Olen perehtynyt melkein kaikkiin asioihin ja ymmärrän niitä, jos vain haluan. Ainoastaan omat tekoni, tunteeni ja naisen logiikka ovat jääneet minulle mysteereiksi.
April 12, 2014
Päivän kommentti
June 25, 2013
Kulttuuri-Päre
Kuten tunnettua natsit käyttivät Richard Wagnerin ajatuksia ja musiikkia propagandanaan. Aivan yhtä hyvin Wagner olisi sopinut vasemmiston propaganda-aseeksi, sillä hän edusti nouruudessaan kaikkia mahdollisia vallankumousaatteita. Figaron toimittaa Paula Nurmentaus.
*
February 16, 2012
He yrittävät palata takaisin valtaan. Pystyykö 'demokraattinen' plutokratia estämään sen? Vai tarvitaanko nyt jos koskaan uutta vasemmistolaista politiikkaa?
*
K-mafia teki kuvalisäyksen, tekstilisäyksen [kuvateksti] ja tekstimuutoksen [osa II] - 17.2.
*
Päreen sitaatti [osa 5] löytyy Kalle Sepän artikkelista Taantumus! Radikaali oikeistolainen traditio - Megafoni.org. 2010/2 - [ks. linkki].
I
Fasismit
Italia
Voittajien kerronta on homologoinut kaiken fasismin saman reduktion piiriin. Ei ole haluttu ymmärtää, tai tarkoituksella on vaiettu segmentaatioista, jotka esiintyvät fasismien piirissä suhteessa valtioon, kapitalismiin, talouteen, rotukäsitteeseen ja nationalismiin. Lähestulkoon koko moninainen fasistinen kirjo on redusoitu taas kerran yhteen voittajien totuuteen. Fasismin suhtautuminen valtioon on erittäin hyvä esimerkki.
Italialaiselle fasismille valtio on päämäärä. Valtio on Idea, johon koko kansakunnan tahto ja historia kumuloituvat. Fasismi ei muuta Italian perustuslaillista valtiomuotoa. Fasismi näkee puolueen tietenkin merkittävänä tekijänä, mutta se antaa prioriteetin valtiolle. Mussolinin sanoin puolueet menevät mutta valtio pysyy. Fasismi ei kyseenalaista valtiollisten elinten itsenäisyyttä: armeijasta oikeuslaitokseen. Se ei koe tarpeelliseksi fasistisoida niiden piirissä toimivia sotilaita ja tuomareita. Mussolini on loppujen lopuksi vain pääministeri, jonka kuningas – valtion päämies – kykenee suhteellisen helposti poistamaan vallasta.
Fasismi vakiinnuttaa hyvin nopeasti – jo 1920-luvun puolivälin aikoina – sen dynaamisen voiman, koska tosiasiallisesti se ei muuta kovin paljon olemassa olevaa valtiollista struktuuria. Se antaa yritysten toimia markkinatalouden sääntöjen mukaisesti. Mussolini toteuttaa eräänlaista maatalouden modernisaatiota, suoalueiden kuivattamista ja infrastruktuurin vahvistamista. Italialainen fasismi ei myöskään ole rasistista. Ainakaan se ei ole rasistista biologisin perustein. Italialaisen fasismin näkökulmasta on olemassa eräänlainen traditionaalinen järjestys, jossa aatelisuudella – aristokratialla – on oma merkityksensä. Espanjalainen radikaali oikeistolainen traditio on myös hyvin lähellä italialaisia muotoja, korostaen ehkä vielä enemmän uskonnollisen tradition ja aristokratian merkitystä. Italialainen fasismi on hyvin pitkälle Giovanni Gentilen filosofisen ajattelun soveltamista politiikkaan.
Italialainen fasismi muuttuu hyvin nopeasti toisen maailmansodan loppuvuosina, vuodesta 1943 alkaen, kun fasistit joutuvat käymään veristä sisällissotaa kommunistijohtoisia partisaaneja vastaan yhdessä saksalaisten kanssa. Fasismi luo näissä historian melskeissä Salòn tasavallan eli italialaisen sosiaalisen tasavallan. Tämän valtiollisen rakennelman perustuslakia on pidetty ehkä sosialistisimpana, jota koskaan on läntisessä Euroopassa sovellettu. Sen läpi näkyy selkeästi Mussolinin pettymys suurpääomaan ja aatelistoon, jotka eivät muusta piittaa kuin omasta taloudellisesta hyödystään. Mussolinin tasavalta on jäänyt elämään myös radikaalin oikeiston historiassa eräänä positiivisena mallina sellaisesta fasismista, joka oli vihdoinkin päässyt eroon kapitalismin ikeistä.
Salòn tasavalta onnistuu rekrytoimaan joukkoihinsa monia nuoria, jotka eivät voi sietää Italian valtion suorittamaa petosta saksalaista liittolaista vastaan. He vannovat valan uskollisuudelle. Monista heidän kirjoittamistaan muistelmista käy selville, miten vaihtoehto oli liittoutuminen joko partisaaneihin tai Mussolinin tasavaltaan. Oikeastaan yksikään nuori ei niissä olosuhteissa valinnut vapaaehtoisesti Italian armeijaa. Italialaisen sosiaalisen tasavallan selviytyneiden nuorten ja vähemmän nuorten idealistien panos eurooppalaisen radikaalin oikeistolaisuuden syntyyn toisen maailmansodan jälkeen on ollut keskeinen.
*
.....
Kommentti:
Italian fasismin yleispiirteet muistuttavat oikeistokonservatiivien nationalistista polemiikkia. Mussolini ratkaisi sosialismin kaltaisen mutta yhä silti ei-sosialistisen kapitalismin vastaisuuden ongelmat tavalla, jonka uudelleen kokeilulta eräät poleemikot eivät usko tulevaisuudessa vältyttävän, vaikka itse preferoisivatkin lähinnä keynesläisyyttä/RR.
.....
Saksa
Saksalainen fasismi – kansallissosialismi – poikkeaa sen italialaisista muodoista. Jos italialainen fasismi uskoo valtion prioriteettiin politiikan kentällä, saksalainen kansallissosialismi pyrkii rakentamaan poliittista yhteisöä, jota ei yhdistä valtio vaan kategoriat, joita on tuotu politiikan ulkopuolelta: veri, maa, rotu ja liike. Saksalainen fasismi ei paradoksaalisella tavalla ole edes kiinnostunut perinteisistä valtiopoliittisista kategorioista. Se tuo täysin uusia – usein irrationaalisiksi kutsuttuja elementtejä – poliittisen toiminnan kentälle. Se ikään kuin vaikenee taloudesta ja institutionaalisesta politiikasta, koska sen koko iatus on pelkästään uusien kategorioiden ympärillä. Se ei ratkaise perustuslaillisella tavalla monia keskeisiä asioita. Se ei dokumentoi valtiollisesti sen keskeisempiä päätöksiä, koska laki on Führerin tahto – Schmittin sanoin.
Jos päästyään valtaan fasismi vuosien saatossa jähmettyy, kansallissosialismin vauhti vain kiihtyy ajan edetessä. Heidegger ei huomaa tätä prosessia. Kansallissosialismi etsii uusia tiloja – elintilaa – jotka eivät ole missään nimessä poliittisia tiloja, vaan jotain aivan uutta. Lisäksi kansallissosialismi katsoo sodan aikana yhä enemmän yleiseurooppalaiseen tilaan. Jos bolshevikit kutsuvat koko kansaa taistelemaan äiti maa Venäjän puolesta, kansallissosialistit kutsuvat koko eurooppalaista nuorisoa taistelemaan läntisen sivilisaation puolesta. Paradoksaalisella tavalla internationalismi on tässä radikaali oikeistolainen hyve, kansallismielisyyden ollessa kommunistinen hyve. Historian ihmeitä.
