YLE/Radio1
”Historiassa on hetkiä, jolloin ihmiset kaikkialla alkavat nousta ylös sanoakseen, että jotakin on pielessä ja hakevat muutosta. Näin tapahtui myrskyisinä vuosina 1848 ja 1968. Kaikki tällaiset vaiheet merkitsivät uuden aikakauden alkua. Vuosi 2011 on saattanut olla samanlainen hetki.”
Joseph Stiglitz viittaa niihin myllerryksiin, jotka tapahtuivat arabimaailmassa, mutta myös Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Syntyi muun muassa Occupy-liike, joka kiinnitti huomiota siihen kuinka 1 prosenttia ihmisistä haalii valtaosan omaisuudesta itselleen ja 99 prosenttia jää enemmän tai vähemmän nuolemaan näppejään.
”Vuosien 2007-2008 finanssikriisi ja sitä seurannut suuri taloustaantuma on heittänyt valtaisan joukon amerikkalaisia ajautumaan karikoille yhä huonommin toimivan kapitalismin pyörteisiin. Puoli vuosikymmentä myöhemmin joka kuudes amerikkalainen on ilman kokopäivätyötä, kahdeksan miljoonaa on joutunut jättämään kotinsa ja miljoonat muut odottavat huonoja uutisia lähitulevaisuudessa, heitäkin useampi on saanut havaita elämänpituisten säästöjensä huomattavasti huvenneen.”
Stiglitzin mukaan nykymenolla todellinen toipuminen näyttäisi alkavan aikaisintaan joskus vuoden 2018 tienoilla. Syy talouden toimimattomuuteen on hänen mielestään liiallinen eriarvoistuminen. Ennen vuoden 2008 finanssikriisiä 0,1 prosenttia Amerikan talouksista sai tuloa 220 kertaa enemmän kuin keskimääräinen kotitalous ja varallisuus oli tätäkin jakautuneempi. Mutta finanssikriisi ei suinkaan kohentanut tilannetta vaan päinvastoin.
”Ylin yksi prosentti amerikkalaisista tienasi 93 prosenttia kaikesta lisätulosta, jonka maa tuotti vuonna 2010 verrattuna edelliseen vuoteen. Köyhillä ja keskituloisilla omaisuus on kiinni asunnossa. Kun keskimääräinen asunnonhinta laski vuosien 2006 ja 2011 välillä enemmän kuin kolmanneksen, suuri joukko asuntovelkaisista kansalaisista näki omaisuutensa pyyhkiytyvän pois. Huipulla, toimitusjohtajat olivat huomattavan onnekkaita säilyttäen korkean ansiotasonsa vuoden 2008 pienen hiipumisen jälkeen; vuonna 2010 keskimääräinen ylin johtaja tienasi taas samoin kuin ennen kriisiäkin eli 243-kertaisesti sen minkä tavallinen palkansaaja.”
Vaikka Yhdysvallat on perustamisestaan lähtien ollut kapitalistinen maa, niin tilanne ei silti ole lähihistoriassakaan ollut tällainen kuin nyt. Esimerkiksi 30 vuotta sitten ylin yksi prosenttia tienasi vain 12 prosenttia maan tuloista. Kansakuntien sisäistä taloudellista eriarvoisuutta on kuvattu niin sanotulla Gini-käyrällä ja sillä mitattuna Yhdysvallat on viime vuosina ajautunut jonnekin Iranin ja Turkin välimaastoon lähelle afrikkalaista tasoa, kauas sen entisestä vertailuryhmästään eli eurooppalaisista maista kuten Saksa, Norja ja Ruotsi, jotka Stiglitz mainitsee vielä tasa-arvoisuuden kannalta parhaimpina esimerkkeinä.
