Suvaitsevaisuuden omahyväisyys, ‘putoaminen’ ja armon dilemma

1

Suvaitsevaisuus on kaikkia ihmisiä koskevan kristillisen armon [monergismin] ja humanistisen itsepyhityksen [pelagiolaisuuden] moraalisesti tekopyhin ja jopa perverssein ‘yhdistelmä’. Todellinen armo on mahdollista vain silloin, kun tunnustetaan ihmisen oma saatanallisuus. Sen vuoksi suhtaudun humanismin ja jopa buddhalaisuuden altruistisiin motiiveihin suurella epäilyksellä. ‘Hyviä’ ihmisiä ei ole olemassakaan. Tämä on armon perimmäinen lähtökohta. Vain syntiset voivat saada armon, joka ei lopulta ole kenenkään ihmisen vallassa. ‘Hyvät’ ihmiset sen sijaan eivät armoa tarvitse, koska he ovat aina oikeamielisiä.

.

2

Suvaitsevaisuus ei tuo mitään lisää moraaliseen ‘hyvyyteen’ – ei liberaaliin eikä konservatiiviseen [joka ei suvaitsevaisuutta (muttei myöskään armoa) edes tarvitse]. Suvaitsevaisuus päinvastoin ideologisoi humanistisen liberalismin ellei jopa kontrafinaalisesti tee siitä suvaitsemattomuutta [ollaan niin ehdottomasti suvaitsevia, ettei suvaita suvaitsemattomia].

.

3

Universaalia suvaitsevaisuutta edustavien/kannattavien ihmisten pitäisi lukea Camus’n Putoaminen ymmärtääkseen erään oleellisen puolen itsestään ja eettisen universalisminsa perustavasta ongelmasta. ‘Suvaitsemattomille’ Putoaminen sen sijaan on vain malliesimerkki liberaalin moraalin absurdeista harharetkistä, sillä aiemmin elämässään oikeamielisyyden ja hyveellisyyden perikuvana itseään pitänyt juristi Jean-Babtiste Clamence näyttäytyy konservatiiveille tyypillisenä ‘suvaitsevaiston’ edustajana, jonka moraalinen selkäranka on viime kädessä pelkkää kumilenkkiä. Hän kun saa kaiken lisäksi pysyviä ja sovittamattomia omantunnontuskia asiasta, joka ei muka ole eettisesti kovinkaan ongelmallinen ja siten moraalisten itsesyytösten arvoinen.

.

Oikeudellisesti puheena olevassa asiassa ei ole ongelmaa, mutta kysymys onkin jostain perustavammasta kuin muodollinen oikeus: ihmisen moraalisesta velvollisuudesta toimia ‘oikein’ ja itse asiassa vieläkin enemmästä: ihmisen kyvystä olla lahjomattoman rehellinen itselleen suhteessa velvollisuutensa sitovuuteen. En puutu nyt arvojen ja normien kehämäiseen ongelmaan vaan Camus’n päähenkilön moraaliseen itsepetokseen: sen tajuamisen ja tunnistamisen aiheuttamaan ‘putoamiseen’.

.

4

Kyse on iltahämärissä jokeen hukuttautuvasta naisesta, jonka siltaa ylittävä Clamence olisi ilmeisesti ehtinyt pelastaa, jos olisi edes yrittänyt ottaa kuulemastaan äänestä selvää [huuto ja veteen putoavan ihmiskehon aiheuttama loiskahdus [*]. Clamence ohitti paikan epämukava olo seuranaan yrittäen unohtaa tapahtuneen, muttei onnistunut. Itse asiassa kyseisen tapahtuman ajatteleminen alkaa vähitellen murtaa hänen itseluottamustaan ja uskoaan omaan eettiseen erinomaisuuteensa [sitä paitsi Clamence sai selville, että sillan kohdalta todella löydettiin äskettäin hukkunut nainen]. Lopulta Clamencen koko entinen elämä kyseenalaistuu hänen ajatuksissaan, ura kääntyy laskusuuntaan ja Clamencesta tulee Amsterdamin pikkuravintoloissa ja pienessä yksiössä aikaansa kuluttava ja peruuttamattoman valheellisena pitämäänsä entistä elämäänsä pohtiva kulkuri ja katumuksentekijä-tuomari, ikäänkuin turhamaisen ‘oikeamielistä’ aiempaa minäänsä loputtomasti pakeneva desperado. Tarinaansa hän itseään ja mahdollisesti myös kuulijaansa terapoiden kertoo, kuka sen vain tahtoo kuulla. Armoa Camus’n katumuksentekijä-tuomari ei kuitenkaan löydä mistään vaan jatkaa desperadon elämäänsä ilmeisesti hamaan kuolemaan saakka.

.

5

Perustavinta Clamencen kertomuksessa tulee olemaan se, ettei hän usko enää ihmisen vakuuttavimmankaan eettisen rehellisyyden olemassaoloon ‘pudottuaan’ tajuamaan oman menestyksensä, charminsa ja älynsä väistämättömän tekopyhyyden ja turhamaisuuden, jolla on pettänyt itseään ja muita koko elämänsä ajan. Ihminen on hänelle pelkkä oikeudenmukaisten kulissien rakentelija ja valkoisilla valheilla etenevä kiipijä. Eikä tämä ihmisluonteen ominaisuus ole korjattavissa. Sen voi yrittää tiedostaa, mutta siitä ei pääse eroon, sillä yhteiskunnalliset instituutiot toimivat väistämättä kaksois-standardien varassa ilmentäen paitsi ihmisen turhamaista tekopyhyyttä myös pelkoa ihmisen eläimellisen eli alkuperäisen ‘luonnon/olemuksen’ hallitsemattomuudesta, joka on pakko ‘kesyttää’ sulkemalla se instituutioiden muodostamaan ‘avovankilaan’.

.

6

Tällainen, Putoamisen kuvaama, omien ‘moraalisten’ motiivien kyseenalaistuminen ja kyseenalaistaminen ei näyttäisi olevan lainkaan relevanttia eikä tarpeellista [ehkei edes suotavaa] konservatiiviselle reviirieläimelle, joka toimii selkeiden eettisten ohjeiden mukaisesti, ikään kuin vaistonvaraisesti. Vain ‘omia’ tulee suojella, vain ‘omat’ voi/pitää pelastaa. Konservatiivin on tavallaan mahdoton epäillä, että hänen perustavien arvojensa ja oman vakaumuksensa välillä olisi ja tai että niiden välille ylipäätään muodostuisi sovittamatonta ristiriitaa. Konservatiivit ovat siis ratkaisseet Clamencen ongelman logiikalla, jota minä kutsun ‘piilorasistiseksi’, mikä ei tarkoita, että he eivät toimisi oikeudenmukaisesti, johdonmukaisesti ja ilman järkeviä perusteluja omissa yhteisöissään [yhtä aikaa sekä ‘biologisesti’ että ironisesti puhuen he eivät myöskään toimi ‘evoluution vastaisesti’: evoluutio kun ei ole universaalisti oikeamielinen eikä suvaitsevainen: evoluutio on ‘hyvän ja pahan tuolla puolen’].

.

7

Armo [ja sen maallistunut, tekopyhä ‘perversio’: ‘suvaitsevaisuus’] on Paavalista alkaneen eli stoalaisia vaikutteita saaneen ja sittemmin arvoliberalisoituneen kristillisyyden perimmäinen eettinen ongelma. Jaakobin [Jeesuksen veljen] juutalaiskristillisen [pien]yhteisöllisyyden lähtökohdat ja periaatteet sen sijaan rajaavat kulloisenkin kristillisen yhteisön ulkopuolelle ne, jotka eivät sen armoa ansaitse [joko syntyperäisesti tai teoillaan].

.

8

Mutta armoa ei voi ansaita, armo on ‘something for nothing’: olemassaolon oikeutus, jonka jokainen saa ‘ilmaiseksi’. Niinpä ‘jaakobilainen’ kristillisyys [siten kuin minä sen tässä ymmärrän] ei oikeastaan tunne armon käsitettä – eihän sen tarvitse: se kun on pyhien eli [varmasti] pelastuvien yhteisö, jonne ei ‘barbaarista’ rupusakkia huolita.

.

9

Ihmisiä voi ja pitää sietää. Mutta suvaita heitä ei kuitenkaan tarvitse – eikä edes pidä suvaita. Suvaitsevaisuus tekee armosta kaikkein kierointa ja tekopyhintä omahyväisyyttä. Onkin moraalisesti kunniallisempaa olla konservatiivi ‘reviiri-kristitty’ kuin ‘Putoamisen’ kuvaama ‘positiivinen’, suvaitseva, hyveellinen, oikeamielinen, universaalia humanistisuutta edustava maallistunut maailmankansalainen – ellei, ja tämä on oleellista, ellei hän, mikäli on loppuun asti rehellinen itselleen [kuten Clamence], putoa tai afortiori, jonka väistämätön kohtalo ‘ylivertaisesti’ edustamaansa universaaliin oikeudenmukaisuuteen uskovana on pudota moraalisen motivaation ja sen perusteiden [egoismi/universaali altruismi] pohjattomaan dilemmaan. Konservatiivi ei tähän dilemmaan jämähdä, koska hän on sen aina jo ratkaissut rajaamalla moraalisesti auttamisen arvoisten ihmisten ‘ominaisuudet ja tapaukset’ sen verran selkeästi [endogaamisen pienyhteisön arvomaailmasta käsin], ettei mitään käytännöllistä ongelmaa synny, toisin kuin maailmankansalainen Clamencen tapauksessa.

.

10

Armo on kuitenkin ja kuten sanottu eräänlainen ihme, jota ei voi ansaita. Se on lahja, jota kukaan ei voi ‘antaa’ toiselle kuin pyyteettömässä rakkaudessa, joka on kuitenkin aina jo subjektiiviselle ja pyyteelliselle ihmiselle mahdoton saavuttaa [sukulaisiin kohdistuva altruismi ja aksiomaattinen oikeudenmukaisuus oikeutena ovat aivan eri asioita kuin armo]. Joko armoa ei ole olemassa ja pelkkä jo ihmisenä oleminen pitää ‘ansaita’ tai sitten armon [ehdottoman (ilman ehtoja) hyväksymisen] voi antaa vain ja ainoastaan ‘niin kutsuttu’ Jumala [tai ‘vastaava’ (en nyt keksi parempaakaan käsitettä tai esimerkkiä tämän dilemman ratkaisijalle/ratkaisijaksi: Salomon ehkä pääsee aika lähelle ;\)].

.

Jumala on ihmiskäsittein ilmaistu ihmiselle ‘mahdottoman mahdollistaja’. Mutta uskovatko [jos uskovat] liberaalit ja konservatiivit edes samaan Jumalaan? Jos Jumala on yksi ja sama, kaikkivaltias ja täydellinen, niin ainakaan hän ei vaikuttaisi olevan erityisen johdonmukainen tai ristiriidaton [edellyttäen siis, että kaikki, mitä on kaikissa ihmisissä on aina jo yhdessä ja ainoassa Jumalassa]. Jumalan hyvyys jää myös näin ajateltuna mysteeriksi, josta ihmislogiikka ei voi ymmärtää yhtään mitään. Armo on ihme. Sille ei ole mitään syytä.

.

