Picasson Hedelmävati ja räkäplänttien elliptinen kirjo

Pablo Picasso: Compotier et fruits [1908]

*

Päre on kommentti Ironmistressin kommenttiin hänen päreessään Päivän mietelmä.

1

Ironmistress kirjoitti: Sisäisesti ruma taiteilija luo rumuutta. Sisäisesti kaunis taiteilija luo kauneutta. Tässä on se ero. Mielipuolinen taiteilija luo mielipuolisuutta. Huijaritaiteilija luo stiiknafuuliaa.

*

Ja typerä arvostelija esittää typeriä mielipiteitä esimerkiksi taiteesta. Niinkö? No miksei taideteolliseen korkeakouluun sitten valita pääsykokeilla vain hyviä ihmisiä? Ei pahoja eikä rumia ollenkaan? Säästyttäisiin paljolta paskalta taiteelta jo ennenkuin moni ‘ruma’ olisi ehtinyt ryhtyä sitä edes pusaamaan. Asian varmistamiseksi ‘rumilta’ kielletään opiskelupaikan lisäksi tietysti myös kaikenlainen myöhempikin ‘taiteilu’. Ja jos halutaan ‘lopullinen ratkaisu’, testataan kaikki ihmiset ja kielletään kaikilta rumilta ainakin taiteen tekeminen.
*

Mutta jos taidekritiikin lähtökohdat ovat noin kirotun asenteelliset, niin kommentointi kyseisestä aiheesta pitäisi myös lopettaa heti alkuunsa. On se sen verran tökeröä, mekaanista ja epäproblemaattista [mekaanisuus on myös eräs koomisen tunnusmerkki]. Mutta sanonpa nyt minäkin vielä pari sanaa omien pakkomielteitteni purkamiseksi.

2

Ironmistress kirjoitti: ‘Eikö se vain osoita, ettei keisarilla ole vaatteita?’

*

Mitä tarkoitat keisarilla tässä yhteydessä? Minä tarkoitin ‘objektiivista’ todellisuutta/maailmaa, en niinkään ‘subjektiivista’ taiteilijaa hänen tuotostaan? Ja jos todellisuudella, jota taide subjektiivisen taiteilijan kautta ilmentää, ei enää ole ‘oikeita vaatteita’, niin ei sitten. Ei maailma/todellisuus totisesti muutu toiseksi laittamalla sille ne ‘vanhat eli oikeat’ vaatteet väkisin päälle. Eikä taide tarvitse poliitikkoja neuvomaan, mitä se on tai mitä sen tulee olla. Sitäpaitsi paluuta esim. klassiseen muotoihanteeseen ei enää edes voi olla muuten kuin ‘retrona’, pastissina, kitsinä jne. Taiteenkaan aikaa ei voi kääntää taaksepäin.

*

Mutta toki juuri sadut ja mytologiat ovat keisarin ‘uusvanhoja’ vaatteita, koska ne ovat nykyhetkessä elävää joskin jatkuvasti muuntuvaa traditiota. Omassa elämässään ihmiset eivät kuitenkaan elä myyttiä larppaajan tavoin kömpelösti imitoiden vaan myytti elää heissä ja ‘heitä’ uusia muotoja saaden. Myytti on ihmisen elämisen ja olemisen semioottinen rakenne. Jos matematiikka on fysikaalisen todellisuuden kieli, niin myytti merkitsee samaa historiallis-fenomenologiselle todellisuudelle. Se kuvaa ja tulkitsee koetun historian tapahtumia spektaakkelinomaisesti eettis-poliittis-uskonnollisella tasolla. Niinpä Vanha testamentti [etenkin luomiskertomus, paratiisista karkotus ym.] on erään pienen heimon orjuutus- ja selviytymistarinan myyttistä kuvausta eikä mikään eksakti geologis-väestötieteellinen raportti.

*

Kulttuurihistoriallisesti ja kulttuuriantropologisesti ajatellen ihmisen ‘myyttinen psyyke’ on muuttunut loppujen lopuksi melko vähän sitten antiikin päivien. Tärkein muutos on kuitenkin ‘lumouksen haihtumisen’ [Entzauberung/Max Weber] myötä tapahtunut suhteessamme ja asenteessamme juuri myytteihin sekä uskontoon. Kukaan itselleen täysin rehellinen ihminen [joita tosin on melko vähän kaikkina aikoina] ei usko enää minkäänlaisiin jumaliin [kuin ehkä ‘leikisti’] tai Jumalaan ja se, joka pragmaattisista syistä [jonkin ties minkä ‘hyödyn’ takia] yrittää niihin puoliväkisin uskoa, on joko väärinkäsityksen vallassa tai jonkin asteen teeskentelijä - ehkä jopa huijari.

