?.
Tällainen ajattelutapa on analyyttisesti argumentoiden proseduraalisesti oikein, mutta koska siinä ei millään tavoin haluta sotkea ontologisia eli uskon perustaan liittyviä dogmi- ja arvokysymyksiä itse proseduuriin, se näyttäytyy - ainakin minulle - eräänlaisena matemaatikon malliteoriana, jolla on erittäin vähän kosketuspintaa siihen emotionaalis-itseymmärrykselliseen uskontulkintaan, joka tekee kristinuskosta juuri kristinuskoa eikä jotain talouspolitiikkaan rinastettavaa peliteoriaa.
*
Kirkko on paradoksaalinen instituutio. Samalla kun se toimii hyvinkin epädemokraattisesti sekä dogmien että hierarkioiden tasolla, se kuitenkin pyrkii ainakin periaatteessa julistamaan kaikille jäsenilleen (joskus jopa kirkkoon kuulumattomille) samaa armon ja syntien anteeksisaamisen mahdollisuutta - sukupuoleen, rotuun, ikään, ammattiin ja ansioihin katsomatta.
Minun mielestäni tämä kirkon sisäiseen luonteeseen liittyvä ristiriita ei ole sovitettavissa millään tavoin. Ellei sitten ole jämähtänyt leikittelemään jo mainituilla loogis-matemaattisilla teorioilla, joiden puitteissa kaikki on mahdollista - joskin yleensä tuo "kaikki mahdollinen" valitettavasti myös jää sinne teorioiden maailmaan - ainakin, mitä uskontohin tulee, sillä - tältä minusta tällä hetkellä vaikuttaa - mitä paremmin uskonto kyetään nivomaan esimerkiksi tieteelliseen maailmankuvaan, sitä vähemmän tuossa "synteesissä" on enää uskontoa ja sitä enemmän oudon mystisellä tavalla tiedettä.
Mutta kuten historia on jo Pythagoraasta ja osittain myös Platonista lähtien - Islamin kukoistuksen ajan filosofit mukaanlukien - osoittanut: jokainen matemaatikko on potentiaalinen mystikko. Hän uskoo numeroihinsa, malleihinsa ja teorioihinsa ikäänkuin ne ilmentäisivät todellisuuden ikuista, jumalallista olemusta.
*
Tulkoon se nyt sitten sanottua näin "pitkänä" perjantaina.
Triniteetti ja sen osat eivät minun mielestäni ole perimmältään joko maskuliinisia tai feminiinisiä, mutta meidän antropomorfistinen ja "antrooppinen" tapamme kertoa tämä mysteeri tekee tuon jaon.
Itse pidän kuitenkin tätä narratiivis-symbolista jakoa erittäin osuvana yhä nykyäänkin.
Paljastan tässä julkisesti, että suurin mies-idolini on "Perhe on pahin"-sarjan Archie Bunker (tosin hän oli erinomainen myös esittäessään aivan toisenlaista roolia "Yön kuumuudessa").
Minä olen (tai ainakin haluaisin olla) temperamentiltani ja asenteiltani kuin Archie eli sisimmältään mitä hyväsydämisin rasistinen sovinisti ja egoisti.
Olenkin suuresti huvittunut siitä, miten teologien ja filosofienkin keskuudessa koetaan - ikäänkuin oltaisiin "pelkkiä" poliitikkoja - kunnia-asiaksi edustaa kaikkia mahdollisia hyviä asioita ja aatteita, jotka demokraattisessa valtiossa on sellaisiksi nostettu (tietenkin erimielisyyttä eri poliittisten ratkaisujen toimivuudesta esim. työttömyyden ja köyhyyden vähentämiseksi voidaan kai pitää suurimpina eroina vasemmiston ja oikeiston välillä).
Ikäänkuin pelättäisiin omien tunteitten, intuitioitten ja niihin pohjaavien alustavien arviointien ristiriitaisuutta ja "humanistista kyseenalaisuutta".
*
Esimerkkejä
Hyvin oppinut ja sympaattinen teologi Kari Kuula toivoo kaikkien pelastumista ja pitänee naispappeutta "luonnollisena" asiana. Paavaliakin hän tulkitsee trivialisoiden varsin juutalaisesti. Sovitusoppi, sakramentit ja muu kristillisen teologian perustava aines ei ole johdettavissa Paavalin teksteistä vaan myöhemmän - alunperin lähinnä kreikkalaisen vaikutuksen kautta.
Superoppinut ja syvällisesti stoalaisen kosmopolitismin omaksunut Juha Sihvola yrittää keittää filosofisen "keiton", johin otetaan kaikilta suurilta filosofeilta (Nietzsche mukaanlukien - onko se mahdollista?!) heidän ajattelunsa parhaimmat "palat", ja syöttää sitten tämän keitoksen lukijoilleen ikäänkuin kukaan ajattelun historiaa tunteva voisi vakavissaan uskoa, että sellainen soppa on mitään muuta kuin - jos ei myrkyllinen niin ainakin hiton pahan makuinen...
Sihvolan kaveri - ajatteleva kone - puoliksi filosofi, puoliksi teologi - Terho Pursiainen, aliarvioi ihmisiä, jotka eivät sovi hänen peliteoreeriseen ja analyyttis-argumentatiivisen ajattelijanluonteensa sapluunaan, ja pitänee näitä ilmeisesti tunteitaan kontrolloimaan kykenemättöminä "hömppäveikkoina".
Muuten Pursiainen on luullakseni valmis hyväksymään kaikki "järkevästi" argumentoidut "järkevät väitteet ;-].
*
Minun mielestäni - vaikka Maria Magdaleenan roolia ja merkitystä on mitä ilmeisimmin ja törkeimmin vähätelty katolis-ortodoksisessa perinteessä - naispappeus muuttaa kirkon alkuperäisen eetoksen, atmosfäärin ja hengen täysin. (Palaan tähän aiheeseen varsin erilaisesta näkökulmasta toisessa kommentaarissani).
Ääriliberaali luterilaisuus on katkaissut yhteytensä katoliseen perinteeseen ja siitä on hyvää vauhtia tulossa - Matti Myllykosken - luullakseni "neutraalin" hyväksyvää ilmausta siteeraten - sosiaalitoimen palveluhin verrattava, naisvaltainen "hoiva- ja lohdutusinstituutio" (muistinvarainen sitaatti).
Hyvä tietysti niinkin, mutta minulle kyseessä ei enää silloin ole nimenomaan autenttista kristillisyyttä julistava uskonto vaan lähes täysin maallistunut sosiaalitoimen "jaosto", jonka työntekijöistä suurin osa luultavasti kokee ilmeisen vaivautuneesti "taikauskoisina" pitämänsä?" viittaukset Jumalan meille lahjoittamaan armoon Jeesuksessa Kristuksessa, tämän sijaiskärsimykseen sekä syntiemme anteeksi saamiseen.
"Pakana-ortodoksina" naispappeus on minulle kuitenkin melko yhdentekevää luterilaisen "tarjoustalon" trendimarkkinointia, koska pidän luterilaisuutta degeneroituneena uskontona, joka on antanut periksi dogmaattiselle pluralismille (Karl Barthia lukuunottamatta - sic!) ja uskontieteen metodiselle tiedeauktoriteetille, mikä tarkoittaa historialliskriittisen totuudenkaltaisuuden pitämistä ainoana kriteerinä uskonnollisten kysymysten - jopa uskon! - "verifioijana ta falsifioijana".
Paul Tillichin situaatioteologiaa pidän "'sulautumisen' ja relatiivisen teologian" eli postmodernin: pluralistisen ja ateistisen teologian "johdantona".
Barthista on sanottu, että hän oli ehkä ainoa todellinen (reformoitu) kristitty ja uskova 1900-luvulla, mutta tuskinpa hänkään olisi mennyt niin pitkälle kuin Bonhoeffer tai Gogarten uskonnottomassa uskonnollisuudessa ja sekularisaation ymmärtämisesä Jumalan suunnitelmaksi - olkoonkin, että uskonto ihmisen konstruktiona ei voi muodostaa siltaa Jumalan luo.
