Tämänkertainen päre sisältää artikkelisitaatin filosofisen kulttuurilehti Paatoksen numerosta 3.
*
Jari Autioniemi
Quentin Meillassoux'n spekulatiivinen realismi
Quentin Meillassoux, After Finitude: An Essay on the Necessity of Contingency. (Après la finitude, 2006.) - Engl. Ray Brassier. Continuum 2008.
Nykyfilosofia on sidoksissa kieleen. 1900-luvulla analyyttinen filosofia keskittyi muun muassa kielen loogisen syvärakenteen analyysiin ja tieteen kielen loogisen syntaksin etsimiseen. Mannermaisessa filosofiassa vuorostaan keskusteltiin diskurssianalyysistä, de(kon)struktiosta ja hermeneuttisesta metodista. Filosofian kohtalona ei kuitenkaan tarvitse olla kieleen kahliutuminen, vaan on mahdollista nähdä kielellinen käänne vain yhtenä askelmana siinä filosofianhistoriallisessa jatkumossa, joka on saanut alkunsa Kantin suorittamasta kopernikaanisesta käänteestä. Kantin "kriittisen filosofian" jälkeen filosofia on ollut kiinnostunut ennen kaikkea ihmisen äärellisyydestä; itse asiassa tämä on ymmärretty ajattelun ennakkoehdoksi. Sen sijaan sillä, miten tämä äärellisyys osoitetaan, tai onko se ylitettävissä, ei ole ollut suurta merkitystä. Filosofianhistoriallinen jatkumo voidaan kuitenkin pysäyttää: filosofia voi tulevaisuudessa kohdistaa katseensa teemoihin, jotka eivät ole inhimillisesti värittyneitä. Artikkelini viitoittaa, miten ranskalainen Quentin Meillassoux (1967–) käsittelee ja kartoittaa teoksessaan After Finitude mahdollisuutta sellaiseen filosofiaan, joka ei rajoitu ihmisen äärellisyyteen. Tukeudun tätä tehdessäni Meillassoux'n muihin teksteihin ja hänen filosofiaansa kommentoiviin kirjoittajiin. Meillassoux pyrkii spekulatiiviseksi realismin kutsumansa näkökulmasta kohti "suurta ulkopuolta". Ulkopuoli on siksi suuri, että se perustuu kaikkeen muuhun kuin kieleen, tietoisuuteen tai subjektiin – toisin sanoen elämään.[1]
Meillassoux'n vuonna 2006 ilmestynyt teos on saanut suurta huomiota Ranskan rajojen ulkopuolella sen jälkeen kun se käännettiin englanniksi vuonna 2008. Kääntäjä Ray Brassier on Meillassoux'n tapaan tunnettu spekulatiivisen realismin edustaja. Suomessa teoksesta ei ole syntynyt juurikaan keskustelua, mikä voi selittyä osaksi sillä, että maassamme akateeminen filosofia on suurelta osin analyyttistä. Meillassoux'ta on turha pelätä jälleen yhdeksi sekavaksi postmodernistiksi, sillä ranskalaiseksi filosofiksi hän on harvinaisen eksplisiittinen ja selkeä kirjoittaja. Huomioitavaa teoksessa on siis sen pyrkimys irrottautua kantilaisesta käänteestä, jolloin mahdollisuus päästä käsiksi "olioon sinänsä" muuttuu jälleen kerran mahdolliseksi. Vaikka Meillassoux'n kirja olettaa lukijalta tietämystä Alain Badioun ja Kantin filosofiasta sekä Cantorin joukko-opista, kirja on kuitenkin helposti seurattava.
