Kirjoitettu kommentiksi mm. Tapsalle Mummon päreessä Perkussionistin laimea talvi ja maalaisten iloinen yhdessäolo.
(Kielimafia teki tarkistuksia ja lisäyksiä loppuun 1.3)
*
Tapsa kirjoitti:
Pointin kysely, oi Raunolan pyhä panokraattori, johtaa äkkiä keskusteluun, joka liikkuu näköispatsas-tasolla.
*
Vain niin. Hyvä on. Älkää hermostuko minuun liikaa. Ettekä te hermostukaan.
Ettekä te myöskään - luojan kiitos - lankea todistelemaan minulle Ruukimatruunan tavoin omaa oikeellisuuttanne - olkoonkin että 'me' taiteen ystävät toki liikumme aivan eri pätevyys- ja legitimointitason/-ulottuvuusongelmien keskellä kuin Matruuna mekanistis-reduktionistisine maailmankatsomuksineen.
Lukuunottamatta ehkä joitain luupäisiä analyyttisen estetiikan filosofeja, joille esteettinen kokemus on pikemminkin syntaksia kuin elämys.
'Kuolleitten runoilijoitten seuran' 'carpe diem'-Robin Williams inhosi syvästi näitä 'kaavaihmisiä' ja revitytti oppilaillaan pois useita, lähinnä esteettiseen arvoon ja kokemukseen liitettyjä muodollisia kriteerejä selittäviä sivuja, paksusta 'analyyttisen estetiikan' oppikirjasta.
(Muistanette tämän kohdan ko. elokuvasta?)
Toisin sanoen.
Pointin kysymisen ponttini on tietysti sen kuuluisan esteettisen elämyksen/kokemuksen olemassaolon kysyminen.
Mitä edelliseen - (muka) Kilpi-kriittiseen kommenttiini tulee, totean äskeiseen täällä esittämääni kommenttiini viitaten olevani jonkinlaisessa kehässä ja/tai ainakin näennäisessä ristiriidassa itseni kanssa suhteessani modernismiin.
Rekolankin kohdalla nimittäin myönnän hänen huikean lahjakkuutensa, vaikken ymmärrä hänen tekstistään ajoittain juuri mitään.
Mutta minä 'vaistoan' Rekolan säkeitten - sanokaamme nyt sitten klisheemäisesti ja jopa itse käsitteen kyseenalaisuuden uhalla - esteettisen 'tehon'.
Miksen voisi kokea samaa Volter Kilven kohdalta?
Totta kai koenkin, mutta jos minun on valittava (ja on pakko valita, koska kaikkea ei ehdi eikä tarvitse lukea) luen mieluummin Tsehovin kuin Kilven kootut.
Joten se siitä. Preferoin enemmän psykologista realismia ja eksistentialismia kuin varsinaisia modernisteja, mutten halua tällä asenteella rakentaa mitään arvohierarkiaa esteettisesti eri kirjailijoiden välille.
Heidän intentionsa ja lähtökohtansa (kontekstinsa) ovat jo ajallisesti niin erilisia ja moninaisia, että hierarkista verrantoa arvostusmielessä on typerää tehdä muuten kuin subjektiivisesti.
Mutta sen minä kyllä teen (hymiö)!
Ja jos tämä asenne, Tapsa, on sinulle näköispatsas-keskustelua, niin minä mieluusti liikun siellä suunnalla - tietysti omilla ehdoillani ja omaa kriittistä sapeliani heiluttaen!
Modernismi ei muuttanut mitään olennaista kirjallisuudessa esteettisellä tasolla, joskin se ehti kuitenkin hajottaa ja pirstoa kirjallisuuden (esim. Joyce, Eliot, Pound, dada ja ties mitkä kummalliset tyylikokeilut) miltei tuntemattomaksi sanamagiaksi, jonka 'arvo' löytyy enää vaivoin siitä esteettisestä mielihyvästä, jonka 'peräkkäin ladotut' - ehkä enää vasta ja vain salaperäisen intertekstuaalisen koodin kautta avautuvat? verbaalikikkailut itse kullekin antavat (ks. kuitenkin PS.)
