Kukahan idealistiksi naamioitunut libertaristi on kirjoittanut alla olevan wikipediasitaatin?
(Lisäys - PS.)
*
Nollasummapeli taloudellisessa toiminnassa
Nollasummapeli on tärkeä käsite taloustieteessä. Suurin osa taloudellisesta toiminnasta ei kuitenkaan ole nollasummapeliä. Arvokkaita hyödykkeitä ja palveluja voidaan luoda, tuhota tai allokoida aiheuttaen ihmisyhteisölle nettohyötyä tai -haittaa.
Käytännössä nollasummapeli on liian yksinkertainen ja jyrkkä kuvatakseen hyvin talouden ja yhteiskunnan monimutkaisia vuorovaitutussuhteita.
Kauppa ei ole teoriassa ikinä nollasummapeliä, jos osapuolet ryhtyvät vaihtokauppaan vain siksi, että arvostavat toisen osapuolen vaihdossa antamaa enemmän kuin omaansa. Leivän ostaja ostaa leivän ainoastaan, jos on valmis maksamaan leivästä pyydetyn hinnan. Toisaalta myyjä ei myisi leipää, jollei saisi voittoa. Toisaalta esimerkiksi epäsymmetrisen informaation vuoksi ostaja tai myyjä saattavat olla väärässä vaihtokaupan hyödyllisyydestä.
Muun muassa Robert Wright on esittänyt, että yhteiskunta loittonee nollasummapelistä jatkuvasti laajetessaan, lisääntyessään ja erikoistuessaan. Taloustieteissä ajatusta vastaa suhteellisen edun käsite.
*
Höpö höpö miten sinisilmäistä tekstiä! Ikäänkuin kirjoittaja ei kehtaisi tunnustaa, että esimerkiksi lääketeollisuus on täysin moraalitonta puuhaa.
Esimerkiksi: Kyllähän Viagraa myydään kovaan hintaan, koska siitä maksetaan mukisematta rikkaissa länsimaissa, mutta eipä ole uusia AIDS-lääkkeitä vuosien mittaan edes päästetty kunnolla markkinoille, tai sitten ne on hinnoiteltu aivan pilviin, sillä varsinkaan useimmilla Afrikan mailla, joissa tauti on kehittynyt melkein pandemiaksi, ei ole varaa maksaa niistä.
Robert Wrightin professio näyttäisi olevan ironisesti todettuna 'väestö-evolutiikan popularisointi', kun minä taas puhun monotonisesti paasaten ikäänkuin uskonnollis-moraalisesti ihmisen perimmäisestä motivaatiosta - 'pahuudesta ja synnistä' , joka saa meidät kiskomaan korkoja tai hinnoittelemaan tuotteemme mahdollisimman nopeaa, maksimaalista hyötyä ja voittoa silmälläpitäen.
Juuri tämä yksilöllinen asenne: ahneus (joka näyttää olevan yhteinen varsin monille ihmisille) määrää myös makrotason tilanteen. Kaikki muu on teoreettista 'pelailua' ja epäkriittisyydessään pelkkä ideologinen savuverho riistolle!
Ayn Randin kaltaisia puolifasisteja ja hänen hengenheimolaisiaan vastaan on turha asettua 'puolikuolleen', neutraalin teorian sofismeilla.
Tulee käyttää praktista ja kriittistä järkeä sekä lopulta niiden äärimuotoja: lakkoilua ja barrikaadeja.
Ja jos hallitus ryhtyy pakkotoimiin työläisiä vastaan, suurta riistopääomaa puolustaakseen - sellainen hallitus pitää kaataa vaikka väkisin!
*
PS.
Sen verran täytyy myöntää, että 'kantilaisen liberalistin' John Rawlsin analyyttiseen oikeudenmukaisuusteoriaan sisältyvä eroperiaate sekä Frankfurtin koulukunnan kriittisen teorian jatkajan Jürgen Habermasin kommunikatiivisen toiminnan teoria (kumpikaan ei sitoudu avoimesti mihinkään arvolähtökohtiin) ovat käyttökelpoisia teoreettisia välineitä kohti kriittistä, arvoihin sitoutuvaa, anarko-konservatiivista kommunitarismia, jota itse edustan ;/
Nollasummapeli – Wikipedia
Showing posts with label motivaatio. Show all posts
Showing posts with label motivaatio. Show all posts
January 25, 2008
October 22, 2007
Kauna motivaationa, kosto välineenä - sielun 'mustat aukot' ja kristinusko
Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen "Kravattipakko" - lähinnä Salla Tyrväisen kommenttiin.