11

Vaikuttaa siltä, että Jean-Babtiste Clamence ei jatkuvasta ‘katumuksen-tekemisestään’ huolimatta tule armoa kohtaamaan. Hän jää perimmältään ateistiseksi desperadoksi, joka ‘piinakopissaan’ itseään kiduttaen [‘puhdistaen’/’purgatio’] etsii totuutta eli ulospääsyä oman ‘rehellisyytensä ja oikeamielisyytensä’ turhamaisen ylpeästä valheellisuudesta, mutta ei sitä löydä. Silti, näin ajattelen, hänen tarinansa ei kuvaa pelkästään universaalin liberalismin perustavaa umpikujaa vaan koko ihmisluonnon ‘putoamista’ moraalisen itsepetoksen kuiluun, josta ei nousta ylös omin voimin. Vain armo voi pelastaa.

.

12

‘Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, miksi et jo armahda minua syntistä’ [mukaelma Jeesuksen rukouksesta].

.

13

‘Oi väsynyt sieluni, älä enää kysy miksi’ [Nietzsche].

*

[*] ‘Putoaminen’ kirjan otsikkona sisältää Camus’lle kaksi hyvin konkreettista merkitystä, joista toinen on kuvailevalla tasolla fysikaalinen [veteen putoavan ihmisruumiin aiheuttama ääni] ja toinen psykologisella ja rationaalisella [metaforisella] tasolla kvalitatiivinen: a] oman moraalisen itsepetoksensa tiedostamisen kokemus, b] tämän kokemuksen aiheuttama 'tila/-tunne' [vrt. lankeemus ja hamartia]. Myös nimi Jean-Babtiste Clamence sisältää harkittuja konnotaatioita  [‘Jean-Babtiste’ Johannes Kastajaan ja kasteeseen].

*

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Fall_%28Albert_Camus_novel%29

http://fi.wikipedia.org/wiki/Putoaminen_%28romaani%29

http://en.wikipedia.org/wiki/A_fortiori_argument

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hamartia

http://en.wikipedia.org/wiki/Grace_%28Christianity%29

http://fi.wikipedia.org/wiki/Armo

http://www.helsinki.fi/teol/kurssit/syste/02_armo.shtml

Epämuodikas asia

‘Viisaus ei ole koskaan muodissa’ [Hannu-Pekka Björkman 'Riston valinnassa’].

.

http://areena.yle.fi/radio/2216056

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hannu-Pekka_Bj%C3%B6rkman

CCR, 1970, Lontoo, Royal Albert Hall

.

Tämän paremmaksi kuvan ja etenkin äänen laatua CCR:n Royal Albert Hall konsertista [4/1970] tuskin enää saadaan nykytekniikalla. Kuunnelkaa ja katsokaa vaikka Tombstone Shadow eli 3. kappale alusta laskien. Siihen kuten Born on the Bayou’hin  [aloituskappale] minä en kyllästy ikinä. Mikä kitarasoundi lähteekään Rickenbackerista [*], millainen lauluääni onkaan nuorella John Fogertylla. Tämän vuoksi kannatti elää.
.
[*] Videon lähtökuvassa J. Fogertyn kitarana Gibson Les Paul; veljensä Tom soittaa jotain Gibson 335-tyyppiä.

.

https://www.youtube.com/watch?v=r5OnRYM-o4o

Mysteeri

Suurin mysteeri on se, että mitään mysteeriä ei ole.

* 

http://fi.wikipedia.org/wiki/Mysteeri

Mielekäs ‘mielenhäiriö’ ja sen tulevaisuus, osa I ja II

I

Sanotaan, että rakastunut ihminen näkee todellisuuden epärealistisesti, ruusunpunaisten silmälasien läpi. Elämässä on hohtoa, mielekkyyttä ja intohimoa. Silti tämänkaltainen elämänilo muistuttaa monien, ainakin kyynisempien ihmisten, myös psykiatrien mielestä ‘psyykkisesti häiriintynyttä’ ja siten ‘epänormaalia’ tilaa [positiivista ‘skitsofreniaa’]: ihminen on hormonien ‘ylettömän’ vaikutuksen vuoksi mennyt ‘sekaisin’, siis rakastunut. Asian voi kuitenkin nähdä aivan toisin. Vladimir Solovjov [*] kysyykin: entä jos asia on juuri päinvastoin. Jospa juuri rakastunut näkee elämän realistisesti ja oikein eli elämisen arvoisena, koska hänellä on siihen rakkautensa vuoksi syy, jonka vaikutusta ei voi torjua kokematta suurta tuskaa ja ikään kuin paaduttamalla itsensä - - [* Aiemmin mainittu Leo Sestov on Solovjovia pessimistisempi ja skeptisempi, mutta myös hän perustaa ajattelunsa perimmältään ei-käsitteellistettävissä olevaan 'kokemukseen' (sikäli kuin jotain 'ei-käsitteellistä' ylipäätään on olemassa (ihmiselle); myös Heideggerin 'eksistentiaalit' ovat käsitteellistettyjä Daseinin eli 'täällä olon' (ei-käsitteellisen subjektin) maailmassa olemisen ehtoja/tapoja].

. 

Eikö myös uskovaa voisi verrata rakastuneeseen ihmiseen? Eikö myös uskova koe elämäänsä mielekkääksi Jumalaan uskomisen [~ rakastamisen] kautta? - - Ei hassumpi analogia. Pikemminkin erinomainen ja toivottava – jopa uskottava. Uskon voi todellakin ymmärtää eräänlaiseksi rakastumisen tilassa elämiseksi. - - Stoalaisesti suuntautunut ‘tunteensa tukahduttaja’ voisi tietysti olla elämisen emotionaalisesti koetun tarkoituksen ‘seurauksista’ täysin eri mieltä, mutta jätetään stoalainen tällä kertaa rakentelemaan ‘tunteettomia’ järjen/tiedon palapelejään ja yritetään olla rakastuneita – edes hetken aikaa. Mutta vaikka rakkaus vaatiikin kuuliaisuutta, niin eikö se perimmältään ole spontaani tila, johon ketään ei voi pakottaa  - ei itseään eikä muita? Siinä tapauksessa asia mutkistuu ja paljon. Miten voisin rakastua, jotta voisin uskoa? Kysyy nimimerkki ‘Puhtaan järjen lamauttama’.

. 

II

Psykiatrit ovat kirjaimellisesti eli metaforisesti [mietipä tuon ‘eli’ konjuktion loogista ‘viestiä’, Ironmistress] nykyajan ‘poppamiehiä’ - myös erinomaisen selkeäsanainen ja naturalistisessa ‘agendassaan’ johdonmukainen Hannu Lauerma. Neuro-psykiatrit ja evoluutio-psykologit ovat jo nyt saaneet ehkä kaikkein vahvimman oikeutuksen tieteellä ohjatun ja legitimoidun biovallan käyttöön maailmassa.

.

Jopa juristit, ylläpitääkseen syllogistisesti argumentoitua, koherenttia ja mahdollisimman ristiriidatonta, julkisiin tai piileviin arvoihin perustuvaa normiviidakkoa, ‘harhailevat’ muuttuvien arvomaailmojen [ajan ‘henkien’] relativistisessa suossa, kun taas psykiatrien ei tarvitse enää nykyään kuin vedota neurologiaan [luonnontieteeseen eikä mihinkään sopimuksenvaraisiin eli konstruoituihin aksioomiin] ja todeta: ‘tämän henkilön käyttäytymisen vahingollisuus ja vaarallisuus perustuu hänen reseptoriensa neurologisesta normaalistandardista poikkeavaan toimintaan eikä hänestä voi enää tulla kunnon kansalaista ilman sellaista neurologista lääkitystä tai neurologista leikkausta, joka palauttaisi hänen reseptoriensa toiminnan normaalijakautuman alueelle.’ [Amen].

.

Tulevaisuuden ihminen on valjastettu edistämään tehokkaasti tehokkuuden tehokasta tehostamista. Kontrolloimattomat ja impulsiiviset tunteet ovat sellaisessa yhteiskunnassa epätoivottavia. Tunteita toki tarvitaan, koska juuri niiden avulla ihmistä voidaan ohjailla haluttuun suuntaan eli manipuloida, mutta rakkaus on aivan liian arvaamatonta ollakseen vapaasti koettavissa tulevaisuuden tehoyhteiskunnassa.

.

Olen melko varma, että vielä tulee päivä, jolloin myös rakkauden kokemusta pidetään ‘epänormaalina’ reaktiona, jonka ‘epänormaalius’ aivojen toimintaa tarkoin kuvaamalla todistetaan pätevämmin ‘todeksi’ kuin yksikään juridinen aksiooma voisi totuuden asettaa, koska tuo kuva ‘kertoo omituisen’ [elämää ‘häiritsevän’] tuntemuksen ja käytöksen ‘todellisen’ [todellisen?!] syyn ja legitimoi siten käsityksen normaalista ja epänormaalista.

.

Itse asiassa normaalius/epänormaalius legitimoituu kuitenkin poliittis-normatiivisesti eikä tieteellis-deskriptiivisesti tai sitten tiede on aina jo politiikkaa – kuten asia onkin. Nietzschen sanoin [ja Foucault’n myötäilemänä] tieto ja tiede ovat vallanhimoisia ‘viettejä [siten myös de facto ‘rasistisia’].

*

Neurologit ovat tulevaisuuden yhteiskuntien korkeimmin arvostettuja poppamiehiä, joilta kysytään sitä viimeistä neuvoa, jotta ihmisiä voisi ‘objektiivisin’ perusteihin kontrolloida, eristää ja karsinoida lokeroihin. Tietokoneaikana [tosin tietokone itsessään ei tiedä mitään] kontrolloinnista käytetään usein sanaa profilointi. Profilointitekniikat [esim. uutisvahdit] ovat identiteettitekniikoiden uusia muunnelmia, joiden avulla ihmisiä konsultoidaan ja ohjataan etsimään ja löytämään eli kuluttamaan juuri itselleen sopivaa nautintoa. Medikalisaatio puolestaan uusintaa ja hyödyntää profilointi- ja identiteettitekniikoita ja sitä voinee pitää ehkä vaikutusvaltaisimpana yhä teknistyvän ja kaupallistuvan maailmamme eli konsulttikulttuurimme ilmiönä.

.

Kammottavinta tässä kaikessa ihmisen esineellistämisessä on, että se lähes vastavuoroisesti palvelee sekä tuottajan että kuluttajan tarpeita. Ainut ero syntyy siitä, että on olemassa ‘taho’, joka myy ja ‘taho’, joka ostaa. Kaikki muu toimii markkinatalouden ‘säätelemänä’ eli joku aina voittaa tässä pelissä, koska jotkut toiset ovat niin alttiita ja valmiita maksamaan ‘hänelle’ myymistään palveluista edullisia eli kohtuuttomia summia [näinhän se menee: ‘osta nyt edullisesti’ (eli maksa itsesi kipeäksi)].

.

Niinpä neuro-psykiatrinenkin tutkimus medikalisaation peruspilarina on sekä luonnollinen että manipuloiva vastaus ihmisen luontaiselle ja loppumattomalle tarpeelle saada itselleen, lapsilleen, toisilleen - ylipäätään kenelle tahansa - ‘diagnoosi’, joka viime kädessä määrittelee/‘antaa’ heille identiteetin, jonka ‘raison d'être’/‘reason for being’ ei ole ainoastaan oikeuttaa heidän elämäänsä muiden ihmisten joukossa vaan, jonka on annettava heille myös koko olemassa olemisen [eksistenssin] mielekkyys ja tarkoitus tässä katoavassa maailmassa ja maailmankaikkeudessa.

.