Korrelationismi ajattelun ja olemisen riippuvuussuhteena
Vaikka Meillassoux ei käsittele kirjassaan primaaristen ja sekundaaristen ominaisuuksien suhdetta kovinkaan mittavalla tavalla, hänen tarkoituksenaan on tuoda kyseinen käsitepari takaisin filosofiaan.[2] [3] Meillassoux'n väite primaarisista ja sekundaarisista ominaisuuksista on kaksitasoinen. Tiedostamme aistittavan rakentuvan subjektin ja objektin välisen suhteen kautta. Toisaalta objektin matemaattiset ominaisuudet ovat täysin vapaita kyseisestä suhteesta. Matemaattisilla termeillä formuloituja objektin piirteitä voidaan pitää objektin ominaisuuksina sinänsä, sillä ne ovat riippumattomia subjektin ja objektin suhteesta. Meillassoux tiedostaa väitteen olevan siinä mielessä absurdi jälkikantilaisille nykyfilosofeille, että se on määrätietoisesti esikriittinen: tästä syystä se näyttää edustavan filosofista paluuta "dogmaattiseen metafysiikkaan". Väitteen perusteellahan kykenemme erottamaan suhteesta riippumattomat ominaisuudet riippuvaisista. Tällainen näkemys on kuitenkin osoittautunut kestämättömäksi jo ennen Kantia Berkeleyn kritiikissä; sen kestämättömyys perustuu siihen, ettemme kykene astumaan ulos suhteestamme maailmaan, minkä vuoksi maailman sinänsä ja ihmiselle ilmenevän maailman vertaaminen on mahdotonta. Siispä objektin matemaattisia ominaisuuksia ei voida irrottaa maailman subjektivoinnista.[4]
Kantin transsendentaalinen vallankumous ei pelkästään onnistunut osoittamaan dogmaattisen metafysiikan naiivia realismia epäpäteväksi, vaan tämän lisäksi se määritteli uudelleen sen, mitä objektiivisuudella tarkoitetaan. Kantin toimesta objektiivisuus asetettiin dogmaattisen metafysiikan ulkopuolelle. Kantin jälkeen väittämän yhdenmukaisuutta olion kanssa ei voida enää määritellä representaation sopivuuden tai samankaltaisuuden termeillä, sillä "olio sinänsä" on muuttunut täysin luoksepääsemättömäksi. Siispä ero objektiivisen ("aurinko lämmittää kiveä") ja subjektiivisen ("huone tuntuu mielestäni lämpimältä") representaation välillä on se, että kun edellinen voidaan universalisoida ja asettaa "tieteelliseksi", jälkimmäisen universalisointi ja tieteelliseen diskurssiin sisällyttäminen on mahdotonta. Universalisointi tapahtuu intersubjektiivisesti konsensuksen avulla: koska tiedon referenttiä ei voida kirjaimellisesti ajatella, väittämän totuusarvo perustuu siihen, että jokainen tieteellisen yhteisön jäsen voi periaatteessa kokea määrätyn representaation. Kantin jälkeen tieteellinen totuus ei siis voi enää käsitellä oliota sinänsä, eli meistä riippumatonta todellisuutta.[5]
Meillassoux'n korrelaation käsite pyrkii osoittamaan miten Kantin jälkeinen filosofia kohtaa maailman. Korrelaatiolla tarkoitetaan ideaa, jonka mukaan voimme ainoastaan lähestyä ajattelun ja olemisen välistä korrelaatiota: nämä kaksi termiä ovat toisistaan riippuvaisia. Ajattelua ei voida käsitellä ilman olemista, eikä olemista ilman ajattelua. Tästä syystä jokainen naiivin realismin hylkäävä filosofia on Meillasoux'n mukaan korrelationismin yksi versio. Korrelationismi hylkää väitteen, jonka mukaan on mahdollista ajatella subjektiviteetin ja objektiviteetin piirejä toisistaan riippumattomina: "Thus, one could say that up until Kant, one of the principal problems of philosophy was to think substance, while ever since Kant, it has consisted in trying to think the correlation."[6] Pohdinta oikeasta substanssista tai substraatista on siis muuttunut kysymykseksi oikeasta korrelaatista. Kielellisen käänteen jälkeen keskeiseksi kysymykseksi on tullut se, onko kielen ja referentin välinen relaatio subjektin ja objektin välistä suhdetta ensisijaisempi.