Toki asia voidaan ymmärtää ortodoksien tavoin niin, että Jumala itse on "rakentanut/rakentaa" tuon sillan toisen pään (sen oman puolensa), koska sitä ihminen ei kerta kaikkiaan pysty itse tekemään. Tätä on vertauskuvallisesti ortodoksisen opin käsitys synergiasta: ihmisen ja Jumalan välinen "yhteistyö", josta myös pelkän uskon kautta vanhurkauttamisen puolesta puhuja - Paavali - on kirjoittanut.
(Liturgia merkitsee jotakuinkin samaa kuin synergia, ja se ilmentää juuri tuota ihmisen ja Jumalan välisen yhteistyön tapahtumista.)
*
Mitä aborttiin ja homoavioliittoihin tulle, niin 1) aborttia ei tule hyväksyä ehkäisy- eikä perhesuunnittelun keinona, ellei raskaus sitten uhkaa vakavasti äidin tai lapsen tervyttä. Tähän on luotavissa ja on varmasti jo luotu selvät lääketieteelliset kriteerit. Ehkäisy- ja "katumuspillerit" + muut ehkäisykeinot hyväksyn.
2) Homoliitot voidaan hyväksyä, mutta koska kristillinen kirkkoavioliitto on perinteisesti liittänyt yhteen heteroparin, termiä avioliitto ei voida käyttää homoparin vihkimisessä.
Koska homot kuitenkin kokevat itsensä yhä vielä tämänkin jälkeen syrjityiksi, muutettakoon vihkikaavaa siten, että pelkkää avioliitto-sanaa ei enää käytetä kummassakaan tapauksessa, vaan parit vihitään joko heteroavioliittoon tai homoavioliittoon - kuulostakoon tämä sitten miten koomiselta tahansa.
Luulisi, että kaikki ovat tyytyväisiä tähän ratkaisuun ja jos eivät ole, tyytykööt tilanteeseen, sillä suurempaa kompromissia asiassa tuskin enää voidaan tehdä ilman, että kristillisen ajattelun luovuttamattomia alkuperäisperinteitä loukattaisiin kohtalokkaalla tavalla.
Sillä - kuten sanoin - mitä enemmän noita kompromisseja nimenomaan luterilaisen kirkon piirissä tehdään, ja mitä kauemmas ne kulkevat alkuperäisestä perinteestä, sitä vähemmässä määrin on enää kysymys kristillisestä traditiosta. Tämän tien päässä on looginen lopputulema, joka selvyyden ja rehellisyyden nimissä vaatii tulla nimitetyksi joksikin muuksi kuin kristillisyydeksi.
Ja niin onkin parempi. Kuten katolisuuteen kääntynyt Seppo A. Teinonen totesi siteeraten erästä saksalaista, luterilaista teologia: luterilaisuus sairastaa omaa historiaansa eli partikularismia, separatismia ja sekularisaatiota.
Itse lisäisin edelliseen viitaten, että se sairastaa myös kirkkopoliittista populismia, joka haluaa miellyttää kaikkia välittämättä alkuperästään ja sen asettamista velvotteista ikäänkuin kristillisyys olisi jonkinlainen John Rawlsin eroperiaatteen "hengellinen" ilmenemismuoto.
Tarvitseeko luterilaisuus rawlsilaista "tasapainoperiaatetta", jonka mukaan dogmit voivat toimia hengellisinä auktoriteetteina vain siinä määrin, etteivät ne sorra millään tavoin esimerkiksi naisia ja ylipäätään vähemmistöjä - vaan pikemminkin päinvastoin?.
Tällainen ajattelutapa on analyyttisesti argumentoiden proseduraalisesti oikein, mutta koska siinä ei millään tavoin haluta sotkea ontologisia eli uskon perustaan liittyviä dogmi- ja arvokysymyksiä itse proseduuriin, se näyttäytyy - ainakin minulle - eräänlaisena matemaatikon malliteoriana, jolla on erittäin vähän kosketuspintaa siihen emotionaalis-itseymmärrykselliseen uskontulkintaan, joka tekee kristinuskosta juuri kristinuskoa eikä jotain talouspolitiikkaan rinastettavaa peliteoriaa.
*
Kirkko on paradoksaalinen instituutio. Samalla kun se toimii hyvinkin epädemokraattisesti sekä dogmien että hierarkioiden tasolla, se kuitenkin pyrkii ainakin periaatteessa julistamaan kaikille jäsenilleen (joskus jopa kirkkoon kuulumattomille) samaa armon ja syntien anteeksisaamisen mahdollisuutta - sukupuoleen, rotuun, ikään, ammattiin ja ansioihin katsomatta.
Minun mielestäni tämä kirkon sisäiseen luonteeseen liittyvä ristiriita ei ole sovitettavissa millään tavoin. Ellei sitten ole jämähtänyt leikittelemään jo mainituilla loogis-matemaattisilla teorioilla, joiden puitteissa kaikki on mahdollista - joskin yleensä tuo "kaikki mahdollinen" valitettavasti myös jää sinne teorioiden maailmaan - ainakin, mitä uskontohin tulee, sillä - tältä minusta tällä hetkellä vaikuttaa - mitä paremmin uskonto kyetään nivomaan esimerkiksi tieteelliseen maailmankuvaan, sitä vähemmän tuossa "synteesissä" on enää uskontoa ja sitä enemmän oudon mystisellä tavalla tiedettä.
Mutta kuten historia on jo Pythagoraasta ja osittain myös Platonista lähtien - Islamin kukoistuksen ajan filosofit mukaanlukien - osoittanut: jokainen matemaatikko on potentiaalinen mystikko. Hän uskoo numeroihinsa, malleihinsa ja teorioihinsa ikäänkuin ne ilmentäisivät todellisuuden ikuista, jumalallista olemusta.
April 4, 2007
Ajattelevia koneita ja tunnepuhkujia
Kirjoitettu kommentiksi Terho Pursiaisen päreeseen "John Rawls: Kansojen oikeus (Helsingin Sanomien 4.4.2007 julkaisema arvio oman käsikirjoituksen mukaan.
*
Hei Rauno (kommenttiteksti on hieman päällekkäin, joten olen epävarma, onko kirjoitus sinun kirjoittamasi).
Kun kommentissa puhkut vain tunteitasi mainitsematta argumenttiasi, minun on mahdotonta vastata siihen mitenkään. Tunteita saa tuntea, eikä niitä tarvitse selittää toisille.
Ehkäpä purkauksessa on kuitenkin yksi argumentin kantasolu. Sen mukaan mahdollisesti uskot, että New Yorkin rikollisuus jotenkin saattaa Rawlsin eroperiaatteen (difference principle) kyseenalaiseksi.
Argumentti on huono (kantasolunsa ominaisuuksista päätellen). Kukaan ei ole väittänytkään, että USA:ssa (tai New Yorkissa) sovelletaan eroperiaatetta. New Yorkin rikollisuuden korkea taso voi johtua nimenomaan siitä, että niin ei tehdä.
Jos taas ajattelet, että rikollisuuden kukoistaminen New Yorkissa osoittaa että liberalismi ylipäänsä on väärä aate, argumentti ei sovellu Rawlsiin. Rawls ei ole liberaali ylipäänsä. Hän on -- kuten kirjoituksessani sanon -- niin ankarasti punainen liberaali, että häntä täällä kutsuttaisiin sosialidemokraatiksi, ja jos hän toteuttaisi argumenttiaan johdonmukaisesti, hän kuuluisi meikäläisen demaripuolueen vasempaan laitaan.
En kuitenkaan usko, että Rawls poliittisena toimijana toteuttaisi argumenttiaan johdonmukaisesti. On ilmeistä, että hän monien profeettojen tavoin on aika tietämätön siitä, mitä oikeastaan on tullut sanoneeksi.
Kunnioittaen sinun ja kaikkien ihmisten tunteita
Terho
*
RR
Kirjoitus on minun ja se löytyy kuten monet muutkin kommenttini otsikoituna ja ehkä hiukan editoituna omasta blogistani.
Alun sitaatti kuten huomannet on suoraan sinulta tai osa sinun lainauksestasi.