Aiempina aikoina ‘eksistentiaalisen identiteetin’ sai uskonnosta, kansallisuudesta ja ideologisesta aatteesta, nykyään ja tulevaisuudessa sen antaa tiede ja markkinatalous. Uskonto on muuttunut bisnekseksi ja/tai museotoiminnaksi. Jumalan ohella myös ideologiat ovat kuolleet. Kansallisuusaate on viimeinen este pahanlaatuisen kasvaimen lailla vapaasti etenevälle kapitalismille, jolle identiteetit ovat kaikkein kannattavinta kauppatavaraa.

. 

Identiteetti voi periaatteessa olla mitä tahansa juuri sen takia, että annettu diagnoosi oikeuttaa olemassaolomme ja tekee meistä hyväksyttyjä, ehkä jopa haluttuja [esim. Conchita Wurstin hahmo on nykyään pääosin haluttu (toki myös inhottu) identiteetti]. Diagnoosien pluralismi tosin koskee aluksi lähinnä liberaalien yhteiskuntien tulevaisuutta, mutta sen modus operandi [toteutuksen ja toteutumisen tapa] on silti periaatteessa aivan sama kuin niissä [eli useimmissa] konservatiivisissa yhteisöissä, jotka omaksuvat uusimman tekniikan ja vapaan markkinatalouden [eli ‘biologisen kulttuurievoluution’, mikäli kausaalisesti deterministisenä pidettyä ilmiötä nyt ylipäätään voi omaksua: eikö pikemminkin kyseessä ole triviaalisti väistämätön tapahtuma]. Konservatismikin on lopulta aseeton teknokapitalismin suhteen, vaikka monet ‘pienyhteisölliset impivaaralaiset’ toisin luulottelevat [kommunistit jätän haaveilemaan ja uneksimaan utopiaansa: hyvää yötä, nukkukaa hyvin].

.

Säädetyn lain tavoin diagnoosi identiteettinä sekä rajaa, normittaa [‘normalisoi’] ja ohjaa että mahdollistaa, ilmentää ja vapauttaa [‘normaalin’ rajoissa] ihmisen persoonallista ja yhteisöllistä olemista; tässä mielessä se on sukua myös muodille ja jopa mainoksille.

.

Tämä kaikki merkitsee sitä, että liberaalien[kin] yhteiskuntien vapaus on pelkkä valtaisa harhakuvitelma, jonka omaksuttuaan ihmiset eivät tajua elävänsä tieteellisesti legitimoidussa, suunnattomassa avovankilassa, jossa konsulttifirmojen lobbaama ja ohjailema poliittinen päätöksenteko mahdollistaa huume- eli addiktio-markkinoiden = medikalisaatio-bisneksen valtavan ekspansion, joka tulee olemaan tulevaisuuden taloudellisen kasvun todellinen rahasampo.

* 

Muiden ‘identiteetti-teknologisen’ toimintansa tieteellä legitimoivien asiantuntijoiden ohella myös psykiatri-neurologi Hannu Lauerma kuuluu osaltaan edellä kuvatun yhteiskuntajärjestyksen tärkeimpiin ‘pioneereihin’, halusipa hän sitä itse tai ei.

*

PS. Lukija ymmärtänee, että tällä tulevaisuusvisiolla ei ole mitään tekemistä tieteellisen ‘luotettavuuden’ kanssa. Se, joka puhuu tekstini puolesta tai asettuu sitä vastaan tieteeseen vedoten, yrittää vaikuttaa siihen ‘normalisoivasti’. Kieltäydyn sellaisesta roolista. Kieltäydyn kaikista diagnooseista ja identiteeteistä. Yritän mieluummin olla vaikka olematta.

.

PPS. Erityinen kiitos jälleen kerran Michel Foucault’lle.

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hannu_Lauerma

http://en.wikipedia.org/wiki/Michel_Foucault

http://fi.wikipedia.org/wiki/Michel_Foucault

http://fi.wikipedia.org/wiki/Vladimir_Solovjov

Kateellisen irvileuan ‘tunnustuksia’: ‘Tapaus K.’

Kemppisen ongelma: Miten kirjoittaa kokonais-informaatioteos tieteestä, taiteesta, oikeudesta, ovenkahvoista ja kameroista - siis koko kulttuurihistoriasta - yhdessä ainoassa blogitekstissä [noin 2:lla sivulla]?

. 

[versio 1]

.

Kemppisen pääasiallisena intentiona näyttäisi olevan koota eri aihealueista toiseen ‘harkitusti hyppimällä’ yhtenäinen jos ei näkemys niin ainakin ‘puoli-performatiivinen’ blogi-teksti. Vakuuttaako Kemppisen projekti ja jos vakuuttaa niin miten, on sitten ongelmallisempi asia [lukijalta pitäisi löytyä sivistyksellistä vastaanottokykyä, ei ainoastaan halua]. Kuten sanottu: ehkä ymmärrän Kemppisen intention, mutta en suinkaan aina hänen intentionsa lopputulosta eli kulloisenkin blogiteksti-rakennelman implikaatioita ja konnotaatioita [piilo- ja viitemerkityksiä]. Johtuuko nihkeä asenteeni puutteellisesta sivistyksestäni vai kateudestani ja pahantahtoisuudestani, vai molemmista, kas siinä pulma.

.

Olen totta kai erittäin, suorastaan mittaamattoman [ei mitään määrää] kateellinen Kemppiselle hänen ällistyttävän monipuolisista tiedoistaan ja taidoistaan. Mutta jos pelkkä kateus suuntaisi ja sumentaisi ymmärrystäni,  olisin tuskin enää aikoihin viitsinyt lukea Kemppisen koruompeluun rinnastettavaa mutta korkeammin sivistynyttä informaatiokieltä, jota hän opettajan sekä kansanvalistajan ominaisuudessa tahtoo ja myös osaa viljellä - on se sen verran ylivertaista muihin suomalaisiin bloggaajiin verrattuna. Kateus kritiikin lähtökohtaisena [joskin yleensä tietoisuudesta torjuttuna] motiivina ei toisi arviointiin mitään lisää vaan pikemminkin vähentäisi sen tehoa entisestään [onkohan noin?].

. 

Vertaan Kemppistä Montaigeen, jonka esseetaituruuden tasolle hän ei tyylillisesti ja ‘muotorakenteellisesti’ ainakaan blogeissaan yllä kuin ehkä hetkittäin. Kemppinen kyllä ‘hallinnoi’ ja soveltaa paljon suurempaa määrää informaatiota kuin Montaigne, mutta juuri informaatiomäärän ‘inflaatio’ näyttäisi ainakin osaltaan muodostuneen esteeksi tiiviimmälle esseeilmaisulle, jonka Kemppinen kyllä niin halutessaan hallitsee.

. 

Blogi-kirjoittelu [jolle ei edes periaatteessa voi asettaa tiukkoja muoto- tai sisältörajoituksia] ylipäätään näyttäisi kuitenkin kehittyneen ja hahmottuneen pikemminkin sivumäärältään rajattujen kolumnien ja aikalaiskritiikkien kuin sekä tyylillisesti harkittujen että sisällöllisesti tutkivien/pohdittujen esseiden kaltaiseksi ilmaisutavaksi. Kemppiselle sivumäärällinen rajaus vaikuttaa kuitenkin sopivan erinomaisesti, koska yllättävän hyvin hän on kyennyt säilyttämään korkean luettavuus- ja informaatiotason blogiteksteissään jo lähes kymmenen vuoden ajan.

. 

En seuraa blogien maailmaa enää kovinkaan paljon [en sitäkään vähää kuin vielä 7-8 vuotta sitten], mutta rohkenen silti väittää, että Kemppinen on bloggaajana täysin uniikki ilmiö Suomessa. Hän todellakin kykenee blogi-ilmaisun puitteissa hyödyntämään oppineisuutensa hämmästyttävää laaja-alaisuutta tavalla, joka näennäisestä ‘sekavuudestaan’ huolimatta on asiansa tuntevaa, harkittua ja johdonmukaista.

. 

Toinen vertailukohde on Egon Friedell, jonka kolmiosainen kulttuurihistoria on jo hiukan lähempänä sekä Kemppisen kirjoittajan karaktääriä että sisällöllistä monipuolisuutta kuin Kemppisen aatteellisen ‘sukulaissielun’ [cicerolaisen] Montaignen ‘fiktiivisemmin tai narratiivisemmin’ etenevää mutta koukuttavaa ‘opettavaisen’ tarinan kerrontaa. Kemppinen ‘hajottaa’ itseään eri teemoihin samaan tapaan kuin Friedell, joka yrittää tulkita ja hahmottaa historiaa eräänlaisena juoruromaanina, jossa jokainen uusi henkilö on ikään kuin oman romaaninsa päähenkilö. Historiallisten henkilöiden tarinat Friedell sitten liittää yhteen aatehistoriallisilla yleistyksillä, joista ei niistäkään puutu tyyliä ja hehkutusta muttei myöskään  liioittelua, kyynisyyttä ja puolueellisuutta.

. 

Luin Friedellin kolmiosaisen kulttuurihistorian [‘ensimmäisenä’] lukioaikanani ja 25 vuotta sen jälkeen uudestaan. Toinen lukukerta oli pettymys: Friedellin retoriikka ei enää purrut vaan tuntui pelkästään innostuneen reettorin mahtipontisuudelta ja sisällöllisesti ontolta. En jaksanut keskittyä kuin ensimmäisen osan puoleenväliin asti ja sen jälkeen valikoidusti pätkiin toisesta ja kolmannesta osasta.

. 

Kemppisen vahvuus ja/eli ongelma on samaa tyyppiä kuin Friedellinkin. Kyseessä on perimmältään [eksplisiittisesti tai implisiittisesti] makrohistoriallinen yritys mahduttaa ja esitellä [tulkinta on toissijaista ja retorista, historia kun on viime kädessä valtapelien ja yksittäistapausten kaaos] aivan liian suuri ja vaikea aineisto mikrohistoriallisesti rajatussa tilassa, yksittäisten tapauskertomusten ja teemojen kautta sekä päinvastoin eli yritys sijoittaa yksittäiset tapaukset suorastaan maailmanhistorialliseen kontekstiin, josta ei välttämättä ‘tolkkua’ ja koherenssia löydy [ainakaan Montaignen skeptisen tulkinnan mukaan].

.

Mutta käykö Kemppisen kuten Friedellin? Järsiikö ajan hammas hänetkin pelkäksi aikalaiskriitikoksi, joka 100 vuoden kuluttua kiinnostaa enintään jotain suomalaisen blogikirjoittamisen alkutaivalta tutkivaa ‘informaatio-historioitsijaa’? Kukaan ei enää innostu Kemppisestä vaan haukottelee lukiessaan hänen nyt latteiksi koettuja poeettisia allegorioitaan ‘einsteinilaisen’ ajan kääntämisestä taaksepäin tai suomentamiaan Catulluksen puolirivoja patetioita alkaen nopeasti etsiä uskottavammin koukuttavaa tekstiä [tämä on tietysti provokaatio: Catullus on OK, Einsteinista puhumattakaan]– vaikkapa juuri Montaignelta, joka tuskin koskaan lakkaa kiinnostamasta ihmistä, joka vielä 100:nkin vuoden kuluttua, jostain mahdollisesti ‘perverssistä’ syystä, harrastaa kirjallisuutta ja filosofista pohdiskelua [humanistisia aineita tuskin enää opetetaan yliopistoissa siihen maailman aikaan].

.

