Akateeminen kaksintaistelu - varmistin päällä (kohteliaisuuden vuoksi)

Radikaaleja, uusia korjauksia, lisäyksiä ja selvennyksiä on tehty klo: 21.50. Niiden jälkeen tekstini johdonmukaisuus parani merkittävästi, väittää kielimafia.
*
Maailman tunnetuin ja ehkä arvostetuin geenibiologian popularisoija sekä ateisti Richard Dawkins ja Oxfordin teologian professori sekä molekyylibiologian tohtoriksi nuorempana väitellyt Alister McGrath keskustelevat tässä hieman yli tunnin kestävässä videokoosteessa antaen mallikkaan ja charmikkaan näytteen siitä, miten kaksi hyvin erilaista maailmankatsomusta voivat kohdata akateemisen dialogin puitteissa asiallisesti argumentoiden ja jopa toisiaan ainakin tieteen tekemisen tasolla arvostaen.

Ennen kritiikkiä minun on sanottava, että Dawkins osoittautui positiiviseksi yllätykseksi joustavassa ja maltillisessa - jopa niin sanotun spirituaalisen skeptisismin hyväksyvässä asenteessaan, minkä ei tietysti itsessään tarvitse merkitä ironisesti sanottuna muuta kuin sitä, että koska maailman tunnetuin fyysikko Albert Einsteinkin oli varsin syvähenkinen ja taiteellinen ihminen, niin täytyyhän nyt Dawkinsinkin ilmeisesti opetella kai soittamaan - jos ei viulua niin ainakin nokkahuilua - osoittaakseen olevansa paitsi henkevä myös spirituaalis-henkinen tiedemies luonnoltaan.
*
No - leikki leikkinä. Eräät Dawkinsin esittämät väittämät teologian ja tieteen suhteesta eivät kuitenkaan saa edes satiirista mieltäni innostumaan - ainakaan positiivisesti.

Olen nimittäin paria Dawkinsin yleisöesitelmää videolta seuranneena ja joitain hänen kirjojaan selailleena - tosin myös pitkälti McGrathin kritiikin kautta - tullut siihen lopputulokseen, että hänen ymmärryksensä teologiasta perustuu hieman yksipuoliseen, ranskalaisen ja englantilaisen Valistuksen sekä Darwinin ajan teologisiin käsityksiin, joissa uskonto ymmärretään deistisesti - oletuksena maailman alkuun saattaneesta muttei sen kulkuun mitenkään muuten puuttuvana, älykkäästä suunnittelijasta (Jumala), mikä usko kuitenkin lopulta Dawkinsin(kin) mukaan palautuu aina fideistiseen oletukseen Jumalasta, jota ei voi todistaa millään tavoin, ja joka siten jää kierkegaardilaisittain aina kaiken järjellisen - evidentiaalisen - saavuttamattomiin.

Usko on siis näin ollen aina jonkinlaista absurdismia - kanta, jota McGrath taas jonkinlaisena kriittisen realismin evidentialistina ei ymmärtääkseni kannata - vaikkei hän sitä kyllä loppuun asti voi loogisesti välttääkään (Dawkins on näin ollen lopulta oikeassa tässä kritiikissään - mutta ei sen perusteluissa).

Tällaisessa (Dawkinsin) päättelyssä itsessään ei oikeastaan ole mitään muuta vikaa kuin, että se olettaa uskonnon sekoittavan karkealla - epärationaalisella ja epätieteellisellä tavalla - uskon välineellisen arvon ja sen totuusarvon.

Ja juuri tässä kohdassa Dawkins tekee oletuksen, joka osoittaa, ettei hänellä ole ymmärrystä siitä, mikä on uskon merkitys ihmisen olemisen kokemuksen, siis eksistentiaalisen tilanteen kannalta. Ikäänkuin kaikki uskovaiset olisivat ala-asteikäisiä, puolittain tietämättömässä taikauskossa eläviä pikkulapsia, jotka eivät vielä ole oppineet tarpeeksi biologian ja fysiikan tosiasioita kyetäkseen eliminoimaan mielestään harhaluulon, että uskonto voisi edustaa tieteen kanssa yhdenvertaista totuusdiskurssia.

Dawkins tekee tässä virhepäätelmän, johon ylipäätään suurin osa ateistisista 'luupää-empiristeistä' lankeaa.

