*
http://www.youtube.com/watch?v=NMmj7dWmiyA
(Roy Orbison - Pretty Woman ja pätkä samannimisestä elokuvasta)
http://www.hereverycentcounts.com/2008/12/hecc-approved-self-improvement-hippie.html
Showing posts with label nauru. Show all posts
Showing posts with label nauru. Show all posts
April 3, 2009
You - Pretty Woman - I hate you!
Jos miehellä on miehen luonto, hän vihaa naista. Aivan kuten nainen, jolla on naisen luonto, vihaa miestä (perimmältään kyse ei kuitenkaan ole sukupuolierosta vaan kahden eri ihmisen 'ontologisesta olemuserosta'). Ja sittenkin - juuri tämän saman vihamielisyyden (joka siis on lopulta rakkauden torjuntaa primitiivisen itsesäilytyksen motiiveilla) - nimenomaan juuri tämän - vuoksi he (mies ja nainen, kaksi ihmistä ylipäätään) myös rakastavat - 'hakevat' - toisiaan. - - - - Eikö evoluutio olekin ihmeellinen asia!
*
http://www.youtube.com/watch?v=NMmj7dWmiyA
(Roy Orbison - Pretty Woman ja pätkä samannimisestä elokuvasta)
http://www.hereverycentcounts.com/2008/12/hecc-approved-self-improvement-hippie.html
*
http://www.youtube.com/watch?v=NMmj7dWmiyA
(Roy Orbison - Pretty Woman ja pätkä samannimisestä elokuvasta)
http://www.hereverycentcounts.com/2008/12/hecc-approved-self-improvement-hippie.html
February 8, 2009
Lierihattu, luovuus ja leikin loppu
Kirjoitettu kommentiksi Iineksen kommenttiin tämän päreessä Talvipäiväkirja 8. sivu.
*
Iines kirjoitti:
'Onhan sinulla hattu?...Miesten tulisi käyttää lierihattua ja pitkää takkia.'
*
Minulla ei ole lierihattua.
Pukeudun huonosti, koska en enää nykyään juurikaan piittaa siitä, miltä ulkoisesti näytän. Eikä toisaalta kukaan sen kummemmin myöskään huolehdi tai henkilökohtaisesti piittaa siitä, miten pukeudun.
Sitäpaitsi eivät vaatteet tai hatut voi minua fyysisen habitukseni raadollisilta realiteeteilta pelastaa, joten miksi edes yrittäisin sitä ja tekisin siten itsestäni väärällä tavalla naurettavaa - smokkiin pukeutuneen, partaisen Buddhan.
Sillä eihän mikään ole säälittävämpää kuin ihminen - tässä siis mies, joka yrittää esittää jotain muuta kuin, mitä hän sisimmässään todella on.
Naisille, maailmanmiehille (esim. van Vaari) ja fakki-idiooteille gentlemanneille (kuten Matti Klingelle, jonka Saarikoski nimitti hygieeniseksi rämäpääksi) nämä pukeutumisasiat ovat yhä ja aina tärkeitä.
Naisten motiivit ovat hyvin ymmärrettäviä. Maailmanmiesten hyvin perusteltuja. Gentlemannien perimmältään hyvin huvittavia.
Minä olen jo pudonnut niin muodin, sex-appealin kuin evoluutionkin todellisuudesta, joten voin keskittyä vain olennaisen - autenttiseen olemiseen enkä olemisen 'matkimiseen', jolla tarkoitan esimerkiksi Sartren 'huonoa uskoa' - sitä, että ihminen sisäistää jonkin psykososiaalisen tai jopa ideologisen roolin (tässä Sartrella meni oma lehmä ojaan -50-luvulla) omaksi, autenttiseksi eksistenssikseen ja identiteetikseen - ajautuen pelkästään valehtelemaan muille olevansa jotain haluttavampaa, älykkäämpää tai suorituskykyisempää kuin onkaan.
Sorry. Minä olen jo out näistä kilpailukuvioista - lopullisesti.
Toki jaksan vielä leikkiä. Leikki on minulle luovuuden synonyymi. Ja luovuus jos mikä on tyylikästä - aina. Minkälaisissa asusteissa tahansa.
Mutta vaatteet/asusteet eivät vielä tee kenestäkään luovaa - paitsi ehkä niiden suunnittelijan.
En siis väitä, etteikö joku osoittaisi hyvää makua pukeutumisessaan ja hänen habituksensa ikäänkuin hivelisi silmää, mutta eihän tämä ole todellakaan kuin pintaa - kuorrutus, jonka alta vasta paljastuu todellinen kakku makuineen - kuten vaatteittensa, tapojensa, fasadinsa - jopa tyylinsä, mikäli se on pikemminkin defenssiä kuin leikkiä - 'alta' ihminen yksilöllisine luonteineen ja persoonallisuuksineen.
Haluan kuitenkin vielä lopuksi toistaa, että jos saatankin kuulostaa tässä tosikkomaiselta, olen sitä lopulta leikin ja luovuuden tähden.
