Showing posts with label moderni taide. Show all posts
Showing posts with label moderni taide. Show all posts
October 15, 2009
August 28, 2009
Musta tuntuu
Kieli- kuva- ja musamafian tekemien muutosten jälkeen saatiin lopputulokseksi päre nro.: 1926.- Viimeisin muutos 29.8 - Paint it Blackin sanat ovat nyt jotakuinkin kohdallaan, mutta ketä ne kuvaavat, ja miksi niiden kertoja on vajonnut apatian alhoon - - myös sitä pohdin lisää.
Tätä kuvaa (maalausta?) voi ostaa minulta nyt myös tukkuhintaan: 10,00 (huom. pilkku) euroa/neliömetri.
*
Konstruktivismi (taiteessa ja arkkitehtuurissa)
Rodchenko and Popova: Defining Constructivism exhibition at Tate
http://tate.org.uk/
###
Rolling Stones kommentoi hyväksyvästi edellä esitettyä näkemystä joskin täysin eri syistä kuin teorioillaan ja kokeiluillaan kikkailevat konstruktivistit. - - Stonesien syyt sen sijaan ovat depressiivisesti emotionaalis- psykologisia. - - Alkuperäisen biisin ominaispiirteenä on hakkaavan molliteeman ja synkän sanoituksen ohella 1969 huumeisiin 'hukkuneen' Brian Jonesin (nyt Ron Wood) soittama sitar-riffi.
Kieltämättä vaikuttava 'junttarockpop-hymni' yhä tänäkin päivänä. Raastavan (joskin ehkä hieman naivin) apaattisessa tuskaisuudessaan se huokuu viattoman ja ensi kokemuksistaan järkyttyneen teinin depistä.
Laulun kertoja lienee ollut haavoittuvaisella tavalla (liian) avoin maailmalle ja ihmisille. Oletan, että äskettäin koettu ihmisluonnon (myös hänen oman luontonsa) arvaamattomuus ja jopa petollisuus horjuttaa nyt vakavasti hänen mielialaansa ja jopa hänen mielensä tasapainoa sekä uskoa itseensä (että muihin) - Sillä hänen sisimpänsä on tarkka kuin peili, joka heijastaa toisten katseita ja sanoja - suoraan ja välittömästi.
Hänen mielensä aistii aivan liian herkästi omia ja muiden tunteita. Siksi hänen on pakko oppia kovettamaan itsensä kuten Nicolas Chamfort, joka sanoi ennen kuolemaansa (tragikoomisesti hutiloidun itsemurhayrityksen jälkeen) ystävälleen: 'Minä lähden nyt tästä maailmasta, jossa sydämen täytyy joko murtua tai kovettua' (näissä sanoissa piilee syvää sarkasmia).
Välttääkseen enemmät pettymykset - kyetäkseen ja ylipäätään uskaltaakseen enää elää, laulun kertoja siis kääntyy masentuneena pois ihmisistä ja maalaa horisontin mustaksi: I wanna see the sun blotted out from the sky.
Tämä biisi huokuu epätoivoa - miltei suicidaalisuutta. Ihmiset kykenevät samaistumaan sen paatokseen erittäin helposti varsinkin, kun se on niin tenhoavalla tavalla mukaansa tempaava hypnoottisen monotonisesti jyskyttävine mollikulkuineen, josta voi aistia ripauksen itämaista 'magiikkaa' (yleisö villiintyy esityksen aikana!).
Niin kaukaa haetulta kuin se kuulostaakin, niin väittäisin, että juuri tämän kaltaisen kappaleen tehovaikutus vertautuu alunperin jo antiikin kreikkalaisen (ja sitäkin varhaisemman) - sekä ylipäätään uskonnollistyyppisen - tragedian/draaman perusytimeen: ihmiset saavat siinä mahdollisuuden samaistua katarttisesti kuolemaan!
(Henk. koht. kommentti: - en kaipaa teiniaikojeni ensi-ihastuksia ja ensirakkautta - en totisesti, sillä tuo aika oli minulle liian usein nimenomaan 'paint it blackia').
Paint it Black - - Rolling Stones livenä; yleisöä on paljon!
I see a red door and I want it painted black
No colors anymore I want them to turn black
I see the girls walk by dressed in their summer clothes
I have to turn my head until my darkness goes
I see a line of cars and theyre all painted black
With flowers and my love both never to come back
I see people turn their heads and quickly look away
Like a new born baby it just happens every day
I look inside myself and see my heart is black
I see my red door and it has been painted black
Maybe then Ill fade away and not have to face the facts
Its not easy facin up when your whole world is black
No more will my green sea go turn a deeper blue
I could not foresee this thing happening to you
If I look hard enough into the settin sun
My love will laugh with me before the mornin comes
I see a red door and I want it painted black
No colors anymore I want them to turn black
I see the girls walk by dressed in their summer clothes
I have to turn my head until my darkness goes
Hmm, hmm, hmm,...
I wanna see it painted, painted black
Black as night, black as coal
I wanna see the sun blotted out from the sky
I wanna see it painted, painted, painted, painted black
October 5, 2008
Onko taide filosofiaa?
Kirjoitettu kommentiksi merin päreeseen maitokivi.
*
meri kirjoitti
'taide on johdatusta filosofiaan. taide on filosofiaa. taide on filosofian loppupiste. taide on filosofian alfa ja omega.'
*
Hold your horses. Olet nyt hieman liian innokas samaistamaan taiteen ja filosofian. Totta kai filosofia voi olla - ja on - myös taidetta, mutta aivan varmasti filosofia ei ole vain sitä vaan paljon muutakin.
Minun mielestäni käytät filosofiaa tässä miltei uskonnollisen pelastuksen ja sovituksen merkityksessä.
Mutta filosofi(a)n tehtävä ei nimenomaisesti ole antaa mieltä ja/tai merkitystä elämään - se ainoastaan kysyy niitä käsitteellisesti - loputtomiin.
Uskonnollisessa (eksistentiaalinen mielekkyys) ja esteettisessä (elämyksellinen 'hyvyys') intentiossa sen sijaan yhdistyvät niin semanttinen kuin kokemuksellinenkin taso - vastaanottamisen ja 'vastauksen' välisessä dialektiikassa.
Filosofia on ikäänkuin vaatimattomampaa, mitä aistien antamaan mielen ja mielekkyyden elämyksen verifiointiin ja 'legitimointiin' tulee, jos kohta se pyrkii osoittamaan (tai ainakin minä ajattelen nykyään niin), että aistit ja diskurssi (käsitteet) kohtaavat lopulta tasavertaisesti juuri esteettisessä - ei niinkään tiedollisessa ja/tai ontologisessa, koska tiedollis-ontologinen artikuloituu aina diskursiivisessa, kun taas aistillis-esteettisessä filosofia lopulta antaa ikäänkuin periksi ja taipuu havainnon, kokemuksen ja emootion 'ohjaamaksi'.
Toki on selvää, että modernissa taiteessa ei enää aikoihin ole tehty fundamamentaalia jakoa imitaatioteorian, formalismin ja emotionalismin välillä, mikä merkitsee, että sitoutuminen emotionalistisiin teorioihin voi olla vain yksi - joskin vahva - taiteenfilosofinen näkökulma.
Filosofisen estetiikan pitäisi kuitenkin minun mielestäni (romantikko ja emotionalisti kun olen) vapautua pelkästään itsetarkoituksellisesta formalismista (muistakaa elokuva 'Kuolleiden runoilijoiden seura').
Jos näin ei kävisi, filosofia ei ymmärtäisi esteettisestä muuta kuin diskurssin ja siten enemmän tai vähemmän kontekstuaalisten ja muodollisten ajattelujärjestelmien konstruoiman näkökulman.
Mutta koska esteettinen reseptio 'paljaimmillaan' on enemmän kuin pelkästään 'katsojan silmässä oleva subjektiivinen malka = konteksti/rr', filosofian tulee taiteen vastaanottamisessa 'antaa periksi' aisteille - ja juuri tiedon ja totuuden hyväksi (hymiö).
Näin kirjoittaa tietenkin filosofi, joka ei usko tuonpuoleisiin, mutta joka on antamassa ja hyväksymässä empiiriselle mahdollisuuden, joka on verrattavissa uskonnollis-naturalistisen 'mielellisyyden' kokemiseen yksittäisessä taidetuotteessa.
Kauneus/esteettinen on hyvin vertauskuvallisessa/metaforisessa mielessä pelastava maailman. Esteettinen on ainoa 'suora' yhteytemme aistien 'avoimena' kokemuksena ja tiedon ajattelujärjestelmänä - välillä.
Tarkennus:
Esteettinen eli aistisesti vastaanottava ja syntetisoiva periaate saattaa kyllä hyvinkin tehdä taiteesta filosofian äidin, mutta filosofian - pyrkimyksenä tietoon ja totuuteen - isät löytyvät sitten jo muualta: ensisijaisesti aksioomaattisesta, rationaalisesta päättelystä ja sittemmin empiirisistä yleistyksistä.
Tieto syntyy eroista ja erotteluista. Tieto on osaltaan tahtoa valtaan: kaaoksen ja muutoksen hierarkisointia. Järjestystä - joskus jopa ymmärryksen kustannuksella. Järjestystä, jonka entropia viimein tuhoaa.
Taide puolestaan on pikemminkin erojen sovitusta ja pyrkimystä perimmäiseen, holistiseen ykseyteen. Yhteyttä eri tasojen välillä. Kaiken nielevä 'musta aukko'. 'Katoamista empiriaan'.
Kummassakin periaatteessa toteutuu yhtäaikaisesti sekä eros että thanatos, joten tuo metafyysis-myyttistä ulottuvuutta tavoitteleva jaotteluni ei ole suinkaan jonkinlainen maskuliinisen ja feminiinisen välille rakennettu uusi keinotekoinen dikotomia.
Päinvastoin - tarkoituksenani on nimenomaan tunnustaa, että esteettisessä kaikki dikotomiat osoittautuvat lopulta näennäisiksi - toimittuaan kuitenkin aikansa varsin käyttökelpoisina tapoina skematisoida ajattelemisen mahdollisuuden edellykset - ymmärryksen ehdot, joita ilman taidekin hapuilisi ehkä tarpeettoman pitkään biologisen luonnon mykässä pimeydessä, sillä tuskinpa taiteen filosofian ymmärtämisestä on ollut kenellekään taitelijalle vain haittaa itse taiteen tekemisen prosessin kannalta.
Taide ei siis ole filosofiaa, mutta kieltämättä taide voi tavallaan olla filosofian alku- ja loppupiste.
*
meri kirjoitti
'taide on johdatusta filosofiaan. taide on filosofiaa. taide on filosofian loppupiste. taide on filosofian alfa ja omega.'
*
Hold your horses. Olet nyt hieman liian innokas samaistamaan taiteen ja filosofian. Totta kai filosofia voi olla - ja on - myös taidetta, mutta aivan varmasti filosofia ei ole vain sitä vaan paljon muutakin.
Minun mielestäni käytät filosofiaa tässä miltei uskonnollisen pelastuksen ja sovituksen merkityksessä.
Mutta filosofi(a)n tehtävä ei nimenomaisesti ole antaa mieltä ja/tai merkitystä elämään - se ainoastaan kysyy niitä käsitteellisesti - loputtomiin.
Uskonnollisessa (eksistentiaalinen mielekkyys) ja esteettisessä (elämyksellinen 'hyvyys') intentiossa sen sijaan yhdistyvät niin semanttinen kuin kokemuksellinenkin taso - vastaanottamisen ja 'vastauksen' välisessä dialektiikassa.
