Kyseenalaisia metaforia politiikasta ja taloudesta

Oho! Ideologiastani löytyi virhe - [ks. II, 9] - - [Caricature of Alan Greenspan by Jan Op De Beeck].
*
K-mafia teki muutoksia [osa I, 2 viimeinen kappale] - klo: 23.15],

Antimonetaristinen manifesti

I
1
Alan Greenspan mokasi, mutta Goldman Sachs ei mokannut. Sen johtajat tajusivat, että Greenspanin uusliberalistista ideologiaa voi moraalikadon vuoksi soveltaa menestyksellisesti, koska se mahdollistaa de facto rikolliseen toimintaan verrattavien riskimanipulaatiokeinojen käytön, joista manittakoon velkaryväsvakuudellinen velkasitoumus, arbitraasi, johdannainen, vipu- eli hedgerahoitus, vivutus, futuuri, luottoriskinvaihtosopimus, subprime-lainat, holding-yhtiö, erillisyhtiö, luottoluokituksilla kiristys jne.

Uusliberalistis-rikollisen tien päässä tosin häämöttää globaali konkurssi, sillä ketä Goldman Sachs sitten huijaa, kun se on kupannut kaikki kilpailijapankkinsa ja - yrityksensä aina niiden konkurssiin asti? Vahvin ei siis olekaan aina sama kuin sopeutuvin. Itse asiassa vahvin jää yksin kuolemaan, koska/jos se on tappanut muut. Vahvimman pitää näin ollen osata jatkaa huijausta loputtomiin tekemällä muista velkaorjia.

Uusliberalistisen ideologian perimmäinen strategia on velka- eli korko-orjuuttaminen, jolle on annettu kansainvälinen legitimaatio. Tästä seuraa semanttinen mystifikaatio, joka [muka] puhdistaa finanssi-spekuloinnista uusliberalismin de facto orjuuttamiseen [ns. kestävyysvajeen rahoittaminen] ja orjakauppaan [valtioitten ajaminen konkurssiin ja yksityispankkien omistukseen] tähtäävät em. finanssitekniikat.

Kapitalismin ja varsinkin uusliberalismin saama legitimaatio on demokratian ja kapitalismin välisen liiton saatanallisin ja tekopyhin de facto salaliitto ilman de jure salaliittoa - [selkokielellä sanottuna: kapitalismi sisältää rakenteellisen/sisäisen ristiriidan, jota moraalikadon 'irti päästämä' ahneus fenomenologisesti ilmentää].

2
Tarvitsemmeko lisää terrorismia, koska tätä vääryyttä ei voi enää poistaa demokratialla, joka on sen itse asiassa legitimointi-politiikallaan aiheuttanut aukaisemalla Pandoran lippaan eli päästämällä säätelemättömyyden ja vastuuttomuuden valloilleen?

Myöskään jotkut sovittelu-sankarit kuten Martti Ahtisaari tai Pekka Haavisto eivät ole muuta kuin Nato-pankkien velkaorjia eli Greenspanin uusliberalistisen ideologian hyvin palkattuja kätyreitä. Eivät he aja kansalaisten vaan rahaideologian asiaa, vaikka toista puhuisivatkin.

Edessä on fasistisia ja/tai vasemmisto-anarkistisia kansannousuja. On itse asiassa aivan sama millä nimellä näitä yhä raaistuvia protesteja kutsutaan, koska niiden motiivi on sama eli syvä inho uusliberalismin orjakauppiaita kohtaan päämääränä heidän likvidoimisensa.

Edellisen väitteen myöntämiseen/tajuamiseen tai kauhistelemiseen ei tarvita mitään yksityisillä [tarkkuus-] pistooleillaan omaa yksityis-olohuone-maailmaansa suojelevien ja parantavien konservatiivi-kassandroiden taika-kristallipalloja tai karma-horoskooppeja vaan oikein tulkittua keynes-marxilaista tietoa, jota osataan pääoma-parlamentaarisen mystifikaation purkamiseksi käyttää oikein iskemällä suoraan ja syvälle vihollisen selustaan eli Wall Street'ille ja London City'yn - maailman finanssikeskuksiin.

Jos et halua, että sinua orjuutetaan ja syytetään väärämielisesti kestävyysvajeeseen vetoamalla julkisen sektorin velkaantumisesta [joka on alunperin ketjuseurausta USA:n pankkikriisin tappioiden sosialisoimisesta] elämäsi loppuun saakka, asetu vastarintaan ja tarpeen vaatiessa likvidoi ne, jotka sinua syyttävät ja riistävät.

Eläköön rahan orjuudesta vapautettu ihminen!

II
Kyseenalaisia metaforia politiikasta ja taloudesta

Aloin kirjoittaa tätä pärettä alunperin kommentiksi anonyymin kommenttiin edellisessä päreessäni He yrittävät palata takaisin valtaan jne. Siitä kehkeytyi kirjoittaessa jälleen kerran 'vino'. Osan I olen kirjoittanut osan II jälkeen.

1
Anonyymi kirjoitti: Kansallissosialismi ei ole fasismia. Se on sosialismia.

Sosialismi-sanan ideologinen käyttö oli natsien poliittista retoriikkaa [riippumatta teoreettisista lähtökohdista], jolla houkuteltiin kannattajia työväestöstä propagoimalla käsitystä, jonka mukaan kansan tahto [kansan suvereniteetti eli suora demokratia] ilmenee ja personoituu Johtajassa - [tätä perimmältään konservatiivista näkemystä perusteli myös Carl Schmitt natseista riippumatta].

2
Saksan kansallissosialismi oli sotatalouteen keskittyvän valtiokapitalismin erityinen muoto, jossa keskushallinnolla oli viimekätinen määrysvalta siihen, mitä tuotetaan ja mihin investoidaan.

3
Natsi-Saksassa käyttöön otetut suorat kansanäänestykset olivat pelkkää natsikoneiston järjestämää poliittista teatteria, jota voinee verrata Vladimir Putinin tämähetkiseen valtapeliin tai miksei myös määrätyin varauksin USA:n 'demokraattisiin' dollarivaaleihin, joissa vaalirahoittajat itse asiassa lahjovat ehdokkaansa [tai pikemminkin kiristävät heitä] saadakseen vastapalveluja eli konkreettista etua business-toimintaansa, jos tämä tulee valituksi - [USA:n viime presidentivaaleissa liikkui peräti 2 miljardia dollaria vaalirahoitusta].

4
Kieltämättä kommunismi ajautui käytännössä samankaltaiseen [itse]petokseen suoran demokratian toteutumisesta vahvan johtajan alaisuudessa kuin, mikä toteutui Italian fasismissa ja Natsi-Saksassa. Tosin fasistit ja natsit ottivat paljon oppia nimenomaan Venäjän vallankumousprosessista. Varsinkin Mussolini oli sekä Marxinsa että Nietzschensä [ja Gentilensä] lukenut. Hitler sen sijaan ei ollut lukenut kumpaakaan muutamaa pätkittyä iskulausetta lukuunottamatta.

Yksi kommunismin suurimpia sisäisiä ristiriitoja oli se, miten sovittaa yhteen liberaali ihmiskäsitys [ihminen on hyvä ja rationaalinen], liberaalis-kollektiivinen työmoraali [vapaaehtoinen yhteistyö/tasa-arvo, joka jouduttiin kuitenkin toteuttamaan pakolla] sekä toimiva hierarkinen valtio- ja talouskoneisto [demokraattinen sentralismi eli selkokielellä totalitaristinen diktatuuri].

Kuten on [toistaiseksi] nähty, mainittujen ristiriitojejn yhteensovittaminen on ollut lähes ylivoimainen ongelma ainakin niiden puolifeodaalisten valtioiden [Venäjä, Kiina] osalta, joissa sitä yritettiin toteuttaa.

Tosin Kiina muistuttaa tällä hetkellä aatteellisesti ja taloudellisesti pysähtyneen kommunismin sijaan autoritaarisesti johdettua mutta uusliberalistisen talouden periaatteilla toimivaa fasismia.

