Mitä eroa on tieteen, teologian ja filosofian puhetavoilla?

Onko kuvassa temppuileva Man of Miracles tiedemies, teologi ja filosofi samassa persoonassa vai pelkkä charlatan? - [Luultavasti hän on molempia ;\].
*
[K-mafian YouTube-linkkilisäys - 3.9]
I
1
'Tieteen ja teologian puhetavat erottaa se, että tieteellisen tutkimuksen ehtona on maailman tulkitseminen indifferentiksi, siis sinällään merkityksettömäksi ja moraalisesti mykäksi, kun taas teologia puhuu maailmasta sikäli kuin sillä on merkitystä meille. Siksi teologia ei ole maailman tieteellistä tutkimista.

Tätä eroa indifferenssin ja merkityksen välillä ei kuitenkaan tule samaistaa subjektin ja objektin eroon. Tämä on ratkaiseva kohta. Jos indifferenssiin perustuva maailman avaaminen on objektiivista ja sen avaaminen merkityksellisenä on subjektiivista, joudutaan juuri siihen ansaan, johon skientismi haluaa teologian ajaa. Uskon ja tiedon jyrkkään erottamiseen perustuvan teologian virhe on siinä, että se hyväksyy tällaisen jaon objektiiviseen ja subjektiiviseen. Teologia ei ole 'pelkästään subjektiivista' vaan sen puheella esimerkiksi rakkaudesta on ontologista merkitystä - [Tuomas Nevanlinna].

2
Sitaatti kirjasta Uskon sanat [Tuomas Nevanlinna/Jukka Relander].

Ihmeteoista

T[uomas] N[evanlinna]
Tieteellisen ihmeen käsitteen mukaan ihme tapahtuu silloin, kun tapahtuma poikkeaa ennustetusta. Tämä ei ole antiikin ihmeen rakenne. Silloiset ihmeet tapahtuivat kontekstissa, jossa maailma avattiin symbolisten merkkien verkostossa. Ajatellaan vaikka Betlehemin tähteä tai messiaanisia tunnustekoja: niissä ihme muodostuu siitä, että ennustus ja tapahtuma lankeavat yhteen. Kyseessä on merkin ja ilmiön yhteenlankeaminen tai oikeastaan kahden merkin välinen täydellinen kommunkaatio.

J[ukka] R[elander]
Antiikin ihmeen nykyaikainen vastine ei siis suinkaan olisi joku kirkon portailla stigmatisoitunut teini. Pikemminkin sitä vastaa vaikkapa Poundin-Rebkan koe, jossa havaittu gravitaatiopunasiirtymä osaltaan vahvisti suhteellisuusteorian!

TN
Uuden ajan luonnontiede lakkasi tarkastelemasta maailmaa merkkeinä. Maailma ei ole sille kuin kirja vaan kuin mekanismi. Mekanismissa ei voi olla poikkeusta eikä se siksi salli myöskään ulossuljettuun poikkeukseen perustuvaa 'vanhaa pyhää' [itse asiassa mekanismia tutkivan tieteen taustalla kyllä on poikkeus: maailmaa vierestä tai sivusta tutkiva subjekti]. Tiede ei liioin tarjoa perustaa etiikalle. Etiikka on kuin väri tai maku; jotain subjektiivis-sekundaarista. Maailma itse on ulotteinen, kausaalinen ja vailla sanomaa ihmiskunnalle. Valistuksen historiaa voidaan lukea todistuksen uskottavuuden vähenemisen prosessina.

Vanhassa maailmassa silminnäkijätodistukset olivat periaatteessa uskottavia. Kokeellisen luonnontieteen synty mursi lähtökohtaisen luottamuksen niitä kohtaan.

Tieteellisen valistuksen silminnäkijälausunto on katsojan silmässä: se on 'vain subjektiivinen'. Aistiharhojen ja suggestion mahdollisuus sekä silminnäkijän maallikkomaiset käsitykset maailman rakenteesta nakertavat hänen uskottavuutttaan. Eikä ideologisia pyyteitäkään pidä unohtaa: silminnäkijällä on usein oma lehmä ojassa.

Tästä huolimatta newtonilainen tiede yhä korreloi ihmisen havaintomaailman rajojen kanssa. Vaikka painovoimaa sellaisenaan ei voi havaita, se on synkroniassa inhimillisen kokemuksen kanssa. Kun kahvikuppi tönäistään pöydän reunan ylitse, kuppi putoaa maahan. Vanha fysiikka ei vielä perustavasti horjuttanut kolmiulotteiseen havaintomaailmaan, keskikokoisiin kappaleisiin ja taivaankannen toistuviin ilmiöihin ankkuroituvaa 'tervettä järkeä'.

Uusi fysiikka sen sijaan avaa kantilaisen havainto-käsite-konstellaation kannalta ihmeellisempiä mahdollisuuksia kuin teologia koskaan.

JR
Parin vuoden takaisen fysiikan mukaan ulottuvuuksia oli muistaakseni yksitoista, en tiedä onko määrä sittemmin lisääntynyt. Ja kvanttimaailmassa syyn ja seurauksen kronologia heittää häränpyllyä: seuraus voi olla ennen syytä.

TN
Näin taannoin TV-dokumentin, jossa sanottiin, että jokaisesta olennosta ilmestyy kaksiulotteinen hologrammikuva maailmankaikkeuden reunaan, tai jotakin siihen tapaan. Tämän rinnalla puhe 'ylösnousemusruumista' kuulostaa milteipä rehdiltä talonpoikaisjärjeltä...

Moiset uuden fysiikan ihmeellisyydet eivät toki ole ihmeitä tieteellisen ihmeen mielessä. Mutta niiden käsittäminseen eivät arkikokemuksen analogiat enää riitä. Antiikin teismin käsittämiseen ne vielä riittivät: taivas on muuttuvan ja epätäydellisen maailman muuttumaton ja täydellinen kontrasti; Jumala on taivaassa samaa kuin maanpäällinen isä tai kuningas; kuoleman jälkeen ei ole kärsimystä eikä puutetta, mutta niiden puuttuminen on koettavissa samaan tapaan kuin maanpäälliset kokemukset. Ja niin edelleen.

JR
Mitä tästä kaikesta seuraa 'tieteen ja uskonnon välisen kamppailun' kannalta?

TN
Uusateismin ja teismin välisen kiistan osapuolina eivät oikeastaan ole uskonto ja tiede vaan antiikin tiede ja uuden ajan tiede. Tästä seuraa myös, että kiista koskee vain ns. filosofien Jumalaa.

Niin, filosofit pohtivat Jumalaa vastatakseen kysymykseen kaikkeuden rakentumisperiaatteesta, perustasta, oikeasta tavasta selittää maailman alku ja liikkeen aluperä.

Vanhakantaisten teologien hellimä filosofinen Jumala on antiikin tieteen mukainen: Jumala on järjestys, logos, tai tuon järjestyksen metafyysinen perusta.

Uusateistien kannanotto filosofien Jumalaan taas on uuden ajan tieteen mukainen: Jumalaa ei antiikin metafysiikan mielessä ole, vaan maailma on syntynyt tyhjästä, ei-mistään ja etenee fysiikan lakien mukaisesti.

Toki filosofien Jumala sivuaa myös kristinuskoa. Kyllähän teologia helleenisen filosofian ja kristillisen tapahtuman jännitteisenä synteesinä väkisinkin perii myös tämän tavan asettaa kysymys Jumalalasta. Mutta suhteessa filosofien Jumalaan nykykirkko voisi aivan hyvin omaksua uuateistien edustaman tieteellisen kannan. Toisin sanoen teologit voisivat vastata filosofien kysymykseen Jumalasta samalla tavalla kuin tiede ja/tai filosofia siihen itsekin vastaavat [tämäkin jättää useita eri vaihtoehtoja]. Tieteen/filosofian asiahan se alunperin olikin.

Tieteen ja teologian puhetavat erottaa se, että tieteellisen tutkimuksen ehtona on maailman tulkitseminen indifferentiksi, siis sinällään merkityksettömäksi ja moraalisesti mykäksi, kun taas teologia puhuu maailmasta sikäli kuin sillä on merkitystä meille. Siksi teologia ei ole maailman tieteellistä tutkimista.

Tätä eroa indifferenssin ja merkityksen välillä ei kuitenkaan tule samaistaa subjektin ja objektin eroon. Tämä on ratkaiseva kohta. Jos indifferenssiin perustuva maailman avaaminen on objektiivista ja sen avaaminen merkityksellisenä on subjektiivista, joudutaan juuri siihen ansaan, johon skientismi haluaa teologian ajaa. Uskon ja tiedon jyrkkään erottamiseen perustuvan teologian virhe on siinä, että se hyväksyy tällaisen jaon objektiiviseen ja subjektiiviseen. Teologia ei ole 'pelkästään subjektiivista' vaan sen puheella esimerkiksi rakkaudesta on ontologista merkitystä.

JR
Mutta filosofien Jumala ei tyhjennä kristinuskon Jumalaa. Kristinuskon Jumalassa on kysymys elävästä ja kärsivästä Jumalasta. Jumalasta, joka on itse ateisti tai itse-epäilyn vallassa [Jumalani, miksi minut hylkäsit?].

TN
Jeesuksen ihmetekojen ihmeellisyys piilee aivan muualla kuin luonnonlakien rikkomisessa. Voisi sanoa: Jeesuksen ihmeissä tapahtuu jotakin, jota parapsykologiakaan ei osaa selittää.

