Showing posts with label Esko Valtaoja. Show all posts
Showing posts with label Esko Valtaoja. Show all posts

May 9, 2013

Kateellinen filosofi kiusaa tiedeuskovaisia

Tieteiden välille leimahti ilmiriita
.
Filosofi syyttää fyysikkoja valmiista totuuksista. Fyysikko syyttää filosofia kateudesta.
9.5.2013, HS.fi
Antti Hämäläinen, Outi Pyhäranta / HS
Kari Enqvist ja Esko Valtaoja.
Kari Enqvist ja Esko Valtaoja.
Fakta
. 
Tieteellisen maailmankuvan puolesta
.
Kuusikymppiset professorit Kari Enqvist ja Esko Valtaoja tunnetaan erinomaisina tieteen popularisoijina, jotka osaavat esittää asiansa selkeästi ja mehevästi myös väittelyissä ja haastatteluissa.
Hiljan kumpikin on käynnyt debattia uskosta, Valtaoja yhdessä Juha Pihkalan kanssa laatimassaan teoksessa Tiedän uskovani, uskon tietäväni, ja Enqvist omalla kirjallaan Uskomaton matka uskovien maailmaan.

Kotona maailmankaikkeudessa toi Valtaojalle Tieto-Finlandian vuonna 2001. Enqvist sai oman Finlandiansa kaksi vuotta aiemmin teoksesta Olemisen porteilla.
Akateemisessa maailmassa käydään kovaa taistelua tiedettä popularisoivien teosten vastuusta.
Teoreettisen filosofian dosentti Juha Himanka kyseenalaistaa Kari Enqvistin ja Esko Valtaojan populaarikirjallisen tuotannon tuoreessa Tieteessä Tapahtuu -lehden numerossa (3/2013).
Dosentti Himangan mielestä teoreettisen fysiikan professori Enqvist ja avaruustähtitieteen professori Valtaoja laukovat totuuksia ihmiselämästä heppoisin perustein.
"Enqvistin ja Valtaojan mielestä he tietävät, mistä todellisuus koostuu", puhelimitse tavoitettu Himanka kertoo.
"Ja että se rakennelma on niin vaikea, että ihmisten ei kannata ajatella itse, vaan luottaa heihin."
Artikkelissa Himanka kirjoittaa, että perustelematta jää muun muassa tämä Valtaojan uskallettu väite:
"Tuhannet vuodet filosofiaa ja teologiaa eivät ole tuoneet meille yhtään [sic] ainoaa oikeaa oivallusta maailmankaikkeudesta; siihen pystyy vain tiede." (Kosmoksen siruja, Ursa, 2002).
Himanka myös vihjaa, että teoksessaan Kaiken käsikirja vuodelta 2012 Valtaoja olisi poiminut virheellisesti ajoittamansa solipsismin synnyn englanninkielisestä Wikipediasta.
Enqvistiä Himanka suomii siteeraamalla filosofi Pauli Pylkköä, joka teki arvion Enqvistin teoksesta Kuoleman ja unohtamisen käsikirja (2009).
Enqvist "on opettelemassa filosofian alkeita julkisuuden valokeilassa", Pylkkö toteaa viime vuonna verkossa ilmestyneessä 70 sivun tekstissä, jossa käsittelee myös muita Enqvistin teoksia.
Himanka kirjoittaa:
"On tietysti ymmärrettävää, että Enqvistin ja Valtaojan nopealla tahdilla ilmestyvät kirjat ovat argumentaatioltaan puutteellisia ja sisältävät virheitä."
Enqvist vastaa, että kritisoijat eivät ymmärrä hänen ja Valtaojan teosten luonnetta.
"Ne eivät ole tieteellisiä artikkeleita vaan yrityksiä popularisoida luonnontieteitä ja filosofiaa. Yhtä hyvin voisi tutkia 7 päivää -lehteä filosofian näkökulmasta."
"[Himangan] artikkeli koostuu kahdesta osiosta. Ensimmäisessä sätitään minua ja Valtaojaa, toisessa kyseenalaistetaan suhteellisuusteoria. Viimeksi mainittu on todennettu hiukkasmaailmassa miljoonin tavoin. Himanka kirjoittaa myös kaksoisparadoksin ongelmista. No, jo ensimmäisen vuoden fysiikan opiskelijat pystyvät ratkaisemaan ne muutamalla laskulla."
Enqvist sanoo olevansa pahoillaan filosofian puolesta tieteenä.
"Kun ihmiset lukevat tällaista kaunaista ja kateellisuuden värittämää tekstiä, he ajattelevat, että tätäkö se filosofia nyt sitten on."
Enqvist syyttää Himankaa asiattomuuksista, ja toivoo rakentavaa keskustelua.
Esko Valtaoja puolestaan toteaa, että "minä teen tieteellisen työni aivan muualla kuin populaareissa julkaisuissa".
Hän myös vakuuttaa, että tuntee solipsismin sen verran hyvin, ettei hänen tarvitse turvautua Wikipediaan.
Himangan mukaan debatin siemen kylvettiin vuonna 2002, kun hänen kirjoittamansa Se ei sittenkään pyöri ilmestyi.
Tammen kustantama teos käsitteli sitä, voidaanko Maan sanoa kiertävän Aurinkoa vai päinvastoin.
"Suhteellisuusteorian mukaan asian voi nähdä molemmin päin", Himanka sanoo.
Enqvistin mielestä epäselvyyttä ei ole, ja viittaa jo aiemmin käytyyn keskusteluun:
"Hän [Himanka] ei ole tajunnut, että Maa kiertää Aurinkoa sen gravitaation takia."
Himanka myöntää, että "luonnontieteiden voittokulku on ollut hämmentävän hieno", mutta perää ennen kaikkea pelisääntöjä, joilla akateemista keskustelua käydään.
"Tiedettä popularisoivia teoksia pitää ehdottomasti tehdä. Mutta jos aletaan väittää asioita ilman perusteluja, pitää selkeästi ilmaista, että kyseessä on spekulaatio."
"Luonnontieteet eivät todennäköisesti ratkaise meidän elinaikanamme vaikkapa ihmissuhteisiin ja rakkauteen liittyviä ongelmia, joista Enqvist ja Valtaoja niin varmaan sävyyn kirjoittavat. Siksi ihmisten on edelleen syytä pohtia perustavanlaatuisia kysymyksiä."
Juha Himangan artikkelin voi lukea osoitteessa www.tieteessatapahtuu.fi
.
2
Pauli Pylkkö upottaa Kari Enqvistin kaulaansa myöten reduktionismin suohon
.
Fyysikkoviikari filosofian ihmemaassa – eli olisiko tiedeuskovaisuutta hoidettava lääkkeillä ja kirurgialla? - - Kari Enqvistin 'Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat' ja muita hänen kirjoituksiaan
*