Ehkä meidän on silti lupa odottaa jotain positiivista nyky-Kiinan esikuvalta eli Singaporen kaupunkivaltiolta, jossa muodollinen demokratia ja sosiaalisesti vastuullinen uusliberalismi [mikäli sellaista voi ylipäätään olla olemassa] on saatu ainakin näennäisesti toimimaan.

5
Yksi on kuitenkin varmaa - jatkuvan kasvun rajat häämöttävät konkreettisina jo lähitulevaisuudessa, mikä merkitsee, että kapitalismi on viimeistään silloin tulossa tiensä päähän, koska sen olemassaolon mahdollisuus ja tarkoitus perustuu nimenomaan jatkuvaan yksityiseen voittoon, suuryritysten kasvuun ja tuottaviin finanssi-investointeihin.

6
Kapitalismin viimeinen pelastus tulee olemaan 'tuonpuoleista maailmaa' varten kehitelty futuurikauppa eli aneitten myynti, sillä kukaan ei voi valittaa ane-futuureista jälkeenpäin. Niiden arvo ei siis voi romahtaa reaalisesti, koska niillä ei yksinkertaisesti ole mitään reaalista arvoa koskaan ollutkaan - vain 'puhdas' fantasia-arvo.

Silti usko aneisiin toki voi ja sen on myös pakko romahtaa, koska autenttinen usko ja luottamus perustuu vain ei-representationaaliseen reaaliseen. Reaalinen viittaa tässä sekä esim. johonkin metalliin alkuaineena tai uskonnollisen uskon kokemuksellis-'alkuaineelliseen' vakaumusluonteeseen.
Erona metallin ja vakaumuksen välillä on se, että luottamus metallituoteisiin loppuu viimeistään silloin, kun metallin raaka-aineet loppuvat. Luottamus aneisiin sen sijaan loppuu, kun uskova tajuaa, että aneitten arvo suhteessa [omaan reaalisen] uskoon on nolla - [taikauskoisimpien ja ahneimpien kohdalla vieraantunut 'usko' tosin ei lopu ehkä koskaan].

Näin on siksi, että todellisen/reaalisen uskon perusta ei ole uskon representaatioissa [uskon tuotteistuksessa] vaan paradoksaalisesti epäuskossa, jota ei voi kääntää/käännyttää sijoítusten tai ylipäätään arvosymbolien avulla tuosta vain simbsalabim henkilökohtaiseksi uskoksi/arvoksi, joka/jota voidaan kommunikoida ja myydä eteenpäin.

Kestävän uskon suhteen käy itse asiassa päinvastoin. Todellinen usko perustuu nimittäin negatiiviseen ja nihilistiseen lähtökohtaan, ei johonkin, mikä edustaa uskoa - [kutsun tätä (epä-)uskon asennetta kyynis-ateistiseksi luterilaisuudeksi].

Ane on vieraantuneen eli käyttöarvosta vaihtoarvoksi muuttuneen uskon futuuri, jonka arvo suhteessa uskoon lähenee nollaa, mitä enemmän sitä myydään.

Niinpä siinä missä aneet ilmensivät keskiajan lopulla erään teologis-sosiaalisen superinstituution täydellistä korruptoituneisuutta ja teologista konkurssia, siinä futuuri-aneet ilmentävät nykyaikaisen finanssi-kapitalismin perustan eli sen talous-ideologisen uskottavuuden ja toimivuuden romahdusta.

7
Kapitalismin romahtamisen ohella edellinen ajatuskoe-demonstraatio saattaa kierolla tavalla osoittaa [epä-] 'päteväksi' myös Marxin lisäarvoteorian, jota on tajunnallis-yhteiskunnallisen [perimmältään fenomenologisen] luonteensa vuoksi erittäin vaikea operationalisoida matemaattis-kvantitatiivisesti, mutta joka ainakin intuitiivisesti vaikuttaa todenmukaiselta varsinkin, jos intuitiota tuetaan vaikkapa 2008 alkaneen taloustaantuman [jolle ei loppua näy] yhteiskunnallis-objektiivisilla [ei siis pelkästään fenomenologisilla] seurauksilla.

Koska kassisen taloustieteen ja etenkin sen uusliberalistis-monetaristisen opin mukaan Marxin tieteellis-yhteiskunnallista [lisä]arvoa [joka uusliberaaleille on siis täysin metafyysinen eikä suinkaan tieteellinen oletus] on mahdotonta operationalisoida kalkyloimalla, ne keskittyvät voitto-riskianalyyseissaan pelkästään rahallis-kvantitatiiviseen kysynnän ja tarjonnan uhkapeliin [ks.PS.].

Mutta onko lisäarvo joka suhteessa identtinen kvantitatiivis-määrällisen voiton kanssa? Jos olisi, niin eikö kapitalismi jo ajat sitten olisi ratkaissut tai ainakin kyennyt ennakoimaan taloudellisiin taantumiin liittyvät ongelmat? Näin ei ole käynyt. Päinvastoin. Uusliberalismi on osoittautunut ideologiaksi, jonka tieteellinen perusta horjuu pahasti.

Marxin tajunnallis-yhteiskunnallinen arvo pitäisi siis pystyä pätevästi operationalisoimaan vaihtoarvon indikaattoriksi tai muuttujaksi, jotta sitä voitaisiin soveltaa käytännön taloustieteeseen tarkoituksenmukaisella tavalla.

Onko se[kin] mahdollista vain eräänlaisten 'Marx-aneiden' muodossa, mikä väistämättä merkitsee tajunnallis-yhteiskunnallisen arvon eli/ja sitä ilmaisevan vakaumuksen/uskon keinotekoista representoimista/tuotteistamista?

Kuitenkin juuri pysähtynyt ja ylikontrolloitu keinotekoisuushan [uskon myyminen aneiden muodossa puhuakseni osittain metaforisesti] aiheutti kommunismin romahduksen. Kukaan ei enää uskonut systeemiin, jota ylläpitänyt usko ja toivo 'aneistettiin' keskusjohdon säälimättömien poliittisten byrokraattien toimesta, joiden mielestä tasa-arvo toteutettiin paitsi paradoksaalisesti [Rousseau, Kant, Hegel, Marx jne.] lopulta myös perverssisti [Stalin, Hitler] pakottamalla ihmiset [kuvittelemaan itsensä] vapaiksi [mikä tietenkin merkitsi, että he olivat järjestelmän 'vapaita' orjia].

Puolueen myöntämät mitalit ja arvoluokitukset eivät lopulta olleet minkään arvoisia, koska eihän kukaan viime kädessä usko kiveen, kuvaan tai paperiin. Jopa taikauskoisin pakana uskoo alunperin sur-reaaliseen [yli-todelliseen] Tapahtumaan [ylösnousemuksen tai transsendentin merkityksen/oikeudenmukaisuuden ilmeneminen historiallisessa hetkessä], jolle hän on uskollinen.

Mutta jos Tapahtuma viedään pörssiin tai siitä tulee pelkkä muodollinen spektaakkeli, usko ennenpitkää katoaa. Näin voi käydä mille tahansa vakaumukselle ja instituutiolle - ei ainoastaan kommunismille.

Analogisesti [tähän mennessä tuntemamme] kommunismin romahduksen kanssa vakaumuksellinen kristillinen usko evankeliumin mukaisine elämänohjeineen rappeutui anekaupan myötä naurettavaksi ja moraalittomaksi pinnallisen taikauskon sekä typerän hittituote-kaupankäynnin uusbarbariaksi - uudeksi Roomaksi, jonka inkarnaatio löytyy nykyään yhä nopeammin rappeutuvasta USA:sta ja jota sen kokoomuslaiset hännystelijät [kuten Jaana Pelkonen ja Marco Bjurström} matkivat kuin ajatuksiltaan valmiiksi pintaliitoon ohjemoidut muotinuket.

