Portto Neitsyt Mariana eli esteettinen vaikutelma, jonka merkitystä rumuus ja kauneus tai hyvyys, huonous ja pahuus eivät riitä selittämään eivätkä kuvaamaan

Death of the Virgin [Caravaggio]
*
Caravaggio's painting is the last major Catholic work of art in which Mary is clearly dead. Her feet are swollen, and no cloud of cherubs ferries her heavenward as depicted less than a decade before by Annibale Carracci (see Assumption of the Virgin (Carracci)) for Cerasi Chapel. He does not depict an assumption but her death, arm drooping to the earth. The figure, like that in nearly all Renaissance and Baroque Assumptions, looks much younger than a woman some 50 or more years old; medieval depictions of the death were often more realistic in this respect. Contemporaries accused Caravaggio of modelling a mistress/prostitute as the Virgin.
*
[Kielimafian tarkennuksia 18.1]
*
Kirjoitettu kommentiksi Ironmistressin kommentteihin edellisessä päreessäni Ihmisnahkalamppu ja teloituksen estetiikka. 

1
IM: 'Caravaggion töitä leimaa ilmiömäinen taituruus, tekninen osaaminen ja aivan uudet taidot, kuten perspektiivi'.
.....
RR: 'Jos sinä olisit ollut konservatiivinen kardinaali, olisit tuominnut Caravaggion jyrkästi'
.....
IM: 'Ei suinkaan. Ruukinmatruuna olisi tuominnut hänet jyrkästi, jos "taideteos" olisi ollut purkillinen ulostetta alttarilla.'
*
Asetat kysymyksesi taiteen arvosta [ja vastaavasti historian mielestä] koko ajan sellaiseen [kapean subjektiiviseen] näkökulmaan, joka vie sinut vain yhteen suuntaan - omaan konservatiiviseen olohuoneeseesi. Samalla yrität objektiivisesti arvottaa hyvän taiteen redusoimalla sen käytettyihin teknisiin hienouksiin - ikäänkuin taideteoksen tekninen toteutus ja sen muotoon liittyvät seikat voisivat riittävästi selittää taideteoksen vaikutusta ja arvoa samassa mielessä kuin mopo on selitettävissä osiensa summana.

Mutta nyt ei ole kysymys pelkästä tekniikasta vaan [kuten itse sanot] nimenomaan 'purkista ulostetta' katolisen kirkon seinällä - toisin sanoen Caravaggion miltei inhorealistisesta naturalismista, joka kerta kaikkiaan soti katolisen kirkon esteettis-teologisia näkemyksiä vastaan.

Esimerkiksi Caravaggion käsinkosketeltavan 'lihallinen' maalaus kuolleesta Neitsyt Mariasta surevine kaljupäisine apostoleineen herätti pahennusta. Neitsyen mallina Caravaggio oli käyttänyt tuntemaansa prostituoitua - [huom. Caravaggion maalaus oli viimeinen merkittävä työ, jossa kuvattiin Neitsyt Maria kuolleena, sillä katolinen kirkko julisti myöhemmin, että Pyhä Neitsyt otettiin elävänä suoraan taivaaseen].

Olennaista kuitenkin on, että sinä IM ainakin epäsuorasti väität vanhoillisen kardinaalin ominaisuudessa hyväksyneesi/-väsi Caravaggion 1600-luvun alun katolis-kristillisestä korrektiudesta jopa kaikkein rankimmin poikkeavat maalaukset.

Käsittämättömän subjektiivinen ja anakronistinen väite.

Sinulta puuttuu kykyä rekonstruoida historiallinen tilanne mielikuvituksessasi etenkin 'epämiellyttävien' ihmisten ja suoranaisten 'vihollistesi' [muslimit, sosialistit, ranskalaiset, postmodernistit ym.] kannalta. Toisin sanoen - yhtä aikaa deterministisestä ja moralistisesta historiankäsityksestäsi johtuen sinun on lähes mahdoton asettua tietyn aikakauden kulloistenkin toimijoiden sen hetkiseen asemaan [toki se on vaikeaa kenelle tahansa] eli yrittää samastua heidän intentioihinsa.