(Korjauksia ja täydennys klo: 23:45)
*
styrväinen kirjoitti mm.
Kosto ja kauna lienevät pikemminkin välineitä kuin motiiveja oman "kunnian" palauttamiseksi, ja motiivi kostolle voi olla oman kunnian palautus?
Tosin "kunnian" palautus tuota kautta on kyseenalaista, koska se väkivaltaisen kehän jatkamista: kostaja lankeaa samaan pahuuteen kuin loukkaajansa, ja muuttuu yhtä pahaksi tai pahemmaksi. Jää siis kunnian palautuksen yritykseksi.
RR
Täytynee tehdä joitain erotteluja koston ja kaunaisuuden välillä. Samoin sen suhteen, minkälaisiin tyyppeihin nämä käsitteet liitetään, vaikka kyse perimmältään onkin ihmisen universaaleista psyykkisistä taipumuksista.
*
Väitän, että kaunaisuus voi toimia nimenomaan motiivina. Se kuuluu ihmisen psyykkiseen rakenteeseen.
Kaikki ihmiset ovat alunperin syntyneet täysin riippuvaisiksi vanhemmistaan, joita he oppivat tottelemaan ja mahdollisesti rakastamaan, koska havaitsevat, etteivät heikkoudessaan muutakaan voi.
Mutta mitä vanhemmiksi kasvetaan, sitä suuremmaksi kasvaa myös halu irtautua holhouksesta ja määräysvallasta.
Tähän tunteeseen sisältyy kaunaisuutta vanhempien joskus despoottista ylivertaisuutta kohtaan.
Oletteko katsoneet uusintajaksoja loistavasta Brideshead Revisited-sarjasta (Mennyt maailma), jossa nuori lordi Sebastian Flyte ajautuu alkoholismiin - ja pitkälti äitinsä (sekä veljensä) käsittämättömän tiukkapipoisen uskonnollisuuden, vallanhalun ja holhoavuuden takia.
Kaunaisuus ja viha äitiä kohtaan kääntyy Sebastianiin itseensä, koska äidin vahingoittaminen on ylittämätön tabu.
Kaunaisuuden ja vihan täytyy purkautua jollain tavoin; sen vuoksi Sebastian itsevihassaan päätyy juopputeen, valheisiin ja varastamiseen.
Kauna, viha, jopa kosto toimivat motiiveina hänen suhteessaan elämään, vaikka hän tuhoaa pikemminkin itsensä kuin kohdistaa 'Kullervon kirouksensa' muihin.
Yhtä lailla kaikki 'vallan alla elävät' - etenkin sorretut ja heikompiosaiset nimenomaan motivoituvat elämään kaunaisuudessa/sta, koska lienee mieletöntä iloita orjuudestaan ja heikkoudestaan, sanoipa Paavali sitten mitä tahansa tästä asiasta. (Paavalihan ei tunnetusti kerskaa muulla kuin heikkoudellaan.)
Huomatkaa, etten käsittele tässä kohtaa esimerkiksi ristin teologian perusteita (tai ylipäätään soteriologiaa) vaan valtahierarkian eri päissä elävien ihmisten oletettuja psyykkisiä motivaatiorakenteita.
Nietzsche lähtee siitä, että vain heikot asettavat kysymyksen oikeudenmukaisuudesta, joka N:lle merkitsee kristillis-kantilaista moraalia. (Unohtakaamme tässä Aristoteleen muodolliset eli melko sisällyksettömät teorisoinnit aiheesta.)
Ne, joilla on valta ja vapaus, ne jotka Nietzschen melko naivin käsityksen mukaan ovat myös jaloja sekä lahjakkaita (ovatko muka kaikki valtaapitävät jaloja sekä lahjakkaita?) - nämä ihmiset eivät tunne kaunaa, eivätkä he ymmärrä pahuutta synniksi, josta omatunto jaksaa muistuttaa vaan pelkästään huonoudeksi kyvykkyydessä.