Vielä kerran ja yhä uudestaan pitää kuitenkin todeta: - luettavasta saatava elämys/mielihyvä - se vielä jäi. Myös modernismi tuottaa usein/silloin tällöin suurta nautintoa lukijalle, vaikkei siitä välttämättä semanttis-sisällöllistä tolkkua aina saisikaan.
*
Luettuani puoli vuotta sitten Aarne Kinnusen Estetiikan, oletukseni esteettisten ongelmien muodollisesta monimutkaisuudesta haihtui lopullisesti kuin kaasu ilmakehään! (Joskin tietty filosofinen perusproblematikka toki jäi edelleen kummittelemaan.)
(Hänen [Kinnunen] vuonna 2000 ilmestynyttä Estetiikka-teostaan pidetään yleistajuisena teoksena, joka ampuu alas akateemisia auktoriteetteja, teorioita ja turhia termejä.(wikipedia).
Luin Kinnusen kirjan rinnalla samanaikaisesti erään toisenkin - suppean ja analyyttisemman johdantokirjan, joten vertailukohta oli koko ajan käsillä. (Ei tosin ollut huono kirja sekään: Taide ja kauneus - Johdatus estetiikkaan: Arto Haapala, Ukri Pulliainen).
PS.
No - pidänhän minä toki sentään Beckettistä, Ionescosta ja absurdismista yleensä!
Showing posts with label kirjallisuudentutkimus. Show all posts
Showing posts with label kirjallisuudentutkimus. Show all posts
February 28, 2009
October 18, 2007
Vasen lonkkani eli kolotus kirjallisuustieteellisenä kriteerinä ja metodina
Kirjoitettu kommentiksi Hanhensulan päreeseen Hyvä kirja, huono kirja (18.10)
Ripsa kirjoitti
'Joku siellä (Lukupiirissä) sanoi juuri niin kuin minäkin ajattelen: minusta voi tuntua joku kirja hyvältä/huonolta, esimerkiksi riippuen siitä kolottaako nivelrikkoista vasenta lonkkaa.
Mutta se on aivan eri asia, kuin tietää/päätellä onko kirja hyvä vai huono. Siihen voi tarvita koulutusta ja kokemusta vähän enemmän. Kyllä niitä kriteereitä eritellään mielestäni aika pätevästi kirjallisuustieteessä.'
*
Olet Ripsa aika optimistinen kirjallisuustieteen suhteen, sillä kirjallisuustiedehän on lopulta kanonisoitujen (siis konstruoitujen) lajityyppien/teosten pohjalta toimivien metodihörhöjen jargonia.
(Tämä ei tarkoita kuitenkaan, etteikö ihan oikeasti olisi olemassa klassikkoteoksia, joiden arvo ei ole riippuvaista vallitsevan muodin eli tutkimuslinjojen/koulukuntien oikuista.)
Tuossa vasemman lonkan kolotusta valittavan kommentissa ei ollut muuta vikaa kuin että hänen olisi pitänyt ottaa huomioon oikean lonkan mahdollisesti eriävä 'mielipide'.
*
Tietysti edellä kirjoittamani on äärirelativistista humpuukia kirjallisuustieteilijöitten mielestä, mutta ne esimerkit, joita Lukupiirin kommentissani annoin, selventävät näkemystäni paremmin (kts. PS.)
Sitäpaitsi - jos ajatellaan modernismin jälkeisen taiteen kaikkia genrejä yleisesti, niin kyllä sieltä kriteerit ovat pikku hiljaa olleet hiipumassa tai hämärtymässä kokeilevamman taiteen suhteen - myös kirjallisuudessa.
Toisaalta ei tarvitse muistaa modernismin ajalta kuin Joycen Odysseus ja ennenkaikkea Finnigan's Wake, Beckettin ja Ionescon absurdismi sekä dadaismi ylipäätään, niin ollaan edelleenkin hieman sormi suussa niitten kriteerien suhteen, joiden perusteella nämä Joycen teokset ja mainitsemieni lajityyppien edustajien työt voidaan luokitella mestariteoksiksi.