Näin ollen puhut barokki-kardinaalin ominaisuudessakin lähinnä omien intentioittesi ja oman aikakautesi kautta ja puitteissa. Kukaan historioitsija ja taidekriitikko ei tietenkään välty anakronismeilta, mutta ainakin se olisi syytä tiedostaa ja tunnustaa, mitä sinä et kuitenkaan näytä tekevän.

Oivaltaaksesi mitä tarkoitan, kannattaa tutustua vaikka R. G. Collingwoodin historian-metodologisiin pohdintoihin sekä kulttuuri-antropologian ja sosiologian etic- ja emic-näkökulmien eroavuuteen, vaikka en usko, että tulet koskaan tajuamaan, mistä selittämisen ja ymmärtämisen erossa todella on kysymys tai edes hyväksymään, että niiden välillä ylipäätään on kategorista eroa - [ks. ennen postmodernin relativismin vaikutusta kirjoitettu von Wrightin 'Explanation and understanding' [1971], jota Tiede ja edistys 4/2011 käsittelee myös kriittisesti teemanumerossaan].

2
IM: 'Se kuvaa toisaalta ranskalaisten julmuuksia Espanjassa Napoleonin sotien aikana; ja toisaalta sen symboliikka on valtava.'

Paha Napoleon, ilkeät ja tyhmät ranskalaiset - niinpä tietysti.

Tiedän loukkaavani ainakin kiihkeimpien espanjalais-nationalistien tunteita, mutta on todellakin viime kädessä aivan sama, kenen julmuuksia Goyan maalaus kuvaa. Julmuudet valitettavasti ovat osa ihmislajin ihmisyyttä. Joka toista väittää elää joko idealistis-universaalissa ihmisoikeusunien maailmassa tai suljetussa nationalistista apartheidia demokraattisesti ajavassa territoriossa [vrt. USA:n etelävaltiot 1900-luvulla tai Israel juuri nyt], jonne hyväksytään vain yhteiskunnalliselta nettokontribuutioltaan kohtuullista positiivisempia konservatiivi-ihmisiä.

Maalaus näyttää yksittäisessä historiallisessa tilanteessa ilmenneen saatanallisen julmuuden. Ja vaikka ihan oikeasti oksettaakin sanoa, niin edellisessä päreessä esitelty Ilse Kochin Ihmisnahkalamppu kuvaa tuota julmuutta vielä vaikuttavammin joskin äärimmäisen rivolla tavalla.

Jossain kuitenkin kulkee raadollisen faktan eli kovan pornon tai suoran väkivallan ja esteettisen eli fiktion keinoin kuvatun julmuuden raja. En tiedä varmasti missä, mutta sopikaamme, että Kochin 'näkemys' ei kuulu taiteeksi kutsutun eli fiktiivisesti ilmaistun faktan piiriin, koska se itsessään on myös julmuuden ilmentymä ja tuote.

Mutta olipa kyseessä ilmentymä/tuote tai pelkästään kuvaus niin universaalista julmuudesta niissä molemmissa nyt kuitenkin on kyse, vaikka sinä haluatkin aina etsiä oman patrioottisen nurkkasi, josta käsin voi 'turvallisesti ja 'oikeamielisesti' määritellä hyvän ja pahan. Valitettavasti teet sen samaistalla keskenään huonon ja pahan. Huono on nimittäin esteettinen arvoarvostelma [se mikä on hyvää tai kehnoa], paha sen sijaan moraalinen maksiimi [se mikä on oikein tai väärin].

Tällaisessa asenteessa moralismi yhdistyy epäillyttävällä tavalla teknologisiin perusteluihin. Mielestäni kyseinen asenne on totalitarismi- ja futurismi-kritiikistäsi huolimatta vahvasti sukua 1920- ja -30-luvun nationalistis-fasistiselle konservativismille, jota voi perustellusti pitää kaikenlaisen apartheid-huuhailun ideologisena valepukuna.
*
Minua voidaan tietysti syyttää nihilismistä [ikäänkuin olisin rivo ja perverssi murhamies], mutta minun tapauksessani nihilismi on se, mitä ontologisesta universalismista ja Jumalasta on nietzscheläis-weberiläisen entzauberungin [eli/tai valistuksen] jälkeen enää jäänyt jäljelle [lukuunottamatta ehkä Badioun ongelmallista Tapahtuma-ontologiaa], koska olen menettänyt uskoni universaaliin moraaliin. Jumalaan sen sijaan en ole uskonut koskaan vaan ainoastaan 'puheeseen' Jumalasta.