Minusta on kuitenkin aika hienoa jo se, että tässä pikku hiljaa päästään keskinäisen kommentoinnin tasolle, koska on pakko tunnustaa, että vaikka kritisoinkin analyyttisen filosofian proseduuri- ja metodikeskeisyyttä (joskus ehkä harhaanjohtavasti tai väärinymmärtäen), niin otan kyllä vakavasti ja kunnioittaen argumentatiivisen pohdiskelutapasi, koska siinä mulla lienee vielä paljon oppimista - samoin kuin ystävältäni Markus Lammenrannalta, jota pidän huippulahjakkuutena, mitä tulee analyyttisen dialektiikan hienouksiin tietoteorian alueella.
Itse olen kasvanut toisenlaisesta juuresta - eksistentialismista ja kriittisestä teoriasta - ja kaiken lisäksi ennenkuin omasin edes minkäänlaisia skolaarisia valmiuksia, joita on tullut hankittua vasta keväästä 1994 lähtien - tosin suurimmaksi osaksi Helsingin yliopiston vaatimuksilla, mikä on aiheuttanut minulle muun muassa kauan sitten alkaneen Nietzsche-"projektini" kannalta vähintäinkin ambivalentin tilanteen tieteenfilosofisesti, joskin Nietzsche toki itsessään on melko hankala tapaus sijoittaa mihinkään filosofiseen traditioon.
Trasymakhoksen ja Kallikleen "valta-etiikka" ei todellakaan tyhjennä Nietzschen ajattelun moniulotteisuutta ja sen hetkittäistä "kairos-tunnelmaa" - lähinnä käsitteen heideggerilaiseen kontekstiin viitaten.
Onneksi Hesassa on tapahtunut - kuten Petri Järveläisen kanssa on ollut puhetta - murtumista ja monipuolistumista, mitä tulee analyyttiseen "mafiaan" tai monopoliin, joka hallitsi sitä laitosta kymmeniä vuosia ja hallitsee osittain vieläkin tiukemmin kuin missään muussa yliopistossa koko Euroopassa.
*
Ennekuin eksplikoin "ennakkoluuloiset" (pitää lukea "aforistiset"), kirjoittamaani rukoukseen liittyvät argumentin aihiot, pidän kiinni ehdottomasti myös siitä, että aforististyyppiseen ilmaisuun sisältyvät tyylillis-emootionaaliset ilmaisut voivat itsessään sisältää argumentin (tai useita), mutta se argumentti pitää vain osata etsiä ja löytää.
Miksi en sitten esittänyt sitä lakonisen selkeällä, argmentaation kursseilla päähän paukutettujen sääntöjen sapluunassa?
Siitä en kerta kaikkiaan jaksa tässä (joku toinen kerta, joskin asia on tärkeä!) perustella analyyttisen metodin kyllästämälle filosofian "ammattilaiselle" muuta kuin, että en kerta kaikkiaan viitsinyt, sillä koen usein tuon tyylisen keskustelun tavalla, jota voisi kuvailla sanonnalla "boring as Hell!"
Sitäpaitsi aforistinen ilmaisu emotionaalisine tyyleineen todellakin sisältää väitteen ja vielä enemmän: se saaattaa tuoda väitteen tyylillisesti jopa paremmin saavutettavaksi ja ruodittavaksi kuin, jos se juntattaisiin "tunteettomasti" ja "tyylittömästi" loogiseen Prokrusteen vuoteeseen...
*
A) Missä valtiossa nimenomaan Rawlsin innoittamaa ja ehdottamaa eroperiaatetta noudatetaan poliittisena käytäntönä, ja mikä ylipäätään on tuon teorian saama suosio akateemisen maailman ulkopuolella?
Vai onko kyseessä lopultakin vain akateemisen diskurssin "piiri pieni pyörii"?
B) Olen ehkä tulkinnut Rawlsia liikaa juuri pragmatismin ja sitä kautta liberalismin edustajaksi, mutta onhan selvää, että eroperiaatteen suurin ongelma on, ettei siinä määritellä tuloerojen suuruutta - oleellista on vain se, etteivät firmojen voitot kohoa niin suuriksi, että ne heikentävät palkansaajien asemaa.
Yhdentekevää siis on, vaikka vain 1% kansakunnasta omistaisi 99% valtion kaikista tuloista ja omaisuudesta, kunhan kyseinen 1% ei huononna tuon 99%:n asemaa.
Miten tämä "ihannetila" on osoitettavissa laskennallisesti - ilman, että siihen implikoituu arvo-oletuksia siitä, mitä on olla keskiluokkainen palkansaaja - ja vielä enemmän - ilman, että siinä pidetään edes tarpeellisena puuttua USA:ssa -70-luvulta asti kiristyneeseen ongelmaan, jonka mukaan keskiluokkaiset palkansaajat joutuvat tekemään yhä enemmän työtä pitääkseen yllä elintasonsa.
Pääasia että teoreettiset laskelmat pätevät.
Kenen laskelmat? Ketä varten tehdyt? Rawls ei puutu näihin kysymyksiin, koska tietää silloin iskevänsä kätensä "paskaan", mitä tulee teorian uskottavuuteen.
Rawlsilta siis puuttuu arvoteoria - ontologia.
Hän on kehittänyt "vain" pomminvarman proseduurin - itseään säätelevän reflektiivisen tasapainon "termostaatin", joka on säädetty reagoimaan tiettyihin suhdanteiden muutoksiin tiettyä taloudellista arvomaailmaa ilmentävässä yhteiskunnassa (keskiluokan USA:ssa), mutta ei arvioimaan kykeneekö tuo termostaatti havainnoimaan yleisessä mielipiteessä ja muussa arvomaailmassa tapahtuvien muutosten sisäistä voimaa ja niiden ilmaisemaa muutosprosessia/-painetta.
Eroperiaate ilmaisee siis yhteiskunnallis-ekonomisessa muutosprosessissa tapahtuvia laskennallisia vaihteluja, ja on aivan sama tapahtuuko tuo eroperiaatteen toteutuminen reflektiivisen tasapainon periaatteella yhteisössä, jossa tuloerot ovat valtavia tai yhteiskunnassa, jossa tuloerot ovat pienempiä, mutta jossa ne kuitenkin kasvavat, jos tuo kasvu ei ole ristiriidassa itse eroperiaatteen teorian kanssa.
Mutta kuten sanoin - on totta vieköön olemassa muitakin indikaattoreita kuin tuo Rawlsin ekonominen termostaatti, joka ei toimiakseen voi puuttua yhteiskunnan ehkä olennaisimpiin ongelmiin eli arvokysymyksiin.
*
Oikeudenmukaisuus ja vapaus eivät elä rauhanomaista rinnakkaiseloa suurkaupungeissa, ja jos Rawlsin teorian tarkoitus on olla erityisesti amerikkalaiseen kaupunkiyhteiskuntaan sopiva, se tuskin on vähentänyt pätkän vertaa väkivaltarikollisuutta.
Eikä se näytä myöskään vähentäneen USA:n demokraattisissa? vaaleissa valitun johtoklikin tarvetta levittää globaalia vapautta ja oikeudenmukaisuutta juuri USA:lle ominaisena - ikäänkuin nationalistis-imperialistisena "vientituotteena".
Eikö tällainen ole kaikkea muuta kuin rawlsilaisuutta vai onko hänen(kin) kantansa piilevästi nationalistinen...
Valistakaa minua!
Kaikkea edellä mainittua sisältyy "Ei-analyyttisen epäilijän rukoukseen".
Se halusi siis alunperinkin herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa selkeitä ja teoreettisesti johdonmukaisia vastauksia.
Pelkästä tunteitten puhkumisesta ei kuitenkaan ollut kyse.
Toki tarvittiin tällainen "rukouksen eksegeesi" ennenkuin kävi edes osittain ymmärrettäväksi, mitä väitteitä ja mahdollisia väärinkäsityksiä aforismiin liittyi - eikä asia välttämättä jää vielä tähänkään.
Mutta vielä kerran. Tyyli on oma psykologiansa. Taisi olla Friedell, joka totesi tällä tavoin Nietzschen teksteistä.
Luulenpa myös, että teologi-filosofi Petri Järveläinen ja toinen kognitiivisen tunneteorian spesialisti Martha C. Nussbaum ovat hiukan eri mieltä kanssasi sen suhteen, miten tällaisiin "tunnepuhkuihin" sisältyviin merkityksiin ja propositioihin tulisi suhtautua...
