March 4, 2008
March 3, 2008
Harkittuja väärinkäsityksiä
Kirjoitettu kommentiksi takkiraudan päreen "Suomenmaassa on jotain mätää" kommentteihin.
*
Kiitos matruunalle selventävästä vastauskommentista, jota en kuitenkaan (tietenkään) lukenut ilman epäilyjä, mutta tyytyväinen olen.
Kaiken lisäksi oivalsit, että halusin saada sinut - en nyt välttämättä mihinkään psykoterapiaan ;) vaan juuri tarkentamaan kirjoitustasi ikäänkuin toisen kertaluvun tyyliin, jos tässä uskaltaa täysin maallikkona käyttää matemaattis-loogista käsitettä.
Mitä henkilökohtaiseen fyysiseen uhkailuun tulee, niin sen syytteen vedät kyllä hatustasi. Minä vain totesin, että esittämistä lähtökohdista tarkastellen olemme ajautuneet vastakkaisiin leireihin - mikä ei kyllä omasta mielestänikään pidä sataprosenttisesti paikkaansa. Olenhan samaa mieltä kanssasi olennaisesta eli kulttuurirelativismin nihilistisyydestä.
Naturalistisen virhepäätelmän käytettävyydestä.
G. H. von Wright on joskus tokaissut ehkä provosoivasti, että Humen giljotiini, johon naturalistisen virhepäätelmän argumentti perustuu, on valheellinen tautologia.
Toteamuksesta huokuu wittgensteinilainen käsitys siitä, että eri kielipelien eli diskurssien eli elämänmuotojen sisällä naturalistisella virhepäätelmällä ei ole merkitystä/pätevyyttä, koska kielipelit rakentuvat säännön opittuun, siten reflektoimattomaan ja intuitiiviseen (ei kuitenkaan automaattiseen) noudattamiseen, ei jatkuvan loogisen todistettavuuden periaatteelle.
*
Vasarahammer esitti hyvän pointin sosiaalidemokraattisesta holhousyhteiskunnasta, joka ei kuitenkaan ole enää arvo- vaan teknokratia- ja byrokratiayhteiskunta, jossa vastuu on siirretty instituutioilta (perhe eli kasvatus, kirkko ja yliopisto eli 'totuus ja reflektoitu moraali' tavoiteltavina päämäärinä) anonyymille hallintokoneistolle, joka on pelkästään välineellisen järjen manipulaatiokeskittymä ja sysää päämäärävalinnat vain ja ainoastaan yksilölle itselleen, jollon kansalaisyhteisöllinen intressidebattikin (a la Habermas) hajoaa joko lukemattomiksi pieniksi 'etuporukoiksi' tai integroituu näennäisdemokrattiseksi yleiseksi mielipiteeksi, jossa kukaan ei henkilökohtaisesti ole oikeastaan mitään mieltä mutta haluaa kuitenkin seurata anti-intellektuaalisesti jotain pikkumaisen ja mahdollisesti sosiaalipornoisen kiihottavaa trendiä.
Heidegger kutsuu tällaista, yleistä mielipdettä 'henkilökohtaisena' näkemyksenään pitävää ihmistä termillä Das Man, persoonaton 'kaikki ja ei kukaan'.
Markkinakapitalismin analyysiin on toki aina opettavaista palata, mutta mitä tulee markkinatalouden yleiseen problematiikkaan, niin en ryhdy 'analyytikoksi', koska talouspolitiikan ennustajaeukkoja kyllä riittää pilvin pimein ja minuun verratuna huomattavasti korkeammilla tutkinnoilla varustettuna (ikäänkuin spesialisaatio tekisi näistä poppamiehistä objektiivisia) tässä markkinauskovaisuuteen hurahtaneitten, 'monetaristista ekumeenisuutta' tavoittelevassa pörssikirkossa.
Pointtini on kuitenkin arvoissa ja ylipäätään tapakulttuurissa, jota myös moraaliksi (mores= tavat) kehdataan vielä kutsua.
*
Markku yritti ponnekkaasti ad hominemia.
'Ei RM puolustanut teinien perseenmyyntiä. Ei RM ole mikään moraalirelativisti. Et tajunnut hänen kirjoittamastaan mitään. Tai sitten trollaat. Sinulla on jotain ongelmia.'
Minulla todellakin on ongelmia. Psykologinen katseesi naulitsi minut kuin Jeesuksen ristinpuuhun.
Tosiasia kuitenkin on, että 1) huonot ad hominemit häpäisevät esittäjänsä (ja kohteensa), kun taas 2) syvälliset nostavat hänet liki nerouden piiriin, koska ne sisältävät oikeaan osuvia heuristisia väitteitä ja 'aavistuksia' kohteensa motiiveista, mentaalis-temperamenttisista fiksaatioista ja niiden implikoimista argumentatiivisista ristiriidoista.
(Ero näiden kahden välillä on toki monesti varsin häilyvä.)
Mutta - kommenttini clue oli juuri väärinymmärtämisen riskissä, koska matruuna ei mielestäni eksplikoinut pätevästi 'siirtymäänsä' rationaalisen valinnan, moraalirelativismin sekä välinpitämättömän suvaitsevaisuuden vapaudesta ja sen hyväksynnän yhteisölle aiheuttamasta 'kärpästen herra'-ihmiskuvan tuhoisuudesta kohti pragmaattista suvaitsemattomuutta - siis eräänlaiseen 'jos tahdot rauhaa valmistaudu sotaan'-diplomatiaan.
Reaalipoliittisesti tuollainen ajattelutapa saattaa toki olla machiavellismin ja sotateoreetikoiden (joita matruuna niin kovin arvostaa) hengessä perusteltua, mutta jos se saa vähänkään kärjistyneitä piirteitä, seurauksena on poliisivaltio, joka sulkee ihmisiä vankilaan vain siksi, että he ovat käyttäytyneet liian vapaasti sinänsä 'obligatorisesti' (sic - mikä paradoksi) negatiiviseen vapauteen perustuvassa yhteiskunnassa.
Ja kuten tiedetään - poliisivalvonta ei opeta kenellekään edes perimmäisten arvojen (fyysinen koskemattomuus tai ilmaisun vapaus) kunnioitusta tai ylipäätään moraalifilosofiaa vaan tottelevaisuutta ja rangaistuksen pelkoa, joista on ainakin Kantin mukaan vielä melkein ikuisuus matkaa itsenäiseen ja rationaaliseen moraalilain sisäistämiseen.
*
Lopetan tällä kertaa toteamukseen, jonka mukaan ristiriidattomuus johdonmukaisena periaatteena on valitettavan mahdotonta johtuen niin yksilöpsykologisista - sekä tunteisiin että järkeen liittyvistä - kuin erilaisista makroaatteellista ristiriidoista, jotka ilmenevät siten, että ihminen elää jatkuvasti sekä emotionaalisesti, rationaalisesti että yhteisöllisesti eri suuntiin vetävien intressien kentässä.
Hänen on usein täysin mahdotonta muodostaa itselleen koherenttia maailmakuvaa maailmankatsomuksesta nyt puhumattakaan, koska tällaiset abstraktiot ovat yleensä aatteellisilta argumenteiltaan kovin rajoittuneita - pahimmillaan kovin fanaattisia.
Jos taas maailmankuva on relativistinen, mitään maailmankatsomusta ei voi edes muodostua.
Pitäisikö nyt nuoren Dan Steinbockin tapaan huudahtaa: maailmakatsomus: pelkkää rajoittuneisuutta.
Ymmärtääkseni Steinbock ei kuitenkaan vielä edes 30:na ollut uusliberalismin kannalla (tuskin nykyäänkään), mutta tuo nietzscheläinen huudahdus on vaarallinen - sekä estetistin että markkinaliberalistin suusta sinkoutuneena.
Estetisti ajautuu suoraan pluralismiin ja sitä kautta nihilismiin (mitä skeptisismiä ja nihilismiä Wittgenstein ei kuitenkaan myöhäisessä kielipelipluralismissaan olettanut), markkinaliberalisti sen sijaan on naivin ja välinpitämättömän suvaitsevuuden sekä legitimoidun tekopyhyyden (tee mutta älä jää kiinni) airut - eräänlainen kalvinistisen pelastusopin maallistunut 'inkarnaatio'.
En näe kovinkaan paljon arvostettavaa näissä suuntauksissa, jotka ovat tehneet negatiiviseen vapauteen pohjaavan virhepäätelmän, jonka voi ilmaista juuri individualismin ja näkymättömän käden liittona.
Tosin estetisti (kuten Nietzsche) yrittää Munchausenin tavoin nostaa itsensä nihilismin suosta omasta tukastaan vetämällä, mutta tällainen yritys kertoo karua kieltään siitä, että ihminen, joka yrittää ypöyksin ratkaista eksistentiaaliset, aatteelliset, arvo- ja poliittiset ongelmat, ei taatusti kykene päätymään kuin omaan hullujen huoneeseensa, jossa hän saa leikkiä yksinään omia hiekkalaatikkoleikkejään.
Ihminen on poliittinen eläin, kirjoitti Aristoteles, vaikkei hänen ole välttämättä syytä politiikkaan aina sitoutuakaan.
Oleellista on kuitenkin tajuta, että jos arvot, joiden pohjalta toimitaan, ovat pelkästään markkinavetoisia ja individualistisia, seurauksena on maailma, jossa kukaan ei enää luota toiseen ilman korvausta.
Sillä - koska olemme kaikki muuttuneet välineiksi, korvausta vastaan toimiviksi, sitä suurempaan noidankehään luottamus ihmisten välisissä sopimuksissa, pelisäännöissä - jopa rakkaudessa - ajautuu.
Kun joku sanoo mielitietylleen: minä rakastan sinua, hän tarkoittaa rationaalisen valinnan periaatteella enää: mä saan sinusta hyviä fiilareita, meistä tulisi hyvä tiimi, voitaisiin perustaa yhteinen business (avo-/avioliitto), mä sijoitan suhun sä muhun jne.
Luottamuksesta on siis tullut peliteoreettinen riski- ja odotusarvokäsite. Mitään syviä tunteita siihen ei edes pidä liittää, koska ne häiritsevät rationaalista businestä. Ja sitten kun pelisääntöjä rikotaan, erotaan tai erotetaan - vaihdetaan niin sanotusti valmentajaa.
Ei ei ja ei! Tällainen maailma on näytelmäkirjailija, filosofi, lääkäri, historioitsija, Goethen ylin ystävä Friedrich von Schillerin kuvaama sivistynyt barbaria, josta ei ole enää pitkä matka Karpästen herra-kirjan sosiaaliseeen terroriin, koska yhteisön jäsenten välinen luottamus ja solidaarisuus on murtunut vailla kokoavaa arvoinstituutiota, kontrolloivaa virkavaltaa ja ennenmuuta itsenäisesti sisäistettyä moraalista kunnioitusta toisen ihmisen loukkaamattomuutta ja ainutlaatuisuutta kohtaan.
Me emme ole toistemme välineitä vaan toistemme päämääriä. Tämä Immanuel Kantin maksiimi on vähintä, mitä yksilön moraalitajulta voi vaatia. Silti se on ehkä kaikkein raiskatuin periaate länsimaisen 'emansipaation' ja liberalisoitumisen verisessä ja lopulta intellektuaalisesti tylsistyttävässä historiassa.
*
Mutta en minä Islamia minään positiivisena vaihtoehtona länsimaiselle relativismille pidä, vaikka joku niin saattaisi luullakin. En myöskään buddhalaisuutta, vaikka kunnioitankin sitä uskontoa suuresti.
Islam on lain, miekan ja häikäilemättömän kunnian uskonto, buddhalaisuus taas maailmasta kieltäytymisen, pessimismin ja äärimmäisen sopeutuvuuden uskonto. Kummassakaan yksilön eksistentiaalisella olemassaololla (olemassaololla ikuisuutta silmällä pitäen) sellaisenaan ei ole mitään merkitystä.
Islamissa yksilö on pelkkä jumalan uskollinen koira (ja tämä on positiivinen määritelmä, josta olen lukenut erään todella hienon kuvauksen), buddhalaisuudessa yksilöllisyys (tietoisuus, halu) aiheuttaa kaikki maanpäälliset kärsimykset - siitä on siis päästävä eroon.
Molemmat vaihtoehdot masentavat minua: maallistuneeseen, ateistis- kristilliseen skeptisismiin kasvanutta, Nietzschen kanssa Jaakobin painia käyvää estetisti-individualistia.
Ehkäpä vain Albert Camus'n sympaattinen ja ihmisystävällinen agnostismi sekä absurdin olemassaolomme tunnustaminen on ainut rehellinen ja samalla siedettävä vaihtoehto ihmiselle, joka ei halua luopua yksilöllisyydestään, mutta joka kokee, ettei yksilöllisyyden kautta voi päätyä muuhun kuin oman mitättömyytensä ja kosmisen väliaikaisuutensa äärimmäisen kirkkaaseen tajuamiseen - Camus'n Sisyfos-tulkinnan tavoin.
Camus kirjoittaa tuosta myyttisestä hahmosta, joka joutuu vierittämään samaa raskasta kiveä kerta toisensa jälkeen vuoren huipulle sen aina, kerta toisensa jälkeen, vierittyä alas: Meidän on ajateltava, että Sisyfos on onnellinen.
Onko hän? Miten hän voisi olla? (Mutta näin kysyy jälleen individualisti - loputtomasti ja turhaan...)
*
Kiitos matruunalle selventävästä vastauskommentista, jota en kuitenkaan (tietenkään) lukenut ilman epäilyjä, mutta tyytyväinen olen.
Kaiken lisäksi oivalsit, että halusin saada sinut - en nyt välttämättä mihinkään psykoterapiaan ;) vaan juuri tarkentamaan kirjoitustasi ikäänkuin toisen kertaluvun tyyliin, jos tässä uskaltaa täysin maallikkona käyttää matemaattis-loogista käsitettä.
Mitä henkilökohtaiseen fyysiseen uhkailuun tulee, niin sen syytteen vedät kyllä hatustasi. Minä vain totesin, että esittämistä lähtökohdista tarkastellen olemme ajautuneet vastakkaisiin leireihin - mikä ei kyllä omasta mielestänikään pidä sataprosenttisesti paikkaansa. Olenhan samaa mieltä kanssasi olennaisesta eli kulttuurirelativismin nihilistisyydestä.
Naturalistisen virhepäätelmän käytettävyydestä.
G. H. von Wright on joskus tokaissut ehkä provosoivasti, että Humen giljotiini, johon naturalistisen virhepäätelmän argumentti perustuu, on valheellinen tautologia.
Toteamuksesta huokuu wittgensteinilainen käsitys siitä, että eri kielipelien eli diskurssien eli elämänmuotojen sisällä naturalistisella virhepäätelmällä ei ole merkitystä/pätevyyttä, koska kielipelit rakentuvat säännön opittuun, siten reflektoimattomaan ja intuitiiviseen (ei kuitenkaan automaattiseen) noudattamiseen, ei jatkuvan loogisen todistettavuuden periaatteelle.
*
Vasarahammer esitti hyvän pointin sosiaalidemokraattisesta holhousyhteiskunnasta, joka ei kuitenkaan ole enää arvo- vaan teknokratia- ja byrokratiayhteiskunta, jossa vastuu on siirretty instituutioilta (perhe eli kasvatus, kirkko ja yliopisto eli 'totuus ja reflektoitu moraali' tavoiteltavina päämäärinä) anonyymille hallintokoneistolle, joka on pelkästään välineellisen järjen manipulaatiokeskittymä ja sysää päämäärävalinnat vain ja ainoastaan yksilölle itselleen, jollon kansalaisyhteisöllinen intressidebattikin (a la Habermas) hajoaa joko lukemattomiksi pieniksi 'etuporukoiksi' tai integroituu näennäisdemokrattiseksi yleiseksi mielipiteeksi, jossa kukaan ei henkilökohtaisesti ole oikeastaan mitään mieltä mutta haluaa kuitenkin seurata anti-intellektuaalisesti jotain pikkumaisen ja mahdollisesti sosiaalipornoisen kiihottavaa trendiä.
Heidegger kutsuu tällaista, yleistä mielipdettä 'henkilökohtaisena' näkemyksenään pitävää ihmistä termillä Das Man, persoonaton 'kaikki ja ei kukaan'.
Markkinakapitalismin analyysiin on toki aina opettavaista palata, mutta mitä tulee markkinatalouden yleiseen problematiikkaan, niin en ryhdy 'analyytikoksi', koska talouspolitiikan ennustajaeukkoja kyllä riittää pilvin pimein ja minuun verratuna huomattavasti korkeammilla tutkinnoilla varustettuna (ikäänkuin spesialisaatio tekisi näistä poppamiehistä objektiivisia) tässä markkinauskovaisuuteen hurahtaneitten, 'monetaristista ekumeenisuutta' tavoittelevassa pörssikirkossa.
Pointtini on kuitenkin arvoissa ja ylipäätään tapakulttuurissa, jota myös moraaliksi (mores= tavat) kehdataan vielä kutsua.
*
Markku yritti ponnekkaasti ad hominemia.
'Ei RM puolustanut teinien perseenmyyntiä. Ei RM ole mikään moraalirelativisti. Et tajunnut hänen kirjoittamastaan mitään. Tai sitten trollaat. Sinulla on jotain ongelmia.'
Minulla todellakin on ongelmia. Psykologinen katseesi naulitsi minut kuin Jeesuksen ristinpuuhun.
Tosiasia kuitenkin on, että 1) huonot ad hominemit häpäisevät esittäjänsä (ja kohteensa), kun taas 2) syvälliset nostavat hänet liki nerouden piiriin, koska ne sisältävät oikeaan osuvia heuristisia väitteitä ja 'aavistuksia' kohteensa motiiveista, mentaalis-temperamenttisista fiksaatioista ja niiden implikoimista argumentatiivisista ristiriidoista.
(Ero näiden kahden välillä on toki monesti varsin häilyvä.)
Mutta - kommenttini clue oli juuri väärinymmärtämisen riskissä, koska matruuna ei mielestäni eksplikoinut pätevästi 'siirtymäänsä' rationaalisen valinnan, moraalirelativismin sekä välinpitämättömän suvaitsevaisuuden vapaudesta ja sen hyväksynnän yhteisölle aiheuttamasta 'kärpästen herra'-ihmiskuvan tuhoisuudesta kohti pragmaattista suvaitsemattomuutta - siis eräänlaiseen 'jos tahdot rauhaa valmistaudu sotaan'-diplomatiaan.
Reaalipoliittisesti tuollainen ajattelutapa saattaa toki olla machiavellismin ja sotateoreetikoiden (joita matruuna niin kovin arvostaa) hengessä perusteltua, mutta jos se saa vähänkään kärjistyneitä piirteitä, seurauksena on poliisivaltio, joka sulkee ihmisiä vankilaan vain siksi, että he ovat käyttäytyneet liian vapaasti sinänsä 'obligatorisesti' (sic - mikä paradoksi) negatiiviseen vapauteen perustuvassa yhteiskunnassa.
Ja kuten tiedetään - poliisivalvonta ei opeta kenellekään edes perimmäisten arvojen (fyysinen koskemattomuus tai ilmaisun vapaus) kunnioitusta tai ylipäätään moraalifilosofiaa vaan tottelevaisuutta ja rangaistuksen pelkoa, joista on ainakin Kantin mukaan vielä melkein ikuisuus matkaa itsenäiseen ja rationaaliseen moraalilain sisäistämiseen.
*
Lopetan tällä kertaa toteamukseen, jonka mukaan ristiriidattomuus johdonmukaisena periaatteena on valitettavan mahdotonta johtuen niin yksilöpsykologisista - sekä tunteisiin että järkeen liittyvistä - kuin erilaisista makroaatteellista ristiriidoista, jotka ilmenevät siten, että ihminen elää jatkuvasti sekä emotionaalisesti, rationaalisesti että yhteisöllisesti eri suuntiin vetävien intressien kentässä.
Hänen on usein täysin mahdotonta muodostaa itselleen koherenttia maailmakuvaa maailmankatsomuksesta nyt puhumattakaan, koska tällaiset abstraktiot ovat yleensä aatteellisilta argumenteiltaan kovin rajoittuneita - pahimmillaan kovin fanaattisia.
Jos taas maailmankuva on relativistinen, mitään maailmankatsomusta ei voi edes muodostua.
Pitäisikö nyt nuoren Dan Steinbockin tapaan huudahtaa: maailmakatsomus: pelkkää rajoittuneisuutta.
Ymmärtääkseni Steinbock ei kuitenkaan vielä edes 30:na ollut uusliberalismin kannalla (tuskin nykyäänkään), mutta tuo nietzscheläinen huudahdus on vaarallinen - sekä estetistin että markkinaliberalistin suusta sinkoutuneena.
Estetisti ajautuu suoraan pluralismiin ja sitä kautta nihilismiin (mitä skeptisismiä ja nihilismiä Wittgenstein ei kuitenkaan myöhäisessä kielipelipluralismissaan olettanut), markkinaliberalisti sen sijaan on naivin ja välinpitämättömän suvaitsevuuden sekä legitimoidun tekopyhyyden (tee mutta älä jää kiinni) airut - eräänlainen kalvinistisen pelastusopin maallistunut 'inkarnaatio'.
En näe kovinkaan paljon arvostettavaa näissä suuntauksissa, jotka ovat tehneet negatiiviseen vapauteen pohjaavan virhepäätelmän, jonka voi ilmaista juuri individualismin ja näkymättömän käden liittona.
Tosin estetisti (kuten Nietzsche) yrittää Munchausenin tavoin nostaa itsensä nihilismin suosta omasta tukastaan vetämällä, mutta tällainen yritys kertoo karua kieltään siitä, että ihminen, joka yrittää ypöyksin ratkaista eksistentiaaliset, aatteelliset, arvo- ja poliittiset ongelmat, ei taatusti kykene päätymään kuin omaan hullujen huoneeseensa, jossa hän saa leikkiä yksinään omia hiekkalaatikkoleikkejään.
Ihminen on poliittinen eläin, kirjoitti Aristoteles, vaikkei hänen ole välttämättä syytä politiikkaan aina sitoutuakaan.
Oleellista on kuitenkin tajuta, että jos arvot, joiden pohjalta toimitaan, ovat pelkästään markkinavetoisia ja individualistisia, seurauksena on maailma, jossa kukaan ei enää luota toiseen ilman korvausta.
