Taide on kuollut - eläköön taide! Luonnostelua 'esoteerisen' taiteen 'tuntomerkeistä'

Kirjoitettu kommentiksi merin kommenttiin päreessä autiomaan hiljainen esipuhe sekä päreeseen maataideaskeetikko.
(Kielimafian myöhäisiltakahvittelijat ('Satu ja Harri'/salanimet) yrittävät pelastaa sen, mikä tästä 'sotkusta' on oikoluvun kautta pelastettavissa. Päitä pudistellaan eikä kahviin kuulemma löydy sitä hyvää englantilaista latte-kahvimaitoa, jota jääkaapissani vielä aiemmin oli. Kello näyttää: 23.10. - Sanoin kieliduolle, että lattemaito-trokarillani on ollut kiireitä.)
*
meri kirjoitti:
'olet kirjoitusteni opponentti. ja se on hyvä.'

Opponenttius nyt ylipäätään kuuluu minun luonteeseeni - tai erääksi erottamattomaksi osaksi sitä, kuten olet tullut huomaamaan.

Mutta yhtä selväksi minulle on käynyt, että kun kirjoitan kriittisesti joistain teksteistäsi, niin samalla olen joutunut pohtimaan vakavasti omia, luutuneita ja ehkä (laajasti käsitettynä) jopa 'sovinistisia' asenteitani - etenkin taiteeseen liittyen.

Ongelmaksi 'Erakko, kulkuri, elitismi'-linkin tekstiä kirjoittaessa muodostui kuitenkin jälleen se ilmiselvä tosiasia, jonka olen melko yllättävien, persoonakohtaistenkin asiayhteyksien kohdalla joutunut viimein myöntämään itselleni: miten viestiä kriittisen sisällön puitteissa vilpitön tunne siitä, että olen osittain täysin samaa mieltä joittenkin maailmakatsomuksellisten ja sitä kautta myös minimalistis-situationistis-(ei?-) performatiivisten (mikäli olen oikeassa) taidenäkemystesi kanssa.

Niissä minulla riittää pohdittavaa luultavasti loppuelämäkseni, koska mitä ilmeisimmin olen jättämässä filosofian, mitä tulee sen propositionaalis-analyyttis-argumentatiiviseen todistekielipeli-luonteeseen ja siirtymässä takaisin nuoruudenrakkauteeni eli fiktioon ja kirjallisuuteen ylipäätään.

Ehkä myös saatan kyetä muuttamaan mm. esimerkkiesi opastuksen kautta äärimmillään melko 'kivikautisia' käsityksiäni kuvaamataiteesta. Ainakin toivon pystyväni siihen, koska zizekläisen, psykoanalyyttisen kulttuurikritiikin ohella taidefilosofia ja taiteen merkityksen sekä funktion pohdinta arkisen elämän mielekkyyden lähteinä tulevat korvaamaan aiemman, jo pitkään tyhjää jauhaneen ajatteluoravanpyörän perinteiset kysymykset muodollisesta totuudesta tai havainnon verifikaatiosta - ylipäätään evidenssin (perustelujen, premissien) ja sen puutteen loputtomaan reggressioon johtavasta kiistasta.

Lankeamatta trendien säätelemään, pinnalliseen ja hyötykalkyloivaan pragmatismiin, haluan hylätä liian ankarat tiedon kriteerit, jotka eivät jätä todelle tiedolle muuta mahdollisuutta kuin skeptisismin tai turvautumisen auktoriteettiin - ellei sitten jämähdä jaarittelemaan loputtomiin edellä mainitusta näytön/perustelujen ongelmasta.

Perinteisemmästä filosofoinnista kiinnostuksen kohteeksi jää toki vielä mielen filosofia.

