Mutta tiesittekö, että Algerian beyn nenän alla kasvaa käpy?

'Miksi ei ajatella kuten maailmankaikkeuksien lukumäärästä nykyisin - 10¹⁴  per ihminen, aktiiviset ja mahdolliset yhteen laskettuna?' - [kuvassa Martti Popristsin Suosalo].

1

Päreeni on kommentti Kemppisen päreeseen Itse tai itte - etenkin sen viimeiseen kappaleeseen.

*

Kemppinen kirjoitti: Ja tässä sitä ollaan. Mikä ihminen on toisille, siitä tiedetään paljon. Mikä hän on itselleen, se on arvoitus. Vastaus ei ole 7 miljardia erilaista minuutta. Vastaus on harhaanjohtavissa sanoissa ”minuus” tai ”persoonallisuus”. Miksi ei ajatella kuten maailmankaikkeuksien lukumäärästä nykyisin - 10¹⁴  per ihminen, aktiiviset ja mahdolliset yhteen laskettuna?

???

Välittömästi ensimmäinen assosiaationi viimeisestä kysymyksestä oli Popristsin Gogolin Mielipuolen päiväkirjasta. Niin tyylillisesti kuin sisällöltään.

En ymmärtänyt, mitä kirjoittaja tarkoitti. Yritän seuraavassa selventää merkillistä kokemustani.

'Miksi ei ajatella kuten maailmankaikkeuksien lukumäärästä nykyisin - 10¹⁴  per ihminen, aktiiviset ja mahdolliset yhteen laskettuna? ~ ~ Mutta tiesittekö, että Algerian beyn nenän alla kasvaa käpy?'

Ei - en tiennyt. Enkä varsinkaan kyennyt edes ajattelemaan sitä. 

Asuukohan Kemppisen blogissa itse Espanjan kuningas?  Albert I Einstein? Vai oliko se Richard Suuri Feynman - - ???

2

Subjektiivinen, itsereflektoiva ajattelu [erotuksena tekoälylle sekä lasku- ja peliälylle] kognitiivisena prosessina on aina käsitteellistä työtä [konstruktiota] ja matematiikka sen sijaan numeroiden välisten suhteiden loputon ja kehämäinen peli.

Vaatimus siitä, että minuus pitäisi koodata matemaattisena järjestelmänä ja tätä operaatiota pitäisi sitten kutsua muka ajattelemiseksi on contradictio in adjecto eli mahdottomuuus [matemaattisesti varmennettuna potenssiin n]. Toistan - matematiikka ei ole ajattelua, sillä ajattelu tulee vasta matematiikan jälkeen kuten Aristoteleen metafysiikka fysiikan jälkeen [meta].

Ajattelun historiasta toki löytyy monia uusplatonistisen emanaatioteorian eri variaatioista valaistuneita wannabee-mystikkoja imaginaatioineen. 'He' [ei-subjektit] eivät usko subjektiin vaan Substanssiin [hehheh - Substanssi siis uskoo itseensä tällä tavoin].

Manittakoon etenkin Spinozan affekti-geometria, joka kaikkivaltiaan 'energia-emanaation' suitsimiseksi väen väkisin hätärakentaa tuberkuloottisen lakoniset järkeiskulissit; Nietzschen valta-vitalismi osaeaanis-maanisine mielenkuohuineen, Marcusen polymorfisti perverssien viherhörhöjen globaali hippileiri, Reichin  'pneumaattis'-pseudotieteellinen seksuaalimystiikka [itse asiassa Marcuse ja Reich ovat piilorasisteja sui generis], Deleuzen kaikkein sekavimmat kielikuvat immanentin halukoneen nomadisista retkistä epäonnistuneitten metaforien kaatopaikalla, anarkisti-kommunisti Negrin autonominen väki-ilman-valtiota hokemassa vapauden huumassaan utooppis-romanttista yhteisö-mantraansa sekä monet muut emansipatorisen todellisuuden [siis minkä?] viettelevään interpellaatioon langenneet eli ne, jotka ovat onnistuneet sisäistämään pinttyneen imaginaarisen taikauskon siitä, että subjekti, moraali ja tieto ilmenevät ihmiselle/-ssä suoraan affekteina, jotka ovat koodattavissa lukusymbolein ilmaistuina järjestelminä kognitiivis-symbolisesti ymmärrettävällä tavalla.

Mutta kaikki tämä on tietysti höpöhöpöä.

Ajattelu on aina käsitteellisen etäännyttämisen 'apofaattista' työtä. Kielellisesti hahmottomien affekti-emootioiden ja symbolisen kognition välillä ei vallitse vahvaa korrelaatiota [eikä varsinkaan kausaatiota]. Subjekti, tietoisuus ja identiteetti ovat dialektinen repeämä tai irtautuminen affektien kaaoksesta metaforisen kuvan avulla.

Subjekti ei kuitenkaan ole metafyysisesti autonominen cogito eli Descartes'n sisällöllisesti itsenäinen substanssi vaan väkivaltaisesti symboliseen syntynyt tyhjä merkki tai pikemminkin kaikesta symbolisesta jäljelle/yli jäävä jälki.

