Täytyy kertoa hieman kirjoitussuunnitelmista.
Pohdin, josko kirjoittaisin - saatuani ensin massiivisen Dostojevskinluku-urakkani: - romaanit, novellit, päiväkirjat, aatteelliset pohdiskelut ym., pari elämäkertaa, kirjallisuustieteellinen katsaus, referaatteja jne. - loppusuoralle, kirjoitan jonkun päreen lukemani herättämistä ajatuksista.
Kaksi varmaa aihetta on jo ilmassa: 1) Dostojevskin huumori ja 2) Dostojevskin naiset. Molempia teemoja olen laiminlyönyt aiemmin - paljon nuorempana Dostojevskia lukiessani, mutta en laiminlyö enää.
Huomaan lukeneeni silloin aivan liian suuren - nuoruuden - vakavuuden hengessä, enkä ole huomioinut ja osannut nauttia Fedor Mihailovitsin huumorista.
Nyt kun varsinkin Idiootti alkaa olla loppusuoralla, on myös täysin ilmeistä, ettei naiskuvauksia voi sivuuttaa - itse asiassa ei ainoastakaan teoksesta. Ne kuuluvat romaanien ydinaineksiin.
Toisaalta - jos niissä ei tapeta muuten vain - joko nihilismin ja äärimmäisen utilitarismin eli psykologisen egoismin periaatteella/perusteilla, niin sitten tapetaan mustasukkaisuudesta - naisen vuoksi.
Aikoinaan (en nyt muista kuka kuuluisa runoilija sen lohkaisi), että kun lukee kymmenen sivua Saarikoskea, huomaa olevansa juovuksissa.
Minä sanon, että, kun lukee 500 sivua Dostojevskia, kokee itsensä murhaajaksi tai muuten vain hyvin 'perverssiksi' ihmiseksi.
Ivan Karamazov ('jos Jumala on kuollut, kaikki on luvallista'), Raskolnikov ('olen täi, mutta tapoin vielä pahemman täin!') ja Kellariloukon mies (vapaasti referoiden): - 'teen mieluummin tietoisesti väärin kuin suostun pianonkoskettimeksi'; (tämä on positivismia, determinismiä ja mekanistista maailmankuvaa kritisoiva ja siten eksistentialismia ennakoiva traktaatti, joka teki mm. Nietzscheen järisyttävän vaikutuksen).
Edelliset, fiktiiviset hahmot, olivat nuoruuteni sankareita, mutta nyt käynnissä olevan paneutumisen jälkeen noita sankareita tulee olemaan monia muitakin - eikä suinkaan pelkkiä murhaajia ja nihilistejä.
Dostojevskin huumori on joissain kohtaa aivan hulvatonta. Olen nauranut kymmeniä kertoja hänen ironioilleen, kaksimielisyyksilleen, sutkauksilleen ja anekdooteilleen eri henkilöhahmojen kertomina (esim. Idiootin Lebedev on täysin gogolilainen hahmo, samoin saman kirjan höppänä fabulisti, eronnut kenraali Ivolgin tai Karamazovien rouva Hohlakova jne. - ks. PS.).
Tuli mieleeni, että jospa olisin ollut lukemassa Dostojevskia esimerkiksi jollain Helsingin rautatieaseman penkillä kesäaikaan ja hohotellut yksikseni kovaäänisesti, olisi vieressäni istuva mahdollisesti ihmetellyt huomatessaan, ettei lukemani kirja olekaan Arto Paasilinnan kootut vaan Dostojevskin Riivaajat (jonka viimeiset 300 sivua tosin ovat silkkaa 'tappoa', kuolemaa ja ylipäätään murhenäytelmää - alkuperäisestä painoksesta poisjätetty ja sittemmin kirjaan aina lisätty Stavroginin persoonaa syvällisesti valottava loppuliite - [pappismunkki] 'Tihonin luona' - mukaanlukien).
Dostojevskin naiskuvan pohdinta tulee olemaan varsin haastava ja mielenkiintoinen projekti, koska yksikään hänen kuvaamistaan naishahmoista ei mielestäni ole läheltäkään mikään Vuohenkulman emännän eli Seunalan Annan (Jukolan Eeron vaimo) kaltainen madonnahahmo vaan kaikkien kirjojen naisista löytyy jotain hurjaa, hysteeristä, intohimoista, vallanhaluista - jopa miltei demonista (Idiootin Nastasja Filippovna) tai sitten alistuvaa ja äärimmäisen kärsivää kohtaloa ja luonnetta (Rikoksen ja rangaistuksen Sonja).