*

Tolkien onnistui kuitenkin yhdistämään mytologian, oman maailmankatsomuksellisen [antimodernin] näkemyksensä sekä viihteen hienolla ja vaikuttavalla tavalla. Silti Tolkienin yksiulotteisia pastisseja ei voi verrata esim. Dostojevskin henkilöhahmojen monisärmäisyyteen, ongelmallisuuteen ja syvyyteen. Tolkienin ihmiset ovat mytologisia stereotypioita kuten Wagnerilla [Tristan ja Islode, Ring]. Hänen maailmansa on eettisesti/moraalisesti dualistinen, joskin tuo konflikti-asetelma pysyy perimmältään staattisena eli ratkeamattomana ja on siten potentiaalin tuhon partaalla jatkuvasti. Hyvä ja paha taistelevat keskenään ikäänkuin ne olisivat objektiivisesti olemassaolevia arvo-normeja poliittisesta kontekstista riippumatta. Naivia ja yksinkertaista mutta tehokasta ellei jopa nerokasta kuten Wagnerilla.

*

Rowling pottereineen sen sijaan tulee jäämään arvostuksessa pelkästään ammattitaitoiseksi viihdekirjailijaksi, mutta näinä typerän kulutusviihdekulttuurin [tosi-tv:n ~1000 miljoonaa keskinkertaista ‘tähtiesiintyjää’, sarjafilmien stereotyyppinen itseänsä toistavuus (esim. dekkarit)] aikoina hänkin on sentään kohtuullisen korkeatasoinen.

3

Kun viihde sekoittuu lopullisesti niin kutsuttuun asiaan [kategoria: ‘kaikenlaiset tiededokumentit’], kapitalismi on saavuttamassa erään tavoitteistaan – ihmistyypin, jota on ‘asia-mielihyvä-median’ avulla mahdollista manipuloida yhä yksipuolisemmin haluttuun ostopäätössuuntaan. Media ei siis olennaisesti lisää kriittisyyttämme, koska se on ja pysyy tiukasti pääoman omistuksessa tuottaen näin ollen vain sellaista tietoa, joka viime kädessä pönkittää tekno- ja plutokratiaa. Kun kaikki voivat olla demokraattisesti tähtiä [tosi-tv], kukaan ei ole tähti vaan kulutusorja. Kuinkas sattuikaan.

4

Myöhäis- tai pikemminkin informaatio-kapitalismi on virtuaalisuuden ja simulacrumin kulttuuria. Mielikuvitus- ja uskomuspeliä. Käytännössä tämä merkitsee eräänlaista dementian tilaa, jota dementikko itse ei pysty enää itsessään tajuamaan, koska hän on koukussa fantasiaan, joka/jota tunkee hänen aisteihinsa joka puolelta informaatio-infrastruktuuria. Hänen on joko hypättävä multimedia-informaation virtaan ja tultava dementiksi tai astuttava ulos virtuaaliyhteiskunnasta [paettava vuorille, jotta/vaikka yksinäisyys valtaisi hänet sielläkin], josta ei löydy muuta todellista kuin simulacrumeja: merkkejä, jotka eivät viittaa todellisuuteen vaan itseensä – merkkejä, joista itsestään on tullut todellisuutta peittävä todellisuus, joka peittää sen [viimeisen oivalluksen aiheuttaman kauhun], ettei todellisuutta koskaan ollutkaan muuna kuin simulacrumina. - -  Mutta informaatio-kapitalismissa uiva ihminen ei tiedä [koska simulacrumien loputon tulva estää tiedostamisen], mitä virtuaalinen/simulacrum lopulta peittää. Sen voi ehkä tiedostaa tai ymmärtää vain yksilö, joka uskaltaa hypätä pois oravanpyörästä ja lähteä vaikka Nepaliin munkiksi. Sen? Tarkoitan ‘tietysti’ tyhjyyttä. Ei-mitään. Jotain, mitä ei ole. Ei kielessä eikä matematiikassa. Edes nollana.

