Schmitt Fallkullassa

'Nykyään mikään ei ole muodikkaampaa kuin taistelu poliittista vastaan. Amerikkalaisia rahamiehiä, teollisia teknikkoja, marxilaisia sosialisteja ja anarkosyndikalisteja yhdistää vaatimus siitä, että politiikan epäasiallinen herruus tulee hävittää ja korvata se taloudellisen elämän asiallisuudella. Enää saa olla ainoastaan organisatoris-teknisiä ja taloudellis-sosiaalisia tehtäviä, muttei mitään poliittisia ongelmia.' (Carl Schmitt: 'Poliittinen teologia' (PT), s. 113)
*
Päreeni otsikko on muokattu prof. Kaarlo Tuorin kirjan 'Oikeuden ratio ja voluntas' Carl Schmittiä käsittelevän luvun nimestä 'Carl Schmitt Weimarissa'.
*
(Kielimafia on tehnyt muutoksia ensimmäiseen julkaisuversioon viimeksi 21.3 klo: 20.15)
*
Liikun nykyään pelkästään mannermaisen filosofian alueella, ja usein tuntuu siltä, etten ole saanut anglo-amerikkalaiseen pragmaattis-analyyttiseen filosofiaan painottuneista filosofian perusopinnoistani muuta kuin tyhjän luurangon, jolla sitten pitäisi mittailla maailmaa kuin taskulaskimella. Boring!

Niinpä olen viimeisimpien vuosien aikana (ajoittain) jopa systemaattisesti yrittänyt omaksua eräitten mannermaisten nykyfilosofien perusajatuksia. - Tässä yhteydessä on tietysti syytä muistuttaa, että, huolimatta HY:n filosofian arvosanoistani, manner-eurooppalaisen ajattelun vakavin sairaus: Friedrich Nietzsche (siten myös eksistentialismi) on toki ollut minun tautini jo nuoruudesta lähtien. (Sitäpaitsi HY:n dos. Heikki Kannisto piti aikoinaan erinomaiset Nietzsche-luennot, joten ei pidä haukkua akatemiaa kohtuuttomasti.)

Nietzsche- (mutta myös Zizek-) perspektiivistäni katsottuna ei siis liene yllättävää, että mieltäni eniten kiihottava löytö (johon viimein tutustuin kunnolla) juuri tällä on hetkellä 'pahamaineinen natsihirviö', politiikan ja oikeuden filosofi Carl Schmitt.

Schmitt esitti etenkin vuosina 1919-1933 (Weimarin tasavallan aika), siis ennen natsien valtaantuloa, muutamia poliittisen oikeuden alaan kuuluvia väitteitä ja traktaatteja, jotka ovat (monien liberaalidemokraattisten ajattelijoitten tyrmistykseksi) alkaneet kahden viime vuosikymmenen kuluessa, lisääntyneen terrorismin aikana (Schmitt tavallaan ennakoi tätä uudenlaisen vihollisuuden/ystävyyden muotoa partisaani-luennoillaan/kirjallaan 1963), saada yhä lisääntyvää huomiota varsinkin mannermaisten filosofien keskuudessa. - (Sitäpaitsi - eikö myös kylmän sodan aikaa voi pitää lähes konkreettisena todistuksena Schmittin ajatusten kyvystä määritellä politiikan perimmäisten, eksistentiaalis-filosofisten realiteettien todellinen luonne?)

Itse asiassa monet eurooppalaiset (kulttuurin ja politiikan) filosofit ovat aina arvostaneet Schmittiä: esim. Kojeve ja ranskalaiset ylipäätään; myös Habermas, vaikka hän tekeekin schmittiläisistä lähtökohdista täysin päinvastaisen johtopäätöksen kuin Schmitt.

Habermas päätyy ikäänkuin saksalaisen 'huonon omantunnon' edustajana uusliberaalia sosiaalidemokratiaa lähellä olevaan (vrt. kolmannen tien sosiologi Giddens ja tämän opetuslapsi Tony Blair) diskurssietiikkaan eli ilkeästi sanottuna: päättymättömään, päätösten teon suhteen impotenssiin keskusteluun, jossa teknokraattinen (talous-)hallintobyrokratia ohjaa lopullisen päätöksen aina mieleisekseen antaen kansalle semanttisilla kikkailuillaan valheellisen vaikutelman pyrkimyksestä oikeudemukaisuuteen.

Habermasille poliittinen totuus on konsensusta, Schmittille poliittinen totuus sen sijaan on yhtä kuin kansaa representoivan ja samalla kansan kanssa identtisen suvereenin suoraa tahtoa/päätöstä. - Tässä demokratian kannalta arveluttavassa väitteessä kaikuu Platonin, Machiavellin, Hobbesin (jotka kaikki kuten myös Schmitt tekivät elämässään 'väärän' poliittisen valinnan ja joutuivat vetäytymään syrjään) sekä katolista vastauskonpuhdistusta (Schmitt oli katolinen) edustaneitten diplomaattien ja oikeusfilosofien ääni: de Maistre, Bonaldo ja etenkin Donoso Cortes, joka Schmittin mukaan oli säilyttänyt 'suurinkvisiittorien henkisten jälkeläisten itsetietoisen suuruuden'.

Carl Schmittin Weimarin tasavallan aikana politiikan ja oikeuden alalta esittämistä ideoista manittakoon lähtökohtaisesti normin ja päätöksen jännite totuuden ontologisella oleminen - pitäminen akselilla. Schmittin mukaan normi, jota laki ilmentää ja johon se tukeutuu on perimmältään aina päätös, jonka Jumala/suvereeni/poliittinen valta tekee/antaa. - Perimmältään, viime kädessä, päätös syntyy siis aina tyhjästä (aus einem Nichts).

Schmittillä oli tapana kiteyttää jo aloituksessa erinomaisen nasevasti se, minkä hän tulevassa pohdinnassaan halusi osoittaa todeksi. Esimerkiksi (edellä kirjoittaani samalla selkiyttäen): 'Kaikki modernin valtio-opin merkittävät käsitteet ovat sekularisoituneita teologisia käsitteitä.' (PT, s. 82)

Suvereeni on poikkeustilan ja siten kaiken lain perimmäinen päättäjä/takaaja. Siten juuri poikkeustila määrittää aina normaalitilan.

'Poikkeus on kiinnostavampi kuin normaalitapaus. Normaali ei todista mitään, poikkeus todistaa kaiken; se ei vahvista ainoastaan sääntöä, vaan sääntö elää pelkästään poikkeuksesta. Poikkeuksessa todellisen elämänvoima rikkoo toistumiseen jähmettyneen mekaniikan kuoren.' (PT, s. 60)

"Koska poikkeustila on kuitenkin jotain aivan muuta kuin anarkia ja kaaos, siinä vallitsee juridisessa mielessä järjestys, vaikkei kyseessä olekaan oikeusjärjestys" (PT, s. 56-57).

Kiistelty mutta samalla tunnustettu on Schmittin määrittely politiikan synnyn ja mahdollisuuden eksistentiaaliseksi perustaksi ystävä/vihollinen-jaottelun puitteissa. Politiikkaa ei voi olla edes olemassa ilman ystävän ja vihollisen dialektiikkaa.

'Die spezifisch politische Unterscheidung, auf welche sich die politischen Handlungen und Motive zurückführen lassen, ist die Unterscheidung von Freund und Feind' (ks. PS.).

Kyseessä on abstrakti lähtökohta siinä merkityksessä, että vihollinen ei ole joku tietty, määrätty ihminen, valtio, ryhmä tai kohde vaan kantilaisittain rationaalisen imaginaation hahmottama suhde maailmaan ylipäänsä. Vihollinen on jotain, jota/mitä 'vastaan' yhtenäinen yhteisö kokee olemassaolonsa integriteetin. Vain vihollinen voi 'synnyttää' kansan/yhteisön/ystävien välisen, kollektiivis-poliittisen identiteetin (ks PS.).

Liberaalidemokraattisen mielipiteen muodostuksen ja tahdottoman päätöksenteon loputtomaan vatvomiseen eli pinnalliseen soutamisen ja huopaamisen ei-etenevään liikkeeseen tottuneelle ja klisheiksi muuttuneisiin ihmisoikeuksiin (teko-)pyhästi uskovalle humanistille nämä ovat ehkä pelottaviakin ajatuksia, eikä asiaa helpota yhtään (pikemminkin päinvastoin) se, että Schmitt on partaveitsen terävä ajattelija, joka hallitsee virtuoosimaisesti myös retoriikan keinot.
*
Jos Hitler olisi ollut lähelläkään Schmittin (tai Heideggerin) intellektuaalista tasoa, Saksa ei olisi ajanut itseään (ja muita) tuhoon (mm. idioottimaisilla rotuopeillaan) vaan pysynyt nahoissaan. Silti on oletettavaa, että schmittiläis-heideggerilainen Saksa mitä ilmeisimmin olisi päätynyt jonkinlaiseen fasistiseen 'demokratiaan', mitä ikinä tämä sitten olisikaan merkinnyt kyseisen valtion tapauksessa.

Asia, joka minua Schmittissä mietityttää ja arveluttaa, on hänen ajatuksensa suvereenin ja kansan perimmäisestä eksistentiaalisesta yhteydestä/identtisyydestä. Miten tämä on käsitettävä, miten tällainen identtisyys ylipäätään on poliittisesti mahdollista, jos lähtökohtana, Schmittin tavoin, pidetään oikeusvaltiota, jonka perustana on kansan mielipidettä kysyvä mutta suvereenin asettama perustuslaillinen demokratia?

Kuvatun kaltaisen välittömän yhteyden - kutsun sitä ongelmallisuutensa takia deus ex machina-identtisyydeksi (suvereenin suhteeksi valittuun kansaansa poliittis-teologisena jumala-representaationa) - pitäisi taata, että suvereeni pystyy poliittisesti/konkreettisesti olemaan kansan tahto - päinvastoin kuin täysin byrokratisoitunut parlamentaaris-liberalistinen 'kone', joka on alkanut toimia itsestään (suurbusineksen intressien vaikuttaessa päätöksenteon taustalla) vähät siitä, miten loputtomasti vellova 'vapaa ja demokraattinen' keskustelu etenee.

Kärjistetysti väittäen, sisällöllisesti köyhä ellei peräti tyhjä, vapaa keskustelu pikemminkin vain estää ja hämää todellisten aatteellisten päätösten tekemistä ja perusteita. Politiikasta tulee konformismia ja puolueopportunismia, koska poliitikot oman suosionsa ylläpitämiseksi ovat täysin riippuvaisia mielidemittauksista.

[Ja kuten tiedetään, kansan mielipide valitsee aina kostonhimoisesti Barabbaan (liberaalissa demokratiassa päätöksentekoon Jeesuksen ja Barabbaan välillä tosin olisi haettu lykkäystä, irvailee Schmitt). - Mutta eikö kansa juuri siksi, että se on niin kostonhimoista, ansaitse hallitsijakseen tyrannin?! ;\].

Suvereenin ja kansan ykseys edellyttää, kuten Schmitt ymmärrettävästi painottaa, homogeenisen ja yhtenäisen kansan/mielipiteen (tietysti myös 'oikean' tyypin johtajaksi: ei siis tyrannia). Heti voi kuitenkin päätellä, ettei tästä lähtökohdasta ole pitkä askel totalitarismiin ja jopa rasismiin (fakta, jonka natsisimi todisti), mutta onko tuo askel väistämätön (kausaalinen) vai voidaanko Schmittin perusteorioista päätyä myös 'moniarvoisempaan totalitaariseen demokratiaan'(vai onko tässä sittenkin ilmaistu pelkästään itsensä kumoava määritelmä demokratiasta)?

Haluaisin puolustaa Schmittiä, vaikka varsinkin liberaali-demokraattisen (laki-)normativismin edustajat väittävät, että hän on irratonalisti, jonka teoriat johtavat suoraan fasismiin (Schmitt ei alunperin kannattanut natseja, mutta Italian fasismia hän tietyiltä osin ja rajatussa mielessä piti perusteltuna: vahvana valtiona).

'Schmittille Weimarin valtio oli totaalinen valtio heikkouttaan. Se oli totaalinen puuttuessaan yhä laajemmin yhteiskuntaan. Valtion interventiot kuitenkin ilmensivät sen heikkoutta: valtiosta oli tullut välikappale, jonka avulla eturyhmät toteuttivat ryhmäkohtaisia intressejään. Intressiryhmien pluralismi uhkasi lamauttaa valtion itsenäisen toimintakyvyn (Schmitt 1933). - Totaalinen valtio vahvuuttaan - se oli jotain jota Schmitt odotti ja toivoi Weimarin jälkeiseltä tulevaisuudelta.' - (Sitaatti: HY:n yleisen oikeustieteen professori Kaarlo Tuori kirjassaan 'Oikeuden ratio ja voluntas '(2007), s 181-182.

Niinpä. Mutta Carl Schmitt ei odottanut tulevaisuudelta nimenomaan natsivaltiota vaan pikemminkin Hegelin Preussia. Schmitt kritisoi natseja ennen heidän valtaanpääsyään mm. poliittisen ajattelun naiviudesta: natsivaltio tulisi olemaan juridinen katastrofi. Hän kirjoittikin päiväkirjaansa natsien vaalivoiton jälkeen tammikuussa 1933:

'Voidaan sanoa, että [tänään] Hegel kuoli.'