3
IM: 'Jos taide kuvaa todellisuutta, tällöin ainoaa taidetta on realismi.'

Ja realismiko on yksinomaan esittävää taidetta? Mistä tiedät, että todellisuus on realistinen eli käsitettävästi esitettävissä? Jumalako kertoi? Vai Newton? Kvanttifysiikka ja suhteellisuusteoria ovat nimittäin eri mieltä.

4
IM: 'Tarkoitatko siis, että nykytaide on pelkkää postmodernia kitschiä?'

Jotakuinkin. Kitschiä ja campia nimenomaan. Nykytaide on ontologisen nihilismimme eli sosiaalisen konstruktivismimme omakuva ja nihilismissä/konstruktivismissa syvyys ja pinta ovat erottamattomia. Mutta kyllä sieltä aina ne suurimmat lyövät jossain vaiheessa läpi [kun taas populaareimmat nykypellet monesti unohdetaan - ei toki kaikkia].

Tosin syvyyden ja pinnan voi sanoa ikäänkuin naivisti [vrt. Schiller: 'Naivista ja sentimentaalisesta runoudesta'] olleen yhtä antiikin Kreikan kulttuurissa [jonka taidetta arvostamme suuresti], joskaan se kulttuuri ei ollut nihilistinen ainakaan samassa mielessä kuin moderni länsimainen sivilisaatio, vaikka päätyikin polyteismissaan 'liian' monien jumalien ´synkretismistä 'tuntemattoman jumalan' tyhjyyteen.

Analogisesti samassa mielessä länsimainen rahatalous elää futuurikauppojen muodossa [päästö- ja lukemattomat muut 'futuuriyksiköt'] eräänlaista polyteismin lopun alun kautta. Pää tulee yhä nopeammin vetävän käteen - tyhjä jää. Tarvitaan uusi perusvahva 'monoteistinen valuutta', mutta kuka siihen enää uskoisi ja luottaisi? Pitäisikö ryhtyä palvomaan keisaria Jumalana  kuten Roomassa viimein tapahtui ennen lopullista romahdusta - [Jumalan maanpäälliseksi sijaiseksi keisarin 'lobbasi' areiolainen kirkkoisä Eusebios - kristitty teologi!].

5
Moraali on aina keinotekoinen pakkopaita, joka määrittelee taiteelle sen sisällölliset rajat, mutta josta taide samalla pyrkii ilmaisussaan irtautumaan, koska totuudella ei ole sisällöllisiä eikä ilmaisullisia rajoja.

'Me emme voi puhua Jumalasta [Totuudesta], mutta meidän täytyy ja tämä on meidän suurin ahdistuksemme. Sen rinnalla kaikki muu on lastenleikkiä.', kirjoiitti Karl Barth - [vrt. Tractatuksen vaikeneva Wittgenstein tai Heideggerin keskiajan saksalaisilta mystikoilta [Mestari Eckhard] omaksuma Gelassenheit eli Silleenjättäminen, jossa annamme Jumalan olla (jätämme hänet olemiseen/sa), koska emme voi häntä tietoisesti/rationaalisesti saavuttaa, vaan/koska teemme hänestä aina oman kuvamme].
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2012/01/ihmisnahkalamppu-ja-teloituksen.html
http://en.wikipedia.org/wiki/Death_of_the_Virgin_(Caravaggio)
http://en.wikipedia.org/wiki/Caravaggio
http://en.wikipedia.org/wiki/R._G._Collingwood
http://fi.wikipedia.org/wiki/Emic
http://en.wikipedia.org/wiki/Emic_and_etic

