Iineksestä, Ofeliasta - - ja Hamletista

Kuvassa ylempänä: rysä; - alempana: Hamlet ja Ofelia - Kenneth Branagh ja Kate Winslet

*

Kommentti Iineksen päreeseen Käsikynkkää.

(Kielimafia tutkailee iltapäiväkahvilla ja myöhemminkin oikeinkirjoitusvirheitä ynnä muita erheitä. - Huomattavia lisäyksiä ja muutoksia koskien Hamletia, Ofeliaa ja Poloniusta - viimeksi 6.6 klo: 17.25 - mm. Greenblatt-kappale meni rakenteellisesti uusiksi pariinkin kertaan).

I
Iines kirjoitti:
RR:lle lausun vielä ihmetykseni rysäilysyytöksestä, enkä osaa päätellä, mistä se juontuu tämän päreen kohdalla. Minusta sinun kannattaisi unohtaa tuo Kompostin ja Homo garruluksen lanseeraama käsite, sillä se on loukkaava ja vähättelee minua kirjoittajana. Mutta se kai on tarkoituksesi, painaa minua, jotta oma loisto nousisi. Katin kontit, ymmärrän kyllä arvoni!
*
Käytän 'rysää' esteettisistä, en moraalisista, syistä - en ainakaan mitenkään vakavasti närkästellen.

Rysä on niin suussa sulava sana. Se rrssuhisee kivasti. Ja minulla on sitäpaitsi hyviä lapsuusmuistoja rysiin ja yleensä kalastusvälineisiin liittyen mummolasta - Päijänteen rannalta (kuvan rysä on myös kaunis).
*
No - olkoon. Tulen vain joskus pahalle päälle käydessäni blogissasi. - - Miehen ja naisen välisestä suhteesta keskusteleminen voi - ja sen lienee myös syytä - ainakin minun mielestäni - tapahtua julkisesti sitä ikäänkuin dramatisoiden - lähinnä satiirina ja farssina.

Mutta jospa kirjoitat Iines itse nimenomaan farssia, enkä minä vain (vieläkään) kunnolla älyä sitä asiaa?

Minusta kuitenkin tuntuu usein siltä, että kaikki muka-avoin julkinen muka-vakavuus tai pikemminkin lörpöttely (Heideggerin Gerede) tekee nais- ja miesasiasta typerää jaarittelua. - - Loppupeleissä asiat ratkotaan joka tapauksessa kotona riitelemällä ja/tai mykkäkoulua pitämällä. - - Blogit ovat pelkkää huvitusta siihen totuuteen verrattuna.

Jokaisella avioliitolla ja parisuhteella on oma sisäinen logiikkansa ja omat 'pelisääntönsä', joita muut eivät välttämättä koskaan voi täysin ymmärtää (muun muassa Mummo on todennut tämän saman asian).

Loogisesti edellisestä väittämästä kuitenkin seuraa äärimmillään, että tällöin kaikki parisuhdeterapia on jotakuinkin hyödytöntä, koska suhteen ongelmat vain ratkeavat niinkuin ratkeavat ilman, että pari itse tai kukaan muukaan voisi niille oikeastaan mitään. Tämä lienee kuitenkin vastoin naisten yleistä intentiota ja asennoitumista - he kun ovat niin mieluusti menossa pariterapiaan, kun taas miehet pitäisivät 'mölyt mahassaan'.

(Muun muassa tästä syystä linkkasin tuohon viimekesäiseen päreeseeni - http://actuspurunen.blogspot.com/2008/07/psykiatrilla.html)

Hm. En nyt tarkoita edellisellä 'päästöllä' - siis kriittisellä muminalla - välttämättä sinua Iines, jolla on onneksi se niin sanottu ketunhäntä aika usein kainalossa näissä päreissä, mutta mutta - silti...

Keskustella blogeissa täysin vakavalla mielellä naimisesta tai miehen ja naisen välisestä suhteesta ylipäätään herättää minussa samanlaisia varauksellisuuden tunteita kuin puhe suvaitsevaisuudesta ja rasismista Zizekissä (ja itsessäni).