Natsien 'kansantotalitarismin' ja Schmittin 'vahvuuttaan totaalin valtion' välillä oli kuitenkin perustavaa poliittista yhtäläisyyttä, joka veti kumpaakin osapuolta toisiinsa. Urakehitystään edistävä Schmitt otti vastaan korkeimpia valtiojuristin virkoja natsien valtaanpääsyn jälkeen, mutta silti häntä joissain natsiupseerien piireissä epäiltiin teeskentelystä, huolimatta Schmittin jopa antisemitistisistä kirjoituksista, joiden uskon silti olleen pikemminkin 'raakaa' opportunismia (tämä ei tietenkään riitä Schmittin puolustukseksi) kuin intohimoista vakaumuksellisuutta ja vertautuvat Heideggerin vastaavaan joskin kevyempään antisemitismiin hänen vuoden mittaisen Freiburgin ('natsi-')rehtoraattinsa aikanaan.

Jo vuonna 1936 Schmitt erosi poliittisesti korkeimmasta virastaan (Heidegger erosi rehtoraatistaan jo 1934) ja sanoi jälkeenpäin eläneensä -36-37 suoranaisessa kuolemanvaarassa. Viimein Göring esti lopulliset kostotoimet häntä vastaan. Natsipuolueesta Schmitt ei kuitenkaan eronnut koskaan.

Ei eronnut myöskään Heidegger ja mikä pahinta: kumpikaan herroista ei suostunut sodan jälkeen osallistumaan yhteenkään liittoutuneitten järjestämään/tarjoamaan 'denatsifikaatio-ohjelmaan'. Niinpä kummaltakin evättiin sodan jälkeen kaikki oikeudet opettaa yliopistoissa. Heidegger tosin sai oikeutensa takaisin Saksassa, mutta Schmitt ei koskaan, ja hän luennoikin myöhemmin mm. Espanjassa (ie. 'partisaaniluennot'). Kumpikin, saksalaisen kulttuurialueen huipputuote siinä missä Freud ja Einsteinkin, julkaisi kyllä kirjoja, joita ranskalaiset filosofit sitten ahmivat pää höyryten ;\]

Schmitt koki sodan jälkeen aivan konkreettisesti elävänsä poliittisessa maanpaossa samaan tapaan kuin hänen suuret edeltäjänsä Machiavelli ja Hobbes aikoinaan kutsuen Plettenbergin kotiaan Sant'Andrea'ksi Machiavellin Percussinassa sijainneen poliittisen pakopaikan mukaan. Siellä Schmittiä kävivät hänen pitkän elämänsä aikana tapaamassa ne, jotka pitivät ja kunnioittivat häntä nimenomaan 1900-luvun Machiavellina ja Hobbesina - esim. Pariisissa 1930-luvun Hegel-luennoistaan kuuluisaksi tullut Alexandre Kojeve, jota Francis Fukuyama käytti sittemmin Hegel-tulkkinaan omassa, liberaalidemokraattisessa Historian lopussaan (Fukuyama tosin on tarkentanut ja muuttanut 1990-luvun alun näkemyksiään viime vuosina).

PS.
The friend and enemy concepts are to be understood in their concrete and existential sense, not as metaphors or symbols, not mixed and weakened by economic, moral, and other conceptions, least of all in a private-individualistic sense as a psychological expression of private emotions and tendencies. They are neither normative nor pure spiritual antitheses. Liberalism in one of its typical dilemmas ....of intellect and economics has attempted to transform the enemy from the viewpoint of economics into a competitor and from the intellectual point into a debating adversary. In the domain of economics there are no enemies, only competitors, and in a thoroughly moral and ethical world perhaps only debating adversaries. .... The concern here is neither with abstractions nor with normative ideals, but with inherent reality and the real possibility of such a distinction.... The enemy is not merely any competitor or just any partner of a conflict in general. He is also not the private adversary whom one hates. An enemy exists only when, at least potentially, one fighting collectivity of people confronts a similar collectivity. The enemy is solely the public enemy, because everything that has a relationship to such a collectivity of men, particularly to a whole nation, becomes public by virtue of such a relationship.
....
The political is the most intense and extreme antagonism, and every concrete antagonism becomes that much more political the closer it approaches the most extreme point, that of the friend-enemy grouping. In its entirety the state as an organized political entity decides for itself the friend-enemy distinction.....But the fact that the substance of the political is contained in the context of a concrete antagonism is still expressed in everyday language, even where the awareness of the extreme case has been entirely lost . - (The Concept of The Political)

http://www.amazon.com/Concept-Political-Expanded-Carl-Schmitt/dp/0226738922
*
(Seuraavassa päreessä annan kattavan näytteen etenkin Schmittin retorisista taidoista kirjassa 'Poliittinen teologia'.)
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Carl_Schmitt
http://www.valt.helsinki.fi/sosio/tyt/artikkelit/schmitt.pdf
http://www.netn.fi/298/netn_298_kirja4.html
http://www.sauer-thompson.com/archives/philosophy/2006/04/post_46.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Weimarin_tasavalta
http://www.jarkkotontti.net/blog/tieteilya-ja-filosofiaa/jarjen-tahto-kaarlo-tuorin-teoksesta-oikeuden-ratio-ja-voluntas-niin-nain-22008/
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=0&oq=oikeuden+ra&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=oikeuden+ratio+ja+voluntas

Haudatkaa minut yhdessä Oireeni kanssa

Minä olen Trauma, sinun Oireesi, älä pidä muita Oireita!

(Kielimafia muokkasi etenkin lukua 2 - klo: 23.20)

Androgyynihullumies kommentoi minua omassa blogissaan. Käytännöllisistä syistä siirrän kommentin ja vastaukseni siihen omaan päreeseeni.
*
AHM esittää:
"...Freudilainen torjuntateoria on kuitenkin vielä tätäkin pahempi. Vaikka vaimentimen sanotaan suojaavan meitä, se pitää kuitenkin terapian avulla poistaa! Toisin sanoen, vaikka traumaattisten muistojen ahdistus on niin suuri, että luonto tuotti suojamekanismin, terapeutti ei silti näe ongelmaa tämän suojan tuhoamisessa (Hesslow 2005.)" (Osmo Tammisalo, Tavataan ensi viikolla, 2007, 138)

1
Kyseessä on tyypillinen epistemologiaan liittyvä vastaväite psykoanalyysia kohtaan. Ikäänkuin neurotiedemies (Hesslow) faktisesti tietäisi, mitä luonto muka tuotti ihmiselle, missäkin tarkoituksessa ja missäkin tapauksessa erikseen.

Huomautan myös, ettei kenenkään ole pakko mennä psykoanalyysiin, varsinkin jos haluaa nimenomaan 'psyko-ortopedisiä' toimenpiteitä pätkivään psyykensä 'ehjäntämiseksi'. Tarkoitan lähinnä 'asennesiirrännäisiä' tai 'katkenneen itsetunnon' yhteen-neulomista. Ehkäpä Sakari Orava kirurgoi sellaisiakin.

Hesslowin karkea neuro-invarianssi-selitys psyykkisen torjunnan biologisesta funktiosta kadottaa sen teoreettisen symboliikan, joka mahdollistaa psyykkisen oireilun ymmärtämisen ja analyysin eri yksilöillä. Se soveltuu jos ylipäätään on soveltuakseen vain suuriin populaatioihin tai lajeihin - hiukan samaan tapaan kuin aikoinaan natsipropaganda saksalaisiin.

Sillä jos jostain voimme odottaa löytyvän rodunjalostusajattelua tukevaa tiedettä, niin sitä löytyy nimenomaan neurotutkijoiden ja evoluutiobiologien piireistä. Rasismin tieteelliset perustelut nimittäin implikoituvat ja sekoittuvat juuri näihin biofysiologisiin teorioihin (kuten aina aiemminkin historiassa!), siinäkin tapauksessa, että yksittäiset tiedemiehet aivan muuta poliittisesti väittäisivät - kuten yleensä väittävät - suuria humanisteja kun muka ovat.

Mutta juuri tuossa naivissa humanismissaan, joka epätoivoisesti ja epäuskottavasti kätkee luonnon perimmäisen indifferenssin moraalin suhteen voimme jälleen havaita kommunikatiivisuudeksi ja vuorovaikutuksellisuudeksi naamioidun ideologian (velvollisuutesi on nauttia ja siten edistää talouskasvua) kaikkein vahvimmin toiminnassaan.

Joten mihin muuhun neurotiede ja geenitutkimus lopulta soveltuisivatkaan paremmin kuin ihmisrodun neurogeneettiseen manipulointiin termin raadollisimmassa merkityksessä. Tietenkään tällaista toimintaa ei kutsuta rasismiksi vaan ihmiskunnan (siis tiettyjen, valikoitujen ryhmien) vapauttamiseksi sairaudesta ja kärsimyksestä (mitä tämä sitten merkitseekään ja kuka tästä sitten viime kädessä päättääkään).

Voi pyhä valhe ja yksinkertaisuus! Lukekaa nyt viimeinkin Dostojevskin 'Kellariloukon mies', niin oivallatte, mistä näissä 'luonnonmukaisissa' ja geneettisissä selityksissä perimmältään on kyse: ihmisen kriittisen ja luovan vapauden mitätöimisestä jonkin uuden uljaan, neurobiologis-poliittisesti 'korrektin' ihmistyypin luomiseksi.

2
Foucault, jonka piti olla vähemmistöjä puolustava, liberalismi-kriittinen ja siten myös 'poliittisesti korrektia' ihmistyyppiä vastustava ajattelija, menee jopa niin pitkälle, että väittää kurinpidollisen, normalisoivan biovallan toimivan alhaalta ylös, kun taas suvereeniuden traditiosta lähtevä ja legitimoitu oikeudellinen valta (hallitus, laki, tuomioistuin, poliisi) toimii sanktioivasti ylhäältä alas. Normi on tässä sallitun ja ei-sallitun välisen eron ilmaiseva imperatiivi.

Toisin sanoen: koska ihmiset ovat jokapäiväisissä käytännöissään omaksuneet biovallan kurinpidollisen luonteen kokien sen oman elämänsä sankaruudeksi (kyseessä on eräänlainen 'orjien sisäistämä herruus'), he normalisoivat itse itseään myös noilla Foucault'n kuvaamilla identiteettitekniikoilla.

Foucault'lla normi on biopoliittisen vallan diskurssissa/käytännöissä ymmärretty normaaliuden standardiksi, jonka mukaan ihmisten käytöstä pyritään homogenisoimaan, mutta kuten sanottu, itse sisällytän Foucault'a kritisoiden hänen, kapitalismin markkinoilla silkalta muotien ja trendien apinointiin rinnastettavat, imagojenmuokkauspelinsä homogenisoivan ja passiivisen epäautenttisuuden piiriin, vaikka Foucault aivan varmasti vastaisikin kysymällä, että mihinkähän ihmeen autenttisuuteen minä niitä oikein vertaan.

Kysymys on perusteltu, mutta Foucault'n myöhäisin ajattelu edustaa minulle juuri tällä hetkellä lähes lamaantunutta ja näköalatonta kulttuuri-antropologis-eksistentiaalista pessimismiä. Mielestäni Foucault'n relativistinen, täysin estetisoitu etiikka (identiteettitekniikat) implikoi poliittisen konformismin ja on kyvytön asettumaan kapitalismia vastaan (tästä lisää toisessa päreessä).

3
Torjuttu (psyykkisesti käsittelemätön) trauma palaa aina jonkinlaisen oireen muodossa, koska se aivan varmasti aktivoituu uusien ihmissuhteitten ja elämäntilanteitten vaikutuksesta.

Tiedostan omalla kohdallani, mistä tässä on kyse, sillä jouduin alle kolmevuotiaana äitini pahoinpitelyn kohteeksi. Jälkeenpäin äitini ei koskaan kertonut tapahtuneesta minulle, vaikka joskus aihetta vahingossa sivusikin; hän kuitenkin vaikeni heti, kun huomasi puhuneensa sivu suunsa.

En muista tapausta kuin erittäin hämärästi, ja minun onkin varottava käyttämästä liikaa mielikuvitusta sen rekonstruoinnissa. Äidin epämääräisten puheitten ohella tapahtuneesta on kuitenkin jäänyt toiseen suupieleeni viiksien melkein kokonaan peittämä arpi. - Minun väitettiin kaatuneen ruokakomeron lattialla olleitten tyhjien (ja ehjien) lasipullojen päälle, mikä on käytännössä melko mahdotonta varsinkin, kun alimmainen hyllykerros on välissä estämässä.

Kokemuksen on täytynyt olla täydellinen shokki, sillä lapsi ei voi ymmärtää, että/miksi hoivaava äiti käyttäytyy häntä kohtaan äärimmäisen väkivaltaisesti, vaikka tämä olisikin huonolla tuulella, jos lapsi on ollut tottelematon.

(Minun on kerrottu olleen ns. vaikea lapsi, joka valvotti vanhempiaan joskus yökaudet itkullaan. Parikymppinen, kokematon, psyykkisesti epävakaa äiti ei nähtävästi ole kyennyt hillitsemään stressiään, mikä ei tietenkään riitä oikeuttamaan oman lapsen fyysistä vahingoittamista.)

Epäilemättä kauhean kokemuksen torjuminen muistista (täydellinen kieltäminen lienee oikea termi) on toiminut tässä psyyken tasapainoa suojaavasti, mutta torjunta ei suinkaan poispyyhi varhaisen kokemuksen vaikutusta psyykeen, sillä ihminen on autopoieettinen organismi, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen - jatkuvasti.

Torjunnan pettämisestä kertoo vastaansanomattomasti, että kyseinen kokemus on ilman muuta vaikuttanut jälkeenpäin - ei ainoastaan asenteeseeni ajoittain tasapainottomaan äitiin (joka on kuollut 5 vuotta sitten) vaan myös muihin itselleni 'liian' läheisiksi muodostuneisiin naisiin sekä lopulta ylipäätään ihmisiin ja maailmaan.