Kyllä siinä kirjallisuustieteilijä ja taidekriitikko on saanut keksiä kokonaan uuden käsite- ja argumentaatioapparaatiston kyetäkseen artikuloimaan metodisesti näistä teoksista/genreistä saamansa emotionaalisen vaikutuksen, joka kuitenkin alunperin on toiminut intuitiivisena suunnanantajana sille, millä tavoin kriitikko alkaa 'tieteellisesti' hahmottaa esimerkiksi Ionescon Sarvikuonot-näytelmän hyvyyttä (tai huonoutta).
Mistä ihmeestä me siis otamme/saamme arviointikriteerit sille, mitä emme välttämättä heti - emmekä ehkä pitkään aikaan - ymmärrä, ja mihin ei voi soveltaa mitään metodisia kriteeerejä, koska niitä ei (vielä) ole edes olemassa?
Vastasin jo: emotionaalisesta kokemuksesta eli kyseessä on alunperin melko primitiivinen makuarvostelma, joka saa ympärilleen teoreettisen viitekehyksen ex post facto ja/tai ad hoc - siis jälkeenpäin/jälkiviisaasti ja tiettyä tarkoitusta varten, vaikka tällöin langetaankin argumentaatiovirheeseen ja siten epätieteellisyyteen.
Mutta sitten kun olemme saaneet tietyn teoksen ja genren 'kehystettyä' ja kanonisoitua 'tieteellisesti', niin loppu onkin helppoa.
Kärjistäen todettuna - saman lajityypin edustajia voi silloin arvioida ikäänkuin 'metodinappia' painamalla, koska analysoituja, käsitteellistettyjä ja valmiiksi argumentoituja ennakkotapauksia on jo olemassa.
Että se siitä kirjallisuustieteen objektiivisuudesta...
*
PS. Lukupiirin kommenttini.
Mein Kampf (A. Hitler) on ihan oikeasti huono kirja. Ellei sitten halua tutkia natsismin genealogiaa, jolloin se muuttuu erinomaiseksi kirjaksi tutkijan kannalta.
Da Vinci-koodi ei ollut mikään mestariteos, mutta eihän se nyt voi pelkästään huonokaan olla, jos sitä kerran myydään kymmeniä miljoonia kappaleita.
Dostojevskin romaanit ovat psykologisesti loistavia mutta rakenteellisesti kuin risuaitaa verrattuna esimerkiksi Tolstoihin.
On siis erilaisia perspektiivejä, joista esteettinen (ja kaikki muukin) arviointi lähtee ja suodattuu - jopa yhden ja saman ihmisen aivoituksissa.
*
Toinen kommenttini Hanhensulassa. Täydentää edellistä.
On melko hedelmätön lähtökohta keskustelulle, jos saa arvioida vain asteikolla hyvä tai huono. Ikäänkuin olisi olemassa vain yksi ainut ja oikea perspektiivi, perustelu tai tuntemus arvioinnin kohteen suhteen.
Tässä mielessä professorien valtavaan tietomäärään perustuvat argumentoinnit eivät ole sen patevämpiä kuin lonkalta heitetyt makuarvostelmat.
Ovatpahan vain huomattavasti laajemmin perusteltuja.
Ripsa kirjoitti
'Joku siellä (Lukupiirissä) sanoi juuri niin kuin minäkin ajattelen: minusta voi tuntua joku kirja hyvältä/huonolta, esimerkiksi riippuen siitä kolottaako nivelrikkoista vasenta lonkkaa.
Mutta se on aivan eri asia, kuin tietää/päätellä onko kirja hyvä vai huono. Siihen voi tarvita koulutusta ja kokemusta vähän enemmän. Kyllä niitä kriteereitä eritellään mielestäni aika pätevästi kirjallisuustieteessä.'
*
Olet Ripsa aika optimistinen kirjallisuustieteen suhteen, sillä kirjallisuustiedehän on lopulta kanonisoitujen (siis konstruoitujen) lajityyppien/teosten pohjalta toimivien metodihörhöjen jargonia.
