Credo quia hömppä est

Kirjoitettu kommentiksi Hotasen blogiin päreessä kirjallista kitkutusta.
*
Hömppä on fantasian alkeellisin ja toisaalta ehkä terapeuttisin muoto. Jopa Slavoj Zizek hekumoi romanttisella hömpällä, vaikka kokeekin itsensä jälkeenpäin hieman vaivautuneeksi katseltuaan esim. The Sound of Musicin ties kuinka monennetta kertaa.

Tosin kyseisestä elokuvasta toki löytää varsin mielenkiintoisia ja paljastavia seikkoja, mitä esimerkiksi rasismiin ja natsismiin tulee - kuten myös Zizek itse on osoittanut.

Omissa kirjoituksissani viljelen hömppää usein sen äärimmäisessä muodossa: absurdismissa.

Paradoksaalista on tietysti se, että absurdismi, vajotessaan naiviin ja banaaliin niin 'ehdottomalla' tavalla, tulee samalla dekonstruoineeksi hömpän fantasmaattiset ja stereotyyppiset merkitysrakenteet jättäen jäljelle inhorealistinen naturalismin happaman jälkimaun.

Tämä efekti tulee joskus yllätyksenä itsellenikin, vaikka on selvää, että huumori toimii aina yhtäaikaa sekä naamiona että paljastajana.

Mutta komiikkahan on pohjimmiltaan inhorealistista. Se panee romantiikan pois päiviltä yhdellä sormen napsautuksella - palatakseen kuitenkin aina uudestaan kuin janoinen koira romantiikan äärelle - etsimään 'sisältöä' elämäänsä.

Eikä tämä ole pelkästään metaforista ilmaisua, koska koomikko, satiirikko ja komedian kirjoittaja - myös sokraattinen ironikko - ovat ikäänkuin pettyneitä rakastajia, jotka kykenemättöminä katkaisemaan suhdettaan heidät lupauksillaan pettäneeseen romanttiseen paatokseen, yrittävät hieman perverssisti ylläpitää ja tekohengittää tuota suhdetta rakastamalla sitä ilveilijän tavoin - pilkkaamalla sitä ja analysoimalla sen viipaleiksi kuten Kierkegaardin intohimoinen uskon viettelijä Hegelin.

Lopputuloksena saattaa olla jotain täysin uutta ja yllättävää, mikä koomisena negaationa ylittää kritiikkinsä kohteen annetut teesit muttei kuitenkaan tuhoa niitä vaan hegeliläisessä Aufhebungissa - säilyttävässä kumoamisessa - saavuttaa aivan uudenlaisen synteesin tason.

Vakavan romanttisen/metafyysisen hömpän sekä koomisen absurdismin/ironismin välillä vallitsee siis dialektinen suhde. Siten hömppää ei oikeastaan missään muodossaan tule täysin aliarvioida vaan itse asiassa naivisti rakastaa - joskin kriittisen itseironisesti (elleivät naivi ja ironinen sitten sulje pois toisiaan), koska eihän nyt maailmassa kerta kaikkiaan voi olla toista niin säälittävän typerää olentoa kuin omiin romanttisiin fantasioihinsa rakastunut hömppäfani.

Tiedän täydellä varmuudella (empiirisesti - sic) asian olevan edellä kuvatulla tavalla, koska satuin kerran vahingossa katsomaan peiliin tietyn, hyvin sietämättömän mutta ihanan fantasmaattisen olotilan vallattua mieleni perusteellisesti. Luoja varjelkoon minua enää sellaiselta hömpältä - mutta ei se varjele - onneksi. Pitäähän - kuten sanottu - filosofinkin edes joskus saada jotain 'aitoa' sisältöä elämäänsä.
*
Hömppä on minulle analogista naivin uskon ja pöhkön rakastumisen kanssa. Siksi myös hömppää pitäisi ainakin hetkellisesti oppia uskomaan ja rakastamaan kuin salaa ihailemani kirkkoisä Tertullianus Jumalaa - hänen laillaan todeten: Credo quia absurdum.

Kuka puhuu? Anonyymin identiteetti

Kirjoitettu kommentiksi Iineksen kommenttiin hänen päreessään "Sisäinen pirumme".
*
Anonymiteetistä sen verran, että jos minä kommentoin anonyymeja, teen sen ajatellen, että tekstin 'takana' tai tekijänä on tietty ihminen.

En osaa suhtautua tekstiin pelkkänä tekstinä, joka puhuu vain 'omasta puolestaan', mitä nyt sattuukin puhumaan. Mitä syytä minulla olisikaan ryhtyä väittelemään pelkän 'tekstin' kanssa?

Sitäpaitsi en arvosta Derridan ja poststrukturalistien lukutapoja.
Tekstin 'ulkopuolella' on aina tekijä - jopa 'kaksi' tekijää, mikäli ajattelemme myös lukijan eräänlaiseksi tekstin tekijäksi.
Ilman kirjoittajaa ja lukijaa teksti ei ole mitään muuta kuin tietty sarja virkkeitä, lauseita ja sanoja vailla semanttisesti ymmärrettävää sanomaa.