Sillä - koska olemme kaikki muuttuneet välineiksi, korvausta vastaan toimiviksi, sitä suurempaan noidankehään luottamus ihmisten välisissä sopimuksissa, pelisäännöissä - jopa rakkaudessa - ajautuu.
Kun joku sanoo mielitietylleen: minä rakastan sinua, hän tarkoittaa rationaalisen valinnan periaatteella enää: mä saan sinusta hyviä fiilareita, meistä tulisi hyvä tiimi, voitaisiin perustaa yhteinen business (avo-/avioliitto), mä sijoitan suhun sä muhun jne.
Luottamuksesta on siis tullut peliteoreettinen riski- ja odotusarvokäsite. Mitään syviä tunteita siihen ei edes pidä liittää, koska ne häiritsevät rationaalista businestä. Ja sitten kun pelisääntöjä rikotaan, erotaan tai erotetaan - vaihdetaan niin sanotusti valmentajaa.
Ei ei ja ei! Tällainen maailma on näytelmäkirjailija, filosofi, lääkäri, historioitsija, Goethen ylin ystävä Friedrich von Schillerin kuvaama sivistynyt barbaria, josta ei ole enää pitkä matka Karpästen herra-kirjan sosiaaliseeen terroriin, koska yhteisön jäsenten välinen luottamus ja solidaarisuus on murtunut vailla kokoavaa arvoinstituutiota, kontrolloivaa virkavaltaa ja ennenmuuta itsenäisesti sisäistettyä moraalista kunnioitusta toisen ihmisen loukkaamattomuutta ja ainutlaatuisuutta kohtaan.
Me emme ole toistemme välineitä vaan toistemme päämääriä. Tämä Immanuel Kantin maksiimi on vähintä, mitä yksilön moraalitajulta voi vaatia. Silti se on ehkä kaikkein raiskatuin periaate länsimaisen 'emansipaation' ja liberalisoitumisen verisessä ja lopulta intellektuaalisesti tylsistyttävässä historiassa.
*
Mutta en minä Islamia minään positiivisena vaihtoehtona länsimaiselle relativismille pidä, vaikka joku niin saattaisi luullakin. En myöskään buddhalaisuutta, vaikka kunnioitankin sitä uskontoa suuresti.
Islam on lain, miekan ja häikäilemättömän kunnian uskonto, buddhalaisuus taas maailmasta kieltäytymisen, pessimismin ja äärimmäisen sopeutuvuuden uskonto. Kummassakaan yksilön eksistentiaalisella olemassaololla (olemassaololla ikuisuutta silmällä pitäen) sellaisenaan ei ole mitään merkitystä.
Islamissa yksilö on pelkkä jumalan uskollinen koira (ja tämä on positiivinen määritelmä, josta olen lukenut erään todella hienon kuvauksen), buddhalaisuudessa yksilöllisyys (tietoisuus, halu) aiheuttaa kaikki maanpäälliset kärsimykset - siitä on siis päästävä eroon.
Molemmat vaihtoehdot masentavat minua: maallistuneeseen, ateistis- kristilliseen skeptisismiin kasvanutta, Nietzschen kanssa Jaakobin painia käyvää estetisti-individualistia.
Ehkäpä vain Albert Camus'n sympaattinen ja ihmisystävällinen agnostismi sekä absurdin olemassaolomme tunnustaminen on ainut rehellinen ja samalla siedettävä vaihtoehto ihmiselle, joka ei halua luopua yksilöllisyydestään, mutta joka kokee, ettei yksilöllisyyden kautta voi päätyä muuhun kuin oman mitättömyytensä ja kosmisen väliaikaisuutensa äärimmäisen kirkkaaseen tajuamiseen - Camus'n Sisyfos-tulkinnan tavoin.
Camus kirjoittaa tuosta myyttisestä hahmosta, joka joutuu vierittämään samaa raskasta kiveä kerta toisensa jälkeen vuoren huipulle sen aina, kerta toisensa jälkeen, vierittyä alas: Meidän on ajateltava, että Sisyfos on onnellinen.
Onko hän? Miten hän voisi olla? (Mutta näin kysyy jälleen individualisti - loputtomasti ja turhaan...)
Välinpitämättömän suvaitsevuuden 'sisäistetty herruus'
Kirjoitettu kommentiksi takkiraudan päreeseen "Suomenmaassa on jotain mätää".
*
'Mikä saa teinejä myymään peppuaan? Sama asia, kuten kaikessa muussakin vaihdannassa, eli niukkuus.'
Teiniprostituutioko on siis rationaalinen valinta niukkuuden markkinayhteiskunnassa?
Nyt tulit paljastaneesi todellisen luontosi matruuna. Rasisti sinä olet kuten kaikki muutkin laissez-faire-kapitalismin kannattajat - sillä laissez-faire eli sosiaalidarwinistien 'savannimarkkinapolitiikka' ei piittaa arvoista, koska savannilla ei semmoisia edes tunneta.
Pääasia että mikään ei estä vapaata kilpailua - edes ala-ikäisten prostituution kyseessä ollen.
Tämä ajattelutapa on niin karkeasti alkeellisimmankaan moraalitajun ja sosiaalisen omantunnon vastainen, etten todellakaan koe tarpeen väitellä asiasta enempää, koska se ei selittelemällä paremmaksi tule, sillä eihän em. 'epäihmisen' kanssa kannata keskustella - hänet voi ainoastaan joko vaieta kuoliaaksi tai tappaa aivan kuten kuten tyrannin saa tappaa!
Mutta katsotaanpa nyt kuitenkin (ennenkuin hirtetään ;) - sekä psykologisen että filosofisen hämmästyksen ja uteliaisuuden liikkeelle sysääminä - hieman tarkemmin minkälaisen silmänkääntötempun matruuna tekee siirtyessään teiniprostituution hyväksymisestä kulttuurirasismiin.
Nämä kaksi ilmiötä eivät nimittäin hänenkaltaisensa ihmisen ajatusmaailmassa ole ristiriidassa keskenään, vaikka perustuvatkin näennäisesti hyvin erityyppisiin argumentaatio- ja arvolähtökohtiin.
Ihminen, jolle toisen ihmisen arvo ei ole yhtään sen enempää kuin, minkä markkinat tai pikemminkin niiden niukkuus hänelle suovat ja antavat, päätyy kuitenkin psykologisen (ei siis normatiivis-argumentatiivisen) väistämättömyyden seurauksena paniikkireaktioon ja vainoharhaan, jos/kun hän havaitsee, että juuri kulttuurirelativismin mahdollistama (muista välinpitämätön) suvaitsevaisuus, jota uskonnon muuttuminen pelkäksi byrokratiaksi vailla auktoriteettia pitkälti edustaa, näyttäytyykin erittäin haavoittuvalta esimerkiksi islamin 'kunnian teologian' leviämisen edessä.
Yksilö, jolle vapaus on aina ollut negatiivista eli vapautta rajoituksista ja pakotteista, vailla mitään muuta positiivista vapautta (johonkin) kuin hyöty ja mielihyvä, onkin samanaikaisesti ajautunut arvovapaudessaan, relativismissaan ja välinpitämättömässä suvaitsevuudessaan tilanteeseen, jonka naivin ja petollisen tekopyhyyden (pelatkaa kaikki minun kanssani tätä samaa peliä, jonka sääntöjä voi rikkoa, jos ei jää kiinni) romahduksesta selvitäkseen hänen on pakko turvautua poliisivaltio-taktiikkaan - aivan kuten USA:n republikaani-haukat George W. Bushin johdolla.
Tähän kriisiin joudutaan nimenomaan sen vuoksi, koska maailmassa on niitäkin, jotka eivät pelaa kusettajien kanssa em. samaa peliä.
Tällainen ihminen voi samassa virkkeessä hyväksyä teiniprostituution ja kulttuurirasimin ilman minkäänlaista sosiaalisen tai älyllisen omantunnon kolkutusta.
Kyseinen henkilö ei siis vain tule tajunneeksi, että juuri hänen kulttuurirelativistinen pragmatisminsa ja utilitaristinen sosiaalidarwinisminsa on ajanut hänet tähän umpikujaan, josta ulospääseminen edellyttää turvautumista rasistis-fasistisiiin toimenpiteisiin.
*
Sama hiukan toisin muotoiltuna.
Joko olet matruuna tehnyt kemppiset (mitä epäilen - et ole niin fiksu) tai sitten lankeat ilman itsereflektion häivääkään kategoriseen ristiriitaan itsesi kanssa peräti yhdessä ja samassa päreessä, ja kaiken lisäksi kahta eettisesti erittäin kyseenalaista ilmiötä sinänsä opettavaisilla mutta itse argumentatiivista ristiriitaasi tuskin millään tavoin lieventävillä taloudellisilla ja historiallisilla 'tosiasioilla' puolustaen.
Tosiasiat lainausmerkeillä varustettuna, koska rationaalisen valinnan teoria on monesti osoitettu paikkanpitämättömäksi (lue esimerkiksi tämänpäivän Kemppinen).
Käytäntö on kuitenkin se, että koska ihmisten valintoja voi manipuloida ja indoktrinoida tiettyyn suuntaan, näin toimien voidaan myös luoda markkinaodotuksia, jotka johtavat kuluttajan muka 'rationaalisesti' tiettyihin ostovalintoihin.
Mutta tällainen kuluttamisen 'vapaus' on kaikkea muuta kuin vapautta tehdä itsenäisiä - siis myös epärationaalisia - valintoja.
Paradoksaalisesti määritelmä meneekin edellisen väitteen pohjalta niin, että jos teet rationaalisia valintoja et ole itsenäinen, mutta jos teet irrationaalisia valintoja, olet itsenäinen. Näin siis monopolikapitalismissa.
Mitä historiallisiin 'tosiasioihin' tulee, niin kaikki historioitsijat ovat aina enemmän tai vähemmän jälkiviisaita (kuten sinäkin): mitään täysin luotettavaa historiaa ei ole olemassakaan.
Olennaista on kuitenkin osoittamani tapa, jolla nivot yhteen kaksi toistensa kanssa antagonistista (vihamielista ja toisensa poissulkevaa) arvomaailmaa: 1) moraali- ja kulttuurirelativismin, negatiivisen vapauden pohjalta toimivan markkinatalouden, (välinpitämättömän) suvaitsevuuden ja 2) moraalirealismiin, yhteisöllisiin arvoihin, positiiviseen vapauteen ja (muka) aina suvaitsemattomuuteen perustuvan maailmankatsomuksen - jos nyt relativismi ylipäätään voi olla mikään maailmankatsomus; pikemminkin se on eräs psykologisen egoismin nihilistinen alakäsite ja määritelmä.
Lääkkeesi suvaitsemattomuuteen on suvaitsemattomuus, joka suvaitsee kyllä teiniprostituution ja muut vapaan markkinatalouden 'välttämättömyydet', mutta julistaa pannaan kaiken, mikä uhkaa tuota 'luonnon välttämättömyyttä' eli markkinarelativistista, 'vapaata huoraamisyhteiskuntaa'.
Olet siten paitsi älyllisesti myös psykologisesti sellaisella tiellä, jossa kohtaat esimerkiksi minunkaltaiseni 'anarkofundamentalistin' ase kädessä - pelonsekaisen ja paniikin kaltaisen tunnetilan vallassa.
Pelkäät keskustella asioista mielestäsi muka keskustelukumppania loukkaavaa ja jopa herjaavaa ad hominem-argumentaatiota käyttäen.
Ad hominem-kielto on kuitenkin pelkkä veruke sille, ettei kukaan pääsisi analysoimaan sinun 'päätäsi' - ajatteluasi ja psykologisia motiivejasi - todella syvällisesti.
Olet rakentanut niin massiivisen torjunnan kuten olen aiemmin todennut, että kaikki ne, jotka yrittävät päästä vähänkin syvemmälle näennäisälykkään ja perimmältään hyvin yksinkertaisen ajattelumallisi foobisesta perustasta, leimataan heti keskustelusääntöjen rikkojiksi.
Minulle on nyt sanomattakin on selvää, että keskustelussa sinun kanssasi ei kiikasta niinkään vulgaaristi käytetyn ad hominem-argumentin epäintellektuaalinen luonne vaan ylipäätään se, että olet rakentanut laajoista, informatiivisista katsauksista ikäänkuin tieteellisen kulissin - julkisivun, johon vedoten voit muka uskottavasti perustella, että suvaitseva 'huoraamisyhteiskunta' tarvitsee suojellakseen itseään barbaareilta (islam) - ainakin kriisitilanteen vaatiman ajan verran - suvaitsematonta monokulttuurisuutta (arvokonservatismia), joka ei kuitenkaan puutu millään lailla pörssin 'kaikkivaltiuteen' vaan päinvastoin pystyy taloustieteellisesti perustelemaan jopa sen, miksi teinit persettään kaupatessaan ja ostajat tästä 'palvelusta' maksaessaan toimivat talouden vääjäämättömien lakien mukaisesti ja siten periaatteessa myös moraalisesti oikein.
*
Joo. Ei mitään ad hominemia tähän. Ihan asiallisia väitteitähän nuo tuollaiset ovat. Kaikki nyt vain persettä myymään ja muhametteja lynkkaamaan...
Mutta jos minulta sitä varta vasten kysytään, niin okei - sanon: mekanistisen ihmiskäsityksen omaavaan ihmiseen ei tehoa mikään muu kuin lyijymyrkytys...
Ai perk...nyt taisi lipsahtaa ad hominem...(hyvä että lipsahti - harkitusti)
*
'Mikä saa teinejä myymään peppuaan? Sama asia, kuten kaikessa muussakin vaihdannassa, eli niukkuus.'
Teiniprostituutioko on siis rationaalinen valinta niukkuuden markkinayhteiskunnassa?
Nyt tulit paljastaneesi todellisen luontosi matruuna. Rasisti sinä olet kuten kaikki muutkin laissez-faire-kapitalismin kannattajat - sillä laissez-faire eli sosiaalidarwinistien 'savannimarkkinapolitiikka' ei piittaa arvoista, koska savannilla ei semmoisia edes tunneta.
Pääasia että mikään ei estä vapaata kilpailua - edes ala-ikäisten prostituution kyseessä ollen.
Tämä ajattelutapa on niin karkeasti alkeellisimmankaan moraalitajun ja sosiaalisen omantunnon vastainen, etten todellakaan koe tarpeen väitellä asiasta enempää, koska se ei selittelemällä paremmaksi tule, sillä eihän em. 'epäihmisen' kanssa kannata keskustella - hänet voi ainoastaan joko vaieta kuoliaaksi tai tappaa aivan kuten kuten tyrannin saa tappaa!
Mutta katsotaanpa nyt kuitenkin (ennenkuin hirtetään ;) - sekä psykologisen että filosofisen hämmästyksen ja uteliaisuuden liikkeelle sysääminä - hieman tarkemmin minkälaisen silmänkääntötempun matruuna tekee siirtyessään teiniprostituution hyväksymisestä kulttuurirasismiin.
Nämä kaksi ilmiötä eivät nimittäin hänenkaltaisensa ihmisen ajatusmaailmassa ole ristiriidassa keskenään, vaikka perustuvatkin näennäisesti hyvin erityyppisiin argumentaatio- ja arvolähtökohtiin.
Matruuna kirjoittaa
Kun uskonto on dekonstruoitu ja moraalikäsitykset hävitetty, olemme tulleet täysin hedonistiseen yhteiskuntaan, jossa ei ole mitään muita pidäkkeitä teoillemme kuin korkeintaan "älä vahingoita ketään". Mutta kuinka vahva tuo pidäke on yhteiskunnassa, missä kaikkea saa tehdä mutta kiinni ei jäädä? Entä kuinka vahva on uskontotyhjiö fundamentalistista, fanaattista ja suvaitsematonta uskontoa vastaan? Meillä on jo esimerkki olemassa - nimittäin berberien keskuudesta.
Ihminen, jolle toisen ihmisen arvo ei ole yhtään sen enempää kuin, minkä markkinat tai pikemminkin niiden niukkuus hänelle suovat ja antavat, päätyy kuitenkin psykologisen (ei siis normatiivis-argumentatiivisen) väistämättömyyden seurauksena paniikkireaktioon ja vainoharhaan, jos/kun hän havaitsee, että juuri kulttuurirelativismin mahdollistama (muista välinpitämätön) suvaitsevaisuus, jota uskonnon muuttuminen pelkäksi byrokratiaksi vailla auktoriteettia pitkälti edustaa, näyttäytyykin erittäin haavoittuvalta esimerkiksi islamin 'kunnian teologian' leviämisen edessä.
Yksilö, jolle vapaus on aina ollut negatiivista eli vapautta rajoituksista ja pakotteista, vailla mitään muuta positiivista vapautta (johonkin) kuin hyöty ja mielihyvä, onkin samanaikaisesti ajautunut arvovapaudessaan, relativismissaan ja välinpitämättömässä suvaitsevuudessaan tilanteeseen, jonka naivin ja petollisen tekopyhyyden (pelatkaa kaikki minun kanssani tätä samaa peliä, jonka sääntöjä voi rikkoa, jos ei jää kiinni) romahduksesta selvitäkseen hänen on pakko turvautua poliisivaltio-taktiikkaan - aivan kuten USA:n republikaani-haukat George W. Bushin johdolla.
Tähän kriisiin joudutaan nimenomaan sen vuoksi, koska maailmassa on niitäkin, jotka eivät pelaa kusettajien kanssa em. samaa peliä.
Tällainen ihminen voi samassa virkkeessä hyväksyä teiniprostituution ja kulttuurirasimin ilman minkäänlaista sosiaalisen tai älyllisen omantunnon kolkutusta.
Kyseinen henkilö ei siis vain tule tajunneeksi, että juuri hänen kulttuurirelativistinen pragmatisminsa ja utilitaristinen sosiaalidarwinisminsa on ajanut hänet tähän umpikujaan, josta ulospääseminen edellyttää turvautumista rasistis-fasistisiiin toimenpiteisiin.
*
Sama hiukan toisin muotoiltuna.
Joko olet matruuna tehnyt kemppiset (mitä epäilen - et ole niin fiksu) tai sitten lankeat ilman itsereflektion häivääkään kategoriseen ristiriitaan itsesi kanssa peräti yhdessä ja samassa päreessä, ja kaiken lisäksi kahta eettisesti erittäin kyseenalaista ilmiötä sinänsä opettavaisilla mutta itse argumentatiivista ristiriitaasi tuskin millään tavoin lieventävillä taloudellisilla ja historiallisilla 'tosiasioilla' puolustaen.
Tosiasiat lainausmerkeillä varustettuna, koska rationaalisen valinnan teoria on monesti osoitettu paikkanpitämättömäksi (lue esimerkiksi tämänpäivän Kemppinen).
Käytäntö on kuitenkin se, että koska ihmisten valintoja voi manipuloida ja indoktrinoida tiettyyn suuntaan, näin toimien voidaan myös luoda markkinaodotuksia, jotka johtavat kuluttajan muka 'rationaalisesti' tiettyihin ostovalintoihin.
Mutta tällainen kuluttamisen 'vapaus' on kaikkea muuta kuin vapautta tehdä itsenäisiä - siis myös epärationaalisia - valintoja.
Paradoksaalisesti määritelmä meneekin edellisen väitteen pohjalta niin, että jos teet rationaalisia valintoja et ole itsenäinen, mutta jos teet irrationaalisia valintoja, olet itsenäinen. Näin siis monopolikapitalismissa.
Mitä historiallisiin 'tosiasioihin' tulee, niin kaikki historioitsijat ovat aina enemmän tai vähemmän jälkiviisaita (kuten sinäkin): mitään täysin luotettavaa historiaa ei ole olemassakaan.
Olennaista on kuitenkin osoittamani tapa, jolla nivot yhteen kaksi toistensa kanssa antagonistista (vihamielista ja toisensa poissulkevaa) arvomaailmaa: 1) moraali- ja kulttuurirelativismin, negatiivisen vapauden pohjalta toimivan markkinatalouden, (välinpitämättömän) suvaitsevuuden ja 2) moraalirealismiin, yhteisöllisiin arvoihin, positiiviseen vapauteen ja (muka) aina suvaitsemattomuuteen perustuvan maailmankatsomuksen - jos nyt relativismi ylipäätään voi olla mikään maailmankatsomus; pikemminkin se on eräs psykologisen egoismin nihilistinen alakäsite ja määritelmä.
Lääkkeesi suvaitsemattomuuteen on suvaitsemattomuus, joka suvaitsee kyllä teiniprostituution ja muut vapaan markkinatalouden 'välttämättömyydet', mutta julistaa pannaan kaiken, mikä uhkaa tuota 'luonnon välttämättömyyttä' eli markkinarelativistista, 'vapaata huoraamisyhteiskuntaa'.
Olet siten paitsi älyllisesti myös psykologisesti sellaisella tiellä, jossa kohtaat esimerkiksi minunkaltaiseni 'anarkofundamentalistin' ase kädessä - pelonsekaisen ja paniikin kaltaisen tunnetilan vallassa.
Pelkäät keskustella asioista mielestäsi muka keskustelukumppania loukkaavaa ja jopa herjaavaa ad hominem-argumentaatiota käyttäen.
Ad hominem-kielto on kuitenkin pelkkä veruke sille, ettei kukaan pääsisi analysoimaan sinun 'päätäsi' - ajatteluasi ja psykologisia motiivejasi - todella syvällisesti.
Olet rakentanut niin massiivisen torjunnan kuten olen aiemmin todennut, että kaikki ne, jotka yrittävät päästä vähänkin syvemmälle näennäisälykkään ja perimmältään hyvin yksinkertaisen ajattelumallisi foobisesta perustasta, leimataan heti keskustelusääntöjen rikkojiksi.
Minulle on nyt sanomattakin on selvää, että keskustelussa sinun kanssasi ei kiikasta niinkään vulgaaristi käytetyn ad hominem-argumentin epäintellektuaalinen luonne vaan ylipäätään se, että olet rakentanut laajoista, informatiivisista katsauksista ikäänkuin tieteellisen kulissin - julkisivun, johon vedoten voit muka uskottavasti perustella, että suvaitseva 'huoraamisyhteiskunta' tarvitsee suojellakseen itseään barbaareilta (islam) - ainakin kriisitilanteen vaatiman ajan verran - suvaitsematonta monokulttuurisuutta (arvokonservatismia), joka ei kuitenkaan puutu millään lailla pörssin 'kaikkivaltiuteen' vaan päinvastoin pystyy taloustieteellisesti perustelemaan jopa sen, miksi teinit persettään kaupatessaan ja ostajat tästä 'palvelusta' maksaessaan toimivat talouden vääjäämättömien lakien mukaisesti ja siten periaatteessa myös moraalisesti oikein.