(Tämä ei tarkoita kuitenkaan, etteikö ihan oikeasti olisi olemassa klassikkoteoksia, joiden arvo ei ole riippuvaista vallitsevan muodin eli tutkimuslinjojen/koulukuntien oikuista.)
Tuossa vasemman lonkan kolotusta valittavan kommentissa ei ollut muuta vikaa kuin että hänen olisi pitänyt ottaa huomioon oikean lonkan mahdollisesti eriävä 'mielipide'.
*
Tietysti edellä kirjoittamani on äärirelativistista humpuukia kirjallisuustieteilijöitten mielestä, mutta ne esimerkit, joita Lukupiirin kommentissani annoin, selventävät näkemystäni paremmin (kts. PS.)
Sitäpaitsi - jos ajatellaan modernismin jälkeisen taiteen kaikkia genrejä yleisesti, niin kyllä sieltä kriteerit ovat pikku hiljaa olleet hiipumassa tai hämärtymässä kokeilevamman taiteen suhteen - myös kirjallisuudessa.
Toisaalta ei tarvitse muistaa modernismin ajalta kuin Joycen Odysseus ja ennenkaikkea Finnigan's Wake, Beckettin ja Ionescon absurdismi sekä dadaismi ylipäätään, niin ollaan edelleenkin hieman sormi suussa niitten kriteerien suhteen, joiden perusteella nämä Joycen teokset ja mainitsemieni lajityyppien edustajien työt voidaan luokitella mestariteoksiksi.
Kyllä siinä kirjallisuustieteilijä ja taidekriitikko on saanut keksiä kokonaan uuden käsite- ja argumentaatioapparaatiston kyetäkseen artikuloimaan metodisesti näistä teoksista/genreistä saamansa emotionaalisen vaikutuksen, joka kuitenkin alunperin on toiminut intuitiivisena suunnanantajana sille, millä tavoin kriitikko alkaa 'tieteellisesti' hahmottaa esimerkiksi Ionescon Sarvikuonot-näytelmän hyvyyttä (tai huonoutta).
Mistä ihmeestä me siis otamme/saamme arviointikriteerit sille, mitä emme välttämättä heti - emmekä ehkä pitkään aikaan - ymmärrä, ja mihin ei voi soveltaa mitään metodisia kriteeerejä, koska niitä ei (vielä) ole edes olemassa?
Vastasin jo: emotionaalisesta kokemuksesta eli kyseessä on alunperin melko primitiivinen makuarvostelma, joka saa ympärilleen teoreettisen viitekehyksen ex post facto ja/tai ad hoc - siis jälkeenpäin/jälkiviisaasti ja tiettyä tarkoitusta varten, vaikka tällöin langetaankin argumentaatiovirheeseen ja siten epätieteellisyyteen.
Mutta sitten kun olemme saaneet tietyn teoksen ja genren 'kehystettyä' ja kanonisoitua 'tieteellisesti', niin loppu onkin helppoa.
Kärjistäen todettuna - saman lajityypin edustajia voi silloin arvioida ikäänkuin 'metodinappia' painamalla, koska analysoituja, käsitteellistettyjä ja valmiiksi argumentoituja ennakkotapauksia on jo olemassa.
Että se siitä kirjallisuustieteen objektiivisuudesta...
*
PS. Lukupiirin kommenttini.
Mein Kampf (A. Hitler) on ihan oikeasti huono kirja. Ellei sitten halua tutkia natsismin genealogiaa, jolloin se muuttuu erinomaiseksi kirjaksi tutkijan kannalta.
Da Vinci-koodi ei ollut mikään mestariteos, mutta eihän se nyt voi pelkästään huonokaan olla, jos sitä kerran myydään kymmeniä miljoonia kappaleita.
Dostojevskin romaanit ovat psykologisesti loistavia mutta rakenteellisesti kuin risuaitaa verrattuna esimerkiksi Tolstoihin.