Arkhe-fossiili
Empiiriset tieteet kykenevät tuottamaan väittämiä tapahtumista, jotka ovat elämän syntymistä ja tietoisuutta varhaisempia. Meillassaux tarkoittaa perinnöllä (ancestral) ihmislajin tai elämän syntymistä edeltävää todellisuutta.[7] "Arkhe-fossiili" ei vuorostaan merkitse pelkästään menneen elämän materiaalisia jälkiä, vaan myös elämää edeltävään todellisuuteen tai tapahtumaan viittaavia materiaaleja: "An arche-fossil thus designates the material support on the basis of which the experiments that yield estimates of ancestral phenomena proceed – for example, an isotope whose rate of radioactive decay we know, or the luminous emission of a star that informs us as to the date of its information".[8] Koska arkhe-fossiili viittaa ajattelusta riippumattomaan todellisuuteen, se viittaa myös aistittavaan maailmaan, jota ei ole annettu kokemuksen transsendentaaliseksi objektiksi. Kantille arkhe-fossiilin perinnöllistä aikaa ei voida esittää itsessään olemassa olevana, vaan sen merkitys on suhteessa ainoastaan mahdolliseen kokemuksellisuuteen.[9]
Entä miten korrelationismi sitten on velvollinen tulkitsemaan perinnöllisiä väittämiä? Kysymykseen vastaamiseksi on Meillassoux'n mukaan erotettava kaksi korrelationistista muotoa toisistaan: transsendentaali (fenomenologinen) ja spekulatiivinen perspektiivi. Transsendentaalis-fenomenologisen muodon mukaan voimme käsittää ainoastaan korrelaatioita, minkä vuoksi pääsy olioon sinänsä ja noumenaaliseen maailmaan on mahdotonta. Korrelaatio voi olla esimerkiksi kantilainen transsendentaalinen idealismi tai husserlilainen intentionaalisen aktin merkitysrakenne. Spekulatiivinen perspektiivi taas väittää korrelaation olevan ikuinen: se ei ole tarkassa mielessä korrelationismia vaan metafysiikka, joka ikuistaa itsen tai mielen kääntämällä entiteetin ilmenemisen "ikuiseksi ikkunaksi".[10] Tällainen ikuisen korrelaation sisällyttävä metafysiikka voi aina viitata ikuiseen todistajaan kuten Jumalaan, jonka avulla mikä tahansa tapahtuma voidaan muuntaa fenomenaaliseksi.
Jälkikantilaisia filosofeja yhdistää siis sellainen fundamentaalinen näkemys, jonka mukaan idea maailmasta itsestään on toivottoman absurdi. Objektiivinen todellisuus on transsendentaalisesti taattava esimerkiksi puhtaan tietoisuuden, intersubjektiivisen konsensuksen tai rationaalisten agenttien yhteisön avulla.[11] Listaa objektiivinen todellisuuden transsendentaalisista takaajista voitaisiin jatkaa miltei loputtomiin. Subjektin ja objektin kaltaisia dualismeja kritisoivat ajattelijat painottavat vuorostaan esiteoreettista suhdetta maailmaan: heille Dasein, eksistenssi tai elämä mahdollistaa edellytykset ilmenemiselle. Mikään ei voi ilmetä ilman korrelaatiota. Edessäni olevan liikkuvan auton ilmeneminen on riippuvainen minusta, joka havaitsee tapahtuvan.
Ray Brassierin mielestä Meillassoux'n perinnöllisen ajan painottaminen on implisiittinen myönnytys korrelationismille siinä mielessä, että se implikoi tietoisuuden synnyn olevan jonkinlainen ontologinen repeytymä, joka asettaa kyseenalaiseksi todellisuuden autonomian ja yhtenäisyyden, minkä jälkeen itsenäinen olemassaolo ei ole enää mahdollinen. "Arkhe-fossiilin" etuoikeuttaminen ainoana tietoisuudesta riippumattomana todellisuutena antaa liikaa jalansijaa korrelationismille.[12] Meillassoux'n argumentointi ei ole virheellistä, mutta se jättää huomioimatta tieteellisen tiedon suhteen nykyisiin tapahtumiin, ovatpa ne inhimillisesti suoraan havaittavia tai eivät. Arkhe-fossiilin kaltaisen argumentin lisäksi olisi osoitettava itse tieteellisen tiedon riippumattomuus tietoisuudesta yleisesti.