Taide on kuollut - eläköön taide! Luonnostelua 'esoteerisen' taiteen 'tuntomerkeistä'

Kirjoitettu kommentiksi merin kommenttiin päreessä autiomaan hiljainen esipuhe sekä päreeseen maataideaskeetikko.
(Kielimafian myöhäisiltakahvittelijat ('Satu ja Harri'/salanimet) yrittävät pelastaa sen, mikä tästä 'sotkusta' on oikoluvun kautta pelastettavissa. Päitä pudistellaan eikä kahviin kuulemma löydy sitä hyvää englantilaista latte-kahvimaitoa, jota jääkaapissani vielä aiemmin oli. Kello näyttää: 23.10. - Sanoin kieliduolle, että lattemaito-trokarillani on ollut kiireitä.)
*
meri kirjoitti:
'olet kirjoitusteni opponentti. ja se on hyvä.'

Opponenttius nyt ylipäätään kuuluu minun luonteeseeni - tai erääksi erottamattomaksi osaksi sitä, kuten olet tullut huomaamaan.

Mutta yhtä selväksi minulle on käynyt, että kun kirjoitan kriittisesti joistain teksteistäsi, niin samalla olen joutunut pohtimaan vakavasti omia, luutuneita ja ehkä (laajasti käsitettynä) jopa 'sovinistisia' asenteitani - etenkin taiteeseen liittyen.

Ongelmaksi 'Erakko, kulkuri, elitismi'-linkin tekstiä kirjoittaessa muodostui kuitenkin jälleen se ilmiselvä tosiasia, jonka olen melko yllättävien, persoonakohtaistenkin asiayhteyksien kohdalla joutunut viimein myöntämään itselleni: miten viestiä kriittisen sisällön puitteissa vilpitön tunne siitä, että olen osittain täysin samaa mieltä joittenkin maailmakatsomuksellisten ja sitä kautta myös minimalistis-situationistis-(ei?-) performatiivisten (mikäli olen oikeassa) taidenäkemystesi kanssa.

Niissä minulla riittää pohdittavaa luultavasti loppuelämäkseni, koska mitä ilmeisimmin olen jättämässä filosofian, mitä tulee sen propositionaalis-analyyttis-argumentatiiviseen todistekielipeli-luonteeseen ja siirtymässä takaisin nuoruudenrakkauteeni eli fiktioon ja kirjallisuuteen ylipäätään.

Ehkä myös saatan kyetä muuttamaan mm. esimerkkiesi opastuksen kautta äärimmillään melko 'kivikautisia' käsityksiäni kuvaamataiteesta. Ainakin toivon pystyväni siihen, koska zizekläisen, psykoanalyyttisen kulttuurikritiikin ohella taidefilosofia ja taiteen merkityksen sekä funktion pohdinta arkisen elämän mielekkyyden lähteinä tulevat korvaamaan aiemman, jo pitkään tyhjää jauhaneen ajatteluoravanpyörän perinteiset kysymykset muodollisesta totuudesta tai havainnon verifikaatiosta - ylipäätään evidenssin (perustelujen, premissien) ja sen puutteen loputtomaan reggressioon johtavasta kiistasta.

Lankeamatta trendien säätelemään, pinnalliseen ja hyötykalkyloivaan pragmatismiin, haluan hylätä liian ankarat tiedon kriteerit, jotka eivät jätä todelle tiedolle muuta mahdollisuutta kuin skeptisismin tai turvautumisen auktoriteettiin - ellei sitten jämähdä jaarittelemaan loputtomiin edellä mainitusta näytön/perustelujen ongelmasta.

Perinteisemmästä filosofoinnista kiinnostuksen kohteeksi jää toki vielä mielen filosofia.