Symmetrinen vuorovaikutus affektien ja symbolisen kognition eli metaforien välillä [= itseidenttisyys], joka olisi seuraus kahden ontologisen tason kausaalis-reduktiivisesta yhteydestä on näin ollen mahdottomuus, ja vaikka se olisikin mahdollista, kukaan ei tietäisi siitä mitään, koska subjekti [tieto] ilmaantuu kausaalis-deterministiseen maailmankaikkeuteen nimenomaan symbolisen synnyttävänä repeämänä/-stä, joka rikkoo determinismin jo pelkästään tekemällä sen tietoiseksi itsestään.

Yksilöllinen itsetajuisuus ei voi olla itseidenttistä, koska itseidenttisyydessä tajuisuus vajoaisi 'psykoottisesti' takaisin alkuperustaansa eikä mikään 'kiinnike', 'pysäytys' tai 'avautuma' voisi tällaisessa liukumassa [vrt. hallusinogeenien vaikutus] taata sille palautumista ajallis-paikallisen itsetajuisuuden positioon.

tse asiassa itseidenttinen subjekti contra Spinoza ei edes voi olla ajallis-paikallisuuteen väistämättä kiinnittynyt perspektiivi ja muunlaisia subjektiivisen tietoisuuden kognitiivis-transsendentaalisia edellytyksiä/ehtoja emme tunne [emme ainakaan ihmiselle kehittyneitten aisti-kognitio-kompetenssien puitteissa; scifi- ja muu new age-hörhöily on asia erikseen].

Niinpä Spinozan kuten ylipäätään luonto- tai zen-mystikoiden subjektin on oltava täysin erottamaton osa Substanssia. Mutta kun tämä erottamaton osa substanssia sitten naivin luonnontieteellisessä innossaan ryhtyy todistamaan omaa substanssista-erottamattomuuttaan, se tuleekin argumentoineeksi juuri täysin päinvastaisen subjekti-position olemassaolosta kuin, mihin oli itse ontologisesti sitoutunut.   

Kuten tunnettua kvantti-ynnä-muut-fyysikot kuitenkin pelastautuvat ontologian rajallisuudesta, joka maailmakaikkeuden indeterminismistä ja sen fenomenologisesta paralleelista eli subjektiivisesta tietoisuudesta seuraa, matematiikalla eli tilastollisilla todennäköisyyksillä [eihän heillä ole muutakaan mahdollisuutta fyysikkoina]. 

Näin tehdessään he eivät vieläkään näytä ymmärtäneen olevansa aina jo se subjektiivinen tietoisuus [indeterminismin inkarnaatio], jota yrittävät perustella ja kontrolloida todennäköisyyksillään vaan ylläpitävät tällä tavoin kategorisista virhepäätelmistä perustavinta yrittämällä kuin simbsalabim poistaa itsensä kaavasta [vrt. paroni von Munchausenin itsepelastus], jota ei olisi olemassa ilman 'kaavoittajaa'.

Sitäpaitsi kaava itsessään on todellisuuden symbolisesti identtinen kuva - ei itse aktuaalis-fenomenologinen todellisuus [reaalinen]. Vain lukumystikko ja/tai psykoottinen autisti voi väittää toisin.

3

10 potenssiin 14 ei ole ajattelun tavoitettavissa. Matematiikalle 10 potenssin 14 sen sijaan on pelkkä laskutoimitus jossain kaavojen ja numeroiden kosmisessa viidakossa. Jotta ymmärtäisimme tuota peliä teoreettisten käsitteiden tasolla, meidän täytyy ajatella. Vasta tässä kohtaa voimme puhua subjektista, itsestä, minuudesta tai identiteetistä. Joka muuta väittää, on siirtynyt imaginaarisuuden ja/eli mystiikan alueelle.

*

http://kemppinen.blogspot.fi/2012/06/itse-ja-itte.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/05/minimalistinen-subjekti.html

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/05/1-heideggerin-dasein-ihmisena-olemisen.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Diary_of_a_Madman_%28short_story%29

http://fi.wikipedia.org/wiki/Nikolai_Gogol

http://en.wikipedia.org/wiki/Nikolai_Gogol

http://edinburghfestival.list.co.uk/article/36517-king-of-scotland/

http://www.varkaudenteatteri.fi/ohjelmisto_vierailut.shtml

Tulevia hahmotelmia: 1) Dostojevskin huumori ja 2) Dostojevskin naiset/naiskuva

Täytyy kertoa hieman kirjoitussuunnitelmista.

Pohdin, josko kirjoittaisin - saatuani ensin massiivisen Dostojevskinluku-urakkani: - romaanit, novellit, päiväkirjat, aatteelliset pohdiskelut ym., pari elämäkertaa, kirjallisuustieteellinen katsaus, referaatteja jne. - loppusuoralle, kirjoitan jonkun päreen lukemani herättämistä ajatuksista.

Kaksi varmaa aihetta on jo ilmassa: 1) Dostojevskin huumori ja 2) Dostojevskin naiset. Molempia teemoja olen laiminlyönyt aiemmin - paljon nuorempana Dostojevskia lukiessani, mutta en laiminlyö enää.

Huomaan lukeneeni silloin aivan liian suuren - nuoruuden - vakavuuden hengessä, enkä ole huomioinut ja osannut nauttia Fedor Mihailovitsin huumorista.