Teologiaa en myöskään aio hylätä koskaan, sillä siinä yhdistyvät niin perin mielenkiintoisella tavalla monet juuri emootioihin, loogiseen päättelyyn, ontologiaan, moraaliin ja eksistentiaaliseen mielekkyyteen sekä pelastukseen liittyvät kysymykset, joita analyyttisempi filosofointi kykenee käsittelemään pelkästään luurankomaisesti - vailla kytköstä filosofisen antropologian teemoihin.
*
Toisin sanoen - alkuun palatakseni (palaan siihen usein kuten huomaat): miten viestiä sinulle tunne perimmäisestä sukulaissieluisuudesta kanssasi näissä asioissa, pitäen samalla kiinni opponentiaalisesta joskin ehkä joskus hieman pakkomielteenomaisesta 'I prefer not to-metodista', joka on taiten käytettynä osoittautunut kuitenkin monesti niin hedelmälliseksi lähestymistavaksi, jolla voi hämmentää tekijää/lukijaa pyrkimällä sitä kautta avaamaan ja selventämään tekstin teemojen sisäisiä ristiriitoja tai tekstin perimmäisen tematiikan ilmaisuun liittyviä epämääräisyyksiä, joita niihin sisältyy (en tarkoita tässä tietenkään vain sinun tekstejäsi - eiväthän omanikaan niin kovin selkeitä aina ole - hymiö).
*
Tähän kohtaan täytyy kuitenkin heti dialektisesti lisätä, että jo kirjoituksen (kuten kyseisen hienon päreesi) tyyli ja atmosfääri sinänsä, sellaisenaan, on 'psykologia' eli sisältää oman tulkinnallisen legitimaationsa.

Tunne ja ilmapiiri, jonka tyyli(si) välittää, piilee parhaimmillaan ikäänkuin mestarillisten siveltimenvetojen käyttämisessä tai kitarankielten touchin ja timingin liki täydellisessä yhtymisessä omaan näkemykseen bluesin 'emotionaalisesta hengestä'.

Tyyli - vaikuttava tyyli - on aina jotain enemmän kuin, minkä voimme todistaa hyväksi mihinkään todisteproseduuriin ja taidediskurssiin vedoten.

Olen perimmältään jälleen kerran pikemminkin emotionalisti - jopa sensualisti, mikäli tuo termi nyt tähän kohtaan sopii. Jos tyyli tekee lähtemättömän vaikutuksen, joka kestää aikaa tai jonka vaikuttavuus kokijaan jopa vain vahvistuu ajan kuluessa, voimme olla varmoja siitä, että taiteilija on kyennyt viestimään jotain sellaista, millä on kuin onkin tekemistä totuuden kanssa (ontologis-esteettisesti, ei propositionaalis-epistemologisesti ymmärrettynä/koettuna).
*
Tässä mielessä tietty kryptinen ('salattu') minimalismi ja 'maailmaan heitettyneisyys' sekä eräänlainen kryptinen situationismi kuulostavat minun korviini varsin kiehtovilta mutta myös varsin perustelluilta termeiltä määriteltäessä uuden 'ei-performatiivisen performaatiotaiteen' luonnetta ja merkitystä taiteenfilosofisessa/-teoreettisessa kontekstissa.

Taide on jotain, mitä ei pidä 'esittämällä esittää'. Se on jotain, mitä pitää etsiä, ja mikä pitäisi ehkä jopa löytää - tai ainakin 'keksiä' (Huom! Tämä ei ole subjektivismin ylistystä).

Taidenäyttelyt ovat sirkusta. Kulttuurimassojen huvipuistoja.

Taide on piilotettava, jotta sen voisi löytää. Taide pitäisi löytää, vaikkei sitä voisi edes etsiä.

Taiteesta pitää tulla se Totuus, Jumala, jonka länsimainen metafysiikka, ontologia ja teologia kadottivat yhtä aikaa taiteen muotokielen hajoamisen myötä.

Jumalan kuolema taiteessa ilmeni siirtymisessä naturalistis-realistisesta, kultaiseen leikkaukseen ja perspektiiviin sitoutuneesta muoto- ja kuvausihanteesta, kirkollisten teemojen sekä ihmisen kuvaukseen liittyvien aiheitten hylkäämisestä kohti imitaation pirstoutumista, ekspressiivisen kokemuksen ensisijaisuutta ja figuraation abstrahoitumista.

Lopulta koko prosessi muuttui teknisen uusintamisen kaupallisessa mainoskeskeisyydessä 'kloonaukseksi' (Warhol) sekä retrospektiiviseksi nostalgiaksi - jopa salatuksi melankoliaksi, joka lopulta aina löytyy kitchin ja campin ytimestä - niin 'sietämättömän kevyeksi' kuin melankolia pyritäänkin campissa naamioimaan.