Teologiaa en myöskään aio hylätä koskaan, sillä siinä yhdistyvät niin perin mielenkiintoisella tavalla monet juuri emootioihin, loogiseen päättelyyn, ontologiaan, moraaliin ja eksistentiaaliseen mielekkyyteen sekä pelastukseen liittyvät kysymykset, joita analyyttisempi filosofointi kykenee käsittelemään pelkästään luurankomaisesti - vailla kytköstä filosofisen antropologian teemoihin.
*
Toisin sanoen - alkuun palatakseni (palaan siihen usein kuten huomaat): miten viestiä sinulle tunne perimmäisestä sukulaissieluisuudesta kanssasi näissä asioissa, pitäen samalla kiinni opponentiaalisesta joskin ehkä joskus hieman pakkomielteenomaisesta 'I prefer not to-metodista', joka on taiten käytettynä osoittautunut kuitenkin monesti niin hedelmälliseksi lähestymistavaksi, jolla voi hämmentää tekijää/lukijaa pyrkimällä sitä kautta avaamaan ja selventämään tekstin teemojen sisäisiä ristiriitoja tai tekstin perimmäisen tematiikan ilmaisuun liittyviä epämääräisyyksiä, joita niihin sisältyy (en tarkoita tässä tietenkään vain sinun tekstejäsi - eiväthän omanikaan niin kovin selkeitä aina ole - hymiö).
*
Tähän kohtaan täytyy kuitenkin heti dialektisesti lisätä, että jo kirjoituksen (kuten kyseisen hienon päreesi) tyyli ja atmosfääri sinänsä, sellaisenaan, on 'psykologia' eli sisältää oman tulkinnallisen legitimaationsa.

Tunne ja ilmapiiri, jonka tyyli(si) välittää, piilee parhaimmillaan ikäänkuin mestarillisten siveltimenvetojen käyttämisessä tai kitarankielten touchin ja timingin liki täydellisessä yhtymisessä omaan näkemykseen bluesin 'emotionaalisesta hengestä'.

Tyyli - vaikuttava tyyli - on aina jotain enemmän kuin, minkä voimme todistaa hyväksi mihinkään todisteproseduuriin ja taidediskurssiin vedoten.

Olen perimmältään jälleen kerran pikemminkin emotionalisti - jopa sensualisti, mikäli tuo termi nyt tähän kohtaan sopii. Jos tyyli tekee lähtemättömän vaikutuksen, joka kestää aikaa tai jonka vaikuttavuus kokijaan jopa vain vahvistuu ajan kuluessa, voimme olla varmoja siitä, että taiteilija on kyennyt viestimään jotain sellaista, millä on kuin onkin tekemistä totuuden kanssa (ontologis-esteettisesti, ei propositionaalis-epistemologisesti ymmärrettynä/koettuna).
*
Tässä mielessä tietty kryptinen ('salattu') minimalismi ja 'maailmaan heitettyneisyys' sekä eräänlainen kryptinen situationismi kuulostavat minun korviini varsin kiehtovilta mutta myös varsin perustelluilta termeiltä määriteltäessä uuden 'ei-performatiivisen performaatiotaiteen' luonnetta ja merkitystä taiteenfilosofisessa/-teoreettisessa kontekstissa.

Taide on jotain, mitä ei pidä 'esittämällä esittää'. Se on jotain, mitä pitää etsiä, ja mikä pitäisi ehkä jopa löytää - tai ainakin 'keksiä' (Huom! Tämä ei ole subjektivismin ylistystä).

Taidenäyttelyt ovat sirkusta. Kulttuurimassojen huvipuistoja.

Taide on piilotettava, jotta sen voisi löytää. Taide pitäisi löytää, vaikkei sitä voisi edes etsiä.

Taiteesta pitää tulla se Totuus, Jumala, jonka länsimainen metafysiikka, ontologia ja teologia kadottivat yhtä aikaa taiteen muotokielen hajoamisen myötä.

Jumalan kuolema taiteessa ilmeni siirtymisessä naturalistis-realistisesta, kultaiseen leikkaukseen ja perspektiiviin sitoutuneesta muoto- ja kuvausihanteesta, kirkollisten teemojen sekä ihmisen kuvaukseen liittyvien aiheitten hylkäämisestä kohti imitaation pirstoutumista, ekspressiivisen kokemuksen ensisijaisuutta ja figuraation abstrahoitumista.