Tasapainoinen ja turvallinen perusluottamus puuttuu, vaikka mitään syytä 'pelätä' rakastamaansa ihmistä ei olisikaan. Joko takerrut tai riuhtaiset itsesi kokonaan irti. Siinä minun tapani ratkaista (epäonnistuneesti) liian läheiseksi tulleen ihmissuhteen emotionaalinen ambivalenssi ja ahdistus.

4
Psykiatrisella vokabulaarilla (hieman kieli poskessa ;\) ilmaistuna: analysoitava Räsäsen kaltaisessa tapauksessa on kyse symbioottisessa (kuulostaa klisheeltä, mutta pitää täysin paikkansa) äitisuhteessa koetusta syvästä traumasta, joka ilmenee myöhemmin separaatio-individuaatio-ahdistuksena sekä ylipäätään ahdistus-ja tuskaneuroosina (äidillä oli muuten sama diagnoosi).

Analysoitava Räsäsen emotionaalisesti läheisimmät ihmissuhteet ovat aina olleet ko. ihmisten (tässä tapauksessa naisten) hänessä aktivoiman traumaattisen äititransferenssin läpäisemiä. Räsänen kokee näissä suhteissaan hallitsematonta ambivalenssia riippuvaisuuden (turvallisuuden ja hellyyden tarve) sekä epäluottamuksesta ja jopa vihasta syntyvän hylkäämisen välillä.

Tuskareaktioden rationaalinen kontrolli tai emotionaalinen purkaminen ei onnistu hänelle yksin eläessä muttei myöskään läheisessä ihmissuhteessa, jossa analysoitava Räsänen kehittää nopeasti ja pakonomaisesti saman riippuvuussuhteen kuin hänellä lapsena oli äitiinsä. Vastareaktiona liian ahdistavaan riippuvuuteen Räsänen sitten riuhtaisee itsensä yllättäen irti suhteesta ja palaa erakkomaiseen elämäänsä, jossa hän yrittää jälleen hallita ahdistuksiaan ajoittain liiallisella alkoholinkäytöllä.

Lapsena koettu äidin väkivaltainen käytös, epäluottamus ja suoranainen pelko äitiä kohtaan sekä analysoitavan elämänikäiset riidat äidin kanssa ovat osaltaan lukkiuttaneet hänen psyykkistä kehitystään emotionaalisesti.

Torjunta ja kieltäminen, joilla Räsänen on yrittänyt hallita lapsuuden traumojaan (etenkin em. vakava traumaattinen kokemus) eivät tietenkään ole voineet estää pahimmillaan paniikkia lähentelevien tuska- ja ahdistustilojen ilmaantumista.

Jo lapsuudessa, nuorena ja vielä varhaisessa keski-iässäkin suurta jännittyneisyyttä aiheuttaneet sekä keskittymiskykyä haitanneet sosiaaliset fobiat ovat pitkälti hellittäneet iän myötä. Samoin 18-19-vuotiaana alkanut, aluperin nimenomaan ahdistusta ja jännittyneisyyttä helpottamaan tarkoitettu, ajoittain addiktiiviseksi muuttunut, alkoholinkäyttö on alkanut pysyä tyydyttävästi kontrollissa.

Psyykkisesti terveeksi analysoitava Räsästä ei kuitenkaan voi sanoa, eikä hän luultavasti tule ikinä psyykkisesti tervettä päivää näkemäänkään. Mitkään 'luonnon biologiset suojamekanismit' (Hesslow), psykologisesti ymmärretyt psyykkiset torjunnat tai kieltämiset eivät ole lopulta saaneet hänen persoonallisuudessaan aikaan muuta kuin patoutuneen ahdistuksen uudelleen kanavoitumisen ja purkautumisen psyykkisten, ahdistusta vastaan kehittyneitten puolustusmekanismien (defenssien) läpi.

Mielestäni analysoitava Räsänen tarvitsee pitkää ja intensiivistä psykoanalyyttista terapiaa, mutta itsepintaisesti hän kerta toisensa jälkeen on kieltäytynyt tästä mahdollisuudesta. Haluaa kuulemma mennä hautaan omien oireittensa kanssa. Ja sehän on tietysti täysin hänen oma asiansa...

5
'Luonto' ei siis pystynyt blokkaamaan torjutun, ahdistavan muiston vaikutusta myöhempiin tunnereaktioihini ja identiteetin muotoutumiseeni - sanalla sanoen: luonteeseeni. Ja mitä enemmän yritän työntää muiston synkkää varjoa (muutahan en tiedosta) pois mielestäni, sitä varmemmin se on aina edessäni vähän ajan kuluttua.

Tähän tapaukseen, jota kutsun 'luurangoksi kaapissa', tiivistyy jotain hyvin olennaista, joka määrittelee luonnettani, koska palaan siihen neuroottisesti yhä uudestaan kerta toisensa jälkeen. Minulle onkin ollut hyvin opettavaista tutkailla omaa luonnettani tämän(kin) hämärän ja vaietun tapauksen valossa.

Psykoanalyysia tai psykoterapiaa en koe (en ole koskaan kokenut) välttämättömäksi itselleni, mutta näen kyllä, että siitä voisi olla apua edellyttäen, että suhde analyytikkoon/terapeuttiin toimii (mitä ei valitettavasti voi ennakoida).

Kenenkään ei tietysti tarvitse eikä välttämättä pidä mennä psykoanalyytikon vastaanotolle raapimaan auki huonosti arpeutuneita, hämäriä ja ahdistavia aavistuksia/muistoja traumaattisista kokemuksistaan, mutta on täysin turha väittää, etteivätkö ne vaikuttaisi ihmisen luonteessa, mielteissä ja fantasioissa ja etteikö niiden psyykkinen työstäminen psykoterapiassa voisi joskus olla todella vapauttava kokemus.

6
Luonto (mikä ihmeen luonto?) ei tuota psyykkisiä suojamekanismeja (mitä ihmeen suojamekanismeja?). Ne syntyvät ihmisten välisessä emotionaalis-kielellisessä vuorovaikutuksessa/kommunikaatiossa, ja tällainen 'suojamekanismi' voi varmasti aiheuttaa yhtä paljon vahingollista kieltämistä/torjuntaa kuin suojata mieltämme sitä suunniltaan ajavista välähdyksistä, joita lacanilais-zizekiläisessä vokabulaarissa kutsutaan joskus reaalisen aiheuttamiksi oikosuluiksi.

Mainittu oikosulku voidaan lacanilais-zizekiläisesti ymmärtää vailla symbolisen fiktiivistä välitystä tai imaginaarisia fantasioita olevaksi haavaksi, joka ilmaisee perimmäisen inhimillisen kokemuksemme omasta olemassaolostamme. - Tuo kokemus on ahdistus: 'Angst', kuten Kierkegaard ja häntä seuraten Heidegger sekä Sartre ajattelivat.

Esimerkkinä Sartren Inhon Roquentin, joka mm. työntää kätensä maahan, lehtien ja mullan sekaan: olemassaoloon, kuten hän ajattelee - kokien inhon vallassa, että hänen kourassaan pursuileva puolittain kompostoitunut massa ilmentää juuri itse olemassaolon typerää ja merkityksetöntä kuvottavuutta.

7
Lähtöhtani on, että trauma, torjunta ja torjuntaa ilmaiseva oire liittyvät aina sekä kausaalisesti että käsitteellisesti ymmärrettynä suoraan toisiinsa, joten niistä voi puhua saman asian eri kokemus- ja ilmenemistasoina.

a) Fobioissa ihminen ei ole kyennyt juuri lainkaan torjumaan traumaa muttei myöskään pystynyt käsittelemään sitä psyykkisesti realistisella tavalla. Fobiat ovat joskus äärimmäisen sitkeitä (esim. koirien pelko), jopa elämänikäisiä. Näin ollen foobikko joutuu aina jollain tavalla rajaamaan ja rajoittamaan elämäänsä fobiansa välttämistä silmälläpitäen (esim. RR:n jo heikenneet sosiaaliset fobiat).

b) Pakkoneurooseissa trauma/oire yritetään hallita toiston pakon mekanismilla: yrittämällä konemaisesti oman toiminnan ja ajattelun avulla viimeiseen asti välttää lopullista päätöstä/ratkaisua ja siten varmistaa loputtomiin, että päätös (jota ei ehkä koskaan tehdä) on oikeutettu ja onnistuu (esim. Hamlet; Zizekin ajattelun (etenkin jatkuvasti toistetun vallankumousidean) tarkoituksellinen 'keskeneräisyys' :\].

c) Hysteriassa traumaattinen kokemus oireena siirretään muiden vastuulle ikäänkuin ko. hysteerisen oireen hoivaamisesta saatua tyydytystä ei haluttaisi koskaan menettää tai lopettaa ('kuunnelkaa minua, auttakaa minua' ad inf., - esim. Kuningas Lear; paradoksaalisesti myös Zizekin periaate olla ehdottomasti kiinnittämättä ajatteluaan Big Otheriin (joka on uskon fantisoitu ja/tai symbolisesti viimeinen (meta-)tae = jumala objekti a:na), mikä paljastaa lopulta kuitenkin sen, että käytännössä Zizek odottaa Godot'a (Suurta Toista) - mutta vain odottaa, ei usko ;\].

d) Paniikkihäriö on foobistyyppistä lamaannusta ilman fobialle ominaista ennakoivaa pelon kokemusta ja siinä yhdistyvät kaikkien edellisten oireitten piirteet. Paniikkihäiriötä voi pitää mainituista traumoista/oireista kaikkein vakavimpana psyykkisen tasapainon järkkymisen muotona (jopa hetkittäinen oman identiteetin kokemuksen annihilaatio = katoaminen/häviäminen (esim. RR:n äiti joissain vaiheissa elämäänsä; Zizekin 'ihmispelko' ja ramppikuume ;\].
*
Mitä sellaista neurotiede ja evoluutiobiologia kertoo makro-invarianssiensa puitteissa, että se auttaisi meitä ymmärtämään traumaa, sen torjuntaa ja oiretta, jonka torjunta aiheuttaa, edes edellisen, perin suppean psykologisen kuvauksen verran?
*
http://savant.vuodatus.net/
http://louisey.wordpress.com/2009/10/08/life-on-lifes-terms-3/

Jumalalliset aivot

Neurotiedemiehen luomiskertomus

(K-mafia editoi mm. alleeleita klo:18.55)

Kirjoitan lyhyen ajan sisällä jo toistamiseen PeeÄR-miehen videon pohjalta tekstiä päreeksi. Tällä kertaa julkaisen tekstini nopeasti, kun taas video (9.3 - Marketing of Madness), joka herätti kysymyksen aivofysiologisesti paikantamattomien mentaalisten häiriötilojen 'parantamiseen' valmistettujen psykofarmakoiden myynnin ja käytön takana olevasta ideologiasta, sai minut kirjoittamaan sivukaupalla tekstiä - lähinnä foucault'laisen, normalisoivan biovallan tiimoilta.

Näitä luonnoksia (joiden työnimenä on 'Fragmentteja oireesta ja biovallasta') täytyy vielä ajan kanssa täydentää ja editoida ennenkuin ajattelen vakavasti tekstin edes osittaista julkaisua. Mutta kyllä niistä päre tai useampi vielä jossain vaiheessa kehkeytyy.

Seuraavassa keskityn kuitenkin PR-miehen 12.3 julkaiseman päreen Aivojen ongelmat ratkaistu? videon sisältämän neuroaivo-utopian syvätulkinnalliseen dekonstruoitiin ;\.
*
http://bluffia.blogspot.com/2010/03/aivojen-ongelmat-ratkaistu.html

Luennoitsijan luottamus (= tieteisusko) ihmisaivojen täydellisen mallinnuksen mahdollisuuteen lähitulevaisuudessa (tai sitten missä tahansa tulevaisuudessa) eivät pidä paikkaansa, perustelipa hän sitä sitten millaisiin faktoihin tahansa vedoten.

Ihmisen aivot kehittyivät 'itsestään' (ns. autopoiesis), mutta luennoitsija on rakentamassa/rekonstruktoimassa simuloituja, ikäänkuin lopullisesti valmiita, aivoja ihmiskäden-/älyn avulla.

Periaatteessa hänen pitäisi pystyä rekonstruoimaan aivomalliinsa myös se aika ja historia, joka aivojen kehittymiseen on vaadittu - sitäpaitsi aika/kehitys muokkaa aivojamme jatkuvasti. Ajan mallinnus ei kuitenkaan onnistu muuten kuin fysikaalisena kaavana (tai solipsistisena, ei-mallinnettavissa olevana elämyksenä, jota on mahdoton kommunikoida toiselle), joka kertoo matemaattis-fysikaalisesta eikä orgaanisesta todellisuudesta.

Myöskään kognitiivinen, ajattelun kokemuksellis-symbolisen itsereflektiivisyyden mallinnus, ei tavoita koetun (vaikuttavan/vaikuttaneen) ajan ulottuvuutta, mikä johtuu ehdottoman kausaalisesta materialistismista kiinni pitävien teorioiden vastaisesti (itseään dialektisesti) tiedostavan ajattelun kognitiivis-performatiivisesta perusluonteesta: 'olemisen ja ajan' yhdistyminen (mallinnus) onnistuu matemaattisessa mallinnuksessa vain ajan 'menettämisen' hinnalla (ajan subjektiivinen kokemus on sekin pelkästään käsitteellinen asia, jonka ymmärrämme kyllä symbolisesti, mutta jota emme voi siirtää toiselle kuin erittäin vajavaisesti - esim. taiteessa, uskonnoissa ja ideologioissa).

