‘I prefer not to’

Sammalkieli kirjoitti edellisen päreeni kommentissa: Väärään osoitteeseen meni kivääri :(.

.

Luuletko, Sammalkieli, että vastaanottaja hakee sen aseen postista? Ei varmasti hae. Vaikka kovasti mieli tekisi, myönnettäköön. Tässä kulkee raja sinun edustamasi ja minun vasemmistolaisuuteni välillä. Sinä, toteuttaaksesi utopiasi, joudut väistämättä turvautumaan väkivaltaan, koska mikään demokratia ei koskaan pysty kontrolloimaan finanssipolitiikkaa oikeudenmukaisesti vaan se ajautuu aina tilanteeseen, jota Thomas Piketty on kirjassaan kuvannut. Väitän, että ainoastaan väkivalta ja terrori puree kapitalismiin. Hinta vain on kova, liian kova – ainakin minulle. Niinpä demokraattinen vasemmistolainen, vaikka olisi äärianarkistinen individualistikin, kuten minä [ joka sanoutuu irti myös Negrin, Deleuzen ja Foucault'n 'anarkismeista'], ajautuu umpikujaan. Hän ei voi valita kapitalismia muttei myöskään väkivaltaa. Hän näkee myös, ettei anarkismin pohjalle voi rakentaa yhteiskuntaa ajautumatta totalitarismiin. Tätä eivät anarko-kommunistit näytä ikinä tajuavan vaan rakentelevat utopioitaan kuin lapset hiekkalinnojaan oppimatta mitään siitä, että nuo linnat ovat ajan myötä sortuneet aina itse luomaansa diktatuuriin, joka [ja tämä on aidosti traagista] ensi-innostuksessa koetaan vapaudeksi, mutta joka myöhemmin muuttuukin vainoharhaisten valtakunnaksi ja vankilaksi. Jos joku nyt sanoo, että minulta puuttuu optimismia ja poliittista motivaatiota, hakekoon sen kiväärin postista. Vastuu aseesta ja sen käytön seurauksista on viimeistään sen jälkeen vain hänen, ei minun. En sotke käsiäni vereen, en edes syyllisten vereen, vaikka on pakko toistamiseen tunnustaa, että usein mieli tekisi. Ehkä olen lopulta kuin onneton Bartleby, joka kuolee omaan hämmentyneeseen neuvottomuuteensa ja toimimattomuuteensa vastaamalla aina kaikkiin käskyihin ja pyyntöihin: ‘I prefer not to’.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/06/vanhan-kommunistin-vanhasta-kotkasta.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Bartleby,_the_Scrivener

Eksaktin tiedon huippuosaajat tietoteorian ja ontologisen eron suossa

Kirjoitettu kommentiksi Kalevi Hotasen päreeseen kahleitten laki.
*
meri kirjoitti
‘kaikki mitä ihminen tänään uskoo ja tajuaa on vasta alkua.’

‘nähtävissä olevassa tulevaisuudessa - ei kuitenkaan omana elinaikanani - kaiki asiat hahmottuvat täysin uudella tavalla, korkeammalla ja laajemmalla tavalla kokonaisuudeksi. nykyiset vääristymät - meinasin sanoa ristiriidat - ovat ohimeneviä.’

Oh no! I prefer not to believe that.
*
ripsa kirjoitti
‘Eli vastaus kysymykseen onko niitä, eli missä kaikki ovat, oli positiivinen. Niitä siis on.’

En saanut mitään tolkkua argumentin formuloinnistasi ripsa. Mistä oikein oli kysymys?

Väitän kuitenkin empiristien charlatan-todistukset tuntien, että tuossa ei itse asiassa todistettu millään tavoin yhtään mitään. Kysymys on nimittäin tiedon mahdollisuudesta ylipäätään. Ei pelkästään jostain metaforisesta viinirypäleestä ja sen todennäköisestä olemassaolon mahdollisuudesta.

Valtaoja luultavasti lekitteli juuri todennäköisyyden mahdollisuudella, mutta minä menen itse asiaan.