Ihme oli se, että Jeesus koski spitaalista. Jeesus koski johonkin, jossa asui epäpyhän tarttuva tauti. Spitaalinen on homo sacer par excellence. Jeesuksen kosketuksen todistajan kita loksahti auki: eikö sairaus ollutkaan Jumalan rangaistus, sen näkyvä leima?

Ihme oli se, että Jeesus ylisti samarialaista, tuota halveksittua muukalaista, laupiaaksi. Ihme oli se, että Jeesus kutsui prostituoidun pöytäänsä. Toimiessaan näin Jeesus rikkoi sekä kansan tapaa, että rituaalisäädöksiä. Kun heidät parannettiin, heille sanottiin: teissä ei ole mitään vikaa suhteessa pyhään, sairaus ei ole teidän syntisyytenne syytä. Spitaalinen ei ole kaikin puolin synnitön. Mutta hän on synnitön, syytön, siihen stigmaan tai kiroukseen, joka hänen ylleen on asetettu. Siksi homo sacer pääsee sukkana Jumalan valtakuntaan. Vain vainoajien on käännyttävä.

Antiikissa riivaajien poismanaaminen oli yleistä. Kyseessä oli vanhan maailman versio siitä terapeuttisesta ideasta, että kun oireen aiheuttaja-paha nimetään tai symbolisoidaan, se katoaa. Mutta kun Jeesus manaa riivaajan pois, hän manaa sairaasta pois yhteisön tuomion tai stigman. Tämä kääntää nurin ajatuksen sairaudesta synnin palkkana - - [s. 125-130, teemaotsikkoja ei ole käytetty].

II
http://www.youtube.com/watch?v=OTu3M6wsaiU
This was a big hit [1969/-70] for Norman Greenbaum - Spirit In The Sky - - [Pääsisinpä minäkin kuolemani jälkeen hengeksi taivaalle - vaan maan allehan tällainen cyynicco joutuu välittömästi ilman oikeudenkäyntiä myös Greenbaumin newage-universumissa].
*
When I die and they lay me to rest
Gonna go to the place that's the best
When I lay me down to die
Goin' up to the spirit in the sky
Goin' up to the spirit in the sky
That's where I'm gonna go when I die
When I die and they lay me to rest
Gonna go to the place that's the best

Prepare yourself you know it's a must
Gotta have a friend in Jesus
So you know that when you die
He's gonna recommend you
To the spirit in the sky
Gonna recommend you
To the spirit in the sky
That's where you're gonna go when you die
When you die and they lay you to rest
You're gonna go to the place that's the best

Never been a sinner I never sinned
I got a friend in Jesus
So you know that when I die
He's gonna set me up with
The spirit in the sky
Oh set me up with the spirit in the sky
That's where I'm gonna go when I die
When I die and they lay me to rest
I'm gonna go to the place that's the best
Go to the place that's the best
*
http://www.kirkkojakaupunki.fi/nakoislehti/2011/kirkko-kaupunki-12/primapaper/14
http://fi.wikipedia.org/wiki/Uskon_sanat
http://en.wikipedia.org/wiki/Homo_sacer
http://fi.wikipedia.org/wiki/Giorgio_Agamben
http://en.wikipedia.org/wiki/Giorgio_Agamben
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ren%C3%A9_Girard
http://en.wikipedia.org/wiki/Ren%C3%A9_Girard
http://en.wikipedia.org/wiki/Spirit_in_the_Sky
http://en.wikipedia.org/wiki/Man_of_Miracles
http://en.wikipedia.org/wiki/Charlatan
http://en.wikipedia.org/wiki/Man_of_Miracles_(Image_Comics)

'Maailman mahdollisuuden ehto ei koskaan voi olla sen maailman mahdollinen olento, jonka mahdollisuuden ehto se on. Tässä mielessä maailman mahdollisuuden ehdon on oltava itse mahdoton'

Tuomas Nevanlinna - filosofi

1
Minua kiinnostaa tunnustella ajattelua, jonka mukaan Jumala onkin mahdoton.

Jumalan mahdottomuus tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että mikäli Jumala on, Hän on tämän maailman tiedon ja olemisen ehtojen ulkopuolella - siis maailman mahdollisuuksien näkökulmasta mahdoton. Jumalan oleminen ja toiminta maailmassa tapahtuu mahdottoman ja mahdollisen rajoilla.

Jumalan vieminen mahdottoman alueelle siirtää asian uskon piiriin. Nevanlinna määrittelee uskon kutsun käsitteen kautta. Esimerkiksi Raamatun tekstit välittävät kutsun, johon vastaaminen tapahtuu koko elämällä.

Tämä kutsu on sellainen rakenne, joka voi toteutua ilman Jumalaakin. Sikäli voi ajatella uskonnollista uskoa ilman Jumalaa.

[Tuomas Nevanlinna Kirkko&kaupunki-lehden haastattelussa keväällä 2011]

2
Sitaatti kirjasta Uskon sanat [Tuomas Nevanlinna/Jukka Relander]

Jälkisanat

JR
[...]
Uskontoja pitäisi alkaa opettaa uudesta näkökulmasta. Päätellen uskontopoliittisen keskustelun tasosta, ja siellä täällä kuullusta täysin puolivillaisesta islam-kritiikistä, uskontoja ei opeteta tarpeeksi. Tiedollinen pohjamme on liian heikko, jotta osaisimme tarkastella uskontoja kriittisesti. Parhaimmillaan opetus voisi tarjota eväitä oman katsomuksen vaalimiseen, ja samalla rokottaa absurdeja näkökantoja vastaan.

Emme halua, että terroristit pääsevät määrittelemään, millaista on islam. Yhtä vähän haluamme, että mitä kummallisimmat lahkolaiset pääsevät määräilemään, mitä on kristinusko.

Korostettakoon tässä yhteydessä sitä, että koulujen tehtävä ei ole uskonnon harjoittamisen opettaminen, vaan uskontoja käsittelevän ymmärryksen ja tiedon jakaminen. Sitä tarvitsee ateistikin - kristillinen traditio on kulttuurissamme yhtä syvällä myös siellä, missä kristinusko halutaan kieltää.

Uskontoja on opiskeltava. Ne ja vain ne liikuttavat satoja miljoonia ihmisiä. Koulun pitäisi pystyä vastaamaan tähän huutoon. Ja sen pitäisi koskea kaikkia. Uskonnosta kieltäytymällä kouluja käyvä ateisti ei voita mitään. Päinvastoin.

Valistuksen idea ei ole se, että suljetaan korvat informaatiolta, vaan se, että yritetään ymmärtää. Ja nyt niin pitäisi tehdä. Enemmän kuin koskaan.

TN
Yritän nyt lopuksi ymmärtää kaikkein vaikeinta kysymystä.

Vastustimme jo saatesanoissa sitä ateistien ja konservatiivien yhteistuumin harjoittamaa kiristystyötä, jossa kristinusko halutaan palauttaa ja tyhjentää kysymykseen Jumalan olemassaolosta. Tämän lähtökohdan mukaan kristinuskolla ei olisi muuta antia kuin se, mikä seuraa itse kunkin tavasta vastata kysymykseen 'uskotko Jumalaan?'

Kun olen edellä puhunut väistämättömyydestä lähestyä suuria tekstejä 'uskon näkökulmasta', en ole tarkoittanut uskoa Jumalaan. Kyse on ollut tavasta lukea ja lähestyä kristinuskoa 'sisäpuolelta' - uteliaasti, heittäytyen, luottavaisesti. Mutta ehkä tämän kirjan aihepiirin huomioon ottaen on syytä kohdata myös perinteinen uskonkysymys. Siirryn nyt tukevasti oman mukavuusalueeni ulkopuolelle.

Teismin ja ateismin yhteinen lähtökohta on, että Jumala on ikäänkuin objekti, jonka olemassaololle voidaan esittää mahdollisuuden ehdot. Sitten kinastellaan vain siitä, onko mitään 'syytä' uskoa siihen.

Tässä kehikossa Jumalasta keskustellaan samoin kuin kentaurista. Sen käsite tai määritelmä tunnetaan: 'Olento, jolla on hevosen alaruumis ja ihmisen yläruumis.' Kenelläkään ei vain ikävä kyllä ole ollut havaintoa, joka täyttäisi nuo ehdot. Maailmassa kun ei ole nähty yhtäkään kentauria. Ateistit kaiketi ajattelevat, että uskovaiset ovat suurin piirtein yhtä tyhmiä kuin ne, jotka uskovat kentaureihin.

Vapaa-ajattelijoiden taannoinen 'Jumalaa tuskin on olemassa'-kampanja edusti juuri tätä 'Jumala on mahdollinen mutta epätodennäköinen-koulukuntaa'. Tämä on minulle kaikkein vierain lähtökohta.

Minulle Jumala on ajateltavissa vain mahdottomana. Mahdottomuus tarkoittaa ensinnäkin sitä, että meillä ei ole esittää Jumalalle mahdollisuusehtoja. Päinvastoin, Jumala on tässä mielessä 'kaatoluokka', juuri kaikki se, mille mahdollisuusehtoja ei voi esittää. Jumala on ylijäämäkäsite tai paremminkin käsite sille, mistä ei voi olla käsitettä.

Toiseksi mahdottomalle Jumalalle on mahdollista kaikki se, mikä empiiriselle oliolle ei ole. Jumala on olemassa sikäli kuin mahdottomuus [kuitenkin, jotenkin] on mahdollista.