Lopulta koko prosessi muuttui teknisen uusintamisen kaupallisessa mainoskeskeisyydessä 'kloonaukseksi' (Warhol) sekä retrospektiiviseksi nostalgiaksi - jopa salatuksi melankoliaksi, joka lopulta aina löytyy kitchin ja campin ytimestä - niin 'sietämättömän kevyeksi' kuin melankolia pyritäänkin campissa naamioimaan.

Se moderneista taidemuodoista, jota alunperin vastoin tahtoani ('kivikautinen luupää' kun näissä asioissa olen) mutta aivan vääjäämättömästi, tunteitteni ja älyni usein ristiriitaisiakin viestejä ja vinkkejä kuunnellen ryhdyin viimein vakavasti arvostamaan, on ollut ympäristö- ja tilataide, perfomatiivinen taide - ja viimein tuo edellä kuvaamani 'piilotettu taide' (jos se on taidetta), jota ei voi edes etsiä vaan, joka pitää vain löytää - kuin se tuntematon jumala (deus absconditus), jonka me kerran kadotimme intellektuaalisena diskurssina ja uskon aktina, mutta joka ei koskaan ole 'tuntemattomana' kadonnut yhtään mihinkään.

Ja jos sanotaan, että Jumala jonnekin katosi niin Luontoon - sinne, mistä me sen/hänet alunperin löysimmekin. Luonto tässä ymmärrettynä 1) inhimillisen elämän ekosfääriksi: bios ja jopa enemmäksi, 2) koko eliömaailmaksi: zoo sekä viimein 3) universumin äärettömyydeksi.

Kärjistetysti: ympäristötaide on minulle kaikesta tilan ja ajan hetkittäisestäkin yhteydestä, kulttuurin ja luonnon välisestä kommunikoivuudesta - ylipäätään performatiivisuuden ja ei-performatiivisuuden dialektiikasta huolimatta esittävää taidetta - ja siten yhä vielä peruuttamattomasti sidottua taiteen ikivanhoihin imitaatio-perinteisiin identiteettifilosofian hengessä.

Toki ympäristötaiteessa on otettu huima askel irti performatiivisuuden imitaatio-konventioista vapaampaan formalistis-funktionaaliseen suuntaan, johon taiteilija (etenkin arkkitehti) kuitenkin jollain merkillisellä tavalla yhä vielä pyrkii sijoittamaan symbolis-emotionaalisia viestejä, jotka näkijän/kokijan pitäisi kyetä hamottamaan, ja jotka sitten viime kädessä ilmentävät tekijän ekspressiivistä intentiota - hänen tapaansa muistuttaa meitä niistä perimmäisistä arvoista, jotka on taideteokseensa pyrkinyt sisällyttämään.

Tietenkin esimerkiksi joku modernin taiteen museo rakennuksena/kokonaisuutena ilmentää tuota perimmäistä arvointentiota tai ainakin erinäisiä viittauksia, vihjauksia ja konnotaatioita, joiden puitteissa taiteilija haluaa tehdä vaikutuksen teoksellaan, mutta painotan, että minun mielestäni taideteoksen 'arvo-ontologia', jota sen funktionaaliset ratkaisut ilmentävät, piilee aina esittävässä, eräänlaisessa tunteen ja sitä performoivan 'hahmon' vastaavuudessa - korrepondenssissa, joka ei ole mitään muuta kuin imitaatioteorian ilmentämistä formalistisen ratkaisun ja sen ekspressiivisen, emotionaalisen viestin korrespondentiaalisessa yhteydessä.

Ei siis mitään uutta auringon alla - puhuttiinpa sitten modernista monumentaalisesta rakennusprojektista (esim. uudet WTC-tornit) tai ympäristö- ja tilataiteellisista ratkaisuista kuten kymmenien kilometrien aitaprojekti tai vaikka tuhannen, selällään makaavan alastoman ihmisen muodostama kolmio jossain torilla tai heinäpellolla.

(Mikseivät muuten ufojen tekosiksi väitetyt viljapeltoihin leikatut symmetriset kuviot olisi ympärisötaidetta - ehkä kaikkein mielenkiintoisimmillaan?!)
*
Mutta ei - tämä kaikki - kuten sanoin - sittenkin yhä vielä toistaa vanhoja taiteenteon ontologisisia ja performatiivisia konventiota, jotka niputan lyhyesti esittävän taiteen nimikkeen alle.