(Senkin vuoksi, että aika on yhtä aikaa sekä fysikalistinen (invarianssi) että kokemuksellinen (singulaarinen) realiteetti, joudutaan fysikalistinen indeterminismi hyväksymään vaikka vain kaikkein minimaalisimmassa muodossaan (sattumalla on osuutensa myös biologiassa: mutaatioiden merkitys ja alleelien sattumanvaraisen 'kohtaamisen/yhtymisen' prosessi perimän siirtymisessä) esimerkkinä Heisenbergin epätarkkuusperiaate, jossa toki sattumakin voidaan matemaattisella mallinnuksella selittää pois kuleksimasta; - matematiikassa säilyykin aina tietty 'egyptiläisyys': se rakentaa pyramideja, noita mallinnusten arkkityyppejä.)

Mainittuun ajan palautumattomuuteen on täysi syy, eikä se syy ole oivallettavissa kausaalisesti suoraan faktoista, kuten 'neuromies' joviaalisti vihjailee. Ihmisen pitäisikin olla yhtä aikaa sekä kausaalilakien täydellisen sitovuuden ('monismi') että käsitteellisen ajattelun dialektiikan ('dualismi') tuolla puolen (Jumala) kyetäkseen rekonstruoimaan aivot, joista luennoitsija haaveilee.
*
Esitetyssä, scifi-utopiaa muistuttavassa teoriassa ei sinänsä ole mitään uutta. Lisää aiemmin tuntematonta informaatiota vain löydetään jatkuvasti lisää, mutta perusongelma itsessään pysyy kuitenkin samana.

Koska aivot siis kehittyivät ikäänkuin itsestään: autopoieettisena organismina (ilman 'ulkopuolista/jumalallista' apua), ihminen voi rakentaa niistä vain mallin, joka pystyy tarkoin simuloimaan tällaisia aivoja, mutta kyseistä 'simulacrumia' ei koskaan voi kutsua ihmisen 'oikeiksi' aivoiksi (ellei sitten satu olemaan debiili tai reduktionisti).

Neurotieteilijöiden perusongelman voisi ilmaista seuraavasti: jos ihmisaivot ovat niin sanotun älykkään suunnittelijan 'mallin' mukaan tehty, silloin ihmisen on mahdollista yrittää mallintaa vastaavanlaiset aivot, mikäli hän kykenee täydellisesti omaksumaan tuon intelligentin designerin (jumalan) kaikkivoivat älylliset kyvyt.

Mutta - koska aivot ovat autopoieettinen organismi, ihmisen mahdollisuudet rakentaa 'oikeat' aivot eivät milloinkaan tule onnistumaan, sillä hänen omien ja hänen rakentamiensa aivojen välinen suhde on aina luojan (hän itse) ja luodun (hänen rakentansa) välinen suhde.

Kyseessä on toisin sanoen silloittamaton kategoris-ontologinen ero, ja vielä siten, että juuri ihmisen tietoisuus aivojensa toiminnan edellytyksistä/-enä aiheuttaa tuon eron. Tietoisuus ei ole mahdollinen ilman ontologista eroa, joka inkorporoituu itsereflektiossa. Voisin kärjistää, että ontologinen ero on yhtä kuin tietoisuus.

Edellisestä seuraa paradoksaalisesti,  jos oletamme, että neurotieteilijä kuitenkin kuvittelee kykenevänsä rakentamaan 'omat aivonsa', että hän tulee siten (vastoin tahtoaan ja intentioitaan) tunnustaneeksi uskovansa älykkääseen suunnittelijaan ( omnipotenttiin Luojaan, joka vaikuttaa hänen kauttaan), koska vain tällaisen, kaikkivoivan Jumalan kykyihin kuvitteellisesti samaistumalla (tässä on kyse on ideologisen uskon imaginaarisesta muodosta - vrt. imitatio christi), esitetyn kaltainen projekti (aivot luotuna) on mahdollinen.

Kaikki muu reduktionistis-tyyppinen fantasiointi siitä, että neuroaivo-mallinnukset voisivat itsereflektiossa inkorporoida eli omaksua itse itselleen asetetun vapauden tietoisuuden mahdollistavaksi peruskategoriaksi, mikä merkitsee ennenkaikkea sitä, että tietoisuus kykenee spontaanisti (ei-ohjelmoidusti!) problematisoimaan oman itsereflektiivisyytensä mahdollisuuksia (ehtoja, edellytyksiä); - tällainen oletus mallinnettujen aivojen luonteesta, sisältää kategorisen virheen ja huonosti peitellyn idealismin, joka siis perimmältään merkitsee, että ko. tiedemies tahtomattaan ja tiedostamattaan uskoo älykkääseen suunnittelijaan.

Yhteenveto: Siellä, missä cogiton olemassaolo yritetään reduktionismin periaatteella joko hävittää totaalisti (ei ainoastaan substanssina = metafysiikkana, mikä tietysti on perusteltua vaan myös subjektina = reaalisen kielellisenä fiktiona) tai konstruoida neurofysiologiseksi malliksi, pitää sisällään ideologian: tässä(kin) tapauksessa juuri sen saman ideologian, minkä metodis-tutkimuksellisesti matemaattisella tarkkuudella operoiva neurotiedemies kaikkein jyrkimmin haluaa kieltää: jumalauskon!
*
http://bluffia.blogspot.com/
http://www.johnpiippo.com/2009_02_01_archive.html
http://en.wikipedia.org/wiki/Autopoiesis
http://fi.wikipedia.org/wiki/Alleeli
http://fi.wikipedia.org/wiki/Resessiivinen_ominaisuus

'Do you really want to fuck me?' (Freud)

Freud: 'So so lapset. Älkääs nyt innostuko liikaa.'

(K-mafian korjauksia viimeksi klo: 22.20)

'Fuck Freud.', hokee Androgyynihullumies blogissaan jo ties kuinka monetta kertaa. Kuten kommentissani kirjoitin, hänellä on kieltämättä aika vaikuttava Oidipus-reaktio päällä.

Jaha. - - Vai että on Freud oikein todistetusti epätieteellinen? Eipä ollut uusi muttei myöskään mikään 'veriä seisauttava' uutinen. - Entä sitten? Mitä tarjotaan Freudin tilalle?

Mitä ovat nuo AHM:n sitaatissa (ks. LIITE) mainitut evoluutiobiologian edustajat (ja evoluutiobiologit yleensä) löytäneet sellaista, mikä auttaa meitä ymmärtämään ihmisen psykodynamiikkaa tavalla, joka helpottaisi ihmissuhteittemme joskus paradoksaalisten ellei peräti mielipuolisten ristiriitojen sekä halumme kontradiktorisen fantasia-luonteen oivaltamista ja tulkintaa?

Evoluutiobiologia toimii väistämättä äärimmäisten yleistysten tasolla, joiden soveltaminen ihmisyksilöön on kuin käyttäisi kosmologisia teorioita reseptinä makkarakeiton valmistamiseen.

Sitäpaitsi on tautologia väittää, että sopeutuvimmat selviävät, koska he valitsevat lisääntymiskykyisimmät partnerit, koska he ovat sopeutumiskykyisimpiä jne.

Luulisi AHM:n olevan tietoinen näistä ilmiselvistä tieteenfilosofisista kritiikeistä, joita mm. luonnontieteen filosofi jos kuka: Karl Popper esitti evoluutioteoriaa kohtaan. Ei hän tietenkään evoluutiota kiistänyt, mutta ei siis kokenut, että sen teoreettinen argumentaatio pätisi vastaansanomattomasti.

Ja onhan itse R. Dawkins myös sanonut (hiukan suostuttelevasti minun mielestäni), että evidenssin määrä evoluutioteorian puolesta on niin merkittävää (ei siis täydellistä), että sen hyväksyminen on jo tietoa eikä uskoa (kyseessä on oma muotoiluni, joskin luulen Dawkinsin tarkoittaneen juuri tätä).

Mutta missä kulkee se raja, jonka ylitettyään empiirisen evidenssin määrä on tarpeeksi suurta, kattavaa ja uskottavaa (!), jotta se legitimoisi teorian tieteellisesti? Sen rajan tietysti määrittelee tieteen auktoriteetti eli tiedeyhteisö, joka taas muuttaa käsitystään lisäevidenssin (hypoteesin puolesta tai vastaan) perusteella. Toisin sanoen tieteen tulokset hyvin harvoin ovat teoreettisesti yhtä varmoja kuin esim. Pythagoraan lause.

Olen Dawkinsin kanssa noin yleisesti ottaen samaa mieltä. Evoluutioteoria on tosi, mutta jos sen sovellutusaluetta laajennetaan sinne, missä vain kielelliset symbolit pystyvät kuvaamaan kielellisesti konstituoituneita merkityskokemuksia, tuloksena on pahimmillaan reduktionista humpuukia, joka toimii kuin fundamentalistinen dogmi kannattajansa hokiessa yhtä ja samaa tautologista mantraa (jolloin hokija pikemminkin propagoi tiettyä ideologiaa kuin jotain faktaa neutraalina totuutena).

Väitän myös (kun tässä kerran kritisoimaan on ryhdytty), että sekä mikrotasolla: ihmisten henkilökohtaista parinmuodostusta tai sitten makrotasolla: ihmisten kulttuurista pärjäämistä ja ylipäätään selviämistä selittävinä malleina evoluutioteoreettiset yleistykset ja tautologiat tuottavat lähinnä horoskooppiin verrattavia tilastollisten todennäköisyyksien ja antropomorfis-metaforisten analogioiden sekasotkua.

On tietysti niin, että perimmäiset reaktiomme ovat hyvin samankaltaisia kuin vaikka simpansseilla, mutta simpansseilta saatu opetus ei paljon auta, jos haluaa ymmärtää psyykkis-kulttuuristen merkitysten syntyä, tarkoitusta ja tavoitteita.

Sitäpaitsi evoluutio etenee usein melko sattumanvaraisten ominaisuuksien varassa, koska kehitys, jolla tarkoitan tässä nimenomaan laadullisia muutoksia kaikissa erityyppisissä populaatioissa, on riippuvainen ympäristön tilan muutoksista, eikä kukaan voi silloin ennustaa, minkälaisen biologisen ominaisuuden omaavalle yksilölle tai lajille avautuu selviämisen mahdollisuus, millaiselle taas sukupuutto. - - 'Idioottikin' voi siis pärjätä.

LIITE

AHM:n väitteet:

Marko Hamilo teki (HS 6.5.) Freudin 150-vuotispäiväjuttuun lyhyen kommenttin, jossa mainitiin useat tässäkin teoksessa osoitetut Freudin virheet: 1) Freudin teoriat ovat kumoutumattomia, 2) lapsuuden kokemukset ovat monissa suhteissa merkityksettömiä verrattuna perimään, 3) Westermarck oli insestin suhteen oikeassa, Freud väärässä, 4) Freudin "dynaamista tiedostamatonta" ei ole löydetty ja 5) traumat muistetaan yleisesti ottaen hyvin, niitä ei siis torjuta." (Osmo Tammisalo, Tavataan ensi viikolla, 2007, 84)

RR:n kommentit/vastaväitteet:

1) Evoluutiobiologian hypoteesit ovat valtavia yleistyksiä ja tautologioita.

2) Perimä ei määrää kausaalisesti merkityskokemuksia, jotka ilmenevät fantasioina ja kielellisinä symboleina.

3) Westermarck puhuu eri asiasta kuin Freud (tai ainakin eri asiasta kuin Lacan). Westermarck ymmärtää insestin vaiston/vietin, Freud taas halun ilmentymänä. Näin ollen lapsen fantasianomainen insestinen halu ei ole sama asia kuin aikuisen genitaaliseksuaalisen vietin vaikuttama/määräämä halu.

Lapsi ei siis halua 'nussia' vanhempaansa käyttääkseni kaikille ymmärrettävää termiä vaan hänen halussaan seksuaalisuus sekoittuu fantasianomaisesti koko hänen psykosomaattiseen kaipuuseensa takaisin alkuperäiseen ykseyteen/harmoniaan=kohtuun.

Sama 'takaisin paluun' toive on tietysti myös aikuisenkin rakkauden merkityskokemuksellisena motiivina, mutta siinä missä ihminen kokee avoimen (ei-fantisoidun) genitaalisen seksuaalisuhteen vanhempaansa epämiellyttäväksi, siinä hänen ruumiiseensa 'stigmatisoitunut' kaipuu tuohon edellä mainittuun ykseyteen puolestaan ylläpitää insestistä halua rakkauden muodossa.

Oleellista tässä on ymmärtää laukemaan pyrkivä vaisto-vietti (orgastinen yhdyntä geeni-informaation siirtona ;\) erilliseksi fantasiaan sekoittuneesta halusta kaipuuna alkuperäiseen ykseyteen, joka vallitsi äidin ja lapsen symbioosissa.

4) Ei tiedostamatonta voi löytää muualta kuin kielestä (Lacan), joten tavallaan se on 'liian lähellä' tullakseen noin vain tiedostetuksi.

5) Vain ne traumat muistetaan hyvin, jotka muistetaan muistetaan hyvin = tautologia.
*
http://paholaisen-asianajaja.blogspot.com/2009/06/ida-fossiilin-nousu-ja-tuho.html
http://mikejohnduff.blogspot.com/2008/09/freuds-objections-to-schizophrenia.html
http://savant.vuodatus.net/

Ikkunasta katselevalle naiselle

Woman at the Window at Figueres, 1926
Salvador Dalí 
 
I LOVE THIS WHITE AND SLENDER BODY
Heinrich Heine

I love this white and slender body,
These limbs that answer Love's caresses,
Passionate eyes, and forehead covered
With heavy waves of thick, black tresses.