8
Ehkä Marx etenkin ideologia-kritiikissään sekä [lisä-] arvoteoriassaan [ja siitä seuraten jopa 'voiton suhdeluvun laskutendenssissään'] tajusi ja tiedosti jonkin markkinatalouteen aivan olennaisesti ja erottamattomasti liittyvän dynamiikan olemassaolon, jota klassisen taloustieteen ei ontologis-metologisesti ollut mahdollista edes ajatella. Ehkä Marx tosiaankin [kuten Zizek kirjoittaa] keksi tiedostamattoman oireen jo vähän ennen Freudia.

Sellainen oire ei kuitenkaan ole operationalisoitavissa matemaattisesti. Siitä voidaan 'parantua' vain puhumalla se ensin auki ja tunnustamalla se olemassaolevaksi. Päinvastaisessa tapauksessa oire vaietaan kuoliaaksi, minkä takia sitä joudutaan toistamaan loputtomiin. Torjuttu oire palaa yhä uudestaan ja uudestaan ilman, että siitä opittaisiin mitään. Näin uusliberalistiselle taloustieteelle ja ylipäätään kapitalismille kuitenkin näyttää käyneen.

9
Edellisen kappaleen jälkeen sopii erinomaisesti palata alkuun ja siteerata lopetukseksi USA:n keskuspankin entistä johtajaa Alan Greenspania. Ehkä Greenspan sittenkin oppi jotain omista virheistään - - joskin liian myöhään sanoisi joku perustellusti.

'Voidakseen elää ihminen tarvitsee ideologian. Kyse on siitä, onko se virheetön vai ei. Yritän tällä sanoa, että kyllä, löysin virheen. En tiedä, miten merkittävä tai pysyvä se virhe on, mutta tämä seikka on kyllä järkyttänyt minua suuresti. [....] Löysin virheen mallista, jota pidin sinä ratkaisevan tärkeänä toimintamallina, joka määrittää, miten maailma niin sanotusti toimii' - - [Helsingin Sanomat, 12.2.2011].

[Sitaatti on kirjasta Kurssi kohti konkurssia - talouskriisin syyt ja seuraukset].

PS.
Markkinatalous on etenkin finanssi-keinottelun osalta verrattavissa uhkapeliin. Perinteinen uhkapeli ei ole manipuloitavissa, mutta uusliberalistinen finanssikauppa sen sijaan on.

Manipuloitavuudesta [ja yleisestä moraalikadosta] seuraa, että kapitalistinen järjestelmä on yhtä aikaa sekä ei-moraalisesti kehno että sisäisen moraalittomuuden vallassa. Ei-moraalinen huonous ja moraalittomuus ovat vapaan markkinatalouden toinen toisensa mahdollistavat ja toinen toisiaan täydentävät/tarvitsevat kääntöpuolet. Metodologisesti huomioitakoon, että kyseessä on korrelatiivinen suhde, jossa toinen ei kuitenkaan ole toisen perimmäinen kausaalinen syy.
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2012/02/he-yrittavat-palata-takaisin-valtaan.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ane
http://fi.wikipedia.org/wiki/Moraalinen_hasardi
http://liberalismi.net/wiki/Moraalikato
http://fi.wikipedia.org/wiki/Operationalisointi
http://en.wikipedia.org/wiki/Operationalization
http://en.wikipedia.org/wiki/Monetarism
http://fi.wikipedia.org/wiki/Monetaristinen_taloustiede
http://www.taloussanomat.fi/porssi/sanakirja/termi/monetarismi/0
http://en.wikipedia.org/wiki/Alan_Greenspan
http://www.vastapaino.fi/vp/index.php?page=shop.product_details&flypage=$flypage&product_id=386
http://www.parnasso.fi/kritiikit/2012-02/aukea-hauras-katumaton/
http://www.knowledgerush.com/kr/encyclopedia/Caricature

He yrittävät palata takaisin valtaan. Pystyykö 'demokraattinen' plutokratia estämään sen? Vai tarvitaanko nyt jos koskaan uutta vasemmistolaista politiikkaa?

Me tulemme taas - sinä Eurooppa mun - me tulemme taas - ole vastassa kun - me tulemme taas - me tulemme taas - ja pistämme hihat heilumaan! - [Onko yläkuvan nainen innoissaan vai vihoissaan?].
*
K-mafia teki kuvalisäyksen, tekstilisäyksen [kuvateksti] ja tekstimuutoksen [osa II] - 17.2.
*
Päreen sitaatti [osa 5] löytyy Kalle Sepän artikkelista Taantumus! Radikaali oikeistolainen traditio - Megafoni.org. 2010/2 - [ks. linkki].

I
Fasismit

Italia

Voittajien kerronta on homologoinut kaiken fasismin saman reduktion piiriin. Ei ole haluttu ymmärtää, tai tarkoituksella on vaiettu segmentaatioista, jotka esiintyvät fasismien piirissä suhteessa valtioon, kapitalismiin, talouteen, rotukäsitteeseen ja nationalismiin. Lähestulkoon koko moninainen fasistinen kirjo on redusoitu taas kerran yhteen voittajien totuuteen. Fasismin suhtautuminen valtioon on erittäin hyvä esimerkki.

Italialaiselle fasismille valtio on päämäärä. Valtio on Idea, johon koko kansakunnan tahto ja historia kumuloituvat. Fasismi ei muuta Italian perustuslaillista valtiomuotoa. Fasismi näkee puolueen tietenkin merkittävänä tekijänä, mutta se antaa prioriteetin valtiolle. Mussolinin sanoin puolueet menevät mutta valtio pysyy. Fasismi ei kyseenalaista valtiollisten elinten itsenäisyyttä: armeijasta oikeuslaitokseen. Se ei koe tarpeelliseksi fasistisoida niiden piirissä toimivia sotilaita ja tuomareita. Mussolini on loppujen lopuksi vain pääministeri, jonka kuningas – valtion päämies – kykenee suhteellisen helposti poistamaan vallasta.

Fasismi vakiinnuttaa hyvin nopeasti – jo 1920-luvun puolivälin aikoina – sen dynaamisen voiman, koska tosiasiallisesti se ei muuta kovin paljon olemassa olevaa valtiollista struktuuria. Se antaa yritysten toimia markkinatalouden sääntöjen mukaisesti. Mussolini toteuttaa eräänlaista maatalouden modernisaatiota, suoalueiden kuivattamista ja infrastruktuurin vahvistamista. Italialainen fasismi ei myöskään ole rasistista. Ainakaan se ei ole rasistista biologisin perustein. Italialaisen fasismin näkökulmasta on olemassa eräänlainen traditionaalinen järjestys, jossa aatelisuudella – aristokratialla – on oma merkityksensä. Espanjalainen radikaali oikeistolainen traditio on myös hyvin lähellä italialaisia muotoja, korostaen ehkä vielä enemmän uskonnollisen tradition ja aristokratian merkitystä. Italialainen fasismi on hyvin pitkälle Giovanni Gentilen filosofisen ajattelun soveltamista politiikkaan.

Italialainen fasismi muuttuu hyvin nopeasti toisen maailmansodan loppuvuosina, vuodesta 1943 alkaen, kun fasistit joutuvat käymään veristä sisällissotaa kommunistijohtoisia partisaaneja vastaan yhdessä saksalaisten kanssa. Fasismi luo näissä historian melskeissä Salòn tasavallan eli italialaisen sosiaalisen tasavallan. Tämän valtiollisen rakennelman perustuslakia on pidetty ehkä sosialistisimpana, jota koskaan on läntisessä Euroopassa sovellettu. Sen läpi näkyy selkeästi Mussolinin pettymys suurpääomaan ja aatelistoon, jotka eivät muusta piittaa kuin omasta taloudellisesta hyödystään. Mussolinin tasavalta on jäänyt elämään myös radikaalin oikeiston historiassa eräänä positiivisena mallina sellaisesta fasismista, joka oli vihdoinkin päässyt eroon kapitalismin ikeistä.