PS.
Dostojevski on sanonut jotenkin niin, että kaikki me venäläiset kirjailijat tulemme Gogolin viitan alta.
PPS.
Dostojevski rakastaa tai rakastaa ja halveksuu kirjojensa henkilöhahmoja, mutta tunteeton hän ei ole koskaan. Tsehovin temperamentti sen sijaan on aivan toinen. Tsehov tarkastelee kuvaamiaan ihmisiä ulkopuolisena, hieman etäältä ja resignoituneesti, vieraantuneena ja joskus oudon kylmästi joskin toki yleensä tiettyä, 'hiljaista' sympatiaa tuntien.
Mutta yksi, mikä Tsehovilta puuttuu - sitä puuttui myös hänen yksityiselämästään: hän ei ole mikään empaattinen tai kovin intohimoinen ihminen.
Tämä kommentti ei ole kirjallis-esteettinen arvoarvostelma vaan yksinomaan siis viittaus näiden kahden suuren mutta niin kovin erityyppisen neron taiteilijaluonteen persoonallisen temperamentin erilaisuuteen.
Olen joka tapauksessa alkanut viime vuosina kokea myös Tsehovin yhä läheisemmäksi, mutta nyt toisella lukukerralla (tiedän se jo) Dostojevski tulee joka tapauksessa säilyttämään paikkansa sielussani - suurimpana kaikista - ehkei kuitenkaan kirjallisen tyylinsä ja tyylillisteknisen taituruutensa vuoksi vaan - kuten alussa sanoin; siksi, että hän menee jokaisen vähänkin tärkeämmän henkilöhahmonsa (ja heitä on paljon) nahkoihin henkilökohtaisesti, kun taas Tsehov on kuin lääkäri ja tiedemies (jollaiseksi hänet oli oikeasti koulutettukin), joka tarkastelee ihmistä pyrkien aina tavallaan etäisen objektiiviseen arvioon, jossa ei samastuta omin tuntein liikaa kuvattavina oleviin hahmoihin.
Dostojevski on romaanitaiteen Gogol ja Shakespeare, Tsehovin sukulaissieluina pidän Proustia ja Kafkaa.
*
http://www.ruslania.com/language-4/entity-3/context-161/details-895.html
Pohdin, josko kirjoittaisin - saatuani ensin massiivisen Dostojevskinluku-urakkani: - romaanit, novellit, päiväkirjat, aatteelliset pohdiskelut ym., pari elämäkertaa, kirjallisuustieteellinen katsaus, referaatteja jne. - loppusuoralle, kirjoitan jonkun päreen lukemani herättämistä ajatuksista.
Kaksi varmaa aihetta on jo ilmassa: 1) Dostojevskin huumori ja 2) Dostojevskin naiset. Molempia teemoja olen laiminlyönyt aiemmin - paljon nuorempana Dostojevskia lukiessani, mutta en laiminlyö enää.
Huomaan lukeneeni silloin aivan liian suuren - nuoruuden - vakavuuden hengessä, enkä ole huomioinut ja osannut nauttia Fedor Mihailovitsin huumorista.
Nyt kun varsinkin Idiootti alkaa olla loppusuoralla, on myös täysin ilmeistä, ettei naiskuvauksia voi sivuuttaa - itse asiassa ei ainoastakaan teoksesta. Ne kuuluvat romaanien ydinaineksiin.
Toisaalta - jos niissä ei tapeta muuten vain - joko nihilismin ja äärimmäisen utilitarismin eli psykologisen egoismin periaatteella/perusteilla, niin sitten tapetaan mustasukkaisuudesta - naisen vuoksi.
Aikoinaan (en nyt muista kuka kuuluisa runoilija sen lohkaisi), että kun lukee kymmenen sivua Saarikoskea, huomaa olevansa juovuksissa.
Minä sanon, että, kun lukee 500 sivua Dostojevskia, kokee itsensä murhaajaksi tai muuten vain hyvin 'perverssiksi' ihmiseksi.
Ivan Karamazov ('jos Jumala on kuollut, kaikki on luvallista'), Raskolnikov ('olen täi, mutta tapoin vielä pahemman täin!') ja Kellariloukon mies (vapaasti referoiden): - 'teen mieluummin tietoisesti väärin kuin suostun pianonkoskettimeksi'; (tämä on positivismia, determinismiä ja mekanistista maailmankuvaa kritisoiva ja siten eksistentialismia ennakoiva traktaatti, joka teki mm. Nietzscheen järisyttävän vaikutuksen).