Kansallissosialismin ihme on tavallaan se, että koska se ei ajattele asioita valtiolliselta kannalta, se kykenee antamaan kaikille valtiollisille ja yksityisille toimijoille eräänlaisen autonomian, joka on alisteinen ainoastaan Führerin tahdolle. Kansallissosialismi kykenee tuottamaan yhteiskunnan, jossa toimivat useat kastit, joiden välit ovat selkeästi erotettuja, ja jossa jokainen tavallaan toteuttaa oman kastinsa maksimaalista autonomiaa ilman valtion puuttumista tai ilman että valtio tukee tätä autonomian saavuttamista. Todennäköisesti järjestelmän suurin vahvuus on juuri henkilökohtaisessa suhteessa, jonka jokainen kansalainen solmii kansakunnan johtajaan. Sen suurin heikkous on siinä, että samasta syystä järjestelmä ei kykene tuottamaan sisäistä jatkuvuutta ja vahvoja rakenteita.
Suuret saksalaiset radikaalit oikeistolaiset intellektuellit pitävät jonkin verran etäisyyttä kansallissosialistiseen järjestelmään. Heideggerin, Schmittin ja Jüngerin suhde kansallissosialismiin on hyvin ristiriitainen. On kuitenkin totta, että kansallissosialismi tuottaa oman ideologiansa, filosofiansa ja poliittisen teoriansa. Ongelma on vain siinä, että juuri tämä teoria on luokatonta. Kansallissosialismin poliittiset toimijat eivät ymmärrä niitä helmiä, joita heillä on käytettävissään, vaan turvautuvat intellektuaalisiin amatööreihin. Olisi tietenkin analysoitava syvällisesti, mitä Rosenberg tai Streicher kirjoittavat ja mikä on heidän maailmankatsomuksensa, puhumattakaan Hitlerin Mein Kampfista, joka on ehkä paras esimerkki maailmaa muuttaneesta kirjasta, mutta silti tämä tehtävä vaikuttaa älyllisesti äärimmäisen epäkiinnostavalta.
Nämä fasismien sisäiset erot, joita on esitetty, palaavat jatkuvasti radikaalin oikeiston politiikassa ja sen erilaisissa ja ristiriitaisissa tavoissa hahmottaa maailmaa ja poliittista toimintaa: yhtäältä se haluaa vahvistaa valtiota, toisaalta se haluaa tuhota sen kaikin keinoin.
II
http://www.youtube.com/watch?v=PM4ZMDNBXdc
Lasse Hoikka & Souvarit - Me tulemme taas - [fasismi tulee takaisin yhtä varmasti kuin aikoinaan tukkilaiset alkukesästä].
*
http://www.megafoni.org/taantumus-radikaali-oikeistolainen-traditio/#more-10681
http://en.wikipedia.org/wiki/Plutocracy
http://fi.wikipedia.org/wiki/Keynesil%C3%A4inen_taloustiede
http://www.tieteessatapahtuu.fi/397/hentila.html
http://pazhayathu.blogspot.com/2010/03/various-salutesof-1940.html
http://www.womeninworldhistory.com/essay-03.html
Dasein [täälläolo] kiistana maan ja maailman välillä eli Heidegger radikaalin oikeiston filosofisen henge[llisyyde]n guruna
*
Päreen sitaatti [osa 1] löytyy Kalle Sepän artikkelista Taantumus! Radikaali oikeistolainen traditio - Megafoni.org. 2010/2 - [ks. linkki].
*
Radikaalin oikeiston filosofinen, poliittinen, kulttuurinen ja esteettinen viitekehys
Raunioiden keskellä liikkuu erittäin merkittäviä eurooppalaisia intellektuelleja, joista sittemmin tulee modernin radikaalin oikeiston ikoneja. Raunioiden intellektuellit ovat jossakin määrin vielä merkittävimpiä ajattelijoita ja taiteilijoita kuin ne jotka edustavat voittajien kulttuurihegemoniaa.
Martin Heidegger, Carl Schmitt, Ernst Jünger, Robert Brasillach, Pierre Drieu la Rochelle, Knut Hamsun, Ezra Pound, Louis Ferdinand Celine, Mircea Eliade ja satoja muita älymystön edustajia ja taiteilijoita. He ovat sen ajan eurooppalaisen ajattelun aatelia. He ovat ajattelijoita, joiden kontribuutiota eurooppalaiselle sivistykselle eivät ole pystyneet vähättelemään edes poliittiset vastustajat. Puolustuskeino on aina ollut irrottaa heidän teoriansa tai taiteensa heidän poliittisista valinnoistaan. Kun tämä on ollut mahdotonta, on vedottu hulluuteen, maanisuuteen, perversioihin ja kaikkeen muuhun, mihin yleensä totalitarismi vetoaa toisinajattelijoiden kohdalla.
On vaikeaa löytää kaikkia edellä mainittuja henkilöitä yhdistävä piirre – kyseessä ei kuitenkaan ole niin orgaaninen koulukunta kuin esimerkiksi marxilaisuus ja sen vaikutteita saanut taiteellinen ja teoreettinen tuotanto. Ehkä jotain yhteistä on kuitenkin tavassa, joka on hämmästyttävällä tavalla aikansa edellä, nähdä modernia yhteiskuntaa. Nämä teoreetikot ja taiteilijat ymmärtävät murtumaa, johon moderni on ajautunut. He ymmärtävät, että kapitalistisen yhteiskunnan rationaliteetti on pettänyt. He ymmärtävät varsin hyvin mihin toteutunut sosialismi tulee kaatumaan. He eivät sellaisenaan kaipaa mennyttä ”kullan aikakautta”, vaan katsovat modernia – kapitalistista ja sosialistista modernia (ja modernisaatiota) – hämmentynein katsein.
He kokevat karmeita kohtaloita teloituskomppanioitten edessä, itsemurhan kynnyksellä tai mielisairaalaan suljettuina (Brasillach, la Rochelle, Pound). Heidän hengenheimolaisensa ja perillisensä – à la Yuchio Mishima – tulevat myös kulkemaan samoja mytologisen traagisia polkuja. Nöyryytyksiä kuten Heidegger ja Schmitt. Radikaalin oikeiston intellektuellit edustavat poikkeuksellisuutta ja erilaisuutta. Sankaruutta ja pelkuruutta. Heistä yksikään ei ole redusoitavissa stereotypiaan, jota meille toitotetaan radikaalista oikeistolaisesta ideologiasta: he eivät ole Alfred Rosenbergin tai Julius Streicherin kaltaisia hahmoja. He ovat homoseksuaaleja, he ovat sotasankareita, he ovat pelkureita, he ovat filosofian, taiteen ja politiikan eurooppalaista huippua. Jos haluamme ymmärtää radikaalia oikeistoa, me emme voi unohtaa tätä tosiasiaa. Me emme voi unohtaa tätä moninaisuutta.
Martin Heidegger
Martin Heidegger on ehkä 1900-luvun merkittävin filosofi. Hänen teoreettista kontribuutiotaan on mahdotonta summata tässä kontekstissa, kuten on ehkä mahdotonta lausua lopullisia sanoja Heideggerin suhtautumisesta kansallissosialismiin. Erityisesti koska hänen suhtautumisensa aikansa vallitsevaan poliittiseen ideologiaan muuttui vuosien saatossa. Silti Rudiger Safranskin Heidegger-biografiassa esittämä analyysi on kenties oikea: jos Carl Schmitt näki taantumuksellisena kansallissosialismissa vanhan järjestyksen palauttajan, Martin Heidegger näki vallankumouksellisena kansallissosialismissa mullistuksen ja tulevaisuuden ontologisen mahdollisuuden. Heidegger sopii ajatuksineen vallan mainiosti radikaalin oikeiston filosofiseen kontekstiin: hän on tämän ajattelun filosofinen ydin, tiedostaen että Heidegger ei tietenkään ole tuottanut orgaanista poliittista ontologiaa.
Heideggerin ajattelun yksi tärkeimmistä ulostuloista on se, että kapitalistinen moderni teknologinen massayhteiskunta työntää ihmistä sellaisen rationaliteetin piiriin, joka muokkaa häntä. Heidegger uskoo, että jollakin lailla moderni teollinen yhteiskunta typistää ihmisen kokemuskenttää. Jotain alkuperäistä katoaa hänestä. Kyse on kuitenkin enemmän menettämisen tunteen käsittelemisestä kuin alkuperään palaamisen kehotuksesta. Tästä huolimatta Heideggerin ajattelussa, jossain vaiheessa, selvästi näkyy, että hän pitää kansallissosialismia mahdollisuutena palauttaa jotakin autenttista, jotakin aitoa.