Miten voisikaan teennäinen, esimerkiksi fanaattinen vaatteilla koketeeraaja - mies tai nainen - olla luova ja/tai leikkimielinen.
Ja jos hänen leikkinsä tai 'omintakeinen?' trendityylinsä saa hymyn nousemaan huulillemme, niin se ei tapahdu vapautuneena nauruna - ikäänkuin vitsiparadoksin laukeamisena, osuvan parodian vastustamattoman naurattavana komiikkana tai purevan satiirin kriittis-emansipatorisen huumorin oivaltamisena - vaan pelkästään tahattomana huvittuneisuutena, jonka jokin merkillisellä tavalla attraktiivinen mutta samalla hieman säälittävästi klovnimainen näky meissä herättää.
Luovuus, leikki, hyvä maku, ilo ja nauru juontuvat lopulta samasta juuresta, eikä sen juuren rihmastoista kehity pelkkiä mainos-imagoja - siis noita edellä mainittuja 'huonon uskon' edustajia - vaan raadollisen - yhtä aikaa sekä pelottavan että hurmaavan rehellisiä persoonallisuuksia, joilla ei ole syytä pelätä oikeastaan mitään muuta kuin juuri oman rehellisyytensä pohjatonta kuilua.
Ja jos he vetävät ikäänkuin jotain roolia, eivätkä siten vaikuttaisi paljastavan todellisinta itseään - sen he tekevät paitsi suojellakseen muita itseltään myös suojellakseen itseään itseltään - itsessään olevalta 'vapaalta hirviöltä' (jos on lupa rajoittua miehiseen kuvakieleen), jonka saattavat kukistaa kuten vankeudestaan paenneen Gorilla King Kongin - sen omat tunteet - sen rakkaus kauneuteen - pieneen, yksinkertaisesti mutta niin perin juurin tehokkaasti ja täydellisesti tuon persoonallisuutensa kuilun pohjattomuuden täyttävään kauneuteen.
Luovan ja leikkivän ihmisen ehkä suurin paradoksi on siinä, ettei se voi saada omakseen sitä, mihin se kuitenkin koko luovuutensa voimalla sisimmässään pyrkii. Se ei saa koskaan rakastua, sillä rakkaus tekee siitä ikuisesti haavoittuvaisen - itse asiassa jo kuolettavasti haavoitetun.
Sillä se, joka rakastaa aidosti ja intohimoisesti, on jo kuollut tälle maailmalle. Se on kumonnut itsensä ja halunsa lopullisesti. Sillä ei ole enää 'paikkaa tai virkaa' tässä maailmassa, koska se on jo tehtävänsä tehnyt eli katsonut oman kuilunsa pohjaan asti.
Sellaisen olennon hautakivessä voisi lukea vaikka seuraavasti:
Kuoli tälle maailmalle - ja itselleen, koska rakastui yllättäen ja varoittamatta koko solipsistisen narsisminsa voimalla johonkin aivan muuhun kuin itseensä - jääden kokemansa Kauneuden valtaan, mistä hulluuden tilasta ei enää kyennyt palaamaan takaisin ihmisen tämänpuoleiseen todellisuuteen vaan jäi sille matkalle, jonka alkuun Kauneus, Rakastuminen ja Hulluus hänet opastivat, kunnes päästivät irti ja antoivat mennä - lopullisesti.
*
Iines kirjoitti:
'Onhan sinulla hattu?...Miesten tulisi käyttää lierihattua ja pitkää takkia.'
*
Minulla ei ole lierihattua.
Pukeudun huonosti, koska en enää nykyään juurikaan piittaa siitä, miltä ulkoisesti näytän. Eikä toisaalta kukaan sen kummemmin myöskään huolehdi tai henkilökohtaisesti piittaa siitä, miten pukeudun.
Sitäpaitsi eivät vaatteet tai hatut voi minua fyysisen habitukseni raadollisilta realiteeteilta pelastaa, joten miksi edes yrittäisin sitä ja tekisin siten itsestäni väärällä tavalla naurettavaa - smokkiin pukeutuneen, partaisen Buddhan.
Sillä eihän mikään ole säälittävämpää kuin ihminen - tässä siis mies, joka yrittää esittää jotain muuta kuin, mitä hän sisimmässään todella on.
Naisille, maailmanmiehille (esim. van Vaari) ja fakki-idiooteille gentlemanneille (kuten Matti Klingelle, jonka Saarikoski nimitti hygieeniseksi rämäpääksi) nämä pukeutumisasiat ovat yhä ja aina tärkeitä.
Naisten motiivit ovat hyvin ymmärrettäviä. Maailmanmiesten hyvin perusteltuja. Gentlemannien perimmältään hyvin huvittavia.
