Tunnustuksia, muistumia ja intellektuaalista häirintää tietoisuuden tällä puolen

Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreeseen Ei ehkä haittaa (ja vähän aiempienkin M:n päreiden kommentteihin).
(Kielimafia on tehnyt runsaasti lisäyksiä, korjauksia ja muutoksia tähän tekstiin klo: 23.25)
*
Huom! Alkuun ilmoitus.

Kirjoitin tätä kommenttia (joka ei ollut alunperin tarkoitettu päreeksi) pitkään anonyymina, mutta toki kaikki yhä ymmärtävät, miten mahdotonta ja naurettavaa sellainen minulle olisi. Joten kirjoitan edelleen omalla nimelläni.

I
Olipas tää viimeisin kuvaus melkoine 'viettely-yritys miehiselle mielikuvitukselle iiihanalta hömppäkaisaltamme' - taas kerran.

Zenii hää harrastaat ja peltirumpuu pärisyttäät, nii et Oskar-pololt mennee hormonitoiminta melkee 'väärinpäin'.

Se taitaaki olla hään tarkotus. Yittäät saaha miun pään sekasi.

Mut kuuleha sie Doris - mie sanon siulle nyt (saat taas naurun aihetta), jotta et sie oo miun ainut (i)lot(to)tyttö. Niit löytyy miljardi potenssiin biljoona tuolta netist - ja lissää tulloot päivittäin.

Ja niis miul on iha tarpeeks sähläämist oman regressiivis-arkaaise maailmain ('aidon todellisuuteni!') järjestämiseks.

(Olenko siis ihan oikeasti hullu - tarkemmin: bataillelaisen-hullu filosofi ja äärimmäinen seksi-fantasia-addikti? Vastaus: Olen!)

Joten kerro sie vaa iha rauhas noit puolipornojais - ei kolaha.

Mut sillai kivast naisellise 'kaukovaikutukse' - sie miesmäise ronski likka - 'läpiaistival' suorasukasuuvellas onnistut aikaansaamaa - sit mie en kiellä.

(Kaikki muu onki mulle yhtä sekasotkuu Iineksen, Sinun, HG:n Sadun, Merin ja muiden em:n ajatteluni kohteitten välillä.)

II
Lukuunottamatta niitä muutamaa - - - - ja J:tä, josta en ole teille vielä kertonutkaan - - -

J. oli äitini ikäinen, miespuolinen, lukion uskonnonopettajani - kerrassaan loistava puhuja, juoppo, homo ja Hesan -60-luvun kirjallisen jet-setin tuntija: mm. Saarikoski lähetti hänelle aikoinaan 14 pitkää kirjettä, joista yhden näin, mutten saanut lukea.

P. Tarkka mainitsee J:n oikein yhteiskuvan kanssa Saarikoski-elämäkerrassaan. (PS. ja J. rippikoululeirillä; - muistaakseni PS. lukee kuvassa kreikankielista Uutta testamenttia 15-vuotiaana).

Näin jälkeenpäin olen sanonut, että J. oli pahinta ja parasta, mitä minulle on elämässäni koskaan tapahtunut.

Opin tuntemaan häntä ehkä lähemmin kuin oikeastaan kukaan muu hänen ystäväkseen hyväksymänsä silloinen lukio-oppilaansa (melkein kaikki tietysti nuoria 17-22-vuotiaita poikia.)

Opin häneltä, mitä kulttuuri-ihmiseksi kasvaminen merkitsee. Mutta opin myös näkökulmaa homouteen. Tosin hän itse väitti, että minä en ilmeisesti ole edes bi, koska en saa homosuhteista seksuaalista tyydytystä - vaan etsin miehistä kuolleen isäni 'sijaistavaa' turvaa ja auktoriteettia - en seksiä.

Itse asiassa jälkimmäinen lause on J:n saman suuntaisesta kommentista minun tuollaiseksi muotoilemani, mutta pitää olennaisilta osin täysin paikkansa myös kokonaisuudessaan.
*
J. muuten jopa kutsui minut ja S:n yhdessä kylään, mutta kyseinen - lähes 'shokeeraava' tapaamiskutsu - joskin avoimesti tunnustusta S:lle ja meidän suhteellemme antava - jäi toteutumatta, koska katosin yhtäkkiä koulusta jättäen samalla taakseni myös sen - tosi pirullisen ihmissuhderistiriidan.