Faktisiteetti "järjen poissaolona"
Meillassoux'n teoksesta voidaan hahmottaa neljä korrelaatioon viittaavaa kategoriaa:[13]
1.Heikko korrelationismi. Kantin filosofia on tästä loistava esimerkki, sillä se kieltää kaiken tiedon oliosta itsestään: ymmärryksen kategorioita ei voida ylittää intuition taakse. Kategoriassa korrelaation olemassaoloon ei löydy syytä. Jos heikkoa korrelaatiota pyrittäisiin selvittämään a priori, ymmärryksen rajat olisi ylitettävä.
2.Vahva korrelationismi. Meillassoux sijoittaa kyseiseen kategoriaan Heideggerin ja Wittgensteinin, mutta siihen voitaisiin sisällyttää myös suurin osa sosiaalisista konstruktivisteista. Vahvan korrelationismin edustajat väittävät, ettemme kykene edes ajattelemaan noumenaalista. Olemme tästä syystä fenomenaalisen annetun tai lingvististen rakenteiden vankeja.
3.Spekulatiivinen idealismi tai subjektivistinen metafysiikka. Kategoriaan soveltuu parhaiten Hegel, jolle itse korrelaatio on absoluuttinen. Spekulatiivisen idealismin ja vahvan korrelationismin ero on se, että edelliselle absoluuttinen on ajateltavissa. [14]
4.Spekulatiivinen materialismi. Meillassoux sisällyttää itsensä kyseiseen kategoriaan. Spekulatiivinen materialismi luopuu riittävän perusteen periaatteesta, jonka mukaan kaaos on ainoastaan näennäistä. Meillassoux argumentoi, että korrelationististen periaatteiden hyödyntämisen avulla noumenaalisesta voidaan sanoa jotain.
Meillassoux ei määrittele korrelationismia antirealismiksi vaan antiabsolutismiksi, sillä sen luonteeseen kuuluu kaiken tiedon hylkääminen "absoluutista". Korrelationismin mukaan olemme vankeina esimerkiksi lingvistisessä kielipelissä tai representaatioon perustuvassa tietoisuudessa, jotka eivät mahdollista suoraa suhdetta ihmisestä riippumattomaan todellisuuteen. Koska vahvan korrelationismin muodossa absoluuttia ei voida ajatella, jäljelle on jäänyt pelkkä usko, jonka argumenttien arviointiin ei ole enää tarjolla objektiivisia kriteerejä. Luopumalla absoluutista vahva korrelationismi vahvistaa vaarallista agnostisismia, jolle kaikki muu paitsi uskon kieltäminen on hyväksyttävää. Näyttää siltä, että Heideggerin luonnehtiman metafysiikan loppu johtaa fideismiin, joka puolustaa fideististä uskoa itseään minkään tietyn uskonnon sijaan.[15]
Korrelationismin heikompi muoto taas perustuu faktisiteetin perusteella korrelaation kontingenttiuteen. Meillassoux kutsuu faktisiteetiksi mahdottomuutta tarjota olevan olemassaololle mitään perimmäistä maaperää, minkä vuoksi se on "järjen poissaoloa". Faktisiteetti onkin se ase, jolla Meillassoux pyrkii ylittämään korrelationismin. Faktisiteetti tarjoaa vastalauseen jokaisen korrelaation absolutisoimiselle, sillä jos korrelaatio on faktuaalinen, sitä ei voida pitää välttämättömänä todellisuuden piirteenä. Koska subjektivisti perustaa metafysiikkansa korrelaation välttämättömyydelle, korrelationistin väite perimmäisen välttämättömyyden puutteesta toimii sitä vastaan hyödyllisenä vastahyökkäyksenä. Korrelationisti väittää, ettei ole olemassa mitään dogmaattista todistetta korrelaation absoluuttisuudesta: korrelationistin mukaan subjektivistisen metafysiikan subjekti, perustukoon se sitten henkeen tai kenties tahtoon, voi kohdata absolutisoidun korrelaation lopun. Subjekti voi kohdata kuolemansa. Korrelationismin mukaan näin ei käy välttämättä, sillä mitään ei voida absolutisoida. Korrelationismin täytyy ylläpitää väitettä, jonka mukaan korrelaatio on kontingentti, ts. korrelaatio voi kohdata loppunsa: olemassaoloomme ei ole olemassa mitään perimmäistä metafyysistä syytä tai totuutta. Jos korrelationisti ei toimi näin, korrelaatio absolutisoituu ja muuttuu subjektivistiseksi metafysiikaksi. [16]