You are the very one I've searched for
In many lands, in every weather.
You are my sort; you understand me;
As equals we can talk together.

In me you've found the man you care for.
And, for a while, you'll richly pay me
With kindness, kisses and endearments--
And then, as usual, you'll betray me.

PS.
Runon kuvailema ja Dalin taulun nainen eivät ehkä natsaa yhteen, mitä tulee 'slender body'n suhteen, mutta älkäämme antako tämän tyylirikon vaikuttaa huumauksenomaiseen tilaamme.
*
http://www.poetry-archive.com/h/heine_heinrich.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Heinrich_Heine
http://en.wikipedia.org/wiki/Heinrich_Heine
http://fractalontology.wordpress.com/2007/10/
http://angryarabscommentsection.blogspot.com/2008_06_01_archive.html http://arthistory.about.com/od/from_exhibitions/ig/dali_retrospective/dali_pma_05_01.htm

Salliiko patenttioikeus kollektiivisen omaisuuden ryöstämisen? Ei salli - se suorastaan velvoittaa siihen.

Kuvassa raha katoaa pääomamonopolin mustaan aukkoon.
*
Turvaako immateriaalioikeus kollektiivisen omaisuuden rosvouksen? Onko patenttioikeus uusliberaaliseen talouskäsitykseen sitoutuneen talouspoliittisen lainsäätäjän perimmäinen kaupallinen instanssi, jolla se legitimoi=mystifioi eettisen perusnorminsa vastaisen toiminnan - mikä kaksinaismoralistinen periaate tietysti sisältyy implisiittisesti/lausumattomana jo itse normiin?
*

Merirosvot kuriin!
Tuomas Nevanlinna (10.3)
Ruotsin Piraattipuoluetta paheksutaan. Vaan todellisia nykyajan rosvoparoneita ovat ihmiskunnan kollektiivista omaisuutta patentoivat ja tavaramerkkaavat yhtiöt. Ja heidän viimekätisenä kätyrinään on tietenkin vapautta puolustava WTO.

Mutta eikö kaikkien saatavilla olevan tiedon vapaa leviäminen johtaisi vain resurssien tuhlaukseen? No, tietoa ei yhteiskäyttö tärvele, toisin kuin kenties laidunmaita. Eikö tekijää sitten pidä palkita? Kyllä, mutta geeni- ja lääkepatenttien rosvoajat eivät luo mitään, vievät vain.

Kai nyt ainakin tekijänoikeuspalkkiot kannustavat luovuuteen? Kenties niinkin. Mutta nykyisissä suurissa rojalti- ja brändikiistoissa ei ole kysymys oikeastaan koskaan siitä, että yksittäisen luovan tekijän asema pyrittäisiin turvaamaan. Kyse on liki aina korporaatioiden pyrkimyksestä taata itselleen luovien tekijöiden panoksesta koituva voittopotentiaali.

Tekijänoikeuksien pidentäminen on yksi muoto tästä. Mitä kannustusvaikutusta on siinä, että oikeudet pysyvät ja rojaltit virtaavat Disney Co:lle tai Straussin sukulaisille itse tekijän jo kuoltua?

Vaikka uusmonopolisaatio siis tapahtuukin nälkätaiteilijan nimissä, juuri hänen oikeuksiaan kavennetaan. Esimerkiksi eräälle suurelle lehtitalolle ollaan antamassa täysiä oikeuksia myös vapaiden toimittajien kirjoittamiin artikkeleihin. Tällä ei ole mitään tekemistä "vapaan kilpailun" kanssa, kyseessä on sula sikailu. Tätä ei muuta se, että se menee markkinatuomioistuimessa läpi.

Uusliberalismi rehvastelee vapaalla kilpailulla ja kaikki uskovat. Vasemmisto taas mielleyhtyy monopolien kannattamiseen – eikös Neuvostoliitossakin valtio omistanut kaiken ja kommarit pitäneet sitä hyvänä asiana, tä.

Kuitenkin juuri uusliberaalit kannattavat monopolien syntymisen takaavaa politiikkaa. Vasemmiston taas tulisi olla vapaan kilpailun puolella – siis silloin kun on kyse ilmiöistä, joita ylipäätään on syytä taloudellisesti vaihtaa.

Bertolt Brecht kysäisi, että mitäpä on pankkiryöstö verrattuna pankin perustamiseen. Niin. Kun varastaa yhdeltä on varas, mutta kun varastaa kaikilta, onkin yhtäkkiä dynaaminen huipputoimija.
*
http://www.hs.fi/juttusarja/nevanlinna/artikkeli/Merirosvot+kuriin/1135253563669
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tuomas_Nevanlinna
http://www.iprinfo.com/tiedostot/Luennot_Oesch_20080915.pdf
http://www.sodahead.com/entertainment/obama-to-consult-magic-8-ball-for-afghanistan-strategy/blog-181575/?page=5

'Rakkaus antaa jotakin, jota ei ole, jollekin, joka ei halua sitä'

Rakkaus siinä mielessä kuin Lacan sen ymmärtää, alkoi itserakkautena: imaginaaris-narsistisena itsensä väärintunnistamisena. Peiliä, josta narsistinen itse heijastuu, vastaavat ulkomaailmassa etenkin äiti, isä, sisarukset ideologia, jumala, imago, muoti, ylipäätään fantasiat jne.

*

RP Vinciguerra (1999) tarkastelee Lacanin näkemystä miehen ’rakkaudesta’, joka on halussaan fetissinen, ”miehen rakkaus on ilman sanoja, hän ei ymmärrä siitä mitään”. Keskeistä on kaikissa näissä esimerkeissä havaita halun fantasmaattinen rakenne. ”Rakkaus antaa jotakin, jota ei ole, jollekin, joka ei halua sitä” (Lacania selittäen S. Žižek 2004).
*
Rakkaus olisi myös muuta kuin tarve ja hyvän tahtomista: ”Minä rakastan sinua, mutta koska rakastan sinua jonakin enempänä kuin sinä, minä muutan (mutilate) sinut”.
*
Onko rakkaus geenien dramaattinen juoni informaatiosisältönsä siirtämisen varmistamiseksi? En usko, sillä rakkaus on äärimmäisen epäkäytännöllistä ja epävarmaa verrattuna geneettisen koodauksen selkeään kybernetiikkaan. - Rakkaus on vietin, halun, kielen ja kulttuurin yhteenkietoutumisesta syntynyt katastrofi - evoluutiobiologisesti tarkastellen skandaalimainen kompleksirypäs, joka pikemminkin uhkaa kuin edistää geenien idioottimaista toimintavarmuutta eli determinististä kopioitumispyrkimystä/RR.
*
Tulkoon alla oleva Jyrki Aleniuksen kirja-arviointi siteerattua kokonaisuudessaan, koska Paul Verhaeghen kirja Rakkaus yksinäisyyden aikana on sen arvoinen.
*
Tyydyttäminen voi olla vaikeaa, tyydyttymisestä ja siihen tyytymisestä puhumattakaan.

Lucien Israelin nimiin menevän anekdootin mukaan orgasmikyvytön nainen etsi apua psykoanalyysistä. Apua tuli, ja naisen onnistui pitkästä aikaa harrastaa tyydyttävää seksiä miehensä kanssa. Siitä ei kuitenkaan ollut apua, sillä onnistuttuaan tavoitteessaan nainen ei enää halunnutkaan rakastella miehensä kanssa. Nainen halusi jotakin, mitä ei tahtonut.

Mistä on kysymys, kun puhutaan halusta? Ja mitä rakkaus on? Biologiaan hurahtaneet ihmistieteilijät ovat viime aikoina innostuneet selittämään sellaisiakin asioita, joita ei ole haluttu tieteen keinoin tähän asti selittää. Kuten nyt rakkauden kerrannaisineen.

Evoluutiobiologi Richard Dawkinsinsa lukeneet ovat halunneet palauttaa rakkauden ilmiön kaikkinensa biologiaan: geenien informaatiosisällön on siirryttävä sukupolvelta toiselle. Rakkaus on tavallaan geenien juoni huolehtia eloonjäännistään eli kopioitumisestaan.

Lähestymistavan tieteellisyys on helppo asettaa kyseenalaiseksi. Belgialainen psykoanalyysin professori Paul Verhaeghe (s. 1955) esittää oman epäilyksensä koskien biologisten selitysmallien mahdollisuuksia selittää rakkauden ilmiötä, tässä tapauksissa selityksiä, joiden mukaan geenejään levittävä uros suosisi moniavioisuutta yksiavioisuuden kustannuksella:

"Sekaannusta tässä aiheuttaa se, että tälläisten etologiasta johdettujen 'todistusten' avulla voidaan todistaa mitä tahansa - kaikki riippuu vain siitä, millainen apina valitaan. Lukiessani tälläisiä tutkimuksia minut valtaa aina vaikutelma, että - rivien välistä luettuna - 'objektiivinen' mies- tai naistutkija yrittää tässä oikeuttaa omaa seksuaalista käyttäytymistään mallintaen sitä jonkin apinan 'todistetussa' promiskuiteettisessa tai monogaamisessa käytöksessä."

Verhaeghe käyttää omissa tutkimuksissaan - kuten psykoanalyysin professorilta sopii tietysti odottaakin - niin Freudilta kuin Lacanilta lainaamaansa käsitteistöä.

Ehkä yllättäenkin tulos ei ole käsittämätön termisekamelska, vaan luettava, esseenomainen tutkielma seksuaalisuuden, rakkauden, vallan ja kuoleman tematiikasta.

Kirjan otsikon mainitsema "yksinäisyyden aika" viittaa jälkimoderneissa läntisissä yhteiskunnissa vallitsevaan neuvottomuuden tilaan, olipa kyse uran, jalkapallojoukkueen tai vaikka aviopuolison valitsemisesta.

Verhaeghen lähtökohta on tilanne, jossa "miesten ja naisten välinen suhde ei ole enää itsestään selvä, isän toimenkuva on kaikkialla kyseenalainen ja koko joukko varmuuksia on kadonnut."

Koska perinteiset (kristilliset, juutalaiset tai islamilaiset) normijärjestelmät eivät oikein enää uppoa nykyihmiseen, elämme normimarkkinoilla, joilla kukin voi rakentaa normistonsa suhteellisen vapaasti.

Erityisesti intellektuellit, älyköt ovat pulassa: "Nykyaikaisesta intellektuellista on tullut Hamletin väliaikainen uudelleenruumiillistuma, joka epäröi aina toimintaan ryhtymistä punniten argumentteja puolesta ja vastaan niin, että jokainen valinta neutralisoituu. Sillä välin hänet murskaavat he, joita tiedon ja älyn yltäkylläisyys ei halvaannuta."

Se, että joutuu olemaan oma tuomarinsa, syyttäjänsä ja lainlaatijansa on tietysti kenelle tahansa raskasta. Seurauksena on kenellä yksinäisyys, kenellä identiteettiongelmat, yhdellä himourheilu, toisella täydellisen partnerin jahtaaminen. Verhaeghen Lacan-lainaus kertoo tilanteesta kaiken: "Hysteerikko haluaa itselleen tyydyttämätöntä halua."

Haluamme halua, mutta emme sen tyydyttymistä, koska sen jälkeen pitäisi taas haluta, ja se vie voimat.
Mutta rakkaus, mitä se on? Ei kai pelkkää eläimellistä halua?

Verhaeghen mukaan rakkauden "perusmalli" löytyy äidin ja lapsen välisestä suhteesta: kaikki yksilön myöhemmät "rakkaussuhteet" hakevat uomansa äiti-lapsi-suhteen pohjalta. Tämä rakkauden prototyyppi on Verhaeghen mukaan totaalinen ja poissulkeva, se väistämättä päättyy (josta seuraa menetyksen tunne, joka synnyttää halun), ja suhdetta luonnehtii valta.

Äiti-lapsi-suhteen jakamattomuuden yksi myöhempi seuraus näkyy Verhaeghen mukaan aikuisen vaatimassa uskollisuudessa. Näin uskollisuuden ilmiö ei olisikaan yksiavioisuuden vaatimuksineen niinkään biologinen varmennusyritys omien geenien onnelle kuin kaipuuta äiti-lapsi-suhteen aikaiseen onnelaan.

Hysteerikon halu haikailee siis sinne, missä äiti on koko ajan paikalla.

Mutta kieli on käärme äiti-lapsi-suhteen onnelassa. Ennen kuin lapsi oppii ilmaisemaan halujaan ja toiveitaan kielellisesti, suhde on välitön. "Sen jälkeen kun kieli on tullut mukaan kuvioihin, etäisyys ja välitys seuraavat mukana ja siten myös ero."

Siksi myöhemmät "rakkaudet" usein halutaan pitää määrittelemättöminä. Rakastunut ajattelee (ehkä usein viisaastikin), että niin kauan kuin hän ei määrittele suhdettaan sanoin, se jatkuu eikä lopu koskaan.

Valta, joka äidillä on lapseen, on tietysti kaikkivaltiaan. Niinpä jos miehet ja naiset oikeasti etsivät suhteissaan varhaisen äiti-lapsi-suhteensa auvoa, ei ole ihme, jos kumppaneiden suhteen elätellään enemmän tai vähemmän epärealistisia odotuksia.

Rakkaus on Verhaeghen mukaan kuitenkin tärkein kulttuuria edistävä voima.