Kemppinen ei toki ole aivan Montaignen veroinen, ei ainakaan kirjoittajana eikä ehkä ajattelijanakaan [vaikkei myöskään Montaigne ole filosofisena ajattelijana kovin kiinnostava eikä loppujen lopuksi kohoa maailman kirjallisuuden huippujen tasolle [*]. Todella merkittävän taiteilijan ja ajattelijan tärkeimpiin ‘ominaisuuksiin, kykyihin, lahjoihin ja taitoihin’ kuuluu joka tapauksessa omaperäisen temaattisen rajaamisen eli omien hyvinkin persoonakohtaisten ja -lähtöisten ideoiden lähes pakkomielteinen hahmottaminen. Jopa Nietzschen ajattelun tilkkutäkistä löytyy ei ainoastaan huikeaa tyylitaituruutta vaan myös uudentyyppisen ajattelun ja miltei ‘profeetallisten’ ideoiden [niin hyvässä kuin pahassa] omaperäistä koherenssia, vaikkei sitä ihan heti oivaltaisikaan.

.

Ehkä en ole lukenut ‘kemppistäni’ tarpeeksi tarkkaan tai sitten en vain ole oivaltanut asiaa, mutta ajattelun ja tyylin suhteen en löydä häneltä kovinkaan paljon omaperäistä kontribuutiota. Silti hän on tällä hetkellä melko ainutlaatuinen ilmiö ei vain suomalaisessa blogi-maailmassa vaan koko suomalaisessa kulttuurikeskustelussa. Jos siis Kemppisen lahjakkuus ei ilmene niinkään ideoiden ja tyylin [Kemppinen toki kirjoittaa vaikeistakin asioista luettavasti ja kiinnostavasti] kuin suorastaan ällistyttävän hyvän muistin ja yksityiskohtien suvereenin hallinnan tasolla, niin omaperäisenä voi kyllä pitää koko hänen massiivista blogi-projektiaan, josta on jo nyt muodostunut kulttuuri-ilmiö.

.

[versio 2]

.

Kemppisen kunnanhimoisena tavoitteena on kirjoittaa asiapohjaista ‘aikuisviihdettä’ lähes kaikilta kulttuurin osa-alueilta. Aikuisviihdettä sen vuoksi, että eikö ihminen, joka haluaa proosallisen tai jopa  runollisen ilmaisun keinoin ‘selventää’ esim. Einsteinin suhteellisuusteorian käytännön implikaatioita ole jollain tapaa hieman ‘perverssi’. Hän herättääkin monenlaisia intohimoja aina älyllisestä ihastuksesta myötäsäälivään inhoon asti: a] ‘onpa tässä hämmästyttävän sivistynyt, ylivertaisen lahjakas, suunnattoman monipuolinen, intellektuaalisesti ihailtavan rohkea ja kaikkien asioiden [ellei vähän enemmänkin] suhteen pidäkkeettömän sanavalmis renessanssikulttuuri-nero’, b]’ sääli, että noin suuresti ja laajasti oppinut mies haaskaa resurssejaan ja lahjojaan kirjoittamalla aiheensa ja asiansa yksityiskohtien ylettömään paljouteen kadottavaa silppu-bulkkia ja pilkunviilauskamaa, jonka tehovaikutuksen perimmäinen motiivi paljastuu lopulta aina hampaitaan narskuttelevan ja narisevaäänisen narsistin ekshibitionistiseksi perversioksi eli pakkomielteiseksi haluksi ‘vilautella’ oman erinomaisuutensa ‘elimiä’. - - [a] ilmentää älyllisen kulttuuri-ihmisen vaivoin ‘sublimoitua’ loveen lankeamista intellektuaalisen shamaanin tekemien taikojen edessä, [b] ilmentää kateellisen ja pahantahtoisen irvistelijän inhoreaktiota [yleensä kyseessä on joku oppinut akateemisen ‘vertaisryhmän’ jäsen tai ihan vaan oppia saamaton perustason karvahattusuomalainen ‘barbaari’ Esson baarista (olen toki transkriboinut ja moderoinut ‘barbaarin’ alkuperäisen kommentin sanamuodot älyllisesti sivistyneempään ja moraalisesti siedettävämpään asuun].

*

[*] Skeptikot itsessään eivät ole kovin kiinnostavia ja hedelmällisiä ajattelijoita, mutta he pitävät filosofian ‘käynnissä’ eli loputtoman joskin samoja ongelmia hiukan erilaisista perspektiiveistä ja hieman erilaisella vokabulaarilla toistavan muutoksen tilassa.

*

http://kemppinen.blogspot.fi/

http://en.wikipedia.org/wiki/Michel_de_Montaigne

http://fi.wikipedia.org/wiki/Michel_de_Montaigne

http://en.wikipedia.org/wiki/Egon_Friedell

http://fi.wikipedia.org/wiki/Egon_Friedell

‘Normatiivinen biotooppi’

Kemppinen kirjoitti päreessään ‘Tätä kirjaa et halua lukea’: ‘On minulla tähän vastaus. Jos kuvitteellisesti ja tämän esimerkin törkeyden myöntäen ajattelemme että tuo joukko tunnistettaisiin ja tuhottaisiin, mitä tapahtuisi sitten? Sen sijaan tulisi toinen 12 prosenttia, joka olisi aivan entisen kaltainen. Ja sen jälkeen kolmas.’ [....] Toinen selitys on, että yhteiskunta tarvitsee rupulijoukon ja pitää huolen, että sellainen aina on. Yhteiskunta on eräänlainen ”biotooppi”, jonka on välttämätöntä tyhjentää itseään.’

. 

1

Ajattelen ‘kuvitteellisesti’, ettei tuossa välttämättä ole eikä tarvita kahta selitystä vaan enintään ‘1½’. Jos ja kun evoluutio de facto ‘karsii epäkelvon aineksen’ [~ ‘tuo joukko tunnistettaisiin ja tuhottaisiin’, esim. 12%], niin ensimmäinen selityshän on silloin pelkästään toisen eli normatiivisemman [foucaut’laisessa merkityksessä] selityksen deskriptiivinen kuvaus eli se, mitä tapahtuu tilastollisesti mitattuna kaikkialla luonnossa, ei ainoastaan ‘ihmis-yhteiskunnissa’. 

.

Itse asiassa tässä ei ole kuin yksi selitys, koska kumpikin niistä voidaan ymmärtää sekä normatiivisesti että deskriptiivisesti.

. 

2

Esitetyn esimerkin kautta on ‘näppärästi’ päädytty Foucault’n tiedon arkeologian perusongelmaan eli kysymykseen siitä, milloin kontingentti säännönmukaisuus voi muuttua normatiiviseksi säännöksi [ja päinvastoin], jos rationaalisuudelle ei anneta transsendentaalisesti konstitutiivista roolia tai merkitystä [esim. ajatteleva/epäilevä itsereflektiivisyys [cogito substanssina] , autonomisuus, transsendentaaliset ehdot, Jumala jne.] vaan pidetään sitä pelkästään luonnossa ilmeneviä ja vallitsevia syy-seuraussuhteita heijastavana toistamisena kielessä ja kulttuurissa.

.

Miten ‘ihmeessä’ tällainen rationaalisuus[?] voi ylipäätään olla asioita ja ilmiöitä normatiivisesti konstituoivaa tai edes kognitiivisesti regulatiivista tietoisuutta, jos ihmisen kehityksessä ei oleteta jossain vaiheessa tapahtuneen ‘ontologista hyppyä’ vaistonvaraisesta ja ‘määrällisestä’ aistihavainnoinnista laadullisesti hyvin erilaiseen [itse]reflektioon, josta muodostuu havainnoille laadullis-ontologisesti aivan uudenlainen perusta.

.

Mikään naturalistinen evoluutiomalli ei pysty tätä kehitystä selittämään ajautumatta ristiriitaan omien metodis-ontologisten sitoumustensa kanssa [olettamatta siis jotain ei-naturalistista syytä]. Aristoteelinen hylemorfisuus tai mikään muukaan ‘strukturaalinen isomorfia’ ei nyt kelpaa selitykseksi, sillä Foucault pyrki Nietzschen tavoin eliminoimaan kaiken mahdollisen metafysiikan tiedon arkeologiastaan ja genealogiastaan.

.
3 

Mikäli tietoisuudesta esitettyjä ei ainoastaan ‘selvästi’ metafyysisiä vaan myös käsitteellis-rationaalisia oletuksia pidetään kielen luomina illuusioina, kieli pitää ‘hävittää’ pois sekoittamasta objektiivista havainnointia, eikä silloin riitä se, että kieltä viilataan muka eksaktimmaksi logiikan ja tieteen avulla vaan että kielestä ja sen käytöstä ‘luovutaan’ kokonaan, koska se on perustavien tietoisuuden ‘harhojen’ perimmäinen aiheuttaja: eräänlainen jopa tieteen antibiooteille resistentiksi muuttuva virus [‘älyllisiä hallusinaatioita aiheuttava meemi’]. Jos siinä samalla menisi ‘kyky’ inhimilliseen ajatteluun, niin entä sitten – saavutettiinhan empiiris-tieteellinen ‘totuus’.

*

http://kemppinen.blogspot.fi/2014/05/tata-kirjaa-et-halua-lukea.html

http://filosofia.fi/node/5351

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Archaeology_of_Knowledge

Kuuntelusuositus

Suomalainen filosofia

.

http://ohjelmaopas.yle.fi/1-2213441

.

Suomessa on opetettu filosofiaa jo Turun akatemian perustamisesta lähtien. Mutta onko olemassa suomalaisten omaa filosofiaa? Poikkeaako suomalainen ajattelu jotenkin muiden kansojen ajattelusta? Ja millaisiin saavutuksiin  suomalaiset filosofit ovat aikojen saatossa yltäneet. Roman Schatzin Maamme -kirjassa etsitään suomalaisen ajattelun alkulähteitä ja johtotähtiä yhdessä kirjailija Torsti Lehtisen ja professori Timo Airaksisen kanssa.
*
http://ohjelmaopas.yle.fi/1-1790170

Piilorasistista bullshittia

Ironmistress kirjoitti päreensä ‘Avioero ja älykkyys’ kommentissa: ‘Älykkyyden ja ulkonäön välillä on selkeä korrelaatio: älykkäät ihmiset säilyvät hyvin.’

. 

Mikäli kyseessä ei ole harkittu provokaatio, joka on asia erikseen, niin eihän tällaista ‘korrelaatiota’ voi pitää edes kyökkipsykologisointina vaan nimenomaan eugeniikkana eli enemmän tai vähemmän ‘tieteelliseen asuun’ naamioituna piilorasistisena bullshittina, jonka kytkökset todellisuuteen löytyvät sinun omista projektioistasi, ennakkoluuloistasi ja toiveunistasi [1].

. 

Ne ihmiset, joista pidämme henkilökohtaisesti [kyse on siis preferenssistä eli ‘makuasiasta’] ovat aina ‘kauniita’, kun taas ne, joista emme pidä ovat ‘rumia’ [kukaan ei rakastu ‘rumaan’ ihmiseen]. Ihmettelenkin siis, miten sinulla ylipäätään voi olla älyllistä omaatuntoa väittää, ettet tässäkin tapauksessa sekoittasi sumeilemattomasti tosiasioita ja arvoja keskenään? Vastaus kuuluu: siksi, koska sinä et joko ymmärrä tai et jostain syystä edes halua ymmärtää koko ongelman perimmäistä luonnetta tietoteoreettisesti ja semanttisesti [2].

. 