(Nietzsche puhuu kuitenkin lähinnä ideaalityypeistä ja sisäisestä hengen vapaudesta, vailla holhouksen ja uskon auktoriteetin 'orjuutta'.)
Mutta koston tuntevat ylhäisetkin, joskaan eivät motiivina vaan nyt juuri välineenä.
Kaunainen ihminen ei sen sijaan missään psykososiaalisessa tilanteessa pysty luopumaan kaunastaan, joka on kasvanut häneen ja hänessä alistuvuuden eli kristinuskon myötä koko elämän ajan.
Eikä Nietzsche itsekään ollut poikkeus säännöstä, vaikka sitä eksplisiittisesti halusikin. Sisimmältään hän on radikaalipietistinen moralisti kuten sukunsa papit.
*
En tunne Rousseaun ohella ketään toista filosofia, joka jaksaisi vihata joitain aatteita tai joitain ihmisiä niin kaunaisen sitkeästi kuin Nietzsche - tässä tapauksessa kristinuskoa, demokratiaa, liberalismia, utilitarismia, sosialismia, nationalismia, antisemitismiä jne. ;)
Nietzsche vihaa kristinuskoa ajoittain jopa niin paljon, etten aina usko hänen itseymmärryksensä pätevyyteen tässä asiassa, joskaan en kiellä N:n eräitä aivan luovuttamattoman osuvia huomioita kristinuskon moraaligenealogiasta!
*
Vapaalle ja valtaapitävälle ihmiselle kosto on lähinnä 'vain' väline oman kunnian palauttamiseksi.
Kun kosto saadaan päätökseen, tällainen ihminen voi elää entisessä vapauden ja kunniantunnon maailmassaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Omatunto ei kolkuta (tragedianäytelmät kertovat kyllä hiukan toista, vaikka esim. Oidipus joutuikin lähinnä onnettomien sattumien kuin kostonhimonsa uhriksi), joskin koston kierre yhä jatkuu, sillä jonkun toisen kunnia on kostoteon myötä saatettu lokaan.
Ymmärrän siis tällä tavoin kaunaisuuden motiiviksi ja koston taas välineeksi. Kaunaisuus ei psyykkisenä orientoitumisena häviä koskaan, mutta kostosta ja koston kierteestä välineenä kunnian palauttamiseksi voidaan vapautua, vaikka on ilman muuta selvää, että koston kierre ylläpitää kaunaa siirtäen sen aina vain toiseen kohteeseen.
*
Rene Girard kehittelee syntipukkiteoriaa. Jeesus on täydellinen ja samalla viimeinen syntipukki, jonka yhteisö uhraa tai jolle se kostaa epäonnensa ja/tai syyllisyydentunteensa.
Yhteisön kokema paha projisoidaan pois - uhriin. Uhri on yhteisön 'lepytyslahja' Jumalalle tai jumalille, jotka maailmaa hallitsevat.
(Olen lukenut parikolme Saarisen referaattia aiheesta. Girardin 'Väkivalta ja pyhä' löytyy kirjahyllystäni. Myönnän kyllä, että yksinkertaistan tässä Girardia Freudin suuntaan aika rutkasti.)
Ajattelen Nietzscheä ja Freudia mukaillen itse siten, että kaunaisuus on sielun sairaus, jolloin ihminen elää jatkuvan tuskan ja ahdistuksen tilassa.
Muovauduttuaan psyykkiseksi reaktiotavaksi kaunaisuus alkaa ruokkia itse itseään.
Kauna syntyy silloin, kun ihminen haluaa jonkin/jonkun (joko omakseen tai haluaa tappaa kohteen), joka/mikä on tabu mutta joutuu tahtomattaan kieltäytymään, alistumaan ja kääntämään syyllisyyden itseensä - ja vielä omaksi syykseen.
Toisen omistamisen ja tappamisen halu sellaisenaan (ja itse tappaminen) aiheuttaa kyllä syyllisyyttä mutta ei vielä kaunaa, joka syntyy siis pikemminkin siitä, että kyseisistä haluista on tullut erottamattomaton osa itsetuntoa, kunniaa, identiteettiä jne.