"Kaikkien meidän täytyy kadottaa ensirakkautemme, jotta voisimme tehdä kaiken mahdollisen saavuttaaksemme sen uudelleen, joskin 'muualla'. Kulttuuri kehittyy tässä liikkeessä ja itse asiassa on tämä liike."

Jyrki Alenius
*
http://www.hs.fi/henkkohthaku?jokuSanoista=Rakkaus&selaus=teema.henkKohtAsiasana&sivu=2
http://www.apeironkirjat.com/Rakkaus_yksinaisyyden_aikana.htm
http://christianhubert.com/writings/desire.html
http://personal.inet.fi/business/molari/Lacan.pdf

Kun ei tahdo sitä, mitä haluaa

Lucien Israelin nimiin menevän anekdootin mukaan orgasmikyvytön nainen etsi apua psykoanalyysistä. Apua tuli, ja naisen onnistui pitkästä aikaa harrastaa tyydyttävää seksiä miehensä kanssa. Siitä ei kuitenkaan ollut apua, sillä onnistuttuaan tavoitteessaan nainen ei enää halunnutkaan rakastella miehensä kanssa. Nainen halusi jotakin, mitä ei tahtonut.

Painu pois Jack, sä multa et enää saa, et sa et saa et saa! (vaikka kumpikin haluaa)
*
Pakko haluta ja pakko rakastaa: Psykoanalyysin professori Paul Verhaeghe tutkii isänvaltaisen ja yksijumalaisen kulttuurin sortumisen seurauksia - http://www.hs.fi/henkkohthaku?jokuSanoista=Rakkaus&selaus=teema.henkKohtAsiasana&sivu=2
*

http://www.apeironkirjat.com/Rakkaus_yksinaisyyden_aikana.htm
http://community.livejournal.com/ohnotheydidnt/2008/05/15/

Arvoitus halun takana: 'lacanilainen' fallos

Lacan sanoo: Sigmund, kuten hyvin tiedät, falloksella on merkitys, mutta tuo merkitys ei ole johdettavissa kausaalisesti falloksesta peniksenä - siis materiaalisena kudoksena, jolla on tietty biologinen funktio vaan halun ja auktoriteetin yhdistävänä symbolisena merkitsijänä, johon halu kiinnittyy. Tällä tavoin  singulaarinen halu (libido) reaalisena eroaa biologisesta vietistä (joka on 'tyhjä, mykkä, predestinoitu' vaisto) reaalisena tulemalla imaginaarisen ja symbolisen - siis tietoisuuden eri tasojen piiriin/rr.

*

'Lacan ymmärsi [oidipus-]kompleksin siirtymiseksi kielen todellisuuteen. Oidipus ilmaisee kielellistä lakia, jonka tähden jokaisen on pakko tunnustaa rakastetun väistämätön poissaolo - jotakin ratkaisevaa on jo menetetty' (Juha Molari, s.4).

*
Seuraava teksti on kopioitu Janne Kurjen kirjasta Lacan ja kirjallisuus - Poe, Shakespeare, Sofokles, Claudel, Duras, Joyce (s. 93-96). Toivottavasti se selventää ja korjaa erästä yleisintä (myös Freudin itsensä aiheuttamaa) väärintulkintaa, joka psykoanalyysin teoriaan ainakin maallikoiden piirissä yhä edelleenkin sisältyy - olkoonkin, että omassa tulkinnassaan Lacan astuu radikaalisti toisenlaisen diskurssin piiriin (käsitteellinen symboliikka singulariteetin (halun) analysoimisessa), kuin mistä Freud alunperin yritti johtaa oman teoriansa pätevyyden (biologia, naturalismi).
*
Entä sitten fallos? Ensinnäkin on todettava, että Lacanille fallos ei ole biologinen penis, vaikka käsitteen aatehistorialliset juuret johtavat 1900-luvun alun psykoanalyyttiseen käsitteistöön, jossa fallos oli penis - tosin nimenomaan lapsen kannalta katsottuna. Tästä hyvänä esimerkkinä on pikku Hansin tapaus, jossa Hans ei uskalla poistua kotoaan hevospelkonsa takia. Taustalta paljastuu Hansin tapa samastaa hevoset ja isänsä keskenään muun muassa siksi, että molemmilla on isompi penis kuin hänellä itsellään. Näin ollen onkin ehkä paikallaan antaa alkukuvaus falloksesta psykoanalyysin aatehistoriallisista juurista käsin, vaikka falloksen käsitteellään Lacan irrottautuu aivan ratkaisevalla tavalla biologistisista taustoista.

Psykoanalyyttisen käsitteistön historiallinen syntytilanne tekee perinteisestä länsimaisesta perusasetelmasta (lapsi-äiti-isä) keskeisen kontekstin psykoanalyyttisten käsitteiden ymmärtämiseksi. Lapsen ja äidin kiinteä ja lapsen kehityksen kannalta äärimmäisen tärkeä suhde ei ole ollut kuitenkaan vain psykoanalyytikkojen mielenkiinnon kohteena. Jokainen lapsen ja äidin välistä suhdetta aikuisena todistanut on varmaankin todistanut myös tämän suhteen erikoisesta intensiteetistä. Tämän suhteen ongelmien heijastumisesta lapsen tulevaisuuteen niin sanottuina mielenterveyden häiriöinä onkin paljon empiirisluonteista todistusaineistoa. Freudin ja useimpien hänen seuraajiensa kannalta on kuitenkin keskeistä, että perhetilanteessa on äidin ja lapsen lisäksi kolmas tekijä - joko fyysisesti tai ainakin diskurssin tasolla. Itse asiassa kolmannen tekijän läsnäolo edes jossain muodossa on useiden psykoanalyyttisten teorioiden näkökulmasta lapsen henkisen kehityksen kannalta äärimmäisen tärkeätä. Juuri tähän kolmanteen tekijään liittyy falloksen käsitekin.

Kuten yllä totesin, äidin ja lapsen suhteelle on ominaista tiivis dualistisuus. Itse asiassa tällainen duaalinen suhde on malliesimerkki imaginaarisen rekisterin hallitsemasta suhteesta. Lapsen suhdetta äitiin luonnehtiikin eräänlainen pysyvä muuttumattomuus. Eräs tuntemani lapsi toi tämän hyvin esiin sanomalla äidilleen: 'Kun sinä pääset eläkkeelle, äiti, muutetaanhan me sitten maalle.' Tämän hän sanoi äidilleen mummolassa, siis isoisänsä ja isoäitinsä luona. Nämä asuivat omenapuiden ympäröimässä omakotitalossa, jossa lapsi viihtyi. Lapsi siis ajatteli, että ajan kuluminen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että äiti pääsee eläkkeelle, ja muuten äidin ja lapsen suhde pysyy muuttumattomana.

Useimmat äidit kuitenkin haluavat muutakin kuin hoitaa lastaan - ja lapsen kannalta (psykoanalyyttisesta näkökulmasta) niin on hyvä. Lapselle tämä jokin muu, mitä äiti haluaa, on suuri arvoitus: 'Miten äiti voi haluta muuta kuin minua? Mitä se voi olla? Miten se voi olla enemmän kuin minä?' Saadakseen haltuunsa tämän arvoituksellisen elementin, jonka lapsi kokee paitsi arvoituksena myös uhkana, lapsella on kaksi loogista vaihtoehtoa: joko hänen tulee olla tuo elementti tai omistaa se. Tätä äidin ja lapsen ulkopuolista elementtiä, joka lapsen näkökulmasta hallitsee äidin halua (siinä määrin kuin äiti haluaa jotain muutakin kuin lastaan) Lacan kutsuu fallokseksi.

Tästä näkökulmasta isä onkin lapsen ja äidin kannalta oikeastaan neljäs tekijä: on lapsi, äiti, fallos ja sitten tulee isä, joka kieltää lasta olemasta tai omistamasta sitä fallosta, jonka äiti haluaa. Kolmiodraamassa onkin kyse tässä mielessä neliöstä. Kolmas tuo mukanaan neljännen - tematiikka, johon palaamme alla, Joyce-luentojen yhteydessä. Keskeistä on, että neljäntenä terminä isä asettaa lapsen - Lacanin termein - kastraation alaiseksi. Lapsen subjektiivinen rakenne ratkeaa siinä, kuinka hän vastaa tähän. Kuten yllä todettiin, Lacanin kuvaamat perusrakenteet - 'ratkaisut' kastraation uhkaan - ovat neuroosi, perversio ja psykoosi. Lacanin kannalta tämä koskee tyttöjä yhtä lailla kuin poikiakin. Tämä voidaan ymmärtää lähtien siitä, ettei fallos ole penis vaan arvoitus äidin halun takana.

Fallos, josta tässä puhutaan, on kuitenkin imaginaarinen ja se on erotettava symbolisesta falloksesta. Sukupuoliero muodostuukin, ei subjektien suhteesta imaginaariseen vaan symboliseen fallokseen. Imaginaarisen ja symbolisen falloksen lisäksi Lacan puhuu myös reaalisesta falloksesta.
*
http://www.apeironkirjat.com/Kurki_Lacan_ja_kirjallisuus.htm
http://www.apeironkirjat.com/
http://personal.inet.fi/business/molari/Lacan.pdf
http://filosofia.fi/node/2427
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jacques_Lacan
http://radiouniversidad.wordpress.com/category/fonoteca/page/2/

Minä (me), Hän (he) ja Carl Schmitt (suvereeni) Dogvillessä

Mitä Dogvillessä todella tapahtui?

(K-mafian lisäys loppuun 7.3 )
1
IDA kirjoitti edellisen päreeni kommenttilaatikossa:
Ei todellakaan ole [fiktio]. Dogvillen lavastuskin on nerokas ja alleviivaa juuri sitä, että kyseessä ei ole mikään fiktiivinen Syvä joki, jonka voisi ulkoistaa kuviteltuun, amerikkalaiseen pikkukaupunkiin.
Dogville ei yksinkertaisesti tarjoa mitään niistä elementeistä, joilla uusvasemmisto ( Zizek? ) yleensä moraalisäteilee. Elokuvassa kyse on tasan yhtä paljon heistä, kuin meistä.
*
Minä kirjoitin: 'Trierin Dogville on totuudenmukainen allegoria' jne. - En siis kirjoittanut, että kyseessä on pelkkä fantasia tai fiktio. Ymmärrät väärin joko totuudenmukaisuuden tai allegorian. Tai molemmat. Ainakin toisiaan täydentävänä kombinaationa. Ja vaikeaa tuon kombinaation ymmärtäminen tietysti onkin (haha).

2
Mutta Dogvillessä, kuten kirjoitat, on toki varmasti kyse meistä ja heistä:
According to von Trier, the point of the film is that "evil can arise anywhere, as long as the situation is right."

Gracen valitsema loppuratkaisu (kosto) lienee myös yhtä vähän puolusteltavissa kuin kyläläisten yhteen yksilöön kohdistama 'oikeutettu' (tai ainakin heidän itsensä oikeuttama) kasvattava ja yhteisöä muka integroiva väkivalta, jota kutsun ilman sarvia ja hampaita rasismiksi.

(Tässä yhteydessä viittaan mm. Rene Girardin syntipukkiteoriaan, jossa uhri lunastaa yhteisön pahuuden taaten tällä tavoin sen rauhan ja ('kauhun') tasapainon. Mutta osaltaan (ei siis kokonaisuudessaan - vrt. Zizek) juuri tällaisesta juuresta kumpuaa myös rasismi).
*
Jos nyt esim. joku Takkirauta yrittää väittää (niinkuin hän luultavasti tekee), että tässä elokuvassa ei ole kyse rasismista, koska dogvilleläisten käytös ei täytä rasismin määritelmän kriteereitä, hän ajautuu ennenpitkää niin syvälle itsepetokseen (uskooko hän väitteeseensä itsekin - tosissaan?), etten voi kuin halveksien kauhistella.

Väitän, että Takkirauta (kuten lakinormativistit yleensä) päätyy normien fetissoinnissa ja siten käsitteiden loputtomassa määrittelyssä (normit yritetään mystifioida ikäänkuin itsestään (tyhjästä, ex nihilo) syntyneiksi epäpoliittisiksi aksioomeiksi) lopulta huonosti peiteltyyn rasismiin ja juuri siksi, että väärinymmärtää rasismin olevan käsitettävissä yksinomaan analyyttisena määritelmäkysymyksenä!

- Thomas Jefferson kirjoitti USA:n itsenäisyysjulistuksen ensimmäisille riveille, että kaikki ihmiset ovat syntyneet 'vapaiksi ja tasa-arvoisiksi'. - Saatuaan päätöksensä valmiiksi ja hyväksytyttyä Jefferson lähti maatilalleen komentelemaan yli 200:a orjaansa eikä tuntenut minkäänlaista pistosta omassatunnossaan tai ristiriitaa julistuksessaan. - Että se siitä normin puhtaudesta ja epäpoliittisesta pätevyydestä.

- Jefferson oli kaksinaismoralisti, joka toimi käytännössä vastoin kirjoittamaansa perustuslakia. Muslimit sen sijaan rajoittavat kansalaisten vapauksia uskonnolliseen traditioonsa vedoten - suoraan ja avoimesti - pidimmepä siitä tai emme. - Me siis näemme lähes välittömästi, mihin islamilainen fundamentalismi pyrkii (takaisin keskiajalle, mikä on sen onnettomuus ja tragedia), mutta emme lainkaan yhtä helposti sitä, kun kaksinaismoralistinen liberaalidemokratia toimii (perustus-)lakiin vedoten (Jeffersonin tavoin) toisin kuin se normatiivisesti julistaa.