S. ei saanut tietää asiasta kuin vasta -90-luvun puolivälissä loukkaantuen ensin ko. tiedosta - pöljä! (Juttuun liittyy hiukan 'muutakin', johon/mihin palaan jossain vaiheessa).

Tuosta yli 20 vuotta vanhasta tiedosta sykeytyi yllättävää kyllä S:n kanssa keskustelua lesboudesta, eli mitäs minä ajattelisin jos - - ja hänellä tosiaan oli esittää puolileikillään/-tosissaan esimerkki eräästä fantasiastaan!

Miten ihmeessä moralistiprinsessamme nyt sellaisia saattoi ajatella, mutta se leikillinen pohdinta muutti melkoisesti käsitystäni 'tyttöjen välisestä ystävyydestä', vaikka pidinkin S:a täysin heterona. Aiheesta sukeutui kiintoisa keskustelu myös Merin kanssa.

S:n jätin, vaikka kaipasinkin häntä kuin se 'alkuperäinen egoni' - villahousupoika 'omaa äitiään' (veljeni vanhempi poika kutsui alaluokkalaisena ollessaan (-97) S:a Raunon 'omaksi äidiksi' (psykologisesti tahattoman osuva tokaisu).

J:ta tapasin vielä muutaman kerran myöhemmin, ja hän auttoi minua pari kertaa suhteillaan eteenpäin työelämässä. Toisen kerran hän kutsui meidät kirjeenvaihdon jälkeen kylään 1995 keväällä, jolloin siis asuimme S.n kanssa jo yhdessä - Valamossa.

Muistan kuinka J. oli jo paljon aiemmin sanonut, että ortodoksisuus kiinnostaa häntä eniten kristinuskon suuntauksista, mutta luterilaisuudessa hän kokee saavansa eniten vapauksia anarkistiselle elämäntavalleen - siis seksuaalisuudelleen ja alkoholinkäytölleen. Työnsä hän hoiti ihme kyllä jotakuinkin moitteettomasti, kun nyt ajattelen sitä määrää alkoholia, mitä hän -70-luvullakin vielä käytti.

J. tosin miltei erakoitui (ainakin ajoittain) ja katkaisi entisiä ystävyysuhteitaan 1980-luvun alusta lähtien. En tavannut häntä enää henkilökohtaisesti 1976 jälkeen, joskin tapaamattomuuteen löytyy muitakin syitä kuin J:n erakoituminen.
*
Korostan vielä, että edellä mainitussa homo-kommentissaan J. osui minun suhteeni täysin oikeaan - ehkä myös vastauskommentissaan hänen bipolaarisuuttaan ja ylitsepursuavaa aktiivisuuttaan kerran arvioituani.

Kuuntelin J:ta eräänä krapula-aamuna vietettyäni yön hänen luonaan, enkä kerta kaikkiaan voinut olla sanomatta:

'Sinä olet J. kaikesta iloisuudestasi huolimatta syvimmältäsi hyvin depressiivinen ihminen.'

Luovan, improvisatorisen retoriikan mestari väitti hänestä esittämäni mielipiteen jälkeen tapojensa mukaan ehkä liioitellen, että 'minusta tulee/tulisi vielä erinomainen psykiatri'.

Ei tullut. Onneksi. Sitäpaitsi olen laiska opiskelija. Lukuunottamatta satojen kirjojen ja kymmenien esseitten vuosia -1994-2002 - lähinnä S:n antaman 'potkun' ja kannustuksen - jopa ohjauksen - ansiosta. Mutta sekin homma jäi kesken...

Omat vanhempani edustivat kulttuurista 'nollapistettä' He olivat pelkkiä SKDL:n ideologiaan 'naamioituneita' kapitalismin ehdoilla (tosin myös pakon sanelemana) eläviä työläis-raatajia, jotka odottivat pelastusta vasemmisto-ideologian valtaanousun myötä. Utooppisia uskovaisia siis.