Salòn tasavalta onnistuu rekrytoimaan joukkoihinsa monia nuoria, jotka eivät voi sietää Italian valtion suorittamaa petosta saksalaista liittolaista vastaan. He vannovat valan uskollisuudelle. Monista heidän kirjoittamistaan muistelmista käy selville, miten vaihtoehto oli liittoutuminen joko partisaaneihin tai Mussolinin tasavaltaan. Oikeastaan yksikään nuori ei niissä olosuhteissa valinnut vapaaehtoisesti Italian armeijaa. Italialaisen sosiaalisen tasavallan selviytyneiden nuorten ja vähemmän nuorten idealistien panos eurooppalaisen radikaalin oikeistolaisuuden syntyyn toisen maailmansodan jälkeen on ollut keskeinen.
*
.....
Kommentti:
Italian fasismin yleispiirteet muistuttavat oikeistokonservatiivien nationalistista polemiikkia. Mussolini ratkaisi sosialismin kaltaisen mutta yhä silti ei-sosialistisen kapitalismin vastaisuuden ongelmat tavalla, jonka uudelleen kokeilulta eräät poleemikot eivät usko tulevaisuudessa vältyttävän, vaikka itse preferoisivatkin lähinnä keynesläisyyttä/RR.
.....
Saksa

Saksalainen fasismi – kansallissosialismi – poikkeaa sen italialaisista muodoista. Jos italialainen fasismi uskoo valtion prioriteettiin politiikan kentällä, saksalainen kansallissosialismi pyrkii rakentamaan poliittista yhteisöä, jota ei yhdistä valtio vaan kategoriat, joita on tuotu politiikan ulkopuolelta: veri, maa, rotu ja liike. Saksalainen fasismi ei paradoksaalisella tavalla ole edes kiinnostunut perinteisistä valtiopoliittisista kategorioista. Se tuo täysin uusia – usein irrationaalisiksi kutsuttuja elementtejä – poliittisen toiminnan kentälle. Se ikään kuin vaikenee taloudesta ja institutionaalisesta politiikasta, koska sen koko iatus on pelkästään uusien kategorioiden ympärillä. Se ei ratkaise perustuslaillisella tavalla monia keskeisiä asioita. Se ei dokumentoi valtiollisesti sen keskeisempiä päätöksiä, koska laki on Führerin tahto – Schmittin sanoin.

Jos päästyään valtaan fasismi vuosien saatossa jähmettyy, kansallissosialismin vauhti vain kiihtyy ajan edetessä. Heidegger ei huomaa tätä prosessia. Kansallissosialismi etsii uusia tiloja – elintilaa – jotka eivät ole missään nimessä poliittisia tiloja, vaan jotain aivan uutta. Lisäksi kansallissosialismi katsoo sodan aikana yhä enemmän yleiseurooppalaiseen tilaan. Jos bolshevikit kutsuvat koko kansaa taistelemaan äiti maa Venäjän puolesta, kansallissosialistit kutsuvat koko eurooppalaista nuorisoa taistelemaan läntisen sivilisaation puolesta. Paradoksaalisella tavalla internationalismi on tässä radikaali oikeistolainen hyve, kansallismielisyyden ollessa kommunistinen hyve. Historian ihmeitä.

Kansallissosialismin ihme on tavallaan se, että koska se ei ajattele asioita valtiolliselta kannalta, se kykenee antamaan kaikille valtiollisille ja yksityisille toimijoille eräänlaisen autonomian, joka on alisteinen ainoastaan Führerin tahdolle. Kansallissosialismi kykenee tuottamaan yhteiskunnan, jossa toimivat useat kastit, joiden välit ovat selkeästi erotettuja, ja jossa jokainen tavallaan toteuttaa oman kastinsa maksimaalista autonomiaa ilman valtion puuttumista tai ilman että valtio tukee tätä autonomian saavuttamista. Todennäköisesti järjestelmän suurin vahvuus on juuri henkilökohtaisessa suhteessa, jonka jokainen kansalainen solmii kansakunnan johtajaan. Sen suurin heikkous on siinä, että samasta syystä järjestelmä ei kykene tuottamaan sisäistä jatkuvuutta ja vahvoja rakenteita.

Suuret saksalaiset radikaalit oikeistolaiset intellektuellit pitävät jonkin verran etäisyyttä kansallissosialistiseen järjestelmään. Heideggerin, Schmittin ja Jüngerin suhde kansallissosialismiin on hyvin ristiriitainen. On kuitenkin totta, että kansallissosialismi tuottaa oman ideologiansa, filosofiansa ja poliittisen teoriansa. Ongelma on vain siinä, että juuri tämä teoria on luokatonta. Kansallissosialismin poliittiset toimijat eivät ymmärrä niitä helmiä, joita heillä on käytettävissään, vaan turvautuvat intellektuaalisiin amatööreihin. Olisi tietenkin analysoitava syvällisesti, mitä Rosenberg tai Streicher kirjoittavat ja mikä on heidän maailmankatsomuksensa, puhumattakaan Hitlerin Mein Kampfista, joka on ehkä paras esimerkki maailmaa muuttaneesta kirjasta, mutta silti tämä tehtävä vaikuttaa älyllisesti äärimmäisen epäkiinnostavalta.

Nämä fasismien sisäiset erot, joita on esitetty, palaavat jatkuvasti radikaalin oikeiston politiikassa ja sen erilaisissa ja ristiriitaisissa tavoissa hahmottaa maailmaa ja poliittista toimintaa: yhtäältä se haluaa vahvistaa valtiota, toisaalta se haluaa tuhota sen kaikin keinoin.

II
http://www.youtube.com/watch?v=PM4ZMDNBXdc
Lasse Hoikka & Souvarit - Me tulemme taas - [fasismi tulee takaisin yhtä varmasti kuin aikoinaan tukkilaiset alkukesästä].
*
http://www.megafoni.org/taantumus-radikaali-oikeistolainen-traditio/#more-10681
http://en.wikipedia.org/wiki/Plutocracy
http://fi.wikipedia.org/wiki/Keynesil%C3%A4inen_taloustiede
http://www.tieteessatapahtuu.fi/397/hentila.html
http://pazhayathu.blogspot.com/2010/03/various-salutesof-1940.html
http://www.womeninworldhistory.com/essay-03.html

'Senkin pirun sadisti', sanoi Mr. Cummings, 'sinä yrität saada ihmiset ajattelemaan' [Ezra Pound]

'Somebody said that I am the last American living the tragedy of Europe' [Ezra Pound]
*
Päreen sitaatti [osa 4] löytyy Kalle Sepän artikkelista Taantumus! Radikaali oikeistolainen traditio - Megafoni.org. 2010/2 - [ks. linkki].
*
Ezra Pound

Voittajien narraatio on aina halunnut kieltää, että olisi olemassa eurooppalaista taidetta ja kulttuuria, joka olisi muuta kuin vasemmistolaista tai liberaalista tuotantoa. Kirottujen ja vaiettujen taiteilijoiden lukumäärä on valtava, kuten valtava on myös näiden taiteilijoiden profiili ja merkitys. Kun ei ole ollut mahdollista kieltää näiden taiteilijoiden merkitystä, heidän ajatuksiaan on luokiteltu hulluudeksi, homoseksuaalisuuden tuomiksi perversioiksi ja ties mitä muuta. Tosiasia on kuitenkin se, että Euroopassa on olemassa 1900-luvun alusta saakka, aina toisen maailmansodan loppumiseen asti, eräänlainen radikaali oikeistolainen hegemonia, erityisesti kirjallisuuden saralla: W.B. Yeats, T.S. Eliot, E. Pound, P. Wyndham Lewis, L.F. Celine, K. Hamsun, P. Drieu la Rochelle, R. Brasillach. Tässä alustava lista fasisteina vaietuista.