On siis erilaisia perspektiivejä, joista esteettinen (ja kaikki muukin) arviointi lähtee ja suodattuu - jopa yhden ja saman ihmisen aivoituksissa.
*
Toinen kommenttini Hanhensulassa. Täydentää edellistä.
On melko hedelmätön lähtökohta keskustelulle, jos saa arvioida vain asteikolla hyvä tai huono. Ikäänkuin olisi olemassa vain yksi ainut ja oikea perspektiivi, perustelu tai tuntemus arvioinnin kohteen suhteen.
Tässä mielessä professorien valtavaan tietomäärään perustuvat argumentoinnit eivät ole sen patevämpiä kuin lonkalta heitetyt makuarvostelmat.
Ovatpahan vain huomattavasti laajemmin perusteltuja.
May 22, 2007
Kuka puhuu? Anonyymin identiteetti
Kirjoitettu kommentiksi Iineksen kommenttiin hänen päreessään "Sisäinen pirumme".
*
Anonymiteetistä sen verran, että jos minä kommentoin anonyymeja, teen sen ajatellen, että tekstin 'takana' tai tekijänä on tietty ihminen.
En osaa suhtautua tekstiin pelkkänä tekstinä, joka puhuu vain 'omasta puolestaan', mitä nyt sattuukin puhumaan. Mitä syytä minulla olisikaan ryhtyä väittelemään pelkän 'tekstin' kanssa?
Sitäpaitsi en arvosta Derridan ja poststrukturalistien lukutapoja.
Tekstin 'ulkopuolella' on aina tekijä - jopa 'kaksi' tekijää, mikäli ajattelemme myös lukijan eräänlaiseksi tekstin tekijäksi.
Ilman kirjoittajaa ja lukijaa teksti ei ole mitään muuta kuin tietty sarja virkkeitä, lauseita ja sanoja vailla semanttisesti ymmärrettävää sanomaa.
Tietääkseni tekstit eivät kuitenkaan vielä kirjoita itse itseään, joten 'anonyymikin teksti' on aina jonkun ihmisen teksti.
Kyseessä voi kuitenkin olla ns. trolli tai ties mikä tai kuka tahansa.
Silti haluan ajatella, että esim. nokkeli on joku miespuolinen nuori ihminen eikä 'haamukirjoittaja', joka on omaksunut tietyn roolin ja latelee juttuja/kommentteja yksinomaan tuon roolidramaturgian pohjalta.
(Tietysti trollinkin takana on aina joku 'tekijä'.)
Jos en ajattelisi näin, en voisi keskustella kenekään anonyymin kanssa - en edes sinun (Iines), jota en kyllä anonyymiksi luokittele.
Tilanne on hankala, koska näin paljon on kiinni olettamuksessa kommentoijan/bloggaajan 'aidosta' ja pysyvästä identiteetistä.
Tiedän, että saatan tulla täysin huijatuksi, mutta vaihtoehtoja ei ole.
Joko jätän anonyymien kommentoinnin kokonaan, kuten eräät ovat johdonmukaisesti tehneet tai alan suhtautua heihin erittäin skeptisesti ja halveksuen, mikä on väärin, koska en voi tietää milloin anonyymi puhuu 'omalla suullaan' milloin taas mahdollisesti ristiriitaisen ja juridisesti 'vastuuttoman' roolinsa suulla.
*
Tietysti roolikin on identiteetti, ja sen voi myös ottaa sellaisena, mutta kuten edellä kuvailin - tekstin ja tulkinnan välinen suhde vaatii aina tekijän ja lukijan.
Tekstien välinen keskustelu on tapa ratkaista identiteetin ja tekijän 'aitouden' ongelma olettamalla lopulta, että niitä ei ole oikeastaan olemassakaan.
Mutta tämä on tyypillisesti ranskalaisen, äärirelativistisen sosiaalisen konstruktivismin 'keksintöä'.
Kun havaitaan, että kirjailijat varastavat tai lainaavat toisiltaan, eli että tekstirakenteista löytyy miltei suoria viitteitä toisten kirjailijoiden teksteihin, niin tämä ei merkitse sitä, että tekstin tekijä olisi vain fiktiivinen, konstruoitu hahmo.