Ihminen kun ei ole ajatteleva kone - Terho Pursiaisesta en kuitenkaan aina ole varma...
*
Hei Rauno (kommenttiteksti on hieman päällekkäin, joten olen epävarma, onko kirjoitus sinun kirjoittamasi).
Kun kommentissa puhkut vain tunteitasi mainitsematta argumenttiasi, minun on mahdotonta vastata siihen mitenkään. Tunteita saa tuntea, eikä niitä tarvitse selittää toisille.
Ehkäpä purkauksessa on kuitenkin yksi argumentin kantasolu. Sen mukaan mahdollisesti uskot, että New Yorkin rikollisuus jotenkin saattaa Rawlsin eroperiaatteen (difference principle) kyseenalaiseksi.
Argumentti on huono (kantasolunsa ominaisuuksista päätellen). Kukaan ei ole väittänytkään, että USA:ssa (tai New Yorkissa) sovelletaan eroperiaatetta. New Yorkin rikollisuuden korkea taso voi johtua nimenomaan siitä, että niin ei tehdä.
Jos taas ajattelet, että rikollisuuden kukoistaminen New Yorkissa osoittaa että liberalismi ylipäänsä on väärä aate, argumentti ei sovellu Rawlsiin. Rawls ei ole liberaali ylipäänsä. Hän on -- kuten kirjoituksessani sanon -- niin ankarasti punainen liberaali, että häntä täällä kutsuttaisiin sosialidemokraatiksi, ja jos hän toteuttaisi argumenttiaan johdonmukaisesti, hän kuuluisi meikäläisen demaripuolueen vasempaan laitaan.
En kuitenkaan usko, että Rawls poliittisena toimijana toteuttaisi argumenttiaan johdonmukaisesti. On ilmeistä, että hän monien profeettojen tavoin on aika tietämätön siitä, mitä oikeastaan on tullut sanoneeksi.
Kunnioittaen sinun ja kaikkien ihmisten tunteita
Terho
*
RR
Kirjoitus on minun ja se löytyy kuten monet muutkin kommenttini otsikoituna ja ehkä hiukan editoituna omasta blogistani.
Alun sitaatti kuten huomannet on suoraan sinulta tai osa sinun lainauksestasi.
Minusta on kuitenkin aika hienoa jo se, että tässä pikku hiljaa päästään keskinäisen kommentoinnin tasolle, koska on pakko tunnustaa, että vaikka kritisoinkin analyyttisen filosofian proseduuri- ja metodikeskeisyyttä (joskus ehkä harhaanjohtavasti tai väärinymmärtäen), niin otan kyllä vakavasti ja kunnioittaen argumentatiivisen pohdiskelutapasi, koska siinä mulla lienee vielä paljon oppimista - samoin kuin ystävältäni Markus Lammenrannalta, jota pidän huippulahjakkuutena, mitä tulee analyyttisen dialektiikan hienouksiin tietoteorian alueella.
Itse olen kasvanut toisenlaisesta juuresta - eksistentialismista ja kriittisestä teoriasta - ja kaiken lisäksi ennenkuin omasin edes minkäänlaisia skolaarisia valmiuksia, joita on tullut hankittua vasta keväästä 1994 lähtien - tosin suurimmaksi osaksi Helsingin yliopiston vaatimuksilla, mikä on aiheuttanut minulle muun muassa kauan sitten alkaneen Nietzsche-"projektini" kannalta vähintäinkin ambivalentin tilanteen tieteenfilosofisesti, joskin Nietzsche toki itsessään on melko hankala tapaus sijoittaa mihinkään filosofiseen traditioon.
Trasymakhoksen ja Kallikleen "valta-etiikka" ei todellakaan tyhjennä Nietzschen ajattelun moniulotteisuutta ja sen hetkittäistä "kairos-tunnelmaa" - lähinnä käsitteen heideggerilaiseen kontekstiin viitaten.
Onneksi Hesassa on tapahtunut - kuten Petri Järveläisen kanssa on ollut puhetta - murtumista ja monipuolistumista, mitä tulee analyyttiseen "mafiaan" tai monopoliin, joka hallitsi sitä laitosta kymmeniä vuosia ja hallitsee osittain vieläkin tiukemmin kuin missään muussa yliopistossa koko Euroopassa.
*
Ennekuin eksplikoin "ennakkoluuloiset" (pitää lukea "aforistiset"), kirjoittamaani rukoukseen liittyvät argumentin aihiot, pidän kiinni ehdottomasti myös siitä, että aforististyyppiseen ilmaisuun sisältyvät tyylillis-emootionaaliset ilmaisut voivat itsessään sisältää argumentin (tai useita), mutta se argumentti pitää vain osata etsiä ja löytää.
Miksi en sitten esittänyt sitä lakonisen selkeällä, argmentaation kursseilla päähän paukutettujen sääntöjen sapluunassa?
Siitä en kerta kaikkiaan jaksa tässä (joku toinen kerta, joskin asia on tärkeä!) perustella analyyttisen metodin kyllästämälle filosofian "ammattilaiselle" muuta kuin, että en kerta kaikkiaan viitsinyt, sillä koen usein tuon tyylisen keskustelun tavalla, jota voisi kuvailla sanonnalla "boring as Hell!"
Sitäpaitsi aforistinen ilmaisu emotionaalisine tyyleineen todellakin sisältää väitteen ja vielä enemmän: se saaattaa tuoda väitteen tyylillisesti jopa paremmin saavutettavaksi ja ruodittavaksi kuin, jos se juntattaisiin "tunteettomasti" ja "tyylittömästi" loogiseen Prokrusteen vuoteeseen...
*
A) Missä valtiossa nimenomaan Rawlsin innoittamaa ja ehdottamaa eroperiaatetta noudatetaan poliittisena käytäntönä, ja mikä ylipäätään on tuon teorian saama suosio akateemisen maailman ulkopuolella?
Vai onko kyseessä lopultakin vain akateemisen diskurssin "piiri pieni pyörii"?
B) Olen ehkä tulkinnut Rawlsia liikaa juuri pragmatismin ja sitä kautta liberalismin edustajaksi, mutta onhan selvää, että eroperiaatteen suurin ongelma on, ettei siinä määritellä tuloerojen suuruutta - oleellista on vain se, etteivät firmojen voitot kohoa niin suuriksi, että ne heikentävät palkansaajien asemaa.
Yhdentekevää siis on, vaikka vain 1% kansakunnasta omistaisi 99% valtion kaikista tuloista ja omaisuudesta, kunhan kyseinen 1% ei huononna tuon 99%:n asemaa.
Miten tämä "ihannetila" on osoitettavissa laskennallisesti - ilman, että siihen implikoituu arvo-oletuksia siitä, mitä on olla keskiluokkainen palkansaaja - ja vielä enemmän - ilman, että siinä pidetään edes tarpeellisena puuttua USA:ssa -70-luvulta asti kiristyneeseen ongelmaan, jonka mukaan keskiluokkaiset palkansaajat joutuvat tekemään yhä enemmän työtä pitääkseen yllä elintasonsa.
Pääasia että teoreettiset laskelmat pätevät.
Kenen laskelmat? Ketä varten tehdyt? Rawls ei puutu näihin kysymyksiin, koska tietää silloin iskevänsä kätensä "paskaan", mitä tulee teorian uskottavuuteen.
Rawlsilta siis puuttuu arvoteoria - ontologia.
Hän on kehittänyt "vain" pomminvarman proseduurin - itseään säätelevän reflektiivisen tasapainon "termostaatin", joka on säädetty reagoimaan tiettyihin suhdanteiden muutoksiin tiettyä taloudellista arvomaailmaa ilmentävässä yhteiskunnassa (keskiluokan USA:ssa), mutta ei arvioimaan kykeneekö tuo termostaatti havainnoimaan yleisessä mielipiteessä ja muussa arvomaailmassa tapahtuvien muutosten sisäistä voimaa ja niiden ilmaisemaa muutosprosessia/-painetta.