Filosofia on ikäänkuin vaatimattomampaa, mitä aistien antamaan mielen ja mielekkyyden elämyksen verifiointiin ja 'legitimointiin' tulee, jos kohta se pyrkii osoittamaan (tai ainakin minä ajattelen nykyään niin), että aistit ja diskurssi (käsitteet) kohtaavat lopulta tasavertaisesti juuri esteettisessä - ei niinkään tiedollisessa ja/tai ontologisessa, koska tiedollis-ontologinen artikuloituu aina diskursiivisessa, kun taas aistillis-esteettisessä filosofia lopulta antaa ikäänkuin periksi ja taipuu havainnon, kokemuksen ja emootion 'ohjaamaksi'.
Toki on selvää, että modernissa taiteessa ei enää aikoihin ole tehty fundamamentaalia jakoa imitaatioteorian, formalismin ja emotionalismin välillä, mikä merkitsee, että sitoutuminen emotionalistisiin teorioihin voi olla vain yksi - joskin vahva - taiteenfilosofinen näkökulma.
Filosofisen estetiikan pitäisi kuitenkin minun mielestäni (romantikko ja emotionalisti kun olen) vapautua pelkästään itsetarkoituksellisesta formalismista (muistakaa elokuva 'Kuolleiden runoilijoiden seura').
Jos näin ei kävisi, filosofia ei ymmärtäisi esteettisestä muuta kuin diskurssin ja siten enemmän tai vähemmän kontekstuaalisten ja muodollisten ajattelujärjestelmien konstruoiman näkökulman.
Mutta koska esteettinen reseptio 'paljaimmillaan' on enemmän kuin pelkästään 'katsojan silmässä oleva subjektiivinen malka = konteksti/rr', filosofian tulee taiteen vastaanottamisessa 'antaa periksi' aisteille - ja juuri tiedon ja totuuden hyväksi (hymiö).
Näin kirjoittaa tietenkin filosofi, joka ei usko tuonpuoleisiin, mutta joka on antamassa ja hyväksymässä empiiriselle mahdollisuuden, joka on verrattavissa uskonnollis-naturalistisen 'mielellisyyden' kokemiseen yksittäisessä taidetuotteessa.
Kauneus/esteettinen on hyvin vertauskuvallisessa/metaforisessa mielessä pelastava maailman. Esteettinen on ainoa 'suora' yhteytemme aistien 'avoimena' kokemuksena ja tiedon ajattelujärjestelmänä - välillä.
Tarkennus:
Esteettinen eli aistisesti vastaanottava ja syntetisoiva periaate saattaa kyllä hyvinkin tehdä taiteesta filosofian äidin, mutta filosofian - pyrkimyksenä tietoon ja totuuteen - isät löytyvät sitten jo muualta: ensisijaisesti aksioomaattisesta, rationaalisesta päättelystä ja sittemmin empiirisistä yleistyksistä.
Tieto syntyy eroista ja erotteluista. Tieto on osaltaan tahtoa valtaan: kaaoksen ja muutoksen hierarkisointia. Järjestystä - joskus jopa ymmärryksen kustannuksella. Järjestystä, jonka entropia viimein tuhoaa.
Taide puolestaan on pikemminkin erojen sovitusta ja pyrkimystä perimmäiseen, holistiseen ykseyteen. Yhteyttä eri tasojen välillä. Kaiken nielevä 'musta aukko'. 'Katoamista empiriaan'.
Kummassakin periaatteessa toteutuu yhtäaikaisesti sekä eros että thanatos, joten tuo metafyysis-myyttistä ulottuvuutta tavoitteleva jaotteluni ei ole suinkaan jonkinlainen maskuliinisen ja feminiinisen välille rakennettu uusi keinotekoinen dikotomia.
Päinvastoin - tarkoituksenani on nimenomaan tunnustaa, että esteettisessä kaikki dikotomiat osoittautuvat lopulta näennäisiksi - toimittuaan kuitenkin aikansa varsin käyttökelpoisina tapoina skematisoida ajattelemisen mahdollisuuden edellykset - ymmärryksen ehdot, joita ilman taidekin hapuilisi ehkä tarpeettoman pitkään biologisen luonnon mykässä pimeydessä, sillä tuskinpa taiteen filosofian ymmärtämisestä on ollut kenellekään taitelijalle vain haittaa itse taiteen tekemisen prosessin kannalta.
Taide ei siis ole filosofiaa, mutta kieltämättä taide voi tavallaan olla filosofian alku- ja loppupiste.
September 17, 2008
Tänään et ole koskaan enää
Kuvissa kaksi esimerkkiä simulacrumista ja simulaatiosta (ks. alimmat linkit).
Kirjoitettu kommentiksi merille päreeseen intro, verse ja refrengi.
***
'Iskelmä on kansakunnan salattu muisti', kuuluu Peter von Baghin klassinen lausahdus.
Mutta mitä pitemmälle teollis-tekninen aikamme kehittyy, sitä vähemmän meillä on enää muistamista kansakunnasta, uskonnosta ja arvoista. Jopa taiteesta on tullut hyperreaalista simulacrumia (lähinnä Jean Baudrillardin tarkoittamassa mielessä/vrt. Nietzsche: Miten tosi maailma muuttui taruksi), josta puuttuu menneisyys ja tulevaisuus - siten myös nykyisyys (hyperreaalinen: ks. PS.).
Eläminen ainaisessa nykyhetkessä - tietokoneen virtuaalisessa ja globaalissa preesensissä - hävittää unelmamme lopullisesti - tekee ne tarpeettomiksi, koska toteuttaa ne.
Tulevaisuuden iskelmässä ei siis muistella mitään vaan eletään jatkuvasti toistuvaa, tässä ja nyt toteutuvaa/toteutunutta, teknologian mahdollistamaa lupausta onnesta, jossa taivas (ja helvetti) eli ei-ajallinen/ei-paikallinen autuus ja ikuinen elämä maallisena cyborgina ovat yksi ja sama asia.
Tällaisenkin iskelmän arkkityyppinen teema tuo yhä vielä mieleen Pasi Kauniston ikiklassikon vuodelta 1969: 'Koskaan et muuttua saa' (säv. Toivo Kärki, san. Juha Vaino), mutta jos alkuperäisessä oltiin nostalgis-melankolisen piinallisesti tietoisia siitä, että kaikki väistämättä muuttuu, niin nykyisessä iskelmässä yhä nopeutuvan liikkeen - simulaation ja stimulaation - 'hiukkaskiihdyttimessä' muutos on harhaa.
Jo tämän uuden aika- ja energiakäsityksen vuoksi nykyisen iskelmän nimeksi saattaakin tulla: 'Tänään et ole koskaan enää'.
Nykyhetki - preesens - nimittäin hävittää itse itsensä toteutuessaan äärettömässä liikkeessä.
Paul Virilio ja muut ranskalaiset postmodernistit lienevät jo kirjoittaneet sanat tälle modernin fysiikan 'neuroviisulle', jossa itse olemassaolo kumoutuu lopullisesti identiteetti-filosofisena ennakkoluulona.
Astumme samalla suoraan takaisin buddhalais-hindulaiseen metafysiikkaan 'iskelmä-fysiikan' keinoin. Näin ollen muutos on illuusio jopa mytologioitten tasolla. Tiesittekö sen - empiristit?
*
PS.
"The simulation of something which never really existed." - Jean Baudrillard
"The authentic fake." - Umberto Eco
"[Hyperreality] is nothing more than the technological capability to intermix virtual reality (VR) with physical reality (PR) and artificial intelligence (AI) with human intelligence (HI) in a way that appears seamless and allows interaction." - Nobuyoshi Terashima[6]
PPS.
Itsekriittinen kysymys: Oliko kaikki edellä kirjoittamani sittenkin pelkkää vanhenevan kyynikon vaivaista kitinää? Enkö jaksa enää unelmoida edes loistavasta tulevaisuudesta menneisyydessä? Vastaukseni on jyrkkä Ehkä.
*
September 6, 2008
I have nothing to say and I am saying it
Tämä kappale saa minut aina villiintymään! Jimi Hendrix tai John Fogerty eivät ole mitään John Cagen 4,33:een verrattuna.
http://www.youtube.com/watch?v=HypmW4Yd7SY
John Cage - 4'33' in three movements by David Tudor
*
4,33 - Lyrics
http://en.wikipedia.org/wiki/John_Cage
http://www.youtube.com/watch?v=HypmW4Yd7SY
John Cage - 4'33' in three movements by David Tudor
*
4,33 - Lyrics
http://en.wikipedia.org/wiki/John_Cage
Kun puhdas aistihavainto alkaa ja ymmärrys loppuu
(Tekstiin on lisätty laaja jälkikirjoitus 6.9 + kielimafian editointeja viimeksi klo: 21.25)
*
On asioita, joita minä en ymmärrä, vaikka niin kovin haluaisin. Tämä on yksi niistä. 'Ei sinun tarvitsekaan ymmärtää', minulle sanotaan - kuuntele. Ei riitä, vastaan. Jos en voi ymmärtää taide-esineen tai -performaation luonnetta (aesthetics), se katoaa ajattelussani empirian kaaokseen jättämättä mitään jälkeä ajatteluuni tai ehkä edes kokemushistoriaani. Filosofin kirous.
*
http://www.youtube.com/watch?v=13D1YY_BvWU
Karlheinz Stockhausen: Helicopter String Quartet
('Helikopteri' esitettynä neljässä lentävässä helikopterissa.)
http://www.youtube.com/watch?v=jBBY7B3gerk&NR=1
KARLHEINZ STOCKHAUSEN: Helicopter String Quartet-Arditti Quar
(Stockhausen selittää teoksensa lähtökohtia ja motiiveja ennen esitysnäytettä.)
*
JÄLKIKIRJOITUS:
Se jokin, mistä ei voi puhua, mutta josta ei voi kuitenkaan lopullisesti vaieta - matka estetiikasta filosofiaan ja takaisin
I
Itse asiassa sympatiseeraan aika lailla Sockhausenin 'selitystä' ja kuvausta 'Helikopterinsa' taustoista. Tällainen on taiteilija. Vapaa. Täysin vapaa. Ainakin unelmoimaan vapaudesta.
Filosofista en tiedä. Ehkä filosofi haluaisi pikemminkin siihen ikkunoilla varustetuun häkkiin, josta ei pääse ulos, mutta josta voi nähdä maailman ja todellisuuden sellaisena kuin se on. Itse asiassa filosofi tietää jo olevansa siinä häkissä. Hänen pitäisi vain oppia rakastamaan sitä.
Mutta joskus saattaa tapahtua eriskummallisin, kiihottavin ja samalla ehkä pelottavin asia, minkä filosofi eläessään kohtaa: hän rakastuu taiteeseen - ja rakastuu siihen sydänjuuriaan myöten. Kuten rakastui sittemmin filosofiksi 'kääntynyt' näytelmäkirjailija Platon, joka tuli kuitenkin lopulta niin tuskaiseksi taiteen suhteen, että karkotti - sekä vakavissaan että puoli-ironisesti - jopa runoilijat pois ihannevaltiostaan, koska koki nämä ikuisia ideoita epätäydellisesti toistavan aistimaailman epätäydellisiksi väärentäjiksi.
Platonin mielestä taiteilijan tuotos oli epätäydellinen ja epätodellinen kopio epätäydellisestä kopiosta - siis kaksinkertainen valhe. Vain järki saattoi anamnesiksessa (rationaalisessa 'muistamisessa') viedä meidät takaisin alkuperäämme - ikuisten ideoiden - Hyvyys, Totuus, Kauneus - luo.