Nyt kun varsinkin Idiootti alkaa olla loppusuoralla, on myös täysin ilmeistä, ettei naiskuvauksia voi sivuuttaa - itse asiassa ei ainoastakaan teoksesta. Ne kuuluvat romaanien ydinaineksiin.

Toisaalta - jos niissä ei tapeta muuten vain - joko nihilismin ja äärimmäisen utilitarismin eli psykologisen egoismin periaatteella/perusteilla, niin sitten tapetaan mustasukkaisuudesta - naisen vuoksi.

Aikoinaan (en nyt muista kuka kuuluisa runoilija sen lohkaisi), että kun lukee kymmenen sivua Saarikoskea, huomaa olevansa juovuksissa.

Minä sanon, että, kun lukee 500 sivua Dostojevskia, kokee itsensä murhaajaksi tai muuten vain hyvin 'perverssiksi' ihmiseksi.

Ivan Karamazov ('jos Jumala on kuollut, kaikki on luvallista'), Raskolnikov ('olen täi, mutta tapoin vielä pahemman täin!') ja Kellariloukon mies (vapaasti referoiden): - 'teen mieluummin tietoisesti väärin kuin suostun pianonkoskettimeksi'; (tämä on positivismia, determinismiä ja mekanistista maailmankuvaa kritisoiva ja siten eksistentialismia ennakoiva traktaatti, joka teki mm. Nietzscheen järisyttävän vaikutuksen).

Edelliset, fiktiiviset hahmot, olivat nuoruuteni sankareita, mutta nyt käynnissä olevan paneutumisen jälkeen noita sankareita tulee olemaan monia muitakin - eikä suinkaan pelkkiä murhaajia ja nihilistejä.

Dostojevskin huumori on joissain kohtaa aivan hulvatonta. Olen nauranut kymmeniä kertoja hänen ironioilleen, kaksimielisyyksilleen, sutkauksilleen ja anekdooteilleen eri henkilöhahmojen kertomina (esim. Idiootin Lebedev on täysin gogolilainen hahmo, samoin saman kirjan höppänä fabulisti, eronnut kenraali Ivolgin tai Karamazovien rouva Hohlakova jne. - ks. PS.).

Tuli mieleeni, että jospa olisin ollut lukemassa Dostojevskia esimerkiksi jollain Helsingin rautatieaseman penkillä kesäaikaan ja hohotellut yksikseni kovaäänisesti, olisi vieressäni istuva mahdollisesti ihmetellyt huomatessaan, ettei lukemani kirja olekaan Arto Paasilinnan kootut vaan Dostojevskin Riivaajat (jonka viimeiset 300 sivua tosin ovat silkkaa 'tappoa', kuolemaa ja ylipäätään murhenäytelmää - alkuperäisestä painoksesta poisjätetty ja sittemmin kirjaan aina lisätty Stavroginin persoonaa syvällisesti valottava loppuliite - [pappismunkki] 'Tihonin luona' - mukaanlukien).

Dostojevskin naiskuvan pohdinta tulee olemaan varsin haastava ja mielenkiintoinen projekti, koska yksikään hänen kuvaamistaan naishahmoista ei mielestäni ole läheltäkään mikään Vuohenkulman emännän eli Seunalan Annan (Jukolan Eeron vaimo) kaltainen madonnahahmo vaan kaikkien kirjojen naisista löytyy jotain hurjaa, hysteeristä, intohimoista, vallanhaluista - jopa miltei demonista (Idiootin Nastasja Filippovna) tai sitten alistuvaa ja äärimmäisen kärsivää kohtaloa ja luonnetta (Rikoksen ja rangaistuksen Sonja).

PS.
Dostojevski on sanonut jotenkin niin, että kaikki me venäläiset kirjailijat tulemme Gogolin viitan alta.

PPS.
Dostojevski rakastaa tai rakastaa ja halveksuu kirjojensa henkilöhahmoja, mutta tunteeton hän ei ole koskaan. Tsehovin temperamentti sen sijaan on aivan toinen. Tsehov tarkastelee kuvaamiaan ihmisiä ulkopuolisena, hieman etäältä ja resignoituneesti, vieraantuneena ja joskus oudon kylmästi joskin toki yleensä tiettyä, 'hiljaista' sympatiaa tuntien.

Mutta yksi, mikä Tsehovilta puuttuu - sitä puuttui myös hänen yksityiselämästään: hän ei ole mikään empaattinen tai kovin intohimoinen ihminen.

Tämä kommentti ei ole kirjallis-esteettinen arvoarvostelma vaan yksinomaan siis viittaus näiden kahden suuren mutta niin kovin erityyppisen neron taiteilijaluonteen persoonallisen temperamentin erilaisuuteen.

Olen joka tapauksessa alkanut viime vuosina kokea myös Tsehovin yhä läheisemmäksi, mutta nyt toisella lukukerralla (tiedän se jo) Dostojevski tulee joka tapauksessa säilyttämään paikkansa sielussani - suurimpana kaikista - ehkei kuitenkaan kirjallisen tyylinsä ja tyylillisteknisen taituruutensa vuoksi vaan - kuten alussa sanoin; siksi, että hän menee jokaisen vähänkin tärkeämmän henkilöhahmonsa (ja heitä on paljon) nahkoihin henkilökohtaisesti, kun taas Tsehov on kuin lääkäri ja tiedemies (jollaiseksi hänet oli oikeasti koulutettukin), joka tarkastelee ihmistä pyrkien aina tavallaan etäisen objektiiviseen arvioon, jossa ei samastuta omin tuntein liikaa kuvattavina oleviin hahmoihin.