Timo Soinia ei ole mahdollista ymmärtää ilman Heideggeria. Heidegger luo ontologisen erilaisuuden, mutta hän ei koskaan kokenut tarpeelliseksi luoda erilaisuuksien ontologiaa. Soinin poliittinen filosofia liikkuu samalla tasolla. Tämän poliittisen filosofian muka an on selvää, että on olemassa erilaisuuksia. Se, että näistä erilaisuuksista luodaan identiteettejä, ei tietenkään ole kovin vaativa tehtävä, koska identiteetit ovat jo, eräällä tavalla, ennalta olemassa. Poliittinen haaste olisi luoda erilaisuuksien ontologia: poliittinen järjestelmä, joka omaksuu nykyisyyden, ja katsoo uuden yhteisön rakentamisen suuntaan. Yhteisön suuntaan, joka perustuu erilaisuuksiin. Tätä tekevät ensisijaisesti vihreät: arendtilainen puolue par excellence. Kaikki muu on etnistä puhdistamista.
”Suden lihalle koiran hampaat” kirjoittaa 1930-luvulla Martin Heidegger Hermann Mörchenille. Suden liha on kommunismi ja koiran hampaat tietenkin kansallissosialismi. Tämä on ensimmäinen syy, jonka Heidegger nostaa esille omalle kannanotolleen kansallissosialismin puolesta. Mutta Heidegger menee syvemmälle. Hänelle kansallissosialismi ei ole pelkästään reaktiivinen vanhan järjestyksen palauttamisen poliittinen liike, kuten se oli Schmittille lyhyen ajan. Heidegger näkee kansallissosialismissa uuden alun mahdollisuuden, uuden teon olemisen historiassa. Olemisen historian tietty hetki tuo politiikan Heideggerin eteen ja samalla se tuo Heideggerin politiikan eteen. Hän oli aiemmin nähnyt politiikan todellisen elämän pettämisenä, jonain joka ei koske perhettä, henkeä, lojaalisuutta ja rohkeutta. Kuitenkin tilanne muuttuu kun Hitler pääsee valtaan: politiikka voi nyt olla jotakin aitoa. Itse asiassa, jos tarkkoja ollaan, kansallissosialistinen vallankumous ei ole Heideggerille politiikkaa, aitoa politiikkaa, vaan toteutunutta filosofiaa, ontologiaa: ”kansallissosialismi on saksalaisen olemisen – daseinin – totaalinen vallankumous” (30. marraskuuta 1933 – Tübingenin puhe). Kreikkalaisuuden alussa, Heideggerin mielestä, oli ollut lyhyt autenttisuuden hetki, joka oli sitten menetetty tuhansiksi vuosiksi. Hitler palauttaa tämän autenttisuuden hetken Heideggerin aikaan. Autenttisuuden historiallinen hetki. Ehkä juuri saksalaisen ontologisen erilaisuuden historiallinen hetki.
Mitä tämä autenttisuus sitten on? Autenttisuus ei ole tekoja, vaan pelkkää ontologista autenttisuutta. Kuten Heidegger kuvaa: esihistoriallista peruskalliota, graniittia, Schwarzwaldin syksyinen aurinko. Kansallissosialismi on yritys ”synnyttää tähti” jumalattomassa maailmassa. Platonilainen luola palaa tässä yhteydessä näyttämölle, luola, josta Saksan kansa kävelee ulos kantaen soihtuja. Saksan kansa palaa autenttiseksi, kun se nousee yhtenä miehenä seisomaan, ja kysyy miksi se on jotain, eikä ei-mitään? Tämä heideggerilainen ontologia tietenkin sisältää myös säätyjä, autenttisia ja pysyviä kansan sisäisiä jakoja: työ, sota ja tieto. Maanviljelijät, soturit ja papit (filosofit). Heidegger on kuitenkin kovin kaukana biologisesta tai rodullisesta rasismista. Määrittelevä tekijä ei ole alkuperä, vaan päätös.
Päätöksen jälkeen on vain yksi yksinäinen saksalainen kansa. Yksin yksinäisten kansojen keskellä. Tämä kaikki muistuttaa hyvin pitkälle eräänlaista surullista ja tummaa separatismia. Tässä vallitsee juuri se suuri ero Heideggerin ”ontologisen erilaisuuden” ja Arendtin ”erilaisuuksien resiprookkisen yhdessäolon” välillä. Heidegger päätyy ”huttendaseiniin”. Koomista kyllä, mutta tällainen määritelmä oikeasti löytyy Heideggerin tuotannosta: ”oleminen mökissä”, ehkä paras privatistinen lopputulema tälle poutiaislaiselle poliittiselle filosofialle.
Ei ole mahdollista kuitenkaan unohtaa sitä valtavaa vapauden kaipuuta, joka sisältyy heideggerilaiseen filosofiaan. Se ei ole kovin kaukana yksinäisyydestä, mutta silti se on vapautta. Heideggerin irtisanoutuminen natsismista on juuri sitä, että hän näkee, miten kansallissosialismi muuttuu samankaltaiseksi kuin sosialismi tai kapitalismi: modernisaatiota, teollistamista, koneita, tekniikkaa, mekaniikkaa ja totaalista massamobilisaatiota. Vallalla oleva kansallissosialismi muuttuu asteittain sen vihollisten siamilaiseksi veljeksi. Koko uuden radikaalin oikeistolaisen ajattelun ydin on juuri tämä heideggerilainen erilaisuus: onko olemassa mahdollinen kolmas positio, joka olisi muuta kuin se historiallinen fasismi, joka muuttui sen vihollisten kaltaiseksi?
Kolmannen position ydin on heideggerilaisittain maa. Maa, joka tekee mahdottomaksi jokaisen yrityksen penetroida sitä, ymmärtää sen autenttisuutta. Tämä maa on – kansallissosialismin ja Saksan sortumisen jälkeen – Länsi. Miksi kolmas positio palaa aina ensimmäiseen positioon? Onko olemassa mahdollinen uusi autenttisuus, vai onko se vain onneton oksymoroni?
*
[Sitaattien sarja po. artikkelista jatkuu]
*
http://www.megafoni.org/taantumus-radikaali-oikeistolainen-traditio/#more-10681
http://en.wikipedia.org/wiki/Martin_Heidegger
http://fi.wikipedia.org/wiki/Martin_Heidegger
http://www.tieteessatapahtuu.fi/397/hentila.html
October 25, 2011
Eläköön :) vapaa? Libya!
I
1
Gaddafi-vainaan 'viisaus' kuvatekstissä muistuttaa erehdyttävästi Gaddafia vihaavan Ironmistressin kaltaisten konservatiivi-nationalistien poliittista uskotunnustusta. Mistä johtuu moinen samankaltaisuus? - Koska kyseessä ei ole poliittinen sukulaisuus [näin oletan], niin voidaanko päätellä, että taustalta löytyy psykologisesti yhdistäviä tekijöitä...?
2
Katsotaanpa asiaa poliittisesti vastakkaisesta perspektiivistä. - Onko myös Sammalkieli marttyyri-idolinsa Muammar Gaddafin kanssa samaa mieltä sen suhteen, että marxismi voi toteutua vain vahvan kansallisuusatteen voimalla [sillä ilman yhtenäistä Gaddaf - anteeksi kansaa, ei voi olla myöskään sosialismia]?
3
Olipa vastaus kyllä tai ei, voidaan kysyä edelleen: tekikö kapitalistinen globalisaatio [niin liberaalissa kuin autoritaarisessa muodossaan] alle 20:ssä vuodessa sekä kommunistisen internationalismin että kansallisen sosialismin projektit - jos ei tarpeettomiksi niin ainakin täysin impotenteiksi?