Uskossa on nimittäin aina kyse pikemminkin ihmisen henkilökohtaiseen olemassaoloon liittyvistä analysoimattomista, enemmän tai vähemmän välittömistä, sisäisistä merkitys- ja mielekkyyskokemuksista kuin operationalisoitavissa olevista totuusväittämistä, jotka sitten muka verifioivat tai falsifioivat kyseisten kokemuksen arvon.

Dawkinsin ajattelussa ihmisen emootioitten merkitystä maailmakokemuksessa ei kuitenkaan noteerata muuten kuin utilitaristisen kalkyloinnin kautta. Tieto ja usko voi olla vain joko totta tai epätotta, ja jos tästä jaosta syntyy evidentiaalista kiistaa, niin todennäköisyys, tilastot ja hyötypreferenssit osoittavat, mihin kannattaa tieteen nimissä uskoa.

Jos uskonnollista kokemusta tai uskonnollisuuteen taipuvaa mieltä ylipäätään yritetään sovittaa tällaiseen sapluunaan, tuloksena on niin torso käsitys ihmisen psyykkisistä merkityskokemuksista, emotionaalis-esteettisistä taipumuksista ja eksistentiaalisesta kaipuusta käyttääkseni runollisempaa ilmaisua, etten henkilökohtaisesti tunnista enää tuollaista olentoa ihmiseksi vaan robotiksi, joka on manipuloitu toimimaan jonkin ennalta ohjelmoidun 'softwaren' mukaisesti - ikäänkuin hän olisi valmiiksi ketjutettua toimintakoodistoa toistava 'orja'.

Dawkinsin ihminen ei siis ole ihminen vaan funktionaalinen kone - evoluution omassa teleologisesti sokeassa nerokkuudessaan kehittämä kone, jolla ei ole mitään muuta tehtävää ja tarkoitusta kuin pakonomaisesti toistaa oma perimänsä.

Ei siis mikään ihme, että tuollaiseen maailmankatsomukseen uskontokaan ei mahdu kuin välineeksi tukemaan geneettisen kopioinnin deistis-determinististä 'Jumalaa', jolle ihmisen kaikki eettiset ja jopa esteettiset - ylipäätään kaikki arvoihin ja hyveisiin liittyvät pohdiskelut - heideggerilaisesta eksistenssin analyysista nyt puhumattakaan - ovat yhdentekevää höpinää verrattuna siihen suureen evoluution kiertokulkuun, jonka 'kohina' sumentaa ja yhdenmukaistaa ymmärryksemme yhdeksi ja samaksi Luonnon ja universumin 'ei-miksikään', joka/mikä on empiristille lopulta todellisuuden non plus ultra - viimeinen raja.

Mutta mitä muuta tällaisen ajattelutavan voisi sanoa ilmentävän kuin epämääräistä luontomystiikkaa, joka on kuulunut ihmisen kulttuurievoluution erottamattomaksi osaksi niin kauan kuin tunnettua historiaa pystytään taaksepäin rekonstruoimaan.

Toki joudumme tekemään elämässämme monenlaisia eettisiä valintoja, haluaisimme ja etsimmekin mieluusti esteettistä nautintoa sekä kaipaamme jopa silloin tällöin uskonnollistyyppistä hiljentymistä.

Kuitenkin Dawkinsin tapaisille Geeni-Paaveille kaikki tuo kulttuurinen ja merkityskokemuksellinen sekä emotionaalis-elämyksellinen - olkoonkin, että myös hän haluaisi olla 'spirituaalinen' - on kuten edellä kirjoitin yhdentekevää höpinää.

Dawkinsin ajattelutapa muistuttaa augustinolais-kalvinistista predestinaatio-oppia: kaikki on ennalta määrättyä - mitään ei voi tapahtua ilman syytä (teologisesti: Jumalan sitä tietämättä etukäteen).

Kaikki kulttuurinen ja luovaksi toiminnaksi kutsuttu palvelee Dawkinsilla lopulta vain lisääntymistä.
###
Jos minulta kysytään - absurdina ja emootioiden perimmäistä merkitystä ihmisen psyykelle korostavana voluntaristina kun itseäni pidän, niin olen valmis heittämään tuollaisen käsityksen paitsi tieteestä myös Jumalasta sinne minne se epäilemättä kuuluukin: Jerusalemin uhraus- ja kaatopaikalle: Gehennaan!

