Unohtaminen vai anteeksiantaminen?

Huonomuistisuus 'ratkaisuna' anteeksiantamisen ongelmaan. - Päinvastoin kuin kuvasta voisi päätellä, huonomuistiselle on turha antaa anteeksi, koska hän ei muista mennyttä tarpeeksi hyvin pystyäkseen katumaan tekojaan tai sanomisiaan 'oikeasti' saati sitten antamaan anteeksi kokemiaan loukkauksia.
*
Sitaatti kirjasta Tuomas Nevanlinna/Jukka Relander: Uskon sanat [s 251-254]
*
TN
[....]
Maailmaa, ihmisen arkea ja poliittista todellisuutta ei voi perustaa rakkaudelle. Mutta silti se rakentuu rakkauden varaan.

Anteeksianto

JR
Vastaevidenssiä on toki tarjolla. Ajattelen Auschwitzin keskitysleiriä. Saksanjuutalaisen älykön Theodor Adornon kuuluisan moton mukaan runouden kirjoittaminen Auschwitzin jälkeen on barbaarista.

Toisen maailmansodan tilinpäätös saattoi merkitäkin tuhoa kaudeuden ihannoinnille. Estetiikka jäi toki elämään, mutta vain tuotantovoimana. Suomessa Helkavirsien Leino vaihtui Juhannustanssien Salamaan; paluuta maailman kauneuden rakastamiseen ei ollut.

Vielä olennaisempi kysymys polttouunien jäähdyttyä on kuitenkin se, onko olemassa teologiaa Auschwitzin jälkeen?

TN
Jumala ei ole Auschwitzia pilvenreunalta tarkkailut olento. Jos Jumala jossakin Auschwitzin aikaan oli, niin leirillä ja kaasukammiossa: juuri kuolevien juutalaisten huuto oli kärsivän Jumalan ääni. 'Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit' oli Jumalan pojan oma huuto.

JR
Girardin teoria uhraamisesta uskonnon perustana on velkaa Friedrich Nietzschen kristinuskoa käsitteleville kirjoituksille. On mahdollista, että Girardin keskeinen lähtökohta oli Nietzschen nurinkääntö: kaiken sen, mitä saksalaisfilosofi tuomitsee kristinuskon heikkoudeksi ja rappioksi, Girard kääntää voimaksi. Nietzschelle kristinusko oli kuin sosialismia, joka ei sulje alhaisintakaan ulos, vaan päinvastoin, se versoo 'hylkiöiden ja tuomittujen, kaikenlaisten leprasairaitten, syntisten, publikaanien ja prostituoitujen, kaikkein typerimmän kansan [...] keskuudessa.

Nietzschen omassa ajattelussa juuri se periaate, että ketään ei saa uhrata, oli kristinuskon ydinheikkous - jonka Girard luonnollisesti kääntää sen voimaksi ja oman teoriansa peruskiveksi. Voimaa Nietzschellä taas huokui juuri uhraamisen kulttuuri, korkeiden yhteisöllisten tavoitteiden asettaminen ihmisten välistä yksilöllistä elämää tärkeämmälle sijalle.

Nietzscheä on turha syyttää siitä, mitä Hitler sittemmin teki. Tietyt nietzscheläiset teemat tulivat kuitenkin nousseeksi natsi-ideologian ytimeen, ajatus uhraamisesta ehkä keskeisimpänä niistä.

Heikkoutta halveksineet natsit rakensivat keskitysleirinsä puhdistaakseen kansakunnan kaikesta 'alhaisesta', joka kiteytettiin juutalaiseksi hahmoksi. Juutalaisten sijaisuhrien mukana uuneissa paloivat natsien omat heikkoudet: se 'muukalaisuus', joka jokaisella on ristinään.