*
Joo. Ei mitään ad hominemia tähän. Ihan asiallisia väitteitähän nuo tuollaiset ovat. Kaikki nyt vain persettä myymään ja muhametteja lynkkaamaan...
Mutta jos minulta sitä varta vasten kysytään, niin okei - sanon: mekanistisen ihmiskäsityksen omaavaan ihmiseen ei tehoa mikään muu kuin lyijymyrkytys...
Ai perk...nyt taisi lipsahtaa ad hominem...(hyvä että lipsahti - harkitusti)
Kahden kauppa ja kolmannen korvapuusti
Yksi kuva tosiaan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Oikeanpuoleisen tytön ilme ei kaipaa selittelyjä. Se puhuu kyllä puolestaan :)###
Kommari tai mikään muukaan politrukki en ole koskaan ollut, kuten tiedätte, mutta esimerkiksi tätä laulua - Jos rakastat - minä ensin salaa rakastin, vaikka se olikin aikoinaan selvästi vähemmistökommunistien omima biisi.
Eli jos sitä diggaili - näin ajattelin ehkä hieman vainoharhaisesti ;), niin leima lämähti otsaan laakista, ja sitä leimaa minä - sitoutumaton vasemmistoanarkisti - en halunnut.
No - nyt ei tarvitse enää salailla.
(Anna Kuoppamäki laulaa)
*
(Tamperelainen teatteri Vanha Juko esittää)
*
*
Eräs äiti kertoo:
'Ja toinen on Chydeniuksen "jos rakastat...", josta tyttäreni kysyi: "miksi se ei anna sille sydäntään?" Mitenkäs se nyt...suurinpiirtein näin:
Jos rakastat
Jos rakastat kylmää kuuta,
esineitä, kirjojen kansia,
auton ovia, ihmisen kuorta,
en tule sinun kanssasi meren rantaan
enkä piirrä kuvaasi hiekkaan...
Jos rakastat ikkunoita,
hopeatuoppeja, soopeliturkkeja,
nahkaselkäistä vieraskirjaa,
minä hymyilen sinulle kadun poikki,
mutta en lähde kanssasi hienoon paikkaan
syömään hanhenrintaa.
Jos rakastat purjehtimista,
kaukomatkoja, Kanarian saarta,
pois sinä lähdet, ja minä pysyn täällä.
Ja muistelen sinua kaipaamatta,
aamua, jolloin tuuli puhalsi
hiuksissani, ja vei sinun kuvasi.
Jos rakastat seteleitä,
minä autan sinua luopumaan niistä
ja annan sinulle kaiken, minkä tahdot.
Mutta sydäntäni en anna...
Jos rakastat liikaa kirjoja,
minä kysyn sinulta, miten käy minun,
kun tunnet minut kannesta kanteen.
Ja juoneni lakkaavat kiinnostamasta
ja muistat ulkoa kaiken...
Jos rakastat pieniä tyttöjä,
pieniä tyttöjä, pieniä poikia,
koiria, mummoja, vanhojapiikoja,
salaattia ja sellerinjuurta,
lampaanpaistia, kevätaamuja,
kylmien asemien yksinäisiä miehiä,
minä tulen sinun kanssasi merenrantaan
ja piirrän, piirrän kuvasi hiekkaan
ja piirrän, piirrän kuvasi hiekkaan
ja piirrän, piirrän kuvasi hiekkaan
ja piirrän, piirrän kuvasi hiekkaan.
Sanat Matti Rossi
March 1, 2008
Tosi-TV kerää rahaa alkoholitutkimukseen
Tosi TV:n uusi ’vaellus- ja ’selviämiskilpailu’: Kuka selviää kännissä parhaiten? yhdistää sosiaalitutkimuksen, kilpailujännityksen ja huumorin.
Sarjan tuottajan mukaan katsoja tulee sekä nauramaan että oksentamaan yhtäaikaa.
TV-firma maksaa osallistujille korotetun tapaturma- ja onnettomuusvakuutuksen (joka alkaa kuusinumeroisella luvulla) – samoin hautajaiskulut. Elävälle voittajalle palkinnoksi viiiinaaaa.
Vakuutusyhtiöt ja hautausurakoitsijat ovatkin jo etukäteen osoittaneet suurta kiinnostusta ohjelmaa kohtaan sponsoroimalla sitä.
Alla kooste sarjan pilottijakson parhaimmista/pahimmista paloista.
http://www.youtube.com/watch?v=Yv6pnBStKdU
http://www.youtube.com/watch?v=Yv6pnBStKdU
(Kiitti jussille ja 'hänen kavereilleen' videolinkistä)
February 29, 2008
Meemit - humpuukigeenit
Kirjoitettu kommentiksi takkiraudan päreeseen "Periytyykö uskonnollisuus suvussa?".
*
Vielä tuosta meemeillä selittämisestä.
Uskomukset periytyvät matruunan esittelemän meemiteorian mukaan lamarckistisesti, koska ne ovat hankittuja ominaisuuksia.
No - mikäs siinä. Lamarckismi voidaan koska tahansa korvata kasvatuksen ja oppimisen käsitteillä ja se siitä periytymisestä.
Epigeneettinen periytyminen on genetiikan kannalta mielenkiintoisempi hypoteesi, mutta sekin on toistaiseksi vailla todella vakuuttavia kokeellisia näyttöjä.
Tämä johtuu kuitenkin siitä, että kyseisen hypoteesin kokeellinen tutkiminen vie vuosikymmeniä, joten asiasta tiedetään enemmän ja tieteellisesti luotettavammin ehkä aikaisintaan 15-20:n vuoden päästä.
Joka tapauksessa ulkoisten tekijöitten vaikutus geneettiseen prosessiin - etenkin genotyypiltään samanlaisten ihmisten (esim. kaksoset) fenotyyppiin kahden kolmenkin sukupolven jälkeen, on oletus, jota muistaakseni Dawkins on jyrkästi vastustanut epätieteellisenä.
Sehän sotii jyrkästi hänen ehdotonta vakaumustaan vastaan, jonka mukaan ensijaiset poikkeukset ja muutokset geeneissä ovat mutaatioita - eivät missään tapauksessa ulkoisten olosuhteitten - siis lamarkistisen logiikan mukaisten - vaikutuksen tulosta.
Meemiperiytyminen on sitten kokonaan toinen juttu.
Matruuna on kirjoittanut aivan oikein, että meemiteoria selittää kulttuuri-ideoiden ja -tuotteiden leviämisen 'liian hyvin'.
Minulle tämä merkitsee sitä, että se ei siis ole tosi vaan väkisin tiettyyn kvasigeneettiseen sapluunaan ängetty selitysmalli, joka saattaa teoriatasolla toimia järkeenkäyvästi, mutta joka enemmän tai vähemmän piilevästä reduktionismistaan ja reduktionismia 'imitoivista' analogiaoletuksistaan johtuen myös jää analogisen hypoteesin asteelle.
Selkokielellä sanottuna: meemiteoria on geeni-evoluutiobiologien 'hiekkalaatikkoleikkien' tieteeksi naamioitunutta tiede-ideologista retoriikkaa.
*
Dawkins lienee ottanut meemiteoriaansa vaikutteita länsimaisen aatehistorian 'runsauden periaatteeksi' nimitetystä aatehistoriallisesta ideasta, jonka eräs muunnelma on ajatus 'olemisen suuresta ketjusta' - idea, jota myös Darwin hyödynsi.
Empiristi Arthur O. Lovejoy on kirjoittanut samannimisen kirjan 'The Great Chain of Being: A Study of the History of an Idea', jota kuitenkin eräät modaaliloogikot kuten Jaakko Hintikka ovat kritisoineet väittämällä, että mitään Lovejoyn olettamia perustavia yksikköideoita (unit ideas), joista erilaiset ismit ja aatevirtaukset ovat kehittyneet, ei ole onnistuttu löytämään.
Ymmärtääkseni Dawkins on jossain määrin soveltanut muun muassa Lovejoyn ideahistoriaa omaan geneettiseen maailmakuvaansa, joskin aineksia on totta kai otettu myös muualta.
Lovejoyn yksikköideoiden olemassaolo on ikäänkuin empiirinen hypoteesi, joka on muokattu jo Platonin ja Aristoteleen aikana tunnetusta runsauden periaatteen oletuksesta, jossa oletetaan, että vain todelliset mahdollisuudet aktuaalistuvat, eikä muilla mahdollisuuksilla näin ollen ole merkitystä tai ontologista arvoa.
Modaalilogiikka ei välttämättä hylännyt tämän ajattelutavan tiettyjä puolia, mutta modifioi sen realistiset lähtöoletukset käsitteellisesti huomattavasti monipuolisemmiksi ja joustavammiksi - nominalismin lauseloogisin operaatioin väittäen, että myös toteutumattomat mahdollisuudet ovat todellisia.
(Näin oli William Ockhamin mukaan siksi, että Jumala voi luoda kaikkivaltiudessaan minkälaisen maailman Hän haluaa. Se, että Jumala loi juuri tämän maailman, sattui nyt vain olemaan Hänen tahtonsa. Tällainen näkemys eroaa jyrkästi ajatuksesta, että Jumalan tahto olisi millään tavoin sidottu (realistis-deterministisen) järjen aksioomiin - lukuunottamatta ristiriidattomuuden periaatetta.)
Meemiteoria on käsitteellis-argumentatiivisessa kehityksessään kohdannut myös realismin ja nominalismin kaltaisten käsitteellis-ontologisten lähtökohtaoletusten ongelmallisen toisiinsanivomisen, mutta epäilen, että tuskin monikaan meemeillä selittäjä on pohtinut asiaa juuri tästä perspektiivistä.
Pelkkä geneettisten periaatteitten analoginen modifiointi kulttuurievoluutioon onnistuu - kuten niin moni muukin metodiseen monismiin (mieluummin vain yhteen perushypoteesiin) sitoutunut 'halki, poikki ja pinoon'-selittäminen - teoriatasolla, mutta edellä jo totesin, että se onnistuu aivan liian hyvin ollakseen totta ja huomioidakseen ne moninaiset muuttujat, joiden ristipaineessa kulttuurievoluutio kehittyy.
Meemin ja geenin väliin jää ikäänkuin samanlainen kuilu, jonka ajatellaan juutalais-luterilaisessa teologiassa vallitsevan ihmisen (meemin) ja Jumalan (geenin) välillä - jos minun on lupa käyttää metaforista kieltä näin faktuaalisen (eli vakavan;/) asian kyseessä ollen.
*
Vielä tuosta meemeillä selittämisestä.
Uskomukset periytyvät matruunan esittelemän meemiteorian mukaan lamarckistisesti, koska ne ovat hankittuja ominaisuuksia.
No - mikäs siinä. Lamarckismi voidaan koska tahansa korvata kasvatuksen ja oppimisen käsitteillä ja se siitä periytymisestä.
Epigeneettinen periytyminen on genetiikan kannalta mielenkiintoisempi hypoteesi, mutta sekin on toistaiseksi vailla todella vakuuttavia kokeellisia näyttöjä.
Tämä johtuu kuitenkin siitä, että kyseisen hypoteesin kokeellinen tutkiminen vie vuosikymmeniä, joten asiasta tiedetään enemmän ja tieteellisesti luotettavammin ehkä aikaisintaan 15-20:n vuoden päästä.
Joka tapauksessa ulkoisten tekijöitten vaikutus geneettiseen prosessiin - etenkin genotyypiltään samanlaisten ihmisten (esim. kaksoset) fenotyyppiin kahden kolmenkin sukupolven jälkeen, on oletus, jota muistaakseni Dawkins on jyrkästi vastustanut epätieteellisenä.
Sehän sotii jyrkästi hänen ehdotonta vakaumustaan vastaan, jonka mukaan ensijaiset poikkeukset ja muutokset geeneissä ovat mutaatioita - eivät missään tapauksessa ulkoisten olosuhteitten - siis lamarkistisen logiikan mukaisten - vaikutuksen tulosta.
Meemiperiytyminen on sitten kokonaan toinen juttu.
Matruuna on kirjoittanut aivan oikein, että meemiteoria selittää kulttuuri-ideoiden ja -tuotteiden leviämisen 'liian hyvin'.
Minulle tämä merkitsee sitä, että se ei siis ole tosi vaan väkisin tiettyyn kvasigeneettiseen sapluunaan ängetty selitysmalli, joka saattaa teoriatasolla toimia järkeenkäyvästi, mutta joka enemmän tai vähemmän piilevästä reduktionismistaan ja reduktionismia 'imitoivista' analogiaoletuksistaan johtuen myös jää analogisen hypoteesin asteelle.
Selkokielellä sanottuna: meemiteoria on geeni-evoluutiobiologien 'hiekkalaatikkoleikkien' tieteeksi naamioitunutta tiede-ideologista retoriikkaa.
*
Dawkins lienee ottanut meemiteoriaansa vaikutteita länsimaisen aatehistorian 'runsauden periaatteeksi' nimitetystä aatehistoriallisesta ideasta, jonka eräs muunnelma on ajatus 'olemisen suuresta ketjusta' - idea, jota myös Darwin hyödynsi.
Empiristi Arthur O. Lovejoy on kirjoittanut samannimisen kirjan 'The Great Chain of Being: A Study of the History of an Idea', jota kuitenkin eräät modaaliloogikot kuten Jaakko Hintikka ovat kritisoineet väittämällä, että mitään Lovejoyn olettamia perustavia yksikköideoita (unit ideas), joista erilaiset ismit ja aatevirtaukset ovat kehittyneet, ei ole onnistuttu löytämään.
Ymmärtääkseni Dawkins on jossain määrin soveltanut muun muassa Lovejoyn ideahistoriaa omaan geneettiseen maailmakuvaansa, joskin aineksia on totta kai otettu myös muualta.
Lovejoyn yksikköideoiden olemassaolo on ikäänkuin empiirinen hypoteesi, joka on muokattu jo Platonin ja Aristoteleen aikana tunnetusta runsauden periaatteen oletuksesta, jossa oletetaan, että vain todelliset mahdollisuudet aktuaalistuvat, eikä muilla mahdollisuuksilla näin ollen ole merkitystä tai ontologista arvoa.
Modaalilogiikka ei välttämättä hylännyt tämän ajattelutavan tiettyjä puolia, mutta modifioi sen realistiset lähtöoletukset käsitteellisesti huomattavasti monipuolisemmiksi ja joustavammiksi - nominalismin lauseloogisin operaatioin väittäen, että myös toteutumattomat mahdollisuudet ovat todellisia.
(Näin oli William Ockhamin mukaan siksi, että Jumala voi luoda kaikkivaltiudessaan minkälaisen maailman Hän haluaa. Se, että Jumala loi juuri tämän maailman, sattui nyt vain olemaan Hänen tahtonsa. Tällainen näkemys eroaa jyrkästi ajatuksesta, että Jumalan tahto olisi millään tavoin sidottu (realistis-deterministisen) järjen aksioomiin - lukuunottamatta ristiriidattomuuden periaatetta.)
Meemiteoria on käsitteellis-argumentatiivisessa kehityksessään kohdannut myös realismin ja nominalismin kaltaisten käsitteellis-ontologisten lähtökohtaoletusten ongelmallisen toisiinsanivomisen, mutta epäilen, että tuskin monikaan meemeillä selittäjä on pohtinut asiaa juuri tästä perspektiivistä.
Pelkkä geneettisten periaatteitten analoginen modifiointi kulttuurievoluutioon onnistuu - kuten niin moni muukin metodiseen monismiin (mieluummin vain yhteen perushypoteesiin) sitoutunut 'halki, poikki ja pinoon'-selittäminen - teoriatasolla, mutta edellä jo totesin, että se onnistuu aivan liian hyvin ollakseen totta ja huomioidakseen ne moninaiset muuttujat, joiden ristipaineessa kulttuurievoluutio kehittyy.
Meemin ja geenin väliin jää ikäänkuin samanlainen kuilu, jonka ajatellaan juutalais-luterilaisessa teologiassa vallitsevan ihmisen (meemin) ja Jumalan (geenin) välillä - jos minun on lupa käyttää metaforista kieltä näin faktuaalisen (eli vakavan;/) asian kyseessä ollen.
Mitä merkitsee 'usko tieteeseen' sokraattisen ironian valossa
Kirjoitettu vastaukseksi Markulle takkiraudan päreeseen "Periytyykö uskonnollisuus suvussa?" koskien kommenttipärettäni Periytyykö uskonnollisuus suvussa? Sokrates vastaa...
*
Markku kommentoi
'Usko tieteeseen minua sen sijaan huvittaa/RR.
Mitä tarkoittaa "usko tieteeseen"?'
*
Minä kyllä selitin tämän asian sen Sokrates-esimerkin kautta, mutta kieltämättä melko yksioikoisesti ja samalla hankalasti.
Sanotaan nyt vielä vaikka tällä tavoin - toivottavasti edes hiukan selventävämmin: usko merkitsee aina tietyn normatiivisen asenteen omaksumista jonkin korkeimman auktoriteetin käskystä.
Tieteessä tuo auktoriteetti ei ole jumala vaan totuus - tieteen antama totuus - mitä se sitten ikinä lopulta lieneekään.
Joka tapauksessa kyse on siitä, että tiedemieskin toimii ikäänkuin hän etsisi tietä tuon totuuden luokse - totuuden, joka 'velvoittaa' etsimään 'itseään/sitä'.
Mutta jos näin on, niin tiedemiehen pitäisi myös viime kädessä empiirisesti kyetä osoittamaan, mikä tuo totuus on.
Mutta hän ei tiedä; - hänellä on 'vain' loputtomasti informaatiota ja valtava määrä tutkittuja säännönmukaisuuksia, mutta tietoa itse totuudesta, jota tämän uupumattoman uurastuksen pitäisi sekä palvella, ja jonka pitäisi se myös paljastaa, hän ei ole saavuttanut (Ks. PS.).
Ehkä myös välttääkseen turhautumisen (missä asenteen 'ryhdistäytymisessä' tieteellinen vakaumus tulee hyvään tarpeeseen), joka uhkaa tutkimustulosten triviaalisuuden ja pelkän deskriptiivisyyden vuoksi, tiedemies ei kuitenkaan koskaan luovuta vaan näkee jo saavutetun osatiedon eteensä aukaisemissa uusissa kysmyksissä ja uudessa tuntemattomassa myös uuden, yhä uudestaan velvoittavan haasteen - jonka voitettuaan hän saattaa ajatuksissaan jo olla Totuuden lähettyvillä.
*
Väitteeni on, että Sokrateen tokaisu '...minun on mahdoton lakata toimimasta, koska se olisi tottelemattomuutta jumalaa kohtaan,...' paljastaa ironisesti myös tieteentekijän sitoutumisen 'tuntemattomaan', ikäänkuin jumalalliseen auktoriteettiin, joka - vielä kerran - velvoittaa häntä toimimaan.
Mutta jos/kun sijoitamme Sokrateen jumalan paikalle esim. juuri geenin, jolla on tällä hetkellä mielestäni liki 'jumalallinen rooli' nykyihmisten elämässä, havaitsemme, miten pahaan sekaannukseen olemme luonnontieteilijöinä ajautuneet.
Emme voi olla toimimatta, koska loukkaisimme silloin ('suurta Kurp...') Geeniä!
Mikä mielettömyys! Miten ihmeessä me voimme loukata jumalaa tai geeniä, joista kumpikaan ei vaikuta meihin deterministisen kausaation periaatteella, koska voimme oman tahtomme kautta asettaa itsemme - ei niiden ulkopuolelle vaan suhteeseen niiden kanssa - toteamalla, ettemme voi lopettaa niiden 'tottelemista' silkasta uskosta ja kunnioituksesta johtuen.
Kyse on tahdon vapauden suhteellisuudesta mutta yhtä kaikki samalla sen todellisesta olemassaolosta - ei kuitenkaan metafyysisestä vaan kielellis-käsitteellis-reflektiivisestä olemassaolosta.
(Huomattakoon, että ironia/itseironia on aina myös osoitus tahdon vapaudesta. En tiedä ainoaakaan itseironista eläintä. On syytä muistaa, että leikki ei vielä ole samaa kuin ironia ja itseironia, vaikka ironialla onkin juurensa leikissä.)
Tämä oli Sokrateen pointti, sillä filosofit (toisin kuin kansa) eivät uskoneet antiikin Kreikan jumaliin vaan pitivät niitä luonnonvoimien antropomorfisina metaforina, vaikka yleensä mukautuivatkin (karkotuksen tai kuolemantuomion välttääkseen) uhraamaan kaupunkivaltioitten virallisille jumalille.
Sama pätee sopivin muutoksin geeneihin. Geeni on meissä itsessämme oleva 'luonnonvoima', mutta se ei määrää tahtoamme kuin rajoitetussa määrin - kuten 'ulkopuoliset' luonnonvoimatkin.
Jos siis tieteen suhtautuminen geeneihin ja ylipäätään perimmäisiin alkeishiukkasiin on samanlainen kuin Sokrateen asenne jumalaa kohtaan, se on totisesti ehkä kaikkein suurinta ironiaa - ellei se siis olisi tiedemiehelle totisinta totta eli uskoon verrattava asenne.
Alkeishiukkaset ja geenit ovat tieteen tekijälle ikäänkuin jumalallisen totuuden sisältäviä 'olioita', joilla on paitsi empiirisesti todennettavissa oleva vaikutuksensa myös transsendenttinen - animistis-maagisesti velvoittava vaikutus hänen ajatteluunsa.
Tällä tavoin - hankalasti tiedostettavissa olevan käsitteellisen ja psykologisen itsereflektioprosessin lopputuloksena on ontologinen (ja argumentatiivinen) kategoriavirhe, jossa geeneillä ei olekaan enää vain empiiristä olemassaoloaan, vaan niille suodaan tiedostamattomasti ad absurdum jotain enemmän - jotain, mikä herättää tiedemiehen kunnioituksen samalla tavoin kuin metafyysinen Totuus herätti aikoinaan Platonin tiedollisen intohimon ja kunnioituksen, edelleen samalla tavoin kuin Jumala herätti/ttää juutalaisten sekä kristittyjen ja islaminuskoisten kunnioituksen.