Toisaalla käsittelet asioita ja ilmiöitä täysin emotionaalisista lähtökohdista, toisaalla rakentelet näistä tunne-asenteistasi argumentti-palapelejä kuin ne olisivat toisiinsa hitsattavia teräslevyjä, joista rakentuu ‘objektiivinen näkemys’. Tämä käytäntö varmaankin toimii hyvin insinööritieteissä mutta ei tiedon filosofisessa analyysissa. Saatat olla hyvä insinööri [tai vastaava], mutta filosofinen ymmärryksesi on vähintäänkin alkeellista, mistä ‘yhdistelmästä’ osaltaan seuraa ensimmäisessä kappaleessa todettu asiaintila.

. 

[1] ihmiset toki useinkin päättelevät asioista ja ilmiöistä samaan tapaan kuin sinä [myös minä teen niin], mutta tunnustakoot samalla olevansa ennakkoluuloisia. Tieteeseen ja totuuteen vetoaminen preferenssien oikeuttamisessa sen sijaan kuvottaa minua.

.

[2] Tosiasioiden ja arvojen välisessä erossa/kytköksessä on kyse ontologisesta dilemmasta [*], koska tosiasioista triviana ei todellakaan voi seurata mitään ei-triviaalia eli tiedollisesti merkityksellistä ilman aina jo annettua ‘semanttista kontekstia’ [vrt. myös kokemuksen transsendentaaliset ehdot]. Tästä seuraa, että ihminen tietoisena ja rationaalisena olentona ei elä triviaalissa todellisuudessa vaan aina jo itse ‘luomassaan’ todellisuuskuplassa, jossa tosiasiat kuuluvat aina jo väistämättä johonkin todellisuuskielipeliin ollakseen tiedollisesti selitettävissä ja ‘hallittavissa’.

.

[*] Kyse on kahden eri olemisen tavan välisestä suhteesta, joka on kielen luoma. Kielen pitäisi ‘hävittää’ itsensä, jotta tämä ‘suhde-ongelma ratkeaisi’ [vrt. ‘mistä ei voi puhua, on vaiettava’/Wittgenstein].

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2014/05/avioero-ja-alykkyys.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Eugeniikka

Onnea äideille

Mmmm. Hyvää ja ravitsevaa milkkiä.

*

http://www.frugal-cafe.com/public_html/frugal-blog/frugal-cafe-blogzone/2012/05/29/best-obamatime-magazine-cover-satire-of-the-week-breast-feeding-the-statue-of-liberty/

Pikakurssi vanhan logiikan rajoista, rajoituksista ja rajoittuneisuudesta sekä uuden logiikan ‘ratkeamattomuudesta’: – ylipäätään koko logiikkapelin konstruktiivisesta kikkailusta, joka johtaa tautologiaan/kehämäisyyteen, ristiriitaan, kvanttorien 'inflaatioon' ja siten ratkeamattomuuteen

Ilmestynyt teoksessa: Kaisa Luoma, Erna Oesch & Risto Vilkko (eds.) Filosofisia tutkielmia – Philosophical Studies in honorem Leila Haaparanta, Acta Philosophica Tamperensia Vol. 4, Tampere University Press, Tampere, 2004.

Mitä uutta modernissa logiikassa?

Panu Raatikainen

Perinteisen aristoteelisen logiikan valtakausi kesti parisen tuhatta vuotta. Niinpä vielä Kant julisti, että aristoteelinen logiikka on lopullinen ja täydellinen logiikka. Sittemmin logiikka on kuitenkin kokenut melkoisen mullistuksen. Käsitykset siitä, mikä tässä muutoksessa oli olennaista ja milloin se todella tapahtui, vaihtelevat.

Yleinen näkemys on, että nykyaikaisen logiikan perinteisestä erottavia olennaisia piirteitä ovat kvanttoreiden käyttöönotto sekä perinteisen luonnolliseen kieleen perustuneen lauseanalyysin ja subjekti–predikaatti-analyysin korvaaminen matemaattisemmalla argumentti–funktio-analyysilla (ks. esim. Haaparanta 1998; vrt. Vilkko 2003). Niin pitkälle kuin se menee, tämä pitää tietysti paikkansa. Kuitenkin minusta tuntuu, että tämä kuvaus jättää jotain olennaista pois tai ainakin julkilausumattomaksi ja piileväksi. Koetan seuraavassa lyhyesti esittää, mikä oman näkemykseni mukaan tekee uudesta logiikasta radikaalisti erilaisen perinteiseen logiikkaan verrattuna.  

I

Tunnetusti Kant ajatteli, ettei geometrinen eikä aritmeettinen päättely voi edetä analyyttisesti tai loogisesti vaan edellyttää puhtaan intuition konstruktioita, siis synteettistä päättelyä. Michael Friedman (1985) on (osin Hintikan ajatuksia kehitellen) korostanut, että tämä on olennaisesti seurausta siitä, että Kant otti annettuna perinteisen aristoteelisen logiikan. Erityisesti, Kantin tuntema logiikka ei mitenkään pystynyt tavoittamaan tai esittämään äärettömyyttä. Sen välineistö ei voi pakottaa predikaatin ekstensiota äärettömäksi. Äärettömyys oli sen puitteissa esitettävä intuitiivisesti. Tämä logiikka on siten auttamattoman riittämätön toimimaan matemaattisen päättelyn teoriana — siksi Kantin oletus, että tarvitaan synteettistä intuitiota. Taustalla oletetun logiikan ominaisuuksilla on näin pitkälle meneviä filosofisia seurauksia.

Nykyaikaisessa logiikassa predikaatin ekstension pakottaminen äärettömäksi käy sen sijaan helposti. Se edellyttää välttämättä ainakin yhtä kaksipaikkaista predikaattia ja useampia sisäkkäisiä, toisistaan riippuvia kvanttoreita. Perinteinen aristoteelinen logiikka toisaalta rajoittui yksipaikkaisiin eli monadisiin predikaatteihin ja salli lauseen alussa vain yhden kvanttorin. Siksi se ei voi esittää äärettömyyttä. Tässä näen yhden tärkeän eron vanhan ja uuden logiikan välillä.   

II

Keskeinen logiikan ominaisuus on sen ratkeavuus tai ratkeamattomuus.1 Logiikka on ratkeava, jos on olemassa yleinen menetelmä, jolla pystytään täysin mekaanisesti, askel askeleelta sääntöjä seuraten ratkaisemaan äärellisessä ajassa mistä tahansa logiikan lauseesta, onko se loogisesti tosi (pätevä) vai ei. Muussa tapauksessa logiikka on ratkeamaton. 

Hilbert esitti aikanaan, että ”ratkaisuongelma” (Entscheidungsproblem) on matemaattisen logiikan pääongelma (Hilbert & Ackermann 1928). Hilbert oletti, että uusi logiikka on kokonaisuudessaan ratkeava. Tämän osoittaminen muodostikin keskeisen osan Hilbertin ohjelmaa, jonka piirissä monet tuon ajan parhaista loogikoista työskentelivät.

Toisaalta onnistuttiin rajoittumalla tiettyihin kvanttorirakenteen mukaan erityisiin lauseluokkiin osoittamaan, että kyseinen lauseluokka on ratkeava; tämä onnistui yhä monimutkaisemmille lauseluokille (ks. alla). Toisaalta logiikan yleinen ratkaisuongelma onnistuttiin palauttamaan tiettyihin kvanttorirakenteeltaan rajoitettuihin lausejoukkoihin (palautusluokkiin). Koko logiikan ratkeavuuden osoittaminen näytti näin olevan lähellä — lopulta kyse oli vain yhden kvanttorin erosta. Vuonna 1936 Church ja Turing kuitenkin osoittivat, että tämä kuilu on ylittämätön: yleinen ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikka on ratkeamaton (Church 1936a, b; Turing 1936).  

III

On mielenkiintoista katsoa hieman tarkemmin, missä ratkeavuuden ja ratkeamattomuuden raja tarkemmin ottaen kulkee, ja mihin se perustuu. Ensiksikin, kaikki seuraavat (ensimmäisen kertaluvun kielen ilman funktiosymboleja) lauseiden luokat ovat ratkeavia:

— lauseet, jotka sisältävät vain monadisia (yksipaikkaisia) predikaatteja (Löwenheim 1915);

— puhtaasti universaaliset lauseet (Bernays & Schönfinkel 1928);

— puhtaasti eksistentiaaliset lauseet  (Bernays & Schönfinkel 1928).

Edelleen, ensimmäisen kertaluvun logiikassa (ilman identiteettiä2) lauseluokat, joiden lauseiden kvanttorietuliite (prefiksi) on seuraavaa muotoa, ovat ratkeavia (toteutuvuuden suhteen):3

              ...  (Bernays & Schönfinkel 1928);

              ......  (Gödel 1932).

Kaikista edellä mainittuihin lauseluokkiin kuuluvista lauseista voidaan siis mekaanisesti ratkaista, ovatko ne toteutuvia vai ei. Sen sijaan lauseiden, jotka ovat seuraavia kvanttorimuotoja, luokat ovat jo ratkeamattomia:

                (Suranyi 1950);

                (Kahr, Moore & Wang 1962).

Itse asiassa viimeksi mainittujen lauseluokkien ratkeamattomuus pätee, vaikka sallittaisiin lauseiden sisältävän, yksipaikkaisten predikaattien ohella, vain yhden kaksipaikkaisen predikaatin (relaation).4 Molemmat viimeksi mainitut, ratkeamattomat lauseluokat ovat myös nk. palautusluokkia; koko yleisen predikaattilogiikan ratkaisuongelma voidaan palauttaa niihin.5 Ne siis tietyssä mielessä jo sisältävät koko yleisen predikaattilogiikan voiman. Askel ratkeavista lauseluokista niihin, mikä vaatii vain yhden kvanttorin lisää, merkitsee siis hyvin radikaalia siirtymää.

Ratkeamattomuuden yhteys kykyyn ilmaista äärettömyyttä on tässä läheinen: kaikkien em. ratkeavien lauseluokkien ratkeavuus perustuu niiden nk. äärellinen malli -ominaisuuteen (joskus myös sanotaan, että ne ovat ”äärellisesti kontrolloitavissa”); ts. luokan kaikille lauseille pätee seuraava ehto: jos lause on toteutuva, sillä on äärellinen malli. Jos siis lause ei ole loogisesti pätevä, sille voidaan aina mekaanisesti löytää äärellinen vastaesimerkki (tämähän ei päde yleisesti). Lauseluokat ovat ratkeavia, koska tämänmuotoiset lauseet eivät pysty takaamaan mallin äärettömyyttä.6 Ratkeamattomat luokat toisaalta sisältävät ”äärettömyysaksioomia” eli lauseita, joilla on vain äärettömiä malleja.

Perinteinen aristoteelinen logiikka sisältyy kokonaisuudessaan monadiseen predikaattilogiikkaan. Se on siis ratkeava. Nykyaikainen logiikka on sen sijaan ratkeamaton — ja kuten edellä on nähty, jo sen varsin yksinkertaiset osat ovat. Tässä näen toisen olemuksellisen eron vanhan ja uuden logiikan välillä.

Voidaan ehkä ajatella, että ratkeamattomuus on nykylogiikan heikkous tai puute. Itse asiassa se on kuitenkin logiikan riittävyyden välttämätön ehto: mikäli logiikka on ratkeava, se ei kykene esittämään edes alkeisaritmetiikassa esiintyviä päätelmiä. On siis varmasti parempi vain elää logiikan ratkeamattomuuden kanssa.  