Ateisti voi sanoa tähän, ja aivan oikeutetusti: Jumala on siis mahdoton, mitäpä muuta ateismi olisi koskaan halunnut sanoakaan! Aivan. Mutta varsinainen kysymys kuuluukin: onko maailman ehto itse mahdollinen vai mahdoton? Tämä kuulostaa pahimman luokan filosofiselta saivartelulta, mutta sanon sen silti: maailman mahdollisuuden ehto ei koskaan voi olla sen maailman mahdollinen olento, jonka mahdollisuuden ehto se on. Tässä mielessä maailman mahdollisuuden ehdon on oltava itse mahdoton.

Jos Jumala on mahdoton, hän ei ole olemassa niinkuin objektit ovat. Voisiko Jumala sen sijaan kenties tapahtua tai 'antua'? Jumala ei olisi agentti, vaan sellaista vuotamista, antamista ja kutsumista, jota yksikään maailmankaikkeuden olento ei tee tai aiheuta, mutta jota tapahtuu.

Jokin tämänkaltainen tie [pakko myöntää: negatiivinen teologia] on minulle ainoa mahdollinen tunnustellessani uskoa Jumalaan. Kyseessä ei ole perinteinen agnostismi. Pikemminkin näin: en osaa sanoa, sijaitsisiko näiden pohdintojeni loogisessa päätepisteessä autenttinen usko vai autenttinen ateismi - - [s 308-311].
*
http://www.kirkkojakaupunki.fi/kirkko/filosofin-mahdoton-jumala
http://fi.wikipedia.org/wiki/Maimonides#Negatiivinen_teologia
http://en.wikipedia.org/wiki/Apophatic_theology
http://en.wikipedia.org/wiki/Jean-Luc_Marion

Pyhä henki ja seksiasiat

Taivaallista erotiikkaa - - [L'Amour et Psyché, enfants (translated: Cupid and Psyche as Children, 1890, Salon of 1890, No. 330) is one of William-Adolphe Bouguereau's most famous paintings. It is incorrectly known as Le Premier Baiser (The First Kiss, 1873).]

*
Sitaattisarja kirjasta Uskon sanat jatkuu.




Pyhä henki

Jukka Relander
[....]
On itse kunkin valinta, kutsuuko tätä näin määrittyvää pyhää henkeä transsendentaaliseksi voimaksi ihmisten keskuudessa vai ryhmädynaamisen prosessin myötä syntyväksi yhteistunteeksi.

Tuomas Nevanlinna

Pyhä henki voisi siis muuttua? Tai ehkä pikemminkin muuttaa. Tämä linja on tutkimisen arvoinen. Eihän ilmoituksen tekstuaalinen sisältö voi jäädä tulkinnallisesti koskemattomaksi sen jälkeen, kun se itse alkaa vaikuttaa historiassa. Pyhän hengen vaikutuksesta väkisinkin muuttuvat myös ne ehdot, joilla Raamattia luetaan. Koska pyhä henki on itse osa ilmoitusta, se tavallaan jatkaa kaanonia. Jos alkuteksti eräässä mielessä kätkeytyy osaksi historiaa, myös alkutekstin lukemisen on muututtava historiallisesti. Eräällä tavalla se itse lukee itseään. Tietenkään mikä tahansa kristilliseksi väitetty tulkinta ei tule tätä kautta oikeaksi. Mutta eikö teologisen yleislinjan kuitenkin pitäisi olla tämä?

Fundien [fundamentalistien] logiikassa feministien ja homoliittojen näkeminen Raamatun mukaisina on seurausta liberaalista rusinapullateologiasta, jossa kaanonista ulosluetaan se, mikä itselle parhaiten sopii. Mutta eikö se voisi päinvastoin olla seurausta pyhän hengen työstä historiassa? Eikö pyhä henki voisi olla aukikehiytynyt historiaan esimerkiksi feminisminä?

Ajatellaanpa tätä väsyttävää homokeskustelua. Se on ensinnäkin pelkkää ideologista hämäystä, kun pitäisi puhua taloudesta, työstä ja toimeentulosta - siitä politiikasta, joka riistää sekä työläisiä että maahanmuuttajia - ja kun ennen kaikkea tulisi pitää homojen täysivaltaisia kansalaisoikeuksia kyseenalaistamattomana itsestäänselvyytenä, jankataan rasismista ja homoliitoista. Tämä on savuverho, jota vasten niin tunkkainen persuilu kuin lattea liberalismikin molemmat poseeraavat radikaaleina. Mutta se siitä.

Olisi absurdia ajatella, että paarialuokan ruokapöytäänsä toivottanut Jeesus olisikin yhtäkkiä tuominnut homot. On fundien pölkkypäinen valinta pitää kristinuskon olennaisimpana asiana traditionaalisen perheen pakanallista puolustamista mihin hintaan hyvänsä [jossa 'perheessä' vieläpä vanha patriarkaatti ja moderni ydinperhe luetaan surutta päällekkäin] Jeesukselle perhe ei ollut tärkeä. Päinvastoin hän kehotti opetuslapsiaan luopumaan isästään ja äidistään, vaimostaan ja lapsistaan, veljistään ja sisaristaan, vieläpä omasta elämästään.

Toki avioliitto elämäntapana oli Jeesukselle ja Paavalille pienempi paha kuin vapaa seksi elämäntapana. Mutta tämä ei johdu seksin eläimellisyydestä vaan pikemminkin siitä, että ihmisen seksuaalisuus ei ole eläimellistä. Eläimen seksi on luonnollista ja hyvää. Ihmisen heteroseksi taas on yhtä vinksahtanutta [omivaa, mimeettistä, välineellistä] kuin homoseksikin.

Niinpä homopromiskuiteettiin tepsii kristinuskon perustajien näkökannalta sama lääke kuin heteropromiskuiteettiin: selibaatti tai avioliitto. Jeesus olisi siis kannattanut homoliittoja, jos ajatus sellaisesta olisi antiikin aikana suinkin ollut mahdollinen. Miksi se ei sitten ollut silloin mahdollinen, mutta on sitä nykyään? Tekisi mieli sanoa: juuri pyhän hengen vaikutuksesta. Kun kristinusko muuttaa maailma se muuttaa samalla itseään.

Onko ilmoituksen historiallisen luonteen korostaminen muuten katolisuutta? Miten se sopii yhteen perushuudahduksen kanssa: 'historiallinen välitys pois, takaisin Raamattuun!'? - - [(s. 224-227)- - jatkuu/rr]
*
http://en.wikipedia.org/wiki/L'Amour_et_Psych%C3%A9,_enfants

'Maailma ei ole kosmis-moraalinen harmonia - nimenomaan tämän käsityksen kristinusko murtaa'

Usko, toivo ja rakkaus eivät ilmennä kosmis-moraalista harmoniaa, joka perimmältään on nimitys kuolemalle [kosminen yhtyminen, tahdon resignaatio ja ego-identifikaatiosta luopuminen] vaan vilpitöntä intohimoa elävään totuuteen.
*
Alla oleva sitaatti kirjasta Uskon sanat [Tuomas Nevanlinna/Jukka Relander] toimii osaltaan kommenttina nimimerkki Valkean kommenttiin päreessäni Kirkko evankeliumin institutionaalisena linnakkeena ja hengellisenä vankilana.
*
Usko, toivo, rakkaus

TN
Kokeillaan tällaista muotoilua: Jumalan valtakunta on äärellisen politiikan äärellinen ehto, joka ilmenee toivon rakenteena.

Mikä tämä toivo on? Se on toivo rakkauden toteutumisesta. Hah! Kerrassaan pöllöpäisen naiivia. Kukaan ei voi kirjoittaa tuota lausetta häpäisemättä koko älyllstä integriteettiään.

Kuitenkin sillä on aivan tietty merkityksensä. [Rene] Girardista vauhtia hakien olemme tulkinneet kristinuskoa niin, että sen mukaan pitää päästä eroon pyhästä väkivallasta, uhriin perustuvasta yhteisöstä, myytistä, Mutta mihin voisi niiden sijasta perustaa elämän? Jeesuksen mukaan rakkauteen, joka sekä korvaa että toteuttaa juutalaisen lain.

Mikä on tämä rakkaus? Ainakin se on epämalli. Ajatellaan kuuluisaa 'ensimmäistä kiveä' [Joh. 8:7] Kristitty noudattaa kehotusta olla heittämättä ensimmäistä kiveä. Sen heittäminen on vaikeinta, koska sillä ei ole mallia. Mutta kun se on heitetty, se tarjoaa ensimmäisen mallin.

Rakkaus siis ei tarjoa tiettyä olemisen mallia. Rakkauden tulisi korvata - tämä on aate - muiden tarjoaman mallin seuraaminen rohkeudella, välittämisellä ja toivolla.

Kyseessä ei ole 'kaunis mutta epärealistinen' [ja mahdollisesti tarkoituksensa vastainen] eettinen toiveajattelu. Viime kädessä lause 'Jumala on rakkaus' pitäisi tulkita ontologisesti. Tämä ei tarkoita sitä, että olisi olio nimeltä 'rakkaus, joka olisi yhtä kuin Jumala-olio ja siten maailma-olion metafyysinen tai kausaalinen perusta. Ei, rakkaus on ontologinen asia, koska ilman sitä maailmaa ei olisi, se romahtaisi kasaan. Ilman perustavaa kokemusta maailmasta rakastavana ja rakastamisen arvoisena ei olisi maailmaa. Ilman varhaista kokemusta maailmasta rakastavana ja tähän rakkauteen vastaamista maailma ei avaudu vaan hajoaa.