Minä olen jo pudonnut niin muodin, sex-appealin kuin evoluutionkin todellisuudesta, joten voin keskittyä vain olennaisen - autenttiseen olemiseen enkä olemisen 'matkimiseen', jolla tarkoitan esimerkiksi Sartren 'huonoa uskoa' - sitä, että ihminen sisäistää jonkin psykososiaalisen tai jopa ideologisen roolin (tässä Sartrella meni oma lehmä ojaan -50-luvulla) omaksi, autenttiseksi eksistenssikseen ja identiteetikseen - ajautuen pelkästään valehtelemaan muille olevansa jotain haluttavampaa, älykkäämpää tai suorituskykyisempää kuin onkaan.
Sorry. Minä olen jo out näistä kilpailukuvioista - lopullisesti.
Toki jaksan vielä leikkiä. Leikki on minulle luovuuden synonyymi. Ja luovuus jos mikä on tyylikästä - aina. Minkälaisissa asusteissa tahansa.
Mutta vaatteet/asusteet eivät vielä tee kenestäkään luovaa - paitsi ehkä niiden suunnittelijan.
En siis väitä, etteikö joku osoittaisi hyvää makua pukeutumisessaan ja hänen habituksensa ikäänkuin hivelisi silmää, mutta eihän tämä ole todellakaan kuin pintaa - kuorrutus, jonka alta vasta paljastuu todellinen kakku makuineen - kuten vaatteittensa, tapojensa, fasadinsa - jopa tyylinsä, mikäli se on pikemminkin defenssiä kuin leikkiä - 'alta' ihminen yksilöllisine luonteineen ja persoonallisuuksineen.
Haluan kuitenkin vielä lopuksi toistaa, että jos saatankin kuulostaa tässä tosikkomaiselta, olen sitä lopulta leikin ja luovuuden tähden.
Miten voisikaan teennäinen, esimerkiksi fanaattinen vaatteilla koketeeraaja - mies tai nainen - olla luova ja/tai leikkimielinen.
Ja jos hänen leikkinsä tai 'omintakeinen?' trendityylinsä saa hymyn nousemaan huulillemme, niin se ei tapahdu vapautuneena nauruna - ikäänkuin vitsiparadoksin laukeamisena, osuvan parodian vastustamattoman naurattavana komiikkana tai purevan satiirin kriittis-emansipatorisen huumorin oivaltamisena - vaan pelkästään tahattomana huvittuneisuutena, jonka jokin merkillisellä tavalla attraktiivinen mutta samalla hieman säälittävästi klovnimainen näky meissä herättää.
Luovuus, leikki, hyvä maku, ilo ja nauru juontuvat lopulta samasta juuresta, eikä sen juuren rihmastoista kehity pelkkiä mainos-imagoja - siis noita edellä mainittuja 'huonon uskon' edustajia - vaan raadollisen - yhtä aikaa sekä pelottavan että hurmaavan rehellisiä persoonallisuuksia, joilla ei ole syytä pelätä oikeastaan mitään muuta kuin juuri oman rehellisyytensä pohjatonta kuilua.
Ja jos he vetävät ikäänkuin jotain roolia, eivätkä siten vaikuttaisi paljastavan todellisinta itseään - sen he tekevät paitsi suojellakseen muita itseltään myös suojellakseen itseään itseltään - itsessään olevalta 'vapaalta hirviöltä' (jos on lupa rajoittua miehiseen kuvakieleen), jonka saattavat kukistaa kuten vankeudestaan paenneen Gorilla King Kongin - sen omat tunteet - sen rakkaus kauneuteen - pieneen, yksinkertaisesti mutta niin perin juurin tehokkaasti ja täydellisesti tuon persoonallisuutensa kuilun pohjattomuuden täyttävään kauneuteen.
Luovan ja leikkivän ihmisen ehkä suurin paradoksi on siinä, ettei se voi saada omakseen sitä, mihin se kuitenkin koko luovuutensa voimalla sisimmässään pyrkii. Se ei saa koskaan rakastua, sillä rakkaus tekee siitä ikuisesti haavoittuvaisen - itse asiassa jo kuolettavasti haavoitetun.
Sillä se, joka rakastaa aidosti ja intohimoisesti, on jo kuollut tälle maailmalle. Se on kumonnut itsensä ja halunsa lopullisesti. Sillä ei ole enää 'paikkaa tai virkaa' tässä maailmassa, koska se on jo tehtävänsä tehnyt eli katsonut oman kuilunsa pohjaan asti.
Sellaisen olennon hautakivessä voisi lukea vaikka seuraavasti:
Kuoli tälle maailmalle - ja itselleen, koska rakastui yllättäen ja varoittamatta koko solipsistisen narsisminsa voimalla johonkin aivan muuhun kuin itseensä - jääden kokemansa Kauneuden valtaan, mistä hulluuden tilasta ei enää kyennyt palaamaan takaisin ihmisen tämänpuoleiseen todellisuuteen vaan jäi sille matkalle, jonka alkuun Kauneus, Rakastuminen ja Hulluus hänet opastivat, kunnes päästivät irti ja antoivat mennä - lopullisesti.