Minä toki olen edelleenkin vasemmistolainen, mutta en sitoutunut ja positiivisesti vakaumuksellinen vaan anti-oikeistolainen - käyttäen negatiivista päättelyä kapitalismin seurausten kritiikkinä. Negatiivinen päättelyni on osittain strateginen asenne, mutta kuka voi sisimmältään olla kriitikko, mikäli sitoutuu kritisoidessaan mihinkään maailmankatsomukseen ontologisesti?

Jos nyt kysytään taas kerran, mitä minä oikeastaan edustan tai olen, niin vastaukseksi annan tietysti saman kuin aiemminkin: Olen houkka, ilveilijä, buffoon - näyttelijä, joka valehdellessaan tulee mahdollisesti kertoneeksi totuuden - sen negatiivisessa muodossa(an) - tai ainakin ikäänkuin pakottaneeksi sen esiin muissa, käyttämällä itseään eräänlaisena case-studyna ja oikeuttaen siten myös muiden argumentatiivisen kohtelemisen 'ad hominem-tapauksina'.

Kaikki humanistinen - ellei se sitten jollain tapaa liittynyt vasemmistoon ja minun kouluttamiseeni teknikoksi tai jopa insinööriksi (voi helvetti!) oli vanhemmilleni porvarillista 'nonsenseä'. Nuo hyvää tarkoittavat idiootit.

Kommunistien jäsenkirjaa isä ei - ilmeisesti äidin painostuksesta kuitenkaan suostunut ottamaan, vaikka - toisin kuin äiti - hän itse erosi kirkosta.
*
Siis - (J:tä ja S:a lukuunottamatta - myös P., josta en ole juurikaan kertonut) nuoruuteni -70-luvun ja ehkä vielä -70/80-luvun vaihteenkin ihmissuhteita mie en muista rakkauvella, vaik niilt 'vapaamielisimmilt' sainki ehkä vähä liikaaki oppii siitä, mite polygaamit iskee toisia(an) - niin bi-t, homot kuin heterotkin. Ei kiitos. Olen liian ihmisarka - ja samalla aivan liian egoistisen-dominoiva siihen puuhasteluun - en kuitenkaan kyyninen: - olit Mummo siinä asiassa täysin oikeassa.

Kyyninen minä en sisimmältäni ole - en vain kerta kaikkiaan ole, vaikka sitä roolia yritän ajoittain fasadina vetääkin (kuten nyt kritiikissäni Iinekselle, mitä elämän nihilistiseen (epä-)arvostukseen tulee). En totisesti rakasta elämää, mutta en myöskään etsi siitä mitään uskonnollis-tyyppistä vakaumuksellisen kunnioituksen ja jopa palvonnan lähdettä.

III
Buddhalaisilla on luontoon positiivinen mutta samalla perimmäisiin oppeihinsa nähden hyvin ristiriitainen suhde, sillä juuri luontohan pitää meidät kiinni lisääntymisen ja tietoisuuden itsekkyydessä, joka on kärsimyksemme perimmäinen syy.

Mihinkään reinkarnaatioihin en usko. Taikausko - olkoon miten kaunista ja moraalisesti kasvattavan-opettavaista metaforaa tahansa, pitää kytkeä pois kaikista oppirakennelmista - jos - niinpä tosiaan - sellainen eliminointi koskaan täysin onnistuu. Jo kieli itsessään sisältää kuvasymboliikassaan taikauskon lähtökohdat valmiina kuin hyvän ruuan ainekset.
*
Mie elän ihan omas nirvanassain, jossa menee iloisen-tuskallisen korahtavasti-laueten sekaisin kaikki ihmisen ruumiillisuus - sisältä ja ulkoa - toisin sanoen: sekä fantasiassa että mitä realistisimmassa - sekä fyysisten ärsyke/impulssi-reaktioiden ja laukeamisten eli tajunnan hajoamisen/tietoisuuden tyhjenemisen, tuon pienen hetken kestävässä, kaikki nollaavassa vilahduksessa/välähdyksessä.