5

Kommenttisi eivät, IM, ole esteettisesti erityisen analyyttisia. Et esim. pohdi, onko esteettistä asennetta, esteettistä objektia tai edes esteettistä elämystä sellaisenaan lainkaan olemassa muualla kuin tietyssä kielenkäytössä ja tietyssä teoreettisessa viitekehyksessä. Pidät itsestään selvänä, että juuri kauneus herättää esteettisen kokemuksen ja että kauneus on jotain ongelmatonta ja jopa hyödyllistä, jonka kaikki voivat yhtäläisesti havaita. – Hehheh. - Ei tällaisilla asennevastauksilla olisi menty läpi Aarne Kinnusen tentistä kuin ehkä perse rimaa hipoen. Kaiken lisäksi rima jäisi väpättämään pitkäksi aikaa. Voi vielä vaikka tippua. Hylätään.

*

Perimmältään vastauksesi ilmentävät omaa subjektiivista ja suppeaa maailmankatsomusta, joka on toki tärkeä joskin vain yksi aspekti taiteen arvioinnissa. Mutta mikäli taiteen taideteoksessa [taide ei kuitenkaan ole semanttisesti sama asia kuin taideteos] tekemä vaikutus [miellyttävä/epämiellyttävä] kokijaan olisi ainoa, suvereeni ja vieläpä itsestään selvä [kuten näytät olettavan] kriteeri taideteoksen arvottamisessa, kaikki estetiikka voitaisiin palauttaa yksinomaan poliittiseksi ja tietyin varauksin sosiaalipsykologiseksi ongelmaksi. Tällaista projektia ei kuitenkaan ole toteutettu kuin ehkä niissä yliopistoissa, joiden tutkimusta kontrolloi kommunistinen tai fasistinen hallinto [Pohjois-Korea, jossain määrin myös Putinin Venäjä].

*

Kapitalismissa taiteen kriteerit onneksi vaihtelevat, mutta eihän korkeatasoisimmista taidehuutokaupoistakaan osteta suurella rahalla niinkään taidetta kuin statusta ja imagoa eli symbolista identiteettiä [niitä keisarin vaatteita] sekä silkkaa viihdettä. Kumpi on parempi – fundamentalistisen tradition [uskonnon ja/tai politiikan] pakkosyöttämä symbolinen identiteetti vai lukemattomien identiteettien netti-market eli muodollisesti vapaa mutta tarjonnaltaan tarkoin kohdennettu [koska tietomme on ‘kaapattu’ nettimainonnan käyttöön] kapitalistinen pörssiviihde, jossa vakavasti otettava taide uhkaa hukkua paljon paremmin myyvän roskaviihteen monopoli-tsunamiin tai jossa siitä on tullut vain yksi pörssi-casinopelin panos rahoillaan ähkyville tyhjäpäille, jotka luulevat tulevansa muita paremmiksi ja hienommiksi ihmisiksi omistamalla jonkin hiivatin Picasson. Säälittäviä ja halveksittavia he ovat nuo omaisuutensa omistamat eliittipellet, joille taide on isolla rahalla väkisin ostettu ja oman sisäisen tyhjyyden peittämiseksi pystytetty mainoskulissi.

6

‘Meidän seinällämme on Picasson Hedelmävati’ vuodelta 1908’, sanoi rouva X minulle kerran nokkavasti eräillä kutsuilla. ‘ Vain niin’, vastasin, ‘minun seinällänipä on muutaman vuoden takaisesta aivastuksestani [ankara flunssa katsokaas] ympäriinsä levinnyt räkäplänttien lähes elliptinen kirjo. Muistuttaa etäisesti Picasson ruskeanharmaata kautta.’ - - Jostain syystä keskustelumme loppui siihen tykkänään. Rouva nimittäin juoksi vessaan oksentamaan ja karttoi sen jälkeen minua koko illan.

7

Jos olisi pakko valita [jos ylipäätään voisi valita, koska kapitalismille ei nykyään ole vaihtoehtoa] fundamentalistisen kollektivismin ja pseudoliberaalisen casino-kapitalismin välillä, joutuisin pitkin hampain valitsemaan hyvinvointivaltioksi nimitetyn pohjoismaisen kapitalismi-mallin, koska on siedettävämpää saada ilmaista itseään edes kohtuullisen vapaasti [mainoksia ja muuta kapitalismin ‘ideologista’ roskaa väistellen] kuin hokea pelon ja itsesuggestion vallassa jotain hemmetin poliittis-uskonnollista mantraa kuin opetettu apina, joka odottaa ruoka-annosta ja päänsilitystä isännältään.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2012/08/paivan-mietelma_21.html

http://www.oilpaintinghk.com/art/oil_paintings_6827.html