Dostojevski on romaanitaiteen Gogol ja Shakespeare, Tsehovin sukulaissieluina pidän Proustia ja Kafkaa.
*
http://www.ruslania.com/language-4/entity-3/context-161/details-895.html

Mummon kanssa suunniltaan

Tapahtumapaikkana on erään nimeltä mainitsemattoman helsinkiläisen kirjastotalon/kulttuurikeskuksen kahvio.
*
(Kielimafia tarkistelee sanajärjestyksiä ja viilaa englanninkielisiä repliikkejä. 2.12: Kts. päreen taustoja oleellisesti selventävä linkki - PPS. Teimme myös pienen lisäyksen Mummon laukun sisältöanalyysiksi. - 3.12: Mummon viimeistä repliikkiä on täydennetty kappaleen sisäisen logiikan tarkentamiseksi).
*
Se oli mummo. Ihan varmasti oli.

Tunnistin hänet heti. Pieni natiainen seinän viereisen pöydän takapenkillä. Huivi kaulassa. Silmälasit pöydällä. Ilme vähän kuin Emma Bovarylla, jonka olin pokannut edellisellä viikolla Kalliosta. Haaveileva mutta lievästi irstaan oloinen nainen. Jes - ajattelin. Kelpaa mulle - paremman puutteessa.

Mummo ei ollut vielä huomannut minua, joten ehdin ottaa et...ilmeen, joka oli varattu kauniille naisille, joita yrittäisin vokotella tyydyttämään itseäni. Samalla huomasin mummon kääntävän katsettaan minuun päin, joten suoristin ryhtiäni, vedin vatsaa sisään, karautin kurkkuani ja huusin niin kovalla äänellä, että kahvion myyjätär tiputti posliinikupin kädestään lattialle:

No hei Mumppeli! Sinäkös se olet? Hani! Yritin tehdä vaikutuksen - sikäli kuin tällä habituksella voidaan enää muuta kuin pelästyttää naisia (mikä onkin hyvä ja tehokas tapa aloittaa suhde).

Sirpaleet tietävät onnea, kuiskasin samalla nopeasti myyjätyttärelle lempeän ironisella äänelläni, joka olisi saanut Tarmo Manninkin kalpenemaan kateudesta. Tytär vaikutti olevan hieman eri mieltä nyrpistäen nenäänsä ja vilkaisten mummoon.

Mummon ilme muuttui säikähdyksestä hämmästykseksi ja sen jälkeen uteliaan viekkaaksi hymyksi, josta saattoi aistia parfyymin, hien, öljyn ja eritteiden - siis koko elämän kaikessa ihanassa sekamelskassaan.

Hän kiljaisi: Raaauno! Julmettu - sähän olet kuin lato (oletin että tuo oli kohteliaisuus).

Eka erä himassa, funtsasin. Mutta niin ajatteli luultavasti mummokin.

Oletsä tullu millon? Mähän olen 10 minuuttia etuajassa, kysyin.

Mä tulin ihan äsken. Sopivasti ilmestyit paikalle partoinesi. Korsto.

Etsin hänen - lempeän pirulliseksi muuttuneesta mutta yhä vain viehättävästä - katseestaan vinkkiä ja mietin kuumeisesti, mitä tämä lady joisi. Keskiolutta vahvempaa ei arvon kulttuuripaikasta saanut, joten pitäisi varmaan myöhemmin käydä Alkosta hakemassa Rhum Pequilia (Alkon vahvin juoma: mun favorite) ja jotain naisten karkkijuomaa (vaikka sitä Ankka-likööriä).

Suunnittelin jo katsokaas hieman etuajassa, mitä tulee tapahtuman, kunhan pääsemme aikanaan Henry Miller-Anais Nin-praktikumissamme käytännön harjoitusjakson aika-ajoihin.

Päätin ottaa streitin linjan. Sullahan on huomenna ja ylihuomenna vapaata - muistanko oikein?
Mummo nyökkäsi otsa miltei rypyssä ja huulet mutrussa. Viittasin myyjättärelle: Okei tyttö - kaksi kolmos-gepardia kehiin. Tai mulle voit tuoda tuplat samantien. Meillä alkaa nyt tämän neid...eee rouv...eee oppilaani kanssa ranskalais-amerikkalaisen kirjallisuuden kenttätutkimusosion live-sessio.

Mummo ei ehtinyt A:ta sanoa, kun homma alkoi hoitua ja gepardit lyötiin pöytään. Hieman tuikealla ilmeellä hän kuitenkin tuijotti minua ja sanoi tiukasti - osittain huuliensa, osittain hampaittensa välistä - puolihalveksivalla aksentilla: I have not been coming here for that.

You are here for nothing or for everything, minä vastasin tuijottaen silmiinsä kuin kobra ja hymyillen kuin pirullinen parittaja.