Edellinen vaatimukseni sisältää tietysti ristiriidan siinä mielessä, että Gehenna toimi monesti lakia rikkoneitten rikollisten viimeisenä joukkohautana. Minä tulkitsen ehkä jopa skandaalinomaisesti siten, että itse deterministinen Laki tulee tappaa ja viedä kaatopaikalle mätänemään!

(En kritisoi tässä Kantia, koska Kantin filosofiassa Laki ja Vapaus (joiden suhteen ilmaisee Syyllisyys, koska ihminen ei voi olla täydellinen) ovat olemassa vain toinen toisensa mahdollistavina edellytyksinä vaan Lakia, jolle ei ole vaihtoehtoa, Lakia, joka on aina deterministinen - kutsuttiinpa sitä sitten jumalallisen Tahdon tai tieteellisen Välttämättömyyden nimellä. Kantin moraalifilosofia ja antropologia ymmärtää ihmistä selkeämmin kuin tiede ja Raamattu!).

En ole syntynyt tänne palvomaan Lakia - en ainakaan luonnontieteellistä ja/tai jumalallista Lakia. Ja jos niin olisikin kaikesta huolimatta sattunut käymään - jos todella olenkin vain marionetti vailla omaa tahtoa, tunnetta ja protestia - olen syntynyt turhaan, täysin turhaan, eikä olemassaolollani ole silloin mitään itseisarvoista merkitystä.

Siinä tilanteessa itsemurhan vaihtoehto käy mielessäni lähempänä kuin koskaan, sillä mitäpä merkitystä on ajattelevalla ruoholla - tuolla Pascalin ihmisellä - todellisuudessa, joka tappaa ihmisen sielun pelkällä hiljaisuudellaan - vaikenemisellaan ja mykkyydellään, jonka voima musertaa sinut henkisesti rusinaksi - ellet sitten satu olemaan 1) dawkinslainen: luontaisesti naivin optimistinen ja iloinen, tietämättömiä valistava hedonistinen fossiilitutkija tai 2) McGrathin tapaan Jumalasta tieteellisesti argumentoiva kriittinen realisti, jolle armo kuuluu samaan kategoriaan kuin, mikä tahansa kokeellisen psykologian tutkittavissa ja verifioitavissa olevan tunnetaipumus, jota kirkko sitten julistaa yhtä aikaa sekä tieteen että Ilmoituksen totuutena!?

Minä hyppään pois sellaisesta maailmasta - Jumalan ja Kierkegaardin perään. Hyvästi pellet! Te evidentialismin kanssa spekuloivat tiedemiehet ja teologit. Sokrates nauraa teille.

Jos Ivan Karamazov palautti pääsylippunsa Jumalalle siksi, ettei tämä välittänyt viattoman lapsen kärsimyksestä ja kuolemasta, minä palautan pääsylippuni Elämälle, jolla ei ole minulle mitään muuta annettavaa kuin viisastelevia ja omaan diskurssiinsa ideologisoituneita akateemikoita, poliittisia ja taloudellisia huijareita sekä pelkkää viihteen manipuloimaa ja manipuloitavissa olevaa massaa, joka on jostain syystä saanut oikeuden äänestää - ikäänkuin sen äänillä olisi todellisen vallan kannalta muuta kuin kosmeettista merkitystä.

Sitäpaitsi Sartre oli tismalleen oikeassa kuvatessaan Inhossa Roquentinia tämän ottaessa maasta käteensä multaa ja lehtiä. Aivan oikein: olemassaolo kuvotti Roquentinia oksennukseen asti. Hän ei voinut kestää sen löyhkää. Siinä oli yhtäaikaisesti jotain liíkaa ja liian vähän, ja se oli jo puolittain mädäntynyttä - jotain samankaltaista, mitä hän itse tulisi olemaan muutaman hetken päästä.
###
Mutta ennen kuin menen tuon dramaattisen lopetukseni jälkeen hirteen, kehotan lukijaa kuitenkin kuuntelemaan ja katselemaan näitten kahden maailmankuulun huipputiedemiehen keskustelun.

Minulle sen teemat, miesten toisilleen esittämät kysymykset ja vastaukset ovat melko tuttuja - jopa miltei jo stereotyyppisiä, mutta oleellisinta ja opettavaisinta tämän videon tarkkaavaisessa kuuntelemisessa ja havainnoinnissa lienee, että tajuaa, mikä näitä herroja lopulta erottaa ja yhdistää.