August 28, 2008

Rakkaudesta totuuteen eli tiedollinen varmuus 'ylijäämänä tai lisäarvona'.

Kirjoitettu kommentiksi merille Kalevi Hotasen päreessä kahleitten laki.
(Kielimafiosolaiset käyvät kahvittelun lomassa epäilemässä lauserakenteitteni arveluttavaa johdonmukaisuutta - viimeksi klo: 21.10)
*
meri kirjoitti
'ihan totta. nyt tiedät jotain varmaa tulevaisuudesta.' (Esko Valtaoja)
*
Siteeraamasi Valtaojan tekstipätkä on tyypillinen esimerkki matemaattisesta havaintoinformaatiosta, jonka tiedemies ymmärtää varmaksi tiedoksi.

Väljästi ottaen eli edellisen Wittgenstein-vaikutteisen, tietoteoreettisen Moore-kritiikin hetkeksi unohtaen näin onkin, mutta tällä kertaa kysyn, mitä merkitystä on sellaisella tiedolla, joka on loogisesti ja kausaalisesti johdettavissa suoraan osistaan ja vice versa redusoitavissa suoraan takaisin matemaattis-havainnollisiin tekijöihinsä - informaatioksi, ja joka ei siten ilmaise tai ilmennä mitään muuta selitystasoa kuin kuvaavan, deskriptiivis-instrumentaalisen ulottuvuuden?