Minä väitän, että vaikka kaikki tekstit muuttuisivat toistensa kaltaisiksi - kuten saattaa käydä(?), niin tekstillä on aina tietty alkuperäinen tekijä.
Annan esimerkin, johon väittämäni pohjautuu, eikä se mielestäni ole vähäinen.
Minä en nimittäin ota edes Nietzscheä aina tosissani, mutta se ei johdu siitä, että havaitsen tietyn koherenssin ohella myös ilmiselviä ristiriitoja hänen tekstiensä esiintuomissa ajatuksissa vaan sen vuoksi, koska tunnen varsin hyvin ne ristiriidat ja omantunnon pistot (sanalla sanoen Nietzschen oman persoonan), joiden piinaamana hän ajatteli ja kirjoitti.
Dostojevski on tavallaan rehellisempi kuin N., koska hänellä on Karamazovin veljeksissä kolme identiteettiä, joissa kaikissa on häntä itseään.
Kierkegaard kirjoitti yli 20 nimimerkin suojasta, ja me tiedämme, että niiden joukosta löytyy muutama, joiden suulla hän itse puhui.
Nietzschen minähahmo sen sijaan kirjoittaa joskus niin ristiriitaisesti, että hänen minuudessaan on taatusti 'enemmän' kuin yksi 'luonto' (kuten Nietzschen ystävät ja hän itsekin totesivat) tai sitten tuon minän täytyy todella olla äärimmäisen ristiriitainen.
*
Edellä kirjoitettu tukee sitä tosiasiaa, että aina kun luemme vaikka anonyymien tekstiä, luemme sitä ikäänkuin alitajunnassamme kaikuisi ajatus 'joku tietty henkilö tässä nyt puhuu, mutta kuka?'
Vielä kerran: me vastaamme kirjoittavalle henkilölle, emme koskaan pelkälle tekstille.
Näin ollen suhtaudun anonyymisyyteen vähintäinkin varovaisen epäilevästi, mutta yhä silti pitäen anonyymiä persoonana - tai ainakin roolina, jonka 'takana' ja 'tekijänä' on yksi ihminen.
Muussa tapauksessa minun siis pitäisi lopettaa kommentointi anonyymien kanssa kokonaan, sillä silloinhan kommentoisin pelkkien 'haamujen' kanssa, ja tekisin itsestäni narrin - ehkä jopa hullun.
*
Anonymiteetistä sen verran, että jos minä kommentoin anonyymeja, teen sen ajatellen, että tekstin 'takana' tai tekijänä on tietty ihminen.
En osaa suhtautua tekstiin pelkkänä tekstinä, joka puhuu vain 'omasta puolestaan', mitä nyt sattuukin puhumaan. Mitä syytä minulla olisikaan ryhtyä väittelemään pelkän 'tekstin' kanssa?
Sitäpaitsi en arvosta Derridan ja poststrukturalistien lukutapoja.
Tekstin 'ulkopuolella' on aina tekijä - jopa 'kaksi' tekijää, mikäli ajattelemme myös lukijan eräänlaiseksi tekstin tekijäksi.
Ilman kirjoittajaa ja lukijaa teksti ei ole mitään muuta kuin tietty sarja virkkeitä, lauseita ja sanoja vailla semanttisesti ymmärrettävää sanomaa.
Tietääkseni tekstit eivät kuitenkaan vielä kirjoita itse itseään, joten 'anonyymikin teksti' on aina jonkun ihmisen teksti.
Kyseessä voi kuitenkin olla ns. trolli tai ties mikä tai kuka tahansa.
Silti haluan ajatella, että esim. nokkeli on joku miespuolinen nuori ihminen eikä 'haamukirjoittaja', joka on omaksunut tietyn roolin ja latelee juttuja/kommentteja yksinomaan tuon roolidramaturgian pohjalta.
(Tietysti trollinkin takana on aina joku 'tekijä'.)
