Sammalkieli kommentoi aforismipäreessäni [julkaistu 24.2]:
‘Mua häiritsee eniten toi överiksi menevä
anti-intellektuaalisuus [mikä on tavallaan jo lähtökohtaisesti eräänlainen
contradictio in adjecto], plagiointi ja ihmisten tarpeeton
solvaaminen.’
.
1
Päätin hetken epäröinnin jälkeen tehdä tästä rönsyävästä
kommentista päreen, joskin se taitaa Ruukinmatruunan osalta olla liian
henkilökohtainen ‘virallisempiin’ parrasvaloihin [;]. Toisaalta olen kritisoinut
RM:aa aiemminkin samalla ‘kaavalla’, joten mitään uutta en tässä omalta
kohdaltani tule esittäneeksi, en myöskään Kemppisen suhteen.
.
2
Ihminen voi [ja hänen pitäisikin] tietysti sanoa asioista oma
mielipiteensä, mutta ollakseen älyllisesti rehellinen ja koherentti, hän ei voi
sanoa ihan mitä huvittaa, jos on sitoutunut yhteen ainoaan reduktionistiseen
selitysparadigmaan. Mutta mitä dogmaattisempi [joka/mikä ei ole välttämättä sama
asia kuin abstrakti] on perustava selitysmalli, sitä räikeämmin havaitaan sen
heikkoudet varsinkin, jos ihmisen älyllinen rehellisyys ja psykologinen
mentaliteetti ovat ristiriidassa keskenään tai jos älyllistä selitysmallia
käytetään ikään psyykkisenä puolustusmekanismina mielen kaaosta ja tuskaa
vastaan. Matruuna ajautuukin älyllisesti kestämättömään positioon, jota hän ei
halua eikä ilmeisesti myöskään tajua myöntää, sillä hän ei ymmärrä käyttävänsä
jäykkää matemaattis-mekanistisista selitysmallia eräänlaisena defenssinä
ilmiöiden väistämätöntä ja hallitsematonta moninaisuutta vastaan, joka
‘muistuttaa’ häntä ‘vaarallisesti’ [mutta enemmän tai vähemmän
tiedostamattomasti] hänen omasta psyykkisestä epävakaudestaan. Ei siis mikään
ihme, että RM:n usein jopa matemaattisesti perusteltuina tosiasioina esittämät
kannanotot [massiivisen sitaattiplagioinnin jälkeen tai sen yhteydessä]
ilmentävät monesti pikemminkin hänen pelkojaan ja projektioitaan kuin ovat
johdonmukaista ja vakavasti otettavaa konservatismia. Tällainen ajattelu ei
pahantahtoisessa dogmatismissaan [jonka vastapainona RM on joskus suorastaan
banaalin pragmaattinen] voi muuta kuin ajautua sisäiseen ristiriitaan ja
loogiseen epäkoherenssiin, koska jo sen perusta on tavallaan ‘traumaattinen’. -
- Kyseessä on monissa asioissa pikemminkin mielikuva-argumentointi kuin muka
vain ja yksinomaan faktoihin perustuva arviointi. Itse asiassa mitä vahvemmin RM
vetoaa empiiris-tieteellisiin ‘tosiasioihin’ omien arvovalintojensa suhteen,
sitä vähemmän niistä löytyy suoraa kytkentää arvoihin. Eikö RM todellakaan
tajua, että loogisesti tiede ei voi olla arvojen lähde/perusta vaan ‘pelkästään’
eksaktin tutkimuksen väline ja siten enintäänkin ‘pelkkä’ evidenssi? No,
periaatteessa kaikki arvoutilitaristit [konservatiiveja tai ei] tekevät tämän
saman kategorisen päättelyvirheen. Arvot ovat joka tapauksessa enemmän tai
vähemmän yksilöllisen ja kollektiivisen ideologis-poliittis-uskonnollisen tahdon
asioita ja siten aina rationaalisuuden rajalla [hyöty ei ole
tieteellis-rationaalinen käsite vaan ideologinen insentiivi ja imperatiivi].
.
3
Kaikenlainen reduktionismi haluaa ‘pelastaa ilmiöt’ [tai pikemminkin
ihmisen mielen todellisuuden kaaokselta ~ 'mielen/todellisuuden': lukekaa lauseen
merkitys miten haluatte, se tarkoittaa kuitenkin juuri ‘sitä’], mutta tulee
kokeellis-empiriseen metodiin sitoutuneena väistämättä päätyneeksi joko
premissien/evidenssin regressioon tai alkaa käyttää reduktionistista
selitysmallia lähes dogmaattisena auktoriteettina evidenssin regression
selittämiseksi eli pysäyttämiseksi. Tähän ongelmaan ajaudutaan kaikissa
ajatusjärjestelmissä/tieteissä, mutta vain ‘paras’ teo-logos’ eli oppi Jumalasta
[viittaan tietenkin D. B. Hartiin] pystyy antamaan fysikaaliselle
kontingenssille metafyysisesti ymmärrettävän ja hyväksyttävän ‘metatason’
selityksen.
.
4
Kemppinen olkoon positiivinen huippuesimerkki siitä, miten
asioiden moninaisuuden käsittely hoidetaan älyllisesti rehellisellä tavalla.
Mutta onko Kemppinen oikeastaan koskaan mitään mieltä mistään, koska hänellä
vaikuttaisi riittävän ‘mielipiteitä/tosiasioita’ loputtomiin. Onko Kemppisen
ajattelussa ‘punaista lankaa’ tai onko hänellä mitään linjaa, jääköön tässä
syvemmin pohtimatta, mutta itse olen kuitenkin taipuvainen vastaamaan: tuskin,
ja että esim. Kemppisen päreen Nato-kommentti on poikkeus, joka vain vahvistaa
‘tuskin-säännön’. Ehkä Kemppisen viimekätinen vastaus ainakin kaikkiin
ideologistyyppisiin kysymyksiin on jyrkkä ‘ehkä’ tai sovitteleva ‘tuskin’.
Veikkaanpa että hän on hieman kateellinen Erkki Tuomiojalle, jota kehuu ja arvostaa,
mutta jonka edustamasta linjasta kuitenkin sanoutuu myös aina selvin sanoin irti
– luultavasti ‘vapaan humanismin’[?] nimissä. Mitä se on? ‘Ehdotonta’ juridista
arvopragmatismia yhdistyneenä tieteelliseen metodiin ja trivia-addiktioon.
Politiikasta Kemppinen sen sijaan saa jonkinlaisia allergia-oireita ellei peräti
infektion. Mistä se kertoo? Päätelkää tse.
*