*
Dawkinsin meemi-idea on kaikesta mielenkiintoisuudestaan huolimatta konkreettinen osoitus siitä, että reduktionistin yritykset selittää kulttuuria heijastelevat hänen omaa animistis-maagista suhdettaan luonnonvoimiin - tässä tapauksessa 'kaikkivaltiaisiin' geeneihin.
Meemit ovat ikäänkuin reduktionistisen geenitutkijan (tai jokaisen pelkillä reduktioilla selittävän - olivatpa he sitten teologeja, filosofeja tai tiedemiehiä) 'inkarnoitunut haamu' (ehkä hän on samaistunut Geeniin?;), joka on tullut maan päälle antamaan meille 'harhaileville ihmispoloille' luonnontieteen kausatiivisella ('pelastus-') varmuudella sinetöidyn selityksen harhailujemme todellisesta luonteesta.
Tällaisen selityksen pitäisi tiedemiehen mielestä herättää meissä sekä tieteellistä, intellektuaalista että normatiivista kunnioitusta (siis uskoa), koska se on muka ainoa tosi selitys vaelluksemme luonteesta - myös itsetietoisina ja intentionaalisesti toimivina agentteina.
*
Tätä merkitsee minulle 'usko tieteeseen'. (Toivottavasti en sekoittanut ajatuksiasi entisestään..;)
PS.
Tiedon, totuuden ja tieteellisen tutkimuksen projekti sisältää inhimillisen ajattelun kannalta erään kaikkein suurimmista paradokseista: mitä enemmän olemme niin sanotusti lähestyneet totuutta, sitä vähemmän siitä löytyy sisältöä ja merkitystä - maailma trivialisoituu ja banalisoituu - muuttuu semanttisesti tyhjemmäksi.
Totuus on haihtunut ja velvoittava Lumous sen mukana (vrt. Max Weberin Entzauberung ja Rudolf Bultmannin Entmythologiserung).
*
Markku kommentoi
'Usko tieteeseen minua sen sijaan huvittaa/RR.
Mitä tarkoittaa "usko tieteeseen"?'
*
Minä kyllä selitin tämän asian sen Sokrates-esimerkin kautta, mutta kieltämättä melko yksioikoisesti ja samalla hankalasti.
Sanotaan nyt vielä vaikka tällä tavoin - toivottavasti edes hiukan selventävämmin: usko merkitsee aina tietyn normatiivisen asenteen omaksumista jonkin korkeimman auktoriteetin käskystä.
Tieteessä tuo auktoriteetti ei ole jumala vaan totuus - tieteen antama totuus - mitä se sitten ikinä lopulta lieneekään.
Joka tapauksessa kyse on siitä, että tiedemieskin toimii ikäänkuin hän etsisi tietä tuon totuuden luokse - totuuden, joka 'velvoittaa' etsimään 'itseään/sitä'.
Mutta jos näin on, niin tiedemiehen pitäisi myös viime kädessä empiirisesti kyetä osoittamaan, mikä tuo totuus on.
Mutta hän ei tiedä; - hänellä on 'vain' loputtomasti informaatiota ja valtava määrä tutkittuja säännönmukaisuuksia, mutta tietoa itse totuudesta, jota tämän uupumattoman uurastuksen pitäisi sekä palvella, ja jonka pitäisi se myös paljastaa, hän ei ole saavuttanut (Ks. PS.).
Ehkä myös välttääkseen turhautumisen (missä asenteen 'ryhdistäytymisessä' tieteellinen vakaumus tulee hyvään tarpeeseen), joka uhkaa tutkimustulosten triviaalisuuden ja pelkän deskriptiivisyyden vuoksi, tiedemies ei kuitenkaan koskaan luovuta vaan näkee jo saavutetun osatiedon eteensä aukaisemissa uusissa kysmyksissä ja uudessa tuntemattomassa myös uuden, yhä uudestaan velvoittavan haasteen - jonka voitettuaan hän saattaa ajatuksissaan jo olla Totuuden lähettyvillä.
*
Väitteeni on, että Sokrateen tokaisu '...minun on mahdoton lakata toimimasta, koska se olisi tottelemattomuutta jumalaa kohtaan,...' paljastaa ironisesti myös tieteentekijän sitoutumisen 'tuntemattomaan', ikäänkuin jumalalliseen auktoriteettiin, joka - vielä kerran - velvoittaa häntä toimimaan.
Mutta jos/kun sijoitamme Sokrateen jumalan paikalle esim. juuri geenin, jolla on tällä hetkellä mielestäni liki 'jumalallinen rooli' nykyihmisten elämässä, havaitsemme, miten pahaan sekaannukseen olemme luonnontieteilijöinä ajautuneet.
Emme voi olla toimimatta, koska loukkaisimme silloin ('suurta Kurp...') Geeniä!
Mikä mielettömyys! Miten ihmeessä me voimme loukata jumalaa tai geeniä, joista kumpikaan ei vaikuta meihin deterministisen kausaation periaatteella, koska voimme oman tahtomme kautta asettaa itsemme - ei niiden ulkopuolelle vaan suhteeseen niiden kanssa - toteamalla, ettemme voi lopettaa niiden 'tottelemista' silkasta uskosta ja kunnioituksesta johtuen.
Kyse on tahdon vapauden suhteellisuudesta mutta yhtä kaikki samalla sen todellisesta olemassaolosta - ei kuitenkaan metafyysisestä vaan kielellis-käsitteellis-reflektiivisestä olemassaolosta.
(Huomattakoon, että ironia/itseironia on aina myös osoitus tahdon vapaudesta. En tiedä ainoaakaan itseironista eläintä. On syytä muistaa, että leikki ei vielä ole samaa kuin ironia ja itseironia, vaikka ironialla onkin juurensa leikissä.)
Tämä oli Sokrateen pointti, sillä filosofit (toisin kuin kansa) eivät uskoneet antiikin Kreikan jumaliin vaan pitivät niitä luonnonvoimien antropomorfisina metaforina, vaikka yleensä mukautuivatkin (karkotuksen tai kuolemantuomion välttääkseen) uhraamaan kaupunkivaltioitten virallisille jumalille.
Sama pätee sopivin muutoksin geeneihin. Geeni on meissä itsessämme oleva 'luonnonvoima', mutta se ei määrää tahtoamme kuin rajoitetussa määrin - kuten 'ulkopuoliset' luonnonvoimatkin.
Jos siis tieteen suhtautuminen geeneihin ja ylipäätään perimmäisiin alkeishiukkasiin on samanlainen kuin Sokrateen asenne jumalaa kohtaan, se on totisesti ehkä kaikkein suurinta ironiaa - ellei se siis olisi tiedemiehelle totisinta totta eli uskoon verrattava asenne.
Alkeishiukkaset ja geenit ovat tieteen tekijälle ikäänkuin jumalallisen totuuden sisältäviä 'olioita', joilla on paitsi empiirisesti todennettavissa oleva vaikutuksensa myös transsendenttinen - animistis-maagisesti velvoittava vaikutus hänen ajatteluunsa.
Tällä tavoin - hankalasti tiedostettavissa olevan käsitteellisen ja psykologisen itsereflektioprosessin lopputuloksena on ontologinen (ja argumentatiivinen) kategoriavirhe, jossa geeneillä ei olekaan enää vain empiiristä olemassaoloaan, vaan niille suodaan tiedostamattomasti ad absurdum jotain enemmän - jotain, mikä herättää tiedemiehen kunnioituksen samalla tavoin kuin metafyysinen Totuus herätti aikoinaan Platonin tiedollisen intohimon ja kunnioituksen, edelleen samalla tavoin kuin Jumala herätti/ttää juutalaisten sekä kristittyjen ja islaminuskoisten kunnioituksen.
*
Dawkinsin meemi-idea on kaikesta mielenkiintoisuudestaan huolimatta konkreettinen osoitus siitä, että reduktionistin yritykset selittää kulttuuria heijastelevat hänen omaa animistis-maagista suhdettaan luonnonvoimiin - tässä tapauksessa 'kaikkivaltiaisiin' geeneihin.
Meemit ovat ikäänkuin reduktionistisen geenitutkijan (tai jokaisen pelkillä reduktioilla selittävän - olivatpa he sitten teologeja, filosofeja tai tiedemiehiä) 'inkarnoitunut haamu' (ehkä hän on samaistunut Geeniin?;), joka on tullut maan päälle antamaan meille 'harhaileville ihmispoloille' luonnontieteen kausatiivisella ('pelastus-') varmuudella sinetöidyn selityksen harhailujemme todellisesta luonteesta.
Tällaisen selityksen pitäisi tiedemiehen mielestä herättää meissä sekä tieteellistä, intellektuaalista että normatiivista kunnioitusta (siis uskoa), koska se on muka ainoa tosi selitys vaelluksemme luonteesta - myös itsetietoisina ja intentionaalisesti toimivina agentteina.
*
Tätä merkitsee minulle 'usko tieteeseen'. (Toivottavasti en sekoittanut ajatuksiasi entisestään..;)
PS.
Tiedon, totuuden ja tieteellisen tutkimuksen projekti sisältää inhimillisen ajattelun kannalta erään kaikkein suurimmista paradokseista: mitä enemmän olemme niin sanotusti lähestyneet totuutta, sitä vähemmän siitä löytyy sisältöä ja merkitystä - maailma trivialisoituu ja banalisoituu - muuttuu semanttisesti tyhjemmäksi.
Totuus on haihtunut ja velvoittava Lumous sen mukana (vrt. Max Weberin Entzauberung ja Rudolf Bultmannin Entmythologiserung).
February 28, 2008
Periytyykö uskonnollisuus suvussa? Sokrates vastaa
Kirjoitettu kommentiksi Matruuna Takkiraudan päreeseen "Periytyykö uskonnollisuus suvussa?"*
Älkää uskoko, mitä ihmiset sanovat olevansa tai tietävänsä. He valehtevat joko tietäen tai tietämättään.
En tiedä, sanoiko Sokrates näin, mutta ainakin hän olisi voinut sanoa.
En tiedä, sanoiko Sokrates näin, mutta ainakin hän olisi voinut sanoa.
*
Meemejä ei ole olemassakaan. Meemi on empiirisesti yhtä tyhjä kuin jumalan käsite.
Uskonnollisuus ei taatusti periydy geneettisesti, vaikka alttiudet omaksua ties mitä ominaisuuksia kyllä periytyvät.
Meemejä ei ole olemassakaan. Meemi on empiirisesti yhtä tyhjä kuin jumalan käsite.
Uskonnollisuus ei taatusti periydy geneettisesti, vaikka alttiudet omaksua ties mitä ominaisuuksia kyllä periytyvät.
Usko Jumalaan/jumaliin/karman lakiin tvs. ei kuitenkaan ole ominaisuus vaan uskomus, eivätkä uskomukset periydy - vai onko jollakulla kanttia esittää ihan kokeellista (ei siis pelkkiä hypoteeseja) näyttöä jonkin uskomuksen geneettisestä pohjasta.
Mutta - jos uskonnollisuus on ominaisuus, sen täytyy olla yhteistä koko ihmislajille, mitä en kiellä.
Näin ollen: jos joku sanoo olevansa ateisti ja peräti uskonnoton kuten Ilkka Niiniluoto, häntä ei pidä uskoa, ennenkuin hänen 'tapauksensa' on tutkittu perin juurin (ad ad hominem - Yes!).
Ja kas - Ilkka Niiniluodon kannattama sekä työstämä truthlikeness-teoria käsiterealismeineen ei ole mitään muuta kuin tieteen ja logiikan valepukuun naamioitunutta uskonnollista metafysiikkaa - samaan tapaan kuin Platonin ideaoppi oli uskonnon rationalisoitu muunnelma.
Eikä Aristoteleskaan tässä 'testissä' saa sen 'puhtaampia' papereita: mitä muuta Arskan substanssi ja universaali järki (nyt minulta taitaa mennä myös Kant 'pesuveden' mukana ;) ovat kuin samaa rationalisoidun uskonnon perinnettä jota koko kreikkalaisen filosofian suuri linja determinismissään edusti (Demokritos ja epikurolaiset mukaan lukien).
Polyteismi ja oraakkelit olivat lopulta pelkkää keinotekoista ja tyhjien myyttien sekä niiden vastapainona arkipäivän psykologisoivaa teatteria, joksi nerokas kreikkalainen, uskonnolliseen performaatioon rinnastettava tragedia lopulta surkastui, koska dialektinen järki (sen ajan tiede) oli ottanut 'korkeimman voiman eli rationalisoidusti: korkeimman tiedon' paikan.
Mutta vaikka Sokrateen mukaan tieto (siten myös tiede) oli yhtä kuin hyve ja onni, niin hän ei silti koskaan erehtynyt luulemaan, että tieto itsessään olisi välttämättä koskaan edes mahdollista - paitsi tietenkin mahdollisuutena (esim. kontrafaktuaalisuus), mutta kyseisen, tiedon kannalta 'inflatorisen kiertotien' - mahdollisten maailmojen logiikka - ottivat käyttöön vasta nominalistit.
Entä olemmeko tulleet tietämään paremmin tai selvemmin olemassaolomme mieltä modernin logiikan ja tieteen kehityksen myötä?
Tuskin - koska logiikka ja tiede eivät analyyttis-reduktiivisen luonteensa takia edes kykene vastaamaan olemassaolon mielen ja tarkoituksen kysymykseen.
Voidaan sanoa, että oikeastaan jo sokraattinen metodi itsessään kumoaa ei-fysikaalisen tiedon mahdollisuuden, eli että se johtaa lopulta skeptisismiin (tämän tiedostaminen oli Platonille miltei umpikuja, vaikka hän lanseerasikin kehiin ideaopin).
Kyseinen asiaintila merkitsee kääntäen, että meidän tietomme on - puhuessammme moraalista ja estetiikasta sekä ihmisestä tietoisena ja intentionaalisena agenttina - aina ikäänkuin valhetta: loputon rekonstruktion ja dekonstruktion suo - ellemme sitten ryhdy uskonnollisiksi ja etsi auktoriteettia 'tuntemattomasta'.
Usko tieteeseen minua sen sijaan huvittaa. Tiede ei ole muuta kuin animismin ja magian kehittyneempi muoto.
Miten ihmeessä joku voi palvoa geeniä jumalanaan? Hän on joko hullu tai ei muuten vain ymmärrä, miten järkeä näissä asioissa käytetään - tai sitten hän on ironikko.
Tässä kohtaa on erittäin opettavaista muistaa Sokrateen toteamus: Jos kerron, että minun on mahdoton lakata toimimasta, koska se olisi tottelemattomuutta jumalaa kohtaan, luulette, että se on minun ironiaani. (Platon, Apologia)
(Vaihtakaa jumalan tilalle geeni, niin ymmärrätte ehkä paremmin, mitä tarkoitan.)
*
PS.
PS.
Päivän 'paras': 'valloittajameemipleksi'.
Me aikuisetkin (niin matruuna kuin minä) muistutamme hyvin usein lapsia: haluamme jokainen leikkiä 'omilla' leluillamme = käsite- ja ajattelujärjestelmillämme.
Entä haluaisinko minä leikkiä matruunan 'valloittajameemipleksin' kanssa? Harkitsen kahdesti haluanko..;/
Me aikuisetkin (niin matruuna kuin minä) muistutamme hyvin usein lapsia: haluamme jokainen leikkiä 'omilla' leluillamme = käsite- ja ajattelujärjestelmillämme.
Entä haluaisinko minä leikkiä matruunan 'valloittajameemipleksin' kanssa? Harkitsen kahdesti haluanko..;/
Räsänen muutti tynnyriin
Meri, Iines, Saara, Ripsa, Soli ja muu naisväki on tullut ihmettelemään, miksi Räsänen antoi piupaut maailmalle ja rupesi elämään tynnyrissä.
Kuvassa Meri kysyy, että mitäs se fakki-idiootti nyt jurnuttaa? Räsänen vastaa: Sontaa!
(Sontaa on kaikkein ikivanhinta kreikkaa ja tarkoittaa filosofiaa.)
Meri toteaa (muidenkin naisten puolesta): Kyllä sä porsas sitten osaat olla irrelevantti! Menisit pesemään itsesi, etteivät myös aivosi rupea kompostoitumaan.
Räsänen: Mrrrrr!
(Jatkaa Saarikosken uudestaan kirjoittamien (ei siis kääntämien) Herakleitos-fragmenttien lukemista)
Meri: Hohhoijaa! Kyllä noi kyynikot on aika sikoja....(Iines komppaa sivussa nyökäten)
*
Nihilistin 'uskontunnustus'
Kyseisestä sarjakuvasta löytyy ainoa mahdollisuus 'ratkaista' nihilismin ongelma ;) Suosittelen myös kirjaa Laughing at Nothing.Kirjoitettu kommentiksi jussille päreessäni "Filosofinen sähköpostiviesti".
jussi kirjoitti
Sinäkö tämän tuonne Wikipediaan olet skrivannut? ;)
*
Kiitos kysymästä. En kuitenkaan ole kirjoittanut noita nihilismin sinänsä oikeita määritelmiä, joskin kuittaan kyllä kaiken siihen asti, kunnes kirjoittaja alkaa määritellä uuden yhteiskuntamallin aatteellisia perustoja.
Kiitos kysymästä. En kuitenkaan ole kirjoittanut noita nihilismin sinänsä oikeita määritelmiä, joskin kuittaan kyllä kaiken siihen asti, kunnes kirjoittaja alkaa määritellä uuden yhteiskuntamallin aatteellisia perustoja.
Sitäpaitsi Nietzsche ei ollut lainkaan varma siitä, onko nihilismi 'voitettavissa', ja siten hänen pyrkimyksensä ylittää nihilismi sisälsi tietoista epävarmuutta ja epäuskoa, jonka hän sitten pyrki kompensoimaan ajoittain liiallisella hurmioituneisuudella ja individualistisella ylioptimismilla, joka ei kyllä aina vakuuta aitoudellaan vaan on jotenkin väkinäistä.
Itse en usko ihanneyhteiskuntaan - en menneeseen kulta-aikaan tai tulevaan onneen - en ole koskaan uskonut - kuten esim. kommunistit tai 'näkymättömän käden uskovaiset': uusliberalistit, jotka uskovat pikemminkin täydelliseen markkinatalouteen.
Maailma on helvetti ja tässä helvetissä vain on elettävä, ellei sitten ole rohkeutta poistua siitä oma-aloitteisesti.
Jos nihilismi halutaan ylittää, se on tehtävä illusorisesti - uskonnon ja taiteen - tai huumorin - avulla. Tämä vaatii uskoa - myös taiteen 'autuaaksi tekevään' voimaan.
Huumoriin ei sen sijaan tarvitse uskoa, koska se on nihilismin 'positiivinen serkku' - naurua kyynelten läpi, mikä jo sellaisenaan oikeuttaa itse itsensä (ja samalla saattaa itsensä kuolemanvaaraan kaikenmaailman fundamentalistien silmissä).
Tieteen ja utilitarismin liitto, joka on jatkuvan kasvun myytin perusta, ajaa meidät tuhoon. Kyseessä on faustinen tilanne.
(Nykäänhän ihmisten uskoa mitataan lähinnä uskolla talouteen. No - usko mikä usko.)
Rationalismi ja humanismi eivät voi toteutua missään kuin utopioina - uskokoon niihin ken halua - en vastusta, mutten myöskään usko niiden aktuaaliseen toteutumiseen.
Onko muka George Bush humanisti? Entä Vladimir Putin? Entä serbit, muslimit, eräiden Afrikan maitten johtajat (esim. Sudan) jne. jne.
February 27, 2008
Rakastatko minua vielä huomenna
Olen linkittänyt kyseisen Amy Winehousen tulkinnan tästä klassisesta Gerry Goffinin ja Carole Kingin kappaleesta aiemminkin, mutta tehdään se nyt vielä toiseen kertaan, koska kyseessä on niin koskettavan kaunis laulu ja niin sykähdyttävän hieno tulkinta.Todellinen taide ei ole mitään näpertelyä tai keinotekoisia yllätyksiä. Se on jotain hyvin vanhaa ja lopulta hyvin yksinkertaista, jotain minkä olemme löytäneet jälleen kerran uudelleen, uudella tavalla.
Se on häikäilemätöntä vilpittömyyttä ja tunteen ylivaltaa ylitse järjen - se on voima, joka lyö tikarin suoraan sydämeemme...elämys, joka murskaa kaiken torjuntamme - kuin syntymä, kuin rakkaus, kuin kuolema.
*
http://www.youtube.com/watch?v=Ludxpkyrab0
(Amy Winehouse - Will You Still Love Me Tomorrow)
Amy's cover of Will You Love Me Tomorrow for the soundtrack to "Bridget Jones: The Edge of Reason."
Kaksi alla olevaa kommenttia kertovat tästä kappaleesta ja esityksestä olennaisen, joten miksi enää lisäisin niihin mitään.
Erdbernchen (3 days ago)
I honestly have to say, I have never been touched by a voice like that before. When I listen to her, especially to this song I feel happy and sad at the same time. I even started to cry while listening to this, which surprised me. But this shows me that amy is a unique artist, because she can touch us with her voice deep inside. And this is not supposed to sound cheesy, I really mean it. I have the greatest respect for that beatiful woman!!
IstSaint (2 days ago)
I just wanted to endorse the words of Erdbernchen. Ive been listening to Amy's songs non-stop this weekend and they've been going around and around in my head. I cannot think that anyone as changed the musical landscape and to such fine effect as this young woman has done in so short a time - and what a charismatic and unique character! We are privileged indeed to benifit from her presence.
Filosofinen sähköpostiviesti
(Lisätty PS.)
Hei
Viimeinkin löysin tutkimuksen, joka käsittelee Nietzscheä transsendentaalisen tradition valossa. Nimittäin – vaikka Nietzscheä yleensä pidetään tietoteoreettisesti pikemminkin naturalististyyppisenä, antimetafyysisenä ajattelijana, joka hylkää totuuden mahdollisuuden (joka perinteisesti on metafyysisen mutta ’soveltuvin osin’ myös transsendentaalisen filosofian ’kohde tai projekti’), niin kyllä hän oli vaikuttunut uuskantilaisestakin ajattelusta.