Hän esittelee monien aineistojen valossa sitä kuinka sosiaalisten kerrostumien välinen liikkuvuus on Yhdysvalloissa lähes pysähtynyt. Jos synnyt vähäosaiseen perheeseen, myös pysyt alemmilla yhteiskunnan kerrostumilla. Rääsyistä rikkauksiin eli amerikkalainen unelma ei nykypäivänä enää toimi, Stiglitz väittää eikä toki unohda zuckerbergeja, joiden hän sanoo ansainneen omaisuutensa muiden hartioilla.
Hänen mielestään on selvää, että useimmat amerikkalaiset eivät ole oikein havahtuneet ja tulleet tietoisiksi tästä erityisesti 2000-luvun kehityksestä.
”Vain 42 prosenttia amerikkalaisista uskoo, että eriarvoisuus on lisääntynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana, vaikka se todellisuudessa on kasvanut räjähdysmäisesti. Sosiaalisen liikkuvuuden suhteen on samanlaisia väärintulkintoja. Useat tutkimukset ovat vahvistaneet, että vallitsevat käsitykset ihmisten kyvystä edetä yhteiskunnassa sosiaaliluokasta toiseen, ovat ylioptimistisia.”
Joseph Stiglitzin uusin kirja on kuitenkin ennen muuta talouskirja ja siksi hän esittelee kohta kohdalta perustalousteorioita ja kuvaa nykytodellisuutta niiden kautta. Hänen perusväittämänsä on, että yhteiskunnallinen eriarvoistuminen on tehokkaan talouskehityksen este, toisin kuin meille on viime vuosina vakuuteltu. Veroja alas, kustannuksia alas, säästöjä säästöjen jälkeen. Englanninkielellä tämä sana on austeritity-politiikka, jolla kuvataan sitä kehitystä, jonka pyörteissä erityisesti euro-alue on viime aikoina ollut.
Yhdysvallat ja sen perässä myös monet Euroopan maat ovat ajautuneet alijäämiin hyvin nopeasti. Yhdysvaltojen valtavat alijäämät selittyvät Stiglitzin mukaan seuraavilla neljällä seikalla:
”Ensimmäinen oli veronalennukset itsessään. On laskettu että niitä on menetetty yli 3000 miljardia alentamalla erityisesti hyvätuloisten verotusta Bushin hallinnon aikana… Toisena syynä on Irakin ja Afganistanin sodat, joihin on kulunut lähes tuo sama rahamäärä, eli 3000 miljardia dollaria ja näiden menojen kulku jatkuu.. Kolmantena vajeen lähteenä voidaan pitää lääkekulujen vähennysoikeutta, joka sinänsä oli hyvä asia, mutta josta tässä muodossa hyödyn korjasi lähes pelkästään lääketeollisuus saaden lähes 500 miljardia dollaria kymmenen vuoden aikana… Pelkästään lääketeollisuuden hyväksi toimii yli 3000 lobbaajaa eli 6 jokaista kongressiedustajaa kohden…
Mutta se neljäs ja suurin syy, miksi vuoden 2001 ylijäämäisen budjetin aikakausi vaihtui vuoteen 2011, jolloin valtavaa budjettivajetta riittää niin pitkälle kuin silmä kantaa, on Suuri Taloustaantuma.”
Stiglitz muistuttaa, että myös Irlannissa ja Espanjassa oli vielä hetki sitten ylijäämäiset budjetit, mitä nyt tässä tilanteessa on kenties vaikea ymmärtää. Yhdysvalloissa alijäämä tänä vuonna 2012 on lähes 1000 miljardia.