Edelliset, fiktiiviset hahmot, olivat nuoruuteni sankareita, mutta nyt käynnissä olevan paneutumisen jälkeen noita sankareita tulee olemaan monia muitakin - eikä suinkaan pelkkiä murhaajia ja nihilistejä.
Dostojevskin huumori on joissain kohtaa aivan hulvatonta. Olen nauranut kymmeniä kertoja hänen ironioilleen, kaksimielisyyksilleen, sutkauksilleen ja anekdooteilleen eri henkilöhahmojen kertomina (esim. Idiootin Lebedev on täysin gogolilainen hahmo, samoin saman kirjan höppänä fabulisti, eronnut kenraali Ivolgin tai Karamazovien rouva Hohlakova jne. - ks. PS.).
Tuli mieleeni, että jospa olisin ollut lukemassa Dostojevskia esimerkiksi jollain Helsingin rautatieaseman penkillä kesäaikaan ja hohotellut yksikseni kovaäänisesti, olisi vieressäni istuva mahdollisesti ihmetellyt huomatessaan, ettei lukemani kirja olekaan Arto Paasilinnan kootut vaan Dostojevskin Riivaajat (jonka viimeiset 300 sivua tosin ovat silkkaa 'tappoa', kuolemaa ja ylipäätään murhenäytelmää - alkuperäisestä painoksesta poisjätetty ja sittemmin kirjaan aina lisätty Stavroginin persoonaa syvällisesti valottava loppuliite - [pappismunkki] 'Tihonin luona' - mukaanlukien).
Dostojevskin naiskuvan pohdinta tulee olemaan varsin haastava ja mielenkiintoinen projekti, koska yksikään hänen kuvaamistaan naishahmoista ei mielestäni ole läheltäkään mikään Vuohenkulman emännän eli Seunalan Annan (Jukolan Eeron vaimo) kaltainen madonnahahmo vaan kaikkien kirjojen naisista löytyy jotain hurjaa, hysteeristä, intohimoista, vallanhaluista - jopa miltei demonista (Idiootin Nastasja Filippovna) tai sitten alistuvaa ja äärimmäisen kärsivää kohtaloa ja luonnetta (Rikoksen ja rangaistuksen Sonja).
PS.
Dostojevski on sanonut jotenkin niin, että kaikki me venäläiset kirjailijat tulemme Gogolin viitan alta.
PPS.
Dostojevski rakastaa tai rakastaa ja halveksuu kirjojensa henkilöhahmoja, mutta tunteeton hän ei ole koskaan. Tsehovin temperamentti sen sijaan on aivan toinen. Tsehov tarkastelee kuvaamiaan ihmisiä ulkopuolisena, hieman etäältä ja resignoituneesti, vieraantuneena ja joskus oudon kylmästi joskin toki yleensä tiettyä, 'hiljaista' sympatiaa tuntien.
Mutta yksi, mikä Tsehovilta puuttuu - sitä puuttui myös hänen yksityiselämästään: hän ei ole mikään empaattinen tai kovin intohimoinen ihminen.
Tämä kommentti ei ole kirjallis-esteettinen arvoarvostelma vaan yksinomaan siis viittaus näiden kahden suuren mutta niin kovin erityyppisen neron taiteilijaluonteen persoonallisen temperamentin erilaisuuteen.
Olen joka tapauksessa alkanut viime vuosina kokea myös Tsehovin yhä läheisemmäksi, mutta nyt toisella lukukerralla (tiedän se jo) Dostojevski tulee joka tapauksessa säilyttämään paikkansa sielussani - suurimpana kaikista - ehkei kuitenkaan kirjallisen tyylinsä ja tyylillisteknisen taituruutensa vuoksi vaan - kuten alussa sanoin; siksi, että hän menee jokaisen vähänkin tärkeämmän henkilöhahmonsa (ja heitä on paljon) nahkoihin henkilökohtaisesti, kun taas Tsehov on kuin lääkäri ja tiedemies (jollaiseksi hänet oli oikeasti koulutettukin), joka tarkastelee ihmistä pyrkien aina tavallaan etäisen objektiiviseen arvioon, jossa ei samastuta omin tuntein liikaa kuvattavina oleviin hahmoihin.
Dostojevski on romaanitaiteen Gogol ja Shakespeare, Tsehovin sukulaissieluina pidän Proustia ja Kafkaa.
*
http://www.ruslania.com/language-4/entity-3/context-161/details-895.html