Olen usein yrittänyt saada kiinni heti orgasmin jälkeisen tajunnan tilan olemusta/luonnetta. Se ei itsessään paljoa vaihtele sen suhteen, oliko orgasmissa mukana toinen, mahdollisesti rakastetuksi kutsuttu ihminen, vai pelkkä fantasia - jopa silloinkin, kun tuo toinen on mukana - ainakin (ja pelkästään) kiihotuksen 'välineenä'

Mutta yhtä pelkkä fantasia ei anna: konkreettista hellyyttä ja läheisyyttä, jota saa ja voi antaa toiselle tässä tilassa ehkä enemmän kuin missään muussa kokemisen aktissa. Silti juuri silloin kyseessä ei ole rakkaus siinä mielessä kuin, tarve ja halu - viimein itse asiassa tietoisuus - sitä määrittää.

Väitänkin, että zenin pyrkimys on saavuttaa juuri heti orgasmin jälkeen koettu tyhjä minuuden raukeamisen kaltainen tila, jolloin ego ei ihan vielä ole jälleen ottamassa todellisuutta muka hallintaansa (ikäänkuin todellisuuden voisi diskursiivisesti - siis myös filosofisesti tai teologisesti ylipäätään - ottaa hallintaansa), mutta - painotan! - tuo pyrkimys ja päämäärä on hellyydetön, rakkaudeton olotila, jossa täydellinen itsekkyys sulautuu täydelliseen minuuden kadottamiseen.

Perimmäinen tahtoon liittyvä paradoksi voi toteutua - toistan tätä yhä edelleen - ainoastaan vailla yksilöllistä kiintymystä muihin tietoisuuksiin.

On sitten toinen juttu, jos joku väittää rakastavansa kaikkia ihmisiä lähimmäisinään tai luontoa ja universumia - tai Jumalaa - tai mitä lie abstraktia ja yliyksilöllistä - vaikka jopa tahtoa kuten Nietzsche ehkä - myös ikuisen paluun rakastamisessa (epäuskottavasti) yritti.

Zen-buddhalainen, Jeesus tai Franciscus Assisilainen eivät rakastaneet kuin itseään Nirvanassa tai Jumalassa/Jeesuksessa - siis Luonnossa ja kosmologisessa todellisuudessa.

Koanit vain kätkevät äärimmäisen ovelasti tämän tosiasian. Koaneissakin nimittäin on jotain liikaa. Se, että ne ylipäätään lausutaan. Ortodoksinen hesykasmi äärimmilleen vietynä on jo pitkään ollut minulle ihanne, jota yrittäisin tässä elämässä toteuttaa saavuttaakseni täydellisen välinpitämättömyyden tilan suhteessa todellisuuteen, maailmaan ja toisiin ihmisiin - etenkin toisiin ihmisiin.

Toistaiseksi en ole siinä tietenkään onnistunut. Olen tähän asti vain perustellut ja siten valmistanut itseäni täydelliseen vaikenemiseen, täydelliseen hiljaisuuteen, mitä hesykasmi kirjaimellisesti tarkoittaakin.

(Koiranleuat Vaari ja Tapsa varmaan veistelevät ihan oikeutetusti takaisin, etten varsinkaan minä! tule tätä tavoitetta koskaan, ikinä, milloinkaan, saavuttamaan kuin kuolemassa - jos vielä sielläkään...)
*
Zen-buddhismi mahdollistuu minun vokaabulaarini kontekstissa solipsismin ja minuuden kadottamisen synergiassa ja synkronismissa.

Toisin sanoen - valaistumiseen pyrkivä meditaatio sisältää teoreettisesti täysin selitettävän ja ymmärrettävän coincidentia oppositorumin, vaikka filosofi kusuisikin sitä contradictio in adjectoksi - mitä se argumentatiivisesti ja käytännön elämässä onkin.

Sillä (tässä vain yksi vastaesimerkki) eihän kukaan voi käytännön elämässään olla kokopäivä-buddhisti, - - ja/mutta näitä osapäivä-sitä-ja-tätä-ihmisiä (myös buddhisteja) minä halveksun. Myös itsessäni olevaa kompromissien tekijä-opportunistia.