Sellaisen puheen takana piilee yleensä jokin ideologinen eli näennäisen vakuuttavasti muka faktoihin naamioitu/kätketty/mystifioitu ja samalla varsin tiedostamaton oma intressi/fantasia/pelko, jota on tarkoitus indoktrinoida yleisenä totuutena (tämä on mm. Takkiraudan strategia).

II
Minä puhun miehen ja naisen välisestä suhteesta mieluummin vaikka Hamletin kautta kuin olemalla jotain muka 'omaa mieltä'.

Täytyy tunnustaa jopa hieman yllättyneenä, että Hamlet on sielua vavahduttavine isä- ja äitisuhteineen ottanut minut täysin valtoihinsa. Ja siten koko Shakespeare. Tarvittiin 55 vuotta, että tajusin olevani Hamlet ;]).

Aavistelen myös, että Falstaffista tulee (on tullut jo) Hamletille 'kaveri' minun identifikaatiogalleriassani. Onhan Falstaff jos kuka Shakespearen rabelaismaisin hahmo - tosin kaikessa härskissä ja ylitsevuotavan elinvoimaisessa sekä älyllisesti terävässä koomisuudessaan paljon traagisempi kuin Rabelais'n sinänsä irvokkaat hahmot.

Mutta Hamlet - tuo melankolinen ajattelija, mustasukkainen Oidipus (Oidipus muuten ei ollut mustasukkainen; eihän hän tiennyt, että nai äitinsä; ei tiennyt äitikään pojastaan), isänsä haamun kiirastulessa (jossa haamu sanoo elävänsä) palava (siis puhdistuva?: - purgatio) rääkätty sielu ja intohimoinen näyttelijä - runoilija - koomikko.

Olen - vielä kerran ja yhä uudestaan - ihmeissäni tuon monikerroksisen hahmon edessä. Ja varsinkin Kenneth Branaghin esittämänä sekä ohjaamana (Mel Gibson ei ollut huono Hamlet, mutta ei häntä voi edes verrata Branaghin virtuoosisuuteen).
*
Olen jättänyt tietoisesti käsittelemättä Ofelian kohtalon. Ja kun palaan siihen, saat Iines sinäkin 'nais- ja miesasiaa' yllin kyllin.

Hamletille emme kuitenkaan voi antaa puhtaita papereita Ofelian tapauksessa - ei vaikka Ofelia itse suostuu isänsä ja veljensä juonitteluihin Hamletin suhteen ja saa siten Hamletin polttamaan päreensä ja katkaisemaan välit muka lopullisesti.

Mutta sehän ei pidä paikkaansa. Strange enough: Hamlet flirttailee raivoilunsa jälkeen vinoilevasti Ofelialle - ja samanaikaisesti jopa äidilleen (Ofelia on kuulemma 'parempi' - ikäänkuin Hamlet voisi/saisi valita heistä kumman tahansa!?) ennen Rotanloukun - Claudiuksen omantunnon kärventämiseksi kirjoittamansa näytelmän - alkua.

Kumpikin osapuoli - Hamlet ja Ofelia - siis rakastaa toistaan joskin oudosti ja epätoivoisesti - vanhempien ja läheisten ihmisten liian syvien petosten ja juonittelujen sekä Hamletin kostoa vaativan - joskin entisen, 'tekosiveän' (seeming-virtuous) vaimonsa Gertruden suhteen oudon ristiriitaisen - isän haamun vuoksi (*). - - Tämän vilpittömän rakkauden Shakespeare tekee selväksi myös Hamletin suulla Ofelian hautauskohtauksessa, vaikka häntä usein onkin syytetty tunteettomuudesta Ofelian suhteen.

(*) Vastaavasti Polonius delegoi Hamletia kontrolloidessaan isää rakastavalle, lojaalille tyttärelleen tehtäviä, jotka eivät kuuluisi tälle lainkaan. Mutta Ofelia tottelee - kuten Hamlet yrittää totella isänsä haamua.