Toisin sanoen (hieman ontuvaa analogiaa käyttääkseni) - jos esimerkiksi kielen kaikki ulottuvuudet ja tasot voitaisiin ilmaista pelkästään kieli- ja lauseopin - siis kaavamaisen syntaksin puitteissa/sapluunassa, niin miksi maailmasta löytyy perin niin vähän kirjailijoiksi kutsuttavia ihmisiä koko populaatioon verrattuna, koska periaatteessahan kaikkien niiden, jotka ovat saaneet tuon opin kielen fundamentaalista' rakenteesta ja 'oikeasta' käytöstä, pitäisi olla kirjailijoita?

Tämä kysymys haluaa epäsuorasti väittää, että jos pelkkä informaatio riittää tekemään jostain deskriptiivisestä määritelmästä tietoa, niin tuolla tiedolla vaikuttaisi olevan 'sisäistä' arvoa vain esimerkiksi Esko Valtaojan kaltaisille, omaan tutkimusalaansa syvästi sitoutuneille ihmisille, jotka ovat intohimoisen kiinnostuneita maailmankaikkeuteen sisältyvistä kosmologisista ongelmista - jopa siinä määrin, että niistä on tullut heille eräänlainen pseudouskonto ja tieteellisestä informaatiosta heidän 'uskontotuuksiensa' kriteereitä?

Miksi suurin osa ihmisistä ei sitten koe kosmologiaa noin syvästi, jos kerran Valtaojan esimerkin 'varmalla tiedolla' on sellaisen itseisarvon status, jonka hän itse kokee siinä tiedollisesti olevan - siis varmuus jostain totuudesta tai ainakin sen eräästä osatekijästä?

Toki on selvää, ettei tällaista, tietyn informaation korottamista tiedolliseen asemaan, jossa sen antamalla varmuudella totuuden kriteerinä on liki uskonnolliseen ilmoitukseen rinnastettava psykologis-eksistentiaalinen merkitys, voi johtaa itse tiedosta vaan sen 'palvojan' psyykkisestä rakenteesta, joka tuossa tiedossa on nähnyt ulottuvuuden - ikäänkuin tunnelin tai pelastusväylän - kohti maailmankaikkeuden ja elämän arvoitusta - selkokielisesti sanottuna kohti elämän eksistentiaalisen tarkoituksen ratkaisua.

Yhtä lailla se, joka on saanut hyvän perusopin kielestä ja sen käytöstä tekee kielestä merkityksellistä ryhtymällä käyttämään sitä oman psyykkisen kykyrakenteensa ilmaisukanavana, jolloin se saa ulottuvuuksia, joita siinä ei syntaksina - eikä edes analyyttisena semantiikkana - alunperin ollut.

Kielestä tulee tällä tavoin deskriptiivisen perustansa transgressoiva ja ylittävä psyykkis-symbolinen metamorfoosi, parallaksinen katse - ikäänkuin ylijäämä, joka ei sisälly enää annettuun faktapohjaansa eli ('doksastiseksi välineeksi' korotetettavaan) analyyttis-deskriptiiviseen informaatioon, vaan joka juuri perustaansa alunperin kuulumattomana mutta sen perenniaalisen 'varmuuden' takaavana merkityslisänä antaa tälle informaatiolle ja 'sapluunatiedolle' (vrt. Heideggerin Gestell, 'Puite') sen ylimääräisen merkityksen, joka niin fundamentaalilla tavalla saa jotkut rakastumaan kosmologisiin kysymyksiin ja tekee joistain kirjailijoita tai intohimoisia kirjallisuuden ystäviä.