Nyt sä kyllä erehdyit pelle, kuiskasi mummo ivallisesti ottaen syliin laukkunsa, josta nosti nipun papereita. Siinä oli tuo tapaamisemme varsinainen syy: luvattu jo vuosien takainen teksti, jonka hän viimein oli löytänyt.

Ojensin käteni ja katsoin häntä silmiin: Ahaa - tämäkö se on? Nuoruuden salaisuus?

Ensimmäiselle sivulle oli nakutettu isoilla kirjaimilla MUMMON KANSSA SUUNNILTAAN. Alaotsikkona luki: Elämäni miehet ja lapset.

Tyylilajiksi tunnistin tutun proosaotteen, jossa hieman surrealistinen, kausaliteetin lakeja uhmaava kertojaminä ikäänkuin kiitää leijuen sinänsä realistisessa maailmassa eri paikoista, ihmisistä ja tapahtumista toiseen, yhtaikaisten sattumusten virtaan, joissa hän ei kuitenkaan hajoa kappaleiksi psyykeltään, vaikka itse todellisuus ympärillä vaikuttaisi revenneen lopullisesti palautumattomiin osasiin.

Milloin sä tämän kirjoitkaan? 24-vuotiaana. Mitä! - 24-vuotiaana. Käänsin sivulle 168, jossa oli menossa viimeinen eli 279:s mies. Lapsia oli siunaantunut vain 2.

Missä hemmetin välissä Emma sä ne lapset ehdit tekemään ja hoitamaan, minä ähkäisin.

Päätään kääntämättä, hitaasti, vain silmiään liikuttaen tämä kirjallinen vamppi tokaisee minulle kuin katutyttö ikään: Siis pappa hei - mä en ole Emma Bovary vaan Lolita.

En voi kuin naurahtaa. Jahas. Missäs nyt mennään - ajattelen. Taitaa Mummo palata 15 vuoden päähän takaisin niihin aikoihin, kun tuo kaikki on kirjoitettu - käsittämättömässä kiireessä, opiskelun, tapaamisten, sisään-ulos-kiitävien miesten ja ajoittaisten kirjastoapulaisen hommien välissä.

Naurahtaessani huomaan kuitenkin samalla, että jotain perin outoa on tapahtumassa. Muutamassa hetkessä viittä vaille nelikymppinen, asiallisen hauska lady hermostuu - ilmeisesti myös siksi, että tuijotan häntä suoraan silmiin kuin näkisin hänen päänsä läpi - ajatukset ja kaikki.

Sitten nainen pudottaa käsiensä asentoa muuttaessaan joko vahingossa - tai mitä luultavimmin harkitusti - mentholsavukeaskin laukustaan lattialle. Alas tippuu muutakin: iso läjä kortsuja, siteitä, pari dildoa, teleskooppipamppu, miniruoska ja purkki Viagraa. Laukun sisältä pilkottaa pikku pullo kallista likööriä, ulkolaista parfyymia, porno-cd, puhelinmuistio täynnä numeroita ja kommunikaattori-tietokonekännykkä - viimeistä huutoa - sekä ties mitä. Aikamoinen kenttäpakkaus.

Oletsä varautunut johonkin show:n, mä kysyn. Noilla varustuksillahan saa kokonaisen komppanian säilyttämään asennon ainakin pari vuorokautta.

SAATANAN VITTU PERKELE! Mummon ääni ja ilme on muuttunut täysin. Hän kiroaa niin rasvaisesti kaatunutta laukkuaan, että myyjätärparka pudottaa jo toisen kerran kahvikupin käsistään. Tällä kertaa pöydälle, ja kuppi säilyy ehjänä.

Rennosta, keski-ikäisestä, kirjallisesta opettajarouvasta on yhtäkkiä tullut 24-vuotias, katu-uskottava opiskelijahuora, joka jo varsin varsin suvereenisti tietää ja taitaa lähes kaikki temput, joilla miehiä vokotellaan, kusetetaan - ja rakastetaan.

Osaan jo miltei aavistaa, että suhteessamme on tapahtumassa selvä käänne. Mutta mihin suuntaan?

Kerättyämme päät miltei yhteen kolisten lattialle tippuneen erotiikkakirjallisuuden cumun vaatimuksiin kuuluvan kenttätutkimusrekvisiitan vai pitäisikö sanoa 'catch but don't release-atrapit', mummeli antaa palaa ja lataa tulemaan lievää stadin slangia vääntäen:

Katsos pappa - sä halusit tätä. Ja nyt sä sitä saat. Mä osaan tän homman paremmin kuin sä. Missä sä budjaat? Jossain Mosan liepeillä vai? Vedetään noi gepardit huiviin ja lähdetään kiitään. Käytsä handelissa? Mä tiedän, että sulla on jo tiedossa, mitä sä haluut ostaa. Mutta mä en sitten sitä Ankka-likööriä juo. Sä ostat mulle kalleinta ranskalaista konjakkia näin kirjallisuus-praktikumin kunniaksi. Eiks me oltu täällä opiskelemassa - vai mitä - ukko-hani?