Miksi vuosien 2007 ja 2008 talousromahdus sitten tapahtui? Stiglitzkin tietysti toteaa, että kapitalistiseen markkinatalouteen kuuluu sykliset vaihtelut, mutta siitä huolimatta kuoppia on mahdollista jossain määrin estää ja tasata. Joseph Stiglitz on leppymätön monetaristisen talouspolitiikan ja libertarismin arvostelija. Hänen mukaansa juuri sitä politiikkaa on viime vuosikymmeninä pitkälti noudatettu. Markkinoitten ja erityisesti pankkisektorin on haluttu antaa toimia mahdollisimman vapaasti, hallitusten toimia on haluttu rajoittaa vähentämällä veroastetta sekä toisaalta lisäämällä verokilpailua. Tulonjakoon ei taas ole haluttu kajota juuri lainkaan. Vaikka keskuspankkiirit nopeasti hylkäsivät puhtaan monetarismin, siirtyivät he puolestaan noudattamaan tiukkaa inflaation vastaista rahapolitiikkaa. Tästä on tullut lähes uskonto, Stiglitz väittää.
”Kuten olemme Yhdysvalloissa ja Euroopassa nähneet, inflaatio ei ole ollut mikään suuri ongelma viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Verrattuna EKP:n lähes ainoaan eli matalan inflaation vaalimistehtävään, Yhdysvaltojen keskuspankilla on kuitenkin tasapainoinen mandaatti – inflaatio, työllisyys, ja kasvu – mutta tosiasiassa sekin on painottunut inflaation vahtimiseen. Aivan viimeaikoihin saakka kuka tahansa keskuspankkiiri, joka ehdotti jotain muuta, joutui heti paarialuokkaan.”
Kun raaka-aineiden, energian ja ruuan hinnat ovat maailmanlaajuisesti nousseet paljon keskimääräistä nopeammin, on muilla aloilla jouduttu laskemaan palkkoja ja hintoja. Tämä on johtanut nykyiseen syöksykierteeseen.
Yksi peruskysymyksistä niin taloustieteessä kuin politiikassa on, että mikä olisi luonnollinen työttömyystaso, vaikka Stiglitzin mukaan työttömyystasossa – varsinkaan nykyisessä - ei ole mitään luonnollista.
”On totta, että inflaatio on julmin vero. Se vaikuttaa lähes jokaiseen syrjivästi ja erityisesti köyhiin, jotka eivät voi sen seurauksia kantaa. Mutta kysykää joltakulta joka on ollut työttömänä neljä vuotta mitä hän haluaa – vielä yhden lisätyöttömyysvuoden vai pikkuisen lisää inflaatiota, sanotaan yhdestä kahteen prosenttiin.”
Joseph Stiglitz myöntää, että matala korkotaso, jota viime vuosina on noudatettu, on kyllä saattanut pelastaa pankit. Mutta matalan koron kausi, joka aloitettiin jo 2000-luvun alun teknokuplan puhkeamisen jälkeen, ei johtanutkaan korkeaan investointiasteeseen ja lopulta aiheutti myös epäterveen johdannaiskaupan, asuntokuplan ja sen puhkeamisen. Kirja on täynnä esimerkkejä, joilla hän pyrkii murtamaan myytin toisensa jälkeen.
”Pahin myytti on se, että säästökurista seuraa talouden toipuminen ja hallituksen rahankäytöstä taas ei. Tätähän perustellaan sillä, että liikemiehet, jotka näkevät maan tilinpidon olevan tasapainossa, ovat luottavaisempia, ja lisääntyneestä luottamuksesta taas seuraa yksityisiä investointeja.”
Hänen mielestään tämä yhtälö ei käytännössä toimi, koska tämän politiikan mukaisesti julkiset investoinnit ovat pannassa. Ja juuri niitä Stiglitzin – kunnon keynesiläisen ekonomistin - mielestä tulisi tässä tilanteessa voida tehdä erityisesti tutkimukseen, koulutukseen ja tuotekehitykseen.
Kansantalous ei toimi kuin kotitalous – jonka ennemmin tai myöhemmin on sopeutettava menonsa tuloihin - hän väittää. Bruttokansantuote kasvaa velkarahalla ja investointi tulevaisuuteen voi olla moninkertaisesti tuottava. Puhtaalla kuristavalla säästöpolitiikalla luodaan vain lisää kurjuutta kun talous ei kasva, mutta sosiaaliset ongelmat sitäkin enemmän.