Siinä vaiheessa kun taide on irtaantunut esittävyydestä eli sulautunut Luontoon - kuitenkin ilman että se olisi yhtä kuin luonto eli muka jotain täysin identtistä luonnon kanssa, silloin ollaan vihon viimein pääsemässä sekä modernin 'jumalattoman' teologian (deus absconditus tai kuollut Jumala), ontologiattoman filosofian (Olemisen perustan katoaminen eksistenttisenä kokemuksena/ajatuksena ja sen sulautuminen alkuperäänsä: Luontoon) sekä modernin fysiikan (suhteellisuuteorian epäintuitiivisuus ajan ja avaruuden suhteen, kvanttifysiikan havaintodualismi) ilmentämään uusimpaan maailmankuvaan ja myös maailmankatsomukseen, jossa arvot ja merkitykset ovat - jos eivät sentään kadotettuja (olemmehan palanneet alkuun) niin ainakin kätkettyjä, ikäänkuin muuttuneet takaisin osaksi universumia, Luontoa ja siten todellisuuden perimmäistä salaisuutta - ellei peräti mysteeriä.

Mitä voisi olla tällainen taide? Siitä on hieman vaikea antaa konkreettisia esimerkkejä, mutta se on tulossa ja ollut tulollaan jo suhteellisesti ottaen ehkä pitkäänkin - niin kauan kuin ympäristötaide alkoi saada merkittäviä tilaisuuksia ja arvostusta, ja niin kauan kuin eräät, ymmärtääkseni yhä vielä varsin harvalukuiset taiteilijat alkoivat oivaltaa, että taide on jotain, mikä pitää piilottaa kaikelta esittävyydeltä - ei ainoastaan taidenäyttelyiltä vaan myös kaikilta mahdollisilta yrityksiltä kokea ja tulkita sitä annetun representatiivisen muodon - siis valmiiksi koodatun identiteetin - puitteissa.
*
Kaikki tässä kirjoittamani on epämääräistä ja poukkoilevaa luonnostelua.

Tulen jatkamaan kyseisestä aiheesta luultavasti vielä monta kertaa. Tulen tiivistämään sitä teoreettisesti ja täydentämään sen luurankomaisuutta sisällöllisillä esimerkeillä. Samalla tiedän jo nyt, että tulen vielä nauramaan makeasti niillä äärimmäisillä johtopäätöksillä, joita sekä sen teoria että sen mielikuvitukselliset sovellutukset tulevat herättämään - sekä minussa itsessäni että mahdollisissa lukijoissa, jotka uskaltautuvat pohdiskelemaan tätä perimmältään nihilistisen 'totuusprojektin' viimeisintä - taiteen tekemiseen, taiteen teoriaan ja sen filosofiaan siirrettyä vaihetta.

Mutta painotettakoon jo nyt, että kyseessä ei ole mikään kuolemakulttia pateettisesti ihannoiva projekti vaan pikemminkin kuolemalle naurava - ja siten myös kuolemanpelon sekä siihen liittyvän kyynisen pessimismin ja synkkyyden ylittävä 'leikki' - eräänlainen Afrikan tähti-peli, jossa ei tällä kertaa etsitä juuri Afrikan tähteä vaan taiteen - siten juuri elämän, filosofian ja teologian kätkettyä merkitystä - totuutta, josta me emme voi puhua edes vielä silloin, kun luulemme sen löytäneemme.

Me nimittäin emme tule löytämään mitään - mistään - milloinkaan. Me voimme vain havainnoida ja ikäänkuin havainnoiden ja kokien etsiä ilman mitään johtolankoja, ja ehkä viimein jossain - täysin sattumanvaraiseen löytöön törmättyämme pyrkiä miettimään, mikä onkaan ollut tämän esineen oma, autenttinen menneisyys - entä mitä se kertookaan meille meistä itsestämme ja omasta historiastamme.