Korrelationismi perustuu implisiittisesti faktisiteetin absolutisointiin: "Contingency, and only contingency, is absolutely necessary: facticity, and only facticity, is not factual, but eternal"[17]. Faktisiteetin välttämättömyyttä Meillassoux kutsuu faktikalisuudeksi (factualité, facticality). Faktikalisuuden periaatteella Meillassoux saavuttaa oman isminsä, kontingenttiutta painottavan spekulatiivisen materialismin. Seuraukset tästä ovat filosofisesti kiinnostavia. Absoluuttinen kontingenttius perustuu aikaan. Ajan myötä mikä tahansa voi olla mahdollista. Voi koittaa päivä, jolloin tuttu luonnontieteellinen laki lakkaa toimimasta maailman selittämisessä. Meillassoux kutsuu aikaa hyper-kaaokseksi. Syy, seuraus ja mikä tahansa muu riittävän perusteen periaatteesta johdettu aksiooma on kontingentti Meillassoux'n luonnehtimassa maailmassa, lähtien aina luonnonlaeista:
"Radicalizing Hume, Meillassoux argues that given this speculative absolute, it is not just that chance is involved in each roll of the die. The die itself – – is open to mutability between each toss."[18]
On mahdollista, että nopanheitossa saavutettaisiin aina sama luku, vaikka tämä tapahtuma olisikin aina ulkoisesta syystä riippumaton. Sama pätee luonnonlakeihin: vaikka painovoima näyttää toimivan samalla tavalla kuin eilenkin, on mahdollista, että se lakkaa toimimasta huomenna. Meillassoux'n mukaan tämä malli on kuitenkin väärä siitä syystä, että se saa meidät olettamaan universumin, joka on mahdollisista laeista muodostunut kokonaisuus. Nämä lait olisivat alati muuttuvia, minkä vuoksi on mieletöntä ajatella tilannetta, jossa ne kuitenkin säilyttäisivät kokemamme luonnonlakien pysyvyyden. Meidän ei siis tulisi perustaa ajatteluamme aleatoriseen järkeilyyn. Tästä syystä Meillassoux esittelee kirjassaan cantorilaisen joukko-opin, mikä ei ole kovinkaan yllättävää Badioun entiseltä oppilaalta.[19] [20]
Meillassoux'n spekulatiivinen materialismi ei välttämättä korvaa korrelationismia. Vaikka hän puhuu "korrelationismin kumoamisesta", tämä kumoaminen pätee ainoastaan korrelationismin argumentteihin realismia vastaan.[21] Näyttäisi siltä, että hänen spekulatiivisen materialisminsa metodi pyrkii absolutisoimaan korrelationistisen suhteen, ei irtisanoutumaan siitä. Hän kamppailee korrelationismia vastaan sen omilla aseilla löytäen kohdan spekulatiivisen projektin aloittamiselle. Kun korrelationistille on ainoastaan varmaa, ettemme tiedä mitään oliosta sinänsä, Meillassoux'n mukaan olio sinänsä voi olla mitä tahansa, ja mitä tärkeintä, me tiedämme sen. Spekulatiivisen materialismin ainoana ikuisena periaatteena on kontingenssin välttämättömyys, jonka seurauksista merkittävin on "olion sinänsä" ristiriidattomuus. [22] Tämä on Meillassoux'n mukaan välttämätöntä, sillä ristiriidattomuuden on oltava absoluuttinen ontologinen totuus, jotta temporaalinen tuleminen voisi olla mahdollista: jos ristiriitainen entiteetti olisi olemassa, se ei voisi ikinä tulla muuksi kuin itsekseen, sillä se jo sisältäisi valmiiksi itsessään oman toiseutensa. Siispä ristiriitaisen entiteetin olemassaolo ei ole yhteensopiva temporaalisen tulemisen kanssa. [23]
Dia-kroninen tieto
Meillassoux kutsuu dia-kronisiksi sellaisia väittämiä maailmankaikkeuden tapahtumista, jotka ovat ajallisesti ihmiskuntaa edeltäviä tai ihmiskunnan eliniän jälkeen tapahtuvia.[24] Empiiristen tieteiden diskurssi antoi ensimmäistä kertaa merkityksen rationaaliselle debatille dia-kronisista tapahtumista. Tiede mahdollistaa dia-kronisen tiedon, sillä se pyrkii käsittelemään kaikkia sen luomia väittämiä dia-kronisesta näkökulmasta käsin. Tieteellisessä prosessissa kykenemme tutkimaan, mitä tapahtui tai voi tapahtua silloin, kun emme ihmiskuntana olleet olemassa, tai silloin kun emme enää ole olemassa. Tämä prosessi asettuu olemassaolomme ulkopuolelle luonnon matematisoinnin avulla.