December 26, 2008
Miten Esko Salminen pudotetaan roolistaan
Kuvassa Seitsemän veljestä Turussa joskus 1970-luvulla. Etualalla Juhani eli Esko Salminen.(Kielimafia kävi aamuhommissa teetä hörppiessään. Heilläkin oli hauskaa - klo: 08.10)
*
S. kertoi minulle tämän pikku tositapauksen Valamossa keväällä 1994 tai -95.
Se sattui muistaakseni ensimmäisen eroamisemme jälkeen, kun olin S:n tyrmistykseksi häipynyt yllättäen päivälukiosta sekä kotoani mielisairaalaan keväällä1972 (lähinnä äitiäni pakoon).
S. oli 1973 lähtenyt X:n kaupungin teatteriryhmän kanssa Turkuun katsomaan Kalle Holmbergin ohjaamaa Seitsemää veljestä, joka oli saanut loistavat arvostelut. Juhanin roolissa näytteli silloin Esko Salminen.
Jossain vaiheessa esitystä Juhani oli jälleen tölväyttänyt jonkun puolipöhköistä kommenteistaan, ja Esko Salminen jos kuka tietysti osasi vetää Juhanin repliikit täysin suvereenilla ja yleisöön menevällä tavalla.
Jopa niin vaikuttavasti, että S., joka istui muistaakseni toisessa tai kolmannessa penkkirivissä lavan edessä oli purskahtanut yhtäkkiä hersyvään ja kovaääniseen nauruun, joka ylitti koko muun yleisön äänen ja kuului Esko Salmisenkin korviin niin lujaa, että tämä yllättyi täysin.
Kun S. ei saanut nauruaan ihan heti loppumaan, oli Salminen kääntänyt katseensa häneen, katkaissut replikointinsa, mykistynyt muutamaksi sekunniksi ja purskahtanut itse nauramaan.
Täydellinen roolista tippuminen siis. Mutta voin S:n ja hänen naurunsa tuntien kyllä uskoa, että kertomus piti paikkansa.
Kyseiset tilanteet ovat näyttelijöille hieman hankalia, ja näin totaali roolista putoaminen varsinkin huippunäyttelijä-Salmiselle oli varmaan aika harvinainen kokemus.
Tällaista tietysti tapahtuu teattereissa jatkuvasti, eikä yleisö niitä välttämättä aina edes huomaa, mutta toistettakoon vielä, että S. taisi itse mennä tilanteessa hieman suunniltaan, kuten naisilla on joskus tapana.
Siinä ei sitten auta kuin odottaa ja antaa tilanteen rauhoittua. Jos se ylipäätään 'koskaan' rauhoittuu. Kunhan vain muuttuu ja saa emotionaalisesti uudentyyppisiä variaatioita.
Mutta jääköön lievää sarkastisempi asenteeni tällä(kin?) kertaa positiivisen sympatian asteelle.
Sillä mikä muu luonnonilmiö voisikaan olla ihastuttavampi kuin naisen heleä nauru. - - - - - Kunhan se ei vain muutu ivallisen halveksivaksi, jolloin se varsinkin mieheen kohdistuessaan tekee tästä pelkkää irvokasta ihmisjätettä, joka nyt on jostain syystä onnettomuudekseen sattunut joutumaan ressentimenttisen feminismin vihan kohteeksi vajotakseen itsetunnoltaan pakkasen puolelle, mikäli joutuu oleilemaan tällaisen naishirmun läheisyydessä viittä minuuttia kauempaa.
Mutta tässä tarinassani naurajan motiivi toki sentään oli täysin vilpitön ja aito (joskin siis ehkä hieman ylimitoitettu - jopa hysteerinen), - koomisen performaation aiheuttama odottavan jännityksen laukeaminen - ikäänkuin paradoksaalisen vitsin tultua yhtäkkiä oivalletuksi.
*
http://www.turunsanomat.fi/kulttuuri/?ts=1,3:1005:0:0,4:5:0:1:2005-09-02,104:5:324154,1:0:0:0:0:0:
August 17, 2008
The most wasted day of all is that in which we have not laughed
Kirjoitettu kommentiksi merille Kalevi Hotasen päreeseen ilmaliivi.
(Kielimafian tarkastajat vierailivat tässä paikassa klo: 19.40.)
*
Koomikot kuten toteat todellakin ovat realisteja, armottomia todistajia, mutta varsin tosikkomaisia sellaisia. He ovat tosikkomaisuudessaan myös pessimistejä, jotka näkevät ihmisluonnon naurettavana, koketeeraavana, sievistelevästi hupsuttelevana, pateettisen itsekoristavana, teennäisen vakavana, tekopyhänä, valmiina huijaamaan minkä tahansa valan ja lupauksen jälkeen, idioottimaisen narsistisena, maneereihin jämähtäneenä jne.