II
Tässä kaksi kansallishymniä, joista varsinkin ensimmäistä Libya joutunee kuuntelemaan myös sisällisotansa jälkeen, halusipa sitä tai ei, koska Libyan nykyinen 'poliittinen status' [mikä se sitten lieneekään] on viime kädessä Naton, ei sen itsensä [siis kansan], aikaansaama.
*
http://www.youtube.com/watch?v=VKlUcmuCwlo&feature=related
National Anthem of the United States of America
*
http://www.youtube.com/watch?v=zfzZdSxkzMw
German National Anthem (Deutschland Lied) - - [sanat saksaksi ja englanniksi]
*
http://takkirauta.blogspot.com/
http://sammalkieli.blogspot.com/
http://sammalkieli.blogspot.com/2011/10/roskavaen-voitonjuhla.html
http://www.johncoxart.com/and_now_a_word_from
July 17, 2011
Mummon markka-reggaella takaisin Lintukotoon
1
Mustan maahanmuuttaja-Badun kalevalaisperäinen woodoo-raeggae hytkyy Äiti-Markan nostalgisesti takaisin Suomi-kotiin historian roskakorista manaten kolonialistisen natsi-euron sinne, mistä se alunperin nousi kummittelemaan Euroopan yhdistymisen kuristavana direktiivi-aaveena eli Itä-Preussin viimeiseen suonsilmäkkeeseen [Berliini rakennetiin suolle; olettetko vielä siellä von Münchausen, Fichte ja Hegel?] ja juustopatonki-Pariisin maanalaisen viemäristön upottavimpaan liejualtaaseen [oletko vielä siellä Jean Valjean?], mikä karkoitustoimi antaa Suomelle itseluottamusta ja vauhtia kohti uutta suuntaa - kohti uudestaan tulevan menneisyytemme suuruuden, onnellisuuden ja rakkauden heimoaikoja - kohti Impivaaraa - kohti Lintukotoa - kohti Kalevalaa - kohti tulevaisuuden agraari-kulttuurista ylösnousemusta!
On kieltämättä enemmän kuin merkillistä historian ironiaa, että nationalistis-konservatiivisen hybriksen eskaloiman messiaanisen Perus-Jytkyn sinetöimiseksi tarvittiin Iso-Soinin ja Hallasilmän lisäksi ulkosuomalainen afro-reggaeisti Badu bändeineen.
2
http://www.youtube.com/watch?v=rSJIguLKsfM
Badu & Suomipojat - Tule Markka Takaisin
*
Uploadaaja kirjoittaa:
Kyseessä on kesäinen rakkauslaulu, suomalainen musiikillinen
Othello, jonka nimiosassa on maahanmuuttaja Badu ja
rakastettuna Desdemonana Suomen markka. Kaipuu rakastetun
luo voittaa kaikki vastoinkäymiset. Tuo rakkaus ei ole
pakenemista menneeseen, vaan sukellus tulevaan. Aikaan,
jolloin ihmisillä on hyvä olla keskenään. Aikaan, jolloin ahneus
ei revi ihmisiä hajalle - [ks. kuitenkin RR:n tulkinta asiasta].
*
Satunnainen kommentaattori toteaa Badusta: 'niin musta neekeri että on melkein sininen!'
3
http://www.youtube.com/watch?v=-D7IUNesHkY
Piirpauke - Swedish Reggae - [Biisin nimi valehtelee ehkä ironisesti ja tahallaan, sillä tämä jos mikä on Sakari Kukon aito itämainen Finnish Reggae, joka panee kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä!]
PS.
Bonuksena musiikkiviihdealaan liittyvä puujalkavitsi: Matti löi Teppoa, mutta sitten tuli Jouko ja Kosti - - [ehhehe].
*
http://www.facebook.com/pages/Badu-Suomipojat/201004603276427
http://fi.wikipedia.org/wiki/Paroni_von_M%C3%BCnchhausen
http://fi.wikipedia.org/wiki/Johann_Gottlieb_Fichte
http://fi.wikipedia.org/wiki/Georg_Wilhelm_Friedrich_Hegel
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kurjat
http://fi.wikipedia.org/wiki/Piirpauke
http://blog.risulintu.net/?p=2449
September 23, 2009
Miksi privilegiot ja hierarkiat eivät häviä? - Tuomas Neovius vastaa kolumnissaan erittäin tyydyttävästi

*
K-mafian lisäyksiä: osat II, III ja IV. - - Linkkilisäys laajoine joskin ei-sovinnaisine selvityksineen 'Lutheriin' (ks. justification eli vanhurskauttaminen) - 25.9.
*
I
Tasa-arvolakia loukkaamassa
Iltapäivälehdessä haastateltiin aikoinaan "lonkerofilosofiksi" esittäytynyttä miestä. Hänen keskeinen argumenttinsa kuului, että siinä missä oluesta on opittava pitämään, lonkero on luonnostaan hyvää.
Hauskaa... mutta vous n'avez pas raison, monsieur! Eikö maun viljely ja kehittäminen ole koko kulttuurin idea? Eivätkö suurimmat herkut ole opittuja – niin kuin moderni romaani tai hapatettu hai? Hankittu maku, acquired taste, on täydessä mielessä aikuisen elämän ydin.
Joten... pitäisikö alkaa harrastaa viinejä? Sehän olisi kivaa, eikö vain. Kun vähän opiskelisi, voisi aueta tykkänään uusi makujen kirjo. Ihan vaan viattoman nautiskelun merkeissä, viikonloppujen ratoksi, omaksi huviksi. Niinhän?
Ja mitä maks! Mikään ei ole monimutkaisempi, sosiologisempi ja tunteita herättävämpi asia. Sisäisen prolen irvintäjamboree alkaa jo ennen kuin muut ehtivät suutaan avata: Ai että ripaus rottakellaria, joka räjähtää suussa sitruunaksi? Eikös sillä jälkimaullakin ole taipumus viipyä aamuun asti? Hyi peeveli, mikä pelle.
Miksi kyräilemme snobeja? Kaiketi samasta syystä kuin kauhistelemme rasismia, hirvitymme hierarkioista ja isoamme yhteiskunnallisten erojen tasoittumista: olemme tasa-arvon kannalla.
Tasa-arvon varaan rakennettu yhteiskunta ei kuitenkaan ole johtanut hierarkioiden hajoamiseen. Syy tähän ei ole se, että tasa-arvon periaate olisi toteutunut vajavaisesti. Päinvastoin, tasa-arvo johtaa oman luonteensa vuoksi hierarkioihin.
Kun aristokratia käy rakenteellisesti mahdottomaksi, alkaa yksilöllinen aatelisleikki – siitä snobismi. Jos syntyperä ei ratkaise, menestyminen kilpailussa ratkaisee – siitä meritokratia. Jos kaikkien sosiaalinen status on periaatteessa sama, ihmisiä aletaan erotella "luonnon" nojalla – siitä rasismi. Ja niin edelleen.
Porvarillinen, muodollinen tasa-arvo on yksi rahan muoto. Niin kuin tavarat ovat vaihdettavissa keskenään, koska niiden arvo vaihtelee vain määrällisesti eli hinnaltaan, tasa-arvoisia ihmisiä voi ja pitää verrata keskenään samalla mittapuulla.
Jokainen hierarkia edellyttää perustavaa tasa-arvoa, koska muuten vertailtavat kohteet eivät olisi asetettavissa samalle asteikolle.
Kuitenkin todellista demokratiaa olisi vasta yhteismitattomien yhdessäolo Vasta silloin viini saisi olla se viini, mikä se on; vasta silloin yksilö voisi olla yksilö. (lihavointi/kursivointi: rr).
Vanha Marx tajusi tämän, ja sen vuoksi kommunismi on edelleen luovuttamaton näkökulma.
*
Lue lisää: Jean-Luc Nancy: Vérité de la democratie (Galilée 2008)
II
Distinktiot, vapaus ja tunnustuksen tarve herran ja orjan moraalissa
Siteeraan koko Nevanlinnan kolumnin ikäänkuin itse kirjoittamanani kommenttina päreeseeni Eläköön privilegioiden yhteiskunta!