Kaunaisuus syntyy näiden asioiden haluamisen ja kieltämisen pakonomaisesta toisiinsa kietoutumisesta. Ihminen on hämmennyksissä, koska hän ei voi tehdä mitään. Teko aiheuttaa syyllisyyttä ja tekemättä jättäminen ahdistusta: kaksoissidos - täydellinen sielun 'patti-/mottitila'.
Ihmisen ulospäin suuntautuva viettidynamiikka/-energia vääristyy. Syntyy yliminä/omatunto, joka soimaa häntä kaikista ulospäin suuntautuvista, aggressiivisista yllykkeistä - ja eniten juuri silloin, kun hän tottelee omaatuntoaan eli ei tee sitä kiellettyä, mitä hän haluaa!
Eläminen tällaisessa tilassa on taatusti aika ajoin yhtä helvettiä.
Se rauha, jonka munkki saattaa lopulta saavuttaa, on ostettu kalliisti, sillä etenkin seksuaalisuuden suhteen ihmisestä tulee silloin täysin luonnonvastainen. Olkoonkin, että hän juuri siten voi päätyä seestyneisyyteen ja sielun rauhaan.
(Muistakaamme kuitenkin Nietzschen huomautus siitä, miten 'kieroutuneiksi' kirkkoisien käsitykset juuri seksuaalisuudesta muuttuivat.
Seksiä sai harjoittaa suurin piirtein vain silmät kiinni ja anteeksipyydellen - ainoastaan lisääntymistarkoituksessa.
Abortti, mikä tahansa ehkäisy - jopa anaaliyhdyntä kiellettiin mitä ankarimmin.)
*
On joka tapauksessa varsin nerokas oivallus julistaa absoluuttisen (lähimmäisen-)rakkauden uskontoa sellaisille ihmisille, jotka elävät paitsi kurjuudessa ja orjuudessa myös kokevat oman vastarintansa sitä kohtaan kielletyksi ja siten synnilliseksi.
Kaunaisessa ahdistuksessa elävä ihminen haluaisi luonnollisesti elää ilman tuskaansa ja ahdistustaan. Hän toivoo pelastusta tästä syntinä pitämästään tilasta, ja sen kristinusko lupaa - vanhurskauttamisen kautta, jolloin teoilla, lain noudattamisella ja ansioilla ei ole merkitystä.
Ihminen saa vapauttavan tuomion. Hän saavuttaa toivomansa psyykkis-henkisen tilan, jossa 'sieluun ei enää satu'. On vain ikuinen autuus ja onni.
Tietenkään asia ei ole näin yksinkertainen eikä autuaaseen uskoon johtava tie ja siellä eläminen ole ollenkaan niin ihanaa kuin 'pitäisi'.
Mutta juuri tällaisena uskon lupauksena ja etenkin uskon käytäntönä - praksiksena - ei suinkaan rationaalisena oppina ja dogmina - kristinusko on Nietzschen mukaan mahdollinen aina ja joka paikassa.
Ja kuten olemme huomanneet - uskonnollisuus vähenee radikaalisti siellä, missä rationaalinen (valistus-)filosofia ja tiede ovat saaneet suurimman jalansijan eli Euroopassa, kun taas alhaisen elintason, myyttisten ja maagisten tarinoiden narratiivisemmissa kulttuureissa kristinusko on kasvattanut suosiotaan hämmästyttävän paljon 1900-luvun lopun globalisoituneessa maailmassa.
Toisaalta - korkean elintason ja moraalipluralismin maassa, USA:ssa, voidaan havaita kristinuskon kirjaimellisen ääritulkinnan saaneen yhä enmmän kannatusta mm. kreationismin muodossa.
Kristinuskon' uusi tuleminen'(?) painottuu siis pitkälti ei-rationalistisiin karismaattisiin liikkeisiin ja pseudorationalistiseen fundamentalismiin.
Mitä se merkitsee Euroopan tulevaisuuden kannalta? Pitäisin tätä kysymystä - Islamin radikalisoitumisen ohella - eräänä Euroopan kohtalon tärkeimmistä.