Tämän osion tarkoitus ei tietenkään ole rekonstruoida radikaalin oikeiston kirjallisuuden estetiikkaa, muuten kuin rajallisesti ja poliittisessa mielessä. Enää ei ole mitenkään järkevää kieltää, että olisi olemassa toisenlainen eurooppalainen kulttuuri, kolmas positio. Emme voi ymmärtää mitään nykyisestä eurooppalaisesta poliittisesta kontekstista ellemme hyväksy sitä tosiasiaa, että oikeistolaisella kirjallisuudella on ollut vaiettu hegemonia. Ezra Pound on 1900-luvun merkittävin englanninkielinen runoilija. Hänen kohtalonsa on hätkähdyttävä. Tyypillinen esimerkki siitä, miten intellektuelli, joka syyllistyy ainoastaan sanojen tuottamiseen joutuu mielisairaalaan, vainon kohteeksi ja epäinhimillisiin olosuhteisiin, Pisan vankileirillä, jotka muistuttavat erehdyttävällä tavalla niitä häkkejä, joita on pystytetty deterritorialisoituihin alueisiin pitkin maapalloa aivan lähiaikoina.

Ezra Poundin runoudessa ovat läsnä juuri ne tunnelmat, joita kokonainen intellektuellisääty oli kokenut toista maailmansotaa edeltäneillä ja seuranneilla ajoilla. Poundin Pisan Cantos on välttämätöntä luettavaa, mikäli haluaa ymmärtää jotakin niistä tunnelmista, jotka vallitsivat maanosassamme toisen maailmansodan jälkeen. Lojaalisuuden teemat nousevat esille. On oltava lojaaleja niille poliittisille valoille, joita on annettu. Pound, Pisan vankileirin häkissä, ei voi, eikä halua, hylätä oman poliittisen heräämisensä syitä. Runo Benistä (Benito Mussolini) ja Clarasta (Claretta Petacci) – Pisan Cantos, Cantos 74 – on juuri tätä pysyvyyttä, miehisyyttä, joka ei tappiosta huolimatta jätä niitä ihmisiä, joiden arvoja on jakanut. Ei voida unohtaa, että Euroopassa kymmenet tuhannet fasistit kuolevat sodan jälkeisinä kuukausina joukkoteloituksissa. Pound ei halua hylätä omiaan. Kyse ei ole viime kädessä siitä, kuka on oikeassa ja kuka on väärässä, vaan siitä, että omille ideaaleille on pysyttävä uskollisina, myös tappion hetkellä. Traditionalismin eräänlainen sankaruus on juuri tässä. Tiedetään, että paluuta vanhaan ei ole, tiedetään että taistelu on hävitty, tiedetään, että kauheuksia on tapahtunut, mutta pysytään koherentteina. Tämä on radikaalin oikeistolaisuuden estetiikka.

Runot Benistä ja Clarasta ovat uskomattoman kauniita, kun ne kertovat poliittisen onnen – fortunan – kääntymisestä. Tiestä, joka vie alttareista tomuun. Poundin ja eurooppalaisen radikaalin oikeiston syvällisin kontribuutio maanosamme moraalille on koherenssi. Mikäli on mahdollista olla kommunisti Stalinin joukkotuhonnan jälkeen, miksi ei voisi olla mahdollista olla fasisti Mussolinin rikoksien jälkeen? Tämä kysymys, joka on edelleen vastausta vailla, on keskeisin eurooppalainen kysymys, johon vastaaminen voi avata uusia poliittisia polkuja, postmoderneja, pitäisi sanoa, eurooppalaiselle politiikalle, olkoon se sitten institutionaalista tai antisysteemistä.

Pound on myös hyvin voimakkaasti kritisoinut kapitalismia tavalla, joka on edelleen erittäin ajankohtaista. Ei voi lukea koronkiskontaa käsitteleviä runoja ajattelematta taannoista finanssikriisiä. Samalla Pound on todennäköisesti ensimmäisiä kirjoittajia, jotka ovat ymmärtäneet globalisaation tuomia muutoksia. Ezra Poundin Cantos 45 edustaa rytmiltään ehkä korkeinta runouden tasoa, jonka eurooppalainen ja amerikkalainen runous on koskaan saavuttanut. Esteettisesti. Poliittisesti se on yksi syvällisimmistä kapitalismin kritiikeistä, joka osoittaa kapitalistisen järjestelmän, erityisesti sen finanssijärjestelmän, luonnottoman luonteen (CONTRA NATURAM – sanoo Pound). Ei siinä runossa mainita juutalaisuutta, vaan ja ainoastaan se, että rahan määrän lisääminen rahalla ei ole mitään muuta kuin luonnonvastainen prosessi, joka vieraannuttaa ihmisen oman työnsä tuotteesta. Mitään muuta siinä ei sanota, ja se on jo ihan tarpeeksi.

Myös pahamaineisissa sodan loppupuolella julkaistuissa pamfleteissa Pound näyttää selkeästi ymmärtävän, että sota, kuten kaikki aiemmat sodat, on aina sotaa koronkiskontaa harjoittavien ja työtätekevien välillä. Pound on ensimmäisiä kirjoittajia, joka ymmärtää globalisoituneen rahatalouden merkitystä ja joka ymmärtää, miten poliittinen suvereniteetti joutuu sen uhriksi. Pound ei kuitenkaan vastusta globalisaatiota, vaan taistelee rahan ja koronkiskonnan globalisaatiota vastaan. Ezra Poundilla on tarjottavanaan toisenlainen globalisaatio. Cantos-runot ovat täynnä kiinalaisia ideogrammeja, antiikkia kreikkaa, latinaa, provensaalia, saksaa, ranskaa, italiaa, portugalia, eurooppalaisia murteita, musiikkia, egyptiläisiä hieroglyfejä. Pound ymmärtää erilaisuuksien ontologiaa huomattavasti paremmin kuin Heidegger. Radikaalioikeistolainen tie globalisaatiota vastaan on hyvin usein vetäytymistä taiteen ja tieteen pariin.
*
[jatkuu]
*
http://www.megafoni.org/taantumus-radikaali-oikeistolainen-traditio/#more-10681
http://en.wikipedia.org/wiki/Ezra_Pound
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ezra_Pound
http://fi.wikiquote.org/wiki/Ezra_Pound
http://www.brainyquote.com/quotes/authors/e/ezra_pound.html
http://www.laphamsquarterly.org/essays/in-the-gloom-the-gold.php?page=all

Carl Schmitt - ystävä vai vihollinen?

Carl Schmitt liberalismin kriitikkona.
*
Pääteemat: Ystävä/vihollinen -asetelma, suvereniteetin määrittely poikkeustilana ja voimankäyttönä, vallan desisionistinen ja antiparlamentaristinen luonne, kansainvälisen politiikan uuden ajan synty, kansallisvaltioiden ylittyminen ja sodan uusi luonne.
*
Päreen sitaatti [osa 2] löytyy Kalle Sepän artikkelista Taantumus! Radikaali oikeistolainen traditio - Megafoni.org. 2010/2 - [ks. linkki].
*
Carl Schmitt

Carl Schmitt on 1900-luvun merkittävin poliittinen teoreetikko. Tätä hyvin yksinkertaista tosiasiaa ovat eräät tutkijat pyrkineet kieltämään, ei niinkään vetoamalla Schmittin teorian riittämättömyyteen, vaan hänen omaan henkilöhistoriaansa, eli hänen oletettuun kompromettoitumiseen suhteessa kansallissosialistiseen liikkeeseen ja valtaan. Kun tätä Schmittin mustaa aukkoa on haluttu todistaa oikeaksi on tuotu pöydälle – Schmittin tuhansien sivujen tuotannosta – kaksikymmentäkolme sivua. Yves Charles Zarka on ollut yksi niistä hahmoista, jotka näkyvimmin ovat ottaneet elämäntehtäväkseen osoittaa Schmittin kansallissosialistisen taustan, ja siten hänen kelpaamattomuutensa teoreetikkona. Zarkan operaatio, joka ei muuten olisi edes yhden sanan arvoinen, on mainittavaa tässä yhteydessä, koska se osoittaa, mihin asti demonisointi voi kulkea. Vaikka Schmitt olisi oikeasti tarkoittanut niissä Zarkan siteeraamissa puheissa sitä, mitä Zarka kuvittelee ymmärtävänsä, jää silti hämärän peittoon, miksi Schmittin koko muu tuotanto olisi kelvotonta. Onko niin, että Heideggerin tuotanto kuuluu historian romukoppaan Tübingenin puheen vuoksi? Onko niin, että Robert Brasillachin taiteellinen kirjallinen anti on poltettava roviolla, koska hän kirjoitti poliittista propagandaa Je suis partout -nimisessä aikakausilehdessä?