Tietääkseni tekstit eivät kuitenkaan vielä kirjoita itse itseään, joten 'anonyymikin teksti' on aina jonkun ihmisen teksti.

Kyseessä voi kuitenkin olla ns. trolli tai ties mikä tai kuka tahansa.

Silti haluan ajatella, että esim. nokkeli on joku miespuolinen nuori ihminen eikä 'haamukirjoittaja', joka on omaksunut tietyn roolin ja latelee juttuja/kommentteja yksinomaan tuon roolidramaturgian pohjalta.
(Tietysti trollinkin takana on aina joku 'tekijä'.)

Jos en ajattelisi näin, en voisi keskustella kenekään anonyymin kanssa - en edes sinun (Iines), jota en kyllä anonyymiksi luokittele.

Tilanne on hankala, koska näin paljon on kiinni olettamuksessa kommentoijan/bloggaajan 'aidosta' ja pysyvästä identiteetistä.
Tiedän, että saatan tulla täysin huijatuksi, mutta vaihtoehtoja ei ole.

Joko jätän anonyymien kommentoinnin kokonaan, kuten eräät ovat johdonmukaisesti tehneet tai alan suhtautua heihin erittäin skeptisesti ja halveksuen, mikä on väärin, koska en voi tietää milloin anonyymi puhuu 'omalla suullaan' milloin taas mahdollisesti ristiriitaisen ja juridisesti 'vastuuttoman' roolinsa suulla.
*
Tietysti roolikin on identiteetti, ja sen voi myös ottaa sellaisena, mutta kuten edellä kuvailin - tekstin ja tulkinnan välinen suhde vaatii aina tekijän ja lukijan.

Tekstien välinen keskustelu on tapa ratkaista identiteetin ja tekijän 'aitouden' ongelma olettamalla lopulta, että niitä ei ole oikeastaan olemassakaan.
Mutta tämä on tyypillisesti ranskalaisen, äärirelativistisen sosiaalisen konstruktivismin 'keksintöä'.

Kun havaitaan, että kirjailijat varastavat tai lainaavat toisiltaan, eli että tekstirakenteista löytyy miltei suoria viitteitä toisten kirjailijoiden teksteihin, niin tämä ei merkitse sitä, että tekstin tekijä olisi vain fiktiivinen, konstruoitu hahmo.

Minä väitän, että vaikka kaikki tekstit muuttuisivat toistensa kaltaisiksi - kuten saattaa käydä(?), niin tekstillä on aina tietty alkuperäinen tekijä.

Annan esimerkin, johon väittämäni pohjautuu, eikä se mielestäni ole vähäinen.

Minä en nimittäin ota edes Nietzscheä aina tosissani, mutta se ei johdu siitä, että havaitsen tietyn koherenssin ohella myös ilmiselviä ristiriitoja hänen tekstiensä esiintuomissa ajatuksissa vaan sen vuoksi, koska tunnen varsin hyvin ne ristiriidat ja omantunnon pistot (sanalla sanoen Nietzschen oman persoonan), joiden piinaamana hän ajatteli ja kirjoitti.

Dostojevski on tavallaan rehellisempi kuin N., koska hänellä on Karamazovin veljeksissä kolme identiteettiä, joissa kaikissa on häntä itseään.

Kierkegaard kirjoitti yli 20 nimimerkin suojasta, ja me tiedämme, että niiden joukosta löytyy muutama, joiden suulla hän itse puhui.

Nietzschen minähahmo sen sijaan kirjoittaa joskus niin ristiriitaisesti, että hänen minuudessaan on taatusti 'enemmän' kuin yksi 'luonto' (kuten Nietzschen ystävät ja hän itsekin totesivat) tai sitten tuon minän täytyy todella olla äärimmäisen ristiriitainen.
*
Edellä kirjoitettu tukee sitä tosiasiaa, että aina kun luemme vaikka anonyymien tekstiä, luemme sitä ikäänkuin alitajunnassamme kaikuisi ajatus 'joku tietty henkilö tässä nyt puhuu, mutta kuka?'

Vielä kerran: me vastaamme kirjoittavalle henkilölle, emme koskaan pelkälle tekstille.

Näin ollen suhtaudun anonyymisyyteen vähintäinkin varovaisen epäilevästi, mutta yhä silti pitäen anonyymiä persoonana - tai ainakin roolina, jonka 'takana' ja 'tekijänä' on yksi ihminen.

Muussa tapauksessa minun siis pitäisi lopettaa kommentointi anonyymien kanssa kokonaan, sillä silloinhan kommentoisin pelkkien 'haamujen' kanssa, ja tekisin itsestäni narrin - ehkä jopa hullun.