Onkin sanottu, että Ofelian ongelmat, jotka päätyvät mielisairauteen ja (ilmeisesti) itsemurhaan ovat etenkin systeemisen perheterapian lähtökohdista - jos ei sentään symmetrinen peilikuva niin yllättävän läheinen vastine Hamletin hulluudelle.

Ofelian on kuitenkin mahdotonta enää rakastaa (vaikka rakastaakin) miestä, joka - joskin tarkoittamattaan - on tappanut hänen isänsä (ja karkotettu kuolemaan Englantiin).

Hamlet kyllä ymmärtää tekonsa seurauksen Ofelian tilanteen kannalta, vaikka on kaiken kaikkiaan samanaikaisesti niin pihalla äitinsä uudesta avioliitosta isänsä (veljen-)murhaajan kanssa, että hoippuu ajoittain jopa oikeasti hulluuden partaalla ja ylireagoi (raivostuu) Ofelian palauttaessa aiemmin - to be or not to be-monologin jälkeisessä kohtauksessa - isänsä Poloniuksen vaatimuksesta - Hamletin hänelle kirjoittamat runot.

Poloniuksen motiiveja Hamletin suhteen en oikein ymmärrä, vaikka ne kyllä tuodaan (epäsuorasti) esiin. Kyseessä lienee osaltaan reaktio Hamletin käytökseen ja puheisiin - etenkin tämän ylimielisesltä vaikuttavaan asenteeseen. Hamlet on Poloniuksen mielestä kai ylittänyt oman, hovietikettiin sidotun roolinsa rajat - ja nimenomaan lähentyessään Ofeliaa varsin avoimesti.

(Toistan silti, että Polonius ei ole ihan niin typerä kuin, miksi Hamlet hänet - tosin kieltämättä jossain määrin myös oikeutetusti - suutuspäissään ja narrimaisessa pelleilyssään tekee.)

Mutta eikö tällainen kyräily ole - kuten voimme Poloniuksen puheista päätellä - 'vain' mustasukkaisen ja patriarkaalisen isän sekä vanhan, jo antiikista periytyvän, säätyä, sukua ja yhteisöä kasvatuksessa, avioliitossa ja moraalikysymyksissä painottavan koulukunnan edustajan omaa vallan- ja omistamisen halua suhteessa tyttäreensä?

Ofelia tottelee orjamaisesti ajautuen lojaliteettiristiriitaan - Hamlet vai isä ja veli? (isänsä tavoin myös Laertes on mustasukkainen Hamletille) - toivoen kai Hamletin ratkaisevan tilanteen julkistamalla ja siten virallistamalla rakkautensa häneen - - mutta sen sijaan Hamlet kuten sanottu hämmästyykin tavattomasti saadessaan takaisin Ofelialle aiemmin antamansa kirjoitukset - Ha ha! Are you honest? - Itse asiassa Hamlet raivostuu lopulta Poloniukseen ja koko hovin juonitteluihin.

Jos Ofelia tottelee isäänsä kuin tämän käskyläinen, vaikkei sisimmältään haluaisikaan, niin Hamletin on jo huomattavasti vaikeampi toteuttaa isänsä antamaa 'tehtävää', joka ei siis mielestäni hänelle lainkaan kuulu - kuten ei Poloniuksen Ofeliallekaan 'määräämä tehtävä', varsinkin kun se ajaa Ofelian mahdottomaan tilanteeseen ihmissuhteissa (kaksoissidokseen). Ofeliasta tulee siten viaton uhri, jonka mieli murtuu traagisessa ja - näin haluan sanoa - skitsofreenisessa vuorovaikutusverkostossa.

Hamlet ei ole soturiluonne kuten isänsä - hän on lukenut filosofiaa Wittenbergissä - hän on humanisti, runoilija sekä teatteri-ihminen (siis itse Shakespeare, joka tosin itse ei ollut käynyt yliopistoa johtuen siitä, että hänen isänsä aiempi yhteisöllinen status ja taloudellinen tilanne heikkeni jyrkästi juuri niinä aikoina, kun Williamin olisi pitänyt päästä Cambridgeen tai Oxfordiin).