IV

Äärettömän käsitteeseen epäilyksellä suhtautuva — ja heitä on — voi tietysti ajatella, että koko äärettömän mallin käsite on tarpeeton. Mitäpä jos vain unohdamme äärettömät mallit ja rajoitumme tarkastelemaan pelkästään äärellisiä malleja? Lauseen looginen totuus tai pätevyys voitaisiin tällöin tietysti määritellä lauseen totuutena kaikissa äärellisissä malleissa. Saataisiinko näin hallittavampi logiikka? Ei — päinvastoin!

Trakhtenbrotin lause (Trakhtenbrot 1950) sanoo, että näin määriteltyä äärellisesti pätevien lauseiden joukkoa ei voida aksiomatisoida — toisin sanoen lopputuloksena saatu logiikka on olennaisesti epätäydellinen; lisäksi sekin on ratkeamaton. Rajoittuminen äärellisiin malleihin johtaa siis vain hallitsemattomampaan tilanteeseen. Nykyisen vakiologiikkamme riittävyys, tai täydellisyys, perustuu siis oleellisesti valintaan kohdella äärellisiä ja äärettömiä malleja tasa-arvoisina. Pidän täydellisyyttä tyydyttävän logiikan keskeisenä vaatimuksena.  

V

Jotta logiikka pystyisi sisällyttämään itseensä matematiikassa käytetyt päättelyt, sen kielen on kyettävä esittämään äärettömyyden käsite. Tämä puolestaan edellyttää vähintään yhtä kaksipaikkaista relaatiota ja useampia sisäkkäisiä, toisistaan riippuvia kvanttoreita. Samat ehdot on täytettävä myös lauseluokan, jotta se olisi ratkeamaton (siihen tarvitaan vähintään kolme sisäkkäistä kvanttoria ja ainakin yksi kaksipaikkainen predikaatti).

Vasta nämä piirteet yhdessä antavat nykyaikaiselle logiikalle sen perinteistä logiikkaa olennaisesti suuremman voiman; kvanttorit ja funktio–argumentti-analyysi sinänsä, tai usempipaikkaiset predikaatit tai relaatiot sinänsä, eivät erikseen sitä tee. Kunnia kaikkien tarvittavien ainesten yhdistämisestä kuulunee Fregelle: siksi ajattelen itse hieman epätrendikkäästi, että moderni logiikka todellakin syntyi vasta 1879.  

Viitteet

1. Tärkeä logiikan ominaisuus on tietysti myös täydellisyys. Sekä perinteiselle että nykyaikaiselle (ensimmäisen kertaluvun) logiikalle on kuitenkin mahdollista esittää täydellinen päättelysääntö­järjestelmä, joten tässä ei ole mitään olennaista eroa näiden kahden välillä. 

2.  Identiteetin kanssa jo luokka  on ratkeamaton (Goldfarb 1984).

3. Merkintä ...  (tai ...) tarkoittaa, että mielivaltaisen pitkä äärellinen jono samaa kvanttoria on sallittu. 

4. luokka ... on ratkeamaton, vaikka lauseet eivät sisältäisi yhden kaksipaikkaisen predikaatin lisäksi mitään muita (edes yksipaikkaisia) predikaatteja.

5. Lauseluokka P on palautusluokka, jos mielivaltaiselle annetulle predikaattilogiikan lauseelle  voidaan mekaanisesti löytää luokkaan P kuuluva lause  siten, että  on loogisesti pätevä jos ja vain jos  on loogisesti pätevä.

6. Lauseluokka on ratkeava, jos sillä on äärellinen malli -ominaisuus (ts. se on äärellisesti kontrolloitavissa), mutta seuraussuhde ei välttämättä päde vastakkaiseen suuntaan. Luonnollisten kvanttorietuliitteen avulla luokiteltujen lauseluokkien joukossa kuitenkin tosia asiassa käy niin, että jokaisella ratkeavalla lauseluokalla on äärellinen malli -ominaisuus.   

Lähteet

Bernays, P. & M. Schönfinkel [1928] ”Zum Entscheidungsproblem der mathematischen Logik”, Mathematische Annalen 99, 401–419.

Church, A. [1936a] “An unsolvable problem of elementary number theory”, American Journal of Mathematics 58, 345–363.

Church, A. [1936b] “A note on the Entscheidungsproblem’. Journal of Symbolic Logic, 1, 40–41.

Friedman, M. [1985] “Kant’s theory of geometry”, Philosophical Review 94, 455–506.

Goldfarb, W. [1984] “The unsolvability of the Gödel class with identity”, Journal of Symbolic Logic 49, 1237–1252.

Gödel, K. [1932] “Ein spezialfall des Entscheidungsproblems der theoretischen Logik”, Ergebnisse eines Mathematischen Kolloquiums, vol. 2, 27–28.

Haaparanta, L. [1998] ”Moderni logiikka”, teoksessa P. Korkman & M. Yrjönsuuri (toim.) Filosofian historian kehityslinjoja, Helsinki: Gaudeamus, 383–399.

Hilbert, D. & W. Ackermann [1928] Grundzüge der theoretischen Logik, Berlin: Springer.

Kahr, A., E. Moore & H. Wang [1962] “Entscheidungsproblem reduced to  class”, Proceedings of the National Academy of Sciences of the U.S.A. 48, 364–377.

Löwenheim, L. [1915] “Über Möglichkeiten Relativkalkül”, Mathematische Annalen 76, 447–470.

Suranyi, J. [1950] “Contributions to the reduction theory of decision problem, second paper”, Acta Mathematica Academiae Scientarium Hungaricae, vol. 1, 261–270.

Trakhtenbrot, B. A. [1950] “Nevozmoznost’algorifma dla prblemy razresimosti na konecnyh klassah” (‘Impossibility of an Algorithm for the Decision Problem in Finite Classes’), Doklady Akademii Nauk SSSR 70, 569–572.

Turing, A.M. [1936] “On computable numbers, with an application to the Entscheidungs­problem”, Proceedings of the London Mathematical Society, series 2, 42 (1936-37), 230–265.

Vilkko, R. [2003] ”Immanuel Kant — logiikan kehityksen tärkeä taustavaikuttaja”, Ajatus 60, 121–136.

*

http://webcache.googleusercontent.com/search?q=cache:4W2gzo1Os58J:www.mv.helsinki.fi/home/praatika/mita%2520uutta.DOC+&cd=1&hl=en&ct=clnk&gl=fi

 http://fi.wikipedia.org/wiki/Panu_Raatikainen

Metafyysinen ‘perversio’

Onko ikuisuuden ja äärettömyyden [infiniittisyyden] metafyysis-filosofinen pohdiskelu ‘perverssiä’? Kyllä. Se on biologisen ja sosiaalisen evoluutiomme kannalta yksi kaikkein perversseimpiä ‘paheita’, koska se on [ainakin tieteellisesti] hyödytöntä eikä johda kuin mahdottomaan. Samalla se kuitenkin tekee ihmisestä ihmisen irrottaessaan hänen tajuntansa luonnon kausaalisesta determinismistä, johon kaikki muu elollinen ja eloton on erottamattomasti sidottu. - - Metafyysisesti ‘mahdotonta’ voi vain joko 1] ajatella, kuten eräät [mutta vain harvat] filosofit yhä vieläkin tekevät, 2] ratkaista se uskomalla Jumalaan tai 3] ryhtymällä etsimään kokeellis-empiirisesti havaintoa, joka voisi olla ‘mahdottoman’ fysikaalis-kausaalinen ‘syy’ ja yrittämällä tehdä se tällä tavoin ‘mahdolliseksi’ aistihavainnolle. En ota kantaa siihen, mikä näistä kolmesta vaihtoehdosta on se kaikkein perverssein tai ainakin naurettavin.

*

http://www.hs.fi/fingerpori/

Armoa ja ateismia, osa 2

Jatkoa edelliseen päreeseen.

. 

Ville kirjoitti: ‘On todennäköisempää ettei häntä ole.’

. 

Pitää paikkansa, jos Jumalaa ryhdytään ‘mittaamaan’. Jumala ei kuitenkaan ole mikään todennäköisyys tai epätodennäköisyys. Jumala ei ole mikään inhimillistettävissä oleva olio tai olento lainkaan. Joko häntä ei ole tai sitten hän on koko ajan läsnä kaikessa tämän puoleisen ja tuonpuoleisen läpäisevänä ‘tietoisuutena’ – ja nimenomaan ihmisen tietoisuutena, ei pelkästään tietoisuudessa. Jos etsit kauniita ja ihmeellisiä kertomuksia hyvästä ja/tai ankarasta Jumalasta, kuten suurin osa ihmisistä etsii, voit toki tehdä niin, mutta tulet väistämättä pettymään, mikäli samanaikaisesti yrität löytää niille empiiristä todistusta muualta kuin omasta ‘itsesuggestiostasi’ [kuten oikein sanoitkin]. Nämä kertomukset ovat aina psykologisoivaa ja allegorisoivaa puhetta, jota ei voi osoittaa todeksi muualla kuin omassa uskon kokemuksessa [tietyn kertomuksen ‘sisäisenä totuutena’]. Mutta Jumalan faktisen olemassaolon kanssa niillä ei ole mitään tekemistä. Jumala ei ilmesty maailmassa vaan ihmisen tietoisuudessa, jos on ilmestyäkseen ja se riippuu täysin ‘kyvystäni’ sekä halustani turvautua tällaiseen ‘tunteeseen’, jossa jokin ‘suurempi voima’ antaa perimmäisen merkityksen elämääni ja voi mahdollisesti auttaa minua.

.

Itse en tällaista, inhimillistettyä, Jumalaa enää etsi, koska en usko Jumalaan jonkin ‘Ison Toisen’ ['Big Other' (Lacan, Zizek)] olemassaolona enkä halua sellaiseen myöskään turvautua. Olen siis käytännöllisesti katsoen ateisti, joka ei kuitenkaan kiellä Jumalaa olemiselle ja ‘eksistentiaaliselle’ tietoisuudelle analogisena ‘olemisen olemassaolon’ perustana. Jos tämä kuulostaa omituiselta logiikalta, se on sitä ja ei ole. Se ei ole omituista metafyysisen logiikan puitteissa [ellemme sitten edusta jotain analyyttisen filosofian ‘käsite-dogmia’], mutta kuulostaa varmasti oudolta ja jopa ‘vieraantuneelta’ psykologis-narratiivisen Jumalan olemassaoloon uskovalle. Metafyysinen selitys ‘menettää’ persoonallisen Jumalan itsenäisen ja erillisen olemassaolon, mutta pystyy säilyttämään Jumalan ‘olemisen olemassaolon’ perustavana ‘sisältönä’ omassa tietoisuudessaan. Tällaiselle Jumalalle ei kuitenkaan voi antaa inhimillisiä ominaisuuksia lankeamatta psykologiseen projektioon, jota ei voi tieteellisesti osoittaa todeksi muuna kuin tietynlaisena tunteena. Onko tuossa tunteessa kyse nimenomaan Jumalasta, ei ole enää tieteellinen ongelma lainkaan. Joka niin väittää, tekee [alkeellisen] kategorisen virheen ajautuen ristiriitaan [etenkin naturalistisen] tieteen metodisen [kokeellinen havainto] ja ontologisen [empirismi] selitysperustan suhteen.