Schmittin nimi toistuu hyvin usein radikaalin oikeistolaisen ajattelun piirissä. Samalla on lisättävä, että Schmittin nimi esiintyy hyvin usein myös radikaalin vasemmistolaisen ajattelun piirissä, kuten Jan-Werner Muller osoittaa teoksessa A Dangerous Mind. Tietenkään kukaan ei väitä, että Schmitt olisi ollut vasemmistolainen. Hän oli taantumuksellinen, jolla oli poikkeuksellisen hyvä kyky ymmärtää aikansa poliittisia aatesuuntauksia (anarkismista liberalismiin, leninismistä kansallissosialismiin) ja poikkeuksellinen kyky hahmottaa politiikan ydintä ja kansainvälisen politiikan kehityskulkua.

Schmittin laajasta teoreettisesta tuotannosta asiat, jotka palaavat useimmiten esille aktiivisten ja radikaalien tulkintojen piirissä, ovat: ystävä/vihollinen -asetelma, suvereniteetin määrittely poikkeustilana ja voimankäyttönä, vallan desisionistinen ja antiparlamentaristinen luonne, kansainvälisen politiikan uuden ajan synty, kansallisvaltioiden ylittyminen ja sodan uusi luonne.

Schmittin teorian taustalla on sellainen tulkinta ihmisluonteesta, joka yhdistää kaikkia taantumuksellisia ja suvereniteettiuskoisia politiikan teoreetikoita: ihminen on paha. Koska ihminen on paha, poliittisen järjestelmän on kyettävä hallitsemaan tätä pahaa vielä suuremman pahan uhalla. Schmitt palaa hyvin usein Hobbesin Leviathaniin. Valta nähdään eräänlaisena hirviönä. Schmitt on valmis hyväksymään tämän hirviön, jos se tuo yhteiskunnalle turvaa.

Schmittin mielestä politiikan ja suvereniteetin ydin on ystävä/vihollinen -asetelma. Se tarkoittaa viime kädessä mahdollisuutta tappaa vihollinen. Ihmisyhteisössä poliittisen suvereniteetin ydin on tappamisen mahdollisuus (sodalla, poliisivoimilla, tuomioistuimilla). Schmitt siis ei näe poliittisen suvereniteetin ytimessä mitään positiivista, eikä mitään liberaalia, vapaata ja kaunista. Kaikki ne toimet, joita suvereeni harjoittaa, ja jotka eivät liity tappamiseen, eivät Schmittin mielestä ole edes politiikaksi luokiteltavissa. Eräät tulkitsijat ovat haluneet nähdä ystävä/vihollinen- asetelmassa eräänlaiset prodromit juutalaisten tuhoamiselle. Missään kohdassa Schmittin poliittisessa teoriassa ei kuitenkaan esiinny tällaista yhtäläisyyttä. Kaiken lisäksi Schmitt ei koskaan ole normatiivinen teoreetikko. On helppo todeta, että Schmittin vihollinen voi olla kuka tahansa vihollinen, jonka poliittinen toimija päättää tappaa: ranskalaisesta sotilaasta Verdunin juoksuhaudassa siirtolaiseen, jota karkotetaan oloihin, joissa hänet voidaan eliminoida.

Kun politiikka määritellään vihollisen tuhoamisena, on selvä, että kyse on poikkeustilasta päättämisestä. Tässä kohdassa Schmitt on paljon velkaa Jean Bodinille. Schmittin mielestä poikkeustila on suvereniteetin ydin, jossa ystävä/vihollinen -asetelma toteutuu. Schmittin keskeisin mietintö liittyy siihen, miten on toimittava sellaisia voimia vastaan, jotka haluavat toimia demokratiaa vastaan demokraattisin keinoin. Asia, joka lähemmän tarkastelun valossa osoittaa, miten Schmitt ei 1930-luvulla ollut huolissaan pelkästään mahdollisesta kommunistisesta vallanotosta, vaan myös kansallissosialistisesta vallanotosta. Emme voi unohtaa, että välittömästi ennen kansallissosialistien valtaannousua Schmitt toimi Kurt von Schleicherin lähipiirissä. Aina kun Schmittistä on puhuttu Kronjuristina, ei ole voitu olla ajattelematta sitä, että hän oli von Schleicherin hallituksen – Weimarin tasavallan viimeisen hallituksen – taantumuksellisen restauraation Kronjurist. Schmittin vastaus kysymykseen demokratian puolustamisesta on yksinkertainen: poliittisen suvereniteetin on puolustauduttava omia vihollisiaan vastaan myös hylkäämällä tilapäisesti demokraattiset välineet, perustamalla siis väliaikaisia diktatuureja. Kehitys, joka on ollut läsnä toisen maailmansodan jälkeen monissa maissa, joita radikaali oikeisto on hallinnut (Chile, Argentiina, Bolivia, Espanja, Portugali, Kreikka jne.). Von Schleicherin agendallakin oli sotilasvalta, jota von Papen vastusti. Kansallissosialistit tappoivat von Schleicherin vaimoineen pitkien puukkojen yönä.

Poikkeustila tarkoittaa päättämistä. Suvereeni on se, joka päättää poikkeustilasta. Tässä mielessä politiikka on aina antidemokraattista ja se liittyy aina päätökseen. Schmitt kritisoi liberalismin ja parlamentarismin loputonta keskustelemista, koska se ei ole mitään muuta kuin politiikan neutralisointia. Demokratiassa ja parlamentarismissa oikeus tappaa on kuitenkin olemassa, ja loputon keskustelu, mikäli se uhkaa suvereniteettia, viime kädessä antaa myös parlamentaariselle demokratialle oikeuden tappaa. Schmitt haluaa nostaa esille tämän ja osoittaa miten kuolema on aina osa politiikkaa, vaikka väittäisimme toisin, kuten liberaalit tekevät. Päätös on Schmittin mielestä loppujen lopuksi ulkojuridinen teko, kuten pitkien puukkojen yö, jota hän käsittelee eräässä Zarkan siteeraamassa puheessa. Se on teko, joka tulee ennen kaikkea muuta.

Schmittin mielestä politiikan perusta on päätös aidata laidunmaita. Se on päätös, joka perustaa poliittisen tilan. Schmitt kutsuu tätä päätöstä termillä Nomos. Jokaiselle aikakaudelle on ominainen uusi maan nomos. Uusi alkuperäinen tilan jakaminen ja sulkeminen. Tämä teoria muistuttaa hämmästyttävällä tavalla Marxin ja Engelsin teorioita pääoman alkuperäisestä kasaumasta, aidatuista laidunmaista ja poisajetuista maanviljelijöistä.