Tällaiseen repliikkiin ei 55-vuotiaalla, puolirammalla äijällä ole paljon lisäämistä. Vain myöntämistä:

Okei naku-hani. Tää menee mun piikkiin. Mitäs me täällä sitten enää haistaan? Lähdetään mun luokse. Mä haen ekaks vähän bensaa handelista ja sultahan näköjään löytyy Viagraa. Taidan päästä tänään taivaaseen saman tien. Pumppu prakaa - Zsiisus venaa. Käydäänks ostamassa mulle risti himaan ennenku lähdetään pano..eee...murhapaikalle?

Ja hän vastaa - ah niin hellästi nasaali naukuen: Okei pappa-hani, viedään sulle oma risti himaan. Mä haluun valita sulle sielt arkku-siwast sillai hevi-kauniin Uudenvuoden kynttilän kans. Mut mä sytytän sen vasta sitte, kun sä oot saanut olla Mummon kanssa vähän aikaa suunniltaan.

Okei, mä vastaan, sä oot mun hani. Sun syliin on ältsin kiva kuolla.

PS.
Kahvion myyjätärtyttö pudotti kolmannen kahvikuppinsa nähdessään ja kuullessaan meidän lähtevän. Omituinen - lievästi sanoen levoton - pari hänelle, jos vähän kenelle tahansa. Iso partakorsto ja minimummo klenkuttamassa toriaukean yli. Muuttivat persoonallisuuttaan alle tunnissa. - - - Se kuppi meni rikki.

PPS.
http://mummomo.blogspot.com/2008/11/ruokia-ja-miehi.html

Psykiatrilla

(Oikolukija sekä tyylin ja sisällön tarkastaja kävivät täällä muutoksineen yhä vielä 17.7. Mielestäni he näyttivät jotenkin ylirasittuneilta. )

I
Olen psykiatri.

Vastaanotolleni tuli muutama vuosi sitten keski-iän juuri ja juuri ylittämässä oleva nainen, jolla oli 'oireita'. Hän huusi täyttä kurkkua - ääneen. Mutta hänellä oli myös taipumusta mykkyyteen, joka saattoi kestää jopa kaksi vuorokautta. Silloin hän ei puhunut mitään.

Rouvan aviomies, joka uskoi Jumalaan, piti tuota vaimonsa 'hiljaista oireilua' ensimmäiset kaksi tuntia siunauksellisena osoituksena armosta, jonka vain korkein voima saattoi lahjoittaa miesihmiselle, mutta kaksi vuorokautta - ehkä enemmänkin oli hänellekin liikaa. Jopa asunnon lämpötila laski vaimon mykkyyden aikana muutaman asteen.

Viimein kosminen järjestys - tai pikemminkin siinä ajoittain ilmenevä epätasapaino - vaati avioparia kommunikoimaan keskenään. Tästä sitten alkoivatkin kaikki seuraavat - katastrofaalisiksi kasvaneet ongelmat.

Kattolamppu on vinossa. Sanoi rouva. Se ei ole vinossa. Sanoi aviomiesherra. Väittely asiasta kiihtyi niin piinalliseksi, että kattolamppu päätti itse oikaista itsensä asentoon, joka olisi ollut sopiva avioparin kannalta. Mutta siitä seurasi vielä pahempaa.

Milloin sinä olet mennyt siirtämään tuon lampun tuohon asentoon, huusi rouva (joka oli viehättävä mutta sietämätön). Minä en ole siihen koskenut rakas, yritti aviomiesherra (joka oli jämäkkä mutta hieman tylsä). Minä mikään rakas sinulle ole, jos tuo lamppu on yhä edelleen vinossa, kontaktoi rouva-asiakkaani siipalleen. Ja niinpä he vaikenivat muutaman päivän ajaksi.

Mitä nyt rouva heitti kolme kahvikuppia seinään osoittaakseen miehelleen olevansa olemassa. Epäilemättä hän onnistui yrityksessään.

II
Tällainen siis oli vastaanotolleni tulleen menopaussisen ongelmatiikka.

Pohdin aluksi intuitiotani seuraten, mikä rooli makuuhuoneen kattolampulla mahtoi olla avioparin kiistoissa ja oivalsin jotain hyvin kiinnostavaa. Kattolamppu oli nähnyt melkein kaiken heidän yhteiselämästään - jopa enemmänkin. Se oli siis avaintodistaja. Päätin haastatella sitä, kun herra ja rouva olivat eräänä päivänä heräteostoksilla Jumbossa.

Mikä teidän mielestänne on tämän parin ongelmien perussyy, kysyin lampulta. Syyhy - vastasi lamppu. Rouvalla on syyhy. Eikä herra tajua ollenkaan, mistä on kysymys. Paha kommunikaatiokatkos kuten psykiatrina varmaan ymmärrätte.

Mielenkiintoista. Mutta mistä rouva on saanut syyhyn, kysyin avaintodistajaltani. Ei hän olekaan saanut syyhyä, vastasi lamppu arvoituksellisesti, ja juuri siksi hänellä on syyhy.

Olen psykiatrina kohdannut visaisia ihmissuhdeongelmia ja suoraan sanottuna sekopäisiä henkilöitä, mutta tämä tapaus alkoi kiihottaa perverssiä älyäni aivan erityisesti.

Toistin lampun sanoja ääneen: rouvalla siis ei ole syyhyä. Ja että tämän syyhyttömyyden vuoksi hän kärsii siitä. Aivan oikein päätelty, totesi lamppu, jota ryhdyin arvostamaan suurena ihmistuntijana.