Kun moderni tiede löysi ensimmäistä kertaa ajattelun kyvyn käsittää maailma riippumattomaksi ihmisen ajattelusta, filosofian reaktio tähän löytöön oli pitää esikriittisten metafysiikkojen realismia välttämättä vanhentuneena ja naiivina käsityksenä. Modernin tieteen luovuttua käsityksestä, jonka mukaan ihminen on maailmankaikkeuden keskipisteessä, filosofiassa meneteltiin päinvastoin. Filosofia on kieltäytynyt tunnustamasta tieteen ei-korrelationistisen tavan tietää, siis sen spekulatiivisen luonteen. Mikään korrelationismin muoto anti-subjektivistisesta retoriikasta huolimatta ei kykene ajattelemaan dia-kronista väitettä ilman sen todellisen merkityksen tuhoamista.[25]
Galileolais-kopernikaaninen käänne pani alulle idean luonnon matemaattisesta selittämisestä. Descartes on kuitenkin ensimmäinen filosofi, jonka mukaan luonto on ajattelusta erillinen: ajattelu kykenee käsittelemään subjektista riisutun luonnon perimmäisiä piirteitä matematiikan kautta. Galileolais-kopernikaaninen ajattelutapa paljastaa myös sen, että kaikki pyrkimykset rakentaa fysiikalle metafyysinen perusta ovat turhia. Tapahtuma tuhoaa kaikki tiedon a priori -muodot siitä, miksi maailma on sellainen kuin se on. Maailmaa ei voida todistaa absoluuttisesti välttämättömäksi, kuten Meillassoux'n käsitys faktisiteetistakin pyrkii osoittamaan. [26]
Lopuksi
Meillassoux'n filosofia on jo siinä yksinkertaisessa mielessä kiehtovaa, että se pyrkii olemaan subjektista riippumatonta ajattelua. Vaikka 1900-luvulla esimerkiksi Foucault'n työ perustui "ihmisen kuoleman" artikuloimiselle, ihminen on edelleen pysynyt maailmankaikkeuden mittana ja merkityksien antajana. Tässä mielessä Meillassoux'n havittelema "suuri ulkopuoli" (the Great Outside, le Grand dehors) on filosofiassa edelleen alue, johon kukaan ei ennen häntä ole todella pyrkinyt astumaan Kantin kopernikaanisen käänteen jälkeen. Tähän saakka eteneminen on korkeintaan pysähtynyt kynnykseen. Nähtäväksi jää, kuinka moni uskaltaa Meillassoux'n jalanjäljissä ottaa ensimmäisiä hataria askeleita kohti nykyfilosofian varsinaista terra incognitoa.