Platon ei ajatellut, että taide voisi näyttää positiivisen tien eteenpäin - toisin sanoen antaa filosofisesti tyydyttävää, pysyvää tietoa, maailmasta. Mutta hän on tässä asiassa (ilmeisen tietoisesti) epäoikeudenmukainen ja ristiriitainen - sekä lukijoitaan että itseään kohtaan. Platon käytti itse fiktioita (myyttejä, tarinoita, vertauksia, vitsejä jne.) filosofiansa ilmaisuvälineinä, koska tajusi vallan hyvin, ettei argumentatiivinen järki riitä kuvaamaan ihmisen ja todellisuuden olemusta - mitä se sitten ikinä lieneekään.
Järki ei omassa sapluunassaan (puitteissaan) yksinkertaisesti kykene todellisuuden täysin avoimeen havainnointiin. Se on sidottu Käsitteeseen (käsitteisiin), joka hallitsee kaikkea ajattelua. Maailma kiteytyy käsitteessä kuin Jumala tullessaan ihmiseksi Logoksen muodossa/hahmossa Johanneksen evankeliumin alussa.
Näin siis uskonnon ja mystiikan ovi on filosofialle aina auki. Tämä on kovin paradoksaalista, koska filosofia syntyi juuri kritiikkinä uskonnollisille selitykselle (Olympoksen jumalat) ja runolliselle ilmaisutavalle (Homeros). Silti - kaikesta kriittisyydestään huolimatta filosofia pystytti itselleen uuden jumalan, uuden valtiattaren ja uuden alkuperän - Totuuden.
Jo antiikin luonnonfilosofit (Thales, Anaksimandros, Anaksagoras jne.) kritisoivat myyttistä selitystä, mutta olivat siihen kuitenkin itse yhä sidoksissa. Heitä seuranneet sofistit (sen ajan postmodernistit) käänsivät katseensä luonnosta ihmiseen ja Protagoraan tavoin relativoivat kaiken tiedon väittämällä, että ihminen on kaiken mitta. Viimein Platon teki valtaisan urakan ja yhdisti muutaman filosofisen perusteeman omaan dualistiseen ontologiaansa, joka ei ollut enää luonnon mytologisointia muttei myöskään tyhjää relativismia.
Nietzsche on oivallisesti tunnistanut Platonissa samanaikaisesti sekä läheisen sukulaissielun että suurimman vastustajansa filosofian historiassa - taiteeseen (ja politiikkaan) ikäänkuin romanttisesti pettyneen ja yhä silti taidetta rakastavan ajattelijan ja totuuden rakastajan.
Platon on systemaattisen filosofisen ajattelun alku, ja Platonilla kitetyvät jo lähes kaikki myöhemmät filosofian teemat ja ongelmat. Ikuisen totuuden ja tiedon etsinnän hinta vain on ehkä liian kova - ainakin ajoittain.
Aistihavainto ja -kokemus saa toissijaisen roolin, vaikka Platon myöntääkin kaksitasomallissaan (ontologinen dualismi, joka muuten ei ole kirjaimellisesti ja tietoteoreettisesti sama asia kuin ontologinen ero, joskin läheltä liippaa), että tieto kyllä ilmenee havainnossa ja kokemuksessa. Silti hän ei pidä materiaalista ja aistillista maailmaa tiedon alkuperänä vaan ikäänkuin sen mimeettisenä kantajana - kuin näyttelijänä, joka 'vain' esittää rooliaan eikä siten voi olla lopulta muuta kuin roolinsa kontingentti kopio (mutta onhan hän edes sitä! - lat. huom.).
'Runoilijat valehtelevat liikaa', kirjoitti myös Nietzsche, joka sentään rakasti (jos ylipäätään jotain rakasti) taidetta yli kaiken. Nietzschelle taide ilmensi samaa ajattelun ja kokemisen ambivalenssia kuin, minkä Platonkin siihen koki sisältyvän.
Alunperin - Schopenhauerin filosofian ja Wagnerin musiikin romanttisessa hengessä - taide oli Nietzschelle lunastava ja pelastava maailman sekä aistihavainnon sekä kaaokselta että rationaalisen filosofian kaiken jähmettävältä medusan päältä tai molokin kidalta, jonne elämykset kuoleentuvat tultuaan definitiivisesti selitetyiksi.
Mutta Nietzschekin muuttui ja alkoi etsiä totuutta taiteen ulkopuolelta - luonnontieteistä. Hän ei kuitenkaan löytänyt sitä tieteestä vaan palasi sittemmin 1½ askelta takaisin esteettisempään asenteeseen aivan kuten myöhäinen Platon, jonka Timaios-dialogi on myyttinen kertomus/teoria maailman synnystä.
Platon ja Nietzsche lähentyivät siis kumpikin eri tahoiltaan ja erilaisessa kontekstissa uskonnollis-esteettistä asennetta myöhäiskausillaan. 'Myymättä' kuitenkaan filosofiaa(nsa) uskonnolle. Sen tekivät sitten Platonin tapauksessa kristilliset apologeetit ja ennenkaikkea uusplatonismista vaikutteita ottaneet kirkkoisät (etenkin Augustinus, mutta jo Origeneen platonismi antaa viitteitä tulevasta, enkä malta olla sijoittamatta mystiikasta kirjoittanutta Gregorios Nyssalaista uusplatonismin kanssa flirttailevaksi teologiksi).
Nietzschen merkitys on ollut vaikutukseltaan samalla tavoin laajaa kuin Platonin, joskin väistämättä Platonin perillisenä - tosin Platonin metafysiikan päälaelleen kääntäneenä - Nietzsche joutuu kohtaamaan ja toistamaan niitä samoja ongelmia, jotka Platon systemaattisesti indusoi filosofiaan ja filosofiaksi.
Platon oli rautaisen, dualistisen metafysiikan ja Nietzsche täysin modernin, naturalistisen ja relativismin 'hapottaman' perspektivismin lähtökohdista ajatteleva filosofi. Silti he molemmat päätyivät ainakin osittain takaisin alkuun - taiteeseen, myyttiin, esteettiseen.
Kärjistäen voisi sanoa, että jos kristinusko väärensi platonismin ideologiaksi, niin sitä tekivät natsit ja myöhemmin postmodernismi Nietzschelle. Kehnoin seurauksin.
II
Kun nyt toiseen kertaan videon katsoneena ajattelen Stockhausenin unelmia ja unia lentämisestä, jotka taatusti ovat varsin universaaleja, kollektiivisen piilotajunnalisia symboleja, niin mieleni valtaa tietty tyytyväisyys, jonka hieman epäsuorasti koin jo ensimmäisellä katselukerralla.
Vaikka Stockhausen ehdottomasti kieltääkin, että hänen selityksensä sisältäisivät mitään filosofiaa teoksesta, hän tulee kuitenkin ilmaisseeksi siitä kielellisesti jotain, mikä lähentää minua sen komposition omaksumiseen ja vastaanottamiseen. Pelkät aistihavainnot ja -kokemukset kun eivät minulle riitä. Tarvitsen sanoja niitten tueksi. Mutta en dominoimaan aistihavaintoa vaan ikäänkuin mahdollistamaan sen kohtaamisen - antamalla sen tulla jos/kun se on tullakseen.
Tällaisen asenteellisen ilmapiirin sisäistämisessä ja hyväksymisessä minulla on tehtävää loppuiäkseni. Tiedän, ettei se suinkaan tuota aina pelkkää hyvää oloa. Elämysten kontrolloimattomuus on aina ahdistavaa, mutta kun ymmärtää ja myöntää loppuun asti, että nimenomaan järki, joka kokoaa maailman käsitteellisesti, samalla kahlitsee mielikuvituksen, voi älyllisesti hyvällä omallatunnolla antaa periksi ja päästää taiteen vaikuttamaan itseensä vapaammin - sekä tietoiseen tajuntaansa että siihen johonkin, mitä on kutsuttu intuitioksi tai mystiseksi - joksikin, mistä ei voi puhua, mutta josta ei kuitenkaan voi lopullisesti vaieta.
Kyseessä on leikkauspiste, jossa ulkoinen ja sisäinen kohtavaavat uudestaan, uudella tasolla - ehkä lopullisesti. Näin ainakin toivoo se, jolla on taipumusta utooppiseen ja romantiikan sävyttämään ajatteluun...
*
On asioita, joita minä en ymmärrä, vaikka niin kovin haluaisin. Tämä on yksi niistä. 'Ei sinun tarvitsekaan ymmärtää', minulle sanotaan - kuuntele. Ei riitä, vastaan. Jos en voi ymmärtää taide-esineen tai -performaation luonnetta (aesthetics), se katoaa ajattelussani empirian kaaokseen jättämättä mitään jälkeä ajatteluuni tai ehkä edes kokemushistoriaani. Filosofin kirous.
*
http://www.youtube.com/watch?v=13D1YY_BvWU
Karlheinz Stockhausen: Helicopter String Quartet
('Helikopteri' esitettynä neljässä lentävässä helikopterissa.)
http://www.youtube.com/watch?v=jBBY7B3gerk&NR=1
KARLHEINZ STOCKHAUSEN: Helicopter String Quartet-Arditti Quar
(Stockhausen selittää teoksensa lähtökohtia ja motiiveja ennen esitysnäytettä.)
*
JÄLKIKIRJOITUS:
Se jokin, mistä ei voi puhua, mutta josta ei voi kuitenkaan lopullisesti vaieta - matka estetiikasta filosofiaan ja takaisin
I
Itse asiassa sympatiseeraan aika lailla Sockhausenin 'selitystä' ja kuvausta 'Helikopterinsa' taustoista. Tällainen on taiteilija. Vapaa. Täysin vapaa. Ainakin unelmoimaan vapaudesta.
Filosofista en tiedä. Ehkä filosofi haluaisi pikemminkin siihen ikkunoilla varustetuun häkkiin, josta ei pääse ulos, mutta josta voi nähdä maailman ja todellisuuden sellaisena kuin se on. Itse asiassa filosofi tietää jo olevansa siinä häkissä. Hänen pitäisi vain oppia rakastamaan sitä.
Mutta joskus saattaa tapahtua eriskummallisin, kiihottavin ja samalla ehkä pelottavin asia, minkä filosofi eläessään kohtaa: hän rakastuu taiteeseen - ja rakastuu siihen sydänjuuriaan myöten. Kuten rakastui sittemmin filosofiksi 'kääntynyt' näytelmäkirjailija Platon, joka tuli kuitenkin lopulta niin tuskaiseksi taiteen suhteen, että karkotti - sekä vakavissaan että puoli-ironisesti - jopa runoilijat pois ihannevaltiostaan, koska koki nämä ikuisia ideoita epätäydellisesti toistavan aistimaailman epätäydellisiksi väärentäjiksi.
Platonin mielestä taiteilijan tuotos oli epätäydellinen ja epätodellinen kopio epätäydellisestä kopiosta - siis kaksinkertainen valhe. Vain järki saattoi anamnesiksessa (rationaalisessa 'muistamisessa') viedä meidät takaisin alkuperäämme - ikuisten ideoiden - Hyvyys, Totuus, Kauneus - luo.