Entä voisiko herra tehdä jotain rouvan hyväksi tässä nimenomaisessa asiassa? Lamppu hymyili hieman vinosti, oli hetken hiljaa ja sanoi. Kyllä varmasti voisi, mutta se vaatii oivalluksen, joka häneltä toistaiseksi on puuttunut.

Mikähän se semmoinen oivallus mahtaisi olla, utelin korvat hörössä.

No - lamppu jatkoi hitaasti ja harkitsevasti katsellen tuimasti kärpästä, joka oli kävelemässä sen suuntaan - on olemassa moniakin oivallusvaihtoehtoja. En kuitenkaan usko, että herralla riittää intuitiivista kykyä niiden ymmärtämiseksi. Eikä taas rouva pysty artikuloimaan itseään kuin eräänlaisen non-verbaalin ilmaisun kautta - puhumalla jatkuvasti käsittämättömiä tai vaikenemalla päiväkausiksi (lamppu oli selvästikin perillä tämän parin sosiopatiasta).

On siis pakko turvautua johonkin perinteisempään lääkkeeseen, pohti lamppu hymyillen vinosti, ja tässä tapauksessa yksi kaikkein parhaimmista lienee siperialaisen myskirotan etu- ja takarauhasista uutettu hormonivalmiste. Uroksen eturauhaset erittävät uroshormonia ja naaraan takarauhaset naarashormonia. Valmistetta on siis tehty erikseen naisille ja miehille.

Millä nimellä tätä tuotetta myydään, kysyin. Lamppu valaisi minua sanoen: nimike on hieman hankala suomalaisen peruskansalaisen lausua, mutta sen kyllä oppii nopeasti ääntämään, sillä tuotteen vaikutus jää mieleen pysyvästi. Ja tämän vaikutuksen takia sitä haluaa ostaa toistekin.

Kyseessä on tablettipuristeen muodossa myytävä Multa-Tuli-Jo-Vita. Se on reseptivalmiste, jota ei saa kuin apteekista, koska sisältää psykosexaktiivisia ainesosia yli sallittujen rajojen. Kaksikymmentä kertaa miedompaa - vastaavaa tuotetta - saa kyllä myydä luontaistuotekaupoissakin.

Koska olen psykiatrina saanut lääkärin peruskoulutuksen, pystyin lääkkeen vaikuttavien aineitten perusteella päättelemään, että rouva kärsi psykosomaattisista oireista, joiden alkuperä palautui orgonienergian dissosiaatiokonstellaatioihin.

Sain lampulta vielä paljon lisäinformaatiota parin elämästä ja touhuista. Aloin viimein ymmärtää, että heillä oli vaikeuksia sängyssä. Nimenomaan asentovaikeuksia.

Avioparien kaikkein vaikein toisiinsasopeutumisrituaali kautta ihmiskunnan historian (eläimet eivät pysty kehittämään näin sofistikoituneita oireita) on ollut juuri se, minkälaisessa suhteessa toisiinsa he jenkkisängyssään lepäävät.

Ei pidä olla liian kaukana. Toisaalta liiallinen läheisyys alkaa kyrsiä pitemmän päälle - varsinkin vaimoväkeä, joka haluaa, että aviomiesherra pysyttelee orgonienergian säteilyn kannalta otollisessa konstellaatiossa suhteessa heihin - ei siis liian lähellä eikä liian kaukana.

Tietenkään naiset eivät tiedosta, mitä he oikeastaan haluavat, vaikka ovatkin täysin varmoja siitä, mitä tekevät. Miehet kyllä tietävät, mitä haluavat, vaikkeivät haluamastaan mitään ymmärtäisikään emotionaalisella tasolla, mutta heidän on liki mahdotonta tietää, mitä nainen haluaa, kun tämä toimii niinkuin toimii (eli kuten on jo todettu: 1) puhuu asioita, joista mies ei ymmärrä mitään, 2) pitää mykkäkoulua, joka jäädyttäisi jopa kuuman saunankiukaan tai 3) heittelee esimerkiksi kahvikuppeja seinään).

Niinpä - paljasti kattolamppu: pariskunta on jo pitkät ajat nukkunut vuoteessaan vain yhdessä asennossa - ilman mitään liikettä ja variaatioita. Ja mitä kauemmin tätä yksiasentoisuutta on nyt jatkunut, sitä enemmän vaimo on alkanut kärsiä syyhystä.

Arvoisa Guru, sanoin lampulle, tarkoituksenne lienee siis vihjata, että tuo Multa-tuli-jo luontaistuotevalmiste saattaisi aktivoida parin asentokäyttäytymistä sängyssä, minkä seurauksena sitten rouvankin syyhy hellittäisi ainakin jossain määrin. Kokonaanhan sitä ei ilmeisesti saa poistettua, koska kyseessä lienee niin sanottu naisten tauti.

Teillä täytyy olla vähintäinkin eximian paperit psykiatriassa, kehaisi lamppu, sillä vaikutatte olevan ihmissuhdepsykosomatiikan alalla erittäin nopeajärkinen. Minä kiitän teitä Guru, vastasin mieli hyvänä ja kumarsin lampulle.