Tuota listaa kun luettelee, niin matkalla napsahtavat herkästi mieleen sellaiset nimet kuin Aristofanes, joka (ehkä hieman epäoikeudenmukaisesti) pilkkasi itseään Sokratesta, härski menippolainen satiiri, keskiaikainen karnevalismi narrin päivineen, Cervantes 'väärään aikaan' juuttuneen ritarinsa kanssa, Shakespearen perimmältään sangen vakavat hassuttelut, Molieren hillittömän luulosairaat, nuo teennäiset ja juonittelevat, omaan habitukseensa rakastuneet pöhköt.
Mitä modernimpiin koomikoihin tulee, olen itse mieltynyt toki kaikkiin huippuihin Buster Keaton mukaan lukien, mutta Chaplin, Marx-veljekset ja etenkin W.C. Fields ovat minulle ehkä rakkaimpia.
Samaan hengenvetoon on pakko mainita ohjaaja-käsikirjoittaja Billy Wilder, jonka Piukat paikat jaksaa naurattaa aina, mutta jonka kaikkein hauskin elokuva lienee One, two, three. Siinä katsojan täytyy olla joka hetki tarkkana, koska sanaleikit, herjat, vitsit ja monimerkityksiset kannanotot seuraavat toistaan yhtenä sarjatulena kuin Marx-veljeksillä ikään.
W.C. Fieldsin koen joka tapauksessa läheiseksi itseään parodioivassa ihmisvihassaan. Tämä punanenäinen, viinaan menevä, lapsia, koiria (muka) vihaava misantrooppi sekä purevan satiirinen kyynikko-jonglööri tekee monesti niin perusteellisesti selvää jälkeä ihmisten ennakkoluuloista, small talkista ja snobbailevan narsistisista tavoista, että hän muuttuu aika ajoin tyystin absurdiksi hahmoksi gageineen, ilkeine sutkautuksineen ja uskomattomine tarinoineen (esim. The Snake Story).
Myös Fieldsiin pätee yksi menippolaista satiiria kuvaava perusluonnehdinta:
Satiiri loukkaa yleisesti hyväksyttyä joko kyynisen välinpitämättömyytensä takia, tai siksi että siinä pannaan viralta kaikki se mikä on pyhää, tai siksi että se voimakkaasti loukkaa etikettiä.
Satiirikon voisi räävittömän pilailunsa takia sanoa olevan melko julma tyyppi. Mutta edellistä luonnehdintaa samalla hieman kritisoiden väitän, että tämäkin on vielä pintahavainto, koska ilkeys nyt vain sattuu olemaan satiirikon tapa 'rakastaa' lähimmäisiään.
Satiirikko ei itse asiassa pyri nimenomaan loukkaamaan vaan vapauttamaan näennäisyyden ja teennäisyyden pauloista - paljastavia sanaleikkejä, paradokseja sekä ivallisen purevaa ja osoittelevaa naurua käyttäen.
Sen, joka ylen herkästi loukkaantuu satiirikon piikeistä tulisi muistaa seuraava Nicolas Chamfortin lausuma totuus: The most wasted day of all is that in which we have not laughed.
Tämä aforismi tulee mielestäni ymmärtää kahdella tavalla.
1) Naurulla on itseisarvoa. Toisin sanoen naurun transgressiivisuus ei ole pelkkää 'destruktiivista pilkkaa', vaan siihen sisältyy myös, kuten edellä jo vihjattiin, epäaidosta olemassaolosta vapauttava elementti - perimmältään kaiken liiskaavan kritiikin vastakohta: uuden rakentavan näkökulman mahdollistava asennenmuutos vapauttavan vitsin muodossa.
2) Edellisestä määritelmästä lähtien pitää aina muistaa, että koomikko-satiirikko pilkatessaan tiettyjä ihmistyyppejä sekä ihmisluonnetta tulee yleensä samalla viiltävästi pilkanneeksi myös itseään - siis nauraneeksi myös ja ennenkaikkea itselleen ihmisenä joka nauraa ja pilkkaa. Siten hän on samalla eräänlainen metatason ilveilijä, joka pystyy ottamaan etäisyyttä itseensä jopa ilveilijänä.
Satiirikko siis uskaltaa ja kykenee asettamaan itsensä alttiiksi satiirissaan, koska hänen huumorinsa ei ole halveksuvaa siinä mielessä, että se katselisi kuvattaviaan jostain omahyväisen, ideologisen ylemmyyden tornista vaan elää heidän kanssaan samaa irvokasta todellisuutta siihen pahasti sotkeutuneena joskin siitä samalla irronneena.
Satiirikon positio on aina paralleellinen tai parallaksinen - ei yksisuuntainen, yksiulotteinen ja yhden perspektiivin katse.
Perifilosofisen (philosophia perennis) asenteen ensimmäinen perusta on lapsenomaisessa ihmettelyssä sekä viehättymisessä tämän jatkuvasti uuden kokemuksen aiheuttamasta hämmennyksestä.
Mutta jos mainittu ensimmäinen perusta koskee havainnointia, niin toinen puolestaan liittyy havainnon rationaaliseen kommunikointiin, jossa filosofi purkaa ja kokoaa havaitsemaansa havainnon epävarmuutta hypoteettisiin väitteisiin, joiden luonne on aina parallaksis-satiirinen, koska epävarmuutta ei voi välttää ja paeta lopullisesti perustavaan varmuuteen. Sellaista kun ei ole.