Platon ei ajatellut, että taide voisi näyttää positiivisen tien eteenpäin - toisin sanoen antaa filosofisesti tyydyttävää, pysyvää tietoa, maailmasta. Mutta hän on tässä asiassa (ilmeisen tietoisesti) epäoikeudenmukainen ja ristiriitainen - sekä lukijoitaan että itseään kohtaan. Platon käytti itse fiktioita (myyttejä, tarinoita, vertauksia, vitsejä jne.) filosofiansa ilmaisuvälineinä, koska tajusi vallan hyvin, ettei argumentatiivinen järki riitä kuvaamaan ihmisen ja todellisuuden olemusta - mitä se sitten ikinä lieneekään.
Järki ei omassa sapluunassaan (puitteissaan) yksinkertaisesti kykene todellisuuden täysin avoimeen havainnointiin. Se on sidottu Käsitteeseen (käsitteisiin), joka hallitsee kaikkea ajattelua. Maailma kiteytyy käsitteessä kuin Jumala tullessaan ihmiseksi Logoksen muodossa/hahmossa Johanneksen evankeliumin alussa.
Näin siis uskonnon ja mystiikan ovi on filosofialle aina auki. Tämä on kovin paradoksaalista, koska filosofia syntyi juuri kritiikkinä uskonnollisille selitykselle (Olympoksen jumalat) ja runolliselle ilmaisutavalle (Homeros). Silti - kaikesta kriittisyydestään huolimatta filosofia pystytti itselleen uuden jumalan, uuden valtiattaren ja uuden alkuperän - Totuuden.
Jo antiikin luonnonfilosofit (Thales, Anaksimandros, Anaksagoras jne.) kritisoivat myyttistä selitystä, mutta olivat siihen kuitenkin itse yhä sidoksissa. Heitä seuranneet sofistit (sen ajan postmodernistit) käänsivät katseensä luonnosta ihmiseen ja Protagoraan tavoin relativoivat kaiken tiedon väittämällä, että ihminen on kaiken mitta. Viimein Platon teki valtaisan urakan ja yhdisti muutaman filosofisen perusteeman omaan dualistiseen ontologiaansa, joka ei ollut enää luonnon mytologisointia muttei myöskään tyhjää relativismia.
Nietzsche on oivallisesti tunnistanut Platonissa samanaikaisesti sekä läheisen sukulaissielun että suurimman vastustajansa filosofian historiassa - taiteeseen (ja politiikkaan) ikäänkuin romanttisesti pettyneen ja yhä silti taidetta rakastavan ajattelijan ja totuuden rakastajan.
Platon on systemaattisen filosofisen ajattelun alku, ja Platonilla kitetyvät jo lähes kaikki myöhemmät filosofian teemat ja ongelmat. Ikuisen totuuden ja tiedon etsinnän hinta vain on ehkä liian kova - ainakin ajoittain.
Aistihavainto ja -kokemus saa toissijaisen roolin, vaikka Platon myöntääkin kaksitasomallissaan (ontologinen dualismi, joka muuten ei ole kirjaimellisesti ja tietoteoreettisesti sama asia kuin ontologinen ero, joskin läheltä liippaa), että tieto kyllä ilmenee havainnossa ja kokemuksessa. Silti hän ei pidä materiaalista ja aistillista maailmaa tiedon alkuperänä vaan ikäänkuin sen mimeettisenä kantajana - kuin näyttelijänä, joka 'vain' esittää rooliaan eikä siten voi olla lopulta muuta kuin roolinsa kontingentti kopio (mutta onhan hän edes sitä! - lat. huom.).
'Runoilijat valehtelevat liikaa', kirjoitti myös Nietzsche, joka sentään rakasti (jos ylipäätään jotain rakasti) taidetta yli kaiken. Nietzschelle taide ilmensi samaa ajattelun ja kokemisen ambivalenssia kuin, minkä Platonkin siihen koki sisältyvän.
Alunperin - Schopenhauerin filosofian ja Wagnerin musiikin romanttisessa hengessä - taide oli Nietzschelle lunastava ja pelastava maailman sekä aistihavainnon sekä kaaokselta että rationaalisen filosofian kaiken jähmettävältä medusan päältä tai molokin kidalta, jonne elämykset kuoleentuvat tultuaan definitiivisesti selitetyiksi.
Mutta Nietzschekin muuttui ja alkoi etsiä totuutta taiteen ulkopuolelta - luonnontieteistä. Hän ei kuitenkaan löytänyt sitä tieteestä vaan palasi sittemmin 1½ askelta takaisin esteettisempään asenteeseen aivan kuten myöhäinen Platon, jonka Timaios-dialogi on myyttinen kertomus/teoria maailman synnystä.
Platon ja Nietzsche lähentyivät siis kumpikin eri tahoiltaan ja erilaisessa kontekstissa uskonnollis-esteettistä asennetta myöhäiskausillaan. 'Myymättä' kuitenkaan filosofiaa(nsa) uskonnolle. Sen tekivät sitten Platonin tapauksessa kristilliset apologeetit ja ennenkaikkea uusplatonismista vaikutteita ottaneet kirkkoisät (etenkin Augustinus, mutta jo Origeneen platonismi antaa viitteitä tulevasta, enkä malta olla sijoittamatta mystiikasta kirjoittanutta Gregorios Nyssalaista uusplatonismin kanssa flirttailevaksi teologiksi).
Nietzschen merkitys on ollut vaikutukseltaan samalla tavoin laajaa kuin Platonin, joskin väistämättä Platonin perillisenä - tosin Platonin metafysiikan päälaelleen kääntäneenä - Nietzsche joutuu kohtaamaan ja toistamaan niitä samoja ongelmia, jotka Platon systemaattisesti indusoi filosofiaan ja filosofiaksi.
Platon oli rautaisen, dualistisen metafysiikan ja Nietzsche täysin modernin, naturalistisen ja relativismin 'hapottaman' perspektivismin lähtökohdista ajatteleva filosofi. Silti he molemmat päätyivät ainakin osittain takaisin alkuun - taiteeseen, myyttiin, esteettiseen.
Kärjistäen voisi sanoa, että jos kristinusko väärensi platonismin ideologiaksi, niin sitä tekivät natsit ja myöhemmin postmodernismi Nietzschelle. Kehnoin seurauksin.
II
Kun nyt toiseen kertaan videon katsoneena ajattelen Stockhausenin unelmia ja unia lentämisestä, jotka taatusti ovat varsin universaaleja, kollektiivisen piilotajunnalisia symboleja, niin mieleni valtaa tietty tyytyväisyys, jonka hieman epäsuorasti koin jo ensimmäisellä katselukerralla.
Vaikka Stockhausen ehdottomasti kieltääkin, että hänen selityksensä sisältäisivät mitään filosofiaa teoksesta, hän tulee kuitenkin ilmaisseeksi siitä kielellisesti jotain, mikä lähentää minua sen komposition omaksumiseen ja vastaanottamiseen. Pelkät aistihavainnot ja -kokemukset kun eivät minulle riitä. Tarvitsen sanoja niitten tueksi. Mutta en dominoimaan aistihavaintoa vaan ikäänkuin mahdollistamaan sen kohtaamisen - antamalla sen tulla jos/kun se on tullakseen.
Tällaisen asenteellisen ilmapiirin sisäistämisessä ja hyväksymisessä minulla on tehtävää loppuiäkseni. Tiedän, ettei se suinkaan tuota aina pelkkää hyvää oloa. Elämysten kontrolloimattomuus on aina ahdistavaa, mutta kun ymmärtää ja myöntää loppuun asti, että nimenomaan järki, joka kokoaa maailman käsitteellisesti, samalla kahlitsee mielikuvituksen, voi älyllisesti hyvällä omallatunnolla antaa periksi ja päästää taiteen vaikuttamaan itseensä vapaammin - sekä tietoiseen tajuntaansa että siihen johonkin, mitä on kutsuttu intuitioksi tai mystiseksi - joksikin, mistä ei voi puhua, mutta josta ei kuitenkaan voi lopullisesti vaieta.
Kyseessä on leikkauspiste, jossa ulkoinen ja sisäinen kohtavaavat uudestaan, uudella tasolla - ehkä lopullisesti. Näin ainakin toivoo se, jolla on taipumusta utooppiseen ja romantiikan sävyttämään ajatteluun...
July 31, 2008
Luonto ja Henki ihmisessä
Kirjoitettu kommentiksi Kalevi Hotasen päreeseen Mierovassa maisemassa.
(Kielimafian jengi tuli iltateelle. Ja ne hymyilee - vinosti)
*
meri kirjoitti
‘tietysti steve reich’
*
Totta. Miten olinkaan saattanut unohtaa juuri Steve Reichin (kuka hän muuten on?)
*
Ystäväni Harri, joka on suuri free-jazz friikki, pitää myös Cagen äänimaisemista.
Kerran kotiin tullessaan hänen vaimonsa kuuli käsittämätöntä melua olohuoneesta ja totesi, että ihan kuin täällä olisi remontti käynnissä. Siitäpä sain oivallisen syyn nimittää H:n musiikkimakutyyliä remonttijazziksi (tämä oli vitsi, lat.huom,).
Olen nimittäin ymmälläni Cagen ja free-jazzin suhteen. Jos hiljaisuus tai metsässä kuultu linnunlaulu tai täysin kakofoninen soittimilla irrottelu ilman mitään melodista, sävellajiin kiinnittyvää tai kontrapunktista kiinnekohtaa on musiikkia, niin, mitä sitten onkaan ‘musiikki', jota oikein nuoteiksi ja partituureiksi sävelletään? Onko se jotain enemmän tai vähemmän kuin linnunlaulu. Ja miksi?
Vai onko niin, että musiikin tekee musiikiksi sen performaatioluonne: esittäminen joillekuille? Tosin lintukin laulaa toisille linnuille, eikä sen laulua siltikään sanota musiikiksi samassa mielessä kuin vaikkapa sinfoniaa.
Mutta yksi on minulle varmaa: taide ei voi ‘ilmaantua’ ilman taiteilijan emootiota, joka saa intentionsa viimeistään tekoprosessissa - olipa tuo intentio sitten eksplikoitu taideteoksessa tai ei.
Ongelmaksi vain tulee nyt, ettei kyseistä intentiota voi välttämättä jakaa taiteen kokijan kanssa, koska sitä ei etenkään modernin taiteen puolella ole edes tarkoitettu miksikään pysyväksi ja muuttumattomaksi nimittäjäksi (tekijän), teoksen ja kokijan ‘dialogissa’.
Mutta eikö taideteoksen luonne taiteena tällä tavoin katoa lopullisesti olemattomiin ja muutu pelkästään kokijan projektioksi. ‘Taiteilija’ vain räiskii menemään ja jättää ‘ulosteensa’ kokijoitten haisteltavaksi.
Tämä ulosteko siis on taidetta? Missä vaiheessa se sellaiseksi ‘kompostoitui? Ja miksi?
Saattaa olla 112 liipasimella Kiasman lespaavalla pomolla, kun ihan vain kokeeksi vien sinne elokuussa näytille kasan pa…aa ja sanon, että se on siinä: mestariteos - uskokaa tai älkää. Lähdesuojaan vedoten en kuitenkaan kerro, kenen henkeäsalpaava aikaansaannos on kyseessä.
Teoksen nimeksi tulee: Luonto ja Henki ihmisessä.
PS.
Täytynee hieman selittää, mitä ajoin takaa robustilla ja vulgaarilla kommentillani taiteesta.
Ongelman ydin on minulle tässä se, että jos taiteen ainoa kriteeri on sen sattumanvarainen konteksti määrätyssä performaatiossa (taidenäyttely, kodin seinä jne,), jossa sitä ymmärretään, niin mikä tahansa on taidetta. Tai ei mikään. Kyseessä on sama asia loogisesti.