Meillassoux'n kirja After Finitude on pienestä sivumäärästään huolimatta polveileva. Vaikka lukija saattaa olla eri mieltä kirjoittajan kanssa siitä, missä mielessä spekulatiivinen materialismi saattaa toimia varteenotettavana vaihtoehtona korrelationismin eri muodoille. Kirjan luonnehdinnat filosofian nykyisestä tilanteesta ja kantilaisen perinteen ongelmallisuudesta ovat teemoja, joita ajattelijat tulevat ainakin toivon mukaan pohtimaan entistä rohkeammin tulevaisuudessa. Viime vuosisadan filosofia perustui suurelta osin subjektin ja objektin välisen suhteen kritisointiin, mutta kuitenkin tavalla, joka väisti syvemmän kysymyksen filosofian muuntumisesta antropologiaksi. Heideggerin mukaan yhtenä "uuden ajan ilmiönä" (kirjoitettakoon uusi aika sitten isolla tai pienellä) on inhimillisen toiminnan toteuttaminen kulttuurina, joka "toteuttaa ylimpiä arvoja vaalimalla ihmisen parhaita saavutuksia".[29] Kulttuurin sisäiseen luonteeseen kuuluu kuitenkin hänen mukaansa se, että vaaliminen muuttuu itsetarkoitukselliseksi ja tästä syystä kulttuuripolitiikaksi. Kaikkien elävien filosofien olisikin viimeistään nyt kysyttävä itseltään puoliksi vakavissaan, mihin pisteeseen saakka länsimaisen filosofian tradition parhaimpien saavutuksien kunnioittaminen muistuttaa Heideggerin mainitseman kulttuurin sisäiseen luonteeseen kuuluvia piirteitä.
Viitteet
1. Meillassoux 2008a, 26.
2. Meillassoux 2008a, 1.
3. Termit "primaarinen" ja "sekundaarinen" ominaisuus tulevat Lockelta, mutta peruste tälle erottelulle on löydettävissä jo Descartesilla. Kun poltan itseäni sytytetyllä kynttilällä, koen kivun olevan sormessani. Kivun ominaisuus ei ole kynttilän polttavassa liekissä. Toisin kuin satunnainen hallusinaatio, mikään aistittava ei voi lähteä puhtaasti minusta itsestäni. Tästä syystä on olemassa pysyvä linkki olioiden ja niiden aistimisen välillä: aistittava ei siis ole yksinkertaisesti "minussa" tai pelkästään "oliossa" olion sisäisen ominaisuuden kaltaisesti. Sen sijaan aistittava on suhde minun ja olion välillä.
4. Meillassoux 2008a, 3–4.
5. Meillassoux 2008a, 4–5.
6. Meillassoux 2008a, 6.
7. Meillassoux 2008a, 10.
8. Meillassoux 2008a, 10, kursivointi hänen.
9. Brassier 2007, 52.
10. Meillassoux 2008a, 11.
11. Brassier 2007, 50.
12. Brassier 2007, 60.
13. Gratton 2009, 64.
14. Meillassoux kutsuu spekulatiivista idealismia myös subjektivistiseksi metafysiikaksi: koska tämän muodon mukaan ei ole mahdollista, että oleva olisi olemassa riippumatta maailmallisuutemme konstituoimisesta, emme kykene pakenemaan korrelaation kehämäisyyttä. Nietzschen tahto valtaan, Schellingin luonto, Schopenhauerin tahto, Bergsonin muistilla varustettu havainto ja Deleuzen elämä edustavat kaikki Meillassoux'n tulkinnan mukaan subjektivistista metafysiikkaa.( Meillassoux 2008a, 37.)
15. Meillassoux 2008a, 46.
16. Meillassoux 2008b, 8.
17. Meillassoux 2008b, 9.
18. Gratton 2009, 71.
19. Gratton 2009, 72–73.
20. Jotta stabiilin maailmamme todennäköisyys voitaisiin saada laskettua, olisi kyettävä laskemaan kaikkien mahdollisten maailmojen joukko ja sen jälkeen määritellä tuloksen perusteella pysyvyyden mahdollisuus näissä maailmoissa. Vasta tämän jälkeen voisimme päätellä oman stabiilin maailmamme todennäköisyyden. Tämä on Cantorin joukko-opin perusteella kuitenkin mahdotonta: Cantorin mukaan mahdollisuutta tai ajateltavissa olevaa ei voida totalisoida. Tästä syystä aleatorinen järkeily voidaan ulottaa ainoastaan kokemuksemme objekteihin, ei maailmankaikkeuden perimmäisiin lakeihin. Voimme kuitenkin detotalisoida mahdollisen ja ajatella edelleen luonnonlakien stabiliteettia ilman, että niiden välttämättömyyttä lähdetään perustelemaan. Cantorin joukko-oppi tarjoaa matemaattisen työkalun sen osoittamisessa, että kontingenssi voidaan erottaa mahdollisuudesta. Transfiniittinen voidaan ilmaista yksinkertaisesti seuraavalla tavalla: "the (qualifiable totality) of the thinkable is unthinkable". Meillassoux ei kuitenkaan argumentoi kirjassaan, missä mielessä transfiniittistä voidaan todella hyödyntää maailman selittämisessä: millä perusteilla puhtaan matemaattista teoriaa voidaan soveltaa konkreettiseen maailmaamme näin suoraviivaisella tavalla? (Gratton 2009, 72–73.)