*
Kanthan oli transsendentaalifilosofian perustaja. Tiivistäen sanottuna Kantin ajattelu keskittyy metafysiikan kritiikissä tieto-opillisesti kysymykseen siitä, miten ajattelu on mahdollista, eli mitkä ovat ajattelemisen mahdollisuudet ehdot ja edellytykset. Naturalisteille tällainen kysymys on metafyysinen ’jäänne’, joka ei ole relevanttia varsinkaan luonnontieteellisen tutkimuksen kannalta.
En ole samaa mieltä...enkä myöskään ole ainut, joka ei ole samaa mieltä, vaikka aikakauttamme kutsutaankin joko naturalistiseksi ja/tai konstruktivistiseksi. Kant sijoittuu tavallaan tähän väliin samaan tapaan, kuin hän halusi sijoittua englantilaisten nominalisti, (subjektiivinen) idealisti Berkeleyn sekä ’skeptikko’ ja (käsite-) naturalisti Humen väliin.
Käsite-etuliite Humen naturalismiin siksi, että nykyään naturalismi ymmärretään yksinomaan tieteellisenä metodina ja tutkimuksena, kun taas Humelle naturalismi oli loogisesti päätelty, ainoa vaihtoehto tiedon hankinnan kannalta. Hume ei siis edustanut vielä mitään materialistis-reduktionistista filosofiaa (kuten Churchland ja Dennett nykyään), vaikka ateisti olikin. Uskonnolla oli hänelle silti pragmaattinen ja integroiva merkitys yhteisön kannalta.
Subjektiivinen idealismi: ’oleminen on havaituksi tulemista’, eli todellisuus on subjektiivinen havainto. Esim. Jos metsässä kaatuu puu, eikä kukaan ole sitä todistamassa, niin kuuluuko kaatumisesta mitään ääntä? Berkeley-tutkija Timo Airaksinen vastasi kerran radiossa tuohon kysmykseen, että ’ei tietenkään’ ;).
Hume taas skeptikkona oletti, että jopa syy-yhteys itsenäisenä loogisena lainalaisuutena – ’metafyysisenä’ kausaliteettina – ei ole olemassa, vaan kaikki päättelymme syy-seuraus-suhteista perustuvat tottumuksiin ja tapoihin (esim. Näemme kyllä, miten biljardipallo osuu toiseen ja toinen lähtee liikkeelle sen siihen osuessa, mutta emme silti ’näe’ mitään syy-yhteyttä.
Kausaliteetti on näin ollen pelkkä hypoteesi ja oletus, joka perustuu siihen, että tietyt kaksi ilmiötä ovat tapahtuneet aina ennenkin. Esim. ’Tiedämme’ muka, että aurinko laskettuaan illalla nousee kausaalisella varmuudella seuraavana aamuna.
Humen mukaan me emme siis tiedä – me vain olemme korottaneet tottumuksen loogis-kausaaliseksi varmuudeksi, vaikka kyse auringonnousunkin suhteen on pelkästään erittäin vahvasta todennäköisyydestä. Induktiivinen (havaintoon perustuva) päättely kun ei koskaan voi olla samalla tavoin varmaa kuin käsitteellinen deduktiivinen päättely (esim. kaikki poikamiehet ovat naimattomia).
Kantin ehkä kaikkein ongelmallisin väite oli, että on olemassa varmaa kokemukseen (ymmärrettävä kokemus on Kantille aina ymmärryksen muotojen kanssa yhtenevää – mutta ei siis pelkkää subjektin omaa konstruktiota kuten nominalisti Berkeleyllä) perustuva tietoa (synteettinen apriorinen tieto). Kausaliteetilla oli tällaisen tiedon saavuttamisessa aivan erityinen rooli.
Kant ajatteli, että kausaliteetti on ihmiselle ominainen ymmärryksen muoto, jota ilman maailman järkevä ja järjestynyt havaitseminen on mahdotonta – samoin ajatteleminen (kausaliteetti ei ole Kantille suinkaan ainoa joskin tärkein ymmärryksen kategoria).
Humen induktiopäättelyyn perustuva skeptisismi ei siis voi mahdollistaa koherenttia havaintoa ja ajattelemista, koska se johtaa käytännössä takaisin Berkelyn subjektivismiin ja konstruktivismiin - eli/tai nominalismiin contra universalismi, joskaan Kant ei metafysiikan kriitikkona ollut universalisti, jonka mukaan yleiskäsitteet ovat tosia; nominalistit taas olettavat, että yksityiskäsitteet ovat tosia (mutta ei universaalissa vaan lauseloogisessa, propositonaalisessa merkityksessä).
Kant sen sijaan ajatteli, että ymmärryksen muodot ovat paitsi tosia myös universaaleja (ihmisen perspektiivistä), mutta ne eivät ole hänelle havaitun todellisuuden hypoteettisia sisältöjä kuten nominalisti (joka voi olla empiristi kuten Berkeley tai derridalainen (de-)konstruktivisti) subjektiivisuudessaan ajattelee yksityiskäsitteitten olevan vaan kognitiivisia kategorioita (eräänlaisia skeemoja tai rastereita), joilla havaintoinformaatio ikäänkuin 'mallinnetaan' ja/tai 'suodatetaan', ja jotka siis tekevät ymmärtämisen/tiedon maailmasta (sisällöistä) mahdolliseksi. (ks. kuitenkin tärkeä jaotteluero: PS.)
Kantin mielestä kausaliteetti mahdollistaa toden tiedon olemassaolon ulkomaailmasta, jota Kant kuitenkin itsessään, totaliteettina (kuuluisa ’olio sinänsä’) piti tuntemattomana. Mutta sanottakoon vielä kerran, etä Kant tutki nimenomaan tiedon (sekä moraalin ja arvostelukyvyn eli maun) mahdollisuuden ehtoja, ei todellisuuden sisältöjä, joskin hänen mukaansa kaikki informaatio saadaan juuri havainnosta ja kokemuksesta, mutta tiedoksi se muuttuu vasta ymmärryksen muotojen kautta.
Kant tunsikin aikansa luonnontieteitä (Newton ja kump.) erittäin hyvin – paremmin kuin suurin osa nykyfilosofeista nykyajan luonnontieteitä. Tosin moderni fysiikka on niin helvetin vaikeaa, etteivät sitä ymmärrä edes monet fyysikotkaan – luulen minä...
On tosin väitetty, että Kantin tieto-oppi perustuu suoraan newtonilaiseen fysiikkaan, eikä se voi toimia enää kvanttifysiikan puolella, jossa havaittavan kohteen paikantaminen (ja siten kausaliteetin soveltuvuus sen tutkimisesssa) on osoitettu ’epävarmaksi’ (ns. Heisenbergin epätarkkuusperiaate).
En ota tässä sen enempää kantaa tähän vakavaa pohdiskelua edellyttävään väitteeseen, mutta sen verran kysyn, että jos kausaliteetti ’menetetään’, niin mikä takaa sen, että meidän pitäisi uskoa uusimman fysiikan teorioihin muuna kuin fantastisina spekulaatioina – uutena ’metafysiikkana’?
Matemaatikothan voivat kehitellä mitä tahansa teorioita ja malleja, mutta jos niitä on mahdoton todistaa kuten säieteoriasta on sanottu, niin spekulaatioiksi – siis perimmältään filosofiaksi (sic ;) - ne väkisin jäävät (matemaattisen fysiikan kannalta säiteoria siis vaikuttaisi toimivan, mutta ilman muuta näyttöä se jää uskon asiaksi.)
*
Mainitsemassani kirjassa Michael Steven Green käsittelee etenkin African Spir-nimisen melko tuntemattomaksi jääneen ukrainalais-syntyisen, uuskantilaisen ajattelijan merkittävää vaikutusta Nietzscheen - http://msgre2.people.wm.edu/Spir.html
Olen ollut tietoinen tästä asiasta, ja nyt siis löytyi tutkimus, jossa myös ja etenkin ko. vaikutusta tutkitaan autenttisten lähteitten (mm. Greenin kääntämien Spirin tekstien ja Nietzschen muistikirjojen) avulla.
*
Olen näissä viimeisimmissä valinnoissani (aiempia lainkaan väheksymättä) pyrkinyt johdonmukaisesti tarkentamaan Nietzsche-materiaaliani – ikäänkuin ’tutkijan ominaisuudessa’ ;)
*
Nietzsche and the Transcendental Tradition (International Nietzsche Studies) by Michael Steven Green (Hardcover - 1 Mar 2002)
PS.
Jos ollaan tarkkoja, intentioni oli sanoa 'mallintuu'/'suodattuu', sillä jos käytän - kuten käytin - passiivia ('mallinnetetaan/suodatetaan') enkä indikatiivia, implikoi tämä oletuksen, että on joku, joka mallintaa eli ymmärryksen muotojen 'takana' 'lymyää' vielä joku primaarimpi olio, periaate tai agentti, jolla on 'valta' käyttää ymmärryksen muotoja niinkuin haluaa.
Tällainen päättely nimittäin ajaa meidät joko takaisin Berkelyn nominalismiin tai skolastiseen metafysiikkaan, jossa Jumala on kaiken tiedon 'takuumiehenä' vai pitäisikö näin 'vapautuneen' teologian hengessä sanoa 'takuuhenkilönä'...
Epäilemättä edellä mainitusta asiasta on Kantin filosofiaa pohdittaessa kiistelty paljon, mutta itse ajattelen, että vaikka ymmärryksen muodot ovat nimenomaan (normatiivisia - ei fysikaalisia) muotoja eivätkä yksilöllisiä tai metafyysisiä sisältöjä ja agentteja, ne universaalisuudessaan kuitenkin määräävät tietoisuutemme siitä, miten maailma 'makaa'; - ei siis sitä, mikä/mitä maailma an sich on, kuten nominalismissa tai realismissa ajatellaan (olio sinänsähän oli Kantille tuntematon).
Kantin yritystä rakentaa universaali tietoteoria on jyrkästi kritisoitu muun muassa Richard Rortyn taholta (Philosophy and the Mirror of Nature), mutta kuten tiedetään, Rortyn loppupäätelmänä on kaikenkattava skeptisismi ja lopulta nihilismi, jonka hän pyrkii ylittämään ironialla. Jo Nietzsche kohtasi tämän saman dilemman.
Hei
Viimeinkin löysin tutkimuksen, joka käsittelee Nietzscheä transsendentaalisen tradition valossa. Nimittäin – vaikka Nietzscheä yleensä pidetään tietoteoreettisesti pikemminkin naturalististyyppisenä, antimetafyysisenä ajattelijana, joka hylkää totuuden mahdollisuuden (joka perinteisesti on metafyysisen mutta ’soveltuvin osin’ myös transsendentaalisen filosofian ’kohde tai projekti’), niin kyllä hän oli vaikuttunut uuskantilaisestakin ajattelusta.
*
Kanthan oli transsendentaalifilosofian perustaja. Tiivistäen sanottuna Kantin ajattelu keskittyy metafysiikan kritiikissä tieto-opillisesti kysymykseen siitä, miten ajattelu on mahdollista, eli mitkä ovat ajattelemisen mahdollisuudet ehdot ja edellytykset. Naturalisteille tällainen kysymys on metafyysinen ’jäänne’, joka ei ole relevanttia varsinkaan luonnontieteellisen tutkimuksen kannalta.
En ole samaa mieltä...enkä myöskään ole ainut, joka ei ole samaa mieltä, vaikka aikakauttamme kutsutaankin joko naturalistiseksi ja/tai konstruktivistiseksi. Kant sijoittuu tavallaan tähän väliin samaan tapaan, kuin hän halusi sijoittua englantilaisten nominalisti, (subjektiivinen) idealisti Berkeleyn sekä ’skeptikko’ ja (käsite-) naturalisti Humen väliin.
Käsite-etuliite Humen naturalismiin siksi, että nykyään naturalismi ymmärretään yksinomaan tieteellisenä metodina ja tutkimuksena, kun taas Humelle naturalismi oli loogisesti päätelty, ainoa vaihtoehto tiedon hankinnan kannalta. Hume ei siis edustanut vielä mitään materialistis-reduktionistista filosofiaa (kuten Churchland ja Dennett nykyään), vaikka ateisti olikin. Uskonnolla oli hänelle silti pragmaattinen ja integroiva merkitys yhteisön kannalta.
Subjektiivinen idealismi: ’oleminen on havaituksi tulemista’, eli todellisuus on subjektiivinen havainto. Esim. Jos metsässä kaatuu puu, eikä kukaan ole sitä todistamassa, niin kuuluuko kaatumisesta mitään ääntä? Berkeley-tutkija Timo Airaksinen vastasi kerran radiossa tuohon kysmykseen, että ’ei tietenkään’ ;).
Hume taas skeptikkona oletti, että jopa syy-yhteys itsenäisenä loogisena lainalaisuutena – ’metafyysisenä’ kausaliteettina – ei ole olemassa, vaan kaikki päättelymme syy-seuraus-suhteista perustuvat tottumuksiin ja tapoihin (esim. Näemme kyllä, miten biljardipallo osuu toiseen ja toinen lähtee liikkeelle sen siihen osuessa, mutta emme silti ’näe’ mitään syy-yhteyttä.
Kausaliteetti on näin ollen pelkkä hypoteesi ja oletus, joka perustuu siihen, että tietyt kaksi ilmiötä ovat tapahtuneet aina ennenkin. Esim. ’Tiedämme’ muka, että aurinko laskettuaan illalla nousee kausaalisella varmuudella seuraavana aamuna.
Humen mukaan me emme siis tiedä – me vain olemme korottaneet tottumuksen loogis-kausaaliseksi varmuudeksi, vaikka kyse auringonnousunkin suhteen on pelkästään erittäin vahvasta todennäköisyydestä. Induktiivinen (havaintoon perustuva) päättely kun ei koskaan voi olla samalla tavoin varmaa kuin käsitteellinen deduktiivinen päättely (esim. kaikki poikamiehet ovat naimattomia).
Kantin ehkä kaikkein ongelmallisin väite oli, että on olemassa varmaa kokemukseen (ymmärrettävä kokemus on Kantille aina ymmärryksen muotojen kanssa yhtenevää – mutta ei siis pelkkää subjektin omaa konstruktiota kuten nominalisti Berkeleyllä) perustuva tietoa (synteettinen apriorinen tieto). Kausaliteetilla oli tällaisen tiedon saavuttamisessa aivan erityinen rooli.
Kant ajatteli, että kausaliteetti on ihmiselle ominainen ymmärryksen muoto, jota ilman maailman järkevä ja järjestynyt havaitseminen on mahdotonta – samoin ajatteleminen (kausaliteetti ei ole Kantille suinkaan ainoa joskin tärkein ymmärryksen kategoria).
Humen induktiopäättelyyn perustuva skeptisismi ei siis voi mahdollistaa koherenttia havaintoa ja ajattelemista, koska se johtaa käytännössä takaisin Berkelyn subjektivismiin ja konstruktivismiin - eli/tai nominalismiin contra universalismi, joskaan Kant ei metafysiikan kriitikkona ollut universalisti, jonka mukaan yleiskäsitteet ovat tosia; nominalistit taas olettavat, että yksityiskäsitteet ovat tosia (mutta ei universaalissa vaan lauseloogisessa, propositonaalisessa merkityksessä).
Kant sen sijaan ajatteli, että ymmärryksen muodot ovat paitsi tosia myös universaaleja (ihmisen perspektiivistä), mutta ne eivät ole hänelle havaitun todellisuuden hypoteettisia sisältöjä kuten nominalisti (joka voi olla empiristi kuten Berkeley tai derridalainen (de-)konstruktivisti) subjektiivisuudessaan ajattelee yksityiskäsitteitten olevan vaan kognitiivisia kategorioita (eräänlaisia skeemoja tai rastereita), joilla havaintoinformaatio ikäänkuin 'mallinnetaan' ja/tai 'suodatetaan', ja jotka siis tekevät ymmärtämisen/tiedon maailmasta (sisällöistä) mahdolliseksi. (ks. kuitenkin tärkeä jaotteluero: PS.)
Kantin mielestä kausaliteetti mahdollistaa toden tiedon olemassaolon ulkomaailmasta, jota Kant kuitenkin itsessään, totaliteettina (kuuluisa ’olio sinänsä’) piti tuntemattomana. Mutta sanottakoon vielä kerran, etä Kant tutki nimenomaan tiedon (sekä moraalin ja arvostelukyvyn eli maun) mahdollisuuden ehtoja, ei todellisuuden sisältöjä, joskin hänen mukaansa kaikki informaatio saadaan juuri havainnosta ja kokemuksesta, mutta tiedoksi se muuttuu vasta ymmärryksen muotojen kautta.
Kant tunsikin aikansa luonnontieteitä (Newton ja kump.) erittäin hyvin – paremmin kuin suurin osa nykyfilosofeista nykyajan luonnontieteitä. Tosin moderni fysiikka on niin helvetin vaikeaa, etteivät sitä ymmärrä edes monet fyysikotkaan – luulen minä...
On tosin väitetty, että Kantin tieto-oppi perustuu suoraan newtonilaiseen fysiikkaan, eikä se voi toimia enää kvanttifysiikan puolella, jossa havaittavan kohteen paikantaminen (ja siten kausaliteetin soveltuvuus sen tutkimisesssa) on osoitettu ’epävarmaksi’ (ns. Heisenbergin epätarkkuusperiaate).
En ota tässä sen enempää kantaa tähän vakavaa pohdiskelua edellyttävään väitteeseen, mutta sen verran kysyn, että jos kausaliteetti ’menetetään’, niin mikä takaa sen, että meidän pitäisi uskoa uusimman fysiikan teorioihin muuna kuin fantastisina spekulaatioina – uutena ’metafysiikkana’?
Matemaatikothan voivat kehitellä mitä tahansa teorioita ja malleja, mutta jos niitä on mahdoton todistaa kuten säieteoriasta on sanottu, niin spekulaatioiksi – siis perimmältään filosofiaksi (sic ;) - ne väkisin jäävät (matemaattisen fysiikan kannalta säiteoria siis vaikuttaisi toimivan, mutta ilman muuta näyttöä se jää uskon asiaksi.)
*
Mainitsemassani kirjassa Michael Steven Green käsittelee etenkin African Spir-nimisen melko tuntemattomaksi jääneen ukrainalais-syntyisen, uuskantilaisen ajattelijan merkittävää vaikutusta Nietzscheen - http://msgre2.people.wm.edu/Spir.html
Olen ollut tietoinen tästä asiasta, ja nyt siis löytyi tutkimus, jossa myös ja etenkin ko. vaikutusta tutkitaan autenttisten lähteitten (mm. Greenin kääntämien Spirin tekstien ja Nietzschen muistikirjojen) avulla.
*
Olen näissä viimeisimmissä valinnoissani (aiempia lainkaan väheksymättä) pyrkinyt johdonmukaisesti tarkentamaan Nietzsche-materiaaliani – ikäänkuin ’tutkijan ominaisuudessa’ ;)
*
Nietzsche and the Transcendental Tradition (International Nietzsche Studies) by Michael Steven Green (Hardcover - 1 Mar 2002)
PS.
Jos ollaan tarkkoja, intentioni oli sanoa 'mallintuu'/'suodattuu', sillä jos käytän - kuten käytin - passiivia ('mallinnetetaan/suodatetaan') enkä indikatiivia, implikoi tämä oletuksen, että on joku, joka mallintaa eli ymmärryksen muotojen 'takana' 'lymyää' vielä joku primaarimpi olio, periaate tai agentti, jolla on 'valta' käyttää ymmärryksen muotoja niinkuin haluaa.
Tällainen päättely nimittäin ajaa meidät joko takaisin Berkelyn nominalismiin tai skolastiseen metafysiikkaan, jossa Jumala on kaiken tiedon 'takuumiehenä' vai pitäisikö näin 'vapautuneen' teologian hengessä sanoa 'takuuhenkilönä'...
Epäilemättä edellä mainitusta asiasta on Kantin filosofiaa pohdittaessa kiistelty paljon, mutta itse ajattelen, että vaikka ymmärryksen muodot ovat nimenomaan (normatiivisia - ei fysikaalisia) muotoja eivätkä yksilöllisiä tai metafyysisiä sisältöjä ja agentteja, ne universaalisuudessaan kuitenkin määräävät tietoisuutemme siitä, miten maailma 'makaa'; - ei siis sitä, mikä/mitä maailma an sich on, kuten nominalismissa tai realismissa ajatellaan (olio sinänsähän oli Kantille tuntematon).
Kantin yritystä rakentaa universaali tietoteoria on jyrkästi kritisoitu muun muassa Richard Rortyn taholta (Philosophy and the Mirror of Nature), mutta kuten tiedetään, Rortyn loppupäätelmänä on kaikenkattava skeptisismi ja lopulta nihilismi, jonka hän pyrkii ylittämään ironialla. Jo Nietzsche kohtasi tämän saman dilemman.
February 25, 2008
Miksi käytän ad hominem argumentaatiota
Kirjoitettu kommentiksi iineksen päreeseen "Paimentajia".
*
Iines, Saara, Homo Garrulus ja muut
Minulla olis sulle HG paljonkin sanottavaa - joskin vain yhden pirun pitkän kommentin verran, mutta olen nyt kohtelias ja vaikenen - sinun itsesi takia.
Oikeastaan en tämänkään vuoksi ole sinua juuri kommentoinut kuin äärimmäisen harvoin - ja varsin kriittisesti yleensä silloinkin.
Joka tapauksessa persoonallisuutta pohdiskeleva kriittisyys on ainakin sinun kohdallasi psykologisesti liian arkaluonteinen lähestymistapa.
Ja koska en voi enkä halua välttää ad hominem-argumentteja sinun(kaan) tapauksessasi - ja nimenomaan tavalla, joka ei ole vain tahallista provokaatiota vaan totisinta totta!, pidän turpani kiinni.