Se moderneista taidemuodoista, jota alunperin vastoin tahtoani ('kivikautinen luupää' kun näissä asioissa olen) mutta aivan vääjäämättömästi, tunteitteni ja älyni usein ristiriitaisiakin viestejä ja vinkkejä kuunnellen ryhdyin viimein vakavasti arvostamaan, on ollut ympäristö- ja tilataide, perfomatiivinen taide - ja viimein tuo edellä kuvaamani 'piilotettu taide' (jos se on taidetta), jota ei voi edes etsiä vaan, joka pitää vain löytää - kuin se tuntematon jumala (deus absconditus), jonka me kerran kadotimme intellektuaalisena diskurssina ja uskon aktina, mutta joka ei koskaan ole 'tuntemattomana' kadonnut yhtään mihinkään.

Ja jos sanotaan, että Jumala jonnekin katosi niin Luontoon - sinne, mistä me sen/hänet alunperin löysimmekin. Luonto tässä ymmärrettynä 1) inhimillisen elämän ekosfääriksi: bios ja jopa enemmäksi, 2) koko eliömaailmaksi: zoo sekä viimein 3) universumin äärettömyydeksi.

Kärjistetysti: ympäristötaide on minulle kaikesta tilan ja ajan hetkittäisestäkin yhteydestä, kulttuurin ja luonnon välisestä kommunikoivuudesta - ylipäätään performatiivisuuden ja ei-performatiivisuuden dialektiikasta huolimatta esittävää taidetta - ja siten yhä vielä peruuttamattomasti sidottua taiteen ikivanhoihin imitaatio-perinteisiin identiteettifilosofian hengessä.

Toki ympäristötaiteessa on otettu huima askel irti performatiivisuuden imitaatio-konventioista vapaampaan formalistis-funktionaaliseen suuntaan, johon taiteilija (etenkin arkkitehti) kuitenkin jollain merkillisellä tavalla yhä vielä pyrkii sijoittamaan symbolis-emotionaalisia viestejä, jotka näkijän/kokijan pitäisi kyetä hamottamaan, ja jotka sitten viime kädessä ilmentävät tekijän ekspressiivistä intentiota - hänen tapaansa muistuttaa meitä niistä perimmäisistä arvoista, jotka on taideteokseensa pyrkinyt sisällyttämään.

Tietenkin esimerkiksi joku modernin taiteen museo rakennuksena/kokonaisuutena ilmentää tuota perimmäistä arvointentiota tai ainakin erinäisiä viittauksia, vihjauksia ja konnotaatioita, joiden puitteissa taiteilija haluaa tehdä vaikutuksen teoksellaan, mutta painotan, että minun mielestäni taideteoksen 'arvo-ontologia', jota sen funktionaaliset ratkaisut ilmentävät, piilee aina esittävässä, eräänlaisessa tunteen ja sitä performoivan 'hahmon' vastaavuudessa - korrepondenssissa, joka ei ole mitään muuta kuin imitaatioteorian ilmentämistä formalistisen ratkaisun ja sen ekspressiivisen, emotionaalisen viestin korrespondentiaalisessa yhteydessä.

Ei siis mitään uutta auringon alla - puhuttiinpa sitten modernista monumentaalisesta rakennusprojektista (esim. uudet WTC-tornit) tai ympäristö- ja tilataiteellisista ratkaisuista kuten kymmenien kilometrien aitaprojekti tai vaikka tuhannen, selällään makaavan alastoman ihmisen muodostama kolmio jossain torilla tai heinäpellolla.

(Mikseivät muuten ufojen tekosiksi väitetyt viljapeltoihin leikatut symmetriset kuviot olisi ympärisötaidetta - ehkä kaikkein mielenkiintoisimmillaan?!)
*
Mutta ei - tämä kaikki - kuten sanoin - sittenkin yhä vielä toistaa vanhoja taiteenteon ontologisisia ja performatiivisia konventiota, jotka niputan lyhyesti esittävän taiteen nimikkeen alle.