On toki yksi vaihtoehto: jättää kilpailun eli toisia ihmisiä kadehtiva psykologisen itsekkyyden ja mustasukkaisuuden maailma ja 'paeta' - kuten edellä sanoin - äärimmäiseen, absurdin nihilistiseen omaan napaansa tuijottamiseen: solipsismiin. Ja olla hiljaa - vaieta kuin muuri. 'Puhua' vain enintään ehkä viittomakielellä - oudoin merkein.

Tällä tavoin ymmärrän zen-buddhismin juuri nyt, mutta toivottavasti H. opettaa ja ohjaa minua käytännöllisempään 'zen-tilassa' elämiseen.

Toivon - tätä haluan H:lle vielä korostaa -, että minusta tulee hänen - zen-buddhalaisuudelle jo valmiiksi avoimen noviisin 'noviisi' - ikäänkuin tarkkailuluokalla kuunteluoppilaana oleva, zenin heuristiseen oivaltamiseen myös omassa elämässään pyrkivä/päätyvä - propositionaaliseen (uskomusten todeksi tai vääräksi todistamisen) filosofiaan liikaa jämähneestä käsite-dialektiikka-apparaatista irti pääsevä - 'Valaistunut - entinen murhamies'.
*
Transaktioanalyysikokemuksista en kerro enempää. Tulee taas haukuttua asiattomasti ihmisiä, jotka ovat jo kuolleet tai eläkkeellä. Rauha heidän muistolleen.

Erittäin yleisesti ottaen kritisoin kuitenkin sitä, että mielestäni transaktioanalyyttiset kokoontumiset yhdistävät ovelasti rahastuksen, pinnallisen elämänhallinnan kurssituksen, parisuhdeterapian, parituksen! ja kaiken muun kirotun populaarihömpän, johon psykologia on viimeisten - yli 50:n vuoden aikana amerikkalaisen egopsykologian kaiken kaupallistavan vaikutuksen seurauksena ajautunut.

Egopsykologia on tärvännyt myös freudilaisen psykoanalyysin teoriaa alkuperäisestä intentiostaan lähes tunnistamattomaksi diagnoosi-dogmatiikaksi ja jäykäksi analyysimetodiikaksi.

Egopsykologia yleensä (tämä määritelmä vaatisi rajausta) on kaupallisiin motiiveihin perustuvaa ihmispsyyken manipulointia eikä suinkaan psyyken analyysia puhumattakaan siitä zen-buddhalaisuudesta, josta olen esittänyt oman tulkintani, joka vaatii vielä paljon kehittämistä ja kehittymistä - ainakin käytännön asenteiden ja tekojen tasolla.

Egopsykologia (ja/tai nämä indoktrinaatio-retoriset puhujalahjakkuudet kuten Tohtori Phil) on kuin mainospsykologien (noiden, jotka tappaisin ensimmäiseksi) törkeää kusetusta ihmisten seksuaalisuutta ja terveyttä rahasampona käyttäen.

Populaaripsykologiat pyrkivät pelkästään vain myymään itseään kuten kaikki terapiat tässä psykokulttuurissamme. Mutta jopa placebokin vaikuttaa tehokkaammin ja hyödyllisemmin kuin transaktioanalyysin mukamuka-terapia-peli-leikki.

PS.
Filosofisesti tähän problematiikkaa liittyy välittömästi vapaan tahdon problematiikka ja sen sovellutuksena suuren linjan muutos teologis-filosofisessa diskurssissa myöhäiskeskiajalla: rationaalinen ja volutaristinen päätösteoria, jotka pohjaavat ontologiseen kiistaan universalismista ja nominalismista.

Mutta zen-buddhalaisuus siis lähestyy näitä ongelmia aivan eri suunnasta kuin länsimaisen filosofian nimenomaan subjektia sekä yksilö-toimijan motivaatiota ja intentiota korostava lähtökohta.

Aasialaisissa kielissä subjektia ei koskaan korostettu erillään kollektiivista ja struktuurista -ssa, mikä taas puolestaan oli myös uuden tieteenteon lähtökohta (Descartes'n cogito) ja sai kaksoissidosmaisen teologisen sovellutuksensa, Augustinukselta 'perityssä' Lutherin armo-opissa.