Luin joskus haastattelun, jossa joku taiteilija sanoi, että 'pitäisi aina muistaa, että meille ei ole luvattu mitään'. Tämä on hyvä huomio. On totta, ettei onnesta ole takuuta. Pikemminkin päinvastoin. Mutta rakkaus on myös pettymyksen, turhautumisen, epäluottamuksen ja kyynisyyden edellytys. Ellet valitsisi ontologista 'perusluottamusta' siihen, että maailma rakastaa ja me rakastamme sitä, meillä ei olisi kokemusta maailmasta maailmana.

Miksi ateistit piittaisivat taistelustaan uskovaisia vastaan. He toteavat intohimoisesti, että Jumalaa ei ole ja ettei maailmalla ole sisäistä merkitystä. Juuri tämä intohimo on rakkauden merkki, ja kielii samalla toivosta. Ateisteja liikuttaa ja elähdyttää toivo raittiista, valheeseen perustumattomasta maailmasta. He, jotka kiistävät maailman 'rakkaudellisuuden', ja julistavat tätä tärkeänä totuutena, kumoavat performatiivisesti oman väitteensä.

Maailma ei ole kosmis-moraalinen harmonia - nimenomaan tämän käsityksen kristinusko murtaa. Kaiken kosmisen harmonian taustalla on aina oletus kahden periaatteen yhtymisestä, miehisen ja naisisen, yinin ja yangin... Kyse on siis seksuaalisesta harmoniasta. Juuri siksi kristinuskolle Jumala on rakkaus eikä 'seksi'.

Evoluutiopsykologia ja fundamentalismi ovat molemmat yrityksiä yhdistää vanha seksuaalinen tiedon järjestelmä ja moderni tieto. Tai toisesta suunnasta ilmaisten: evoluutiopsykologia ottaa lähtökohdakseen modernin tieteellisen tiedon, joka sitten vahvistaa sukupuolijärjestelmän tieteellisen perustan. Fundamentalismi taas ilmoittaa uskovansa patriarkaaliseen sukupuolijärjestelmään ilmoituksena, johon se kuitenkn uskoo kuin tieteelliseen tietoon.

Nietzschen mukaan kristillinen vilpittömyys tuhoaa itse itsensä. Tämä on tavallaan aivan totta, jos ajattelemme kristillisten uskonkappaleitten merkitystä ja vaikutusta nykyihmisen elämässä. Mutta sen kääntöpuolena on, että kristillinen 'vilpittömyys', rakkaus, totuus ja toivo, todellistuvat myös valistuksessa - [s. 244-246].
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/08/kirkko-evankeliumin-institutionaalisena.html
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/08/tieto-ja-totuus-eivat-lankea-yhteen.html
http://www.elonkeha.fi/jutut/miksi-sarjamurhaaja-paasee-taivaaseen
http://www.miajoki.com/

Unohtaminen vai anteeksiantaminen?

Huonomuistisuus 'ratkaisuna' anteeksiantamisen ongelmaan. - Päinvastoin kuin kuvasta voisi päätellä, huonomuistiselle on turha antaa anteeksi, koska hän ei muista mennyttä tarpeeksi hyvin pystyäkseen katumaan tekojaan tai sanomisiaan 'oikeasti' saati sitten antamaan anteeksi kokemiaan loukkauksia.
*
Sitaatti kirjasta Tuomas Nevanlinna/Jukka Relander: Uskon sanat [s 251-254]
*
TN
[....]
Maailmaa, ihmisen arkea ja poliittista todellisuutta ei voi perustaa rakkaudelle. Mutta silti se rakentuu rakkauden varaan.

Anteeksianto

JR
Vastaevidenssiä on toki tarjolla. Ajattelen Auschwitzin keskitysleiriä. Saksanjuutalaisen älykön Theodor Adornon kuuluisan moton mukaan runouden kirjoittaminen Auschwitzin jälkeen on barbaarista.

Toisen maailmansodan tilinpäätös saattoi merkitäkin tuhoa kaudeuden ihannoinnille. Estetiikka jäi toki elämään, mutta vain tuotantovoimana. Suomessa Helkavirsien Leino vaihtui Juhannustanssien Salamaan; paluuta maailman kauneuden rakastamiseen ei ollut.

Vielä olennaisempi kysymys polttouunien jäähdyttyä on kuitenkin se, onko olemassa teologiaa Auschwitzin jälkeen?

TN
Jumala ei ole Auschwitzia pilvenreunalta tarkkailut olento. Jos Jumala jossakin Auschwitzin aikaan oli, niin leirillä ja kaasukammiossa: juuri kuolevien juutalaisten huuto oli kärsivän Jumalan ääni. 'Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit' oli Jumalan pojan oma huuto.

JR
Girardin teoria uhraamisesta uskonnon perustana on velkaa Friedrich Nietzschen kristinuskoa käsitteleville kirjoituksille. On mahdollista, että Girardin keskeinen lähtökohta oli Nietzschen nurinkääntö: kaiken sen, mitä saksalaisfilosofi tuomitsee kristinuskon heikkoudeksi ja rappioksi, Girard kääntää voimaksi. Nietzschelle kristinusko oli kuin sosialismia, joka ei sulje alhaisintakaan ulos, vaan päinvastoin, se versoo 'hylkiöiden ja tuomittujen, kaikenlaisten leprasairaitten, syntisten, publikaanien ja prostituoitujen, kaikkein typerimmän kansan [...] keskuudessa.

Nietzschen omassa ajattelussa juuri se periaate, että ketään ei saa uhrata, oli kristinuskon ydinheikkous - jonka Girard luonnollisesti kääntää sen voimaksi ja oman teoriansa peruskiveksi. Voimaa Nietzschellä taas huokui juuri uhraamisen kulttuuri, korkeiden yhteisöllisten tavoitteiden asettaminen ihmisten välistä yksilöllistä elämää tärkeämmälle sijalle.

Nietzscheä on turha syyttää siitä, mitä Hitler sittemmin teki. Tietyt nietzscheläiset teemat tulivat kuitenkin nousseeksi natsi-ideologian ytimeen, ajatus uhraamisesta ehkä keskeisimpänä niistä.

Heikkoutta halveksineet natsit rakensivat keskitysleirinsä puhdistaakseen kansakunnan kaikesta 'alhaisesta', joka kiteytettiin juutalaiseksi hahmoksi. Juutalaisten sijaisuhrien mukana uuneissa paloivat natsien omat heikkoudet: se 'muukalaisuus', joka jokaisella on ristinään.

TN
Voi kyllä kysyä, tavoittaako girardilainen analyysi ja kritiikki natsismin ytimen. Natsit erottivat itsensä juutalaisista juuri sillä perustella, että he itse olivat valmiita uhrautumaan kansan ja tulevaisuuden puolesta, kun taas juutalaiset ovat itsekkäitä eloonjääjiä, joilta uhrimieli tykkänään puuttuu. Tästä syystä heidät oli poistettava maailmasta, mutta ei missään tapauksessa uhraamalla: uhraamisessa näet aina tunnustetaan uhratun lunastava merkitys. Juutalaiset piti siksi likvidoida ilman uhrirakennetta - homo sacerina, jonka saa tappaa mutta ei uhrata.

JR
Mutta eikö tästä seuraa, että juutalaiset eräällä tavalla oli jo uhrattu? natsien identiteettihän oli kuitenkin rakennettu juutalaisten oletettua 'itsekkyyttä' vasten.

TN
Pitäisikö laupiaan kristityn sitten antaa natseille anteeksi? Nietzschen mukaan unohtaminen on anteeksiantoa parempi vaihtoehto. 'Mirabeau ei muistanut loukkauksia, joiden kohteeksi oli joutunut. Hän ei antanut anteeksi, koska oli - unohtanut.' [Moraalin alkuperästä, luku 1 jakso 10]

Anteeksianto on eri asia kuin toisen syntien unohtaminen. Anteeksianto edellyttää nimenomaan muistamisen: tiedän, että et ole maksanut velkaasi, mutta annan anteeksi - eli maksan sinun puolestasi. Tästä eleestä syntyy vääjäämättä uusi velka.

Tästä juontuu Nietzschen kritiikki perinteistä lunastusoppia vastaan. Ristinkuolema maksaa velat, mutta antaa meille samalla peruuttamattoman muiston tästä sovituksesta. Kristinusko antaa anteeksi mutta ei unohda. Anteeksianto antaa anteeksi sen, mitä on tehty tai tehdään, mutta itse anteeksiaanon aktia se ei salli unohdettavan. Velkaa eivät enää synnytä meidän tekomme, vaan anteeksiantamisen muisto.

Tämä on hieno huomautus. Mutta muistaminen hiipii takaisin Nietzschenkin ohjeeseen unohtamisen ylivertaisuudesta: meidän täytyy yhä muistaa unohtaa.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Nietzsche
http://en.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Nietzsche
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ren%C3%A9_Girard
http://en.wikipedia.org/wiki/Ren%C3%A9_Girard
http://en.wikipedia.org/wiki/Homo_sacer
http://fi.wikipedia.org/wiki/Mirabeau_vanhempi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Honor%C3%A9_Gabriel_de_Riquetti_de_Mirabeau
https://www.suurikuu.fi/PublishedService?pageID=9&itemcode=9789518513622
http://americanhell.com/index.php/154-youll-have-to-forgive-me/

Uskontotiede ja kristinusko

Yläkuva: Perhokalastaja Jukka Relander is catched but not released. Alakuva: Juontaja Tuomas Nevanlinna antaa arvosanan.
*
Sitaatti kirjasta Nevanlinna/Relander: Uskon sanat [s. 169-172]
*
JR
[....] Näkökulma joko on tai sitä ei ole. Omastani en ole varma, mutta tunnistan suunnilleen suunnan, johon pitäisi katsoa Se ei ole yhtään sen enempää tieteen kriiittisen katseen kuin tradition varassa lepäävän luonnollisen tiedonkaan näkökulmasta avautuva horisontti.