Näitä asioita pohdiskelevalle ihmiselle Nietzsche on edelleen erittäin ajankohtainen.
(Korjauksia ja täydennys klo: 23:45)
*
styrväinen kirjoitti mm.
Kosto ja kauna lienevät pikemminkin välineitä kuin motiiveja oman "kunnian" palauttamiseksi, ja motiivi kostolle voi olla oman kunnian palautus?
Tosin "kunnian" palautus tuota kautta on kyseenalaista, koska se väkivaltaisen kehän jatkamista: kostaja lankeaa samaan pahuuteen kuin loukkaajansa, ja muuttuu yhtä pahaksi tai pahemmaksi. Jää siis kunnian palautuksen yritykseksi.
RR
Täytynee tehdä joitain erotteluja koston ja kaunaisuuden välillä. Samoin sen suhteen, minkälaisiin tyyppeihin nämä käsitteet liitetään, vaikka kyse perimmältään onkin ihmisen universaaleista psyykkisistä taipumuksista.
*
Väitän, että kaunaisuus voi toimia nimenomaan motiivina. Se kuuluu ihmisen psyykkiseen rakenteeseen.
Kaikki ihmiset ovat alunperin syntyneet täysin riippuvaisiksi vanhemmistaan, joita he oppivat tottelemaan ja mahdollisesti rakastamaan, koska havaitsevat, etteivät heikkoudessaan muutakaan voi.
Mutta mitä vanhemmiksi kasvetaan, sitä suuremmaksi kasvaa myös halu irtautua holhouksesta ja määräysvallasta.
Tähän tunteeseen sisältyy kaunaisuutta vanhempien joskus despoottista ylivertaisuutta kohtaan.
Oletteko katsoneet uusintajaksoja loistavasta Brideshead Revisited-sarjasta (Mennyt maailma), jossa nuori lordi Sebastian Flyte ajautuu alkoholismiin - ja pitkälti äitinsä (sekä veljensä) käsittämättömän tiukkapipoisen uskonnollisuuden, vallanhalun ja holhoavuuden takia.
Kaunaisuus ja viha äitiä kohtaan kääntyy Sebastianiin itseensä, koska äidin vahingoittaminen on ylittämätön tabu.
Kaunaisuuden ja vihan täytyy purkautua jollain tavoin; sen vuoksi Sebastian itsevihassaan päätyy juopputeen, valheisiin ja varastamiseen.
Kauna, viha, jopa kosto toimivat motiiveina hänen suhteessaan elämään, vaikka hän tuhoaa pikemminkin itsensä kuin kohdistaa 'Kullervon kirouksensa' muihin.
Yhtä lailla kaikki 'vallan alla elävät' - etenkin sorretut ja heikompiosaiset nimenomaan motivoituvat elämään kaunaisuudessa/sta, koska lienee mieletöntä iloita orjuudestaan ja heikkoudestaan, sanoipa Paavali sitten mitä tahansa tästä asiasta. (Paavalihan ei tunnetusti kerskaa muulla kuin heikkoudellaan.)
Huomatkaa, etten käsittele tässä kohtaa esimerkiksi ristin teologian perusteita (tai ylipäätään soteriologiaa) vaan valtahierarkian eri päissä elävien ihmisten oletettuja psyykkisiä motivaatiorakenteita.
Nietzsche lähtee siitä, että vain heikot asettavat kysymyksen oikeudenmukaisuudesta, joka N:lle merkitsee kristillis-kantilaista moraalia. (Unohtakaamme tässä Aristoteleen muodolliset eli melko sisällyksettömät teorisoinnit aiheesta.)
Ne, joilla on valta ja vapaus, ne jotka Nietzschen melko naivin käsityksen mukaan ovat myös jaloja sekä lahjakkaita (ovatko muka kaikki valtaapitävät jaloja sekä lahjakkaita?) - nämä ihmiset eivät tunne kaunaa, eivätkä he ymmärrä pahuutta synniksi, josta omatunto jaksaa muistuttaa vaan pelkästään huonoudeksi kyvykkyydessä.