Ylipäätään juutalaiskristillinen ajattelulinja tai -eetos on luomisopin ja tahtokeskeisyyden painotuksessa (joskaan ei tahdon paheellistamisessa/synnillistämisessä: - paratiisikertomus tai Jeesuksen kosmopoliittinen lähimmäisen ja luonnon(kin) rakastaminen) syvästi ristiidassa buddhalaisuuden tahdon/tietoisuuden kiellon kanssa.
*
Nietzsche heitti Antikristuksessa, että 'vaikka buddhalaisuuskin on ressentimenttinen (sääliin perustuva) uskonto, niin se ei lupaa mitään, mutta antaa (silti ;] kaiken lupaamansa. Kristinusko sen sijaan lupaa kaiken, mutta ei lunasta ainoatakaan lupaustaan'.

Sä et kyyneltä nää

Olen antanut syömmeni kaikkeni sulle, sä tarjosit vain sielun tuskia mulle.

http://www.youtube.com/watch?v=z0jX1noFpLo (Sä et kyyneltä nää)
Olavi Virran oma tango. Sov. Jaakko Salo. Surullisen tyly meininki - 1963.

Väärä numero

Hermot menee...

http://www.youtube.com/watch?v=vhs_5qREexw
Irwin Goodman - Anteeksi - väärä numero.

Avioero: Kohta olen terve

IHMISSUHDEPALSTALLA KERROTAAN NAISEN SISÄMAAILMASTA.

(Jälleen kerran - hyvä lukijani - tämä ei ole minun tekstiäni, vaikka niin saattaisi helposti luullakin.)
*
Rapsutan aamulla sängyssä lapaani. Sinne on noussut luomi. Entisessä elämässä mies olisi voinut saman tien vilkaista sitä ja kertoa, näyttääkö se epäilyttävältä. Nyt pohdin toden teolla kenelle näyttäisin sitä. Äidille viikonloppuna, kun menen kylään? Ystävättärelle kahvilassa? Terveyskeskuslääkärille kahden viikon päästä, jos satun saamaan ajan? Päädyn tiirailemaan luomea eteisen peilin edessä käsipeilin kanssa.

Kun ryhtyy asumaan yksin, ymmärtää, kuinka riippuvainen on muista ihmisistä. Moni apu, joka lankesi automaattisesti osakseni kun asuin miehen kanssa, on nyt hankittava kodin ulkopuolelta. Useimmiten siitä on myös maksettava.

Asumuseron myötä olen tarvinnut kiinteistövälittäjän, lakimiehen ja psykologin apua. Olen tarvinnut naapuria poraamaan seinään reiät hyllyille sekä autoliikkeen nuorta miestä vaihtamaan autoon kesärenkaat.

Kuuntelevat korvat ovat olleet ainakin osin ilmaisia. Niitä ovat tarjonneet omat vanhempani, appivanhempani, mummo, sisarukset, ystävät, terveyskeskuslääkäri, työnantaja, kollegat, lasten päiväkodin hoitajat, perheterapeutti sekä Kelan ystävällinen Sirkka-Liisa.
Viime vuonna 26 000 suomalaisen avioliitto päättyi eroon. Se yhtä paljon kuin jos otetaan yksi Hartwall Areenallinen miehiä ja toinen samanlainen naisia.

Jos minä olen osatyöllistänyt jalkapallojoukkueen verran ihmisiä oman eroni takia, kuinka suuria ihmismassoja eroon päätyvät kokonaisuudessaan liikuttelevat? Kuinka suuri lasku lankeaa yhteiskunnalle yhden avioliiton päättymisestä, jos vaikka vain toinen osapuolista joutuu ravaamaan terapiassa?
***
Eroavan pariskunnan lapset työllistävät myös ammattilaisia, etenkin, jos ero on riitaisa. Tarvitaan perhesovittelua, lasten eroryhmiä, koulun terveydenhoitajaa, perheneuvolaa, lastenvalvojaa. Kaikkein likaisimmissa tapauksessa nämä eivät vielä riitä, vaan tarvitaan lastensuojelua, sijaisperheitä, sosiaalityötekijää, lääkäriä, poliisia, psykologia ja lastenpsykiatria.