Annan käytännön esimerkin äärimmäisestä tilanteesta, joka selventää väitettäni.
Muistanette? (vaikka minä en muista tekijää) taulun: valkoinen neliö valkoisella pohjalla (tvs.). Kootaan näitä 'maalauksia' vaikka 100kpl ja julistetaan taidenäyttely avatuksi.
Sisään otetaan ennakossa vaikkapa kymmenen taidekriitikkoa, joiden tehtäväksi annetaan kertoa kymmenestä 'suosikktaulustaan' säkenöivän analyyttinen kuvaus. Ne kuvaukset minä todellakin haluaisin lukea.
Esimerkiksi. Taulu 46:
Imponoivan ja ekstraordinarisen hypoteettinen antiväri-installaatio konstelloituu dadaistis-dramaattisesti yhteen näkymättömän tekijän kanssa. Pidin maalauksen tyynen rauhallisesta atmosfääristä, joka viesti iintiimin interiöörin paljaasta sisäänpäinkääntyneisyydestä puhtaan transparenssin kontekstissa.
Ja näitä arviointeja tulee siis sata kappaletta. Kaikki täysin erilaisia(?) Oletteko sitä mieltä, että yksikään taidekriitikko puhuu lopultakaan ja nimenomaan itse taulu(i)sta? Jos olette, näette aivan erilaista unta kuin minä.
*
Taideteoksen 'olemuksen' (substanssin) voi tuhota sekä tekemällä siitä joko täysin tilakontekstiriippuvaisen (esim. taidenäyttely) tai sulauttamalla se täysin osaksi kontekstia (esim. tilataideteos, jota ei ole intentoitu irralliseksi ympäristöstään).
*
Vedän nyt hieman takaisin äärimmäistä kritiikkiäni ja sanon, että kaikkein olennaisin vaikutin objektin/tuotteen/esityksen muuttumisessa taiteeksi piilee siinä, että taideteos täytyy keksiä aina uudelleen.
Mutta tämä keksimisprosessi ei ole enää/vielä kontekstiriippuvaista vaan jokin 'naksahdus' kokijan päässä - naksahdus, jonka seurauksena hän ryhtyy pitämään jotain objektia arokkaampana ja ehkä jopa pyhempänä kuin jotain toista. En tiedä miksi.
Kuitenkin juuri tällaisen mahdollisuuden subjektiivinen modernismi kaikkine pakonomaisine kokeiluineen on tuhonnut ehkä lopullisesti. Taide on nykyään kitchiä ja campia - tai tilataideteoksia, joiden pitäisi sulautua 'maisemaan' - ja yhä silti lumota näkijänsä/kokijansa taiteena.
Tunnustan (tosin pitkin hampain), että tässä jälkimmäisessä vaihtoehdossa piilee 'aidon ja oikean' taiteen ainoa mahdollisuus. Tai paremminkin kytee - säästöliekillä.
Minun vokabulaarillani ilmaistuna taiteesta on campissä jäänyt jäljelle oudosti vino hymy, joka ei kuvasta enää vapauttavaa naurua (ylevästä puhumattakaan) vaan itseensä käpertynyttä solipsistista (väärää) ironiaa.
Ja yhä silti. 'Objektin' on mahdollista syntyä uudelleen taiteena juuri potentiaalisessa dynaamisuudessaan - mahdollisuudessaan tulla joksikin muuksi - enemmäksi kuin, mitä se itsessään pelkkänä aistein havaittavana oliona on.
Siltikään en ymmärrä, mitä tapahtuu, kun nän tapahtuu. Ehkä taidekriitikoilla on minua paremmat 'tuntosarvet' todellisuuteen. Voin vain kadehtia moisia kykyjä...
(Kielimafian jengi tuli iltateelle. Ja ne hymyilee - vinosti)
*
meri kirjoitti
‘tietysti steve reich’
*
Totta. Miten olinkaan saattanut unohtaa juuri Steve Reichin (kuka hän muuten on?)
*
Ystäväni Harri, joka on suuri free-jazz friikki, pitää myös Cagen äänimaisemista.
Kerran kotiin tullessaan hänen vaimonsa kuuli käsittämätöntä melua olohuoneesta ja totesi, että ihan kuin täällä olisi remontti käynnissä. Siitäpä sain oivallisen syyn nimittää H:n musiikkimakutyyliä remonttijazziksi (tämä oli vitsi, lat.huom,).
Olen nimittäin ymmälläni Cagen ja free-jazzin suhteen. Jos hiljaisuus tai metsässä kuultu linnunlaulu tai täysin kakofoninen soittimilla irrottelu ilman mitään melodista, sävellajiin kiinnittyvää tai kontrapunktista kiinnekohtaa on musiikkia, niin, mitä sitten onkaan ‘musiikki', jota oikein nuoteiksi ja partituureiksi sävelletään? Onko se jotain enemmän tai vähemmän kuin linnunlaulu. Ja miksi?
Vai onko niin, että musiikin tekee musiikiksi sen performaatioluonne: esittäminen joillekuille? Tosin lintukin laulaa toisille linnuille, eikä sen laulua siltikään sanota musiikiksi samassa mielessä kuin vaikkapa sinfoniaa.
Mutta yksi on minulle varmaa: taide ei voi ‘ilmaantua’ ilman taiteilijan emootiota, joka saa intentionsa viimeistään tekoprosessissa - olipa tuo intentio sitten eksplikoitu taideteoksessa tai ei.
Ongelmaksi vain tulee nyt, ettei kyseistä intentiota voi välttämättä jakaa taiteen kokijan kanssa, koska sitä ei etenkään modernin taiteen puolella ole edes tarkoitettu miksikään pysyväksi ja muuttumattomaksi nimittäjäksi (tekijän), teoksen ja kokijan ‘dialogissa’.
Mutta eikö taideteoksen luonne taiteena tällä tavoin katoa lopullisesti olemattomiin ja muutu pelkästään kokijan projektioksi. ‘Taiteilija’ vain räiskii menemään ja jättää ‘ulosteensa’ kokijoitten haisteltavaksi.
Tämä ulosteko siis on taidetta? Missä vaiheessa se sellaiseksi ‘kompostoitui? Ja miksi?
Saattaa olla 112 liipasimella Kiasman lespaavalla pomolla, kun ihan vain kokeeksi vien sinne elokuussa näytille kasan pa…aa ja sanon, että se on siinä: mestariteos - uskokaa tai älkää. Lähdesuojaan vedoten en kuitenkaan kerro, kenen henkeäsalpaava aikaansaannos on kyseessä.
Teoksen nimeksi tulee: Luonto ja Henki ihmisessä.
PS.
Täytynee hieman selittää, mitä ajoin takaa robustilla ja vulgaarilla kommentillani taiteesta.
Ongelman ydin on minulle tässä se, että jos taiteen ainoa kriteeri on sen sattumanvarainen konteksti määrätyssä performaatiossa (taidenäyttely, kodin seinä jne,), jossa sitä ymmärretään, niin mikä tahansa on taidetta. Tai ei mikään. Kyseessä on sama asia loogisesti.
Annan käytännön esimerkin äärimmäisestä tilanteesta, joka selventää väitettäni.
Muistanette? (vaikka minä en muista tekijää) taulun: valkoinen neliö valkoisella pohjalla (tvs.). Kootaan näitä 'maalauksia' vaikka 100kpl ja julistetaan taidenäyttely avatuksi.
Sisään otetaan ennakossa vaikkapa kymmenen taidekriitikkoa, joiden tehtäväksi annetaan kertoa kymmenestä 'suosikktaulustaan' säkenöivän analyyttinen kuvaus. Ne kuvaukset minä todellakin haluaisin lukea.
Esimerkiksi. Taulu 46:
Imponoivan ja ekstraordinarisen hypoteettinen antiväri-installaatio konstelloituu dadaistis-dramaattisesti yhteen näkymättömän tekijän kanssa. Pidin maalauksen tyynen rauhallisesta atmosfääristä, joka viesti iintiimin interiöörin paljaasta sisäänpäinkääntyneisyydestä puhtaan transparenssin kontekstissa.
Ja näitä arviointeja tulee siis sata kappaletta. Kaikki täysin erilaisia(?) Oletteko sitä mieltä, että yksikään taidekriitikko puhuu lopultakaan ja nimenomaan itse taulu(i)sta? Jos olette, näette aivan erilaista unta kuin minä.
*
Taideteoksen 'olemuksen' (substanssin) voi tuhota sekä tekemällä siitä joko täysin tilakontekstiriippuvaisen (esim. taidenäyttely) tai sulauttamalla se täysin osaksi kontekstia (esim. tilataideteos, jota ei ole intentoitu irralliseksi ympäristöstään).
*
Vedän nyt hieman takaisin äärimmäistä kritiikkiäni ja sanon, että kaikkein olennaisin vaikutin objektin/tuotteen/esityksen muuttumisessa taiteeksi piilee siinä, että taideteos täytyy keksiä aina uudelleen.
Mutta tämä keksimisprosessi ei ole enää/vielä kontekstiriippuvaista vaan jokin 'naksahdus' kokijan päässä - naksahdus, jonka seurauksena hän ryhtyy pitämään jotain objektia arokkaampana ja ehkä jopa pyhempänä kuin jotain toista. En tiedä miksi.
Kuitenkin juuri tällaisen mahdollisuuden subjektiivinen modernismi kaikkine pakonomaisine kokeiluineen on tuhonnut ehkä lopullisesti. Taide on nykyään kitchiä ja campia - tai tilataideteoksia, joiden pitäisi sulautua 'maisemaan' - ja yhä silti lumota näkijänsä/kokijansa taiteena.
Tunnustan (tosin pitkin hampain), että tässä jälkimmäisessä vaihtoehdossa piilee 'aidon ja oikean' taiteen ainoa mahdollisuus. Tai paremminkin kytee - säästöliekillä.
Minun vokabulaarillani ilmaistuna taiteesta on campissä jäänyt jäljelle oudosti vino hymy, joka ei kuvasta enää vapauttavaa naurua (ylevästä puhumattakaan) vaan itseensä käpertynyttä solipsistista (väärää) ironiaa.
Ja yhä silti. 'Objektin' on mahdollista syntyä uudelleen taiteena juuri potentiaalisessa dynaamisuudessaan - mahdollisuudessaan tulla joksikin muuksi - enemmäksi kuin, mitä se itsessään pelkkänä aistein havaittavana oliona on.
Siltikään en ymmärrä, mitä tapahtuu, kun nän tapahtuu. Ehkä taidekriitikoilla on minua paremmat 'tuntosarvet' todellisuuteen. Voin vain kadehtia moisia kykyjä...
July 11, 2008
Love is a drug
Kommentti Petri Järveläisen päreen Jumalan nimi kommentteihin.
I
Löysin jo vuosia sitten mainion Nietzsche-sitaatin filosofeihin keskittyvästä The Cambridge Companion to-sarjasta: tässä tapauksessa kohteena on Schopenhauer, ja artikkeli, josta sitaatti löytyy on Martha Nussbaumin: Nietzsche, Schopenhauer and Dionysus.
Alla oleva, Nietzschen keväällä 1888 kirjoittama, Platonin Faidros-dialogia parodioiva, tyylillisesti nerokas, suorastaan kutkuttavan ironinen mutta samalla niin realistinen (!), - en tiedä, mihin genreen sen sijoittaisin -, kuvaa minkälaista on rakkauden - sekä inhimillisen että 'jumalallisenkin' rakkauden - vaikutus ihmiseen.