Hamletin on sanottu olevan siirtymäkauden ihminen. Erotuksena feodaalisiin soturihyveisiin hän edustaa oppineisuutta, humanistista sivistystä ja taiteiden harrastusta. Hän on myöhäiskeskiaikana ensimmäistä kertaa moderniksi nimetyn ajattelun (nominalismi, voluntaristinen päätösteoria, protestantismi) edustaja päätyen keikkumaan montaignelaisen, yksilöllistä epäilyä, valintaa ja maltillista suvaitsevuutta korostavan kulturistisen ja filosofisen skeptisismin sekä relativismin ja uskonsotien fanaattisen fundamentalismin välille.

Toistan edelleen, että Hamlet on mielestäni ensimmäinen - mikäli ei oteta sopivin muutoksin lukuun joitain fideistikristittyjä kuten Pascal - individualistis-eksistentialistinen hahmo eurooppalaisen kirjallisuuden ja jopa koko eurooppalaisen kulttuurin historiassa. Myös ja juuri tästä syystä hän ajautuu äärimmäiseen sisäiseen konfliktiin aiemman, traditionaalisen ja autoritatiivista järkeä painottavan kollektiivisen eetoksen kanssa, joka elää erilaisesta kunniakäsitteestä kuin hän ja edellä esitettyyn viitaten delegoi hänelle tehtäviä ja rooleja, joita hänen tietyn säädyn edustajana tulisi noudattaa.

Hamletin individualistinen, skeptinen humanismi on jotain perin uutta eurooppalaisen kulttuurin eetoksessa (väittää etenkin Harold Bloom hieman kiistellyssä 'tiiliskiviesittelyssään' (noin 800 s.) - Shakespeare: The Invention of the Human.

Yhdistämällä Shakespearen tuotantoa vaikuttavasti hänen pääteltyyn (koska Shakespearen elämästä tiedetään niin kovin vähän vuosisatojen tutkimuksista huolimatta) arkitodellisuuteensa ja oletettavasti tuntemiinsa ihmisiin, kirjallisuustieteilijä sekä aate- kulttuuri- ja sosiaalihistorioitsija Stephen Greenblatt osoittaa häikäisevää kerronnallis-tyylillistä mestaruutta best seller-teoksessaan Will in the World: How Shakespeare Became Shakespeare (suomeksi: Shakespeare). - - Palkitussa kirjassaan Hamlet in Purgatory Greenblatt esittää Hamletin yhä elävän myöhäiskeskiajan ja renessanssin maailman fantasian tasolla eräänlaisessa mielen kiirastulessa (Hamletin isän haamuhan sanoo palaavansa Purgatorioon aamunkoitteessa).

III
To a nunnery, go. - huutaa Hamlet Ofelialle. 'Älä rupea synnyttämään lisää syntisiä tähän maailmaan' (Huom. nunnery merkitsi tuohon aikaan nunnalan ohella myös porttolaa).
*
'O what a noble mind is here o'erthrown...O, woe is me, t' have seen what I have seen, see what I seen', itkee Ofelia Hamletin poistuttua pitäen tämän käytöstä ja puheita hulluutena: - 'Mikä jalo mieli onkaan tuossa pirstaleina'.

http://www.youtube.com/watch?v=EvNFjc5YE88&feature=related

Hamlet and Ophelia - Left outside alone
Löysin toistaiseksi (toki tämä kohtaus löytyy alkuperäisenä ensimmäisen Hamlet-päreeni On aatos vallassamme, päätös ei toisen linkin lopusta) 'vain' saksankielisen jälkiäänityksen tästä kohtauksesta (heti videon alussa), mutta sehän sopii hyvin sinulle Iines - onhan sisaresi naimisissa saksalaisen kanssa.

- Yksinpuhelun jälkeisessä kuvassa näemme Ofelian isän - Poloniuksen - vaatimassa tätä etääntymään Hamletista. Mies, jota Ofelia suutelee ennen Hamletin kohtaamista, on hänen veljensä Laertes.