Kuten Carl Schmitt suoraan sanoo: 'normi ei koskaan voi päättää omasta pätevyydestään', ja joka tämän kieltää päätyy jo heti ontologisessa käsityksessään siitä, että normi ei muka kuulu totuuden/olemisen (päätöksen) vaan pelkästään pitämisen (muodollinen laki) 'puhtaan normatiiviselle'(?) alueelle, antamaan normille mystifioidun legitimiteetin ja anonyymin (tyhjän) auktoriteetin väheksymällä tai jopa kieltämällä siihen sisältyvien praktisten ja psykososiaalis-poliittisten vaikutuselementtien olemassaoloa - mikä merkitsee, että normi jää edelleenkin eräänlaiseksi pyhän (jumalallis-metafyysisen) käskyn 'korvike-representaatioksi', mutta joka (juuri metafyysisyytensä takia) on tosiasiallisesti vailla muuta perustaa ja auktoriteettia kuin, minkä rangaistuksen uhka (poliisi) sille antaa.

Joka tapauksessa laki on perimmältään suvereenin (diktaattori tai esim. määräenemmistö) yleisen edun (maan/kansan turvallisuus jne.) nimissä tekemä puolueellinen päätös, jonka se julistaa (muka) riippumattomaksi, objektiiviseksi normiksi.

Tämän perimmäisen faktan positiivinen oikeuskäsitys (normativismi perusnormilla tai ilman eli pelkällä proseduurilla) yrittää 'päättäväisesti' kieltää ajautuen koko ajan yhä monimutkaisempaan laki- ja pykälähelvettiin kätkeäkseen kuten sanottu sen tosiasian, että oikeus on perimmältään joko sokea tai puolueellinen - ellei peräti kumpaakin.

3
Et taida IDA tietää tätä, wikipediasta helposti löytyvää, faktaa koskien Trieriä:
The film is the first in von Trier's projected USA - Land of Opportunities trilogy, followed by Manderlay (2005) and to be completed with Wasington.

Samaisesta wikipediasta löytyy myös kriittisiä ja kiittäviä tulkintoja elokuvasta:

Interpretations

The film is set in the 1930s, and the small dead-end town of Dogville can be a symbol for any similar town in the United States.
As the fifteen adult citizens and six children of Dogville are introduced to Grace, they are put to a moral test: Are they willing to save a woman on the run who might be a criminal, and to potentially risk their own lives for her while receiving little more than kindness in return? Grace too, is finally confronted with a test: when faced with cruelty from the people of Dogville, can she forgive them, or will she seek revenge?
Ebert and Roeper criticized Dogville of having a strongly anti-American message, citing, for example, the closing credits sequence with images of poverty-stricken Americans (taken from Jacob Holdt's documentary book American Pictures, 1984) accompanied by David Bowie's song "Young Americans." [9] In 2009, The American director Quentin Tarantino named the film as one of his top 20 films that have been made since he has been directing.

No - ainakin QuentinTarantino näyttää tykkäävän Trierin anti-amerikkalaisuudesta.

4
Mitä Zizekiin tulee, niin varsinkaan sinun kanssasi en kommentoi siitä miehestä mitään. Ei riitä taso eikä asenne teikäläisellä - sekoitithan taas jo vain parissa virkkeessä puurot ja vellit.
Epäselvyyksien välttämiseksi toistan, että Dogville minunkin mielestäni kertoo yhtä paljon meistä kuin heistä. - Mutta sinä kuulut heihin. Olet poliittinen viholliseni, jonka kanssa en näe enää mitään syytä keskustella (olen yrittänyt mutta turhaksi havainnut: kommentointi ei etene vaan jauhaa yhtä ja samaa argumenttia eri muodoissaan). - En edes sitä vertaa kuin Takkiraudan kanssa, koska ymmärryksesi 'vaatimattomuus' loukkaa minua - puhumattakaan (vielä kerran) siitä, että olet poliittinen viholliseni.

Joten poissaolosi tästä blogista lienee suotavampaa kuin läsnäolosi, mikäli sen toiveen nyt tällä tavoin ystävällisesti saan sanotuksi ennenkuin niin sanotusti poltan dogvill - - eh päree - - tai paremminkin hihani.
 
Sillä minun blogissani ('Dogvillessäni') on vain yksi suvereeni - minä itse. Kukaan muu ei täällä määrää poikkeustilasta ja sen järjestyksestä kuin 'Hän/Minä'. - 'Päreitä' c ́est moi.

Päreitä on 'suvereenin demokratian' pienin yksikkö.
 
PS.
Kannattaa lukea:
Tuori, Kaarlo: Foucault’n oikeus: Kirjoituksia oikeudesta ja sen tutkimisesta. Helsinki: WSOY lakitieto, 2002.
http://www.jarkkotontti.net/blog/tieteilya-ja-filosofiaa/jarjen-tahto-kaarlo-tuorin-teoksesta-oikeuden-ratio-ja-voluntas-niin-nain-22008/
 
http://www.helsinki.fi/foundations/research/kaarlo-tuori.html
 
http://fi.wikipedia.org/wiki/Oikeusfilosofia
http://en.wikipedia.org/wiki/Dogville
http://en.wikipedia.org/wiki/Carl_Schmitt
http://www.esoteric.msu.edu/VolumeVII/Schmitt.htm

Dogville ja rasismin genealogian syventävä oppimäärä

According to von Trier, the point of the film is that "evil can arise anywhere, as long as the situation is right."
*
Kuvassa dogvilleläisten miesten (ja jopa sen naisten epäsuorasti hyväksymä) 'sovellutus' yhteisöllisestä moraalista. - Grace joutuu uhkailun ja kiristyksen kohteena lopulta alistumaan kylän miesten (paitsi 'ylevän' Tomin) seksuaalisten halujen kohteeksi. Kyseessä on siis kuukausikaupalla jatkuva joukkoraiskaus!
*
(K-mafia teki elokuvan alkupuolen tapahtumista huomattavia lisäyksiä tekstiin - 4.3 - viimeksi klo: 01.30)
*
http://www.youtube.com/watch?v=UBLUcqbK4Bo
('Don't think that this is a punishment')
Gracen pakoyritykset estetään niittaamalla hänen kaulaansa panta, jonka kettinki on kiinnitetty raskaaseen myllynrattaaseen (tai vastaavaan), jota voi liikuttaa vain tasaisella maalla, ei kylän ulkopuolisessa maastossa.
***
Dogville on alkumetreillään 'viettelevän petollinen' filmi. Melkein kyynel kirvahti silmään, kun kaikki oli niin idyllistä ja ihanaa (kuin satukirjasta) dogvilleläisten Graceen ensi alkuun kohdistamista epäluuloista huolimatta (Dogville on todellakin epäluuloinen pikkukaupunki/kylä).

Turvapaikkaa etsivä Grace määrättiin ensin kahden viikon koeajalle, jonka aikana hänen piti auttaa asukkaita heidän töissään, jotta jokainen saisi selvitettyä mielipteensä hänestä. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut tarvitsevan mitään apua. Vasta kun Grace keksii Tomin kanssa, että hän voisi auttaa kyläläisiä kaikessa sellaisessa, mitä he eivät tarvitse, niin kumma kyllä töitä ilmaantuu lähes liikaakin.

Lopulta myös Chuck, joka ainoana asukkaana ei pidä Gracestä, hyväksyy tämän (G:n jäämisen ehto oli kyläläisten täydellinen yksimielisyys).

Hetken aikaa elämä ja ihmisten väliset suhteet siis ovat Dogvillessa kuin suoraan satukirjasta. Ihmiset ovat onnellisia ja hyväntahtoisia, ja kaikki tämä hyvä luetaan Gracen ansioksi. Asukkaat ovat perin tyytyväisiä, että sittenkin hyväksyivät mukautuvan ja herttaisen Gracen yhteisöönsä.

Vähitellen totuus kuitenkin paljastuu: kylän asukkaiden ('normaali') umpikierous alkaa kohdistua yksinomaan tukalassa asemassa olevaan (etsintäkuulutus, ensin katoamisen ja sitten rikoksen takia; tosin kukaan ei pidä Gracea rikollisena vaan gangsterien uhrina) passiivisen hyväntahtoiseen ja herttaiseen Graceen. - Dogvilleläisten käytös ja heidän motiiviensa ristiriita (yhteisön parhaaksi) ilmentää jokaisen yhteisöllisen moraalin perimmäistä umpikujaa.

Ensimmäisenä kiristäjäksi ilmaantuu (yllättäen? - ehkei välttämättä, koska lapset oppivat vanhemmiltaan) Chuckin 'ilkeän kieroutunut' pikkupoika (Grace käy hoitamassa Chuckin lapsia vanhempien ollessa töissä). - Poika vaatimalla vaatii Graceä antamaan hänelle selkäsaunan (Grace ja Chuckin vaimo eivät hyväksy ruumiillista kuristusta). Viimein poika uhkaa kaataa vauvan kehdon ja vaatii rangaistusta tai muuten hän kertoisi (valehtelisi) äidilleen, että Grace antoi selkäsaunan. Niinpä Grace, oman maineensa ja turvallisuutensa vuoksi, on pakotettu läimäyttelemään poikaa takamuksiin.

Lopulta myös Chuck kiristää Graceä niin, että tämä joutuu suostumaan seksiin hänen kanssaan Chuckin sitä halutessa (ollessaan omenatarhassa Chuckin apuna tai Gracen kotona). 

Chuckin vaimo saa tietysti ennenpitkää tietää sekä selkäsaunasta/läimäyttelystä että Gracen ja Chuckin suhteesta luullen, että Grace vietteli Chuckin (ja vaikka hänelle lopulta selviää, että syy on Chuckissa, sitä enemmän hän alkaa vihata juuri Graceä).

Vaimon kosto huipentuu siihen, että hän yksi kerrallaan rikkoo Gracen, tämän katsellessa voimattomana kahden muun naisen ympäröimänä, kalliin miniatyyrisarjan, joka sisältää kaikki Dogvillen kylän asukkaat - Gracen rakkaimman aarteen, jonka hän on palkallaan vähitellen onnistunut ostamaan (ikuiseksi muistoksi 'villeläistä' itselleen). - Kyläläisille kullattu? posliininen sarja on ollut aivan liian kallis heidän sille antamaansa arvoon nähden.
*
Minun mielestäni Graceen henkevästi rakastunut (myös Grace rakastaa Tomia, mutta heidän pitäisi päästä pois Dogvillesta, vapauteen, kyetäkseen rakastamaan avoimesti, ja tämä on Tomille ylitsepääsemätön este/ongelma) koti-filosofi Tom osoittautuu kuitenkin - kaikesta idealismistaan huolimatta tai juuri sen takia - kaikkein pahimmaksi kaksinaismoralistiksi, sillä ihminen joka pystyy sisällyttämään omat (ja lopulta yhteisön) itsekkäät vaikuttimensa asekeettistyyppisen ylevyyden sanahelinään, on vilpittömistä intentioistaan huolimatta pelkkä roisto, joka haluaa pelastaa vain oman nahkansa.

Mutta myös Grace passiivisessa hyväntahtoisuudessaan, jonka mukaan dogvilleläisetkään eivät olleet itse syyllisiä heikkouksiinsa (sen vuoksi hänellä ei ollut oikeutta heitä tuomita), on ylimielinen.
Kuten gangsteri-isä ennen kylä tuhoamista Cadilacissaan Gracelle sanoi, Grace ei koskaan sovella toisiin ihmisiin, joiden heikkouksia ja huonoja taipumuksia hän pitää lähinnä olosuhteitten aikaansaannoksena, niitä perimmältään itsekkäitä moraalisia kriteereitä, joita hän soveltaa itseensä, ja että siinä mielessä Grace on lopulta jopa ylimielisempi kuin isänsä.

On oltava oikeus, joka arvioi ihmisten tekoja, ja joka antaa niistä tarpeen tullen tuomion. Ihmisten vapauttaminen vastuusta tekoihinsa, tekee heistä hirviöitä, kuten Grace lienee huomannut.

Tässä on 'desisionistinen hirviö' (rikollinen isä), joka ottaa moraalin omiin käsiinsä, arvioimassa toisenlaisia hirviöitä (kaunaisia kyläläisiä) ja tekemässä ikäänkuin suvereenin päätöksen heidän tuomitsemisekseen, mutta mitä muuta normativistinen lakikaan oikeastaan on kuin poliittisesti oikeutettua, universaaliin (perus-)normiin (joka siis on pelkkä jumalallis-metafyysinen fetissi) pohjautuvaa väkivaltaa yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi ja ihmisten työn ja toiminnan mahdollistamiseksi?/

Isän opetus meni perille - melko karmealla tavalla. Grace nimittäin (uskottavaa tai ei) lopulta ymmärsi ja hyväksyi isänsä kyynisen mutta psykologisesti oivaltavan selityksen - jopa siinä määrin, että dogvilleläiset ansaitsisivat rangaistuksen (oikeuden; lue: koston) siitä, mitä he olivat hänelle tehneet (orjan yleisen edun nimissä!).

Moraalisen täyskäännöksensä jälkeen Grace antoi kaiken lisäksi karmivan yksityiskohtaisia ohjeita kenet piti milläkin tavalla tappaa (hammas hampaasta) (*).
*
Huh! - Dogvillen ensi alkuun idylliseltä vaikuttanut ilmapiiri muuttui perverssiksi, rotusortoa muistuttavaksi, oman oikeutensa (oikeudenmukaisuus on tässä liikaa sanottu) ja valheellisen yhtenäisyytensä irvikuvaksi sen kohdistaessa avoimen ja piilevän ressentimenttinsä Graceen.

Hyväntahtoisella Tomilla kauna kätkeytyi (Tomin sitä ymmärtämättä) hänen opportunistiseen moraaliteoriaansa. Miten tämä liittyy Nietzscheen?