Mutta rohkeneepa Nietzsche paljastaa lopuksi jopa rakkauden naturalistisen olemuksenkin - ilman metaforia tai sonaatteja.
Rakkaudessa on kyse ikäänkuin - ellei nyt sentään ihan myrkytys - niin ainakin syvästä huumaustilasta (intoxication), joka sekoittaa kaikkien 'olioitten' (niin ihmisten kuin eläinten - ja 'pannakseni omiani': kasvien ja ehkä jopa ameebojen) päät totaalisti - mutta ah niin perin juurin 'hyvällä ja syvällä' tavalla - olkoonkin, että kyseessä on vaikutus, jota emme tietoisesti etsineet tai ehkä edes halunneet: se vain tapahtui - eräänlainen suloisen tuskallisen väkivallan muoto siis.
Ja mikä merkillisintä - on todella hankalaa määrittää tuliko tuo 'väkivaltainen vaikutus' rakastuneen sisä- vai ulkopuolelta. Sen tajuamiseksi (en tohdi nyt käyttää edes termiä ymmärtäminen, koska liikumme lähes 'puhtaan intuition' alueella) pitäisi suorittaa Libidinaarisen fantasiologian ja psykosomatiikan syventävät opinnot.
Hieman nolona kuitenkin tunnustan, että tuo kurssi-pahalainen jäi minulta kesken, mutta no hätä - olen tässä pikku hiljaa suorittamassa sitä 'yksityisesti' - asiaa tuntevan? 'tutorin' ohjauksessa...
II
Nietzsche sanoo, ettei ole väliä, millä nimellä me puheena olevaa huumausta kutsumme: seuraukset ovat aina samanlaisia:
And in any case, one lies well when one loves, about oneself and to oneself: one seems to oneself transfigured, stronger, richer, more perfect, one is more perfect -
.....
But we should go wrong, if we stopped with its power to lie: it does more than imagine, it even transposes values. And it is not only that it transposes the feeling of values: the lover is more valueable, is stronger.
.......
The lover becomes a squanderer: he is rich enough for it. Now he dares, becomes an adventurer, becomes an ass in magnanimity and innocence, he believes in God again, he believes in virtue, because he believes in love: and on the other hand, this happy idiot grows wings and new capablities, and even the door of art is opened to him.
Tätä tekstiä uudestaan lukiessa en ole parhaalla tai edes pahemmallakaan tahdolla voinut välttyä tuntemukselta, että Nietzsche näkee jälleen kerran minunkin lävitseni - juuri näinä hektisinä aikoina...
III
Do you desire the most astnonishing proof of how far the transfiguring power of intoxication can go? - 'Love' is this proof!: that which is called love in all the languages and silences of the world.
In this case, intoxication has done with reality to such a degree that in the conciousness of the lover the cause of it is extinguished and something else seems to have taken its place - a vibration and glittering of all the magic mirrors of Circe -
Here it makes no difference whether one is man or animal, even less one has spirit, goodness, integrity.
If one is subtle, one is fooled subtly. If one is coarse, one is fooled coarsly; but love, and even the love of God, the saintly love of 'redeemers souls', remains the same in its roots; a fever that has good reason to transfigure itself - And in any case, one lies well when one loves, about oneself and to oneself: one seems to oneself transfigured, stronger, richer, more perfect, one is more perfect - Here we discover it in the most angelic instinct, 'love', we discover it as the greatest stimulus of life - art thus sublimely expedient even when it lies -.
But we should go wrong, if we stopped with its power to lie: it does more than imagine, it even transposes values. And it is not only that it transposes the feeling of values: the lover is more valueable, is stronger.
In animals this condiditon produces new weapons, pigments, colours, and forms, above all new movements, new rhytms, new love calls and seductions. It is no different with man. His whole economy is richer than before, more powerful, more complete than in those who do not love.
The lover becomes a squanderer: he is rich enough for it. Now he dares, becomes an adventurer, becomes an ass in magnanimity and innocence, he believes in God again, he believes in virtue, because he believes in love: and on the other hand, this happy idiot grows wings and new capablities, and even the door of art is opened to him.
If we subtracted all traces of this intestinal fever from lyricism in sound and word, what would be left of lyrical poetry and music? - L´art pour l´art perhaps: the virtuoso croaking of shivering frogs, despairing in their swamp - All the rest was created by love -
(The Will to Power, §808)
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Phaedrus_(Platon)
I
Löysin jo vuosia sitten mainion Nietzsche-sitaatin filosofeihin keskittyvästä The Cambridge Companion to-sarjasta: tässä tapauksessa kohteena on Schopenhauer, ja artikkeli, josta sitaatti löytyy on Martha Nussbaumin: Nietzsche, Schopenhauer and Dionysus.
Alla oleva, Nietzschen keväällä 1888 kirjoittama, Platonin Faidros-dialogia parodioiva, tyylillisesti nerokas, suorastaan kutkuttavan ironinen mutta samalla niin realistinen (!), - en tiedä, mihin genreen sen sijoittaisin -, kuvaa minkälaista on rakkauden - sekä inhimillisen että 'jumalallisenkin' rakkauden - vaikutus ihmiseen.
Mutta rohkeneepa Nietzsche paljastaa lopuksi jopa rakkauden naturalistisen olemuksenkin - ilman metaforia tai sonaatteja.
Rakkaudessa on kyse ikäänkuin - ellei nyt sentään ihan myrkytys - niin ainakin syvästä huumaustilasta (intoxication), joka sekoittaa kaikkien 'olioitten' (niin ihmisten kuin eläinten - ja 'pannakseni omiani': kasvien ja ehkä jopa ameebojen) päät totaalisti - mutta ah niin perin juurin 'hyvällä ja syvällä' tavalla - olkoonkin, että kyseessä on vaikutus, jota emme tietoisesti etsineet tai ehkä edes halunneet: se vain tapahtui - eräänlainen suloisen tuskallisen väkivallan muoto siis.
Ja mikä merkillisintä - on todella hankalaa määrittää tuliko tuo 'väkivaltainen vaikutus' rakastuneen sisä- vai ulkopuolelta. Sen tajuamiseksi (en tohdi nyt käyttää edes termiä ymmärtäminen, koska liikumme lähes 'puhtaan intuition' alueella) pitäisi suorittaa Libidinaarisen fantasiologian ja psykosomatiikan syventävät opinnot.
Hieman nolona kuitenkin tunnustan, että tuo kurssi-pahalainen jäi minulta kesken, mutta no hätä - olen tässä pikku hiljaa suorittamassa sitä 'yksityisesti' - asiaa tuntevan? 'tutorin' ohjauksessa...
II
Nietzsche sanoo, ettei ole väliä, millä nimellä me puheena olevaa huumausta kutsumme: seuraukset ovat aina samanlaisia:
And in any case, one lies well when one loves, about oneself and to oneself: one seems to oneself transfigured, stronger, richer, more perfect, one is more perfect -
.....
But we should go wrong, if we stopped with its power to lie: it does more than imagine, it even transposes values. And it is not only that it transposes the feeling of values: the lover is more valueable, is stronger.
.......
The lover becomes a squanderer: he is rich enough for it. Now he dares, becomes an adventurer, becomes an ass in magnanimity and innocence, he believes in God again, he believes in virtue, because he believes in love: and on the other hand, this happy idiot grows wings and new capablities, and even the door of art is opened to him.
Tätä tekstiä uudestaan lukiessa en ole parhaalla tai edes pahemmallakaan tahdolla voinut välttyä tuntemukselta, että Nietzsche näkee jälleen kerran minunkin lävitseni - juuri näinä hektisinä aikoina...
III
Do you desire the most astnonishing proof of how far the transfiguring power of intoxication can go? - 'Love' is this proof!: that which is called love in all the languages and silences of the world.
In this case, intoxication has done with reality to such a degree that in the conciousness of the lover the cause of it is extinguished and something else seems to have taken its place - a vibration and glittering of all the magic mirrors of Circe -
Here it makes no difference whether one is man or animal, even less one has spirit, goodness, integrity.
If one is subtle, one is fooled subtly. If one is coarse, one is fooled coarsly; but love, and even the love of God, the saintly love of 'redeemers souls', remains the same in its roots; a fever that has good reason to transfigure itself - And in any case, one lies well when one loves, about oneself and to oneself: one seems to oneself transfigured, stronger, richer, more perfect, one is more perfect - Here we discover it in the most angelic instinct, 'love', we discover it as the greatest stimulus of life - art thus sublimely expedient even when it lies -.
But we should go wrong, if we stopped with its power to lie: it does more than imagine, it even transposes values. And it is not only that it transposes the feeling of values: the lover is more valueable, is stronger.
In animals this condiditon produces new weapons, pigments, colours, and forms, above all new movements, new rhytms, new love calls and seductions. It is no different with man. His whole economy is richer than before, more powerful, more complete than in those who do not love.
The lover becomes a squanderer: he is rich enough for it. Now he dares, becomes an adventurer, becomes an ass in magnanimity and innocence, he believes in God again, he believes in virtue, because he believes in love: and on the other hand, this happy idiot grows wings and new capablities, and even the door of art is opened to him.
If we subtracted all traces of this intestinal fever from lyricism in sound and word, what would be left of lyrical poetry and music? - L´art pour l´art perhaps: the virtuoso croaking of shivering frogs, despairing in their swamp - All the rest was created by love -
(The Will to Power, §808)
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Phaedrus_(Platon)
June 2, 2008
Hauskaa paskaa? Eli miten huumorintaju auttaa sinua modernin taiteen ymmärtämisessä ja itsesi pilkkaamisessa
Kirjoitettu kommentiksi Hotasen päreeseen Roaska (eriskummaisia persoonallisuuksia).*
Ripsa saattaa olla oikeassa - tavallaan.
Ympäristötaiteen tekemisessä ja ymmärtämisessä kuten Moternin Taiteen ymmärtämisessä yleensä tarvitaan huumorintajua...
Taiteesta on tullut nykyään NII-IN huonoa, että sille pitää osata vain nauraa...kun ei viitsis ihan itkeäkään...
Kiasman johtajakin on lähinnä eräänlainen Onni Klovni: johtava sirkuspelle tai sirkustirehtööri...
*
Toisaalta - asian voi nähdä niinkin, että jo esimerkiksi 'neropatit' Magritte 'piippuineen' ja Duchamp 'wc-lavuaareineen' pitivät ironisessa dadaismissaan katsojaa samalla pilkkanaan..?
Heille taide oli enää vain tyhjä nimi materiaalisen objektin tietylle, sopimuksenvaraiselle (siten myös sattumanvaraiselle, koska kaikki sopimukset voidaan purkaa) funktiolle, eikä tuolla funktiolla siten ollut realistista, aitoa kytköstä/referenssiä itse objektiin ja sen ominaisuuksiin. (ks. PS.)
Mutta miksi minun pitäisi mennä Kiasmaan pilkkaamaan itseäni? Sillä taiteilijan (huijarin/'huijarin') tarkoitushan on nimenomaan pilkata minua kuskaamalla sinne museoon jotain romua/värisotkua, jota minun pitäisi sitten mennä ihmettelemään ja jopa ihailemaan taiteena? Rahallista korvausta vastaan.
On kuitenkin hieman surullista, jos minulta puuttuu 'tarpeellinen' määrä 'huumorintajua' ymmärtääkseni, että se romu on 'taidetta'...