TN
Voi kyllä kysyä, tavoittaako girardilainen analyysi ja kritiikki natsismin ytimen. Natsit erottivat itsensä juutalaisista juuri sillä perustella, että he itse olivat valmiita uhrautumaan kansan ja tulevaisuuden puolesta, kun taas juutalaiset ovat itsekkäitä eloonjääjiä, joilta uhrimieli tykkänään puuttuu. Tästä syystä heidät oli poistettava maailmasta, mutta ei missään tapauksessa uhraamalla: uhraamisessa näet aina tunnustetaan uhratun lunastava merkitys. Juutalaiset piti siksi likvidoida ilman uhrirakennetta - homo sacerina, jonka saa tappaa mutta ei uhrata.

JR
Mutta eikö tästä seuraa, että juutalaiset eräällä tavalla oli jo uhrattu? natsien identiteettihän oli kuitenkin rakennettu juutalaisten oletettua 'itsekkyyttä' vasten.

TN
Pitäisikö laupiaan kristityn sitten antaa natseille anteeksi? Nietzschen mukaan unohtaminen on anteeksiantoa parempi vaihtoehto. 'Mirabeau ei muistanut loukkauksia, joiden kohteeksi oli joutunut. Hän ei antanut anteeksi, koska oli - unohtanut.' [Moraalin alkuperästä, luku 1 jakso 10]

Anteeksianto on eri asia kuin toisen syntien unohtaminen. Anteeksianto edellyttää nimenomaan muistamisen: tiedän, että et ole maksanut velkaasi, mutta annan anteeksi - eli maksan sinun puolestasi. Tästä eleestä syntyy vääjäämättä uusi velka.

Tästä juontuu Nietzschen kritiikki perinteistä lunastusoppia vastaan. Ristinkuolema maksaa velat, mutta antaa meille samalla peruuttamattoman muiston tästä sovituksesta. Kristinusko antaa anteeksi mutta ei unohda. Anteeksianto antaa anteeksi sen, mitä on tehty tai tehdään, mutta itse anteeksiaanon aktia se ei salli unohdettavan. Velkaa eivät enää synnytä meidän tekomme, vaan anteeksiantamisen muisto.

Tämä on hieno huomautus. Mutta muistaminen hiipii takaisin Nietzschenkin ohjeeseen unohtamisen ylivertaisuudesta: meidän täytyy yhä muistaa unohtaa.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Nietzsche
http://en.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Nietzsche
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ren%C3%A9_Girard
http://en.wikipedia.org/wiki/Ren%C3%A9_Girard
http://en.wikipedia.org/wiki/Homo_sacer
http://fi.wikipedia.org/wiki/Mirabeau_vanhempi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Honor%C3%A9_Gabriel_de_Riquetti_de_Mirabeau
https://www.suurikuu.fi/PublishedService?pageID=9&itemcode=9789518513622
http://americanhell.com/index.php/154-youll-have-to-forgive-me/

Tarpeeton osa 2

Tämä 'anonyymi' on osallistunut Mummon 'raittiuskilpakirjoitukseen' Tarpeeton osa, jossa puhutaan naamioitten takaa.
(Joitain muutoksia alkuperäiseen on tehty ja ilmeisesti tullaan vielä tekemään)
*
Valitsimme X:n kanssa ensin toisemme - jopa kahteen - ehkä jopa kolmeen kertaan.

Jos ensi rakkautta nyt voi sanoa valitsemiseksi - mieluumminkin kosmiseksi katastrofiksi - 'hormonihäiriöksi' - jolle ei voi yhtään mitään.

Menin hänestä - ja hän minusta - tuon ensimmäisen kerran niin totaalisti sekaisin, että en enää ikinä lakkaa rakastamasta tätä kilttiä, iloista, kaunaista ja uskonnollista pihtaria, joka oli kuitenkin emotionaalisesti varsin eläväinen sängyssä.

Olit/et ihanan kummallinen yhdistelmä - pihtari ja orkkukone samassa persoonassa.

Enää en kuitenkaan elä kanssasi.

Kolusin läpi muutamia täysin merkillisiä ja kipeitäkin ihmissuhteita ensimmäisen ja toisen kohtaamisemme välillä (20 vuoden aikana vuoteen 1994).

Niissä ei ollut aina tolkun häivää, mutta opin niistä sellaisia asioita mm. seksistä, etten ulota moraalia sellaisiin touhuihin enää koskaan - ellen sitten luule todella rakastavani.