Taloustieteilijä Stiglitz avaa läpinäkyviksi ne linkit, joita politiikan ja talouden välillä on. Hän korostaa, että talous, eivätkä myöskään markkinavoimat ole mikään itsestään liikkuva olio, vaan ihmisten poliittiset vallinnat ovat ensisijaisia.
Juuri nyt Amerikan Yhdysvalloissa käydään kiivainta sanallista vääntöä siitä kuinka tästä jatketaan. Talousasioissa oikeaan laitaan profiloituneen Wisconsinin edustajan Paul Rayanin valinta Mitt Romneyn rinnalle republikaanien varapresidenttiehdokkaaksi korosti tätä linjavalintaa.
Viimeistään hänen myötään republikaaninen puolue ajaa voimakkaammin kuin ehkä koskaan ennen niin sanottua pientä hallitusta, vähemmän veroja - erityisesti hyvin toimeentuleville ja rikkaille sekä nykyisen presidentin Barack Obaman hallinnon ainoan konkreettisen saavutuksen eli terveydenhoitouudistuksen romuttamista.
”Se mitä on tapahtunut Yhdysvalloissa, on tapahtunut myös monessa muussa maassa ympäri maapallon. Mutta se ei ole väistämätön kehitys… Tehokkaampi talous ja oikeudenmukaisempi yhteiskunta syntyvät siitä, että markkinat toimivat kuten markkinoiden tulee – enemmän kilpaillen ja vähemmän räjähtelevänä – lieventäen äärimmäisyyksiä. Pelin säännöt ovat ratkaisevia paitsi talouden tehokkuudelle myös tulonjaolle. Väärät säännöt johtavat toimimattomampaan talouteen ja jakautuneempaan yhteiskuntaan.”
Sitglitz esittää kuuden kohdan ohjelman, jolla hän parantaisi markkinatalouden oikeudenmukaisuutta ja niistä kaikki koskevat pankki- ja luottolaitoksia. Niiden toimintaa pitää pystyä valvomaan paremmin ja lisätä reippaasti läpinäkyvyyttä. Turhat bonukset pitää leikata ja sulkea merentakaiset pankkikeitaat, jotka toimivat veronkierron satamina.
”Amerikalle on olemassa kaksi erilaista visiota tästä puoleksi vuosisadaksi eteenpäin. Toinen on sellainen yhteiskunta, joka jakautuu niihin joilla on ja niihin joilla ei ole, maa jossa rikkaat elävät omissa yhteisöissään, lähettävät lapsensa kalliisiin kouluihin, ja joilla on suora pääsy ensimmäisen luokan terveydenhoitoon. Toisaalla loput ihmiset elävät sitten epävarmassa yhteiskunnassa, joka tarjoaa parhaimmillaankin vain keskinkertaista koulutusta ja tehopuristettua terveydenhoitoa – ja he voivat vain toivoa ja rukoilla etteivät sairastu vakavasti. Tämän yhteiskunnan pohjalla on miljoonia nuoria syrjäytyneinä ilman toivoa paremmasta. Olen nähnyt tämän kuvan monissa kehitysmaissa; ekonomistit ovat antaneet sille nimenkin, kaksoistalous, kaksi yhteiskuntaa elää rinnakkain tuskin edes tietäen mitään siitä toisesta.”
Joseph Stiglitzin mielestä aika on käymässä vähiin. Neljä vuotta sitten oli hetkiä, jolloin muutosvoimat pääsivät nousemaan pintaan, mutta tuloksia ei oikein syntynyt. Hän haluaa uskoa, että kehitys kohti tasa-arvoisempaa Amerikkaa on alkanut ja on mahdollinen, vaikka hän päättääkin kirjansa pessimistisen oloisena sanoihin, että toivo hiipuu.
(Kirja: Joseph E. Stiglitz: The Price of Inequality. How todays`s divided Society endangers our future, W.W. Norton, 2012)
Juha Kulmanen
*