Nietzschen mukaan vapaa ja ylevä/jalo (noble) ihminen ei piittaa niinkään hyvän ja pahan (moraalinen oikea ja väärä) kuin (esteettisen) hyvän ja huonon välisestä erosta, joten Nietzsche ei intentoi kantilaisessa mielessä pahaa. - Nyt vain on niin, että Tomin moraalisten päättelyitten praksis (mikäli pidämme tuota moraalia nietzscheläisittäin ylevän ihmisen itselleen asettamana joskin siten myös relativistisena) osoittatui lopulta katastrofiksi, kun sen piti toimia ihmisten yleisenä, heidän mielipteittensä ja taipumustensa erilaisuutta tasoittavana, eettisenä periaatteena.

Mitä me tästä opimme? - - Ehkemme mitään uutta. Ja mikäli otamme Trierin aivan tosissamme, niin vaarana on, että Dogville romahduttaa lopunkin uskomme ihmisten kykyyn rakentaa moraaliltaan yhtenäistä yhteiskuntaa muun kuin valheen ja rikoksen varaan.

(*) Lopuksi pitää kysyä (vielä kerran ja aina uudestaan): sisältyikö myös Gracen alunperin sisäistämään altruistiseen moraali-idealismiin todella ihan oikeasti sama kyyninen kaksinaismoraali ja ylimielisyys kuin Tomin ja kyläläisten 'moraaliin'?

Lainausmerkit sen vuoksi, että dogvilleläisten ihmisten yhteisöllisyys (joka vaivoin kätkee heidän utilitaristis-psykologisen egoisminsa) on moraalin kaamea irvikuva, mikäli pidämme Kantin deontologiaa etiikan ideaalina?

Ajautuuko ihmisluonto lopulta yhä uudestaan, kerta toisensa jälkeen, jonkinasteiseen (uusilla, muka legitimoiduilla tavoilla ilmenevään) rasismiin, jonka kaiken maailman Tomit ja muut muka pätevästi argumentoivat normativistit sitten perustelevat ja oikeuttavat laieilla (myös Kant, jolle ratkaisevaa ei ollut niinkään moraalin sisältö vaan sen mahdollisuuden normatiiviset ehdot).

Eikö Gracen isän (ja lopulta Gracen itsensä) rikollinen moraali ole esitettyjä tosiasioita vasten yhtä oikeutettua/epäoikeutettua kuin dogvilleläisten perverssi yhteisöllisyyskin?

Siteeraan jälleen vastaukseksi Camus'ta: 'Minä kysyin, mutta taivas oli hiljaa'.
*
http://totaste.wordpress.com/2007/11/02/a-sermon-on-dogville-%E2%80%9Ci%E2%80%99ll-break-this-one-with-some-thinking%E2%80%9D/

Dogville, Zizek ja tosiasioilla valehteleminen

Kuvassa dogvilleläiset tuomitsemassa Grace'ä. Hänet pannaan kahleisiin karkaamisen estämiseksi (Grace on etsintäkuulutettu), kunnes keksitään parempi ratkaisu. Grace'n kaulaan niitataan metallinen panta, jonka kettingin toisessa päässä on raskas pyörärälevy, jota voi liikuttaa vain tasaisella maalla.

Tom, joka on rakastunut (muiden miesten uhkailemalla ja kiristämällä hyväksikäyttämään) Graceen, yrittää omalla, 'korkean tekomoraalisella' tavallaan saada Gracen pakenemaan - ennenkuin viimein (hänkin) pettää tämän - omien itsekkäitten vaikuttimiensa vuoksi, joita ei tosin itselleen tunnusta, koska ei niitä ilmeisesti täysin käsitä. Tällä tavoin tosiasiat ja pahimman laatuiset ennakkoluulot sekoittuvat toiisiinsa..
*
Kopioin tähän päreeseen Mikko Puttosen (Yliopistolehden toimituksen blogi) kolumnin Tosiasioilla myös valehdellaan, jossa hän esittelee sitä tapaa, jolla Slavoj Zizekin mukaan harjoitetaan 'valehtelua totuuden varjolla'.

Omistan tämän päreen Takkiraudalle ja muille 'Suomen nykyistä maahanmuuttopolitiikkaa vastustaville umpinationalistisille, lain/normien taakse todelliset motiivinsa kätkeville libraalidemokraattisille konservatiivi-kapitalisteille.'

Toivon, että nämä ihmiset katsoisivat Lars von Trierin elokuvan Dogville, jonka asukkaista he varmasti löytävät oman kuvansa - myös vakavasti argumentoivat henkilöt, joiden perverssein ilmentymä elokuvassa lienee henkevä diletantti-filosofi Tom, joka ei lopulta tee filosofiallaan muuta kuin kätkee omat egoistiset vaikuttimensa ilmentäen siten Dogvillen asukkaiden perimmäisintä luonnetta kaikkein vaarallisimmillaan ja rasistisimmillaan.

Tomin ylevä, askeettinen mutta relativistis-opportunistinen ja tekopyhä, lähes utilitaristinen etiikka kuvottaa. Dogvillen Nietzschen moraali osoittautuu käytännössä lopulta itsepetokseksi (minkä hän aivan lopuksi miltei myöntääkin). 

Gangsteri-isäänsä Dogvilleen paennut (ihmiset eivät kuitenkaan tiedä, miksi Gracea etsitään) ja kylän asukkaiden viimein avoimesti, joskaan ei ilman ehtoja, hyväksymä herttainen mutta aivan liian hyväntahtoinen päähenkilö Grace joutuu ennen pitkää idyllisen mutta sulkeutuneen yhteisön  ressentimentin (mustasukkaisuus, himo, kateus, ahneus, xenofobia, paranoia), kohteeksi. Hänen orjuuttamisensa ja nöyryyttämisensä tosin tapahtuu ikäänkuin kylän kaikkien ihmisten hyödyksi. - Näin toimii kapitalismi, vai pitäisikö sanoa yleisemmin: näin toimii ihminen, rasistisimmillaan.

Trier on tehnyt täysin uudenlaisen version Kärpästen herrasta. Tässä(kin) versiossa pahuus ilmaantuu hyveen kaavussa. Trier ei kuitenkaan tee Gracesta lopullisesti marttyyria vaan antaa tämän päätyä gansteri-isänsä puheen jälkeen tajuamaan omaan hyvyytensä kätkeytyvän, äärimmäisen ylimielisyyden ('Jeesus-kompleksi'/rr) ja vakuuttumaan siitä , että Dogville ansaitsee tulla hävitetyksi - kaikkein pahimmalla tavalla. 

http://www.youtube.com/watch?v=eJaIHQSOfgY&feature=related
http://www.youtube.com/watch?v=gLu-m0tohKs
Kaksi videopätkää Dogvillen loppukohtauksesta. Ensimmäinen on tekstitetty ja toisessa näemme myös, miten Dogville palaa.

Trierin maailma on mustaakin synkempi ja rumempi. Dogvillen loppu tuo mieleeni Sodoman ja Gomorran hävityksen sillä erotuksella, että Sodomassa irstaus ja hyväksikäyttö oli avointa, kun taas Dogvillessä Graceen kohdistunut häpäisy kiellettiin ja mystifioitiin selittämällä se aina perustelluksi ja kylän parhaaksi.

Jotain perin outoa on myös siinä, että Grace kestää nöyryytyksen dogvilleläisille tuntemattoman isänsä (he luulevat tätä vain gangsteriksi, joka etsii Gracea) tuloon asti, vaikka yrittääkin paeta kylästä (mutta tulee petetyksi ja hyväksikäytetyksi). - Silti kylän ilmapiiri huononee jatkuvasti. Gracestä onkin tullut asukkaiden pahuuden elävä omatunto, ei vain sen kohde ja syntipukki. Sellaisesta taakasta pitää päästä eroon.

Lopulta käy niin 'onnellisesti', että dogvilleläiset pääsevät eroon kaikista murheistaan ikiajoiksi. Mutta niin ei olisi tapahtunut ilman Gracen tahtoa. Rääkätty 'Armo' ei enää armahtanutkaan kuten aiemmin vaan tapatti rääkkääjänsä. - Kyseessä on vanhatestamentillinen näky. Jumalallinen oikeus toteutumassa apokalyptisella tavalla. Olemme palanneet moraalisen ajattelun alkuun: sivilisoituneitten barbaarien eli saalistavien ihmiseläinten maailmaan.
*
Dogville ja kapitalismi
The narrator describes Grace as being “like a patient passively letting his disease hold sway.” Grace is a ‘foreign body’ in the body of Dogville the organism. In the flows of capitalism the Dogvillians incorporate this foreign body, finding her use-value through the creation of predatory desires, not through the exigencies of need (and one can’t forget that Dogville is a destitute town of the Depression years). Her spaces too are the spaces of collapsed production: the old mine, the old mill. Lustful Tom counsels Grace, “yearning will only make it better.” In the destitute Dogville, it is Grace’s suffering which takes on value, sited on her body. Here capitalism couples with the social contract, constituting Grace’s body – as commodity and site of knowledge. Tom, moral superior yet philanthropist all the same, seems to promote the utilitarian view of enlightened self-interest – inscribed on Grace’s body (becoming the chain which she drags). However, his reasoning proves insufficient. As he says to Grace just before he is killed: “I have to tell you, your illustration beat the hell out of mine.”

Minä ilmeisesti löydän itseni elokuvan päähenkilöstä Gracesta (en suinkaan Tomista) ja etenkin hänen gangsteri-isästään, jonka miehet siis lopussa hävittävät Dogvillen maan tasalle - lukuunottamatta kylän ainoaa koiraa Moosesta. ;\]
*
Lisukkeena linkitän myös lisää Zizekiä eli Jarkko Tontin filmaaman pätkän Zizekin viime marras-/joulukuisen Porthanian puheen/luennon alkuminuuteista.

http://www.youtube.com/watch?v=jrep-teDPEI
*
TOSIASIOILLA MYÖS VALEHDELLAAN

Väittelijä pitää usein parhaana vetonaan heittää peliin tosiasioita. Vastaansanomattomilla faktoilla hän uskoo antavansa lopullisen tyrmäyksen vastustajalleen verbaalisessa mittelössä. Hän saattaa kuitenkin itse syyllistyä menettelyyn, jota kulttuurifilosofi Slavoj Žižek kutsuu ”valehteluksi totuuden varjolla”. Vaikka väittelijä puhuisikin totta, hän lausuu nuo tosiasiat vääristä motiiveista. Hänen sanojaan ei elähdytä totuuden rakkaus vaan tyystin toinen intohimo.

Voin kuvitella evoluutiopsykologiasta innostuneen sukupuolikonservatiivin, joka todistelee, että evoluutio on ohjelmoinut naiset hoiva-ammatteihin ja miehet johtajiksi. Vaikka tämä väite olisi (argumentin vuoksi) jotenkin tottakin, niin konservatiivi ei laita faktoja pöytään totuuden takia vaan repiäkseen niistä omia misogyynisiä nautintojaan. Siten hän subjektiivisessa mielessä valehtelee.

Žižekillä on toinen tapaus mielessään. Hän ottaa käyttöön käsitteensä tarkastellessaan uudessa kirjassaan Violence puheita New Orleansin hirmumyrskytuhojen jälkeen sattuneista väkivaltaisuuksista. Kaupungista syntyi alkuun kuva laittomuuden tilaan palanneena paikkana, jossa mustaihoiset vandaalit ryöstelivät ja raiskasivat. Poliisipäällikkökin antoi kaupungissa rehottavasta väkivallasta lausuntoja, jotka hän myöhemmin totesi perusteettomiksi.

Tarinat väkivallasta osoittautuivat lähinnä huhuiksi. Mutta vaikka väkivaltaisuudet olisivat oikeasti tapahtuneetkin, niistä kerrotut tarinat olisivat Žižekin mukaan olleet ’patologisia’ ja rasistisia. Niitä näet ei kerrota totuuden vuoksi vaan siksi, että ne antavat rasistisiin ennakkoluuloihin perustuvaa mielihyvää. Rasisti haluaa todeta, että sellaisia barbaarejahan mustat pohjimmiltaan ovat.

Emmekö sitten saa poliittisen korrektiuden nimissä kertoa epämiellyttäviä, objektiivisia tosiasioista mustista, maahanmuuttajista, sukupuolisista vähemmistöistä, romaneista, köyhistä tai muslimeista, koska silloin syyllistymme subjektiiviseen valheeseen? Se on Žižekin mielestä väärä johtopäätös. Tarkoitus ei ole vaieta tosiasioista tai vääristellä niitä. Sen sijaan meidän tulee muuttaa tapaamme puhua tosiasioista niin, ettemme tee sitä kyseenalaisista motiiveista.

Kun seuraavan kerran lyömme joitain ihmisiä koskevia tosiasioita pöytään, voimme kysyä itseltämme, mitähän fantasiaa ne palvelevat.
*
http://blogs.helsinki.fi/t-hetki/2009/05/03/tosiasioilla-myos-valehdellaan/
http://blogs.helsinki.fi/t-hetki/kirjoittajat/
http://en.wikipedia.org/wiki/Dogville
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jarkko_Tontti
http://www.helsinki.fi/ajankohtaista/yliopistolehti/
http://totaste.wordpress.com/2007/11/02/a-sermon-on-dogville-%E2%80%9Ci%E2%80%99ll-break-this-one-with-some-thinking%E2%80%9D/
http://seujl.blogspot.com/2009/02/i.htm
http://www.knowledgerush.com/kr/encyclopedia/Dogville/