Näin siis filosofin käsiteanalyyttinen metodi - olkoon miten tahansa varmuuteen pyrkivää, joutuu tunnustamaan sekä itseironisesti että toisten väitteitä ironisoiden oman pyrkimyksensä kohti totuutta ja varmuutta olevan hybrisyydessään hieman naurettavaa.
*
Vaikka Aristofanes kritisoikin Sokratesta ja tämän 'älyhautomoa', niin hän tuli silloin irvineeksi pikemminkin sofisteja, joita myös Sokrates Platonin mukaan piti tiedon suhteen epärehellisinä indoktrinoijina, jotka rahasta luennoidessaan osasivat retoriikan ja suostuttelun kikat.
Sofistit eivät Sokrateen mukaan etsineet totuutta, he luulivat tai ainakin uskottelivat jo omaavansa ja hallitsevansa totuuden. Sokrateelle sen sijaan tieto oli täydellisen epävarma 'sijoitus', jota hänellä itsellään ei ollut lopulta kuin mahdollisesti hyvin ironisessa mielessä - tietämättömyytenä.
Sokrateen hahmossa filosofisen ironikko-kyynikon ja koomikko-satiirikon karaktäärit yhdistyvät ensimmäistä kertaa filosofian historiassa ja saavat Platonin teksteissä myös klassisimman ilmentymänsä.
Voidaan toki sanoa, että esimerkiksi Kierkegaard (joka oli tehnyt väitöskirjansa Sokrateen ironiasta) ja Nietzsche, jonka suhde Sokrateeheen (kuten niin moniin muihin filosofian ja teologian historian hahmoihin) oli perin ambivalentti, ovat hekin olleet filosofian historian suuria ironikko-satiirikkoja.
Nykypäivän tilannetta puolestaan arvioiden voin perustellusti väittää, että Slavoj Zizek on jo tällä hetkellä lunastanut paikkansa sokraattisen perinteen kyynisemmän linjan jatkajana - aikakautemme filosofian ehkä suurimpana ironikko-satiirikkona. Kuten ehkä tiedetään - Zizek jos kuka on tosikkomaisesti tylyjä arvioitaan ihmisistä ja ihmiskunnasta lateleva stand up-koomikko.
Tai ainakin sellaisen vaikutelman Zizek halunnee itsestään antaa. Mutta ehkäpä hänkin - kyynistä fasadia performoivien satiirikkojen tavoin - on sisimmältään ihan mukavan inhimillinen ja lämmin kaveri - ehkä jopa hivenen pehmo. Mutta ei kuitenkaan tylsällä tavalla.
***
Sitaatteja W. C. Fieldsin kommenteista
Suhtaudun naisiin kuten norsuihin: katselen niitä mielelläni, mutten tahtoisi sellaista omakseni.
"I'd rather be in Philadelphia.'
"I am free of all prejudice. I hate everyone equally."
"The son of a bitch is a ballet dancer (in reference to Charlie Chaplin). He's the best ballet dancer that ever lived and if I get a chance, I'll strangle him with my bare hands."
"If at first you don't succeed try, try again. Then quit. There's no use in being a damn fool about it."
When asked, late in life, if he believed that there was intelligent life on other planets, he remarked: "There better be, there's none on this one!"
"A thing worth having is a thing worth cheating for."
"Start your day with a smile and get it over with."
When the Japanese struck Pearl Harbor, Fields brought a hand truck to a liquor store and bought 6 cases of gin. When a friend saw him returning, he asked why he bought 6 cases. Fields replied. "I think it's going to be a short war."
"A man's got to believe in something. I believe I’ll have another drink."
"It reminds me of my journey to the wilds of Afghanistan. We lost our corkscrew and had to survive on nothing but food and water for several days."
"The world is getting to be such a dangerous place, a man is lucky to get out of it alive."
"I never drink water because of the disgusting things that fish do in it."
"Always carry a flagon of whiskey in case of snakebite. And furthermore, always carry a small snake."
"Never give a sucker an even break"
*
http://en.wikipedia.org/wiki/W._C._Fields
http://fi.wikiquote.org/wiki/W._C._Fields
http://louisville.edu/~kprayb01/WCRadio.html
http://en.wikipedia.org/wiki/Nicolas_Chamfort
http://www.jyu.fi/taiku/aikajana/kirjallisuus/ki_an_petronius.htm
(Kielimafian tarkastajat vierailivat tässä paikassa klo: 19.40.)
*
Koomikot kuten toteat todellakin ovat realisteja, armottomia todistajia, mutta varsin tosikkomaisia sellaisia. He ovat tosikkomaisuudessaan myös pessimistejä, jotka näkevät ihmisluonnon naurettavana, koketeeraavana, sievistelevästi hupsuttelevana, pateettisen itsekoristavana, teennäisen vakavana, tekopyhänä, valmiina huijaamaan minkä tahansa valan ja lupauksen jälkeen, idioottimaisen narsistisena, maneereihin jämähtäneenä jne.