Juuri tässä kristinuskolla on jotain todella omaa: se on yhtä vähän traditionalistinen kuin tiede ja yhtä vähän rationaalinen kuin tradition myytti. Mutta se ei ole tiedettä eikä mytologiaa.

TN
Eikä tosiaankaan puolueeton näkökulma! Mutta eikö tästä heti seuraa, ettei kristinusko voi olla 'objektiivisesti totta'? Eikö suhteessa uskonasioihin olisi parempi omaksua uskontotieteellinen lähestymistapa, joka perustuu juuri puolueettomuuteen? Uskontotieteen lähtökohtanahan on pidättäytyä uskontojen esittämistä totuusväitteistä. Se tutkii uskontoja ottamatta kantaa niiden totuusarvoon.

Teesini on: tästä neutraalisuudesta seuraa aina asettuminen vanhan pyhän ja myytin puolelle kristinuskoa vastaan. Esimakua tästä logiikasta saa haastattelemalla uskontotieteilijöitä satunnaisotannalla. Heidän näkökulmansa on liki aina se, että valtaan päästyään kristinusko tuhoaa häikäilemättä jalot villit. Näin röyhkeä on kristinusko, vaikka se itse on vain myytti muiden joukossa.

En nyt kuitenkaan puhu uskontotieteilijöiden keskimääräisistä mieltymyksistä, vaan tietynlaisen, hyvin yleisen uskontotieteellisen maailmankuvan rakentumisesta.

Mitä näet tarkoittaa se, että uskontoja vain tutkitaan ottamatta kantaa niiden totuuteen? Ensin on kehiteltävä 'uskonto yleensä'. Sillä on ne-ja-ne tunnusmerkit. Niistä voidaan kiistellä loputtomiin, mutta yhteisenä tavoitteena on silti 'uskonnon yleensä' konstruoiminen. Lopputolos on jotakin tällaista: jokaisessa uskonnossa on pyhän alue, jota rituaalit ja kiellot ja säätelevät, sekä alkumyytti, joka perustelee ne.

'Uskonto yleensä' mahdollistaa vertailun. Tässä uskonnossa on tuo rituaali, tuossa taas tämä. Niinpä päädytään kuitenkin tähän: myytit muistuttavat alun perinkin jossain määrin toisiaan, varsinkin hellenistisellä ajalla tapahtuu synkretististä sulautumista ja suoranaista lainailuakin. Uskontotiede kuitenkin korostaa, että 'uskonto yleensä' ei ole sinänsä kiinnostavaa, se on vain tausta. Mielenkiintoisia sen sijaan ovat nämä pienet erot uskontojen välillä. Juuri niiden esille saamiseksi vertailua tehdään.

Uskontotieteen näkökulmasta kristinusko on siis yksi näistä myytti-rituaali-tabukonstellaatioista. Niinpä siinä ei määritelmän mukaan voi olla mitään perustavasti omaperäistä. Jeesusta siis pidettiin jumalihmisenä... Hetkinen, selaillaanpa vertailutaulukkoa... Aivan. Löytyi. Jeesuksen tausta on antiikin traditiossa, jossa kansanjohtajia usein pidettiin jumalan poikina. Niin, ja kristinusko kieltää seksin, islam taas sianlihan. Bobulo-heimo oli mielenkiintoista kyllä ehtinyt parahiksi lopettaa kannabalismin ennen kenttäantropologin paikalle saapumista, kristityt sen sijaan yhä mäystävät ehtoollistaan. Että tämmoisia eroja on.

On pelkkää etnosentrisyyttä, ideologiaa ja narsismia väittää omaa uskoaan poikkeukseksi, perustavasti erilaiseksi tai peräti totuudeksi. Niinhän jokainen uskonto tietenkin yrittää väittää, heh heh.

Mikä siis on uskontotieteen vääjäämätön horisontti? Se, että polyteismi on apriori oikeassa, ainakin verrattuna kristinuskoon, ja kristinusko on a priori väärässä. Polyteismi on näet joustavaa ja suvaitsevaa. Juutalainen ajatus valitusta kansasta on sekin uskontotieteen näkökulmasta röyhkeä ja potentiaalisti terroristinen. Sitä kukaan uskontotieteilijä ei shoahin vuoksi kuitenkaan voi sanoa ääneen.

Paradoksaaliseksi hännänhuipuksi on todettava, että uskontotiedekin on monoteistis-kristillisen tradition mahdollistama lähestymistapa, sen kulttuurinen sivutuote. Vasta monoteistinen Jumala puhdistaa maailman neutraaliksi: enää eivät kukkuloita vartioi haltiat ja pihoja tontut omine kvasifeodaalisine sääntöineen ja mittoineen, vaan jokainen maailman osa on samojen lakien mukaan rakentunut, samanarvoinen.

Kun tähän lisätään kristillinen ajatus uhrin puolelle asettumisesta vainoajia vastaan, mitä saamme? Voilà, jokainen kulttuuri on samanveroinen paitsi sikäli kuin iso kulttuuri [moderni kristillinen imperialismi] jahtaa pientä kulttuuria [esimodernia heimoa]. Uskontotiede asettuu jälkimmäisen puolelle.

Miksi? Koska vainotut ovat evankelisessa katsannossa totuuden positiossa. Tätä perustelua ei kuitenkaan koskaan tunnusteta, ei edes hiljaa itselle, koska tällöin lähtökohdaksi omaksuttu neutraalisuus asettuisi kyseenalaiseksi. Uskontotiede asettuu polyteismin puolelle monoteistisista syistä ja kristinuskoa vastaan kristillisistä syistä.
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/08/usko-ei-todista-asiaa-josta-se-puhuu.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Uskontotiede
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tuomas_Nevanlinna
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jukka_Relander
http://www.vantaanlauri.fi/arkisto/2011/2011-03-10/pisteita/mita-abille-jai-mieleen-messusta
http://www.teos.fi/en/authors/index.php?sub=2&id=20

'Usko ei todista asiaa, josta se puhuu: usko todistaa asiasta, josta se puhuu'

Kuvassa ei tietääkseni ole Slavoj Zizek vaan apostoli Paavali.
*
Sitaatti Tuomas Nevanlinnan ja Jukka Relanderin kirjasta Uskon sanat [s.165-167]
*
TN
Siinä meillä todellinen uskon- eikä tiedontunnustus. Mikäli uusateismin ympärillä käytävää keskustelua on uskominen, ylösnousemusväitettä tukevien todisteiden löytyminen on kuitenkin kristinuskon ratkaiseva koetinkivi.

Luin netistä eräältä skeptikkopalstalta Jeesuksen ylösnousemusta käsittelevän jutun, jossa todettiin, että vaikka 'ihmeen mahdollisuutta ei toki voi sulkea etukäteen pois, evidenssin pitää ratkaista asia'. Sen jälkeen kirjoittaja syventyi argumentteihin puolesta ja vastaan ja päätyi - yllätys yllätys - siihen 'tulokseen', ettei tämänhetkisen todistusaineiston nojalla ole syytä uskoa ylösnousemukseen. Kaikkeen löytyy yksinkertaisempi selitys: Jeesus ei ehkä kuollutkaan ristillä, oli vain tiedottomassa tilassa, virkosi sitten haudassaan ja käveli pois... Tämä on yritys 'nähdä' verbin siinä merkityksessä, jota Jeesus käyttää sanoessaan 'autuaita ovat ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe [Joh. 20:29].

Kukaan näistä skeptikoista ei koskaan saa eteensä sellaista todistusta, joka kääntäisi pään. Tulos on etukäteen selvä. Mikä tärkeämpää, juuri tämä etukäteislähtökohta ratkaisee sen, mikä selityksistä kuulostaa uskottavalta tai yksinkertaiselta. Mikä tahansa lattea psykologinen tulkinta [johon ei kohdisteta mitään 'skepsistä' ja joka on pelkän taajaan hoetuksi tulemisensa nojalla tullut osaksi tervettä järkeä] on 'uskottavampi' kuin rikkainkaan teologinen pohdinta.

Skeptikko voi kääntyä uskoon, mutta se ei koskaan johdu todisteista, vaan perustavan näkökulman muuttumísesta. Sitä taas todisteet eivät aiheuta. Päinvastoin: näkökulman muuttuminen ratkaisee sen, mikä suhde todisteisiin [tai niiden relevanssiin ylipäätään] omaksutaan.

Myös fundamentalistit kyllä esittelevät mieluusti 'todisteita' uskonsa puolesta. Olisi aina kysyttävä, mille yleisölle tämä puhe oikein on suunnattu? Älykkään suunnittelun ['intelligent design'] tiedemuseot ja käärinliinojen leikkelyt uskon todistamiseksi ovat pelkkää farssia. Niissä menee sekaisin kaksi sanan 'todistaa' merkitystä: yhtäältä tieteellisesti todistava ja toisaalta esimerkin ja tekojen voimalla todistava. Siis evidentiaalinen ja eksemplifioiva todistaminen.