Aihe jäi kalvamaan mieltäni, koska ymmärsin, että en ottanut siinä huomioon juuri tasa-arvon 'synnyttämää' eriarvoisuutta. Ihminen kun on sisimmältään monentyyppisistä (ontologisista, eettisistä, esteettisistä) arvohierarkioista eli distinktioista - erotteluista, eronteosta ja reflektiivisestä erosta (tietoisuus negaationa) - elävä otus, eikä muodollinen tasa-arvokaan (joka on kalkyloitua, laskennallista - siis rahalla mitattavissa olevaa ja mitattua: siten myös erottelevaa ja hierarkisoivaa) voi mitään sille tosiasialle, että lähes jokainen kuvittelee omaavansa oikean käsityksen hyvästä mausta - ja useimmiten ehdottoman sellaisen.
Entä mitä todellinen demokratia eli yhteismitaton yhdessäolo sitten voisi olla; - siihen ei Marx eikä kukaan muukaan ole antanut praktisesti selkeää ja tyydyttävää vastausta.
Kyseessä on lopultakin melkoisen romanttinen ajatus. Mutta ei suinkaan vähäinen tai vähäteltävä vaan kuten Nevanlinna kirjoittaa: luovuttamaton näkökulma - - eräänlainen toivorikas utopia vapauttavasta yhteisöllisyydestä, joka ei siis tukahduta yksilöllisyyttä vaan päinvastoin aidoimmin mahdollistaa sen - eikä enää pelkkänä vaihtoarvona (välineenä) vaan itseisarvona (päämääränä).
Ja jos joku Wall Streetin finanssipankkiiri keksii tehdä tuosta itseisarvostakin (ihminen päämääränä) sijoituskohteen - ja epäilemättä keksii - vastustakaamme häntä viimeiseen hengenvetoomme asti.
Ihminen tosin elää kulttuurisesti distinktioitten tekemisestä mutta hänen reifikoimistaan ikäänkuin makuarvostelmaksi, joka on abstrahoitavissa rahaksi, voi täydellä syyllä pitää sekä henkisenä että fyysisisenä väkivaltana.
Ihminen ei ole myytävissä kuin taulu, jonka hän on maalannut. Mutta mikäli näin tapahtuu (ja sitä tapahtuu kapitalismissa joka hetki), kyseessä on rahamarkkinoitten (pääoman kasautumiseen tähtäävän ja johtavan automatiikan) aikaansaama/organisoima orjakauppa - tai pikemminkin orjien välinen kauppa, jota kutsutaan vapaaksi kilpailuksi - vaikka siinä mukana olevista kukaan ei ole oikeasti vapaa - muutamilla vain menee rahallisesti sata kertaa paremmin kuin ylivoimaisella enemmistöllä.
Vapaus on kuitenkin perimmältään jotain oleellisesti muuta kuin mahdollisuus ostaa rajoituksetta aivan kaikkea, mitä haluaa. Vapaus ei ole abstrakti, ostettavissa oleva 'a space in time and place' vaan monien - ristiriitaisten, jopa vastakkaisten - asioiden, suhteiden, tilojen ja muutosten prosessi.
Vapaus ja onni ovat erottamattomia muutosten - ja asiaintiloja: ne ovat olemukseltaan identtisiä kuitenkin eri merkityskokemuksellista aspektia painottaen. - - Ne ovat identtisiä sekä kvalitatiivisessa että numeerisessa mielessä; riippuu ontologisesta perspektiivistä kummassa. Käytännössä tällä erolla ei kuitenkaan ole merkitystä itse kokemukseen - muuten kuin valitun perspektiivin eli tulkinnan kautta, joka saattaa kyllä hyvinkin implikoida jopa kahden maailmankatsomuksen välisen eron (realismi-nominalismi, rationalismi-voluntarismi, katolinen-protestanttinen kristillisyys jne.).
Mutta on myös selvää - joskaan ei helposti hyväksyttävää, että ilman samanaikaista kärsimyksen kokemista ja tajua vapaus ja onni muuttuvat pelkiksi kulutushyödykkeiksi - kumoutuen siten olemukseltaan tässä reifikaatiossa. Vapaus ei ole abstraktio tai vaihdon väline - pikemminkin se on sukua diskursiiviselle vallalle ja rakkaudelle.
Unohdan tässä tietoisesti, miten yhteiskunnallisesti vieraantunutta ja lähes esteettis-fasistista (joskin ajoittain filologis-psykologisesti tosi terävää) uhoilua oli Nietzschen käsitys herra- ja orjamoraalista preferoimalla vahvasti Hegelin käsitystä herran ja orjan dialektiikasta(jota Nietzsche sekä parodioi että tulkitsi yksinomaan distanssin paatoksen (maku, distinktio, kunnia) lähtökohdista.
Hegelin mukaan herran riippumaton vapaus (ja kunnia eli tunnustuksen saamisen tarve vertaisiltaan: halu erottautua muista) on abstraktia ja tyhjää. Se on lopulta käytännössä, siitäkin huolimatta, ettei orja alempiarvoisena pysty tunnustamaan herransa vapautta ja kunniaa [(ks. (#)], aina riippuvaista orjan työstä ja hänen kulttuurisesta kehittymisestään sekä yhteiskunnallisesta vapautumisestaan.
(#) Karkea esimerkki: jos esim. koira tottelee minua, niin sen tottevaisuus ei vielä suinkaan lisää arvoani ihmisenä, vaikka minua ehkä pidettäisiinkin tämän vuoksi hyvänä koiran kasvattajana. Tunnustus on saatava sellaiselta taholta, jota voi pitää tasavertaisena kilpailijana - eikä koira tai orja yksilönä ole sellainen taho.
Perustava ero tunnustuksen saamisessa herran ja orjan välillä on se, että herra etsii tunnustusta erilaisuudelleen vertaistensa suhteen, orja samanlaisuudelleen muiden kanssa. Muoti ja/eli identiteetti- tai imagotekniikat (Foucault) alkoivat sittemmin - massakulttuurisen modernin aikana - sisällyttää itseensä nämä molemmat pyrkimykset. Aiemmin muoti oli ollut pelkästään hovin ja aatelisten erottautumistapa.
Mutta kuten Hegel (ja myös erittäin kriittinen Nietzsche) ajattelee: orja on se, josta tulee modernin valtion ja siten myös modernin kulttuurin tekijä, mitä asiaintilaa ei kuitenkaan voi pitää yksinomaan hyvänä asiana sivistyksen kannalta.
Kannattaa muistaa pari pessimistä kuvausta modernisoituvasta ihmisestä: hän on sivilisoitunut barbaari (Schiller), viimeinen ihminen, joka luulee keksineensä onnen (Nietzsche).
III
Hegel, natsit ja Luther
Myös Hegelin asenne demokratiaan ja siten massoihin on vähintäinkin ambivalentti. Hän esimerkiksi korostaa oikeusfilosofiassaan enemmän oikeusvaltiota kuin rajoittamatonta demokratiaa (muistakaamme, että natsit pääsivät valtaan demokraattisesti, vaikka he avoimesti ja julkisesti uhmasivat lakia ja oikeutta).
Historian loppu on Hegelille Absoluutti eli täydellistyneen vapauden valtakunta, joka saa (ehkä paradoksaalisesti meille kapitalismin negatiivisen vapauden sisäistämille ihmisille) ilmenetymänsä Valtiossa ja Kansassa. - - Tässä valtakunnassa orjatkin on korotettu ikäänkuin herroiksi heidän sisäistettyään kansallistunteen.
Ainakin Snellman ja fennomaanit tulkitsivat Hegeliä tällä tavoin. Muistakaa esim. Täällä Pohjantähden alla-romaanin 'isänmaallis-sankarillinen' mutta käytännössä kaksinaamainen ja tekopyhä rovastinrouva Ellen Salpakari, joka elää lähes hömpähtävästi Suomen itsenäisyyden tavoittelun nostamasta kunniantunteesta mutta joka haluaisi ikäänkuin ostaa sen itsenäisyyden ja kunnian - todellisuutta ymmärtämättä tai sen kieltäen - yhä edelleen torpparien selkänahalla.