Minusta on kuitenkin tullut taas desperado, joka pakeni sinua X - jälleen - nyt ehkä lopullisesti.

Sitten elin selibaatissa, kunnes Y tunkeutui yksityiseen elämääni lähes lupaa kysymättä - ja onnistui murtamaan yksityiselämäni muurin.

Menin totaalisti sijoiltani psyykkisesti - mutta niin meni kyllä hänkin.

Valitettavasti lyhyt mutta dantemainen ja äärimmäisen inspiroiva syväsukelluksemme toistemme persoonallisuuksiin päätyi miltei katastrofiin.

Y:n ympärille oli kertynyt lähes yhtäkkiä - vajaan vuoden aikana - tummien pilvien lailla liikaa häiriötekijöitä. Toisin kuin hänen miltei kymmenenä aiempana - selibaattivuonnaan.

Y ei kuitenkaan ollut nuorempana ollut mikään nunna - kuten X avioliittonsa (kaksi lasta), joka päättyi eroon jo 1978, jälkeen - kevääseen 1994 asti, jolloin RR tuli ja 'iski' myös kaiken kirjallisen luovuutensa voimalla, koska vanha suola janotti häntä - ja viimein myös X:ää aivan armottomasti!

En kestänyt Y:tä ympäröiviä häiriötekijöitä. Ei kestänyt hänkään.

Lopulta räjähdin ja pelästytin hänet täysin - tuon ylifoobisen sangviinikon!? - mustasukkaisilla uhkailuillani - - - - - - - - mutta viimein hän antoi anteeksi - kaiken - ainakin omien sanojensa mukaan.

Lopetin 'rauhansopimus- ja ripityspuhelumme näin: "Haluan sanoa sinulle Y - Älä nyt loukkaannu tästä - 'Kulta - kiitos".

Muistaakseni Y vastasi - pystyin aistimaan ja kuulemaan ihastuttavan hymynkareen hänen huulillaan ja puheessaan: 'Kiitos itsellesi' - tai jotain sen kaltaista.

Näin me erosimme lopulta - ystävinä ja tarkoituksena aloittaa kaikki uudestaan täysin puhtaalta pöydältä - ilman kaunaa ja vihaa.

Mutta vain ystävinä. Hyvin etäisinä ystävinä.

Kaipaan häntä.

Hän ei ole tarpeeton osa. Hän on se nivel, joka sitoo minut tähän elämään - kuoleman enkeli - ja elämän.

Y sanoi useasti, että elän nykyään aivan liian yksin. Avaudu - pyri luomaan suhteita blogien kautta. Yksinäisyytesi syö sinut tyhjäksi ja katkeraksi kalvaen päivä päivältä psyykkistä tasapainoasi aina vain enemmän.

Hän on oikeassa. Hänellä on ihmistuntemusta - enemmän kuin X:llä.

Mutta - vielä kerran - hän on se tarpeellinen osa, jota minä kaipaan nyt - jopa enemmän kuin X:ää.

Toisaalta - ehkei ihmissuhteissa ole edes olemassakaan tarpeettomia osia. Jokainen on sen kuuluisan laulun arvoinen. Jokainen voi olla rakas - omalla tavallaan.

Tämä asia minun täytyisi oivaltaa eikä halveksua niin monia ihmisiä käpertymällä omaan solipsistiseen ylpeyteeni ja muuttumalla sillä tavoin itse tarpeettomaksi osaksi, jolla ei ole käyttöä kenellekään kuin ehkä erikoisena eläimenä, jota tullaan ihmettelemään ja töllistelemään Blogistanin eläintarhaan.

Minä olen kahlittu - itseni kahlitsema - tarpeeton, ilveilevä pantteri, jota pelätään, jolle nauretaan, joka uhittelee, joka joskus jopa nauraa, mutta jota kukaan ei ota enää vakavasti eikä rakasta.

Sanalla sanoen: olen itse se tarpeeton osa tätä elämää. Tosin ehkä pitkälti omaa syytäni.
*
http://blogs.smh.com.au/lifestyle/asksam/archives/2007/03/