Seuraavassa klassinen esimerkki, joka ilmaisee kaiken kokemustiedon perimmäisen ongelmallisuuden.

Nostaessaan kätensä ja väittäessään tietävänsä sen olemassaolon G. E. Moore ei itse asiassa tietämällä tiennyt yhtään mitään, koska hän tiesi jo etukäteen kätensä olevan olemassa.

Tämä fakta oli ikäänkuin determinoitunut hänen tajuntaansa hänen elinvuosiensa aikana. Mutta tällainen performaatio ei ole tietoa vaan itsestäänselvyys, jota ei voi eikä edes ole tarpeen todistaa - ja vielä enemmän: sitä ei edes pidä ryhtyä todistamaan, koska todistaja on jäävi todistettavan suhteen. Hän ikäänkuin tietää liikaa voidakseen olla objektiivinen.

Toki käsi on/oli olemassa, mutta sen olemassaolon todistus välittömän empiirisen näytön kautta on yhtä vähän tietoa kuin Freudin yritys redusoida kaikki näkemämme unet perimmältään libidinaalisten toiveitten epäsuoriksi toteutumiksi (väite, joka toki sisältää totuuden jyväsen).

Toisin sanoen kyseessä on looginen kehä kuten Moorellakin. Tämä on kaiken reduktionismin argumentatiivinen dilemma. Mutta jos nyt sanotte minulle takkiraudan tavoin, että kyseessä ei ole paha kehä, niin minun on pakko ‘antautua’. Pahuuttakin vastaan voi nimittäin taistella, mutta tyhmyyden edessä jopa minä olen voimaton.

Tietoa meillä on vasta sitten, kun todistamisen kriteerit täyttyvät. Ja koska niitä ei koskaan voi absoluuttisesti täyttää (premissien regression ja induktion ongelman vuoksi), ainoa ‘tieto’, jota meillä voi olla, jää aina joko tottumuksen tai arvauksen asteelle.

*
Peittäkääpä te täpö-fanit sen menninkäis-Valtaojan silmät ensin siteellä ja antakaa sille kouraan sitten vaikka muovinen hevosenp…a (HP) ja kysykää: mikä tämä on?

Veikkaanpa, ettei Valtaoja tiedä.

Kysykää kuitenkin seuraavaksi: mikä on tämän materiaalin (HP) olemassaolon todennäköisyys? Jos Valtaoja vastaa ½, niin taputtakaa, sillä hän on vastannut oikein.

Mitä tästä opimme?
*
meri kirjoitti
“sanamuoto i prefer not to sulkee pois kaikki vaihtoehdot ja nielaisee sekä sen minkä se väittää säilyttävänsä että kaiken minkä se torjuu” ( gilles deleuze : bartleby ja sanamuoto )
*
RR
Zizek näyttää The Parallax View’ssa omaksuneen Deleuzen kanssa samantyyppisen kannan Bartlebyn negatiiviseen lausahdukseen. Omaa muotoilua käyttääkseni I prefer not to kieltää jopa kieltämisen, koska mitään kiellettävää ei oikeastaan alunperinkään ole.

I prefer not to palaa alkuperäiseen, ontologiseen tyhjyyteen, josta se on eräänlainen kuolemanviettiin verhoutunut viesti tälle maailmalle, elämälle ja sen ihmisten ‘kriittiselle edistyksellisyydelle’, että on olemassa vain joko valhe (taiteena), ei-mikään (usko, tieto) tai kuolema (sein zum tode/Heidegger). Ja lopulta kuolema sisältää myös kaksi edellistä.

Paradoksaalista kyllä - juuri tässä mielessä - Bartlebyn ei olisi tarvinnut tappaa itseään preferoimalla enemmän kuolemaa kuin ruokaa. Hänellähän ei kirjaimellisesti ollut mitään menetettävänään…vai mitä (hymiö)?
*
Kunpa saisin tuon Deleuzen esseen luettavakseni mahdollisimman pian.