Eroperiaate ilmaisee siis yhteiskunnallis-ekonomisessa muutosprosessissa tapahtuvia laskennallisia vaihteluja, ja on aivan sama tapahtuuko tuo eroperiaatteen toteutuminen reflektiivisen tasapainon periaatteella yhteisössä, jossa tuloerot ovat valtavia tai yhteiskunnassa, jossa tuloerot ovat pienempiä, mutta jossa ne kuitenkin kasvavat, jos tuo kasvu ei ole ristiriidassa itse eroperiaatteen teorian kanssa.
Mutta kuten sanoin - on totta vieköön olemassa muitakin indikaattoreita kuin tuo Rawlsin ekonominen termostaatti, joka ei toimiakseen voi puuttua yhteiskunnan ehkä olennaisimpiin ongelmiin eli arvokysymyksiin.
*
Oikeudenmukaisuus ja vapaus eivät elä rauhanomaista rinnakkaiseloa suurkaupungeissa, ja jos Rawlsin teorian tarkoitus on olla erityisesti amerikkalaiseen kaupunkiyhteiskuntaan sopiva, se tuskin on vähentänyt pätkän vertaa väkivaltarikollisuutta.
Eikä se näytä myöskään vähentäneen USA:n demokraattisissa? vaaleissa valitun johtoklikin tarvetta levittää globaalia vapautta ja oikeudenmukaisuutta juuri USA:lle ominaisena - ikäänkuin nationalistis-imperialistisena "vientituotteena".
Eikö tällainen ole kaikkea muuta kuin rawlsilaisuutta vai onko hänen(kin) kantansa piilevästi nationalistinen...
Valistakaa minua!
Kaikkea edellä mainittua sisältyy "Ei-analyyttisen epäilijän rukoukseen".
Se halusi siis alunperinkin herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa selkeitä ja teoreettisesti johdonmukaisia vastauksia.
Pelkästä tunteitten puhkumisesta ei kuitenkaan ollut kyse.
Toki tarvittiin tällainen "rukouksen eksegeesi" ennenkuin kävi edes osittain ymmärrettäväksi, mitä väitteitä ja mahdollisia väärinkäsityksiä aforismiin liittyi - eikä asia välttämättä jää vielä tähänkään.
Mutta vielä kerran. Tyyli on oma psykologiansa. Taisi olla Friedell, joka totesi tällä tavoin Nietzschen teksteistä.
Luulenpa myös, että teologi-filosofi Petri Järveläinen ja toinen kognitiivisen tunneteorian spesialisti Martha C. Nussbaum ovat hiukan eri mieltä kanssasi sen suhteen, miten tällaisiin "tunnepuhkuihin" sisältyviin merkityksiin ja propositioihin tulisi suhtautua...
Ihminen kun ei ole ajatteleva kone - Terho Pursiaisesta en kuitenkaan aina ole varma...
Ei-analyyttisen epäilijän rukous
Kirjoitettu kommentiksi Terho Pursiaisen päreeseen "John Rawls: Kansojen oikeus (Helsingin Sanomien 4.4.2007 julkaisema arvio oman käsikirjoituksen mukaan)".
*
Ote Pursiaisen päreestä
"Poliittisesti Rawls on järkäleentärkeä. Hän on osoittanut, kuinka tinkimätön liberaali voi olla yhtä aikaa johdonmukainen yhteiskunnallinen radikaali ja kuinka sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja yksilön kunnioittaminen eivät ole kilpailijoita. Ne ovat pikemminkin saman oikeamielisyyden ilmauksia. Keskustelussa ei esiinny suurempaa valhetta kuin väite, jonka mukaan vapaus ja oikeudenmukaisuus olisivat toistensa vastakohtia."
*
Ken tähän pystyy uskomaan, hän on löytänyt onnen avaimet!
*
Ei-analyyttisen epäilijän rukous
"Oi Herra - anna minullekin niin paljon analyyttista älyä ja ennenkaikkea analyyttista optimismia, etten epäilisi sinun tahtosi ("liberaalidemokraattisten kompromissiesi") todennäköistä oikeamielisyyttä vaan että lukiessani esimerkiksi New Yorkin kaupungin väkivaltarikostilastoja pystyisin John Rawlsin oppien nimissä riemulla ylistämään sinun analyyttis-yhteiskunnallista Totuuttasi, joka osoittaa, että me ihmiset rakastamme toisiamme sitä enemmän mitä amerikkalaisemmiksi me tulemme!"
Amen and Awomen
*
Ote Pursiaisen päreestä
"Poliittisesti Rawls on järkäleentärkeä. Hän on osoittanut, kuinka tinkimätön liberaali voi olla yhtä aikaa johdonmukainen yhteiskunnallinen radikaali ja kuinka sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja yksilön kunnioittaminen eivät ole kilpailijoita. Ne ovat pikemminkin saman oikeamielisyyden ilmauksia. Keskustelussa ei esiinny suurempaa valhetta kuin väite, jonka mukaan vapaus ja oikeudenmukaisuus olisivat toistensa vastakohtia."
*
Ken tähän pystyy uskomaan, hän on löytänyt onnen avaimet!
*
Ei-analyyttisen epäilijän rukous
"Oi Herra - anna minullekin niin paljon analyyttista älyä ja ennenkaikkea analyyttista optimismia, etten epäilisi sinun tahtosi ("liberaalidemokraattisten kompromissiesi") todennäköistä oikeamielisyyttä vaan että lukiessani esimerkiksi New Yorkin kaupungin väkivaltarikostilastoja pystyisin John Rawlsin oppien nimissä riemulla ylistämään sinun analyyttis-yhteiskunnallista Totuuttasi, joka osoittaa, että me ihmiset rakastamme toisiamme sitä enemmän mitä amerikkalaisemmiksi me tulemme!"
Amen and Awomen
Sokea nopanheittäjä
Kirjoitettu kommentiksi Terho Pursiaisen päiväkirjan päreeseen Untitled.
*
En ole alunperin inhonnut mitään "filosofointitapaa" niin paljon kuin peliteorioita, koska ne redusoivat ihmiset pelkiksi utiliteettia etsiviksi koneiksi.
Dostojevskin "kellariloukon miehen" ja Camus`n "katumuksentekijätuomarin" rinnalla tällaisilta analyytikoilta näytti aivan konkreettisella tavalla puuttuvan jopa sielu (eli se mikä tekee ihmisen ihmiseksi ja ehkä vielä enemmäksi...)!
Onneksi tutustuin sittemmin Pascaliin, jonka veto opetti minua ymmärtämään, että peliteorioista (odotusarvoista eli riskeistä) voi todella tehdä eksistentiaalisiakin johtopäätelmiä.
Mutta - jos perimmäiset valintamme ovat aina niin sanottuja elämää suurempia pelejä kuten esittelemäsi Pietarin paradoksi määrittelee, lähes koko mannermainen filosofia - fenomenologia, eksistentialismi ja hermeneutiikka (myös kriittinen teoria) - voidaan kuskata retorisena jaaritteluna kaatopaikalle ja korvata "turvallisilla" uhkapeleillä - eli angloamerikkalaisen pragmatismin "luurangoilla".
Filosofien sijaan tulevat silloin maireasti hymyilevät ja samalla kivikasvoiset "nopanheittäjät", joiden rohkeus ei riitä "miehekkäämpiin" dialogeihin.
En mainitse nimiä, mutta eräs sinunkin tuntemasi käytännöllisen filosofian professori tunnustautui mieluummin "pelkuriksi" kuin asettaisi henkensä ja (oletetun/RR) autonomiansa alttiiksi minkään "suuren aatteen tai Jumalan" (tai ehkä Itsensä?/RR) nimessä/puolesta.
(Oliko Hobbes pelkuriraukka vai realisti?)
Heitetään siis noppaa ja pelataan pokeria...Hyi helvetti - miksei saman tien pelata venäläistä rulettia?
Henkiin jäänyt saa kaiken! Loppuu turhat peliteorisoinnit siihen paikkaan.
Jaa-a. Kellä temperamenttia on kellä ei...
*
PS. Mutta koska nopanheittäjä uskoo hyötyyn, odotusarvoon, todennäköisyyteen tvs., joka yhtä hyvin ja jopa todennäköisesti saattaa voiton sijasta tuhota hänet, häntä voinee täydellä syyllä pitää "sokeana".
Ja näin olemmekin päätyneet jälleen takaisin "kellariloukon miehen", "katumuksentekijätuomarin" ja Zarathustran luo.