Perimmältään kyse on siis informaatioon subjektiivisesti sisällytetystä mutta sitä eksplikoimattomasta esteettis-eettis-uskonnollisesta aspektista ja/tai 'lisäarvosta', jota ei koskaan oleteta ja lausuta ääneen, tai jota ei mitenkään eksplikoida ainakaan luonnontieteissä. Kuitenkin vasta tällainen 'arvonlisä' tekee informaatiosta tietoa totuudesta.
*
Kertausta

Kuten edellä totesin, rinnastukseni syntaksin ja informaation välillä tietysti hieman ontuu muodollisesti, joskin tarkoitukseni on alunperin ollut myös sitä analogiana käyttäen väittää, että se, mitä Valtaoja kutsuu tiedoksi siinä mielessä, että tuo tieto eksaktiudessaan ja varmuudessaan vakuuttaisi meidät omasta itseisarvostaan, on itsessään jotain täysin asiaan ja asiayhteyteen kuulumatonta puhtaan (abstraktin) havainnon, matemaattisen kaavan tai kieliopillisen syntaksin kannalta.

Toisin sanoen - Valtaoja lopultakin tuo itse tähän matemaattiseen informaatioon lisän, joka antaa sille sellaista tiedollista vakuuttavuuta ja varmuutta, joka siltä puuttuu ilman 'skemaattista katsetta ja psykologista perspektiiviä'.

Vielä kerran: jos laskettu fakta ''seuraavaa kertaa saadaan odottaa maaliskuun 27. tai 28. päivään vuonna 224508'', on tietoa siinä merkityksessä, kuin edellä olen kuvannut, niin se ei ole sitä itsensä takia vaan siihen projisoitujen psyykkis-metafyysisten ja eksistentiaalisten odotusten takia, joita sen tutkija sekä tuottaja tai ylipäätään harrastaja kaikkiin äärimmäisen inspiroiviksi kokemiinsa ja maailmankatsomuksellisesti luovuttamattoman tärkeisiin fakta-puitteisiin tiedostamattaan liittää.
*
Edellinen on kirjoitettu ilman, että olisin millään muotoa kyseenalaistanut kosmologisia faktoja tai asettanut Humen lain universaalin pätevyyden kyseenalaiseksi vaan pikemminkin nietzscheläisessä totuuden- ja tieteenkriittisessä hengessä, jonka mukaan jo Platonia sykähdyttänyt rakkaus totuuteen toimii paitsi kaiken metafysiikan myös objektiivisena pidetyn havaintotieteellisen asenteen inspiroijana.

Rakkaudessa totuuteen on kyse uskonnollistyyppisestä, metafyysisestä suhteesta siihen faktaperustaan, joka Valtaojallakin saa tässä varman tiedon likipitäen pyhän statuksen. Ellemme sitten kutsu tuota asennetta vielä modernissa tieteellisessä muodossaankin mystis-maagiseksi.
*
http://users.jyu.fi/~lkakkori/peltsi.html

August 27, 2008

Eksaktin tiedon huippuosaajat tietoteorian ja ontologisen eron suossa

Kirjoitettu kommentiksi Kalevi Hotasen päreeseen kahleitten laki.
*
meri kirjoitti
‘kaikki mitä ihminen tänään uskoo ja tajuaa on vasta alkua.’

‘nähtävissä olevassa tulevaisuudessa - ei kuitenkaan omana elinaikanani - kaiki asiat hahmottuvat täysin uudella tavalla, korkeammalla ja laajemmalla tavalla kokonaisuudeksi. nykyiset vääristymät - meinasin sanoa ristiriidat - ovat ohimeneviä.’

Oh no! I prefer not to believe that.
*
ripsa kirjoitti
‘Eli vastaus kysymykseen onko niitä, eli missä kaikki ovat, oli positiivinen. Niitä siis on.’

En saanut mitään tolkkua argumentin formuloinnistasi ripsa. Mistä oikein oli kysymys?

Väitän kuitenkin empiristien charlatan-todistukset tuntien, että tuossa ei itse asiassa todistettu millään tavoin yhtään mitään. Kysymys on nimittäin tiedon mahdollisuudesta ylipäätään. Ei pelkästään jostain metaforisesta viinirypäleestä ja sen todennäköisestä olemassaolon mahdollisuudesta.