Schmitt ymmärtää myös, että toisen maailmansodan jälkeen uusi aikakausi on alkamassa. Hänen mielestään kansallisvaltioiden tilalle on syntymässä uusia suuria tiloja (Grossraum), jotka ovat luonteeltaan erilaisia kuin perinteiset eurooppalaiset kansallisvaltiot. Hän kirjoittaa Yhdysvalloista ja Lännestä sekä Neuvostoliitosta ja sosialistiblokista. Me voimme varmasti lisätä tähän Euroopan unionin ja muut tämän kaltaiset ratkaisut muilta mantereilta. Tarkoitushakuisesti on haluttu usein sekoittaa schmittiläinen geopoliittinen Grossraum-teoria hitleriläiseen rodulliseen Lebensraum-teoriaan. Schmitt ei kuitenkaan millään lailla kuvittele, että kansakunnat tarvitsisivat biologista elintilaa, vaan hän näkee, että on syntymässä uusia – yli kansallisvaltioiden rajojen kulkevia – liittolaisuuksia, joita määrittelevät ideologiat. Schmittin mielestä näiden uusien poliittisten toimijoiden lisäksi kansainvälisten suhteiden ja sodan luonne on radikaalisti muuttunut. Perinteisen eurooppalaisen kansainvälisen oikeuden mukaan sodat ja valtioiden väliset suhteet oli hallinnoitu hyvin tarkasti aina 1500-luvulta saakka. Sodassa oli tiukkoja sääntöjä. Sodan tarkoitus ei ollut tuhota vihollista, vaan löytää sodan keinoin poliittisia ratkaisuja. Tilanne muuttuu totaalisesti Grossraumien aikana, kun sotien tavoitteeksi tulee vihollisen totaalinen tuhoaminen. Tällaisessa sodassa vihollinen dehumanisoidaan ja kriminalisoidaan, ja sodasta tulee enemmän poliisioperaatio kuin perinteinen sota. Schmittin ennusteet ovat täysin toteutuneet.

Lopuksi on hyvä hieman syventää Schmittin poliittista eskatologiaa. Schmitt näkee, että historia kulkee suuntaan, jossa maan voimat korvautuvat meren voimilla. Schmittin mielestä perinteinen suvereniteetti on aina sidoksissa maahan ja maasotaan. Schmittin mielestä aina 1500-luvulle asti kaikki merisodat olivat tavallaan maasotien jatkumoja. Ihan pelkästään siitä syystä, että airoilla varustettuja pieniä sotalaivoja ei voitu edes viedä avomerelle. Schmittin mielestä maailmanpolitiikan käänne tapahtuu, kun suuret valtamerikauppalaivat varustetaan tykeillä ja muonalla ja sota irtaantuu maasta. Schmittin mielestä sota saa aivan uusia piirteitä. Samanaikaisesti kun maalla jus publicum europaeum astuu voimaan 300 vuoden ajaksi, laivoilla toteutetut saarrot alkavat kohdistua siviiliväestöön eivätkä enää sotilaisiin. Merisotaa ei ohjaa enää mikään säännöstö, vaan suurvaltiot tukevat merirosvoutta. Schmittin mielestä tämä prosessi on sidoksissa kapitalistiseen merkantilismiin ja brittiläisen imperialismin syntyyn. Schmitt näkee siis, miten talouden ja kaupan globalisointi johtaa kohti täydellisen uutta maailmaa, jossa merisodan säännöttömyys viedään kuivalle maalle.

Tämäkään ei vieläkään riitä. Schmitt hahmottaa myös maailmaa, jossa maan hirviön, Behemotin, korvannut Leviathan paloitellaan, ja sen tilalle tulee Ziz, ilmojen hirviö, joka johdattaa ihmiskuntaa kohti ilmasotaa, kohti ydinpommien käyttöä, kohti Dresdenin kaltaisia siviilien massatuhoja.
*
[jatkuu]
*
http://www.megafoni.org/taantumus-radikaali-oikeistolainen-traditio/#more-10681
http://en.wikipedia.org/wiki/Carl_Schmitt
http://fi.wikipedia.org/wiki/Carl_Schmitt
http://www.tieteessatapahtuu.fi/397/hentila.html
http://www.tower.com/law-as-politics-carl-schmitt-s-critique-liberalism-david-dyzenhaus-paperback/wapi/101166034

Salakapakkakeikka [1930/2011]

Yläkuvassa Vihtori Kosolaksi naamioitunut salakapakan asiakas. - Alakuvassa ravintolaemäntä Paula Ranta näyttää salakapakkatyyliä: vintagemekko ja annos kovaa teetä, ei mitään tummapaahtoa - - [aika hyvän näkönen - eh - toi koltun väri meinaan - sopivan punanen lapualaisen sonnin makuun].

I
Julkaisen tämän jutun varmuuden vuoksi vasta näin jälkikäteen, etteivät liian uteliaat yritä bongata minua salakapakasta itse teossa. - Eivätkä ne yrittäneetkään. Kukaan ei tuntenut. Olin nimittäin pukeutunut Vihtori Kosolaksi.

Join illan aikana 19 paukkua Rajamäen Akvaviittia ja pullon Vermuttia lantingiksi. Kymmenennen grogin jälkeen aloin joka paukun juotuani julistaa vahvalla basso-baritoni-äänelläni Mussolinin kunniaksi: Viva Il Duce! - - Lopulta minut poistettiin ravintolasta yleisen hämmingin vallitessa. Lähtiessäni toivotin viereisen pöydän sukupuolettomille viher-lälly-demareille hyvää kotimatkaa Muumilaaksoon, annoin Paula-pupulle osoitteeni ja puh-numeroni, nostin käteni Mussolini-tervehdykseen ja huusin: Kauan eläköön mutakuonoton Pohjanmaa! - - Loppu on historiaa.

II
Missä joimme kerran salaa - [HS.fi. 13.10]

Helsingin uusin salakapakka avautuu perjantaina Suvilahteen. Silloin ravintola Lämmössä leikitään kieltolakia ja vuotta 1929 New Yorkissa.

Nyt järkevä ihminen kysyy, mitä salaista on kapakassa, josta kerrotaan lehdessä. No. Nämä ovat oikeastaan salakapakkanaamiaiset.

Juhlijoiden tulee pukeutua gangstereiksi, seiloreiksi, ilotytöiksi tai muiksi laitakatujen kulkijoiksi. Viski juodaan kahvikupeista, ja swing soi. Toistaiseksi vain kerran järjestettävää klubia emännöi Paula Ranta, 27, joka on innostunut lindy hopista. Tätä paritanssia vedettiin swingin tahtiin Harlemin salakapakoissa 1920–30-luvulla.

Ranta on käynyt ulkomailla paljon lindy hop -bileissä. ”Niissä kaikki pukeutuivat upeasti vintageen ja tanssivat hulluna”, hän kertoo.

”Halusin tuoda saman Suomeen.”

Suomessa ei kieltolain aikana vielä tanssittu lindy hopia, mutta laitonta viinaa ryypättiin senkin edestä. Vuosina 1919–1932 alkoholin kulutus kolminkertaistui.

Salakapakoita sijaitsi esimerkiksi Vaasankadulla, ja niissä piti maksaa erikseen sohvalla lepäämisestä. Oikeita salakapakoita löytyy vieläkin, kuten moni tietää. Esimerkiksi moottoripyöräjengiläiset juovat usein kerhotilojen viereisissä laittomissa baareissa.

Vallilassa teollisuusalueella sijaitsi vielä muutama vuosi sitten alamaailman kapakka.

Tiloissa vieraillut nainen kertoo, että äänieristetyssä sadan neliön tilassa oli baaritiski, nahkasohvia ja jättiscreeni. Seinänvierustalla oli pieniä koppeja, joissa oli sängyt. Paikkaa pyöritti karunoloinen mies.

”Koskaan ei tiennyt, tuleeko joku yhteisen eteisemme lasiovesta läpi”, kertoo naapurissa työskennellyt mies. Kerran kannabiksentuoksuisen naapurin eteinen vilisi prostituoituja.

Tehtaankadulla taas oli 90-luvun lopussa salatila rockväelle.

”Sisustamaton loukko kerrostalon kellarissa. Lämmintä bisseä. Täyttyi, kun baarit menivät kiinni. Oli laminoitu klubikorttikin”, kapakassa juhlinut mies kertoo.

Sisään pääsi, jos sai kahden vakiokävijän suositukset. Touhu loppui ratsiaan 2000-luvun alussa. Suvilahden salakapakkaklubilla ei luonnollisesti ole näin syntistä. Portinvartijalle tulee kuitenkin supattaa tunnussana ja hänet pitää lahjoa kirjekuoreen sujautetulla viiden euron setelillä.