Nämä miehet näkevät jopa pimeässä, koska he ovat tottuneet elämään "siellä". Ilman todennäköisyyksiä.
*
En ole alunperin inhonnut mitään "filosofointitapaa" niin paljon kuin peliteorioita, koska ne redusoivat ihmiset pelkiksi utiliteettia etsiviksi koneiksi.
Dostojevskin "kellariloukon miehen" ja Camus`n "katumuksentekijätuomarin" rinnalla tällaisilta analyytikoilta näytti aivan konkreettisella tavalla puuttuvan jopa sielu (eli se mikä tekee ihmisen ihmiseksi ja ehkä vielä enemmäksi...)!
Onneksi tutustuin sittemmin Pascaliin, jonka veto opetti minua ymmärtämään, että peliteorioista (odotusarvoista eli riskeistä) voi todella tehdä eksistentiaalisiakin johtopäätelmiä.
Mutta - jos perimmäiset valintamme ovat aina niin sanottuja elämää suurempia pelejä kuten esittelemäsi Pietarin paradoksi määrittelee, lähes koko mannermainen filosofia - fenomenologia, eksistentialismi ja hermeneutiikka (myös kriittinen teoria) - voidaan kuskata retorisena jaaritteluna kaatopaikalle ja korvata "turvallisilla" uhkapeleillä - eli angloamerikkalaisen pragmatismin "luurangoilla".
Filosofien sijaan tulevat silloin maireasti hymyilevät ja samalla kivikasvoiset "nopanheittäjät", joiden rohkeus ei riitä "miehekkäämpiin" dialogeihin.
En mainitse nimiä, mutta eräs sinunkin tuntemasi käytännöllisen filosofian professori tunnustautui mieluummin "pelkuriksi" kuin asettaisi henkensä ja (oletetun/RR) autonomiansa alttiiksi minkään "suuren aatteen tai Jumalan" (tai ehkä Itsensä?/RR) nimessä/puolesta.
(Oliko Hobbes pelkuriraukka vai realisti?)
Heitetään siis noppaa ja pelataan pokeria...Hyi helvetti - miksei saman tien pelata venäläistä rulettia?
Henkiin jäänyt saa kaiken! Loppuu turhat peliteorisoinnit siihen paikkaan.
Jaa-a. Kellä temperamenttia on kellä ei...
*
PS. Mutta koska nopanheittäjä uskoo hyötyyn, odotusarvoon, todennäköisyyteen tvs., joka yhtä hyvin ja jopa todennäköisesti saattaa voiton sijasta tuhota hänet, häntä voinee täydellä syyllä pitää "sokeana".
Ja näin olemmekin päätyneet jälleen takaisin "kellariloukon miehen", "katumuksentekijätuomarin" ja Zarathustran luo.
Nämä miehet näkevät jopa pimeässä, koska he ovat tottuneet elämään "siellä". Ilman todennäköisyyksiä.
April 3, 2007
Koottuja kommentteja 3
Kommentteja Kemppisen ja Järveläisen blogeista.
###
Kemppisen päreestä "Luovuusinnovaatio".
RR
Kumpaa sä kirjoitat Kemppinen: blogia vai omaa curriculumiasi, joka laajenee aina sitä mukaa, kun löydät uusia "innovaatioita" (suomeksi "tiedonpätkiä") - eli päivittäin?
Kysyy vakaumuksellisesti 'epäinnovatiivinen' ihminen.
*
Jukka Kemppinen said...
Ad Rauno Rasanen:
Opin sanan Curriculum aika myöhään, siksi siitä tulee edelleen mieleeni karuselli - pieni piiri, joka pyörii.
Sormet sanoo sososo.Kengän kannat kokoko.
Kun meillä on tässä blogissa noin 40 henkilön toimittama kulttuurilehti, käsitän oman roolini lähinnä ilmiantajaksi eli vasikaksi, joka kertoo, mitä mielenkiintoista on sattunut korviin ja silmiin.
#
RR
Asia vilpitön.
Mukavanoloinen vastauksesi osoittaa jälleen, että olet sekä lähes narsistisen itsevarma että parkkiintuneen kovanahkainen - ja kuitenkin samalla "röyhkeän sivistyneesti" leikillisen huumorintajuinen sälli.
Ja siit mie kyl piän, sano Kotkan poika. Vaikka joskus tuntuukin siltä, että "olet niin täynnä itseäsi, että oikein kuormasta putoilee" - siteeratakseni erästä blogikolleegaani...
(Jos tää kommentti tuli kahteen kertaan, niin poista se toinen.)
*
Kemppisen päreestä "Julkinen onnittelu".
Jukka Kemppinen said...
Ad Rauno Rasanen:
Sana paikallaan. Nuorempana tuota tuli paljon mietityksi. Valitettavasti se ei näytä merkitsevän paljon, että on itseään täynnä. Ihminen on myös paskaa täynnä.
Se on sitten erikseen, että jotkut pitävät itseään luomistyön (tai vastaavan) mestarinäytteinä ja ovat halukkaita merkitsemään syntymänsä ajankohdan Ihmiskunnan Tähtihetkiin. Luulen ettei tässä ole puhe siitä.
Eli mistäs se paha pappi saarnaakaan?
#
RR
Puhumme näköjään molemmat hieman arvoituksellisesti.
Hyvä niin. Se onkin lopulta "rehellisempi" tapa ilmaista itseään...
*
Peili, kasvot ja silmien liikahdus eivät valehtele niinkuin sanat ja kieli, mutta sille me emme taida mahtaa mitään.
Vai onko olemassa kieltä, joka ilmaisee perimmäiset motiivimme niin häkellyttävän suoraan, vastaansanomattomasti ja "valaisten/valistaen", että se tekee itsensä lopulta tarpeettomaksi?
Sellainen kieli ainakin vähentäisi huomattavasti tätä helvetillistä informaatiokaaosta, jossa kaikilla (minä itse mukaanlukien) tuntuu olevan muka jotain "tärkeää" ja "paljastavaa" sanottavaa itsestään, muista ja maailmasta.
Mutta kuten jo sanoin: kieli valehtelee - tai ainakin se lavertelee loputtomiin omia banaaleja sekä triviaaleja juttujaan - ellei se sitten ryhdy puhumaan arvoituksin...
Mikä massiivinen valehtelu- ja itsepetospandemia siis onkaan vallannut tämän informaatio- innovaatio- ja sisällöntuottamis-sukupolven?!
Jos totuus ja "välttämättömyys" myisivät yhtä hyvin kuin turhuus ja valhe, olisimme paljon vaiteliaampia ja vaatimattomampia tässä nykyisessä virtuaalitodellisuudessamme, joka on hyvää vauhtia jakautumassa innovaatiokeskusten ja golfkenttien (keinotekoinen luonto) sekä romukaatopaikkojen ja aavikoiden (keinotekoisen luonnon jätteitten ja seurauksien todellisuus) hyvin erilaisiin maailmoihin.
*
Täytyy kuitenkin varoa tuomitsemasta, ettei joutuisi sen kuuluisan pahan papin kirjoihin, vaikka joskus - osittain kauhukseni, osittain suureksi tyydytyksekseni - koenkin olevani Pentti Linkolan ja Paavo Haavikon "pirun pitkä varjo"...;~#
*
Ehkä optimismi on annettu joillekin jo synnyinlahjaksi (nuo "armoitetut"), kun taas toiset joutuvat etsimään onnea loputtomiin vain havaitakseen että se tulee lopulta vasta kuolemassa...
#
Järveläisen päreestä "Tieteestä".
RR
Mutta arvatkaapa, mikä on on "huikkaskiihdytin"?
Minä olin sitä vielä vajaa vuosi sitten, mutta nyt on "tavallisten" huikkasten kiihdyttämiseni huimasti vähentynyt, koska olen ryhtynyt käyttämään "Lappeenrannan immateriaalioikeudellisen laboratorion" kehittämiä "innovaatiohuikkasia", jotka eivät kiihdytä, mutta joiden vaikutuksesta itsetunto kasvaa suorastaan kosmisiin mittasuhteisiin asti...
Kautta Kemppisen ja Himasen!
PS. Palaan realiteet...realismiin hiukan myöhemmin.
###
Kemppisen päreestä "Luovuusinnovaatio".