21. Gratton 2009, 67.
22.
1.Ei ole olemassa välttämätöntä olevaa, esimerkiksi Jumalaa.
2.Olio sinänsä on vapautettu sen ikuisen kontingenssinsa vuoksi riittävän perustan argumentista, sillä millään syyllä ei voida sanoa olevan mitään tiettyä seurausta. Tämä on vastaus Humen muotoilemaan ongelmaan kausaliteetista.
3.Olio sinänsä on ristiriidaton (Meillassoux 2008a, 37.)
23. Martin Hägglund on kuitenkin osoittanut Meilllassoux'n käsityksen vääräksi. Hänen kritiikkinsä mukaan Meillassoux ei huomaa, että sama ongelma syntyy myös silloin, kun oletetaan entiteetti, joka ei ole ristiriitainen: ristiriidaton entiteetti olisi itsessään jakamattomasti läsnä, minkä vuoksi sen tulemiseen vaadittu toiseuden ulottuvuus olisi poissa. Hägglundin mukaan ajan rakenteesta seuraa, ettei ristiriitaista tai ristiriidatonta oliota voi olla olemassa, sillä ajan jaksollisuus (succession of time) vaatii, ettei mikään ole koskaan itsessään: "The succession of time requires that nothing ever in in itself; it is always already subjected to the alteration and destruction that is involved in ceasing-to-be".Siispä kontingenssin välttämättömyys vaatii myös ajan jaksollisuuden välttämättömyyden. (Hägglund 2009, 242–243.)
24. Meillassoux 2008a, 112.
25. Meillassoux 2008a, 121.
26. Meillassoux 2008a, 124–125.
27. Heidegger 2000, 10.
Kirjallisuus
Brassier, Ray (2007) Nihil Unbound: Enlightenmen and Extinction. Hampshire: Palgrave Macmillan.
Heidegger, Martin (1947, 1938) Kirje "humanismista" & Maailmankuvan aika. (Brief über den "Humanismus" & Die Zeit des Weltbildes, suomennos Markku Lehtinen). Helsinki: Tutkijaliitto 2000.
Gratton, Peter (2009) "After the Subject: Meillassoux's Ontology of 'What May Be'. Pli, vol 20, 55-80.
Hägglund, Martin (2009) "The Challenge of Radical Atheism: A Response." The New Centennial Review, vol. 9, no 1, 227–252.
Meillassoux, Quentin (2008a) After Finitude: An Essay on the Necessity of Contingency. London: Continuum.
Meillassoux, Quentin (2008b) "Time Without Coming". Internetlähde [http://speculativeheresy.files.wordpress.com/2008/07/3729-time_without_becoming.pdf, luettu 30.7.2010]
Pihlström, Sami (2003) Naturalizing the Transcendental: A Pragmatic View. New York: Humanity Books.
Putnam, Hilary (1995) Pragmatism: An Open Question. Oxford, Blackwell.
*
http://www.uta.fi/jarjestot/aatos/paatos/arkisto/310/paatos31011.html
http://en.wikipedia.org/wiki/Quentin_Meillassoux
http://www.amazon.com/After-Finitude-Essay-Necessity-Contingency/dp/1441173838/ref=pd_sxp_f_pt#_
http://en.wikipedia.org/wiki/Speculative_realism
http://ndpr.nd.edu/news/23797-after-finitude-an-essay-on-the-necessity-of-contingency/
http://planomenology.wordpress.com/2009/08/10/does-speculative-realism-exist/