Juttelimmme vielä monenlaisia. Lopuksi lamppu kertoi minulle entisestä elämästään rouvan äidin ja hänen äitinsä perheessä, jossa kuulemma niissäkin oli kärsitty vastaavanlaisista asento-ongelmista. Lamppu-guruni oli siis jo vanha tekijä konstellatiivisen asento-orgoniikan alalla.
Luotin siihen viimeistään tässä vaiheessa kuin pyhään Siinain vuoreen, jolta Mooses oli käynyt kuulemassa ja hakemassa kymmenen käskyään.

Viimein erosimme lampun kanssa hyvinä ystävinä ja annoimme toisillemme omat sähköpostiosoitteemme. Lamppu lupasi mieluusti konsultoida minua myöhemminkin, jos vain tarve vaati.

Tunsin itseni valaistuneeksi, sillä tajusin, että tuo suuri Guru tulisi ohjaamaan minua praktiikkani kivisillä poluilla vielä pitkään.

III
Loppu on niin sanottua historiaa.

Päätin asiasta konsultoituna ja sen mielestäni ratkaisseena soveltaa tällä kertaa lyhytterapiaa, vaikka se onkin minulle taloudellisesti tappiollista toimintaa. Mutta tärkeintähän on analysoitavan parantaminen eikä oman tilipussin kartuttaminen pitkittämällä analyysia keskustelemalla loputtomiin joistain mystisistä energioista, jotka paitsi säätelevät elämämme ja halujemme kohtaloita, ovat myös muka niiden perimmäinen ilmentymä.

Ja vaikka itse asiassa näin olisikin - ja tavallaan onkin - niin joskus vain on parasta katkaista terapia lyhyeen nopealla interventiolla asiakkaan ongelmien selustaan ja saada hänen tajunnassaan aikaan ehkä yllättäväkin, hänen haludynamiikkansa lukkiutumia avaava elämyksellinen oivallus, josta seuraa muutos asenteitten, kommunikaation ja toiminnan tasolla.

Me psykiatrit käytämme tuosta oivalluksesta sisäpiirissämme miekkailusta periytyvää määritelmää: Touche-vaikutus. Osui - ja upposi.

IV
Pyysin pariskuntaa tulemaan vastaanotolleni yhdessä. Selitin heille, millaiseen johtopäätökseen olin tullut rouvan kykenemättömyydestä kontrolloida äänenkäyttöään ja -käyttämättömyyttään ja kirjoitin heille molemmille omat reseptit Multa-Tuli-Jo-Vitaa. Naaras-Vitaa ja Uros-Vitaa. Kolme purkkia kummallekin.
Lähdesuojaan mielessäni vedoten en tietenkään kertonut, mistä olin saanut tiedon tästä niin lupaavasta lääkkeestä, mitä tuli juuri ja ainoastaan heidän ongelmiinsa.

Psykiatreille lähdesuojaan vetoaminen on heidän tietämyksensä eettinen perusmaksiimi. Psykiatrit eivät koskaan saa kertoa, mihin heidän tietämyksensä perustuu, ja mistä he tietonsa viime kädessä saavat. Tietolähteen paljastus olisi majesteettirikos Suurta Lamppua kohtaan, eikä siitä voi selvitä ilman Nemesistä - Lampun kauhistuttavaa kostoa.

Lievän hämmennyksen vallassa pari hyvästeli minut, lähti reseptit kourassaan ulos vastaanotoltani ja katsahti ulko-ovella toisiinsa jotenkin salaperäisesti...

V
Että mitäkö heille sitten tapahtui? En tiedä heidän elämästään enää muuta kuin, että mies käy säännöllisesti uusituttamassa molempien reseptit heti, kun se vain suinkin on mahdollista reseptiin merkityn annosteluohjeen mukaan. Hänen positiivisesta habituksestaan johtuen olen tosin mielessäni jopa epäillyt, että pari hakee samaa reseptiä toisiltakin psykiatreilta. Eli että heistä olisi tullut Multa-Tuli-Jo-Vitan väärinkäyttäjiä.

Onneksi meillä on kuitenkin tämä tietokoneaika, jolloin kaikki reseptien väärikäytöt pystytään kontrolloimaan. Toisaalta - vaikka puheena oleva tuote ei ole KELA-korvauksen piirissä, ja se kaiken lisäksi luokitellaan epämääräisesti luontaistuotteeksi, niin kyseessä ei ole huume, olkoonkin, että sen tietty sivuvaikutus on huumenomainen. Joten minulla ei liene syytä huoleen tässä asiassa.
*
Mutta kas - nyt muistan, kuinka pariskunta kaksi kuukautta sitten aivan sattumalta käveli vastaani eräällä kadulla X:n kaupungissa, jossa olin lomailemassa. Kohteliaasti ja lämpimästi tervehdimme toisiamme, ja he kertoivat, miten ihanasti kirjoittamani lääke oli vaikuttanut rouvan äänenmuodostukseen ja sitä kautta myös koko heidän yhteiselämäänsä. Pariskunnasta oikein huokui syvää kiintymystä ja rakkautta toisiaan kohtaan.

Eikä se makuuhuoneen kattolamppukaan kuulemma ollut enää vinossa.

*
Erityiskiitos Nikolai Gogolille ('Mielipuolen päiväkirja'sta).