Pssst. Salasana on ”The Coconuts”.

Salakapakkaklubi Lämmössä (Kaasu-tehtaankatu 1) pe 14.10. klo 22–2. Liput 5 e. Paula Ranta vierailee Radio Helsingissä pe 14.10. klo 19 (88,6 MHz).

III
1
http://www.youtube.com/watch?v=quLFDSzP0LI&feature=related
Hector - Juodaan viinaa -- [mutta vain salaa]

2
http://www.youtube.com/watch?v=Whtk5NfJTjw
Jope Ruonansuu - Kaljalaulu - - [tämä on tässä erityisesti Sammalkieltä varten - mä kun en kaljaa juo]

IV
1
http://www.youtube.com/watch?v=zr4LY3AaF3M
Jumalauta, näillä lakeuksilla ei Jumalauta pilkata Jumalaa! - - Vesa-Matti Loiri esitti Vihtori Kosolaa Lapualaisoopperassa vuonna 1966. Tässä Loiri ja Kaj Chydenius harjoittelemassa Mikko Niskasen ohjaamassa elokuvassa 'Lapualaismorsian' (1967).

2
http://www.youtube.com/watch?v=OOv-Ncs7vQk
MUSSOLINI SPEECH IN TARANTO, SEPTEMBER 7TH, 1934.
*
http://www.hs.fi/nyt/artikkeli/Miss%C3%A4+joimme+kerran+salaa/1135269676629
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=8&ag=94&t=3&a=2823
http://sammalkieli.blogspot.com/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Vihtori_Kosola
http://fi.wikipedia.org/wiki/Benito_Mussolini
http://www.youtube.com/watch?v=hIxAsangFZc
http://keskustelu.suomi24.fi/node/3110470
http://www.huuto.net/kohteet/jaakko-korjus--vihtori-kosola---legenda-jo-elaessaan/178353645

Fasistista menoa

Yläkuva: Uncle Sam pakottaa sinut vapaaseen markkinatalouteen
Alempi kuva: Räsänen ja JarMom yhteisellä kiertueella

Kirjoitettu kommentiksi Kemppisen päreeseen "Junamatkan kuvaus".

Invisible handjob sanoi:

Jarmom kirjoitti: Edellisen paperilakon aikaan oli selvillä paperimiesten sahaavan omaa oksaansa röyhkeästi. Siinä oli se unohdettu vastuu. Yrityksen ainoa tehtävä on tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Kannattaa soittaa rikospoliisi paikalle, jos yritystä aiotaan muuhun toimintaan käyttää.

Ja kappaletta myöhemmin:Työntekijöiden vastuullisuuteen ei ole luottamista. Tämähän huomattiin viimeksi Kemijärvellä. Ajatellaan vaan itseään, vaikka työtä oli tarjottu vuosikymmeniksi. Missä kiitos?

Hieman onnahti logiikka tässä. Mistä pitää kiittää, jos yrityksen ainoa tehtävä on tuottaa voittoa? Tarjotut työpaikat ovat ainoastaan keino tavoitteen saavuttamiseen ja keinosta luovutaan heti, kun se ei kelpaa.

Ja mikä vastuu työntekijöille sitten yht'äkkiä kuuluisi tässä etiikassa. Jos yrityksen ainoa tehtävä on tuottaa voittoa omistajille, niin työntekijän ainoa tehtävä on yrittää lypsää firmasta niin paljon hilloa irti kun vain ikinä pystyy. Tässä paperimiehet ovat onnistuneet ihailtavasti.

Aika hassu vaatimus, että yritykset vain saisivat pelata viidakon laeilla ja muiden tulisi huolehtia jälkien siivoamisesta.

*

Invisible handjob on minun näkökulmastani oikeassa.

Mutta.

Kemppisen blogissakin on oma(t) 'kotifasistinsa'. Jos minä muka olen se toinen, niin sitä toistakaan - jarmom - ei ole vaikea arvata. Edustamme tosin eri - ikäänkuin kilpailevia - 'fasismeja'. Se on sitä vapaata kilpailua parhaimmillaan..;/

Oikeudenmukaisuusteorioita ja arvokeskustelua tähän kilpailuun ei pidä sekoittaa.
Vain kateus, valehtelu, huijaus, naamiointi, kusetus jne. ovat tämän kilpailun perimmäisiä 'sääntöjä' - sikäli kuin valehtelu voi olla sääntö...ja miksei voisi, kun se sellaiseksi juridisesti naamioidaan...

*

Jarmomin mukaan elämme ilmeisesti liian epävapaassa ja arvopainotteisessa markkinataloudessa.
Okei - pelataan peli loppuun ja hankitaan 'tuliaseet'. Käydään 1918 sota uusiksi ihan reilusti ja silmästä silmään eikä pakenemalla legitimoidun kusetuksen suojiin.

Minun moraalini kyllä antaa periksi sellaisen 'rehellisyyden' mutta ei tätä Helvetin Pyhän Pörssin suojiin piiloutumista aina, kun suuryrityksen saldo näyttää 'eräitten' (keitä nämä ikäänkuin 'kasvottomat' eräät ovat?!) 'kvartaalisesti' mitattuna liian pientä voittoa suhteessa tuotanto- ja sijoitusriskeihin.

*

Mutta jos on eräänlainen lainalaisuus, että kapitalismi väistämättä - enemmän tai vähemmän säännöllisesti - ajaa itse itsensä lamakausiin kuumentamalla talouden aika ajoin liiallisesti (jolloin katteetomat sijoituskuplat puhkeavat), niin kai sille nyt on olemassa maltillisia osavaihtoehtojakin keynesiläiseen tapaan.

Entä mitä perimmäistä hyötyä silloin on monetaristisesta talouspolitiikasta, jossa koroilla spekulointi tulee yleensä aina liian myöhään, koska 'liian varhain' käytettynä se merkitsee jälleen kerran vapaan kaupan rajoittamista eli kasvun jarruttamista ja taannuttamista - ja siten elintason laskua(?)
Tässä on jotain hyvin hyvin kipeää - sekä loogisesti että psykologisesti.

Joko on niin, että 1) auto (talous) ei enää tottele ohjaustamme - ei ole totellut aikoihin, koska ratti on sökö - tai 2) että ajamamme auto (perimmältään itse ihminen talouspolitiikasta riippumatta) on jo alunperin rakennettu väärin.

Joku sanoo nyt, että kulutus ja tuotanto, kysyntä ja tarjonta ovat liian monimutkaisella tavalla sidoksissa toisiinsa varsinkin, kun ihmisen kulutusmotiiveista ei kunnolla ota pirukaan selvää (mikä ei oikeastaan pidä paikkaansa, koska kauppa manipuloi (kulutus-)tarpeita), niin ok - nostan kädet ylös ja joudun toteamaan, että emme voi siis tietää edes sitä, johtuuko ohjausvirhe ajon aikana tulleesta yksittäisestä viasta vai siitä, että kulkuvälineemme (me itse) on jo alunperin täysi paska.

*

Jos jälkimmäinen oletus (2) ihmisen motiivien raadollisuudesta ja lyhytnäköisyydestä pitää paikkansa, niin sekä jarmomin että myös minun 'fasismini' osoittautuvat lähinnä psykologiseksi egoismiksi, jonka johdonmukaista noudattamista kutsutaan joskus rikollisuudeksi, joskus menestykseksi, joskus jopa sankaruudeksi.

Kenen joukoissa seisot, sen lippua kannat. Mutta minulla on aivan oma lippu, koska muodostan itse oman joukkoni. Näin lienee asiat jarmomillakin, ja jos hän muuta väittää - valehtelee!

Ai niin - niinhän sen 'pitikin' olla...

adbusters.org/the_magazine/content/view/147.
www.why-war.com/encyclopedia/concepts/Fascism/.