Oh, what a noble mind is here o'erthrown!—

The courtier's, soldier's, scholar's, eye, tongue, sword,

Th' expectancy and rose of the fair state,

The glass of fashion and the mould of form,

Th' observed of all observers, quite, quite down!

And I, of ladies most deject and wretched,

That sucked the honey of his music vows,

Now see that noble and most sovereign reason

Like sweet bells jangled, out of tune and harsh;

That unmatched form and feature of blown youth

Blasted with ecstasy. Oh, woe is me,

T' have seen what I have seen, see what I see!

...............
...............

'I loved Ofelia. Forty thousand brothers could not, with all their quantity of love, make up my sum.'

Tämä ei ole vähäistä rakkautta, mitä Hamlet - liian myöhään ja osittain itse syyllisenä tilanteeseen - tunnustaa Ofelian haudalla.
*
Kas siinä m/s/inulle 'melkein enemmän kuin tarpeeksi' miehen ja naisen välisen suhteen tuskaa.
*
http://nfs.sparknotes.com/hamlet/page_146.html

http://www.iltalehti.fi/teevee/200905159596399_tv.shtml

Mut onni konsanaan ei kestä kauan

Kuvassa kohtalokas Vantaankoski

Kirjoitettu kommentiksi Vaarin kommenttiin päreessäni Itsekehua potenssiin n.
*
Vaari kirjoitti:
'Uskon sanojasi, kun näen Mummon kirjoituksen, jossa hän uhkaa heittäytyä Vantaankoskeen, ellei saa sinua, Ranea omakseen'.
*
Kyllä Mummo vielä uhkaa tehdä sen, mutta vasta kesällä, sillä juuri nyt - viittaan teidän - herrojen Tapsa P ja sinä Vaari - aiempaan sanoitusmuisteloon:

Tällai Mummo vielä haikailee mun perään (tämä luonnostelma menee nyt kai hiukan enemmän Tapsa P:n version mukaan):

Yöt, päivät mielessäni ompi Rauno,
viel' muistathan tuon kielineromiehen?
Sä kullannuppu, mun oma ronski macho,
sä miksi särjit Mummon sydämen?

Malminkaaren tiellä alkoi lemmen valta,
kun sun kanssas Malmitaloon päin
kävellä sain ja lippahattus alta
sun partakarvas ja silmäs tuiman katseen näin.

"Nyt on", mä lausuin, "kaunis ilma, Hani."
"Kyllä", vastas Rauno, "onhan se."
"Seutu kaunis, vedet niin kuin peili,
mut kaikkein komein ootte Rauno Te."

Mut Rauno vastas: "Tuo on taasen tuota,
pois imarrus nyt neiti Mumppeli"
Niin minä lausuin: "Se on aivan totta,
en imartele minä kellenkään."

Perillä sitten tiedustelin hältä,
ett saisko hälle hiukan tarjota.
"Kyllä kiitos", ja viime pennilöillä
mä ostin kaksi pizzaa juustolla.

Ne leivotut sydämen ol muotoon
ja kiinni oli toinen toisissaan.
Rauno ymmärs minun ajatuksein
ja rinnastaan pääs huokaus.

Illan suussa Raunoa mä huhuilin
palatessani Vantaanjoelle,
kun kaukaa hätähuudon kuulin!
Ah, Rauno veessä paatin vieressä.

Kuin ilves syöksyin minä miehen niskaan,
ylös vedin, henkiin pumppasin.
Ja vaikken urotöilläin kersku koskaan,
tää teko vei mun melkein kihloihin.

Mut onni konsanaan ei kestä kauan,
vaan toiveet pettää, Rauno petti mun.
Hän tarttui toisen rakastajattarensa paulaan
ja sai myös tältä pizzaa täyteen suun.

Kuin mieletön mä syöksyin Vantaankoskeen:
nyt kuolo yksin unhoituksen tois!
Mä riisuin kengät, käärin hameenhelmat,
mut ves' ol kylmää, huh mä käännyin pois.
*

PS.