Huumorintajun puutetta voisi verrata nimittäin uskon puutteeseen. Yhtä lailla kuin en voi pitää itseäni uskovaisena, jos/kun minulta puuttuu usko, niin yhtä lailla en voi ymmärtää vitsiä, jos minulla ei ole (tiettyä) huumorintajua.
Siten myös moderni taide jää sinulle etäiseksi. Eikä tätä 'vajausta' voi parantaa esim. yliopisto-opinnoilla. Se on 'synnynnäistä kyvyttömyyttä' hyväksyä sitä sietämätöntä tosiasiaa, että taide on 'kielipeli' ja sosiaalinen konstruktio - eräänlainen etiketti ja protokolla', jota tulee noudattaa, jotta sitä (muka) voisi ymmärtää.
Valitettavasti en vain kerta kaikkiaan tajua (metatasolla) ja hyväksy sitä, miten pelkkä sosiaalisten pelien pelaaminen voisi synnyttää aidon ymmärtämisen, uskon tai huumorintajun.
Mutta minä olenkin kyynikko - sanan alkuperäisessä ('koiramaisessa') - en sen nykyisessä: 'välinpitämättömän suvaitsevassa/piilorasistisessa' - merkityksessä.
Jos en näe/koe romussa tai väriläiskissä taidetta (kaunista, ylevää tvs.) vaan pelkkää sekasotkua, niin en myöskään kutsu sellaista taiteeksi.
Haluan nimittäin itse valita sen tavan, jolla minua saa pilkata...
*
Tosin Slavoj Zizek - tuo minua huomattavasti fiksumpi ja lahjakkaampi kyynikko, on sentään hieman 'parantanut' ymmärrykseni vajavuutta näissä populaarikulttuurin ja 'korkean taiteen' ymmärtämisasioissa.
Ehkä taide (kuten uskonto ja jopa filosofia) lopulta on kuin onkin Suuri Vitsi - hyvin 'syvällisessä?' mielessä tietysti.
Toisaalta - asian voi nähdä niinkin, että jo esimerkiksi 'neropatit' Magritte 'piippuineen' ja Duchamp 'wc-lavuaareineen' pitivät ironisessa dadaismissaan katsojaa samalla pilkkanaan..?
Heille taide oli enää vain tyhjä nimi materiaalisen objektin tietylle, sopimuksenvaraiselle (siten myös sattumanvaraiselle, koska kaikki sopimukset voidaan purkaa) funktiolle, eikä tuolla funktiolla siten ollut realistista, aitoa kytköstä/referenssiä itse objektiin ja sen ominaisuuksiin. (ks. PS.)
Mutta miksi minun pitäisi mennä Kiasmaan pilkkaamaan itseäni? Sillä taiteilijan (huijarin/'huijarin') tarkoitushan on nimenomaan pilkata minua kuskaamalla sinne museoon jotain romua/värisotkua, jota minun pitäisi sitten mennä ihmettelemään ja jopa ihailemaan taiteena? Rahallista korvausta vastaan.
On kuitenkin hieman surullista, jos minulta puuttuu 'tarpeellinen' määrä 'huumorintajua' ymmärtääkseni, että se romu on 'taidetta'...
Huumorintajun puutetta voisi verrata nimittäin uskon puutteeseen. Yhtä lailla kuin en voi pitää itseäni uskovaisena, jos/kun minulta puuttuu usko, niin yhtä lailla en voi ymmärtää vitsiä, jos minulla ei ole (tiettyä) huumorintajua.
Siten myös moderni taide jää sinulle etäiseksi. Eikä tätä 'vajausta' voi parantaa esim. yliopisto-opinnoilla. Se on 'synnynnäistä kyvyttömyyttä' hyväksyä sitä sietämätöntä tosiasiaa, että taide on 'kielipeli' ja sosiaalinen konstruktio - eräänlainen etiketti ja protokolla', jota tulee noudattaa, jotta sitä (muka) voisi ymmärtää.
Valitettavasti en vain kerta kaikkiaan tajua (metatasolla) ja hyväksy sitä, miten pelkkä sosiaalisten pelien pelaaminen voisi synnyttää aidon ymmärtämisen, uskon tai huumorintajun.
Mutta minä olenkin kyynikko - sanan alkuperäisessä ('koiramaisessa') - en sen nykyisessä: 'välinpitämättömän suvaitsevassa/piilorasistisessa' - merkityksessä.
Jos en näe/koe romussa tai väriläiskissä taidetta (kaunista, ylevää tvs.) vaan pelkkää sekasotkua, niin en myöskään kutsu sellaista taiteeksi.
Haluan nimittäin itse valita sen tavan, jolla minua saa pilkata...
*
Tosin Slavoj Zizek - tuo minua huomattavasti fiksumpi ja lahjakkaampi kyynikko, on sentään hieman 'parantanut' ymmärrykseni vajavuutta näissä populaarikulttuurin ja 'korkean taiteen' ymmärtämisasioissa.
Ehkä taide (kuten uskonto ja jopa filosofia) lopulta on kuin onkin Suuri Vitsi - hyvin 'syvällisessä?' mielessä tietysti.
Teoreettisella tasolla Zizekin antideskriptivismiä ja hänen Lacanin objet petit a:ta (objekti pikku a) käsittelevistä pohdinnoista on joka tapauksessa hyötyä taiteenkin ymmärtämisen kannalta.
*
PS.
Tässä joudumme filosofisen ongelman eteen: a) missä mielessä nimet ovat ilmaus objektin aidoista ominaisuuksista, b) missä mielessä nimet taas määräävät objektin ominaisuuksia. Ensimmäinen vaihtoehto on realistinen ja deskriptivistinen, toinen lähinnä nominalistis-antideskriptivistinen.
Antideskriptivismin perusongelma 'on sen määrittäminen, mikä objektissa - sen deskriptiivisten piirteinen ulkopuolella - muodostaa sen identiteetin' (ks. Sitaatteja Zizekiltä 13: 'tulossa').
Slavoj Zizek on periaatteessa nominalisti ja antideskriptivisti, joskin hänen antideskriptivisminsä on eri tavalla diskurssisidonnaista kuin Kripken mallissa ja nominalisteilla.
PS.
Tässä joudumme filosofisen ongelman eteen: a) missä mielessä nimet ovat ilmaus objektin aidoista ominaisuuksista, b) missä mielessä nimet taas määräävät objektin ominaisuuksia. Ensimmäinen vaihtoehto on realistinen ja deskriptivistinen, toinen lähinnä nominalistis-antideskriptivistinen.
Antideskriptivismin perusongelma 'on sen määrittäminen, mikä objektissa - sen deskriptiivisten piirteinen ulkopuolella - muodostaa sen identiteetin' (ks. Sitaatteja Zizekiltä 13: 'tulossa').
Slavoj Zizek on periaatteessa nominalisti ja antideskriptivisti, joskin hänen antideskriptivisminsä on eri tavalla diskurssisidonnaista kuin Kripken mallissa ja nominalisteilla.
Tarkoittaa jotain sellaista, että kun objekti on kerran saanut 'alkukasteessa' nimen, niin tuo nimi määrää 'kohtalonomaisesti' objektin myöhempää 'tarinaa' tai merkittävää osaa siitä - lacanilaisen 'objekti pikku a':n merkityksessä (*).
Nimi ei siis ole pelkkä tyhjä, vaihdettavissa oleva, yksinomaan kontekstisidonnainen kirjainyhdistelmä, vaan sisältää ikäänkuin 'aina jo' osan omasta diskursiivisesta tulevaisuudestaan, jossa objektin ominaisuudet saavat monesti alkuperäisestä eriäviä merkityksiä.
(*) 'Erityisesti siinä on kyse ainakin filosofisessa katsannossa Kantin transsendentaaliobjektin vastineesta: transsendentaaliobjekti on tekijä, joka mahdollistaa havainnon objektit ikään kuin pitämällä psyykkisessä prosessissa avoinna tilaa, johon objektit konstruoituvat.
Nimi ei siis ole pelkkä tyhjä, vaihdettavissa oleva, yksinomaan kontekstisidonnainen kirjainyhdistelmä, vaan sisältää ikäänkuin 'aina jo' osan omasta diskursiivisesta tulevaisuudestaan, jossa objektin ominaisuudet saavat monesti alkuperäisestä eriäviä merkityksiä.
(*) 'Erityisesti siinä on kyse ainakin filosofisessa katsannossa Kantin transsendentaaliobjektin vastineesta: transsendentaaliobjekti on tekijä, joka mahdollistaa havainnon objektit ikään kuin pitämällä psyykkisessä prosessissa avoinna tilaa, johon objektit konstruoituvat.
Samoin lacanismissa objekti pikku a toimii todellisuuden tukena ja tavallaan vetää subjektin intersubjektiiviseen yhteyteen.
Objekti pikku a on subjektin ja Toisen yhteenliittävä nivel.'
March 22, 2008
Kommentti nykytaiteesta 2
Kommentti solille ja Anita Konkalle päreessäni "Kommentti nykytaiteesta".
*
Minä olen sekä periaatteesta että piruuttani äärikonservatiivi, mitä taiteeseen tulee.
Sanoipa Adono mitä tahansa filosofisesti ihan hyväksyttävää ja perusteltua mimesikseen perustuvan taiteen totalitaarisesta luonteesta (= taide - jopa tonaalinen musiikki - rituaalin: siis indoktrinoivan politiikan välineenä), väitän, että me emme voi olla luontaisesti (ja se on ihan oikein! contra Adorno) havittelematta jokaisesta taideteoksesta jotain syvästi emotionaalista elämystä, joka tavalla tai toisella 'silloittaa' ymmärrystämme ja kokemustamme maailmaan/todellisuuteen välittömästi annetulla tavalla.
Ei taide voi olla vain käsittämätön elämys, joka pitää ensin jopa etäännyttää konventionaalisesta ja selittää sitten kriittisesti ja rationaalisesti, yrittäen sisäisen ristiriidan uhalla välttää pyrkimystä ymmärtää se jäljittelevyyden eli identtisyyden periaatteen sapluunassa.
Adornon vaatimus sisältää mahdottoman kaksoissidoksen (= tee jotain, mitä et voi tehdä, jos teet sen) kuten luterilainen vanhurskauttamisoppikin.
Tosin oma kritiikkini ei tässä (niinkuin aiemmassa päreessäni) kohdistunut nimenomaan Adornoa vaan modernin taiteen kontekstittomuutta, absurdismia ja jopa 'intentoitua irrationalismia' vastaan.
En kuitenkaan pidä dadaismia 'menetettynä' taiteen suuntauksena, jos se nyt ylipäätään voi olla mikään suuntaus. Kokeilut ovat aina tarpeen - itse asiassa täysin välttämättömiä.
Mutta taiteen banalisoituminen kuten yleensä kaiken merkityksiä sisältävän tai jopa ne rationaalisesti kieltävän - siis nihilismin! - banalisoituminen minua kuvottaa. Edes sitä, ettei mitään voi ottaa vakavasti, ei siis oteta enää vakavasti.
Vihaan sanontaa kauneus on katsojan silmässä (= banalisoitumisen lähtökohta) yhtä paljon kuin sitä, että se olisi taidekriitikon/-filosofin päässä.
Toki mä tiedän olevani liian yksipuolinen nyt, vaikka - jos ei vakaumukseni niin ainakin ymmärrykseni mukaan - taide on pluralisoinut ja monimutkaistanut todellisuuskäsitystämme (korrelaatio nykyfysiikkaan ilmeinen) jo aivan tarpeeksi - olkoonkin, että todellisuus tai pikemminkin selityksemme todellisuudesta ovat tietyssä mielessä ihan oikeasti pirstoutuneet siitä, mitä ne olivat vaikkapa vielä 1600-luvulla.
Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että todellisuus itsessään - heideggerilaisen ontologiaproblematiikan mielessä ja hengessä - olisi yhtään sen monimutkaisempi kuin vuonna 0. Selityksemme vain ovat päätyneet inflaatioon sekä filosofiassa, taiteessa että fysiikassa.
Ja koska sekä taiteilijat (esim. Dali, Pollock tai Rothko) että filosofit (skitsoanalyytikko Deleuze, dekonstruktionisti Derrida sekä analyyttiset tieteenfilosofit) yrittävät 'matkia' (mimesis - kyllä) fysiikan uusia todellisuusmalleja, he kehittelivät mitä käsittämättömimpiä tapoja kuvata 'uusi kaaos' (joka on itse asiassa vallinnut aina - alkuräjähdyksestä alkaen).
Heidegger sen sijaan sanoo, että tämän hänen 'uuden' ontologisen lähestymistapansa (joka kadotettiin jo Aristoteleen filosofiassa), jonka mukaan oleminen ei ole ominaisuus vaan jotain siitä riippumatta, suurin ihmeellisyys on lopulta siinä, että se on niin perin juurin yksinkertainen (toteamus, joka on hämmästyttänyt monia Heideggerin omaperäisen kielen kanssa 'kamppailevia'.).
*
Mielestäni nyt on kuitenkin jo aika vetää minimalistiset johtopäätökset, kysyä 'oikeat' kysmykset ja palata yksinkertaisiin, selkeisiin ongelmanasetteluihin ja ilmaisuihin. Tai ainakin jonkun pitäisi se tehdä (on tietysti jo tehnytkin kuten Heidegger).
*
Minä olen sekä periaatteesta että piruuttani äärikonservatiivi, mitä taiteeseen tulee.
Sanoipa Adono mitä tahansa filosofisesti ihan hyväksyttävää ja perusteltua mimesikseen perustuvan taiteen totalitaarisesta luonteesta (= taide - jopa tonaalinen musiikki - rituaalin: siis indoktrinoivan politiikan välineenä), väitän, että me emme voi olla luontaisesti (ja se on ihan oikein! contra Adorno) havittelematta jokaisesta taideteoksesta jotain syvästi emotionaalista elämystä, joka tavalla tai toisella 'silloittaa' ymmärrystämme ja kokemustamme maailmaan/todellisuuteen välittömästi annetulla tavalla.
Ei taide voi olla vain käsittämätön elämys, joka pitää ensin jopa etäännyttää konventionaalisesta ja selittää sitten kriittisesti ja rationaalisesti, yrittäen sisäisen ristiriidan uhalla välttää pyrkimystä ymmärtää se jäljittelevyyden eli identtisyyden periaatteen sapluunassa.
Adornon vaatimus sisältää mahdottoman kaksoissidoksen (= tee jotain, mitä et voi tehdä, jos teet sen) kuten luterilainen vanhurskauttamisoppikin.
Tosin oma kritiikkini ei tässä (niinkuin aiemmassa päreessäni) kohdistunut nimenomaan Adornoa vaan modernin taiteen kontekstittomuutta, absurdismia ja jopa 'intentoitua irrationalismia' vastaan.
En kuitenkaan pidä dadaismia 'menetettynä' taiteen suuntauksena, jos se nyt ylipäätään voi olla mikään suuntaus. Kokeilut ovat aina tarpeen - itse asiassa täysin välttämättömiä.
Mutta taiteen banalisoituminen kuten yleensä kaiken merkityksiä sisältävän tai jopa ne rationaalisesti kieltävän - siis nihilismin! - banalisoituminen minua kuvottaa. Edes sitä, ettei mitään voi ottaa vakavasti, ei siis oteta enää vakavasti.
Vihaan sanontaa kauneus on katsojan silmässä (= banalisoitumisen lähtökohta) yhtä paljon kuin sitä, että se olisi taidekriitikon/-filosofin päässä.
Toki mä tiedän olevani liian yksipuolinen nyt, vaikka - jos ei vakaumukseni niin ainakin ymmärrykseni mukaan - taide on pluralisoinut ja monimutkaistanut todellisuuskäsitystämme (korrelaatio nykyfysiikkaan ilmeinen) jo aivan tarpeeksi - olkoonkin, että todellisuus tai pikemminkin selityksemme todellisuudesta ovat tietyssä mielessä ihan oikeasti pirstoutuneet siitä, mitä ne olivat vaikkapa vielä 1600-luvulla.
Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että todellisuus itsessään - heideggerilaisen ontologiaproblematiikan mielessä ja hengessä - olisi yhtään sen monimutkaisempi kuin vuonna 0. Selityksemme vain ovat päätyneet inflaatioon sekä filosofiassa, taiteessa että fysiikassa.
Ja koska sekä taiteilijat (esim. Dali, Pollock tai Rothko) että filosofit (skitsoanalyytikko Deleuze, dekonstruktionisti Derrida sekä analyyttiset tieteenfilosofit) yrittävät 'matkia' (mimesis - kyllä) fysiikan uusia todellisuusmalleja, he kehittelivät mitä käsittämättömimpiä tapoja kuvata 'uusi kaaos' (joka on itse asiassa vallinnut aina - alkuräjähdyksestä alkaen).
Heidegger sen sijaan sanoo, että tämän hänen 'uuden' ontologisen lähestymistapansa (joka kadotettiin jo Aristoteleen filosofiassa), jonka mukaan oleminen ei ole ominaisuus vaan jotain siitä riippumatta, suurin ihmeellisyys on lopulta siinä, että se on niin perin juurin yksinkertainen (toteamus, joka on hämmästyttänyt monia Heideggerin omaperäisen kielen kanssa 'kamppailevia'.).
*
Mielestäni nyt on kuitenkin jo aika vetää minimalistiset johtopäätökset, kysyä 'oikeat' kysmykset ja palata yksinkertaisiin, selkeisiin ongelmanasetteluihin ja ilmaisuihin. Tai ainakin jonkun pitäisi se tehdä (on tietysti jo tehnytkin kuten Heidegger).
March 20, 2008
Kommentti nykytaiteesta
Kommentti Saaran päreeseen "Risuja ja ruusuja".
*
Minä olen joskus Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulutuksen aikoinani lukenut Matti Paavilaisen suosituksesta mm. jopa yhden Peter Handken romaanin , mutta mikä sen nimi oli - en heti muista.
Joko 'Puhtaan kokemisen hetki' tai 'Toiston pysyvyys'. Luultavasti ensin mainittu.
Vaikutelma kirjasta oli kuitenkin melko positiivinen, vaikken niin hirveän innostunut olekaan postmodernistisista kokeiluista.
Tosin aiheen käsittely kirjallisuudessa menetti merkitystään jo Proustin ja Joycen myötä. Sanomasta puolestaan on 1900-luvun lopulla tullut pelkkä kristillis-romanttinen jäänne.
Moraalisen opetuksen (sanoman) sisältäviä bildung-romaaneita eivät kirjoita kai enää kuin nuortenkirjoihin erikoistuneet.
Se, mitä kirjallisuudesta tämän dekonstruktion tapahduttua jäi jäljelle, on monesti 'paljon porua, vähän villoja': - joko viihdettä, viihdettä, viihdettä tai sitten pointtia vailla olevaa absurdia avantgardea, jota juuri kukaan ei lue.
Toki modernin taiteen museot ovat avantgardea (laajasti käsitettynä) täynnään, ja moderni kuvataide yllättävänkin suosittua - toisin kuin kokeileva kirjallisuus ja kokeileva musiikki.
Moderni taide - ei siis viihde - on ymmärrettävissä pelkästään tiettyjen tulkinnallisen viitekehysten puitteissa.
Tarkoittaa sitä, että taideteos/kirja ei avaudu enää sellaisenaan vaan tarvitaan aivan julmetun monimutkaisia selityskonstruktioita, jottei teos jäisi pelkästään 'autistiseksi ja 'solipsistiseksi muminaksi' - pelkäksi yksinpuheluksi kaaoksessa.
Mutta nykyäänhän juuri taiteen kuluttaja on se, joka 'antaa' teokselle sen semanttisen sisällön - ei itse tekijä.
Taiteilija vain 'mumisee mitä mumisee', eikä häntä voi eikä edes tarvitse ymmärtää - senkään takia, koska hänellä ei välttämättä ole mitään intentiota.
Roiskittuaan materiaalin 'pitkin seiniä' taiteilija ikäänkuin kehottaa: Voila! Syökää! Ja jos diggaat taiteilijaa ja teosta, sinun pitää huudahtaa takaisin vaikkapa esim. Touche!
*
Lopuksi nykytaiteen ja -taiteilijan esittelyä: http://www.youtube.com/watch?v=buMDw4oGI1g
*
Minä olen joskus Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulutuksen aikoinani lukenut Matti Paavilaisen suosituksesta mm. jopa yhden Peter Handken romaanin , mutta mikä sen nimi oli - en heti muista.
Joko 'Puhtaan kokemisen hetki' tai 'Toiston pysyvyys'. Luultavasti ensin mainittu.
Vaikutelma kirjasta oli kuitenkin melko positiivinen, vaikken niin hirveän innostunut olekaan postmodernistisista kokeiluista.
Tosin aiheen käsittely kirjallisuudessa menetti merkitystään jo Proustin ja Joycen myötä. Sanomasta puolestaan on 1900-luvun lopulla tullut pelkkä kristillis-romanttinen jäänne.
Moraalisen opetuksen (sanoman) sisältäviä bildung-romaaneita eivät kirjoita kai enää kuin nuortenkirjoihin erikoistuneet.
Se, mitä kirjallisuudesta tämän dekonstruktion tapahduttua jäi jäljelle, on monesti 'paljon porua, vähän villoja': - joko viihdettä, viihdettä, viihdettä tai sitten pointtia vailla olevaa absurdia avantgardea, jota juuri kukaan ei lue.
Toki modernin taiteen museot ovat avantgardea (laajasti käsitettynä) täynnään, ja moderni kuvataide yllättävänkin suosittua - toisin kuin kokeileva kirjallisuus ja kokeileva musiikki.
Moderni taide - ei siis viihde - on ymmärrettävissä pelkästään tiettyjen tulkinnallisen viitekehysten puitteissa.
Tarkoittaa sitä, että taideteos/kirja ei avaudu enää sellaisenaan vaan tarvitaan aivan julmetun monimutkaisia selityskonstruktioita, jottei teos jäisi pelkästään 'autistiseksi ja 'solipsistiseksi muminaksi' - pelkäksi yksinpuheluksi kaaoksessa.
Mutta nykyäänhän juuri taiteen kuluttaja on se, joka 'antaa' teokselle sen semanttisen sisällön - ei itse tekijä.
Taiteilija vain 'mumisee mitä mumisee', eikä häntä voi eikä edes tarvitse ymmärtää - senkään takia, koska hänellä ei välttämättä ole mitään intentiota.
Roiskittuaan materiaalin 'pitkin seiniä' taiteilija ikäänkuin kehottaa: Voila! Syökää! Ja jos diggaat taiteilijaa ja teosta, sinun pitää huudahtaa takaisin vaikkapa esim. Touche!
*
Lopuksi nykytaiteen ja -taiteilijan esittelyä: http://www.youtube.com/watch?v=buMDw4oGI1g
Subscribe to:
Posts (Atom)