Tuota listaa kun luettelee, niin matkalla napsahtavat herkästi mieleen sellaiset nimet kuin Aristofanes, joka (ehkä hieman epäoikeudenmukaisesti) pilkkasi itseään Sokratesta, härski menippolainen satiiri, keskiaikainen karnevalismi narrin päivineen, Cervantes 'väärään aikaan' juuttuneen ritarinsa kanssa, Shakespearen perimmältään sangen vakavat hassuttelut, Molieren hillittömän luulosairaat, nuo teennäiset ja juonittelevat, omaan habitukseensa rakastuneet pöhköt.
Mitä modernimpiin koomikoihin tulee, olen itse mieltynyt toki kaikkiin huippuihin Buster Keaton mukaan lukien, mutta Chaplin, Marx-veljekset ja etenkin W.C. Fields ovat minulle ehkä rakkaimpia.
Samaan hengenvetoon on pakko mainita ohjaaja-käsikirjoittaja Billy Wilder, jonka Piukat paikat jaksaa naurattaa aina, mutta jonka kaikkein hauskin elokuva lienee One, two, three. Siinä katsojan täytyy olla joka hetki tarkkana, koska sanaleikit, herjat, vitsit ja monimerkityksiset kannanotot seuraavat toistaan yhtenä sarjatulena kuin Marx-veljeksillä ikään.
W.C. Fieldsin koen joka tapauksessa läheiseksi itseään parodioivassa ihmisvihassaan. Tämä punanenäinen, viinaan menevä, lapsia, koiria (muka) vihaava misantrooppi sekä purevan satiirinen kyynikko-jonglööri tekee monesti niin perusteellisesti selvää jälkeä ihmisten ennakkoluuloista, small talkista ja snobbailevan narsistisista tavoista, että hän muuttuu aika ajoin tyystin absurdiksi hahmoksi gageineen, ilkeine sutkautuksineen ja uskomattomine tarinoineen (esim. The Snake Story).
Myös Fieldsiin pätee yksi menippolaista satiiria kuvaava perusluonnehdinta:
Satiiri loukkaa yleisesti hyväksyttyä joko kyynisen välinpitämättömyytensä takia, tai siksi että siinä pannaan viralta kaikki se mikä on pyhää, tai siksi että se voimakkaasti loukkaa etikettiä.
Satiirikon voisi räävittömän pilailunsa takia sanoa olevan melko julma tyyppi. Mutta edellistä luonnehdintaa samalla hieman kritisoiden väitän, että tämäkin on vielä pintahavainto, koska ilkeys nyt vain sattuu olemaan satiirikon tapa 'rakastaa' lähimmäisiään.
Satiirikko ei itse asiassa pyri nimenomaan loukkaamaan vaan vapauttamaan näennäisyyden ja teennäisyyden pauloista - paljastavia sanaleikkejä, paradokseja sekä ivallisen purevaa ja osoittelevaa naurua käyttäen.
Sen, joka ylen herkästi loukkaantuu satiirikon piikeistä tulisi muistaa seuraava Nicolas Chamfortin lausuma totuus: The most wasted day of all is that in which we have not laughed.
Tämä aforismi tulee mielestäni ymmärtää kahdella tavalla.
1) Naurulla on itseisarvoa. Toisin sanoen naurun transgressiivisuus ei ole pelkkää 'destruktiivista pilkkaa', vaan siihen sisältyy myös, kuten edellä jo vihjattiin, epäaidosta olemassaolosta vapauttava elementti - perimmältään kaiken liiskaavan kritiikin vastakohta: uuden rakentavan näkökulman mahdollistava asennenmuutos vapauttavan vitsin muodossa.
2) Edellisestä määritelmästä lähtien pitää aina muistaa, että koomikko-satiirikko pilkatessaan tiettyjä ihmistyyppejä sekä ihmisluonnetta tulee yleensä samalla viiltävästi pilkanneeksi myös itseään - siis nauraneeksi myös ja ennenkaikkea itselleen ihmisenä joka nauraa ja pilkkaa. Siten hän on samalla eräänlainen metatason ilveilijä, joka pystyy ottamaan etäisyyttä itseensä jopa ilveilijänä.
Satiirikko siis uskaltaa ja kykenee asettamaan itsensä alttiiksi satiirissaan, koska hänen huumorinsa ei ole halveksuvaa siinä mielessä, että se katselisi kuvattaviaan jostain omahyväisen, ideologisen ylemmyyden tornista vaan elää heidän kanssaan samaa irvokasta todellisuutta siihen pahasti sotkeutuneena joskin siitä samalla irronneena.
Satiirikon positio on aina paralleellinen tai parallaksinen - ei yksisuuntainen, yksiulotteinen ja yhden perspektiivin katse.