*
Joku - ehkä monikin - sanoo nyt, että minun olisi syytä välttää ad hominemia myös tässä blogissa ja tämän keskusteluaiheen osalta, mutta miten se olisi mahdollista, kun toisen osapuolen mielipiteiden ja argumentointien (sensuuri lapsen oikeuksien ja turvallisuuden takeena) perimmäiset lähtökohdat eivät ole paljastettavissa muuten kuin osoittamalla niiden perustuvan juuri subjektiiviseen asenteeseen, jota he pitävät yhtä totena kuin toinen osapuoli niitä sananvapauden (asenne ja arvo sekin) nimissä esitettyjä teknisiä faktoja, jotka on niin moneen kertaan ja selkeästi esitetty käydyn keskustelun aikana.
Kieltämättä Johannes Knektmanin pinna kestää tässä(kin) kommentoinnissa paremmin kuin meikäläisellä (arvostan hänen pitkäpinnaisuuttaan), mutta kun mainitut ns. tekniset tosiasiat on jo vähintään parikolme kertaa ehditty esittää, eivätkä ne näytä menevän perille sitten millään keskustelun - ei välttämättä vastakkaista mutta ainakin erilaiseen asenteeseen perustuvaa linjaa edustaville, niin minun mielestäni ainoa vaihtoehto - mikäli haluaa osoittaa avoimesti, mistä kiikastaa, kun esitetyt ko. tosiasiat eivät tee vaikutusta, on käyttää hieman satuttavaakin ad hominem-argumentaatiota - vähän samaan tapaan kuin psykologi/psykoanalyytikko terapoitavaa analysoidessaan.
Ja kuten tiedämme tai ainakin olemme kuulleet, omien perimmäisten tunteittensa ja asenteittensa kohtaaminen ikäänkuin silmästä silmään on usein hyvinkin ahdistavaa ja ristiriitaisia assosiaatioita herättävää (myös minulle).
Emme halua ymmärtää ja oivaltaa oman luonteemme/persoonallisuutemme dominoivimpia piirteitä ja affekteja, koska koemme silloin, että meidät paljastetaan - riisutaan ikäänkuin alastomaksi, ja että ne syvimmät tuntemukset, joita me itsestämme, omassa itsemmärryksessämme pidämme niin itsestään selvinä ja loukkaamattomina, tulevat uhatuiksi harkitun ja hyvin perustellun ad hominem-tyyppisen kommentin/kysmyksen esittäjän toimesta - (ks. PS.)
Reagoimme yleensä torjumalla, käyttämällä koko defenssiskaalaamme tällaista päättelyä vastaan, vaikka sen voi - ja se pitäisi - ottaa lähinnä pohdiskelun virikkeeksi eikä henkilökohtaisena hyökkäyksenä/loukkauksena omaa persoonaa ja omia mielipiteitä kohtaan.
Myönnän silti, että minulla on omassa ad hominem-strategiassani paljon parantamisen varaa - etenkin hienotunteisuuden ja kohteliaisuuden suhteen.
Olen ehkä liian usein halunnut yksipuolisesti vain provosoida, vaikka sekin on hyvin tietoinen valinta, jonka motiivina ei kuitenkaan ole pahantahtoinen kiusaaminen kuten viime aikoinakin on epäsuorasti väitetty.
Ehkä omatuntoni kuitenkin hieman kolkuttaa, koska haluan kuvata asiani näin avoimesti.
Mutta oleellista - omastatunnosta huolimatta - on yhä se, että kirjoitin tämän kaiken nimenomaan sen vuoksi, että edes jollain tavalla saisin perusteltua oman lähestymistapani käytyyn keskusteluun, joka kaikkien mielestä junnaa paikallaan loputtomiin, ja miksi koen turhauttavaksi kerrata samat tosiasiat uudestaan ties kuinka monetta kertaa - ja miksi siis haluan soveltaa ad hominem-argumentaatiota.
Vielä kerran: siksi koska koen sen ainoaksi keinoksi, jolla perimmäiset asenteemme, temperamenttimme ja mentaliteettimme, jotka pitkälti muovaavat useiden keskustelijoiden valintoja sekä mielipidettä sensuurin ja sananvapauden suhteen tässä suuresti tunteisiin vetoavassa lapsipornoasiassa, olisi mahdollista asettaa tarkastelun ja pohdinnan kohteeksi.
Kukin voisi myös tykönään katsoa niin sanotusti peiliin ja miettiä, miten paljossa hänen mielipiteensä käydyssä keskustelussa pohjaavat syvästi omaan henkilöhistoriaan, omiin pelkoihin, mieltymyksiin ja lopulta ennakkoluulonomaisiin vakaumuksiin ja arvoihin, joita hän ei osaa eikä kykene kyseenalaistamaan eikä edes kriittisesti arvioimaan, koska ne ovat erottamaton osa hänen persoonallisuuttaan, kokemushistoriaansa - ja siten hänen identiteettiään.
Tällainen itsetutkiskelu eli itsereflektio ei ole helppoa. Kirjailijoille ja runoilijoille (ainakin vakavasti otettaville) se lienee tai ainakin sen pitäisi olla arkipäivää jo 'työn puolesta', mutta useimmiten ihmiset eivät pysähdy ajattelemaan itseään ja motiiveitaan - elämästä ja kuolemasta puhumattakaan - kuin äärimmäisisissä tilanteissa (esim. läheisen kuolema), ja kieltämättä silloin 'sopiva' psykoterapeutti voi auttaa enemmän kuin huono ystävä.
Mutta skeptinen kun psykiatrisen hoidon ja psykoterapian suhteen olen lisään vielä, että yhtä lailla hyvä ystävä voi auttaa meitä näissä asioissa paremmin (koska hän näkee meidät ulkoapäin, päinvastoin kuin me itse) kuin huono/sopimaton terapeutti, jonka persoonallisuus tai jonka omaksuma teoria ja praktiikka ei kerta kaikkiaan sovi meidän tapaukseemme.
*
Tosiasiat on siis jo käyty läpi - lukemattomia kertoja. On aika ryhtyä tutkailemaan 'päämme sisäistä moralistia ja arvoanalyytikkoa'.
Siinä ohella voimme edelleen jatkaa poliittisten päätöksentekijöitten seuraavien siirtojen kriittistä arviointia.
*
*
Iines, Saara, Homo Garrulus ja muut
Minulla olis sulle HG paljonkin sanottavaa - joskin vain yhden pirun pitkän kommentin verran, mutta olen nyt kohtelias ja vaikenen - sinun itsesi takia.
Oikeastaan en tämänkään vuoksi ole sinua juuri kommentoinut kuin äärimmäisen harvoin - ja varsin kriittisesti yleensä silloinkin.
Joka tapauksessa persoonallisuutta pohdiskeleva kriittisyys on ainakin sinun kohdallasi psykologisesti liian arkaluonteinen lähestymistapa.
Ja koska en voi enkä halua välttää ad hominem-argumentteja sinun(kaan) tapauksessasi - ja nimenomaan tavalla, joka ei ole vain tahallista provokaatiota vaan totisinta totta!, pidän turpani kiinni.
*
Joku - ehkä monikin - sanoo nyt, että minun olisi syytä välttää ad hominemia myös tässä blogissa ja tämän keskusteluaiheen osalta, mutta miten se olisi mahdollista, kun toisen osapuolen mielipiteiden ja argumentointien (sensuuri lapsen oikeuksien ja turvallisuuden takeena) perimmäiset lähtökohdat eivät ole paljastettavissa muuten kuin osoittamalla niiden perustuvan juuri subjektiiviseen asenteeseen, jota he pitävät yhtä totena kuin toinen osapuoli niitä sananvapauden (asenne ja arvo sekin) nimissä esitettyjä teknisiä faktoja, jotka on niin moneen kertaan ja selkeästi esitetty käydyn keskustelun aikana.
Kieltämättä Johannes Knektmanin pinna kestää tässä(kin) kommentoinnissa paremmin kuin meikäläisellä (arvostan hänen pitkäpinnaisuuttaan), mutta kun mainitut ns. tekniset tosiasiat on jo vähintään parikolme kertaa ehditty esittää, eivätkä ne näytä menevän perille sitten millään keskustelun - ei välttämättä vastakkaista mutta ainakin erilaiseen asenteeseen perustuvaa linjaa edustaville, niin minun mielestäni ainoa vaihtoehto - mikäli haluaa osoittaa avoimesti, mistä kiikastaa, kun esitetyt ko. tosiasiat eivät tee vaikutusta, on käyttää hieman satuttavaakin ad hominem-argumentaatiota - vähän samaan tapaan kuin psykologi/psykoanalyytikko terapoitavaa analysoidessaan.
Ja kuten tiedämme tai ainakin olemme kuulleet, omien perimmäisten tunteittensa ja asenteittensa kohtaaminen ikäänkuin silmästä silmään on usein hyvinkin ahdistavaa ja ristiriitaisia assosiaatioita herättävää (myös minulle).
Emme halua ymmärtää ja oivaltaa oman luonteemme/persoonallisuutemme dominoivimpia piirteitä ja affekteja, koska koemme silloin, että meidät paljastetaan - riisutaan ikäänkuin alastomaksi, ja että ne syvimmät tuntemukset, joita me itsestämme, omassa itsemmärryksessämme pidämme niin itsestään selvinä ja loukkaamattomina, tulevat uhatuiksi harkitun ja hyvin perustellun ad hominem-tyyppisen kommentin/kysmyksen esittäjän toimesta - (ks. PS.)
Reagoimme yleensä torjumalla, käyttämällä koko defenssiskaalaamme tällaista päättelyä vastaan, vaikka sen voi - ja se pitäisi - ottaa lähinnä pohdiskelun virikkeeksi eikä henkilökohtaisena hyökkäyksenä/loukkauksena omaa persoonaa ja omia mielipiteitä kohtaan.
Myönnän silti, että minulla on omassa ad hominem-strategiassani paljon parantamisen varaa - etenkin hienotunteisuuden ja kohteliaisuuden suhteen.
Olen ehkä liian usein halunnut yksipuolisesti vain provosoida, vaikka sekin on hyvin tietoinen valinta, jonka motiivina ei kuitenkaan ole pahantahtoinen kiusaaminen kuten viime aikoinakin on epäsuorasti väitetty.
Ehkä omatuntoni kuitenkin hieman kolkuttaa, koska haluan kuvata asiani näin avoimesti.
Mutta oleellista - omastatunnosta huolimatta - on yhä se, että kirjoitin tämän kaiken nimenomaan sen vuoksi, että edes jollain tavalla saisin perusteltua oman lähestymistapani käytyyn keskusteluun, joka kaikkien mielestä junnaa paikallaan loputtomiin, ja miksi koen turhauttavaksi kerrata samat tosiasiat uudestaan ties kuinka monetta kertaa - ja miksi siis haluan soveltaa ad hominem-argumentaatiota.
Vielä kerran: siksi koska koen sen ainoaksi keinoksi, jolla perimmäiset asenteemme, temperamenttimme ja mentaliteettimme, jotka pitkälti muovaavat useiden keskustelijoiden valintoja sekä mielipidettä sensuurin ja sananvapauden suhteen tässä suuresti tunteisiin vetoavassa lapsipornoasiassa, olisi mahdollista asettaa tarkastelun ja pohdinnan kohteeksi.
Kukin voisi myös tykönään katsoa niin sanotusti peiliin ja miettiä, miten paljossa hänen mielipiteensä käydyssä keskustelussa pohjaavat syvästi omaan henkilöhistoriaan, omiin pelkoihin, mieltymyksiin ja lopulta ennakkoluulonomaisiin vakaumuksiin ja arvoihin, joita hän ei osaa eikä kykene kyseenalaistamaan eikä edes kriittisesti arvioimaan, koska ne ovat erottamaton osa hänen persoonallisuuttaan, kokemushistoriaansa - ja siten hänen identiteettiään.
Tällainen itsetutkiskelu eli itsereflektio ei ole helppoa. Kirjailijoille ja runoilijoille (ainakin vakavasti otettaville) se lienee tai ainakin sen pitäisi olla arkipäivää jo 'työn puolesta', mutta useimmiten ihmiset eivät pysähdy ajattelemaan itseään ja motiiveitaan - elämästä ja kuolemasta puhumattakaan - kuin äärimmäisisissä tilanteissa (esim. läheisen kuolema), ja kieltämättä silloin 'sopiva' psykoterapeutti voi auttaa enemmän kuin huono ystävä.
Mutta skeptinen kun psykiatrisen hoidon ja psykoterapian suhteen olen lisään vielä, että yhtä lailla hyvä ystävä voi auttaa meitä näissä asioissa paremmin (koska hän näkee meidät ulkoapäin, päinvastoin kuin me itse) kuin huono/sopimaton terapeutti, jonka persoonallisuus tai jonka omaksuma teoria ja praktiikka ei kerta kaikkiaan sovi meidän tapaukseemme.
*
Tosiasiat on siis jo käyty läpi - lukemattomia kertoja. On aika ryhtyä tutkailemaan 'päämme sisäistä moralistia ja arvoanalyytikkoa'.
Siinä ohella voimme edelleen jatkaa poliittisten päätöksentekijöitten seuraavien siirtojen kriittistä arviointia.
*
PS.
Freudin (johon ad hominemin käyttöni tässä kohtaa viittaa) seksuaaliteoria saattaa hyvinkin olla kyseenalaistettavissa (ainakin se on tiukkojen kriteerien mukaan epätieteellinen ja kuitenkin yhä edelleen intuitiivisesti heuristinen - siis oivalluksia herättävä), mutta Freud oli nero esittämään kysymyksiä, joita emme koskaan voi väistää tai jättää huomiotta, mikäli ihmisen persoonallisuus kiinnostaa meitä muutenkin kuin ärsyke-reaktio-oppimisautomaattina, kognitiivisena mallinnuskoneena tai 'mystisesti' geenien ohjaamana Golemina - http://en.wikipedia.org/wiki/Golem.
Sitäpaitsi - jos tieteen ihanne on tutkia ihmistäkin ilman tutkijan subjektiivisen kokemuksen muka tutkimusta vääristävää vaikutusta, niin herää tietysti oikeutettu kysymys siitä, miten ihmeessä ihmistä ylipäätään on mahdollista tutkia tieteellisesti!
February 24, 2008
Ulkopuolella leirin
Kommentti Hänelle päreessäni "Poistumis- ja lähestymiskiellon kaksoissidoksessa".
*
Hän kirjoitti
Tää taitaa mennä jo biosemiotiikan puolelle, mistä sana kaksoissidos tulee?
Termillä on tietenkin myös kemiallinen merkitys, mutta Gregory Batesonin työryhmä antoi sille uuden sisällön 1950-luvulla.
Katso vaikka seuraava linkki ja sen lisälinkit: http://en.wikipedia.org/wiki/Double_bind. Aiheesta löytyy kyllä tietoa niin netistä kuin kirjastostakin, kun etsii oikeilla nimillä - esim. Gregory Bateson and his colleagues (including Don D. Jackson, Jay Haley and John H. Weakland) ja http://www.creativity.co.uk/creativity/guhen/pag.htm (The Palo Alto Group).
Hän kirjoitti
'Kenellä sitten Ei ole jumalan suhteen poistumis -tai lähestymiskieltoa...'
Periaatteessa ei kenelläkään, mikäli vanhurskauttamisoppi on kristinuskon pelastusopillinen ydin.
Mutta vastaan sinulle kääntämällä kysymyksesi päinvastaiseen muotoon: kenellä on jumalan suhteen poistumis- ja lähestymiskielto?
Vastaan: sillä, joka haluaisi uskoa Jumalaan vanhurskauttamisopin (ja etenkin sen luterilais-melanchtonilais-forenssisen äärimuodon) 'kriteereillä'.
Vanhan kirkon sakramenttioppi ikäänkuin 'lieventää' monergismista seuraavaa 'pessimismiä': ihmisen ja jumalan välistä erottamatonta kuilua muttei suinkaan millään muotoa mitätöi sitä.
Tietysti on niitä (suurin osa kristityistä), jotka eivät tätä ongelmaa pohdi, eli jotka ovat joko 'laukaisseet' kaksoissidoksen vapauttavalla uskon kokemuksella (mitä minä en henkilökohtaisesti ymmärrä ja johon en pysty samaistumaan) tai eivät yksinkertaisesti ajattele tai ymmärrä siitä mitään - tai niitä, joille se on usein yhtä yhdentekevää kuin heidän oma kirkkoon kuulumisensa.
Jälkimmäisiä - nimikristityiksi luokittelemiani ihmisiä saatan joskus ('elitistisesti'?) kritisoida: erotkoon kirkosta, koska eivät sen asioista/sanomasta mitään ymmärrä eivätkä edes halua ymmärtää! Välinpitämättömyydestään huolimatta heillä silti näyttää olevan kanttia esittää aina joku asiaan kuulumaton pinnallinen mielipide kirkon asioista...
Ylipäätään luterilaisen kirkon olisi parempi ajautua tietoisesti ja avoimesti marginaaliin yhteiskunnassa, jossa vain murto-osa sen jäsenistä on 'uskossa'. Nyt siitä on tullut pelkkä kaste,-vihki- ja hautausautomaatti - ikäänkuin leimasin eli yhteiskunnallisen byrokratian osa - ei paljon enempää.
On uskon rehellisyyden ja totuudellisuuden kannalta parempi jättää ihmiset palvomaan myyttisiä 'epäjumaliaan' (jatkuva kasvu, raha, valta jne.) kuin tarjota heille lähes narrimaisesti kaiken maailman 'päivitettyjä' Jeesus-spektaakkeleita, joita sitten jälkimodernin ajan ihmiset voivat pällistellä ekstreme-elämysten etsijöitten tapaan.
Luterilainen kirkko voisi tietoisesti olla paljon vaatimattomampi (sic) eikä pyrkiä markkinoimaan itseään kuin mikäkin populaaribusineksen pörssiyhtiö. Sen pitäisi vain kylmän rauhallisesti vetää raja siihen, minkä se kokee perinteekseen, joka pitää ehdottomasti säilyttää, ja mikä taas on pelkkää postmodernia hömppää tai suoranaista heresiaa.
(Esim. ei-teistiset teologit Don Cuppit ja Mark C. Taylor liikkuvat hyvin lähellä heresian rajaa, sillä he eivät ole 'edes' mystikoita Eckhardin tapaan vaan pelkästään uskonsa menettäneitä derridalaisia retorikkoja, jotka haluavat yhä silti ylläpitää kirkkoa, josta ei enää löydy uskonnollista vakaumusta yhtään enempää kuin Disneylandista - ja eräänlainen antiikkinen Disneylandhan tuollainen ei-teistinen kirkko jo onkin.)
Marginaalissa oleva kirkko voisi toimia/osallistua syrjässä ja seurata syrjästä, kuinka 'nämä viimeiset ihmiset, jotka ovat keksineet onnen (Nietzsche) pärjäävät itsensä ja muitten kanssa tässä totaalisen hömpän maailmassa. Mutta ei tietenkään ilman kritiikkiä.
Ongelmalliseksi tilanteen tosin tekee, että nykyaikana 'profeetat', jotka Vanhan Testamentin aikaan olivat kansan puolella vallanpitäjiä vastaan, joutuvat nyt haukkumaan yhtäläisesti sekä kansan että vallanpitäjät.
Toki VT:n profeetat haukkuivat myös kansan pataluhaksi, mutta he katsoivat että kansaa oli johdateltu hallitsijoitten taholta epäjumalanpalvontaan, ja koska kansa on 'heikko', se lankeaa. Nyt tilanne on toinen, sillä demokratia ja liberalismi ovat vapauttaneet paitsi kaupan myös kaikkien ihmisten omantunnon.
Viimeiset ihmiset eivät usko enää muuhun kuin maalliseen onneen, jonka teknologia ja kulutuskulttuurihömppä muka turvaa.
*
Edellinen ei ole kovin rakastavaa vaan pikemminkin ekslusivistista ja diskriminoivaa puhetta, josta minun on syytä itseäni varmaankin soimata - huolimatta siitä, että kirkkoisät ja uskonpuhdistajat ovat usein olleet kovin jyrkkiä ja ristiriitaisia ihmisiä hekin.
Nythän on niin, että ihmiset uskovat tai ovat uskomatta ennenkaikkea oman mentaliteettinsa sekä temperamenttinsa lähtökohdista, jolloin dogmeilla on aina vähemmän vaikutusta kuin itse halulla uskoa.
Mutta tietty mentaliteetti totta kai huokuu myös eri kirkkojen käytännöistä, jotka perustuvat tehtyihin dogmaattisiin perusratkaisuihin.
Valitettavasti luterilaisen kirkon eetos ei ole minua miellyttänyt, joskin olen kirkon ja uskonnon suhteen aina ollut hyvin passiivinen käytännössä mutta silti pohtinut näitä asioita melko aktiivisesti teorian tasolla ja sivullisen katsojan perspektiivistä.
(Koko elämäni olen vakoillut Jumalaa kykenemättä lähestymään häntä/E.M. Cioran).
Henkilökohtaisesti ristivetoa tuottaa se, että koen olevani syvästi luterilaiseen perinteeseen kasvanut skeptikko, joka kuitenkin 'kaipaa' vahvaa ja turvallista kirkkoa, sillä sitä ei ev.lut. kirkko ole minulle koskaan ollut tai antanut.
Toisaalta olen torjunut aktiivisen vaihtoehdon myös ortodoksisuuden puolelta, vaikka siihen kirkkoon merkillisten sattumien? vuoksi kuulunkin ja sitä paljon arvostankin.
Olen kai itse 'jämähtänyt' kaksoissidokseen ja ajautunut 'ulkopuolelle leirin'.
*
Seuraava teksti saa Lutherin näkemään paholaisia haudassaan.
ERÄMAA (valmistautuminen)
Hengellinen esikuva tässä on leirin ulkopuolelle erottautuminen, jonka tarkoitus on synnistä puhdistautuminen. 4 Moos 5:1-3 ja 4Moos 12:14-15
Tämä on hetki, joka on omistettu henkilökohtaiselle mietiskelylle ja itsetutkiskelulle, parannuksenteolle ja valmistautumiselle niin, että olisimme arvollisia menemään eteenpäin Armon istuimen eteen ja jotta lahjamme uhrialttarille olisi Jumalalle kelvollinen. Matt 5:23-24
Varoitus: Jumala on kuluttava tuli (Hebr 12:29) ja ne, jotka lähestyvät Häntä kelvottomalla tavalla, tekevät sen omaksi tuomiokseen (1 Kor 11:29–32) ja joutuvat kärsimään seuraukset. (Apt 5:3-1)
Saa hymyillä, joskin ihan totta tämä on...tiedän itse kokemuksesta. Ja nyt eikun odottamaan rakkauden ja armon kokemusta...ad inf.
http://www.lahdenvapaasrk.fi/docs/todistus/rukousprosessi.htm
*
Hän kirjoitti
Tää taitaa mennä jo biosemiotiikan puolelle, mistä sana kaksoissidos tulee?