RR
Kumpaa sä kirjoitat Kemppinen: blogia vai omaa curriculumiasi, joka laajenee aina sitä mukaa, kun löydät uusia "innovaatioita" (suomeksi "tiedonpätkiä") - eli päivittäin?
Kysyy vakaumuksellisesti 'epäinnovatiivinen' ihminen.
*
Jukka Kemppinen said...
Ad Rauno Rasanen:
Opin sanan Curriculum aika myöhään, siksi siitä tulee edelleen mieleeni karuselli - pieni piiri, joka pyörii.
Sormet sanoo sososo.Kengän kannat kokoko.
Kun meillä on tässä blogissa noin 40 henkilön toimittama kulttuurilehti, käsitän oman roolini lähinnä ilmiantajaksi eli vasikaksi, joka kertoo, mitä mielenkiintoista on sattunut korviin ja silmiin.
#
RR
Asia vilpitön.
Mukavanoloinen vastauksesi osoittaa jälleen, että olet sekä lähes narsistisen itsevarma että parkkiintuneen kovanahkainen - ja kuitenkin samalla "röyhkeän sivistyneesti" leikillisen huumorintajuinen sälli.
Ja siit mie kyl piän, sano Kotkan poika. Vaikka joskus tuntuukin siltä, että "olet niin täynnä itseäsi, että oikein kuormasta putoilee" - siteeratakseni erästä blogikolleegaani...
(Jos tää kommentti tuli kahteen kertaan, niin poista se toinen.)
*
Kemppisen päreestä "Julkinen onnittelu".
Jukka Kemppinen said...
Ad Rauno Rasanen:
Sana paikallaan. Nuorempana tuota tuli paljon mietityksi. Valitettavasti se ei näytä merkitsevän paljon, että on itseään täynnä. Ihminen on myös paskaa täynnä.
Se on sitten erikseen, että jotkut pitävät itseään luomistyön (tai vastaavan) mestarinäytteinä ja ovat halukkaita merkitsemään syntymänsä ajankohdan Ihmiskunnan Tähtihetkiin. Luulen ettei tässä ole puhe siitä.
Eli mistäs se paha pappi saarnaakaan?
#
RR
Puhumme näköjään molemmat hieman arvoituksellisesti.
Hyvä niin. Se onkin lopulta "rehellisempi" tapa ilmaista itseään...
*
Peili, kasvot ja silmien liikahdus eivät valehtele niinkuin sanat ja kieli, mutta sille me emme taida mahtaa mitään.
Vai onko olemassa kieltä, joka ilmaisee perimmäiset motiivimme niin häkellyttävän suoraan, vastaansanomattomasti ja "valaisten/valistaen", että se tekee itsensä lopulta tarpeettomaksi?
Sellainen kieli ainakin vähentäisi huomattavasti tätä helvetillistä informaatiokaaosta, jossa kaikilla (minä itse mukaanlukien) tuntuu olevan muka jotain "tärkeää" ja "paljastavaa" sanottavaa itsestään, muista ja maailmasta.
Mutta kuten jo sanoin: kieli valehtelee - tai ainakin se lavertelee loputtomiin omia banaaleja sekä triviaaleja juttujaan - ellei se sitten ryhdy puhumaan arvoituksin...
Mikä massiivinen valehtelu- ja itsepetospandemia siis onkaan vallannut tämän informaatio- innovaatio- ja sisällöntuottamis-sukupolven?!
Jos totuus ja "välttämättömyys" myisivät yhtä hyvin kuin turhuus ja valhe, olisimme paljon vaiteliaampia ja vaatimattomampia tässä nykyisessä virtuaalitodellisuudessamme, joka on hyvää vauhtia jakautumassa innovaatiokeskusten ja golfkenttien (keinotekoinen luonto) sekä romukaatopaikkojen ja aavikoiden (keinotekoisen luonnon jätteitten ja seurauksien todellisuus) hyvin erilaisiin maailmoihin.
*
Täytyy kuitenkin varoa tuomitsemasta, ettei joutuisi sen kuuluisan pahan papin kirjoihin, vaikka joskus - osittain kauhukseni, osittain suureksi tyydytyksekseni - koenkin olevani Pentti Linkolan ja Paavo Haavikon "pirun pitkä varjo"...;~#
*
Ehkä optimismi on annettu joillekin jo synnyinlahjaksi (nuo "armoitetut"), kun taas toiset joutuvat etsimään onnea loputtomiin vain havaitakseen että se tulee lopulta vasta kuolemassa...
#
Järveläisen päreestä "Tieteestä".
RR
Mutta arvatkaapa, mikä on on "huikkaskiihdytin"?
Minä olin sitä vielä vajaa vuosi sitten, mutta nyt on "tavallisten" huikkasten kiihdyttämiseni huimasti vähentynyt, koska olen ryhtynyt käyttämään "Lappeenrannan immateriaalioikeudellisen laboratorion" kehittämiä "innovaatiohuikkasia", jotka eivät kiihdytä, mutta joiden vaikutuksesta itsetunto kasvaa suorastaan kosmisiin mittasuhteisiin asti...
Kautta Kemppisen ja Himasen!
PS. Palaan realiteet...realismiin hiukan myöhemmin.
April 2, 2007
Koottuja kommentteja 2
Kommentteja Järveläisen päreestä "Enkelin tervehdys".
*
A-K.H said...
Nuorena se Mariakin aloitti, ikuinen neitsyt ja elävänä taivaaseen otettu. Usko ainoastaan, jos voit.
dudivie said...
järveläinen kirjoittaa niin nätisti:neitseestä sikiäminen ei ole tavatonta akh. tässä on mestarihypnotisoija asiallavaikka mustakin olisi mukava aja tella maria punkkaritytöksi haa
Rauno Rasanen said...
Vannoutuneena(?!) feministinä toteaisin tässä(kin) yhteydessä, että naisia on kautta aikojen "viilattu linssiin" ja ylipäätään kohdeltu kaltoin.
A-K.H said...
Koskahan ne huomaavat sen. Maria-kultti on kyllä nerokas keksintö. Olen havainnut, että täällä Jeesus-puolella saadaan erilaisia ilmestyksiä kuin Maria-puolella.Roomalaiskatolisen kirkon (vai oliko ortodoksisen?) poikamies-isiä on kehotettu laihtumaan edes paaston aikana.
Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä. Onneksi on kohta pääsiäinen.Oletteko havainnut, että kun kristityt juhlivat Kristuksen ylösnousemusta, niin jehovikset juhlivat Jeesuksen, heidän mielestään maailman merkittävimmän ihmisen, kuolemaa.
No, piispa Riekkinen ja me muut bultmannilaiset olemme sitä mieltä, että ylösnousemus on pelkkä pelkkää kerygmaa pääsiäissaarnassa. Onko?
dudivie said...
kaikki on totta akh.
Rauno Rasanen said...
Mitä se kerygma nyt sitten lopulta oikein on?
Kristinuskon perimmäinen julistus ja sanoma eksistentiaalisessa eli olemassaolon merkitystä ja tarkoitusta koskevassa mielessä, jolle ei kuitenkaan löydy empiiristä evidenssiä(?)
Kristinuskon kertomukset ovat siis pelkkä (keinotekoinen) kulissi tälle julistukselle - eivät historiallisesti tosia tapahtumia(?)Valistakaa minua.
A-K.H said...
Mitä sanasta enää sanoisi. Sen käsitesisältö on juuri se minkä sanot. Et sinä valaistusta kaipaa, ja kaiken lisäksi taidat ruveta tosissasi himoitsemaan väittelyä, kuten Sokrates. Seisomme nyt sinun kadunkulmassasi. Tuossa ylempänä vain hienokseltaan provosoit.