Perifilosofisen (philosophia perennis) asenteen ensimmäinen perusta on lapsenomaisessa ihmettelyssä sekä viehättymisessä tämän jatkuvasti uuden kokemuksen aiheuttamasta hämmennyksestä.
Mutta jos mainittu ensimmäinen perusta koskee havainnointia, niin toinen puolestaan liittyy havainnon rationaaliseen kommunikointiin, jossa filosofi purkaa ja kokoaa havaitsemaansa havainnon epävarmuutta hypoteettisiin väitteisiin, joiden luonne on aina parallaksis-satiirinen, koska epävarmuutta ei voi välttää ja paeta lopullisesti perustavaan varmuuteen. Sellaista kun ei ole.
Näin siis filosofin käsiteanalyyttinen metodi - olkoon miten tahansa varmuuteen pyrkivää, joutuu tunnustamaan sekä itseironisesti että toisten väitteitä ironisoiden oman pyrkimyksensä kohti totuutta ja varmuutta olevan hybrisyydessään hieman naurettavaa.
*
Vaikka Aristofanes kritisoikin Sokratesta ja tämän 'älyhautomoa', niin hän tuli silloin irvineeksi pikemminkin sofisteja, joita myös Sokrates Platonin mukaan piti tiedon suhteen epärehellisinä indoktrinoijina, jotka rahasta luennoidessaan osasivat retoriikan ja suostuttelun kikat.
Sofistit eivät Sokrateen mukaan etsineet totuutta, he luulivat tai ainakin uskottelivat jo omaavansa ja hallitsevansa totuuden. Sokrateelle sen sijaan tieto oli täydellisen epävarma 'sijoitus', jota hänellä itsellään ei ollut lopulta kuin mahdollisesti hyvin ironisessa mielessä - tietämättömyytenä.
Sokrateen hahmossa filosofisen ironikko-kyynikon ja koomikko-satiirikon karaktäärit yhdistyvät ensimmäistä kertaa filosofian historiassa ja saavat Platonin teksteissä myös klassisimman ilmentymänsä.
Voidaan toki sanoa, että esimerkiksi Kierkegaard (joka oli tehnyt väitöskirjansa Sokrateen ironiasta) ja Nietzsche, jonka suhde Sokrateeheen (kuten niin moniin muihin filosofian ja teologian historian hahmoihin) oli perin ambivalentti, ovat hekin olleet filosofian historian suuria ironikko-satiirikkoja.
Nykypäivän tilannetta puolestaan arvioiden voin perustellusti väittää, että Slavoj Zizek on jo tällä hetkellä lunastanut paikkansa sokraattisen perinteen kyynisemmän linjan jatkajana - aikakautemme filosofian ehkä suurimpana ironikko-satiirikkona. Kuten ehkä tiedetään - Zizek jos kuka on tosikkomaisesti tylyjä arvioitaan ihmisistä ja ihmiskunnasta lateleva stand up-koomikko.
Tai ainakin sellaisen vaikutelman Zizek halunnee itsestään antaa. Mutta ehkäpä hänkin - kyynistä fasadia performoivien satiirikkojen tavoin - on sisimmältään ihan mukavan inhimillinen ja lämmin kaveri - ehkä jopa hivenen pehmo. Mutta ei kuitenkaan tylsällä tavalla.
***
Sitaatteja W. C. Fieldsin kommenteista
Suhtaudun naisiin kuten norsuihin: katselen niitä mielelläni, mutten tahtoisi sellaista omakseni.
"I'd rather be in Philadelphia.'
"I am free of all prejudice. I hate everyone equally."
"The son of a bitch is a ballet dancer (in reference to Charlie Chaplin). He's the best ballet dancer that ever lived and if I get a chance, I'll strangle him with my bare hands."
"If at first you don't succeed try, try again. Then quit. There's no use in being a damn fool about it."
When asked, late in life, if he believed that there was intelligent life on other planets, he remarked: "There better be, there's none on this one!"
"A thing worth having is a thing worth cheating for."
"Start your day with a smile and get it over with."
When the Japanese struck Pearl Harbor, Fields brought a hand truck to a liquor store and bought 6 cases of gin. When a friend saw him returning, he asked why he bought 6 cases. Fields replied. "I think it's going to be a short war."
"A man's got to believe in something. I believe I’ll have another drink."
"It reminds me of my journey to the wilds of Afghanistan. We lost our corkscrew and had to survive on nothing but food and water for several days."
"The world is getting to be such a dangerous place, a man is lucky to get out of it alive."
"I never drink water because of the disgusting things that fish do in it."
"Always carry a flagon of whiskey in case of snakebite. And furthermore, always carry a small snake."
"Never give a sucker an even break"
*
http://en.wikipedia.org/wiki/W._C._Fields
http://fi.wikiquote.org/wiki/W._C._Fields
http://louisville.edu/~kprayb01/WCRadio.html
http://en.wikipedia.org/wiki/Nicolas_Chamfort
http://www.jyu.fi/taiku/aikajana/kirjallisuus/ki_an_petronius.htm
Subscribe to:
Posts (Atom)