Jospa ihan vain tyylillisen purevuuden nimissä ilmaisen ajatukseni jälleen hieman ironisesti.

Vaikka ymmärrän paremmin myös tämän keskustelun jälkeen, mikä Dawkinsia ja McGrathia ajatuksellisesti, maailmankatsomuksellisesti ja argumentatiivisesti yhdistäen erottaa and vice versa, niin silti - tai ilmeisesti juuri sen takia - minulle jäi lopuksi sellainen vaikutelma, ettei kumpikaan lopulta uskaltanut nostaa sitä varsinaista kissaa - eli kaikkein vaikeinta ja olennaisinta kiistaa: uskon olemuksen syvintä problematiikkaa - avoimesti pöydälle, vaan debatti käytiin puhtaasti ja perikuivasti pelkän akateemisen asiallisuuden ja miltei konsensuksen hengessä - jopa siinä määrin, että veikkaisinpa molempien Jumalalla - sekä Dawkinsin Sattumalla että McGrathin evankeelisella Armolla olleen syytä hymyyn videoinnin loputtua (ks. PS.)

Näin asiallisesti pystyvät puhumaan vain läpeensä akateemiset ihmiset. Varsinkin jos he kaiken lisäksi ovat englantilaisia...
*
http://video.google.com/videoplay?docid=6474278760369344626
Richard Dawkins and Alister McGrath
*
PS.
1) Dawkinsilta vain puuttuu tässä asiassa yksinkertaisesti ja kertakaikkisesti fenomenologis-hermeneuttis-eksistentiaalinen ymmärrys, jota tarvitaan uskon ymmärtämisen kontekstiksi.

2) McGrath sen sijaan on sovittamattomassa ristiriidassa ja sekaannuksessa barthilaisen teologiansa, kriittisen realisminsa, evankeelisen uskonideologiansa ja tieteellisen teologiansa kanssa. Hän yrittää sovittaa liian monta ristiriitaista elementtiä toisiinsa, eikä auta, vaikka hän silloin intuitiivisesti ja traditiotietoisesti palaa sinne, mistä kaikki alkoi. Uusortodoksinen perinne ei pelasta McGrathia hänen teologis-tieteellisen kombinaatioprojektinsa mahdottomuudelta!

Darwinistisen ateistin fundamentalistinen sodanjulistus

Jos tämä ei ole tieteellisen vokabulaarin omaksunutta ideologista fundamentalismia, niin ei sitten mikään: Richard Dawkins: An atheist's call to arms.
Tieteellisten ateistien paavi puhuu.

Kuva on vuodelta 2006.

Minua on syytetty ad hominem-argumentin käytöstä, vaikkei ole tajuttu edes, että sitä voi käyttää joko oikein tai väärin. Selvennettäköön, että nyt aion käyttää kyseistä argumenttia (melkein) väärin, vaikka en pyrikään todistamaan sillä muuta kuin omat, henkilökohtaiset tuntemukseni.

En ole nimittäin koskaan nähnyt Richard Dawkinsissa muuta kuin omahyväisen narsistin, jolla on taipumus levittää omaa tiededogmatiikkaansa kuin itse keksimiään meemejä (kulttuurisia 'viruksia').

Sorry vaan, mutta Slavoj Zizek kiehtoo minua enemmän kuin tämä tätimäisen/setämäisen moralistisella paatoksella luennoiva, halpaan retoriikkaan turvautuva luonnontieteen popularisoinnin huippumies.
*
http://www.ted.com/index.php/talks/view/id/113 (puhe vuodelta 2002)

The session was titled "The Design of Life," and the TED audience was probably expecting remarks about evolution's role in our history from biologist Richard Dawkins.
Instead, he launched into a full-on appeal for atheists to make public their beliefs and to aggressively fight the incursion of religion into politics and education (quoting Douglas Adams in the bargain).
Scientists and intellectuals hold very different beliefs about God from the American public, he says, yet they are cowed by the overall political environment.
Dawkins' scornful tone drew strongly mixed reactions from the audience; some stood and applauded his courage.
Others wondered whether his strident approach could do more harm than good. Dawkins went on to publish The God Delusion and become perhaps the world's best-known atheist.

richarddawkins.net/article,1910,2006-Charles-....