Jos en ajattelisi näin, en voisi keskustella kenekään anonyymin kanssa - en edes sinun (Iines), jota en kyllä anonyymiksi luokittele.
Tilanne on hankala, koska näin paljon on kiinni olettamuksessa kommentoijan/bloggaajan 'aidosta' ja pysyvästä identiteetistä.
Tiedän, että saatan tulla täysin huijatuksi, mutta vaihtoehtoja ei ole.
Joko jätän anonyymien kommentoinnin kokonaan, kuten eräät ovat johdonmukaisesti tehneet tai alan suhtautua heihin erittäin skeptisesti ja halveksuen, mikä on väärin, koska en voi tietää milloin anonyymi puhuu 'omalla suullaan' milloin taas mahdollisesti ristiriitaisen ja juridisesti 'vastuuttoman' roolinsa suulla.
*
Tietysti roolikin on identiteetti, ja sen voi myös ottaa sellaisena, mutta kuten edellä kuvailin - tekstin ja tulkinnan välinen suhde vaatii aina tekijän ja lukijan.
Tekstien välinen keskustelu on tapa ratkaista identiteetin ja tekijän 'aitouden' ongelma olettamalla lopulta, että niitä ei ole oikeastaan olemassakaan.
Mutta tämä on tyypillisesti ranskalaisen, äärirelativistisen sosiaalisen konstruktivismin 'keksintöä'.
Kun havaitaan, että kirjailijat varastavat tai lainaavat toisiltaan, eli että tekstirakenteista löytyy miltei suoria viitteitä toisten kirjailijoiden teksteihin, niin tämä ei merkitse sitä, että tekstin tekijä olisi vain fiktiivinen, konstruoitu hahmo.
Minä väitän, että vaikka kaikki tekstit muuttuisivat toistensa kaltaisiksi - kuten saattaa käydä(?), niin tekstillä on aina tietty alkuperäinen tekijä.
Annan esimerkin, johon väittämäni pohjautuu, eikä se mielestäni ole vähäinen.
Minä en nimittäin ota edes Nietzscheä aina tosissani, mutta se ei johdu siitä, että havaitsen tietyn koherenssin ohella myös ilmiselviä ristiriitoja hänen tekstiensä esiintuomissa ajatuksissa vaan sen vuoksi, koska tunnen varsin hyvin ne ristiriidat ja omantunnon pistot (sanalla sanoen Nietzschen oman persoonan), joiden piinaamana hän ajatteli ja kirjoitti.
Dostojevski on tavallaan rehellisempi kuin N., koska hänellä on Karamazovin veljeksissä kolme identiteettiä, joissa kaikissa on häntä itseään.
Kierkegaard kirjoitti yli 20 nimimerkin suojasta, ja me tiedämme, että niiden joukosta löytyy muutama, joiden suulla hän itse puhui.
Nietzschen minähahmo sen sijaan kirjoittaa joskus niin ristiriitaisesti, että hänen minuudessaan on taatusti 'enemmän' kuin yksi 'luonto' (kuten Nietzschen ystävät ja hän itsekin totesivat) tai sitten tuon minän täytyy todella olla äärimmäisen ristiriitainen.
*
Edellä kirjoitettu tukee sitä tosiasiaa, että aina kun luemme vaikka anonyymien tekstiä, luemme sitä ikäänkuin alitajunnassamme kaikuisi ajatus 'joku tietty henkilö tässä nyt puhuu, mutta kuka?'
Vielä kerran: me vastaamme kirjoittavalle henkilölle, emme koskaan pelkälle tekstille.
Näin ollen suhtaudun anonyymisyyteen vähintäinkin varovaisen epäilevästi, mutta yhä silti pitäen anonyymiä persoonana - tai ainakin roolina, jonka 'takana' ja 'tekijänä' on yksi ihminen.
Muussa tapauksessa minun siis pitäisi lopettaa kommentointi anonyymien kanssa kokonaan, sillä silloinhan kommentoisin pelkkien 'haamujen' kanssa, ja tekisin itsestäni narrin - ehkä jopa hullun.
Subscribe to:
Posts (Atom)