Huolimatta Bismarckin viisaasti masinoimista sosiaalivakuutuksista (jo Bismarckin sukkuloimat diplomaattiset, rauhaa turvaaman tarkoitetut sopimukset sen sijaan olivat osaltaan - paradoksaalista kyllä - laukaisemassa I maailmansodan peruuttamattomasti käyntiin) dramaattinen yhdistelmä: demokratia, Valtio, kansallistunteen saamat kolaukset ja luontainen halu järjestykseen (Ordnung muss sein) koitui kuitenkin Saksan kohtaloksi 1930-luvulla.
Kun Versailles'n nöyryyttävän rauhansopimuksen aiheuttamasta itsetunnon vajauksesta, valtavista talousvaikeuksista ja ajoittain lähes yleisestä anarkiasta kärsinyt heikko Weimarin hallitus kaatui, Hegelin Rechtstaat joutui (demokraattisten vaalien jälkeen) barbaarien käsiin. - - Kuitenkin Saksan kansan enemmistö jopa innostuneen ylpeänä hyväksyi sen toimet kokien omassa yksityisessä elämässään massatapahtumien ja propagandan siivittämänä (viimein sotapsykoosina) samaa herruuden tunnetta kuin Führer tehokkaine, valtiokapitalistisine rosvojoukkoineen.
Hegelin orjista tuli näin 'herroja' herrojen palveluksessa. Lopputulos oli hirvittävä.
Mutta - ja tämä on minulle olennaisen tärkeää:
Natsismin siemenet kylvettiin kuitenkin jo Lutherin forenssisessa vanhurskauttamisopissa. Kun ihmiseltä viedään totaalisesti oma tahto (ratkaisuvalta Jumalan suhteen) häneltä viedään olennainen osa ihmisyyttä tai ainakin mahdollisuus täyteen ihmisyyteen.
Forenssisen vanhurskauttamisopin ja ristin teologian totaalisen pessimistisen ihmiskäsityksen aiheuttama nöyryytys ja sen kaksoissidosluonteen ylläpitämä deprivaatio oli erittäin otollinen henkinen 'maasto', johon sekä nationalismi että natsismin antisemitistinen Blut und Boden-mystiikka upposi niin hyvin kuin vain myytti voi upota ihmisiin, jotka oli opetettu tottelemaan (Jumalaa ja esivaltaa), mutta joilta oli Jumalan suhteen riistetty täydellisesti oma tahto.
Lutherin kahden regimentin oppi puolestaan edesauttoi sitä, että kansa meni riemuiten maallisen hallitsijan puolelle, koska tämä lupasi heille hyvinvointia ja etenkin sankaruutta (kunniaa sekä tunnustusta), jonka protestantismi oli heiltä lähes lopullisesti riistänyt.
Minä en pidä Lutherista ja olen Nietzschen kanssa samaa mieltä siitä, että Lutherin ajattelu/teologia oli väärinkäsitys ihmisluonteen kannalta (tämä on oma määritelmäni), ja että Lutheria voi (kuten Nietzsche tekee) hieman halveksuen mutta täydellä syyllä nimittää naulakengillään seisovaksi talonpojaksi - huolimatta hänen kiistattomasta nerokkuudestaan.
Justification (central teaching)
Luterilaiset eufemisoivat Lutherin 'armottoman' vanhurskauttamisopin (yleisimmän pelastusopillisen tulkinnan mukaiseksi) puhumalla armosta Jumalan lahjana Kristuksen sovituskuoleman kautta, vaikka alunperin Luther puhuu armosta nimenomaan oikeudellisena (forensic) päätöksenä, joka julistetaan ihmiselle ulkoapäin ilman, että hänellä olisi tuohon päätökseen minkäänlaista vaikutusvaltaa. Kun ihminen saa armon, hän on kirjaimellisesti Jumalan 'armoilla'.
Usein forenssisesta armosta käytetään myös lieventävää ilmaisua: vapauttava tuomio, jossa tuomio ymmärretään jonain äärettömän positiivisena asiana ihmisen kannalta. Mutta tämäkin sanontatapa - kuten armo lahjana - sekoittaa forenssisen armon alkuperäisen etymologisen luonteen johonkin sellaiseen, mitä se ei todella ole.
Rakkaus ei ole yksipuolinen tai yksisuuntainen asia. Voin rakastaa ainoastaan sellaista ihmistä ja olentoa, joka myöntää minun rakkauteni häneen. Lutherin Jumala ei sitä tee vaan haluaa, että alistumme ensin hänen (mahdollisen) - täysin ulottumattomissamme olevan - rakkautensa varaan, ennenkuin voimme ilman ylpeyttä rakastaa häntä. Lutherin mukaan me nimittäin rakastamme aina itseämme, jopa rakastaessamme Jumalaa.
Näin Luther pitää meitä täysin lapsenomaisen riippuvaisuuden tilassa suhteessa Jumalaan. Olemme kuin vauvoja, jotka kuolevat nälkään ilman jumalallista holhoajaa.- - Siten Jumalan on väistämättä ensin vaikutettava meihin armollaan ja rakkaudellaan. Mutta mistä me aikuiset ihmiset voisimme tietää, milloin Jumala on meille armonsa antanut? Mennä kirkkoon naukkaamaan ehtoollista - ja odottaa vaikutusta?
(Jo tämä - perimmältään yksinkertainen esimerkki - riittää osoittamaan, miten karmea väärinkäsitys Lutherin pelastusopin ytimeen ihmisluonteen kannalta sisältyy.)
Pappeihin uskominen tällaisten ehtojen vallitessa pakottaisi meidät psykologisesti itse asiassa vielä pahempaan auktoriteettiuskoon kuin, minkä katolinen kirkko on koskaan onnistunut provosoimaan.
Jäämme siis ikuisen epävarmuuden tilaan, mikä tarkoittaa, että elämme ikäänkuin näkymättömän ihmisen loputtomassa odotuksessa (cf. Waiting for Godot/Beckett). Ihmisen, joka lupaa jatkuvasti tulla, mutta jota me emme itse voi tavoittaa millään tavoin - koskaan. Ja jos yritämme, niin meidät tuomitaan ylpeyden synnistä.
Skolastistyyppiset kikkailut Kristukselta yli jäävästä armosta, josta voimme tulla osallisiksi (kunhan vain käymme kirkossa; haha - siinä kumoutui yksin armosta-periaate, koska armolle on asetettu ehto!) ovat naurettavia ja epätoivoisia yrityksiä vääntää forenssisen vanhurskauttamisen perustaa mihinkään suuntaan. Se pysyy paikallaan kuin kivi, jota mikään voima ei pysty liikuttamaan.
Ainoa, minkä voimme tehdä päästäksemme irti tästä armottoman armon hullujenhuoneesta, on erota luterilaisesta kirkosta tai vaihtaa kirkkokuntaa.
***
In Christian theology, justification is God's act of declaring or making a sinner righteous before God. The concept of justification occurs in many books of the Old and New Testaments.
The extent, means, and scope of justification are areas of significant debate. Broadly speaking, Catholics and Orthodox Christians distinguish between initial justification—which in their view occurs at baptism—and final justification, accomplished after a lifetime of striving to do God's will. Protestants believe that justification is a singular act in which God declares an unrighteous individual to be righteous because of the work of Jesus. Justification is granted to all who have faith, but even that is viewed as a gift from God (compare Eph 2:8).
Justification is seen by Protestants as being the theological fault line that divided Roman Catholic from Protestant during the Reformation[1].
IV
Kuten tiedämme, nykyajan liberaaleissa massademokratioissa kunnian tavoittelu on aivan yhtä tärkeää kuin aiemminkin, mutta tuon tavoittelun alkuperäinen muoto(herran aktiivinen halu tulla tunnustetuksi vertaistensa taholta) on kesyyntynyt orjamaiseksi haluksi tulla tunnustetuksi samanlaisena muiden kanssa.