Uskovien ei pidä esitellä korneja todistuskappaleita uskonsa puolesta, vaan heidän pitäisi todistaa siitä teoillaan ja olemuksellaan, eksemplifioida sitä. Tavalla tai toisella - ainoa mahdollisuus ei suinkaan ole yrittää näytellä lastenraamatun Jeesusta Ehkä jonkun päähän voisi joskus pälkähtää tehdä jotakin rohkeaa, tinkimätäntä ja outoa?

Mutta eivät oikeat uskovat perusta uskoaan todistusaineistoon, jota arvioituaan he olisivat tulleet johtopäätökseen ylösnousemuksen historiallisesta todellisuudesta. 'Ahaa, tästä on todisteet, no siinä tapauksessa juu, Jeesus nousi ylös'. Jos näin olisi, uskovien kaiketi pitäisi olla odottavalla kannalla uusien lähdekriittisten paljastusten suhteen. Nehän saattaisivat muuttaa heidän uskonsa...

Periaatteessa ylösnousemuksen uskomattomuus toki tekee siitä juuri 'uskottavan' asia - siis uskon asian. Usko ei ole asia, jota perustellaan. Siten ja siksi perustellaan ja oikeutetaan tietoa. Usko taas on asia, jolla perustellaan ja joka saa näkemään. Usko ei todista asiaa, josta se puhuu: usko todistaa asiasta, josta se puhuu.

Kun apostolit todistivat yläsnousemuksesta, kyseessä ei siis ollut sanan 'todistaa' tieteellinen merkitys: evidenssi.
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/08/toisen-linjan-herannaiset-puhuvat.html
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/08/tieto-ja-totuus-eivat-lankea-yhteen.html
http://opendoorrescuemissionindia.wordpress.com/

Tieto ja totuus eivät lankea yhteen

Kristinuskon dilemma: Ateena vai Jerusalem - vai molemmat?
*
[K-mafian tarkennuksia osaan I ja osaan III + linkkilisäys - klo: 13.45]
I
Pelkästään tämä yksi sitaatti kirjasta Uskon sanat [Nevanlinna/Relander, 2011] osoittaa, että kirjan puheakteina alkanut esitystapa sekä intohimoisella tavalla aiheeseen omakohtaisesti heittäytyvä [Nietzschen sanoin: märehtivä] pohdinta on omaa luokkaansa koko suomalaisessa uskontofilosofisessa keskustelussa.

Nevanlinnan ja Relanderin ikäänkuin avantgardistinen mutta teoreettisesti ja aatehistoriallisesti lahjomaton asenne/ote filosofian, teologian ja historian tarkasteluun tuottavat uskonnonfilosofisia oivalluksia, jotka päätyvät väistämättä syvempiin tulkinta-assosiaatioihin kuin Juha Sihvolan stoalainen ja valitushenkis-humanistinen, maltillisesti uskonnon autonomiateoriaa kannattava käsite- ja aatehistoriallinen kooste 'Maailmankansalaisen uskonnossa'.

Uskontotieteilijä Ilkka 'Jumalaa ei ole' Pyysiäiseltä en syvempää filosofista syvällisyyttä edes odota, koska hän ohjelmoidun robotin tavoin on hirttäytynyt pysyvästi ontologisiin ja metodisiin kriteereihinsä [evoluutioteorian ja kognitivismin symbioosiin], jotka estävät häntä ymmärtämästä kristinuskoa Ateenan ja Jerusalemin välisen, kahden hyvin erilaisen ellei ajoittain täysin vastakkaisen aatteelis-ontologisen jännitteen paradoksaalisena ratkaisuyrityksenä, jota itse nimitän joko a] ihmeeksi, b] väärinkäsitykseksi tai c [Torsti Lehtisen sanoin] katastrofiksi.

Mutta Nevanlinna ja Relander uivat tuossa katastrofissa ja väärinkäsityksessä kuin kalat vedessä. Kas tässä yksi esimerkki siitä, minkälaista on filosofisesti notkean vesipedon lailla sukellella Euroopan, Aasian ja Afrikan yhdistävässä monijumalaisen pakanuuden ja monoteististen uskontojen Välimeressä.

Nevanlinna päätyy kreikkalaisen ja juutalais-kristillisen [niiden kulttuurifilosofisen] antropologian perustavaa erilaisuutta pohtiessaaan osoittamaan, miten perin juurin eri tavalla vastakkaiset filosofisen antropologian puitteissa ymmärretyt käsitykset totuuden, tiedon ja subjektiuden suhteista vaikuttavat maailman loogiseen hahmottamistapaan.
*
Uskon sanat ei suinkaan kokonaisuudessaan ole kovalla abstraktiotasolla ladattua puhetta vaan useinkin hyvin selkokielistä ja havainnollista - mitä tosin kyseinen Nevanlinnan looginen syväluotauskin on, sillä hänen jaottelunsa voitaisiin ilmaista analyyttisen ammattifilosofian huomattavasti formaalimmalla kielellä, mikä tosin latistaisi ehkä ratkaisevasti esimerkin kulttuurifilosofista ulottuvuutta. Pitää muistaa, että sitaatti liittyy kokonaiskontekstiin, johon nivoutuessaan se saa myös enemmän reflektiivistä tarttumapintaa [? ;\] ajatteluumme/-ssamme.

II
Juutalaisuus, kreikkalaisuus, kristinusko

[....]
Kokonaisen maailman illuusio [Uskon sanat, s. 73-74]

Jotta maailma voisi tulla kokonaisuudessaan tiedon kohteeksi, sitä tutkivan subjektin täytyy olla täysin sen ulkopuolella. Uusateistinen tiedeuskova siis kaikessa hiljaisuudessa olettaa subjektin, joka ei ole osa sitä maailmaa, jota tutkitaan. Tämä subjekti on Jumalan paikalla. Ateisti ei tietenkään halua kutsua subjektia Jumalaksi, koska teististä Jumalaa halutaan lyödä päähän juuri maailmalla, joka olisi kokonaisuudessaan positiivisen tiedan avulla selvitettävissä: maailma on itsestään käsin täydellisesti selvitettävissä oleva, sulkeutuva kokonaisuus, joten Jumalaa 'ei tarvita'.

Jos taas hyväksytään oletus kokonaiseen maailmaan nähden ulkoisesta subjekti-Jumalasta, saadaan fundamentalismi ja paranoian rakenne: kokonaisella maailmalla on kokonainen Toinen, joka manipuloi maailmaa.

Mitä meidän tulisi päätellä tästä? Subjektin on oltava maailman sisäinen TAI maailma ei ole kokonainen. Jos subjekti on maailman sisäinen, tiede on maailman itsetietoa. Spinoza ja Hegel lähtevät kumpikin omalla tavallaan tälle tielle.

Jos taas hyväksytään, että maailma ei ole kokonainen, niin mahdollisen tiedon kohteena oleva maailma ei ole sama kuin maailma itse. Tällöin tullaan Kantiin, joka 'rajoitti tiedon alaa voidakseen tehdä tilaa uskolle'.

Ajatukseni tässä ei ole vain se, että maailmaa koskeva totaalinen tieto on mahdotonta. Vahvemmin: toteutuessaan se romahduttaisi itse maailman. Ajatellaan vaikka sosiaalisen todellisuuden muodostumista. Se ei olisi mahdollinen, jos tietäisimme jäännöksettä, mitä toiset ajattelevat ja mitä he aikovat tehdä. Fantasia siitä, että 'kunhan vain aivotiede edistyy, saamme tietää toisten ajatukset' tuhoaisi toteutuessaan koko sosiaalisen maailman ja sitä kautta myös tieteen. Ja viimein se, että en ole itselleni läpinäkyvä, että olen myös tiedostamaton, on edellytys subjektiudelleni.

Tästä seuraa, että tieto ja totuus eivät lankea yhteen. Juuri siksi tarvitaan uskoa ja 'kuuliaisuutta' suhteessa kutsuun, jolla ei ole mitään määrättyä sisältöä eikä tiettyä esittäjää. Tämän uskon ei tarvitse olla teologista. Jo arkinen luottamus toista kohtaan olennoi sitä: sen koko idea on, ettemme voi tietää, onko toinen viime kädessä luottamuksen arvoinen vai ei.

III
http://www.youtube.com/watch?v=GWiNiLE_ck8
Klezmer clarinet virtuoso - jewish folklore music
*
http://www.youtube.com/watch?v=DkmFgQ9fM94
Itzhak Perlman plays Klezmer
*
Tässä musiikissa on juutalaisen ashkenazic-yhteisön sielu. Tosin siitä tulee helposti mieleen koko Balkan ja osittain myös Lähi-idän alue - Kreikka ja Turkki.
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/08/toisen-linjan-herannaiset-puhuvat.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Uskon_sanat
http://fi.wikipedia.org/wiki/Klezmer
http://en.wikipedia.org/wiki/Klezmer
http://en.wikipedia.org/wiki/Itzhak_Perlman
http://fi.wikipedia.org/wiki/V%C3%A4limeri

Toisen linjan herännäiset puhuvat kielillä, joita myös minä ymmärrän [mutta heillä onkin rytmiä veressä]

Toisen linjan herännäisyys syntyi ravintola Rytmissä.
*
Motto: Jumalan semanttinen mielekkyys palautuu aina ensisijaisesti olemisen hermeneuttiseen analogiaan [kyse on historiallisesta, läsnäolevasta ja puhuvasta ajattelusta] ja rakentuu vasta toissijaisesti olemassaolon loogis-matemaattis-syntaktisen symboliikan palapeleistä, jotka ovat puhdasta, tyhjää ja kuollutta muotoa/rr.
*
[K-mafian tarkennuksia ja linkkilisäyksiä - mm. osan I viimeinen kappale + osa III - 13.8]
I
Olen äskettäin tutustunut kolmeen vähän yli puolen vuoden aikana ilmestyneeseen kirjaan uskonnosta ja ennenkaikkea kristinuskosta: Ilkka Pyysiäinen: Jumalaa ei ole, Juha Sihvola: Maailmankansalaisen uskonto sekä Tuomas Nevanlinnan ja Jukka Relanderin: Uskon sanat.