Siinä vaiheessa kun taide on irtaantunut esittävyydestä eli sulautunut Luontoon - kuitenkin ilman että se olisi yhtä kuin luonto eli muka jotain täysin identtistä luonnon kanssa, silloin ollaan vihon viimein pääsemässä sekä modernin 'jumalattoman' teologian (deus absconditus tai kuollut Jumala), ontologiattoman filosofian (Olemisen perustan katoaminen eksistenttisenä kokemuksena/ajatuksena ja sen sulautuminen alkuperäänsä: Luontoon) sekä modernin fysiikan (suhteellisuuteorian epäintuitiivisuus ajan ja avaruuden suhteen, kvanttifysiikan havaintodualismi) ilmentämään uusimpaan maailmankuvaan ja myös maailmankatsomukseen, jossa arvot ja merkitykset ovat - jos eivät sentään kadotettuja (olemmehan palanneet alkuun) niin ainakin kätkettyjä, ikäänkuin muuttuneet takaisin osaksi universumia, Luontoa ja siten todellisuuden perimmäistä salaisuutta - ellei peräti mysteeriä.

Mitä voisi olla tällainen taide? Siitä on hieman vaikea antaa konkreettisia esimerkkejä, mutta se on tulossa ja ollut tulollaan jo suhteellisesti ottaen ehkä pitkäänkin - niin kauan kuin ympäristötaide alkoi saada merkittäviä tilaisuuksia ja arvostusta, ja niin kauan kuin eräät, ymmärtääkseni yhä vielä varsin harvalukuiset taiteilijat alkoivat oivaltaa, että taide on jotain, mikä pitää piilottaa kaikelta esittävyydeltä - ei ainoastaan taidenäyttelyiltä vaan myös kaikilta mahdollisilta yrityksiltä kokea ja tulkita sitä annetun representatiivisen muodon - siis valmiiksi koodatun identiteetin - puitteissa.
*
Kaikki tässä kirjoittamani on epämääräistä ja poukkoilevaa luonnostelua.

Tulen jatkamaan kyseisestä aiheesta luultavasti vielä monta kertaa. Tulen tiivistämään sitä teoreettisesti ja täydentämään sen luurankomaisuutta sisällöllisillä esimerkeillä. Samalla tiedän jo nyt, että tulen vielä nauramaan makeasti niillä äärimmäisillä johtopäätöksillä, joita sekä sen teoria että sen mielikuvitukselliset sovellutukset tulevat herättämään - sekä minussa itsessäni että mahdollisissa lukijoissa, jotka uskaltautuvat pohdiskelemaan tätä perimmältään nihilistisen 'totuusprojektin' viimeisintä - taiteen tekemiseen, taiteen teoriaan ja sen filosofiaan siirrettyä vaihetta.

Mutta painotettakoon jo nyt, että kyseessä ei ole mikään kuolemakulttia pateettisesti ihannoiva projekti vaan pikemminkin kuolemalle naurava - ja siten myös kuolemanpelon sekä siihen liittyvän kyynisen pessimismin ja synkkyyden ylittävä 'leikki' - eräänlainen Afrikan tähti-peli, jossa ei tällä kertaa etsitä juuri Afrikan tähteä vaan taiteen - siten juuri elämän, filosofian ja teologian kätkettyä merkitystä - totuutta, josta me emme voi puhua edes vielä silloin, kun luulemme sen löytäneemme.

Me nimittäin emme tule löytämään mitään - mistään - milloinkaan. Me voimme vain havainnoida ja ikäänkuin havainnoiden ja kokien etsiä ilman mitään johtolankoja, ja ehkä viimein jossain - täysin sattumanvaraiseen löytöön törmättyämme pyrkiä miettimään, mikä onkaan ollut tämän esineen oma, autenttinen menneisyys - entä mitä se kertookaan meille meistä itsestämme ja omasta historiastamme.

Ja kas - mikäli hyvin käy, eli olemme 'löytäneet' oikean 'objektin', niin ei kulu välttämättä kovin kauaa, kun meillä on jo tarina, josta saattaa kehittyä kokonainen historia, kokonainen merkitysten, arvojen ja totuuksien aarreaitta.

Olemme keksineet 'taiteen' ikäänkuin uudelleen ja taiteen kautta todellisuuden, jumalan sekä elämämme mielekkyyden. Ei enempää eikä vähempää.