Kunnian kulttuureissa aina piilevä rasismin mahdollisuus ja elementti on muokkaantunut demokratioissa tasa-arvovaatimusten myötä toleranssiksi: suvaitsevaisuudeksi, joka kuitenkin vaivoin pystyy kätkemään halveksunnan poikkeavia kohtaan. Itse asiassa juuri suvaitsevaisuus saattaa kätkeä ja pitää sisällään enemmän rasismia kuin yksikään nationalistis-rationalistinen 'halla-aholaisuus'.
Tulkoon edellinen sanottua tähän loppuun eräänlaisena (osittaisena) kritiikkinä aiemmin Halla-ahosta esittämiäni 'olkiukko-lausuntoja' kohtaan.
***
Kommentti: Kantia, Hegeliä ja Marxia voinee tiettyjen perusideoiden tasolla sittenkin pitää saman emansipatorisen projektin edustajina(?) Niin erilaisia kuin heidän näkökulmansa yhteiskunnalliseen todellisuuteen ovatkin. (Ainakin Slavoj Zizekin mukaan voi).
*
http://yle.fi/vintti/ohjelmat.yle.fi/10kirjaalapsuudesta/vieraat.html
August 14, 2008
Nationalismi ja nykyaikainen rasismi
Tämä artikkeli olkoon jälleen eräs kommentti koskien takkirautaa, hänen hengenheimolaisiaan ja heidän neuroottista nationalismiaan sekä piilorasismiaan.
*
Tiedostamattomaan joskin perusteellisten argumenttien taakse kätkettyyn ad hominem-argumentointiin vetoaviin (esim. takkirauta) ei tehoa mikään muu kuin syvällisempi ja perustellumpi 'ad hominem' - tässä siis ideologia-kriittinen psykoanalyysi.
Sen tavoitteena on paljastaa ei-toivottuina ihmisinä/ryhminä/uskontoina jne. pitämiensä kontrollointiin pyrkivien 'oikeassaolevien' motiivit ja vastustaa heidän piilorasistisia totalisointiprojektejaan.
*
Slavoj Zizek and Renata Salecl
Slavoj Zizek is Senior Researcher at the Institute for Social Sciences, University of Ljubljana, Slovenia. He is the author of numerous books, including Cogito and the Unconscious (1998), The Plague of Fantasies (1997), Enjoy Your Symptom!: Jacques Lacan in Hollywood and Out (1992), For They Know Not What They Do: Enjoyment as a Political Factor (1991). In his work Zizek engages political theory with psychoanalysis and philosophy.
Renata Salecl is a philosopher and sociologist. She works as a researcher in the Institute of Criminology at the Faculty of Law, Ljubljana, Slovenia, and as a visiting scholar at the New School for Social Research, New York. Her most recent book is Gaze and Voice as Love Objects (1996).
On Nation and Nationalism
"Enjoy Your Nation as Yourself!" is the last chapter of Tarrying with the Negative, in which Slavoj Zizek brilliantly expounds on the notions of nation and nationalism as they are reflected in Eastern Europe today. He starts by pointing to the fact that the disintegration of communism in this part of the world was paradoxically followed by a distorted image of a "reinvented democracy." "The reality emerging now in Eastern Europe [shows] the gradual retreat of the liberal-democratic tendency in the face of the growth of corporate national populism which includes all its usual elements, from xenophobia to anti-Semitism" (200). Zizek explains this shift by way of rethinking the notion of national identification from a psychoanalytic perspective, more precisely a Lacanian standpoint.
He argues that "national identification is by definition sustained by a relationship toward the Nation qua Thing" (201), which carries contradictory properties. On the one hand, it is something that belongs to one particular group or community of people and not to others. It is "our Thing," and therefore inaccessible and denied to the Other. On the other hand, however, it is that which is under constant threat by the Other, even though at times only under a symbolic menace. When the latter is the case, it resembles Freud's notion of castration. Practically, it cannot happen, but theoretically, the possibility of it happening is ever present, and because of this there is no escape from beneath its looming threat.
The "Nation-Thing" is connected to a community's way of life, their traditions and social practices, their rituals and myths. Nonetheless, besides being a way of life, the "Nation-Thing" is also something that connects to the propensity of the members of the community to believe in it. The very belief in it as well as the belief that others share it sanctions the "Nation-Thing." The nation is therefore not only a product constructed by specific discursive practices. It also consists of a certain underlying "substance," which according to Lacan would be " jouissance" or "the remainder of some real" (Zizek translates jouissance as enjoyment). It is this non-discursive entity "which must be present for the Nation qua discursive entity-effect to achieve its ontological consistency" (202). The national Thing resists universalization, but functions, nevertheless, as a "particular Absolute." It is the particular way in which an ethnic community organizes its enjoyment through national myths and traditions.
Ethnic tensions ensue in the clash between different modes of ethnic enjoyment, between different modalities to structure one's relationship towards enjoyment. The Other's excess of enjoyment is always bothersome, and often regarded as a threat, precisely because it also signifies a theft of enjoyment. In her book The Spoils of Freedom: psychoanalysis and feminism after the fall of socialism, Renata Salecl provides a clear example of this theft of enjoyment when she suggest the ways in which:
... Serbian authoritarian populism ... has produced an entire mythology about the struggle against internal and external enemies. The primary enemies are Albanians, who are perceived as threatening to cut off the Serbian autonomous province of Kosovo and thereby stealing Serbian land and culture. The secondary enemy is an alienated bureaucracy which threatens the power of the people: alienated from the nation, it is said to be devouring the Serbian national identity from within. And the third enemy has become the Croats, who with their politics of 'genocide' are outlawing the Serbian population from 'historically' Serbian territories in Croatia. Nowadays the enemies are primarily Muslims who are pictured as Islamic fundamentalists threatening the Serbs living in Bosnia and Herzegovina. (22)
The attitude towards the Other's enjoyment is always ambivalent. On the one hand, the Other's enjoyment presents a threat to our enjoyment, whereas on the other hand, we are precisely fascinated by the Other's enjoyment as there is something of it in ourselves. It is that which is "'in us more than ourselves,' and thus prevents us from achieving full identity with ourselves. The hatred of the other is the hatred of our own excess of enjoyment" (206).
The national enemy thus always assumes the form of an excess or destructive disbalance. Referring to the hatred of the Other's enjoyment, Salecl quotes Jacques-Alain Miller who suggests that:
I am willing to see my neighbour in the Other but only on condition that he is not my neighbour. I am prepared to love him as myself only if he is far away, if he is removed. ... When the Other comes too near, when it mingles with you, as Lacan says, new fantasies emerge which concern above all the surplus of enjoyment of the Other. ...What is at stake is of course the imputation of an excessive enjoyment... The question of tolerance or intolerance is not at all concerned with the subject of science and its human rights. It is located on the level of tolerance or intolerance toward the enjoyment of the Other, the Other as he who essentially steals my own enjoyment... (21)
Salecl pushes even further the analysis of the Other's reprehensible enjoyment pointing to the idea that :
...the Other who outrages 'our' sense of the kind of nation ours should be, the Other who steals our enjoyment is always the Other in our own interior; i.e. our hatred of the Other is really the hatred of the part (the surplus) of our own enjoyment which we find unbearable and cannot acknowledge, and which we transpose ('project') onto the Other via a fantasy of the 'Other's enjoyment'. Therefore hatred of the Other, in the final analysis, is hatred of one's own enjoyment. (21-22)
Postmodernism is often invoked as the age of fragmentation and unlimited inflation or plurality of subject positions. In this respect, postmodernism follows the logic of rampant capitalism, according to which the more production grows, the greater becomes the need to produce, without ever achieving satisfaction. Similarly, in Freudian terms, the greater the repentance stimulated by the transgression of the Law, the greater the guilt. Opposite to the logic of capitalism of superfluous overproduction and of the postmodern dispersion of subject positions, nationalism assumes excessive identification with one particular ethnic position, at the expense of all other possible subject positions. Zizek emphasizes that, "the more the logic of Capital becomes universal, the more its opposite will assume features of 'irrational fundamentalism'" (220).