Ja vaikka kaikki nämä tahot yhdistäisivät voimansa, lapsen paras ei siltikään toteudu, jos kaksi hänelle kaikkein rakkainta ihmistä riitelee siitä, kumman pussista otetaan raha lapsen uuteen takkiin ja kumpi maksaa päivähoitomaksun. Kumman kasvatusmetodit ovat hanurista, niin kuin ovat aina olleetkin, ja kyllä minä tiedän, mikä sika sinä olet, ja pysy kaukana näiltä nurkilta tai hankin lähestymiskiellon, ja anna olla viimeinen kerta, kun haukut minua tuon lapsen kuullen.
Kalliiksi tulee, perin kalliiksi.
***
Tänään ajattelin näin: voi olla, että en ollut paras mahdollinen vaimo miehelleni. Siksi yritän olla paras mahdollinen ex-vaimo.
Minulle se merkitsee sitä, että en halua tehdä miehen elämää vaikeaksi, en liioin omaani. Haluan, että välimme pysyvät niin hyvinä kuin se eron jälkeen on mahdollista. Neutraalitkin välit tulevat palvelemaan meitä molempia ja loppukädessä myös lapsia, kun heidän ei tarvitse valita puolia äidin ja isän välillä.

Toivon, että voin sanoa lapsille niin kauan kuin elän: teillä on hieno isä, ja me olimme hyvin onnellisia, että saimme teidät. Vaikka meidän välimme ovat saaneet uuden muodon, teidän ja meidän välit saavat tästä eteenpäinkin kasvaa ja syventyä. Kun saatte rakastaa kumpaakin meistä ilman pelkoa, että toinen aikuinen tuntee siitä närää, se ei ole keneltäkään pois vaan kaikille lisää.
***
Olen kulkenut pitkän henkisen matkan siitä, kun tein päätöksen muuttaa miehestä erilleen.
Kun asumusero oli vielä tuore asia, paha olo saattoi syöksyä päälle koska tahansa. Yhdessä vaiheessa jokainen hyvä sanakin sai minut itkemään: kun ystävä lausui nimeni ääneen ja silitti minua käsivarresta, tai kun äiti toi mustikkapuuroa ja sanoi, että kyllä sinun olisi hyvä syödä välillä.

Itkin, koska surin mennyttä ja pelkäsin tulevaa, koska ikävöin lapsia ja kärsin yksinäisyydestä ja epäonnistumisen tunteesta.

Kun itku tunki päälle kaupassa tai kesken ajomatkan, vaihtoehtoja oli käytännössä kaksi: palata kotiin itkemään, tai sadatella puoliääneen: nyt et kyllä itke perhana soikoon, tunge ne kyyneleet takaisin sinne silmäkuoppiin, pysykää siellä, nyt minä ajattelen vaikka pesäpalloa, mutta en kyllä ala itkeä.

Välillä onnistuin paremmin ja välillä huonommin.

Ero pisti myös fysiikan koville. Vajaan vuoden mittaisen kriisin aikana olen kokenut kaikkea tätä: lievää masennusta. Jatkuva palan tunne kurkussa. Kipeä vatsa. Laihtumista. Nukahtamisvaikeuksia. Kroonista heräilyä keskellä yötä. Oksettavaa oloa. Huuliherpestä. Finnejä. Harmaita hiuksia.

Välillä tunsin olevani kuin lingossa, joka pyöritti minut sekaisin ja sitten pysähtyi hetkeksi aloittaakseen taas uudelleen juuri kun aloin tajuta koordinaattini.

Alan olla vahvempi jo. Pääni alkaa olla selvä.
***
Luen lehdestä amerikkalaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan naisilla, jotka keräävät sisäänsä paljon patoutunutta vihaa, on suuri riski sairastua sydänsairauksiin.

En vihaa ketään. Siksi uskon, että elämä voittaa.
*
http://plaza.fi/ellit/ihmissuhteet/parisuhteessa/avioero-kohta-olen-terve

NAINEN LÄHIKUVASSA