Itse asiassa tuli taas mieleeni piispa Riekkisen tänne Sawoonkin tuottamana episkopalikirkon emerituspiispa Spong, jonka mukaan teismi on kuollut, joten jumalasta on opittava puhumaan uudella tavalla; kristologia on konkurssissa; Jeesus ei ole lihaksi tullut Jumala; puhe täydellisestä luomakunnasta, josta ihmiset ovat langenneet pois, on pelkkää mytologiaa; neitseestäsyntyminen biologisesti käsitettynä tekee perinteisesti käsitetyn Jeesuksen jumaluuden mahdottomaksi; Raamatun ihmekertomuksia ei voi tulkita ihmiseksi tulleen jumaluuden yliluonnollisiksi teoiksi; uhrikuolemaan ristillä perustuva barbaarinen jumalakuva on hylättävä; Jeesuksen ylösnouseminen on nousemista jumaluuteen eikä voi olla historiallinen tapahtuma; ylösnousemuskertomus edellytti kolmikerroksista maailmankuvaa, jota ei voi yhdistää nykyiseen, jälkikopernikaaniseen ajatteluun; ei ole olemassa mitään ihmisen ulkopuolelta ilmoitettua, ikuisesti pätevää eettistä ohjetta; rukouksella ei voi saada jumaluutta toimimaan halutulla tavalla ihmishistoriassa; ikuisen elämän toivo on erotettava palkitsemisen ja rankaisemisen valtalogiikasta, joten kirkon on hylättävä riippuvuutensa syyllistävästä käyttäytymisen ohjailusta; kaikissa ihmisolennoissa on Jumalan kuva ja hänellä on sen tähden persoonallinen arvo, joten ulkoisiin seikkoihin perustuvaa diskriminontia ei voi millään perustella etc.
Taisin mennä jo ylösnousemuksen ohi, mutta haitanneeko tuo mittään.
A-K.H said...
Tuli vauhtisokeutta. Tämä aivan asiallinen diskrimointikielto tarkoittaa luullakseni vain sitä, että myös lesbonainen ja homomies ovat jumalankuvina kelvollisia kaikkiin kirkon tehtäviin.
Rauno Rasanen said...
a-k.h
Onks Viljoo näkyny? Aha...
*
Ainut ehto lienee, että ihminen tietää edes, mitä sukupuolta on...ellei niitäkin nyt sitten "ilmesty" uusia...Mutta voiko homoja/lesboja vihkiä "avioliittoon"?
Se kun on perinteisesti ollut heteroiden välinen "unioni".
Vihkikaavaa pitää siis muuttaa. Avioliitto-sana poistetaan käytöstä.Heteroille heteroliitot ja homoille homoliitot.
Ja taas kaikki ovat tyytyväisiä, kaikki pelastuvat ja asiat ovat aivan Helvetin hyvin!
(Kuuntelin äsken viimeisen -kolmannentoista - osan Kari Kuulan mainiosta luentosarjasta "Helvetin historia". Jätin K-blogiin kiitokseni: "Olipa Helvetin hyvät luennot!")
jarvelainen said...
No johan te nyt kehititte ilveilyteologian vastamyrkkyjä asian omilla aineksilla.
*
A-K.H said...
Nuorena se Mariakin aloitti, ikuinen neitsyt ja elävänä taivaaseen otettu. Usko ainoastaan, jos voit.
dudivie said...
järveläinen kirjoittaa niin nätisti:neitseestä sikiäminen ei ole tavatonta akh. tässä on mestarihypnotisoija asiallavaikka mustakin olisi mukava aja tella maria punkkaritytöksi haa
Rauno Rasanen said...
Vannoutuneena(?!) feministinä toteaisin tässä(kin) yhteydessä, että naisia on kautta aikojen "viilattu linssiin" ja ylipäätään kohdeltu kaltoin.
A-K.H said...
Koskahan ne huomaavat sen. Maria-kultti on kyllä nerokas keksintö. Olen havainnut, että täällä Jeesus-puolella saadaan erilaisia ilmestyksiä kuin Maria-puolella.Roomalaiskatolisen kirkon (vai oliko ortodoksisen?) poikamies-isiä on kehotettu laihtumaan edes paaston aikana.
Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä. Onneksi on kohta pääsiäinen.Oletteko havainnut, että kun kristityt juhlivat Kristuksen ylösnousemusta, niin jehovikset juhlivat Jeesuksen, heidän mielestään maailman merkittävimmän ihmisen, kuolemaa.
No, piispa Riekkinen ja me muut bultmannilaiset olemme sitä mieltä, että ylösnousemus on pelkkä pelkkää kerygmaa pääsiäissaarnassa. Onko?
dudivie said...
kaikki on totta akh.
Rauno Rasanen said...
Mitä se kerygma nyt sitten lopulta oikein on?
Kristinuskon perimmäinen julistus ja sanoma eksistentiaalisessa eli olemassaolon merkitystä ja tarkoitusta koskevassa mielessä, jolle ei kuitenkaan löydy empiiristä evidenssiä(?)
Kristinuskon kertomukset ovat siis pelkkä (keinotekoinen) kulissi tälle julistukselle - eivät historiallisesti tosia tapahtumia(?)Valistakaa minua.
A-K.H said...
Mitä sanasta enää sanoisi. Sen käsitesisältö on juuri se minkä sanot. Et sinä valaistusta kaipaa, ja kaiken lisäksi taidat ruveta tosissasi himoitsemaan väittelyä, kuten Sokrates. Seisomme nyt sinun kadunkulmassasi. Tuossa ylempänä vain hienokseltaan provosoit.
Itse asiassa tuli taas mieleeni piispa Riekkisen tänne Sawoonkin tuottamana episkopalikirkon emerituspiispa Spong, jonka mukaan teismi on kuollut, joten jumalasta on opittava puhumaan uudella tavalla; kristologia on konkurssissa; Jeesus ei ole lihaksi tullut Jumala; puhe täydellisestä luomakunnasta, josta ihmiset ovat langenneet pois, on pelkkää mytologiaa; neitseestäsyntyminen biologisesti käsitettynä tekee perinteisesti käsitetyn Jeesuksen jumaluuden mahdottomaksi; Raamatun ihmekertomuksia ei voi tulkita ihmiseksi tulleen jumaluuden yliluonnollisiksi teoiksi; uhrikuolemaan ristillä perustuva barbaarinen jumalakuva on hylättävä; Jeesuksen ylösnouseminen on nousemista jumaluuteen eikä voi olla historiallinen tapahtuma; ylösnousemuskertomus edellytti kolmikerroksista maailmankuvaa, jota ei voi yhdistää nykyiseen, jälkikopernikaaniseen ajatteluun; ei ole olemassa mitään ihmisen ulkopuolelta ilmoitettua, ikuisesti pätevää eettistä ohjetta; rukouksella ei voi saada jumaluutta toimimaan halutulla tavalla ihmishistoriassa; ikuisen elämän toivo on erotettava palkitsemisen ja rankaisemisen valtalogiikasta, joten kirkon on hylättävä riippuvuutensa syyllistävästä käyttäytymisen ohjailusta; kaikissa ihmisolennoissa on Jumalan kuva ja hänellä on sen tähden persoonallinen arvo, joten ulkoisiin seikkoihin perustuvaa diskriminontia ei voi millään perustella etc.
Taisin mennä jo ylösnousemuksen ohi, mutta haitanneeko tuo mittään.
A-K.H said...
Tuli vauhtisokeutta. Tämä aivan asiallinen diskrimointikielto tarkoittaa luullakseni vain sitä, että myös lesbonainen ja homomies ovat jumalankuvina kelvollisia kaikkiin kirkon tehtäviin.
Rauno Rasanen said...
a-k.h
Onks Viljoo näkyny? Aha...
*
Ainut ehto lienee, että ihminen tietää edes, mitä sukupuolta on...ellei niitäkin nyt sitten "ilmesty" uusia...Mutta voiko homoja/lesboja vihkiä "avioliittoon"?
Se kun on perinteisesti ollut heteroiden välinen "unioni".
Vihkikaavaa pitää siis muuttaa. Avioliitto-sana poistetaan käytöstä.Heteroille heteroliitot ja homoille homoliitot.
Ja taas kaikki ovat tyytyväisiä, kaikki pelastuvat ja asiat ovat aivan Helvetin hyvin!
(Kuuntelin äsken viimeisen -kolmannentoista - osan Kari Kuulan mainiosta luentosarjasta "Helvetin historia". Jätin K-blogiin kiitokseni: "Olipa Helvetin hyvät luennot!")
jarvelainen said...
No johan te nyt kehititte ilveilyteologian vastamyrkkyjä asian omilla aineksilla.
Subscribe to:
Posts (Atom)