Tämän päreen johdannossa viitataan Mummon postauksen http://mummomo.blogspot.com/2008/11/suomuja-iholla.html kommentteihin Vaarin ja Tapsa P:n pohtiessa parodioimani sanoituksen eli Nikkarin Kertun alkuperäistä kieliasua.

*

http://perhorasia.fi/Place/Place.thtml?placeID=984

Fiktiivinen tarina hulluudesta ja aaveista

Tämä pohdiskelu on omistettu Hamletille ja hänen isänsä haamulle.
I
Kausi Helvetissä on käyty läpi.

Selvisin siitä hengissä, mutta en ehkä ilman pysyviä traumoja. Pudotus manalaan oli kuitenkin niin raju, että sitä voi tosiaankin verrata kuolemaan. Henkiseen ja emotionaaliseen kuolemaan ainakin. Eikä siitä kuolemasta ollut hulluus kaukana.

Pakko myöntää, että kadun nyt syvästi joitain 'helvettireissullani' ääneen lausumiani ajatuksia, joitain kirjoittamiani sanoja sekä lauseita, mutta anteeksi en pyydä keneltäkään julkisesti, koska en ole ainoa asianosainen enkä siten myöskään ainoa syypää tässä emotionaalisessa kaaoksessa, johon tahtomattani ajauduin yhä syvemmälle vimeksi kuluneitten kuukausien aikana.

Yksityisesti voin toki pyytää anteeksi ja niin teenkin. Mutta siitä huolimatta kysyn heti perään: mitä järkeä ja merkitystä on pyytää keneltäkään anteeksi näitten emotionaalisten rauniotten keskellä, joiden varaan minun pitäisi rakentaa uusi elämä - taas kerran?

Kuka voisikaan antaa minulle anteeksi, ja mitä se lopulta hyödyttäisi? Olinhan itse mennyt tekemään klassisista klassisimman virheen - todellisen kardinaalimunauksen, koska rakastuin ihmiseen, jonka oli lopulta mahdoton rakastaa minua, ja jota minä en voinut koskaan rakastaa vilpittömästi ja täysin avoimesti.

Läpikäymästäni episodista löytyy lähes kaikki ainekset perinteiseen tragediaan, mikä siis merkitsee tässä, että ketään päähenkilöistä ei voi nimetä näytelmän konnaksi. Kukaan ei yksistään aiheuttanut tilanteen hajoamista, vaan kaikki olivat ikäänkuin yhtä aikaa ja vuoronperään edesauttamassa totaalia romahdusta.

Eräs tragedian perusteemoista on yleensä se, että sen henkilöt eivät ymmärrä - ainakaan tarpeeksi ajoissa, että he eivät hallitse omaa tai muiden tilannetta - että he eivät selviä vastuistaan ilman, että koko asetelma muuttuu perusteellisesti. Ei ainoastaan yhden tai kahden vaan mahdollisimman monen henkilön osalta.

Jos ja kun joku heistä viimein yrittää ratkaista ristitiitatilanteen ikäänkuin riuhtaistakseen itsensä turvaan ja kuitenkin yhä samalla pelastaakseen vallinneesta asetelmasta edes sen (lähinnä itselleen) perustavimman osan, niin hän tulee mitä todennäköisimmin tuhoamaan ainakin yhden päähenkilön psyykkisen ja joskus jopa ulkoisen tilanteen.

Tragediassa kukaan ei voita, koska kukaan ei saa lopultakaan sitä, mitä alunperin halusi. Tragediassa on vain häviäjiä - ei syyllisiä eikä sankareita.

II
Mutta koska kaikki edellä kirjoitettu on minulle nyt käynyt selväksi, niin miksi tosiaankaan pyytäisin anteeksi keneltäkään muulta kuin itseltäni - niin ehkä mielettömältä kuin tällainen tunnustus jonkun korviin kuulostaakin.

Minä tein itseni suhteen perimmäisen virheen, ja olen sillä tavoin syypää - itselleni. Ja jos joltain pitää pyytää anteeksi, niin sen kohde olen minä itse. Siten minun on myös kyettävä antamaan itselleni anteeksi - armahtamaan itseni, koska muiden syyttäminen tai armon aneleminen heiltä vain jatkaa koston kierrettä.