In their discussion of the manifestation of national identity, both Zizek and Salecl bring up the issue of a postmodern type of racism, which Etienne Balibar has called "meta-racism." If the old type of racism was based on the idea that racial differences were biologically determined, "meta-racism," even though no longer supporting an argument based on biology, makes these differences culturally and historically contingent. In the latter case "culture itself functions as a 'natural' determinative force: it locks individuals and groups a priori into their cultural genealogy. "Meta-racism" [explains Salecl] perceives cultures as fixed entities and tries desperately to maintain 'cultural distances'" (Spoils of Freedom 12). 'Meta-racism' is identified as even more dangerous than racism, because it employs racist measures while pretending to oppose racism, thus falsely posing as its opposite.
In Spoils of Freedom Salecl analyzes the major political and social events after the fall of communism in Eastern Europe, in general, and the upsurge of ethnic tensions in the former Yugoslavia, in particular, using Lacanian psychoanalysis and its notion of fantasy. Claiming that "the structure of power is inherently fantasmatic" (7) and that ideology reflects "the way society deals with the fundamental impossibility of it being a closed harmonious totality," Salecl shows that
behind every ideology lies a kernel of enjoyment (jouissance) that resists being fully integrated into the ideological universe. Here is where fantasy comes into play: fantasay stages a scenario to conceal this kernel. And ... when we identify with a certain political discourse, when we 'obey the power', what we relate to is precisely this fantasy structure behind the ideological meaning of the discourse. (6)
Fantasy fills out an empty place, a void, that which cannot be fully symbolized. Like Zizek, Salecl emphasizes the fantasy structure of the nation and of national identification pointing to their imaginary surplus that refuses symbolization. The nation always presents us with the impossibility to define that which in us is "more than ourselves." In this respect, the nation is connected to the Lacanian real, the always missing link, that dimension which can never be incorporated into the symbolic realm. In order to deal with the impossibility of managing its own excess, a society appeals to a fantasy structure or "scenario, through which [it] perceives itself as a homogeneous entity" (15). Fantasy always organizes itself around the traumatic element that refuses symbolization, in our case, the nation.
Homi K. Bhabha also points to the ambivalence of the nation when in the introduction to Nation and Narration he refers to "the impossible unity of the nation as a symbolic force [in spite of] the attempt by nationalist discourses persistently to produce the idea of the nation as a continous narrative of national progress, the narcissism of self-generation, the primeval present of the Volk" (1). What Salecl calls "fantasy," Bhabha calls "the act of narration," that which fills out the empty space of the nation. However, the ambivalence of narration lies exactly in the "instability of knowledge," or "conceptual indeterminacy, its wavering between vocabularies." Given this state of art,
what effect [continues Bhabha] does this have on narratives and discourses that signify a sense of 'nationness': the heimlich pleasures of the hearth, the unheimlich terror of the space or race of the Other; the comfort of social belonging, the hidden injuries of class; the customs of taste, the powers of political affiliation ..." (2)
http://www.english.emory.edu/Bahri/Zizek.html
March 20, 2007
Länsimaisesta äänestyskulttuurista, "nationalistisesta" globalisaatiosta ja kapitalismista markkinatalouden syöpänä
*
Katarina Gäddnäs
Det blåser hemska högervindar i vårt land. Valet var verkligen nedslående. Det heter att i en demokrati får folket de politiker vi förtjänar.
Jag har hört många människor sucka idag: Ja-a, men Claes kom i alla fall in! Det behövs ett parti som vänsterpartiet och det behövs politiker som du!
Keep up the good work!
RR
Tuskin me demokratiassa eläjät "ansaitsemme" ainoatakaan äänestämistämme poliitikoista.
Suurin osa heistä - onneksi löytyy hienoja poikkeuksia kuten esim. Claes Andersson - valitaan meriiteillä, jotka ovat ammattimaisen politikan teon kannalta erittäin sattumanvaraisia - joskus lähes ala-arvoisia.
Mutta tämä on se trendi, johon John Lockesta periytynyt käsitys hallitusvallasta, politiikan teosta ja siten myös äänestämisestä on periytynyt länsimaiseen, demokraattiseen liberalismiin.
Äänestetään muka kyvykästä yksilöä, mutta ei olla kiinnostuneita hänen todellisesta pätevyydestään ja poliittisesta tietoisuudestaan vaan eräänlaisesta "idols-arvosta" eli hänen tekemästään persoonallisesta vaikutelmasta ja hänen kyvystään viihdyttää - siis jaaritella mukavia.
Nämä ovat asioita, joiden perusteella muun muassa G. W. Bush valittiin presidentiksi (vuoden 2000 vaalipetoksen ohella).
USA ei "ansainnut" häntä vaan onnettomuudekseen "sai" hänet eli valitsi väärin - joskin täysin liberaalidemokratian pelisääntöjen puitteissa.
Näin ollen demokratia - tämä ei ole mikään uusi uutinen! - ei ole välttämättä tehokkain järjestelmä monien aivan perustavan tärkeitten poliittisten valintojen ratkaisemiseksi ja eteenpäin viemiseksi, mutta se estää kyllä kohtuullisen tehokkaasti täydelliset ylilyönnit - ellei sitten esim. Irakin sota ollut USA:n johtoklikiltä juuri sellainen valinta.
Toki me saamme, mitä tilaamme (äänestämme), mutta ei voi sanoa, että me nimenomaan ansaitsemme tilaamamme.
Äänestysvalintamme saattavat siis osoittautua täysin vääriksi -syistä, joihin voisimme kyllä itse vaikuttaa, mutta joihin meiltä puuttuu kärsivällistä halua paneutua todella kokonaisvaltaisesti - ei ainoastaan poliittisen ehdokkaan henkilökohtaisiin ominaisuuksiin ja oletettuun kyvykkyyteen luottaen/vedoten.
Väitänkin - vastoin yleistä trendiä, että ihmisten ei pitäisi suosia omia tuntemuksiaan jostain yksittäisestä ehdokkaasta vaan suurempia, yleiskatsauksellisia linjoja, jotka - myönnettäköön - näyttävät tosin olevan ideologioiden yhdenmukaistumisen myötä häviämässä lähes kokonaan ainakin perinteisten ideologioiden merkityksessä.
Mutta ne eivät tule häviämään lopullisesti - siitä tulevat etenkin ekologiset uhat ja riskit pitämään huolen.
Tilannne on kuitenkin hieman kahtiajakoinen, koska kansallisvaltioiden olemassaoloon perustuva politikointi on edelleen voimissaan varsinkin eurooppalais-angloamerikkaisen poliittisen hegemonian ulkopuolella.
Toisaalta USA on Irakin sodassa itse asettanut peliin oman arvovaltansa valtiona, mutta tämän arvovallan olemus on globalisaation sanoman ja käytännön levittäminen kaikkeen maailmaan, mikä merkitsee perinteisten ideologisten vastakkainasettelujen korvautumista markkinatalouden ehdoilla ja periaatteilla.
USA siis "esittelee" markkinoitten vapauttamista ja ylipäätään globalisaatiota omana, valtiollisena projektinaan (sic!).
Ja tämä on vähintäinkin ristiriitaista toimintaa, jossa vanhan imperialistisen toimintamallin puitteissa levitetään sanomaa, joka globaalisuudessaan nimenomaan kumoaa imperialistisen intervention - ellei sitten kyseessä ole - kuten helposti on nähtävissä - uudenlaisen markkinatalouden joka paikkaan tunkeutuva invaasio, jonka suurin vaara on kaiken markkinatalouden (sekä ennen että nyt) muuttuminen kaptalismiksi, joka on jo teollistumisen alkuaikoina tapahtuneitten yritysorganisaatioitten juridisten perusteiden muuttumisen ohella vaikuttanut nykyisessä muodossaan 1200-1300-luvulta saakka länsimaiseen politiikkaan.
Kapitalismi jos mikä on vapaan markkinatalouden syöpäkasvain, jonka vastustamisen pitäisi olla demokraattisen liberalismin tärkein tehtävä!