Termillä on tietenkin myös kemiallinen merkitys, mutta Gregory Batesonin työryhmä antoi sille uuden sisällön 1950-luvulla.
Katso vaikka seuraava linkki ja sen lisälinkit: http://en.wikipedia.org/wiki/Double_bind. Aiheesta löytyy kyllä tietoa niin netistä kuin kirjastostakin, kun etsii oikeilla nimillä - esim. Gregory Bateson and his colleagues (including Don D. Jackson, Jay Haley and John H. Weakland) ja http://www.creativity.co.uk/creativity/guhen/pag.htm (The Palo Alto Group).
Hän kirjoitti
'Kenellä sitten Ei ole jumalan suhteen poistumis -tai lähestymiskieltoa...'
Periaatteessa ei kenelläkään, mikäli vanhurskauttamisoppi on kristinuskon pelastusopillinen ydin.
Mutta vastaan sinulle kääntämällä kysymyksesi päinvastaiseen muotoon: kenellä on jumalan suhteen poistumis- ja lähestymiskielto?
Vastaan: sillä, joka haluaisi uskoa Jumalaan vanhurskauttamisopin (ja etenkin sen luterilais-melanchtonilais-forenssisen äärimuodon) 'kriteereillä'.
Vanhan kirkon sakramenttioppi ikäänkuin 'lieventää' monergismista seuraavaa 'pessimismiä': ihmisen ja jumalan välistä erottamatonta kuilua muttei suinkaan millään muotoa mitätöi sitä.
Tietysti on niitä (suurin osa kristityistä), jotka eivät tätä ongelmaa pohdi, eli jotka ovat joko 'laukaisseet' kaksoissidoksen vapauttavalla uskon kokemuksella (mitä minä en henkilökohtaisesti ymmärrä ja johon en pysty samaistumaan) tai eivät yksinkertaisesti ajattele tai ymmärrä siitä mitään - tai niitä, joille se on usein yhtä yhdentekevää kuin heidän oma kirkkoon kuulumisensa.
Jälkimmäisiä - nimikristityiksi luokittelemiani ihmisiä saatan joskus ('elitistisesti'?) kritisoida: erotkoon kirkosta, koska eivät sen asioista/sanomasta mitään ymmärrä eivätkä edes halua ymmärtää! Välinpitämättömyydestään huolimatta heillä silti näyttää olevan kanttia esittää aina joku asiaan kuulumaton pinnallinen mielipide kirkon asioista...
Ylipäätään luterilaisen kirkon olisi parempi ajautua tietoisesti ja avoimesti marginaaliin yhteiskunnassa, jossa vain murto-osa sen jäsenistä on 'uskossa'. Nyt siitä on tullut pelkkä kaste,-vihki- ja hautausautomaatti - ikäänkuin leimasin eli yhteiskunnallisen byrokratian osa - ei paljon enempää.
On uskon rehellisyyden ja totuudellisuuden kannalta parempi jättää ihmiset palvomaan myyttisiä 'epäjumaliaan' (jatkuva kasvu, raha, valta jne.) kuin tarjota heille lähes narrimaisesti kaiken maailman 'päivitettyjä' Jeesus-spektaakkeleita, joita sitten jälkimodernin ajan ihmiset voivat pällistellä ekstreme-elämysten etsijöitten tapaan.
Luterilainen kirkko voisi tietoisesti olla paljon vaatimattomampi (sic) eikä pyrkiä markkinoimaan itseään kuin mikäkin populaaribusineksen pörssiyhtiö. Sen pitäisi vain kylmän rauhallisesti vetää raja siihen, minkä se kokee perinteekseen, joka pitää ehdottomasti säilyttää, ja mikä taas on pelkkää postmodernia hömppää tai suoranaista heresiaa.
(Esim. ei-teistiset teologit Don Cuppit ja Mark C. Taylor liikkuvat hyvin lähellä heresian rajaa, sillä he eivät ole 'edes' mystikoita Eckhardin tapaan vaan pelkästään uskonsa menettäneitä derridalaisia retorikkoja, jotka haluavat yhä silti ylläpitää kirkkoa, josta ei enää löydy uskonnollista vakaumusta yhtään enempää kuin Disneylandista - ja eräänlainen antiikkinen Disneylandhan tuollainen ei-teistinen kirkko jo onkin.)
Marginaalissa oleva kirkko voisi toimia/osallistua syrjässä ja seurata syrjästä, kuinka 'nämä viimeiset ihmiset, jotka ovat keksineet onnen (Nietzsche) pärjäävät itsensä ja muitten kanssa tässä totaalisen hömpän maailmassa. Mutta ei tietenkään ilman kritiikkiä.
Ongelmalliseksi tilanteen tosin tekee, että nykyaikana 'profeetat', jotka Vanhan Testamentin aikaan olivat kansan puolella vallanpitäjiä vastaan, joutuvat nyt haukkumaan yhtäläisesti sekä kansan että vallanpitäjät.
Toki VT:n profeetat haukkuivat myös kansan pataluhaksi, mutta he katsoivat että kansaa oli johdateltu hallitsijoitten taholta epäjumalanpalvontaan, ja koska kansa on 'heikko', se lankeaa. Nyt tilanne on toinen, sillä demokratia ja liberalismi ovat vapauttaneet paitsi kaupan myös kaikkien ihmisten omantunnon.
Viimeiset ihmiset eivät usko enää muuhun kuin maalliseen onneen, jonka teknologia ja kulutuskulttuurihömppä muka turvaa.
*
Edellinen ei ole kovin rakastavaa vaan pikemminkin ekslusivistista ja diskriminoivaa puhetta, josta minun on syytä itseäni varmaankin soimata - huolimatta siitä, että kirkkoisät ja uskonpuhdistajat ovat usein olleet kovin jyrkkiä ja ristiriitaisia ihmisiä hekin.
Nythän on niin, että ihmiset uskovat tai ovat uskomatta ennenkaikkea oman mentaliteettinsa sekä temperamenttinsa lähtökohdista, jolloin dogmeilla on aina vähemmän vaikutusta kuin itse halulla uskoa.
Mutta tietty mentaliteetti totta kai huokuu myös eri kirkkojen käytännöistä, jotka perustuvat tehtyihin dogmaattisiin perusratkaisuihin.
Valitettavasti luterilaisen kirkon eetos ei ole minua miellyttänyt, joskin olen kirkon ja uskonnon suhteen aina ollut hyvin passiivinen käytännössä mutta silti pohtinut näitä asioita melko aktiivisesti teorian tasolla ja sivullisen katsojan perspektiivistä.
(Koko elämäni olen vakoillut Jumalaa kykenemättä lähestymään häntä/E.M. Cioran).
Henkilökohtaisesti ristivetoa tuottaa se, että koen olevani syvästi luterilaiseen perinteeseen kasvanut skeptikko, joka kuitenkin 'kaipaa' vahvaa ja turvallista kirkkoa, sillä sitä ei ev.lut. kirkko ole minulle koskaan ollut tai antanut.
Toisaalta olen torjunut aktiivisen vaihtoehdon myös ortodoksisuuden puolelta, vaikka siihen kirkkoon merkillisten sattumien? vuoksi kuulunkin ja sitä paljon arvostankin.
Olen kai itse 'jämähtänyt' kaksoissidokseen ja ajautunut 'ulkopuolelle leirin'.
*
Seuraava teksti saa Lutherin näkemään paholaisia haudassaan.
ERÄMAA (valmistautuminen)
Hengellinen esikuva tässä on leirin ulkopuolelle erottautuminen, jonka tarkoitus on synnistä puhdistautuminen. 4 Moos 5:1-3 ja 4Moos 12:14-15
Tämä on hetki, joka on omistettu henkilökohtaiselle mietiskelylle ja itsetutkiskelulle, parannuksenteolle ja valmistautumiselle niin, että olisimme arvollisia menemään eteenpäin Armon istuimen eteen ja jotta lahjamme uhrialttarille olisi Jumalalle kelvollinen. Matt 5:23-24
Varoitus: Jumala on kuluttava tuli (Hebr 12:29) ja ne, jotka lähestyvät Häntä kelvottomalla tavalla, tekevät sen omaksi tuomiokseen (1 Kor 11:29–32) ja joutuvat kärsimään seuraukset. (Apt 5:3-1)
Saa hymyillä, joskin ihan totta tämä on...tiedän itse kokemuksesta. Ja nyt eikun odottamaan rakkauden ja armon kokemusta...ad inf.
http://www.lahdenvapaasrk.fi/docs/todistus/rukousprosessi.htm
'Tunteettoman ja pilkallisen' rationalistin 'moraaliton' puheenvuoro
Kirjoitettu kommentiksi iineksen päreeseen "Paimentajia".
*
Iines kirjoitti Johannes Knektmanille minuun viitaten:
'Sinä et ole syyllistynyt myöskään muiden (lue: naisten) tädittelyyn tai muuhun ad hominem -alatyyliseen kommentointiin. Sulka hattuusi!'
Säälipisteitä 10+!
Jos minä olisin fanaattinen ateisti, niin luulenpa, että uskovaisten kanssa väitteleminen aiheuttaisi minussa samoja fiiliksiä kuin nyt tämänkin aiheen 'tunnepuolen' edustajat, joiden huoli maailman asioista on sitä luokkaa affektiivista ja 'huolestuneen humanistista' laatua, etteivät he pysty erottamaan toisistaan edes muodollisessa merkityksessä menetelmiä, tutkimuskohdetta ja tutkimusongelmaa, vaan kaikki on yhtä tunnemössöä, jota ei rationaalisen sivullisen totisesti kannata sohia edes sillä kuuluisalla viiden metrin kepillä - ellei halua välttämättä saada ikuista kirousta päälleen.
*
Lisään tämän kommentin jatkoksi provosoivasti vielä sen kuohuttavan? tunnustuksen, että 'urakoituani' muutaman vuoden ajan myös pornosivustoilla, pitää paikkansa se Johanneksenkin esittämä väite, että lapsipornoa löytyy parhaiten, jos sitä haluaa nimenomaan etsiä 'oikeista paikoista' - ei niinkään 'sovinnaisilta' heteropornosivuilta.
Itse olen törmännyt lapsipornoon erittäin harvoin - ja varmasti juuri sen vuoksi, etten hakeudu sivuille, josta sitä luultavasti linkkimainosten mukaan löytyisi.
Vahingossa lapsipornoon voi tietysti törmätä - niinkuin inhottavan väkivaltaisiin videoihinkin, mutta kuten sanoin - tavanomaisilla pornosaiteilla surfaavalle tuon törmäämismahdollisuuden todennäköisyys ei ainakaan oman kokemukseni mukaan ole merkittävän suuri.
Toisaalta - on tietenkin erittäin vaikea arvioida, kuka 'malleista' on alle 18 vuotias ja kuka yli. Itse asiassa se on lähes mahdotonta, ellei kyseessä sitten ole ihan selvä tapaus.
Mutta kas - koko tämä jupakka näyttäisi sensuurin kannattajien puolella jämähtäneen emotionaalisesti tavallaan juuri ikärajakysymyksen määrittelyn mahdollisuuden/mahdottomuuden ympärille, vaikka pohdinnan sanotaankin kohdistuvan nimenomaan lapsipornoon, sen kontrollointiin ja sen levittäjien idenfiointiin.
Ongelma on siis perin juurin moralisoitu ja siten myös sensuurin kannattajien argumentit sortuvat moralistiseen virhepäätelmään, jossa tosiasiat eivät paljon paina, ja jolloin ei viime kädessä ole mitään väliä sillä, mitä sananvapauden puolustajat lopulta ovat sanoneet ja miten he ovat väitteensä perustelleet.
Toisin sanoen: kirouksen päällensä saavat kaikki ne, jotka eivät suostu yhteen ääneen laulamaan kuorossa samaa (kohta lähes uneen tuudittavaa) virttä lapsipornon (ja kaiken pornon) kauhistuttavuudesta vaan yrittävät nimenomaan etsiä tiukan järjellisesti ja kukin teknisen asiantuntemuksensa suomin valmiuksin toimivia ratkaisuja tuon iljettävän pornon lajin kitkemiseksi.
Mutta jos minä nyt tässä kävisin siunailemaan maailman kauhistuttavuutta, ihmisten itsekkyyttä (kuten kyllä usein teen) tai joidenkin ihmisten (varsinkin miesten) epäempaattisuutta ja tunneköyhyyttä sekä irstailevaa luonnetta, saisin varmaankin kovasti sympatiaa blogin emännältä riippumatta siitä, miten järkeviä tai järjettömiä mielipiteitä itse ongelmaan nähden olen esittänyt.
Tämäkin keskustelu - nyt lapsipornosta (ja piilevästi pornosta yleensä ainakin sensuurin kannattajien mielessä) on kuin uskon sota, jossa ne jotka haluavat väen väkisin, että maailman pitää muuttua heidän ruusunpunaisten kuvitelmiensa ja illuusioittensa mukaiseksi, tuomitsevat lopulta lähes kritiikittömästi ne, jotka eivät ryhdy kampanjoimaan pelkillä emootioilla ja affekteilla vaan etsivät tosissaan toimivia ratkaisuja.
On surullista havaita, miten valtavan suuri ero vallitseekaan pelkkien emootioidensa ja affektiensa vallassa elävien ihmisten ja niiden välillä, jotka yrittävät saada ajattelunsa toimimaan järkevästi eli analyyttisesti ja tosiasioitten moninaisuuden tunnustamalla ja tunnistamalla.
Sitäpaitsi mikään synteesi, positiivinen vapaus ja perusarvo ei voi toteutua pelkkiin emootioihin vetoamalla.
Emootiot meillä kaikilla on aina jo valmiina ja annettuina, mutta järjen käyttöä meidän on opeteltava koko elämämme, koska sitä me emme syntymälahjaksi saa - ainoastaan valmiudet oppia.
*
Muistutan vielä ehkä mieliä kuohuttavasti, että juuri pedofiilit ovat (kyseenalaisten) affektiensa ja emootioittensa orjia. He saattavat toimia hyvin systemaattisesti ja järkevästi toteuttaessaan perversioitaan, mutta yhtä asiaa he eivät oivalla: he eivät pysty kontrolloimaan viettielämäänsä ja affektejaan eli toimivat siis - kuten sanottu - syvimpiä 'tuntojaan' toteuttaen.
Tällainen ei kuitenkaan ole perimmältään rationaalista ja itsehallintaa osoittavaa toimintaa puhumattakaan siitä, että se on sekä rikollista että moraalisesti erittäin paheksuttavaa.
Siis: jos me vetoamme tunteisiimme ja provosoimme fanaattisesti sananvapauden kannattajia vastaan sensuurin puolesta, me toimimme proseduraalisesti - käyttämämme argumentointimenetelmän suhteen - täysin saman kaavan mukaan kuin pedofiili.
Erona on 'vain' se, että meidän tunteemme, arvomme ja päämäärämme ovat 'oikeita', pedofiin 'vääriä'.
Nyt pitää tosin huomata (mikä saattaa olla vaikeaa), että toimiessaan viime kädessä vain pelkkien tunteitten pohjalta (mikä tietysti on absoluuttisesti mahdotonta, koska olemme aikuisina jo oppineet kielen ja tavat) ihmiset saattavat päätyä paitsi täysin päinvastaisiin myös täysin ennalta arvaamattomiin päämääriin.
Tämänkin vuoksi järjen ja sen käytön tulee aina olla muodollisesti autonomista (sitä myös sananvapauden kannattajat haluavat ja edustavat), jolloin se voi luoda etäisyyttä tunteittemme häilyvyyteen, epämääräisyyteen mutta samalla myös tunteittemme usein persoonallisuuttamme dominoivaan voimaan, jonka edessä koemme (yleensä sitä tiedostamatta) olevamme voimattomia.
Tällaiseen järjenkäyttöön eivät yksinomaan tunteisiinsa vetoavat ihmiset pysty eivätkä halua pystyä. Valitettavaa vain on, että näillä kriteereillä heidän joukkoonsa mahtuvat niin rakastavat äidit kuin psykopaattiset murhaajat ja pedofiilitkin...
*
Iines kirjoitti Johannes Knektmanille minuun viitaten:
'Sinä et ole syyllistynyt myöskään muiden (lue: naisten) tädittelyyn tai muuhun ad hominem -alatyyliseen kommentointiin. Sulka hattuusi!'
Säälipisteitä 10+!
Jos minä olisin fanaattinen ateisti, niin luulenpa, että uskovaisten kanssa väitteleminen aiheuttaisi minussa samoja fiiliksiä kuin nyt tämänkin aiheen 'tunnepuolen' edustajat, joiden huoli maailman asioista on sitä luokkaa affektiivista ja 'huolestuneen humanistista' laatua, etteivät he pysty erottamaan toisistaan edes muodollisessa merkityksessä menetelmiä, tutkimuskohdetta ja tutkimusongelmaa, vaan kaikki on yhtä tunnemössöä, jota ei rationaalisen sivullisen totisesti kannata sohia edes sillä kuuluisalla viiden metrin kepillä - ellei halua välttämättä saada ikuista kirousta päälleen.
*
Lisään tämän kommentin jatkoksi provosoivasti vielä sen kuohuttavan? tunnustuksen, että 'urakoituani' muutaman vuoden ajan myös pornosivustoilla, pitää paikkansa se Johanneksenkin esittämä väite, että lapsipornoa löytyy parhaiten, jos sitä haluaa nimenomaan etsiä 'oikeista paikoista' - ei niinkään 'sovinnaisilta' heteropornosivuilta.
Itse olen törmännyt lapsipornoon erittäin harvoin - ja varmasti juuri sen vuoksi, etten hakeudu sivuille, josta sitä luultavasti linkkimainosten mukaan löytyisi.
Vahingossa lapsipornoon voi tietysti törmätä - niinkuin inhottavan väkivaltaisiin videoihinkin, mutta kuten sanoin - tavanomaisilla pornosaiteilla surfaavalle tuon törmäämismahdollisuuden todennäköisyys ei ainakaan oman kokemukseni mukaan ole merkittävän suuri.
Toisaalta - on tietenkin erittäin vaikea arvioida, kuka 'malleista' on alle 18 vuotias ja kuka yli. Itse asiassa se on lähes mahdotonta, ellei kyseessä sitten ole ihan selvä tapaus.
Mutta kas - koko tämä jupakka näyttäisi sensuurin kannattajien puolella jämähtäneen emotionaalisesti tavallaan juuri ikärajakysymyksen määrittelyn mahdollisuuden/mahdottomuuden ympärille, vaikka pohdinnan sanotaankin kohdistuvan nimenomaan lapsipornoon, sen kontrollointiin ja sen levittäjien idenfiointiin.
Ongelma on siis perin juurin moralisoitu ja siten myös sensuurin kannattajien argumentit sortuvat moralistiseen virhepäätelmään, jossa tosiasiat eivät paljon paina, ja jolloin ei viime kädessä ole mitään väliä sillä, mitä sananvapauden puolustajat lopulta ovat sanoneet ja miten he ovat väitteensä perustelleet.
Toisin sanoen: kirouksen päällensä saavat kaikki ne, jotka eivät suostu yhteen ääneen laulamaan kuorossa samaa (kohta lähes uneen tuudittavaa) virttä lapsipornon (ja kaiken pornon) kauhistuttavuudesta vaan yrittävät nimenomaan etsiä tiukan järjellisesti ja kukin teknisen asiantuntemuksensa suomin valmiuksin toimivia ratkaisuja tuon iljettävän pornon lajin kitkemiseksi.
Mutta jos minä nyt tässä kävisin siunailemaan maailman kauhistuttavuutta, ihmisten itsekkyyttä (kuten kyllä usein teen) tai joidenkin ihmisten (varsinkin miesten) epäempaattisuutta ja tunneköyhyyttä sekä irstailevaa luonnetta, saisin varmaankin kovasti sympatiaa blogin emännältä riippumatta siitä, miten järkeviä tai järjettömiä mielipiteitä itse ongelmaan nähden olen esittänyt.
Tämäkin keskustelu - nyt lapsipornosta (ja piilevästi pornosta yleensä ainakin sensuurin kannattajien mielessä) on kuin uskon sota, jossa ne jotka haluavat väen väkisin, että maailman pitää muuttua heidän ruusunpunaisten kuvitelmiensa ja illuusioittensa mukaiseksi, tuomitsevat lopulta lähes kritiikittömästi ne, jotka eivät ryhdy kampanjoimaan pelkillä emootioilla ja affekteilla vaan etsivät tosissaan toimivia ratkaisuja.
On surullista havaita, miten valtavan suuri ero vallitseekaan pelkkien emootioidensa ja affektiensa vallassa elävien ihmisten ja niiden välillä, jotka yrittävät saada ajattelunsa toimimaan järkevästi eli analyyttisesti ja tosiasioitten moninaisuuden tunnustamalla ja tunnistamalla.
Sitäpaitsi mikään synteesi, positiivinen vapaus ja perusarvo ei voi toteutua pelkkiin emootioihin vetoamalla.
Emootiot meillä kaikilla on aina jo valmiina ja annettuina, mutta järjen käyttöä meidän on opeteltava koko elämämme, koska sitä me emme syntymälahjaksi saa - ainoastaan valmiudet oppia.
*
Muistutan vielä ehkä mieliä kuohuttavasti, että juuri pedofiilit ovat (kyseenalaisten) affektiensa ja emootioittensa orjia. He saattavat toimia hyvin systemaattisesti ja järkevästi toteuttaessaan perversioitaan, mutta yhtä asiaa he eivät oivalla: he eivät pysty kontrolloimaan viettielämäänsä ja affektejaan eli toimivat siis - kuten sanottu - syvimpiä 'tuntojaan' toteuttaen.
Tällainen ei kuitenkaan ole perimmältään rationaalista ja itsehallintaa osoittavaa toimintaa puhumattakaan siitä, että se on sekä rikollista että moraalisesti erittäin paheksuttavaa.