*

Usko Jumalaan on aina [myös ‘olemisen olemassaolona’: analogy of being] eräänlaista itsesuggestiota, jota ei silti koskaan pitäisi tarjota yleisenä totuutena kenellekään. Jumala ‘olemisen analogiana’ ei kuitenkaan sitoudu uskoon Jumalasta emotionaalisena olentona [tai ihmismäisenä ja siten biofysikaalisena olentona ylipäätään] vaan Jumalan persoonaluonne mahdollistuu aina ihmisen subjektiivisen tietoisuuden kautta – ei kuitenkaan ja pelkästään ihmisestä itsestään käsin, koska sellainen olisi kaikkein suurinta hybristä ja itsensä pyhittävää suuruudenhulluutta. Tällainen usko pitää elämää/olemassaoloa jumalallisena ‘ilmestyksenä’ ja siten pyhänä [kyllä, tässä asiassa lähestyn kuin lähestynkin Spinozaa, joskin aina kantilaisesta ‘perspektiivistä’ ja Heideggerin ‘ontologisen eron’ kautta]. - - Muistutan vielä älyllisen omantunnon/rehellisyyden nimissä, että en todellakaan väitä uskovani edes tällaiseen uskoon - - mutta toki haluaisin uskoa, se on päivänselvää.

*

Toistan wittgensteinilaisittain: ‘Jumala ei ilmesty maailmassa’. ‘Tractatuksen’ Wittgenstein tarkoittaa tässä Jumalalla semantiikkaa ylipäätään [mm. esteettiset ja eettiset ‘totuudet’]. Myöhemmässä ajattelussaan [*] Wittgenstein alkoi kuitenkin pitää semantiikan ilmaisemista mahdollisena erillisten elämämuotojen puitteissa [‘semanttinen pluralismi’] ja päätyi viimein eräänlaiseen fideismiin episteemisesti oikeutetun tiedon/totuuden mahdollisuutta pohtiessaan [viimeiset muistiinpanot: ‘Varmuudesta'].

. 

[*] Tractatuksen kuvateoreettinen ‘isomorfismi’ eli kuvan [tosiasian] ja termin [representaation] rakenneyhtäläisyys aineen ja käsitteen yhdistävänä universaalina ‘metaominaisuutena’ osoittautui W:n mielestä mahdottomaksi semanttisessa verifikaatiossa. Tähän kaatui pääosin myös loogisen empirismin projekti. Käsitteet itsessään eivät konstituoidu ‘hylemorfistisesti’ [~ Aristoteles] vaan ovat regulatiivisesti ‘teoriapitoisia’ [~ Kant]. Loogisessa empirismissä kuitenkin ajateltiin, että on mahdollista kehittää aineen [tai energian ja ylipäätään kaikkien havaintojen] kaikkiin ominaisuuksiin nähden täysin objektiivinen, ‘fysikaalis- tieteellinen’ kieli. Edes Kant ei tietoteoreettisessa 'idealismissaan' ollut näin naivi [tällainen naivius sisältää implisiittisesti yrityksen 'totalitaariseen' jos ei reduktionismiin niin ainakin tiedeuskoon].

.

2

‘Vaadin jumalalta voimakkaampaa todistusta olemassaolostaan,’ 
.

Jumalako olisi jotenkin ‘velvollinen’ todistamaan itsensä sinulle? Ymmärsitkö lainkaan, mitä tulit sanoneeksi? Sinäkö, pieni ihmispolo, ajatteleva heinänruoko, voisit esittää kaikkivaltiaalle Jumalalle vaatimuksia? Ja nostaa itsesi tällä tavoin Jumalan yläpuolelle. Oletko koskaan kuullut sellaisesta kuin hybris, jota pidetään jopa kuolemansyntinä? - - En sano enempää. Toivon vain, että ymmärrät, mitä tarkoitan.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/05/armoa-ja-ateismia.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Being#St._Thomas.27_analogy_of_being

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hylemorfismi

Armoa ja ateismia

 Pari kommenttia ‘Villelle’ Ironmistressin päreessä ‘Hei, me kartetaan!’.

. 

Ville kirjoittaa: ‘Tästä ei ollut suuri askel siirtyä lukemaan Nietzscheä ja Richard Dawkinsia.’

. 

Mitä tekemistä Nietzschellä on Richard Dawkinsin kanssa? Et ole näköjään oppinut vielä erottamaan nerokasta ateistia fundamentalistisesta idiootista.

....

Ville: ‘Mietein miksi jumala sallii geenivirheet varhaisille, ennen ihmistä luoduille eläimille.’

.

Siksi, että Jumala ei ole hyvä eikä paha vaan riippumaton inhimillisistä hyvän ja pahan määritelmistä. Näin ollen esim. puhe Jumalan sadistisuudesta on silkkaa – sanonko mä? - - Jumalan armo, jota ei tule sekoittaa oikeudenmukaisuuteen [sillä Jumala ei ole oikeudenmukainen tai hyvä] sen sijaan koskettaa meitä kaikkia, ihan jokaista. Armoa ei voi johtaa oikeudesta, hyvyydestä/hyveestä eikä altruismista [itse asiassa mitään 'biologista' altruismia ei ole olemassakaan: ainoaa todellista altruismia ('armoa') on ei-sukulaisiin kohdistuva huolenpito]. Armo on perimmältään ihme jo pelkästään sen vuoksi, koska sitä on mahdoton johtaa biologisesta evoluutiosta, jossa heikoimmat jätetään kuolemaan tai tapetaan aina ja poikkeuksetta. Pitää muistaa, että ihminen on eläin, joskin järkensä, moraalinsa ja uskonnollisuutensa puolesta vähintäänkin merkillinen eläin. Tämä ei tarkoita, etteikö ihminen olisi paha ['tekopyhä sadistinen narsisti’], vaikka kykeneekin rationaaliseen hyvään. Mutta armo on ihme: muussa tapauksessa kyse ei ole armosta vaan johonkin hyötyarvostelmaan perustuvasta oikeudellisesta laskelmoinnista. Jos joku nyt sanoo, ettei tällaiset kriteerit täyttävää armoa voi olla olemassa, en ala väittämään vastaan, mutta toistan ja tarkennan: juuri mahdottomuutensa takia armo voi olla vain Jumalasta ['tvs.'].

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2014/05/hei-me-kartetaan.html

K2

Kemppinen kirjoitti: ‘Minä tiesin ja olin itse asiassa tutkinut valtiorikosoikeuden paperitkin.’

. 

No, entä sitten? Valitsitko puolesi vai jatkoitko jaarittelua? Informaatiolla on todellista merkitystä vasta, kun on valinnut puolensa tai ylipäätään sijoittuu tai tulee sijoitetuksi johonkin ‘suhteeseen’ informaation suhteen. Historioitsijat ovat joko alunperinkin puolueellisia tai sitten heidän ‘objektiivisuutensa’ joutuu  jonkun toisen edustaman ‘totuuden orjaksi’. Informaatiota itsessään ei ole olemassakaan. Asioiden faktisuuden tarkistaminen tuo lisää näkökulmia ilmiön tai henkilön historiaan, mutta ei suinkaan poista näkökulmaperspektiiviä, koska yhteisymmärrys on aina sopimus eikä eikä mikään ‘faktinen totuus’. Tässä mielessä sinun ‘tietosi’ ei ole oleellista vaan pelkkä väline, jota joko sinä itse tai jota jotkut muut käyttävät omia tarkoitusperiään tukemaan. Niinpä on lopulta jos ei yhdentekevää niin lähes mahdotonta yrittää tutkia asioita ja ilmiöitä ‘loppuun asti’. Genealogia päätyy aina viime kädessä johonkin tulkintaan, joka pysäyttää etenemisen ‘tyhjyyteen’. Jo tämän vuoksi kirjailija saa valehdella mielin määrin ja hänen jopa pitääkin valehdella, koska se on paitsi luovuuden edellytys myös koko taiteen ‘olemus’: todellisuuden ‘vääristäminen’ totuudeksi. Mitään absoluuttista faktista totuutta kun ei ole olemassakaan kuin triviana ja trivia on yhtä kuin ‘kaikki ja ei-mitään’.

*

PS. Näitä tekstejä löytyy enemmän tai vähemmän ‘keskeneräisinä’ jo aiemmilta vuosilta. Osan olen epähuomiossa tai mahdollisesti ‘tarkoituksella’ säilyttänyt, mutta suurimman osan olen poistanut [Ironmistress-kommentteja olen sen sijaan julkaissut paljon useammin kuin jättänyt ‘kaappiin’ tai poistanut].

*

http://kemppinen.blogspot.fi/2014/05/elamakerrat.html

K1

Lähettämättömiä kommentteja, osa K1 [Kemppinen] [ks. PS.]

.

[Minäkään] en ymmärtänyt juhlaesitelmäpuheestasi kovin paljoa, mutta se siinä osaltaan juuri kiehtookin: sanojen maaginen kyky kuvata hahmotonta ei-mitään [tai ei-käsitteellisesti hahmotonta ‘jotain’] ikään kuin sanoja “‘ei-mistään’sä” jotain ymmärtäisi. Jotteivät siis luulisi itsestään ja laista liikoja, lukekoot oikeusneuvokset enemmän runoutta, mutta varokoot silloin vaurioittamasta aksiomaattista mieltään lopullisesti. Runouden aiheuttaman vaurion jälkeen heille luultavasti jäisi tajuntaan entistä tyhjempi lain kirjain, sanahelinä, ontto tiuku, joka näyttää vain määrän [oikeuden], ei laatua [oikeudenmukaisuuden]. Mutta tuskin juristin mieli alunperinkään oli paljon muuta kuin pelkkä hyvin rasvattu fakta- ja argumentti-automaatti. No, ehkä oikeusoppinut saattaisi ‘vaurion’ jälkeen päätyä Kemppisen tavoin tarkan ja huolellisen puhtaanapitopalveluyrittäjän ammattiin. Sellaisia ovat juuri mikrohistorioitsijat, nuo puhtaanapitopalvelun miehet ja naiset: “missä roska, siellä juoru, missä juoru, siellä ‘historia’”. Roska=juoru=historia. Tästä ei ole enää pitkä matka runouteen - - .

*

PS. Näitä tekstejä löytyy enemmän tai vähemmän ‘keskeneräisinä’ jo aiemmilta vuosilta. Osan olen epähuomiossa tai mahdollisesti ‘tarkoituksella’ säilyttänyt, mutta suurimman osan olen poistanut [Ironmistress-kommentteja olen sen sijaan julkaissut paljon useammin kuin jättänyt ‘kaappiin’ tai poistanut].

*

http://kemppinen.blogspot.fi/2014/05/skanneri.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Aksiooma_%28filosofia%29

Realistista nihilismiä

Sitaatti on ensimmäisen luvun 'Tekniikka elämän taktiikkana' loppuosa Oswald Spenglerin teoksesta Der Mensch und die Technik ('Ihminen ja tekniikka', 1931). Kirjan suomennos ilmestyy Sarastuksessa [Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti] luku kerrallaan Matti Simolan suomennoksena. 

.

[....]

Jokainen kone palvelee vain yhtä tarkoitusta ja on juuri tätä tarkoitusta ajatellen rakennettu. Kaikki liikennevälineet on kehitetty ajatellen ajamista, soutamista, purjehtimista, lentämistä eivätkä ole syntyneet mistään auton tai veneen kuvitelmasta. Menetelmä itsessään on ase. Ja siksi tekniikka ei ole mikään talouden ”osa”, yhtä vähän kuin talous, sota ja politiikka itsessään ovat mitään elämän ”osia”. Kaikki nämä ovat saman toiminnallisen, taistelevan, sielullisen elämän eri puolia. Tosin aikaisempien eläinten alkuperäisestä sodasta johtaa tie nykyajan keksijöiden ja insinöörien menetelmiin, ja samoin alkuperäisestä aseesta, viekkaudesta, tie koneiden rakentamiseen, joilla nykyistä sotaa luontoa vastaan käydään, joilla luontoa petkutetaan.