Kuitenkin erotuksena aiempaan esihistoriaamme, jolloin taide ja uskonto syntyivät transsendenssista käsin siten, että me pyrimme ylittämään, transsendoimaan kaiken äärellisen ja ikäänkuin täyttämään taiteella ja uskonnolla sen loputtomuuden - ikuisuuden ja äärettömyyden mentävän reiän, jonka tajusimme vähitellen todellisuuden olemukseksi, niin nyt kun olemme kadottaneet uudestaan nuo taiteen, uskonnon, filosofian ja viimein modernin molekyylibiologian ja fysiikan meille antamat todellisuutta sementoineet ainekset, meidän on - ettemme menettäisi elämänuskoamme lopullisesti tai kadottaisi itseämme kapitalismin kulutushelvetin kaiken yhdeksi ja samaksi tekevään koneistoon - pyrittävä 'piilottamaan/kätkemään' julkisuudelta kaikki se, mitä pidetään merkityksellisenä - niin taidenäyttelyissä, kirjamessuilla, tieteellisissä seminaareissa, filosofien tapaamisissa, piispainkokouksissa jne.

On kadotettava tämä kaikki totuudeksi nimitetty krääsä, joka on menettänyt merkityksellisyytensä elämää perimmäisesti konstituoivana mielellisyytenä. On ikäänkuin Paavalin sanoin osattava kadottaa se vanha minä, joka pitää meitä kiinni elämisen yksipuolisen teknologisessa ja urbanisoituneessa valheessa.

Vasta tämän kadottamisen lopullisuuden tapahduttua ja sen tajuttuamme, saatamme yhä löytää jotain, jossa vielä on mieltä. Tämä jotain koostuu hyvin pienistä ja muille paitsi meille itsellemme ja ehkä kaikkein läheisimmillemme salatuista asioista, hyvin vaatimattomista seikoista, ilmiöistä, tapahtumista ja objekteista, joille me annamme aivan erityisen roolin ja merkityksen elämässämme.
*
Tällainen on uuden taide- ja todellisuuskokemuksen alku:

1) Esittävän taiteen totaali hylkääminen ja 2) taidediskurssin laajentaminen koko filosofian alueelle sekä 3) taiteen uskonnollis-mystisen 'funktion' (mitä ikinä se onkaan) korostamista 3a) taiteen käytännöllis-funktionaalisen roolin eli niin sanotun tyylin ohella.

Olennaista on a) minimalismi, b) 'pienuuden' ja yksityiskohtien korostaminen, c) performatiivisen ja ei-performatiivisen välisen rajan hämärtyminen, d) luonnon preferoiminen kulttuuriin nähden.

Uusi taide ei ole massojen vaan 'harvojen ja valittujen' henkilökohtainen - tekisi mieleni sanoa: 'esoteerinen kultti'.

Onko taide filosofiaa?

Kirjoitettu kommentiksi merin päreeseen maitokivi.
*
meri kirjoitti
'taide on johdatusta filosofiaan. taide on filosofiaa. taide on filosofian loppupiste. taide on filosofian alfa ja omega.'
*
Hold your horses. Olet nyt hieman liian innokas samaistamaan taiteen ja filosofian. Totta kai filosofia voi olla - ja on - myös taidetta, mutta aivan varmasti filosofia ei ole vain sitä vaan paljon muutakin.

Minun mielestäni käytät filosofiaa tässä miltei uskonnollisen pelastuksen ja sovituksen merkityksessä.

Mutta filosofi(a)n tehtävä ei nimenomaisesti ole antaa mieltä ja/tai merkitystä elämään - se ainoastaan kysyy niitä käsitteellisesti - loputtomiin.

Uskonnollisessa (eksistentiaalinen mielekkyys) ja esteettisessä (elämyksellinen 'hyvyys') intentiossa sen sijaan yhdistyvät niin semanttinen kuin kokemuksellinenkin taso - vastaanottamisen ja 'vastauksen' välisessä dialektiikassa.