Epäröimättä voin sanoa, että läheisimmäksi ja teologisen ajattelun kannalta tärkeimmäksi näistä kolmesta olen kokenut Nevanlinnan ja Relanderin dialogimuotoon editoidun ja dialogina [alunperin Ravintola Rytmissä] käydyn kirjan Uskon sanat.

Lukijan tarvitsee vain vilkaista lähdemateriaalia, johon viitataan kirjan lopussa. Melko suuri osa luetteloiduista kirjoittajista, heidän ajatuksistaan ja teorioistaan on ainakin jossain määrin myös minulle tuttuja ja eräitten kanssa olen melkein päivittäin 'kanssakäymisessä'.

Toiselle sijalle tulee Juha Sihvolan mittava ja kokonaisvaltainen mutta 'poliittisen korrektiuden' ja 'humaanisen suvaitsevaisuuden' [ja ties minkä kaiken hyvää tarkoittavan motiivin] latistama analyyttisen filosofin tour de force. Tietyltä puhelinluettelomaisuudelta ei siis tässäkään Sihvolan sinänsä kattavassa informaatiopaketissa voi välttyä [kuten ei analyyttisten filosofien katsannoissa koskaan], joskin teksti on kyllä filosofisesti pätevää - ja kuten sanottu - humaania, suvaitsevaista eli poliittisesti korrrrrrektia.

Ilkka Pyysiäisen pamfletti on tyypillisen keinotekoinen kognitiivis-analyyttisen naturalismin perinteestä kumpuava tieteellinen tarkastelu, jonka taustalla vaikuttava ontologinen perusasetelma ja sen epistemologinen kriteeristö ['argumentti'] on suolapatsaan tavoin jähmettynyt kehämäiseen ja siten turhauttavaan väittelyyn Jumalan olemassaolosta, mitä alla siteeraamani Uskon sanojen Saatesanat ironisen mutta perustellun inhan vallassa kritisoi.

Evoluutioteorian kanssa flirttailevat kognitivistit ovat siis ['uus'ateistien tapaan] lopullisesti jämähtäneet samaan tyhjään ikuisuuskysymykseen Jumalan olemassaolosta. Siinähän kelaavat tyhjää - ei kiinnosta. Haluan Nevanlinnan ja Relanderin tavoin edetä kohti kokeilevaa teologiaa. Olemassaolo ei ylipäätään ole kiinnostava kysymys analyyttis-evidentialistisessa kontekstissa, sillä Jumala on, vaikka ei olekaan olemassa - http://www.kirkkojakaupunki.fi/kirkko/filosofin-mahdoton-jumala.

II
Uskon sanat

Saatesanat

Joskus puhutaan kokeilevasta taiteesta. Tämä kirja edustaa kenties harvemmin kohdattua ilmiötä: kokeilevaa teologiaa. Koeluotoisuus juontuun jo siitäkin, ettei meillä ole 'uskovaista' taustaa emmekä ole opiskelleet yliopistossa teologiaa.

Joitakin teologian alaan kuuluvia kirjoja olemme sittemmin lehteilleet. Entä uskovaisuus sitten? Uskonnosta keskusteltaessa itsestäänselväksi lähtökohdaksi otaksutaan usein Jumalan olemassaoloa koskeva kysmys. Näin ihmiset elävässä elämässäkin tekevät, vai mitä? Ensin he ratkaisevat suhteensa tuohon isoon ja abstraktiin kysymykseen. Se on ikäänkuin ostopäätöksen hetki. Jos ihminen päätyy myöntävään vastaukseen, hän ostaa sitten koko paketin. Sen päällä komeilee oman kulttuurin Jumalalle antama nimi ja mukana on pyhä kirja, joka sisältää tämän käyttöohjeet.

Edelleen saman ajattelutavan mukaan se yksilö, joka ei halua 'ostaa' Jumalaa ja hänen olemassaoloaan, voi lopettaa koko uskonnon kanssa vehtaamisen. Hänen ei enää tarvitse tarkastella uskontoa lähemmin, koska tietää sen lähtökohdan olevan epätosi. Korkeintaan hän kaivelee uskonnon tai uskontojen sisältämän 'argumentaation' epäjohdonmukaisuuksia, ristiriitoja ja muita heikkouksia saadakseen epäkriittiset uskonnon kuluttajat pyörtämään ostopäätöksensä.

Tämän kirjan ydinajatus on se, että edellä kuvattu lähtökohta on täysin nurinkurinen. Se on ensinnäkin empiirisesti enimmäkseen virheellinen. Mikä ihmisen hengellinen polku sitten onkin, se tuskin alkaa Jumalan olemassaoloa koskevasta abstraktista kysymyksestä. Pikemminkin se on omiaan päättymään siihen.

Toiseksi keskustelu ja tutkiskelu, joka etukäteen tiivistetään Jumalan olemassaolon kysmykseen, on filosofisesti hedelmätöntä. Tiedämme heti, mikä yksinomainen asetelma siitä voi syntyä: uskonnollisen konservativismin/fundamentalismin ja 1700-luvun valistuksen asetelmiin juuttuneen 'uus'ateismin välinen jankutus. Tai sen pehmoversio: 'Piispa ja tiedemies keskustelevat lämminhenkisesti perimmäisistä kysymyksistä ja tunnustavat avuttomuutensa mysteerin edessä'.

Ikään kuin kaikille olisi selvää, mitä tarkoitetaan Jumalalla, ja tehtäväksi jäisi vain selvittää, onko hän itse kunkin mielestä olemassa vai ei. Ja ikäänkuin olisi itsestään selvää, että voidaan hahmottaa uskonnosta riippumaton Jumala, joka olisi totuus kaikesta mahdollisesta jumalapuheesta. Ei, Jumala hahmottuu suhteessa kunkin uskonnon kokonaiskontekstiin niin ihmisten hengellisessä elämässä kuin filosofisestikin.

Kun siis kirjassa saatamme mainita 'ateismin' kriittiseen sävyyn, arvostelevien huomautusten lähtökohtana ei ole se, että olisimme ateismin kanssa eri mieltä Jumalan olemassaolosta. Pikemminkin vastaamme tuohon nimenomaiseen kysymykseen aivan samoin kuin ateistikin. Erimielisyys koskee sitä tapaa, jolla tuo kysymys muka itsestäänselvällä tavalla lavastetaan kulttuurin eteen. Haluamme kyseenalaistaa filosofisen otteen, jota tämä lavastustyö ilmentää. Vain siellä täällä kirjaa tunnustelemme ja kyselemme uskoa uskona Jumalaan.

Mitä kristinusko on? Miten siinä ajatellaan? Miten se eroaa kreikkalaisesta filosofiasta ja juutalaisuudesta? Mikä on sen historiallinen osuus moderniin maailmaan ja olisiko sillä jotakin annettavaa nykypäivälle sellaisena kuin me sen diagnosoimme? Minkälainen suhde siihen olisi omaksuttava? Tällaisia kysymyksiä me tutkimme. Yritämme selvittää ja avata itsellemme - sitä kautta toivottavasti myös lukijoille - kristinuskon kokonaiskontekstia. Lähtökohtana tähän ovat Raamattu ja teologian moninaiset traditiot.

Filosofinen otteemme eroaa ateismista edellä kuvatussa mielessä sikäli, että emme omaksu 'kriittisen ulkopuolisen' tarkkailuasemaa - vaikka akateemisessa mielessä ja ainakin toinen meistä myös henkilökohtaisesti tulemmekin kristinuskoon vankasti ulkopuolelta. Otamme sen todesta ja yritämme heittäytyä sen sisään.

Tämä avaa sekä tradition että meidät: emme uskottele sen enempää kristinuskon, nykyajan kuin meidän itsemmekään olevan jotain annettua ja valmista, jotta voisimme päättää onko näillä kolmella toisilleen jotain 'annettavaa'. Pikemminkin toivomme, että kristinuskon tutkiskelu sisältä päin muuttaisi ja tuoreuttaisi sekä kristillistä traditiota - että meitä itseämme. 'Meihin' laskettakoon kaikki ne, jotka ovat valmiit lähtemään tälle tielle kanssamme.

Näistä lähtökohdista olimme samalla kannalla, kun ryhdyimme yhdessä kirjoittamaan tätä kirjaa. Tästä ei seuraa, että olisimme samaa mieltä kaikista tulkinnoista tai teologisista näkemyksistä. Emme välttämättä edes ole perillä siitä, missä määrin olemme samaa ja missä määrin eri mieltä. Tavoitteemme ei näet ollut näyttävä [ja aina yhtä joutava] 'kiistely' tai 'debatointi', vaan ajatteleminen ja kirjoittaminen yhdessä, rinta rinnan.