Todellinen vapaus merkitsee riippumattomuutta, ja siihen minä pyrin. Täydelliseen riippumattomuuteen.
*
Kausi Helvetissä maksoi/maksaa minulle oman psyykeni horjumisen hinnan.

Oli emotionaalinen arviointivirhe mennä ja ajautua yhden ihmisen mielen ja alitajunnan syvyyksiin pitemmälle kuin se olisi milloinkaan ollut psyykkisesti mielekästä ja rationaalisesti järkevää, koska kohtaamani traumat, jotka läpielin, ja joita kosketin, satuttivat minua itseäni aivan liikaa.

Tätä kahden ihmisen välillä tapahtuvaa - usein tahatonta! - satuttamista nimitetään joskus rakkaudeksi. Suurin rakkauteen sisältyvä vaara kuitenkin on, että kääntyessään jostain syystä vihaksi rakkaudesta saattaa kehittyä henkisen väkivallan kauhistuttavin muoto.

Tämän satuttavuutensa vuoksi suuri rakkaus ei voi enää muuttua ystävyydeksi, kun taas ystävyydestä on mahdollista kasvaa rakkaus. Rakkaus ei luovu mistään, kun taas suuri ystävyys sen sijaan antaa toisen olla, ja tekee tällä tavoin tilaa rakkaudelle.

Mutta ehkä olen taas erehtynyt tunteitten tulkinnoissa. Ehkä vain retorisoin jälleen kerran. Ehkä olisi oikeampaa kutsua tuota aikaa helvetissä nimellä folie a deux - hulluudeksi kahden kesken: kaikkien affektiivisten elementtien, voimien ja perspektiivien emotionaaliseksi kaaokseksi - psyykkiseksi turbulenssiksi, joka käänsi niin mieleni kuin sisuskalunikin ylösalaisin.

Kyse ei siis ollut rakkaudesta, ei vihasta eikä ystävyydestä vaan nimenomaan hulluudesta, joka sai valtaansa molemmat - niin totaalisti ja ehdottomasti, että sellaisen tunteen kanssa ei yksinkertaisesti voi elää tässä maailmassa. Siitä on luovuttava tai se muuttuu ennenpitkää tuhoavaksi.
*
Niinpä luovun kyseisestä hulluudesta. Unohdan sen enkä toivo mitään tilalle. Koko episodi ja kokemus muistuttakoon minua siitä, että elämä todellakin oli/on erehdys. Kauhistuttavin erehdys - hirvittävin painajaisuni, johon olen koskaan joutunut.

Vain oman luonteeni heikkous estää minua toistaiseksi lähtemästä tästä maailmasta oman käden kautta.

Jotkut hurskasteleviin näkyihinsä (itsesuggestioonsa) seonneet ovat ryhtyneet kutsumaan tuollaista heikkoutta uskoksi, mutta eikö ole kunniakkaampaa kuolla ilman ainoatakaan tekopyhää klisheetä kuin jäädä kitumaan jonkun typerän, illusorisen rakkaudentunteen varassa - kutsuttiinpa tuota rakkautta sitten Jumalaksi tai toiseksi ihmiseksi.

Molemmat, sekä Ihminen että Jumala, pettävät. Saman asian kääntöpuolia kun ovat. Sen verran on varmaa. Myös tämän vuoksi Uskoa, Toivoa ja Rakkautta voi pitää mielikuvituksellisimpina valheina ja aaveina, jotka maan päällä koskaan ovat liikkuneet.
*
http://litorina.org.hosting.domaindirect.com/hamlet.html

Amy ja Blake - maanpäällisen Helvetin rakastavaiset

Kumpi heitä yhdistää enemmän: rakkaus vai huumeet? Kumpi käyttää toista hyväkseen? Tyhjätasku Blake vai maanisdepressiivinen 'sadisti' Amy?

http://www.gothamcityinsider.com/2007/12/ohhh-whadja-do-now-amy.html.