Filosofia on ikäänkuin vaatimattomampaa, mitä aistien antamaan mielen ja mielekkyyden elämyksen verifiointiin ja 'legitimointiin' tulee, jos kohta se pyrkii osoittamaan (tai ainakin minä ajattelen nykyään niin), että aistit ja diskurssi (käsitteet) kohtaavat lopulta tasavertaisesti juuri esteettisessä - ei niinkään tiedollisessa ja/tai ontologisessa, koska tiedollis-ontologinen artikuloituu aina diskursiivisessa, kun taas aistillis-esteettisessä filosofia lopulta antaa ikäänkuin periksi ja taipuu havainnon, kokemuksen ja emootion 'ohjaamaksi'.

Toki on selvää, että modernissa taiteessa ei enää aikoihin ole tehty fundamamentaalia jakoa imitaatioteorian, formalismin ja emotionalismin välillä, mikä merkitsee, että sitoutuminen emotionalistisiin teorioihin voi olla vain yksi - joskin vahva - taiteenfilosofinen näkökulma.

Filosofisen estetiikan pitäisi kuitenkin minun mielestäni (romantikko ja emotionalisti kun olen) vapautua pelkästään itsetarkoituksellisesta formalismista (muistakaa elokuva 'Kuolleiden runoilijoiden seura').

Jos näin ei kävisi, filosofia ei ymmärtäisi esteettisestä muuta kuin diskurssin ja siten enemmän tai vähemmän kontekstuaalisten ja muodollisten ajattelujärjestelmien konstruoiman näkökulman.

Mutta koska esteettinen reseptio 'paljaimmillaan' on enemmän kuin pelkästään 'katsojan silmässä oleva subjektiivinen malka = konteksti/rr', filosofian tulee taiteen vastaanottamisessa 'antaa periksi' aisteille - ja juuri tiedon ja totuuden hyväksi (hymiö).

Näin kirjoittaa tietenkin filosofi, joka ei usko tuonpuoleisiin, mutta joka on antamassa ja hyväksymässä empiiriselle mahdollisuuden, joka on verrattavissa uskonnollis-naturalistisen 'mielellisyyden' kokemiseen yksittäisessä taidetuotteessa.

Kauneus/esteettinen on hyvin vertauskuvallisessa/metaforisessa mielessä pelastava maailman. Esteettinen on ainoa 'suora' yhteytemme aistien 'avoimena' kokemuksena ja tiedon ajattelujärjestelmänä - välillä.

Tarkennus:

Esteettinen eli aistisesti vastaanottava ja syntetisoiva periaate saattaa kyllä hyvinkin tehdä taiteesta filosofian äidin, mutta filosofian - pyrkimyksenä tietoon ja totuuteen - isät löytyvät sitten jo muualta: ensisijaisesti aksioomaattisesta, rationaalisesta päättelystä ja sittemmin empiirisistä yleistyksistä.

Tieto syntyy eroista ja erotteluista. Tieto on osaltaan tahtoa valtaan: kaaoksen ja muutoksen hierarkisointia. Järjestystä - joskus jopa ymmärryksen kustannuksella. Järjestystä, jonka entropia viimein tuhoaa.

Taide puolestaan on pikemminkin erojen sovitusta ja pyrkimystä perimmäiseen, holistiseen ykseyteen. Yhteyttä eri tasojen välillä. Kaiken nielevä 'musta aukko'. 'Katoamista empiriaan'.

Kummassakin periaatteessa toteutuu yhtäaikaisesti sekä eros että thanatos, joten tuo metafyysis-myyttistä ulottuvuutta tavoitteleva jaotteluni ei ole suinkaan jonkinlainen maskuliinisen ja feminiinisen välille rakennettu uusi keinotekoinen dikotomia.

Päinvastoin - tarkoituksenani on nimenomaan tunnustaa, että esteettisessä kaikki dikotomiat osoittautuvat lopulta näennäisiksi - toimittuaan kuitenkin aikansa varsin käyttökelpoisina tapoina skematisoida ajattelemisen mahdollisuuden edellykset - ymmärryksen ehdot, joita ilman taidekin hapuilisi ehkä tarpeettoman pitkään biologisen luonnon mykässä pimeydessä, sillä tuskinpa taiteen filosofian ymmärtämisestä on ollut kenellekään taitelijalle vain haittaa itse taiteen tekemisen prosessin kannalta.

Taide ei siis ole filosofiaa, mutta kieltämättä taide voi tavallaan olla filosofian alku- ja loppupiste.