(Nietzsche puhuu kuitenkin lähinnä ideaalityypeistä ja sisäisestä hengen vapaudesta, vailla holhouksen ja uskon auktoriteetin 'orjuutta'.)
Mutta koston tuntevat ylhäisetkin, joskaan eivät motiivina vaan nyt juuri välineenä.
Kaunainen ihminen ei sen sijaan missään psykososiaalisessa tilanteessa pysty luopumaan kaunastaan, joka on kasvanut häneen ja hänessä alistuvuuden eli kristinuskon myötä koko elämän ajan.
Eikä Nietzsche itsekään ollut poikkeus säännöstä, vaikka sitä eksplisiittisesti halusikin. Sisimmältään hän on radikaalipietistinen moralisti kuten sukunsa papit.
*
En tunne Rousseaun ohella ketään toista filosofia, joka jaksaisi vihata joitain aatteita tai joitain ihmisiä niin kaunaisen sitkeästi kuin Nietzsche - tässä tapauksessa kristinuskoa, demokratiaa, liberalismia, utilitarismia, sosialismia, nationalismia, antisemitismiä jne. ;)
Nietzsche vihaa kristinuskoa ajoittain jopa niin paljon, etten aina usko hänen itseymmärryksensä pätevyyteen tässä asiassa, joskaan en kiellä N:n eräitä aivan luovuttamattoman osuvia huomioita kristinuskon moraaligenealogiasta!
*
Vapaalle ja valtaapitävälle ihmiselle kosto on lähinnä 'vain' väline oman kunnian palauttamiseksi.
Kun kosto saadaan päätökseen, tällainen ihminen voi elää entisessä vapauden ja kunniantunnon maailmassaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Omatunto ei kolkuta (tragedianäytelmät kertovat kyllä hiukan toista, vaikka esim. Oidipus joutuikin lähinnä onnettomien sattumien kuin kostonhimonsa uhriksi), joskin koston kierre yhä jatkuu, sillä jonkun toisen kunnia on kostoteon myötä saatettu lokaan.
Ymmärrän siis tällä tavoin kaunaisuuden motiiviksi ja koston taas välineeksi. Kaunaisuus ei psyykkisenä orientoitumisena häviä koskaan, mutta kostosta ja koston kierteestä välineenä kunnian palauttamiseksi voidaan vapautua, vaikka on ilman muuta selvää, että koston kierre ylläpitää kaunaa siirtäen sen aina vain toiseen kohteeseen.
*
Rene Girard kehittelee syntipukkiteoriaa. Jeesus on täydellinen ja samalla viimeinen syntipukki, jonka yhteisö uhraa tai jolle se kostaa epäonnensa ja/tai syyllisyydentunteensa.
Yhteisön kokema paha projisoidaan pois - uhriin. Uhri on yhteisön 'lepytyslahja' Jumalalle tai jumalille, jotka maailmaa hallitsevat.
(Olen lukenut parikolme Saarisen referaattia aiheesta. Girardin 'Väkivalta ja pyhä' löytyy kirjahyllystäni. Myönnän kyllä, että yksinkertaistan tässä Girardia Freudin suuntaan aika rutkasti.)
Ajattelen Nietzscheä ja Freudia mukaillen itse siten, että kaunaisuus on sielun sairaus, jolloin ihminen elää jatkuvan tuskan ja ahdistuksen tilassa.
Muovauduttuaan psyykkiseksi reaktiotavaksi kaunaisuus alkaa ruokkia itse itseään.
Kauna syntyy silloin, kun ihminen haluaa jonkin/jonkun (joko omakseen tai haluaa tappaa kohteen), joka/mikä on tabu mutta joutuu tahtomattaan kieltäytymään, alistumaan ja kääntämään syyllisyyden itseensä - ja vielä omaksi syykseen.
Toisen omistamisen ja tappamisen halu sellaisenaan (ja itse tappaminen) aiheuttaa kyllä syyllisyyttä mutta ei vielä kaunaa, joka syntyy siis pikemminkin siitä, että kyseisistä haluista on tullut erottamattomaton osa itsetuntoa, kunniaa, identiteettiä jne.