Siis: jos me vetoamme tunteisiimme ja provosoimme fanaattisesti sananvapauden kannattajia vastaan sensuurin puolesta, me toimimme proseduraalisesti - käyttämämme argumentointimenetelmän suhteen - täysin saman kaavan mukaan kuin pedofiili.
Erona on 'vain' se, että meidän tunteemme, arvomme ja päämäärämme ovat 'oikeita', pedofiin 'vääriä'.
Nyt pitää tosin huomata (mikä saattaa olla vaikeaa), että toimiessaan viime kädessä vain pelkkien tunteitten pohjalta (mikä tietysti on absoluuttisesti mahdotonta, koska olemme aikuisina jo oppineet kielen ja tavat) ihmiset saattavat päätyä paitsi täysin päinvastaisiin myös täysin ennalta arvaamattomiin päämääriin.
Tämänkin vuoksi järjen ja sen käytön tulee aina olla muodollisesti autonomista (sitä myös sananvapauden kannattajat haluavat ja edustavat), jolloin se voi luoda etäisyyttä tunteittemme häilyvyyteen, epämääräisyyteen mutta samalla myös tunteittemme usein persoonallisuuttamme dominoivaan voimaan, jonka edessä koemme (yleensä sitä tiedostamatta) olevamme voimattomia.
Tällaiseen järjenkäyttöön eivät yksinomaan tunteisiinsa vetoavat ihmiset pysty eivätkä halua pystyä. Valitettavaa vain on, että näillä kriteereillä heidän joukkoonsa mahtuvat niin rakastavat äidit kuin psykopaattiset murhaajat ja pedofiilitkin...
February 23, 2008
Poistumis- ja lähestymiskiellon kaksoissidoksessa
Luther: Man Between God and the Devil Kirjoitettu kommentiksi mattitanelille Järveläisen päreessä "Hurskaasta halusta". (Lisäys 24.1)
*
mattitaneli kirjoitti mm.
'Raunolle: Mitä oikeastaan tarkoitat tuolla augustinus-luterilaisella kaksoissidoksella, voisitko selventää?'
Vastaan paremmin (muihinkin kysmyksiisi) jahkas olen hieman järjestänyt ajatuksiani. Tein tästä kommentista jo luonnosta (jota en nyt käytä) ja olen kirjoittanut ko. asiasta blogissani aiemminkin.
Aihe on monin tavoin (loogisesti, filosofisesti, teologisesti ja psykologisesti) varsin haastava.
Aihe on monin tavoin (loogisesti, filosofisesti, teologisesti ja psykologisesti) varsin haastava.
Pointtini luterilaisen soteriologian (ja yleensä monergistisen vanhurskauttamisopin) suhteen on kuitenkin se, että sitä voi pitää eräänä kaksoissidoksen muotona.
Yritän selittää asiaa mm. kahta seuraavaa kaksoissidoksesta esitettyä esimerkkiä soveltamalla.
Yritän selittää asiaa mm. kahta seuraavaa kaksoissidoksesta esitettyä esimerkkiä soveltamalla.
1) Mother telling her son: "You must love me."
The primary injunction here is the command itself; the secondary injunction is the unspoken demand that the child must love the mother genuinely, of its own accord.
(Ketään ei voi velvoittaa rakastamaan spontaanisti lamaannuttamatta hänen tietoisuuttaan, tahtoaan ja tunteitaan. Usko on analogista rakkauden ja toivon kanssa.)
2) Zen koan: "Be genuine" or "Who are you?"
Argued by Watts to be the underlying theme of all Zen koans, the idea here is to present to the roshi (master) your true self. The more the student tries, the phonier they are, and even the act of not trying is just another version of trying.
(Mitään minuutta ei zen-buddhismin mukaan ole olemassakaan. Herää kysmys: mitä tarkoitetaan valaistumiselle zenissä? Onko se analogista (kristilliseen) uskoon tulon kanssa?).
Uskon kokemuksen paradoksi on kuitenkin siinä, että sen pitäisi vapauttaa meidät kaksoissidoksen tukahduttavuudesta ja lamaannuttavuudesta.
Perimmäinen psykologinen ongelma kuuluu: miten tällainen vapautus on mahdollinen, koska Jumala on tuntematon eikä häntä voi edes omaehtoisesti lähestyä forenssisen pelastusopin tulkinnan mukaan.
Pessimistinen väitteeni kuuluukin, että pelkkää Jumalan käsittämätöntä (ja oikullista) armoa painottava luterilaisuus tuottaa enemmän psyykkisesti häiriintynyttä uskonnollisuutta kuin sakramentteja painottavat katolis-ortodoksiset kirkot.
Varsinkin luterilaisen vanhurskauttamisopin kaksoissidosta kuvaamaan olen kehittänyt sloganin, jonka mukaan 'luterilaiselle on Jumalan suhteen julistettu yhtä aikaa sekä poistumis- että lähestymiskielto'.
Jumala hyväksyy vain spontaanin uskon mutta kieltää samalla kaikki 'lähestymisyritykset', joita esimerkiksi sakramentit edustavat.
Jopa ehtoollinen sotii minun mielestäni forenssis-barthilaista: yksin armosta, yksin Kristuksesta-mallia vastaan.
Ja silti - Jumala kutsuu meitä kaikkia.
En voi kerta kaikkiaan ymmärtää, miten nämä toinen toisensa ikäänkuin tyhjäksi tekevät 'vaatimukset' (kaikki on kutsuttu, mutta kukaan ei saa tulla sisälle, koska isäntä arpoo - sitten kun hänelle sopii - ne, jotka hän ottaa vastaan) voisi tuottaa muuta kuin paniikin, lamaannuksen, jopa psykoosin - tai sitten ihminen vaihtaa kirkkoa ellei luovu siitä kokonaan.
Tarkoitukseni ei ole vastustaa vain predestinaatio-oppia vaan myös 'kaikki pelastuvat'-oppia (apokatastasis), koska kumpikin johtaa tilanteeseen, jossa ei ole väliä miten käyttäydyt: kummassakaan tapauksessa tahdollasi ja teoillasi ei ole mitään merkitystä pelastuksen suhteen.
Armon ylenmääräinen korostus sakramenttien kustannuksella johtaa antinomismiin ja piittaamattomuuteen saarnoista sekä ylipäätään moraalista.
Ja vaikka Melanchton saikin enemmistöpäätöksellä Johannes Agricolaa vastaan tunnustuksiin kirjattua, että 'opetuksen mukaan hengellinen laki kuuluu kristitylle, eli kristitty on lain alla' (Lain kolmas käyttö), kyseinen erimielisyys on jälleen yksi vakava esimerkki reformaation tuottamista loputtomista, kirkkoa hajottavista ongelmista, joita äärimonergismista seuraa.
Pahimmillaan äärimonergismin ja predestinaatio-opin liitto johtaa kalvinismiin, joka on tekopyhin, pinnallisin ja samalla legalistisin kaikista reformaation lahkoista - mutta kukapa voisi elää tasapainoista elämää moisen dogmatiikan (predestinaatio-oppi) 'alaisuudessa' - ellei sitten käännä sitä vastakohdakseen kuitenkaan muuttamatta oppia virallisesti pelagiolaiseksi (!)...
*
PS. Mainitsen tässä kuitenkin jälleen kerran, että vasta Tuomas Nevanlinna on aivan viime aikoina saanut minut ajattelemaan asiasta hieman luterilaismyönteisemmin - ei siis yksikään luterilainen teologi.
PS. Mainitsen tässä kuitenkin jälleen kerran, että vasta Tuomas Nevanlinna on aivan viime aikoina saanut minut ajattelemaan asiasta hieman luterilaismyönteisemmin - ei siis yksikään luterilainen teologi.
*Lisäys
mattitaneli kirjoitti
'Tätäkö tarkoitit, kun viittasit Nevanlinnaan?'
Myös tätä, mutta en nyt käy toistaiseksi erittelemään Nevanlinnan sanomisia, koska en niitä vielä edes kovin laajalti ole lukenut saatikka sitten märehtinyt.
Myös tätä, mutta en nyt käy toistaiseksi erittelemään Nevanlinnan sanomisia, koska en niitä vielä edes kovin laajalti ole lukenut saatikka sitten märehtinyt.
(Tosin ei Nevanlinna itsekään ole aiheesta paljon kirjoittanut, joskin Tukevasti ilmassa-lähetyksissä näitä ajatuksia kyllä siellä täällä tulee esiin - epäsuorasti ja joskus hiukan suoremmin).
Joka tapauksessa minuun on tehnyt vaikutuksen hänen kantilaistyyppinen pohdintansa tahdon ja vapauden suhteesta moraalilakiin.
Siinä hän tulee transsendentaalifilosofian hengessä selittäneeksi myös monergistisen vanhurskauttamisopin perusongelmaa tavalla, joka on saanut minut hyväksyen miettimään asiaa (taas kerran) lähtökohtaisesti uudestaan.
*
En luovu tuosta kaksoissidos-analogiastani noin vain. Mitä muuta esimerkiksi on toteamus: 'me emme voi puhua Jumalasta mitään, mutta meidän täytyy' kuin kaksoissidos - koan?
Siten myös vanhurskauttamisoppi on koan: 'usko johonkin, jota/mitä et voi saada'.
February 22, 2008
Koska näin tämän kaiken televisiosta, sen täytyy olla totta
Tässä eräs John Fogertyn liikuttavimmista kappaleista I Saw It on TV (1984) albumilta Centerfield.
Kappaleen kertosäkeessä on tiettyä ironiaa: I know it’s true, oh so true, ’cause I saw it on tv.
Uskommeko televison ohjelmiin kuin ne todella olisivat jopa ainoa totuus, jonka maailmasta nykyään omaksumme. Tosin ko. kappale on kirjoitettu 15 vuotta ennen nettiajan lopullista läpimurtoa, mutta muutos ei ole niin perusteellinen kuin luulemme. Jos oikeaa, akuutteihin tosiasioihin ja tapahtumiin perustuvaa informaatiota tulee nykyään nopeimmin juuri netistä, sieltä tulee myös eniten vääristeltyä ja manipuloitua 'faktaa'.
*
http://www.youtube.com/watch?v=MkKycaiKDpA
Video montage set to the John Fogerty hit. Updated a bit by skipping past the Nixon/Watergate era straight to the GW Bush era & Iraq.
(Video-montaasi on varsin oivallisesti toteutettu)
Lyrics
They sent us home to watch the show comin' on the little screen;
A man named Ike was in the White House, big black limousine;
There were many shows to follow, from 'Hooter' to 'Doodyville',
Though I saw them all, I can't recall which cartoon was real.
The coon-skin caps, Yankee bats, the "Hound Dog" man's big start;
The A-Bomb fears, Annette had ears, I lusted in my heart.
A young man from Boston set sail the new frontier,
And we watched the Dream dead-end in Dallas,
They buried innocence that year.
I know it's true, oh so true, 'cause I saw it on TV.
We gathered round to hear the sound comin' on the little screen,
The grief had passed, the old men laughed, and all the girls screamed
'Cause four guys from England took us all by the hand,
It was time to laugh, time to sing, time to join the band.
But all too soon, we hit the moon, and covered up the sky;
They built their bombs, and aimed their guns, and still I don't know why
The dominoes tumbled and big business roared;
Every night at six, they showed the pictures and counted up the score.
I know it's true, oh so true, 'cause I saw it on TV.
The old man rocks among his dreams, a prisoner of the porch;
"The light," he says "At the end of the tunnel,
Was nothin' but a burglar's torch."
And them that was caught in the Cover are all rich and free,
But they chained my mind to an endless tomb
When they took my only son from me
(John viitannee tässä sanalla 'son' myös omiin CCR-biiseihinsä).
I know it's true, oh so true, 'cause I saw it on TV.
I know it's true, oh so true, 'cause I saw it on TV.
Kappaleen kertosäkeessä on tiettyä ironiaa: I know it’s true, oh so true, ’cause I saw it on tv.
Uskommeko televison ohjelmiin kuin ne todella olisivat jopa ainoa totuus, jonka maailmasta nykyään omaksumme. Tosin ko. kappale on kirjoitettu 15 vuotta ennen nettiajan lopullista läpimurtoa, mutta muutos ei ole niin perusteellinen kuin luulemme. Jos oikeaa, akuutteihin tosiasioihin ja tapahtumiin perustuvaa informaatiota tulee nykyään nopeimmin juuri netistä, sieltä tulee myös eniten vääristeltyä ja manipuloitua 'faktaa'.
*
http://www.youtube.com/watch?v=MkKycaiKDpA
Video montage set to the John Fogerty hit. Updated a bit by skipping past the Nixon/Watergate era straight to the GW Bush era & Iraq.
(Video-montaasi on varsin oivallisesti toteutettu)
Lyrics
They sent us home to watch the show comin' on the little screen;
A man named Ike was in the White House, big black limousine;
There were many shows to follow, from 'Hooter' to 'Doodyville',
Though I saw them all, I can't recall which cartoon was real.
The coon-skin caps, Yankee bats, the "Hound Dog" man's big start;
The A-Bomb fears, Annette had ears, I lusted in my heart.
A young man from Boston set sail the new frontier,
And we watched the Dream dead-end in Dallas,
They buried innocence that year.
I know it's true, oh so true, 'cause I saw it on TV.
We gathered round to hear the sound comin' on the little screen,
The grief had passed, the old men laughed, and all the girls screamed
'Cause four guys from England took us all by the hand,
It was time to laugh, time to sing, time to join the band.
But all too soon, we hit the moon, and covered up the sky;
They built their bombs, and aimed their guns, and still I don't know why
The dominoes tumbled and big business roared;
Every night at six, they showed the pictures and counted up the score.
I know it's true, oh so true, 'cause I saw it on TV.
The old man rocks among his dreams, a prisoner of the porch;
"The light," he says "At the end of the tunnel,
Was nothin' but a burglar's torch."
And them that was caught in the Cover are all rich and free,
But they chained my mind to an endless tomb
When they took my only son from me
(John viitannee tässä sanalla 'son' myös omiin CCR-biiseihinsä).
I know it's true, oh so true, 'cause I saw it on TV.
I know it's true, oh so true, 'cause I saw it on TV.
February 21, 2008
Varokaa silmälappuhumanisteja!
Kirjoitettu kommentiksi mika sipuran päreeseen Kävelijä (20.2).
Mika Sipura kirjoitti mm.
'Näen pinnan alla kytevän ärsytyksen "humanistien" lappusilmäisen valtavirta-ajattelun edessä.'
Kirjoitti silmälaputon..? 'Silmälaputtomuus' ei näytä kuitenkaan pelastavan edes luonnontieteilijää intressivetoiselta hybrikseltä.
Mutta mitä 'hienopersehumanismiin' tulee, niin Tastula lienee sen lajin tyylipuhtaimpia edustajia. Ehkä myös hieman pejoratiivisesti käytettynä nimike 'huolestunut humanisti' on sopiva.
Ihmettelen kuitenkin, miksi luonnontieteilijät eivät juonna ohjelmia, joissa joutuu ottamaan kantaa 'inhimillisiin=ihmismäisiin' ongelmiin. Esimerkiksi sinänsä opettavaisen Prisma-sarjan ohjelmatkaan eivät keskustele vaan suoltavat tieteellistä faktaa ikäänkuin katsoja olisi pelkkä manipuloitava oppilas - ei dialogin toinen osapuoli (toki Prisman formaatti on toinen kuin keskusteluohjelmien).
(Valtaoja nyt lienee poikkeuksellinen tässä mielessä mutta Anto Leikolaa pidän minäkin aivan esimerkillisenä tapauksena luonnontieteen ja humanismin välisessä keskustelussa (riidassa.;/).
Ehkä näin on siksi, että luonnontiede olettaa pystyvänsä katselemaan - tietysti ankaran tieteellisen metodin nimissä - todellisuutta, maailmaa, yhteiskuntaa ja ihmistä ihmisen 'ulkopuolelta' käsin - objektiivisesti.
Olen eri mieltä, sillä ilmenevä ja ilmentymä (ilmeneminen) sisältyvät yhtä aikaa jokaiseen faktaan, joka/mikä ei siis ole objektiivinen 'ilmiö' kuin tiedeyhteisön konventioissa. Siten myöskään tietoisuus ei ole mikään tyhjä taulu ja/tai kone, joka ottaa vastaan ja tuottaa (tieteellisin metodein) objektiivista, muka ihmisen intresseistä riippumatonta tietoa.
Tämä tietoisuuden toimintaa kuvaava kategoria ei kuitenkaan tee humanistia yhtään sen objektiivisemmaksi kuin luonnontieteilijä on, eikä sen pitäisi antaa tieteen nimissä lupaa konstruoida ihan mitä tahansa soopaa tähän maailmaan postmodernismin hengessä.
*
"Edellä esitetty viittaus riittää jo kiinnittämään huomiota uuteen seikkaan: ilmeinen ja redusoitu äänihavainnon ilmiö vaatii immanenssin sisällä erottelua ilmentymän ja ilmenevän välillä. (S. 107, kursivointi Juha Himanka)
Tämän ilmentymän ja ilmenevän erottumisen jo immanenssissa Husserl toistaa useaan kertaan.
Jo Husserl oli siis selvillä Heideggerin ja Jacques Derridan myöhemmin keskeisiksi nostamasta nykyisen läsnäolon ongelmasta. Mihin suuntaan Fenomenologian idean reduktion tuottaman ratkaisu sitten näyttää. Kun puhtaimmasta immenentista ei löydykään pelkkää ilmiötä vaan myös ilmentyminen, niin tietoisuudesta ei enää voi ottaa kuvaa.
Tämänkin artikkelin piirroksissa kuvitellaan, että nuoli ajatuksesta kohteeseen voidaan esittää sillä hetkellä kun se on valmis. Husserl osoittaa nuolen piirtymisen olevan yhtä immanenttia: myös ilmeneminen on otettava mukaan. Näin tarkastelujen onkin muistutettava enemmän elokuvaa kuin vain kuvan esittämistä. On edettävä vaiheittain, tienä. Fenomenologian idea antaa tästä itse esimerkin: teos elää vasta vaiheittensa jatkumossa.' (Juha Himanka - http://www.netn.fi/296/netn_296_himan.html
*
http://www.helsinki.fi/taitu/tet/humanismifenomenologia%20v2.doc
http://www.netn.fi/296/netn_296_jylh.html
Mika Sipura kirjoitti mm.
'Näen pinnan alla kytevän ärsytyksen "humanistien" lappusilmäisen valtavirta-ajattelun edessä.'
Kirjoitti silmälaputon..? 'Silmälaputtomuus' ei näytä kuitenkaan pelastavan edes luonnontieteilijää intressivetoiselta hybrikseltä.
Mutta mitä 'hienopersehumanismiin' tulee, niin Tastula lienee sen lajin tyylipuhtaimpia edustajia. Ehkä myös hieman pejoratiivisesti käytettynä nimike 'huolestunut humanisti' on sopiva.
Ihmettelen kuitenkin, miksi luonnontieteilijät eivät juonna ohjelmia, joissa joutuu ottamaan kantaa 'inhimillisiin=ihmismäisiin' ongelmiin. Esimerkiksi sinänsä opettavaisen Prisma-sarjan ohjelmatkaan eivät keskustele vaan suoltavat tieteellistä faktaa ikäänkuin katsoja olisi pelkkä manipuloitava oppilas - ei dialogin toinen osapuoli (toki Prisman formaatti on toinen kuin keskusteluohjelmien).
(Valtaoja nyt lienee poikkeuksellinen tässä mielessä mutta Anto Leikolaa pidän minäkin aivan esimerkillisenä tapauksena luonnontieteen ja humanismin välisessä keskustelussa (riidassa.;/).
Ehkä näin on siksi, että luonnontiede olettaa pystyvänsä katselemaan - tietysti ankaran tieteellisen metodin nimissä - todellisuutta, maailmaa, yhteiskuntaa ja ihmistä ihmisen 'ulkopuolelta' käsin - objektiivisesti.
Olen eri mieltä, sillä ilmenevä ja ilmentymä (ilmeneminen) sisältyvät yhtä aikaa jokaiseen faktaan, joka/mikä ei siis ole objektiivinen 'ilmiö' kuin tiedeyhteisön konventioissa. Siten myöskään tietoisuus ei ole mikään tyhjä taulu ja/tai kone, joka ottaa vastaan ja tuottaa (tieteellisin metodein) objektiivista, muka ihmisen intresseistä riippumatonta tietoa.
Tämä tietoisuuden toimintaa kuvaava kategoria ei kuitenkaan tee humanistia yhtään sen objektiivisemmaksi kuin luonnontieteilijä on, eikä sen pitäisi antaa tieteen nimissä lupaa konstruoida ihan mitä tahansa soopaa tähän maailmaan postmodernismin hengessä.
*
"Edellä esitetty viittaus riittää jo kiinnittämään huomiota uuteen seikkaan: ilmeinen ja redusoitu äänihavainnon ilmiö vaatii immanenssin sisällä erottelua ilmentymän ja ilmenevän välillä. (S. 107, kursivointi Juha Himanka)
Tämän ilmentymän ja ilmenevän erottumisen jo immanenssissa Husserl toistaa useaan kertaan.
Jo Husserl oli siis selvillä Heideggerin ja Jacques Derridan myöhemmin keskeisiksi nostamasta nykyisen läsnäolon ongelmasta. Mihin suuntaan Fenomenologian idean reduktion tuottaman ratkaisu sitten näyttää. Kun puhtaimmasta immenentista ei löydykään pelkkää ilmiötä vaan myös ilmentyminen, niin tietoisuudesta ei enää voi ottaa kuvaa.
Tämänkin artikkelin piirroksissa kuvitellaan, että nuoli ajatuksesta kohteeseen voidaan esittää sillä hetkellä kun se on valmis. Husserl osoittaa nuolen piirtymisen olevan yhtä immanenttia: myös ilmeneminen on otettava mukaan. Näin tarkastelujen onkin muistutettava enemmän elokuvaa kuin vain kuvan esittämistä. On edettävä vaiheittain, tienä. Fenomenologian idea antaa tästä itse esimerkin: teos elää vasta vaiheittensa jatkumossa.' (Juha Himanka - http://www.netn.fi/296/netn_296_himan.html
*
http://www.helsinki.fi/taitu/tet/humanismifenomenologia%20v2.doc
http://www.netn.fi/296/netn_296_jylh.html
Subscribe to:
Posts (Atom)