Valtaoja luultavasti lekitteli juuri todennäköisyyden mahdollisuudella, mutta minä menen itse asiaan.

Seuraavassa klassinen esimerkki, joka ilmaisee kaiken kokemustiedon perimmäisen ongelmallisuuden.

Nostaessaan kätensä ja väittäessään tietävänsä sen olemassaolon G. E. Moore ei itse asiassa tietämällä tiennyt yhtään mitään, koska hän tiesi jo etukäteen kätensä olevan olemassa.

Tämä fakta oli ikäänkuin determinoitunut hänen tajuntaansa hänen elinvuosiensa aikana. Mutta tällainen performaatio ei ole tietoa vaan itsestäänselvyys, jota ei voi eikä edes ole tarpeen todistaa - ja vielä enemmän: sitä ei edes pidä ryhtyä todistamaan, koska todistaja on jäävi todistettavan suhteen. Hän ikäänkuin tietää liikaa voidakseen olla objektiivinen.

Toki käsi on/oli olemassa, mutta sen olemassaolon todistus välittömän empiirisen näytön kautta on yhtä vähän tietoa kuin Freudin yritys redusoida kaikki näkemämme unet perimmältään libidinaalisten toiveitten epäsuoriksi toteutumiksi (väite, joka toki sisältää totuuden jyväsen).

Toisin sanoen kyseessä on looginen kehä kuten Moorellakin. Tämä on kaiken reduktionismin argumentatiivinen dilemma. Mutta jos nyt sanotte minulle takkiraudan tavoin, että kyseessä ei ole paha kehä, niin minun on pakko ‘antautua’. Pahuuttakin vastaan voi nimittäin taistella, mutta tyhmyyden edessä jopa minä olen voimaton.

Tietoa meillä on vasta sitten, kun todistamisen kriteerit täyttyvät. Ja koska niitä ei koskaan voi absoluuttisesti täyttää (premissien regression ja induktion ongelman vuoksi), ainoa ‘tieto’, jota meillä voi olla, jää aina joko tottumuksen tai arvauksen asteelle.

*
Peittäkääpä te täpö-fanit sen menninkäis-Valtaojan silmät ensin siteellä ja antakaa sille kouraan sitten vaikka muovinen hevosenp…a (HP) ja kysykää: mikä tämä on?

Veikkaanpa, ettei Valtaoja tiedä.

Kysykää kuitenkin seuraavaksi: mikä on tämän materiaalin (HP) olemassaolon todennäköisyys? Jos Valtaoja vastaa ½, niin taputtakaa, sillä hän on vastannut oikein.

Mitä tästä opimme?
*
meri kirjoitti
“sanamuoto i prefer not to sulkee pois kaikki vaihtoehdot ja nielaisee sekä sen minkä se väittää säilyttävänsä että kaiken minkä se torjuu” ( gilles deleuze : bartleby ja sanamuoto )
*
RR
Zizek näyttää The Parallax View’ssa omaksuneen Deleuzen kanssa samantyyppisen kannan Bartlebyn negatiiviseen lausahdukseen. Omaa muotoilua käyttääkseni I prefer not to kieltää jopa kieltämisen, koska mitään kiellettävää ei oikeastaan alunperinkään ole.

I prefer not to palaa alkuperäiseen, ontologiseen tyhjyyteen, josta se on eräänlainen kuolemanviettiin verhoutunut viesti tälle maailmalle, elämälle ja sen ihmisten ‘kriittiselle edistyksellisyydelle’, että on olemassa vain joko valhe (taiteena), ei-mikään (usko, tieto) tai kuolema (sein zum tode/Heidegger). Ja lopulta kuolema sisältää myös kaksi edellistä.

Paradoksaalista kyllä - juuri tässä mielessä - Bartlebyn ei olisi tarvinnut tappaa itseään preferoimalla enemmän kuolemaa kuin ruokaa. Hänellähän ei kirjaimellisesti ollut mitään menetettävänään…vai mitä (hymiö)?
*
Kunpa saisin tuon Deleuzen esseen luettavakseni mahdollisimman pian.