.

Tätä kutsutaan edistykseksi. Se oli edellisen vuosisadan suuri sana. Historian nähtiin avautuvan edessämme kuin tien, jota pitkin ”ihmiskunta” – eli valkoisten kansojen suurkaupunkien ”sivistyneistö” – urheasti marssi aina vain eteenpäin.

.

Mutta minne? Kuinka pitkään? Ja mitä sitten?

.

Tässä oli jotakin naurettavaa, tässä päättymättömässä marssissa kohti päämäärää, jota ei vakavasti pohdittu, jota ei yritetty, ei uskallettu selkeästi hahmottaa – koska päämäärä tarkoittaa myös loppua. Kukaan ei tee mitään ajattelematta hetkeä, jolloin hän on saavuttanut sen mihin pyrkii. Yhtäkään sotaa ei käydä, yhtäkään merimatkaa, ei edes kävelyretkeä tehdä ajattelematta sen kestoa ja päätöstä. Jokainen todella luova ihminen tuntee tyhjyyden, joka seuraa päätökseen vietyä työtä, ja pelkää sitä.

.

Kehitykseen kuuluu sen päättyminen – kaikella kehityksellä on alku, jokainen loppu on lopullinen – nuoruuteen kuuluu vanhuus, syntymään rappeutuminen, elämään kuolema. Eläin, jonka ajattelu on sidoksissa nykyhetkeen, ei tunne eikä aavista kuolemaa minään tulevaisuuteen kuuluvana uhkana. Se tuntee kuolemanpelkoa ainoastaan sen hetken, jolloin se tapetaan. Mutta ihminen, jonka ajattelu on vapautunut ajan ja paikan kahleista ja joka tuumailuissaan harhailee eilisen ja huomisen välillä, sen välillä mitä ”kerran” oli ja mitä ”kerran” tulee olemaan, tuntee kuoleman jo edeltä, ja riippuu hänen olemuksensa syvyydestä sekä hänen maailmankatsomuksestaan, voittaako hän pelon oman loppunsa edessä vai ei. Vanhan kreikkalaisen tarun mukaan, johon Iliaassa viitataan, oli Akhilleuksen äiti asettanut hänet valinnan eteen, halusiko hän elää pitkän elämän vaiko lyhyen, toimeliaan ja kunniakkaan, ja hän valitsi jälkimmäisen.

.

Oltiin – ja ollaan yhä – liian pinnallisia ja heikkoja hyväksymään kaiken elävän katoavaisuus. Se kääritään ruusunpunaiseen edistysoptimismiin, johon kukaan ei pohjimmiltaan usko, se peitetään kirjallisuudella, ryömitään piiloon ihanteiden taakse, jottei nähtäisi mitään. Mutta katoavaisuus, syntyminen ja rappeutuminen, on kaava, jota kaikki todellinen noudattaa, niin tähdet, joiden kohtaloa emme voi laskea, kuin myös kaikki hetken hyörinä tällä planeetalla.Yksilön elämä – on sitten kyse eläimestä, kasvista tai ihmisestä – on yhtä katoavaista kuin kansojen ja kulttuurien. Jokainen luomus on tuomittu tuhoutumaan, jokainen ajatus, jokainen keksintö, jokainen teko tullaan unohtamaan. Kaikkialla voimme aavistaa jo unohdettuja suurenmoisia historiallisia jaksoja. Kuolleiden kulttuurien aikaansaannosten raunioita on nähtävissä joka puolella. Taivaaseen kurkottavan, jumalalliset voimat ihmisen palvelukseen alistamaan pyrkivän Prometheuksen hybristä seuraa putoaminen. Mitä hyödyttää meitä jaarittelu ”ihmiskunnan ikuisista saavutuksista”?

.

Maailmanhistoria näyttää hyvin toisenlaiselta kuin myöskään meidän aikamme uskaltaa uneksia. Ihmisen historia on, verrattuna kasvi- ja eläinkunnan historiaan tällä planeetalla, puhumattakaan tähtimaailmojen elinkaaresta, lyhyt, äkillinen muutamia vuosituhansia kestävä nousu ja tuho, jotakin täysin epäoleellista maapallon kohtalossa, mutta meille, jotka olemme tänne syntyneet, jotakin traagisen suurta ja mahtavaa. Me 20. vuosisadan ihmiset nousemme ja luomme katseemme alaspäin. Ymmärryksemme historiasta, kykymme kirjoittaa historiaa, on salakavala merkki siitä, että kuljemme jo alamäkeä. Ainoastaan korkeiden kulttuurien huipulla, niiden ollessa muuttumassa sivilisaatioiksi, esiintyy hetken tällaista armotonta selvänäköisyyttä.

.

On sinänsä merkityksetöntä, millainen kohtalo tällä pienellä planeetalla, joka jossakin äärettömässä avaruudessa hetken kulkee rataansa, on kaikkien ”ikuisten” tähtien paljoudessa; ja vielä merkityksettömämpää on se liikehtiminen, mitä sen pinnalla muutamana silmänräpäyksenä esiintyy. Mutta joka ainoa meistä, jotka itsessämme emme ole yhtään mitään, viettää yhden sanomattoman lyhyen hetken, elinikänsä, tähän vilinään heitettynä. Ja siksi meille on määrättömän tärkeä tämä pikkumaailma, tämä ”maailmanhistoria”. Ja tämän lisäksi on jokaisen yksilön kohtalona syntyä tiettynä vuosisatana, tiettyyn maahan, tiettyyn kansallisuuteen, tiettyyn uskontokuntaan, tiettyyn säätyyn, ei ainostaan yleiseen maailmanhistoriaan. Emme voi valita, haluammeko olla egyptiläisen maanviljelijän poika joskus 3000 vuotta eKr. vai persialaisen kuninkaan tai nykypäivän maankiertäjän poika. Tähän kohtaloon – tai sattumaan – on vain sopeuduttava. Se tuomitsee meidät tiettyihin olosuhteisiin, katsomuksiin ja suorituksiin. Ei ole mitään ihmistä ”an sich”, josta filosofit jaarittelevat, vaan ainoastaan omanlaisensa tiettyyn rotuun kuuluva ihminen tiettynä aikana ja tietyssä paikassa, ihminen joka taistelusssa annettua maailmaa vastaan joko voittaa tai häviää, samalla kun maailmankaikkeus ympärillä pysyy jumalallisen välinpitämättömänä. Tämä taistelu on yhtä kuin elämä, ja Nietzschen merkityksessä taisteluna, jonka pontimena on tahto valtaan, julmaa, taipumatonta – taistelua ilman armoa.

*

http://sarastuslehti.com/2014/01/12/tekniikka-elaman-taktiikkana/

http://en.wikipedia.org/wiki/Oswald_Spengler

http://fi.wikipedia.org/wiki/Oswald_Spengler

http://sarastuslehti.com/

Pahan J/jumalan palvojat

Kommentti Ironmistressin päreeseen ‘Misoteismi, eli Jumala on olemassa mutta hän on hyvin paha ja ilkeä olento’.

.

1

Kaikenlainen Jumalan ominaisuuksien psykologisoiva selittäminen on paitsi harhaan johtavaa myös täysin turhaa ja päätyy  juuri tällaisiin kammottaviin naurettavuuksiin, joita Ironmistresskin tässä esittää. Klassisen teismin Jumala ei ole ‘sisällöllisesti’ ihmiskäsittein määriteltävissä ja siksi kaikki uskonnonfilosofiakin päätyy lopulta umpikujaan = dialektis-argumentatiivinen kehä ja käsitteellinen antropomorfismi. Ajallinen, äärellinen, partikulaari/singulaari ihmisolio ei kykene ymmärtämään kaikkivaltiutta.

. 

Mutta mikäs siinä – Ironmistress tuli taas kerran ‘pahan jumala esittelyssään’ paljastaneeksi kalvinistien syvimmän /ihmis-/jumalankäsityksen todellisen luonteen [sellainen ihminen millainen hänen jumalansa]. Piilopelagiolaiset kalvinistit uskovat pahaan, puolueelliseen ja siten lähes rasistiseen Jumalaan, joka suosii tiettyjä tekoja, tiettyä kansaa, tiettyä ihmisryhmää. Tällaisen jumala-käsityksen juuret juontavat [läntisessä] teismissä minnekäs muualle kuin varhaisjuutalaisuuden ankaraan Jahveen [sekä Olympos-vuoren ihmismäisiin jumaliin].

. 

Itse olen taipuvainen David Bentley Hartin tavoin ajattelemaan Jumalaa olemisen analogian kautta [Jumalan luomistyö on ‘olemisen olemassaoloa (*)]. Jumala ei myöskään kärsi ihmiskunnan puolesta/takia [divine apathy], vaikka lähtökohtana tässä ei olekaan deistinen oletus Jumalasta, joka ei luomisen jälkeen puutu maailman menoon [deismi on sekä ‘piiloateistinen’ että kreationistis-fundamentalistinen näkemys samanaikaisesti]. Jumala on nimittäin koko ajan läsnä olemisessa/tietoisuudessa. Silti ‘häneen’ ei tarvitse uskoa. Usko on ‘kykyä’ uskoa transsendenssiin, ei ‘taitoa’ todistaa Jumala olemassa olevaksi havainnon kohteena [esim. kuin kivi, solu, hiukkanen tai ylipäätään havaittava ‘olento’].

.

Seuraako siitä, että Jumala on kaikkivaltias, mutta ei ‘tunteva olio’ se, ettei hän ole hyvä vaan nimenomaan paha, on läpeensä antropomorfistinen kysymys. En aio esittää sellaista kysymystä tai väitettä.

.

2

‘Divine apathy is the doctrine that the divine nature is incapable of suffering, passivity or modification. This doctrine is a common feature of Platonist, Aristotelian, and Stoic philosophical theology and seems to have heavily influenced post-Biblical Jewish, Christian, and Muslim thought. On the other hand, the Bible depicts YHWH as capable of grieving, for example:

.

"And it repented the LORD that he had made man on the earth, and it grieved him at his heart." (Genesis 6:6 King James Version)
.
"And then יהוה sighed as He has effectuated the ʔǟḏǟ̖m in the land, and then He travailed (Himself) to His heart." (Genesis 6:6 Scriptures of the Faith Once Delivered)’'.’

***

‘The analogy of faith, which was advanced by St. Augustine, is sometimes contrasted with the analogy of being (Latin: analogia entis), which, according to St. Thomas Aquinas, allows one to know God through analogy with his creation.’

*

( *) ‘Tuomas Akvinolainen katsoi, mahdollisesti seuraten Avicennaa, että Jumala on puhdasta olemassaoloa ja että hänessä olemassaolo (existentia) ja olemus (essentia) ovat samaa. Suunnilleen samoihin aikoihin nominalismia kannattanut Vilhelm Occamilainen katsoi teoksessaan Summa logicae, etteivät kategoriat ole olemassaolon muotoja itsessään, vaan että ne on johdettu yksilöolioiden olemassaolosta.’

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Olemassaolo [lukekaa ja pohtikaa tätä]

http://fi.wikipedia.org/wiki/Mahdolliset_maailmat [samoin tätä]

http://en.wikipedia.org/wiki/Divine_apathy

http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart

http://en.wikipedia.org/wiki/Rule_of_Faith

http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart

http://takkirauta.blogspot.fi/2014/05/misoteismi-eli-jumala-on-olemassa-mutta.html