Kaunaisuus syntyy näiden asioiden haluamisen ja kieltämisen pakonomaisesta toisiinsa kietoutumisesta. Ihminen on hämmennyksissä, koska hän ei voi tehdä mitään. Teko aiheuttaa syyllisyyttä ja tekemättä jättäminen ahdistusta: kaksoissidos - täydellinen sielun 'patti-/mottitila'.
Ihmisen ulospäin suuntautuva viettidynamiikka/-energia vääristyy. Syntyy yliminä/omatunto, joka soimaa häntä kaikista ulospäin suuntautuvista, aggressiivisista yllykkeistä - ja eniten juuri silloin, kun hän tottelee omaatuntoaan eli ei tee sitä kiellettyä, mitä hän haluaa!
Eläminen tällaisessa tilassa on taatusti aika ajoin yhtä helvettiä.
Se rauha, jonka munkki saattaa lopulta saavuttaa, on ostettu kalliisti, sillä etenkin seksuaalisuuden suhteen ihmisestä tulee silloin täysin luonnonvastainen. Olkoonkin, että hän juuri siten voi päätyä seestyneisyyteen ja sielun rauhaan.
(Muistakaamme kuitenkin Nietzschen huomautus siitä, miten 'kieroutuneiksi' kirkkoisien käsitykset juuri seksuaalisuudesta muuttuivat.
Seksiä sai harjoittaa suurin piirtein vain silmät kiinni ja anteeksipyydellen - ainoastaan lisääntymistarkoituksessa.
Abortti, mikä tahansa ehkäisy - jopa anaaliyhdyntä kiellettiin mitä ankarimmin.)
*
On joka tapauksessa varsin nerokas oivallus julistaa absoluuttisen (lähimmäisen-)rakkauden uskontoa sellaisille ihmisille, jotka elävät paitsi kurjuudessa ja orjuudessa myös kokevat oman vastarintansa sitä kohtaan kielletyksi ja siten synnilliseksi.
Kaunaisessa ahdistuksessa elävä ihminen haluaisi luonnollisesti elää ilman tuskaansa ja ahdistustaan. Hän toivoo pelastusta tästä syntinä pitämästään tilasta, ja sen kristinusko lupaa - vanhurskauttamisen kautta, jolloin teoilla, lain noudattamisella ja ansioilla ei ole merkitystä.
Ihminen saa vapauttavan tuomion. Hän saavuttaa toivomansa psyykkis-henkisen tilan, jossa 'sieluun ei enää satu'. On vain ikuinen autuus ja onni.
Tietenkään asia ei ole näin yksinkertainen eikä autuaaseen uskoon johtava tie ja siellä eläminen ole ollenkaan niin ihanaa kuin 'pitäisi'.
Mutta juuri tällaisena uskon lupauksena ja etenkin uskon käytäntönä - praksiksena - ei suinkaan rationaalisena oppina ja dogmina - kristinusko on Nietzschen mukaan mahdollinen aina ja joka paikassa.
Ja kuten olemme huomanneet - uskonnollisuus vähenee radikaalisti siellä, missä rationaalinen (valistus-)filosofia ja tiede ovat saaneet suurimman jalansijan eli Euroopassa, kun taas alhaisen elintason, myyttisten ja maagisten tarinoiden narratiivisemmissa kulttuureissa kristinusko on kasvattanut suosiotaan hämmästyttävän paljon 1900-luvun lopun globalisoituneessa maailmassa.
Toisaalta - korkean elintason ja moraalipluralismin maassa, USA:ssa, voidaan havaita kristinuskon kirjaimellisen ääritulkinnan saaneen yhä enmmän kannatusta mm. kreationismin muodossa.
Kristinuskon' uusi tuleminen'(?) painottuu siis pitkälti ei-rationalistisiin karismaattisiin liikkeisiin ja pseudorationalistiseen fundamentalismiin.
Mitä se merkitsee Euroopan tulevaisuuden kannalta? Pitäisin tätä kysymystä - Islamin radikalisoitumisen ohella - eräänä Euroopan kohtalon tärkeimmistä.
Näitä asioita pohdiskelevalle ihmiselle Nietzsche on edelleen erittäin ajankohtainen.
Subscribe to:
Posts (Atom)