Tai oikeastaan nokakkain. Kirjalla on dialogin muoto, ja välillä työskentelimme kirjaimellisesti vuorotellen: toinen kirjoitti repliikin ja toinen siihen vastauksen. Koska menetelmä vie aikaa, sovimme usein vain suunnan tai teeman, jotta pääsimme työstämään puheenvuorojamme yhtä aikaa. Editoinnin mittaan joitakin keskusteluja ryhmiteltiin uudelleen. Näiltä osin dialogisuus on rakennettu jälkikäteen. Tämä sopii meille hyvin - kaikki puhe 'kahdesta kypsästä aikuisesta, jotka antautuvat tasavertaiseen inhimilliseen 'dialogiin' on aina tae siitä, että meneillään on jokin ideologinen petos.

Kun heittäydyimme tutkiskelemaan kristillisiä alkutekstejä ja myöhempää traditiota, emme jättäneet omaa elämän ja ajattelun historiaa taaksemme. Otimme kaiken mukaan. Tuliko traditiosta meidän näköisemme? Vai tuliko meistä pikemminkin tradition näköisiä? Vai jotakin siltä väliltä? Jätämme lukijan arvioitavaksi, missä määrin tällaisia muodonmuutoksia tapahtui, ja hyvään vaiko mahdollisesti huonoon suuntaan.

Helsingissä, ravintola Rytmissä 7.4. 2011

Tuomas Nevanlinna

Jukka Relander

III
http://www.youtube.com/watch?v=rA1n4oOYLfY
Creedence Clearwater Revival - Long as I Can See the Light - [John Fogerty soittaa koskettavan saksofoni-soolon tähän keikkamuusikon gospel-tyyppiseen 'matkallelähtö-lamentiin']
*
http://www.rytmi.net/
http://ravintolat.ravintolakeskus.fi/ravintolat/Helsinki/Ravintola+Rytmi/1584
http://www.teos.fi/fi/kirjat/index.php?sub=2&id=370
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tuomas_Nevanlinna
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jukka_Relander
http://www.kirkkojakaupunki.fi/nakoislehti/2011/kirkko-kaupunki-12/primapaper/15
http://www.kotimaa24.fi/uutiset/kotimaa/5279-mika-sai-nevanlinnan-kiinnostumaan-kristinuskosta
http://www.kotimaa24.fi/uutiset/kulttuuri/5177-jukka-relander-nyt-on-aika-kayda-uskonnollisia-keskusteluja
*
http://www.otava.fi/kirjat/tieto/2011/fi_FI/maailmankansalaisen_uskonto/
http://www.vastapaino.fi/vp/index.php?page=shop.product_details&flypage=$flypage&product_id=374
http://www.toinenlinja.fi/fi/00769
http://omakaupunki.hs.fi/paakaupunkiseutu/palvelut/115911/
http://www.facebook.com/pages/Ravintola-Rytmi/140670712671001

Onko hyöty väline vai päämäärä tai määrällinen vai laadullinen käsite?

Tässä eräs parhaimmista kuulemistani Tuomas Nevanlinnan ja Jukka Relanderin Tukevasti ilmassa-filosofisista keskusteluhupailuista.

Hauska, ajatuksia herättävä, oleellisia argumentteja analysoiva, yksinkertaisen abstrakti ja monimuotoisen konkreettinen - ennenkaikkea ei mikään näennäishupaisa tai tosikkomaisen teoreettinen kuten eräät vastaavat keskusteluohjelmat.

Nämä herrat saavat koko etymologis-historiallis-käsitteellisen tarkastelunsa puitteissa kulttuurin ja ajattelun: esimerkiksi filosofian, historian, teologian, antropologian, aatteet ja jopa politiikan elämään - tässä tapauksessa myös insinööritiede 'magneettikuvataan'/RR.

Ohjelman suola ja maustepippuri on siinä, miten nämä ajatusten Tonavat 'ajautuvat' eli assosioituvat - joidenkin mielestä liiallisesti - aina 'säännöllisin väliajoin' teemasta improvisoiden suoraan 'metsään' - joskin 'sukeltamalla' aina tyylikkäästi takaisin aiheeseen kerien suorin vartaloin ja kolmoissalkovin kautta.

Ainoa, mitä jää kaipaamaan on aiheen lisätarkastelu. Jäähän herroilta aina jotain kursoriseen käsikirjoitukseensa joko kirjallisesti tai imaginaarisesti merkittyä käsittelemättä - seikka, jonka he mainitsevat yleensä aivan ohjelman viime sekunneilla.
Onpa joskus aiemmin käynyt jopa niin, ettei itse aiheeseen päästä noin 75-80 minuutin aikana juuri lainkaan!

Mutta viime aikoina duo on 'ryhdistäytynyt' (tuliko käsky 'ylhäältä'?) ja pyrkii käsittelemään sovittua teemaa ainakin noin puolet ohjelma-ajasta. Tässä tapauksessa se onnistuu erinomaisesti.
*
Olen omistanut tämän linkin etenkin Homo Garrulukselle ja Ruukinmatruunalle syistä, joita minun ei tarvitse tässä sen enempää mainostaa. He kyllä ymmärtävät miksi.

*
>>Tukevasti Ilmassa 14.01.2008<<73min,>
Tuomas Nevanlinnan ja Jukka Relanderin aiheena hyöty.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Tukevasti_ilmassa
http://www.radiohelsinki.fi/lataa.phtml
http://www.lektio.fi/

Sielunvaellus ja ajattelun äärimmäinen rappiotila

Jukka Relander vasemmalla, Tuomas Nevanlinna oletettavasti oikealla. En tiedä, onko tämä poliittinen vai filosofinen 'konstellaatio'...

(Huom! RR ottaa yksin vastuun improvisaatioistaan ja väärinmuistamisistaan.)

Tukevasti ilmassa- (filosofisen?) ratiohupailun osassa Helvetti (huhtikuulta 2007) 'Neuvonantaja' Tuomas Nevanlinna 'tunnustaa' varakansanedustaja Jukka Relanderille ajautuneensa epämääräisen monta kertaa elämässään inhimillisen ajattelun äärimmäisimmän rappiotilan partaalle - ellei ylikin.

Meitä tietenkin kiinnostaa, millainen tila ja tapahtuma silloin mahtaa olla kyseessä.

Nevanlinnan mukaan inhimillisen ajattelun ankeinta ja äärimmäisintä rappiota edustavat ne laskuhumalassa vietetyt aamyön tunnit, jolloin hän on ystäviensä kanssa sortunut keskustelemaan 'syvällisesti' sielunvaelluksesta.

Mikään muu performaatio ei kuulemma voi enää alittaa tämänkaltaisen puheaktin dekandenttisuutta ja toivottomuutta.

Otamme osaa.

*

www.jukkarelander.net/a1/a103.htm.

http://www.radiohelsinki.fi/tekijat_tukevasti_ilmassa.phtml

Joku ei saa unta - näinä 'levottomina' aikoina

Kaappaan nyt pätkän Jukka Relanderin tekstiä hänen blogistaan viime kevään vaalikampanjahumun keskeltä. Kyseessä on anekdootti, jonka Relander kertoo Teemu Mäestä ja Kirsi Pihasta eräissä bileissä.

Kyllä nauratti - olkoonkin, että olen saattanut kuulla tämän aiemmin itse Relanderin suusta jossain muodossa YleTeeman keskusteluohjelmassa T-Klubi.

Teemu Mäki on terävä jätkä, jota kissatädit vihaavat ikuisesti, koska eivät näköjään ymmärrä vihata totalitarismia, uusliberalismia ja reduktionistisia tiedemiehiä. On toki paljon helpompi vihata Teemua.

*
"....toisena haastatellun Teemu Mäen (tunnen) sitäkin paremmin. Ensimmäistä kertaa tavattiin jossain baarissa luultavasti Tuomas Nevanlinnan kautta, sittemmin oltiin samassa Bileet Tornissa –porukassa, jonka Mondon nykyinen päätoimittaja Heikki Valkama kokosi. Hurjasta kissantappomaineestaan huolimatta Teemu on hyvä tyyppi, joka ajattelee salaa ruusunpunaisia ajatuksia ja joka haluaa ihmisille hyvää. Poliittisesti kommunistiseksi ilmoittautuva Teemu on lähinnä demari, jolla on omatunto.

Tähän väliin anekdootti: lehdistöön levisi Tornin bileiden aikoihin tieto, että Kirsi Piha oli lyönyt Teemua jatkoilla. Näin todella myös tapahtui. Syy jäi tuolloin kertomatta. Istuttiin keskustelujen päätteeksi lasillisilla, ja Kirsi valitti lapsensa huonounisuutta. Teemu tokaisi lakoniseen tapaansa että porvari nukkuu huonosti. En voi sille mitään että naurattaa vieläkin. Totuuden nimissä on kyllä sanottava, että nykyisin ymmärrän kyllä Kirsiäkin oikein hyvin. Kahdelta yöllä voisi keksiä muutakin tekemistä kuin tuudittaa huutavaa lasta."
*
04.05.2004 Metro / Jukka Relander: Teemu Mäen suuri synti

Tässä kolumnissa Jukka Relander pohtii Teemu Mäen 'kohtaloa' ikuisena 'kissantappajana', joka ei saa anteeksi - ei koskaan. Varsin oivallinen teksti.
Syyttäjien asennnetta - jos on lupa käytää omia termejä - voisi kuvata kohtuuttomaksi ja vääristeleviksi. Sen perustelut ovat ristiriitaisia ja tekopyhiä.

*
http://jukkarelander.livejournal.com/