Ja kas - mikäli hyvin käy, eli olemme 'löytäneet' oikean 'objektin', niin ei kulu välttämättä kovin kauaa, kun meillä on jo tarina, josta saattaa kehittyä kokonainen historia, kokonainen merkitysten, arvojen ja totuuksien aarreaitta.

Olemme keksineet 'taiteen' ikäänkuin uudelleen ja taiteen kautta todellisuuden, jumalan sekä elämämme mielekkyyden. Ei enempää eikä vähempää.

Kuitenkin erotuksena aiempaan esihistoriaamme, jolloin taide ja uskonto syntyivät transsendenssista käsin siten, että me pyrimme ylittämään, transsendoimaan kaiken äärellisen ja ikäänkuin täyttämään taiteella ja uskonnolla sen loputtomuuden - ikuisuuden ja äärettömyyden mentävän reiän, jonka tajusimme vähitellen todellisuuden olemukseksi, niin nyt kun olemme kadottaneet uudestaan nuo taiteen, uskonnon, filosofian ja viimein modernin molekyylibiologian ja fysiikan meille antamat todellisuutta sementoineet ainekset, meidän on - ettemme menettäisi elämänuskoamme lopullisesti tai kadottaisi itseämme kapitalismin kulutushelvetin kaiken yhdeksi ja samaksi tekevään koneistoon - pyrittävä 'piilottamaan/kätkemään' julkisuudelta kaikki se, mitä pidetään merkityksellisenä - niin taidenäyttelyissä, kirjamessuilla, tieteellisissä seminaareissa, filosofien tapaamisissa, piispainkokouksissa jne.

On kadotettava tämä kaikki totuudeksi nimitetty krääsä, joka on menettänyt merkityksellisyytensä elämää perimmäisesti konstituoivana mielellisyytenä. On ikäänkuin Paavalin sanoin osattava kadottaa se vanha minä, joka pitää meitä kiinni elämisen yksipuolisen teknologisessa ja urbanisoituneessa valheessa.

Vasta tämän kadottamisen lopullisuuden tapahduttua ja sen tajuttuamme, saatamme yhä löytää jotain, jossa vielä on mieltä. Tämä jotain koostuu hyvin pienistä ja muille paitsi meille itsellemme ja ehkä kaikkein läheisimmillemme salatuista asioista, hyvin vaatimattomista seikoista, ilmiöistä, tapahtumista ja objekteista, joille me annamme aivan erityisen roolin ja merkityksen elämässämme.
*
Tällainen on uuden taide- ja todellisuuskokemuksen alku:

1) Esittävän taiteen totaali hylkääminen ja 2) taidediskurssin laajentaminen koko filosofian alueelle sekä 3) taiteen uskonnollis-mystisen 'funktion' (mitä ikinä se onkaan) korostamista 3a) taiteen käytännöllis-funktionaalisen roolin eli niin sanotun tyylin ohella.

Olennaista on a) minimalismi, b) 'pienuuden' ja yksityiskohtien korostaminen, c) performatiivisen ja ei-performatiivisen välisen rajan hämärtyminen, d) luonnon preferoiminen kulttuuriin nähden.

Uusi taide ei ole massojen vaan 'harvojen ja valittujen' henkilökohtainen - tekisi mieleni sanoa: 'esoteerinen kultti'.

Päivän aforismi

Vain ei-kokonainen ihminen kokee taidetta. Täytyy siis olla jollakin tavalla risa tai murtunut tai peräti valuvikainen arvostaakseen taidetta. Täydelliselle taide on yhtä tyhjän kanssa.

Janne Kurki kirjassa ’Taide ja teos III’.

Hauskaa paskaa? Eli miten huumorintaju auttaa sinua modernin taiteen ymmärtämisessä ja itsesi pilkkaamisessa

Kirjoitettu kommentiksi Hotasen päreeseen Roaska (eriskummaisia persoonallisuuksia).
*
Ripsa saattaa olla oikeassa - tavallaan.
Ympäristötaiteen tekemisessä ja ymmärtämisessä kuten Moternin Taiteen ymmärtämisessä yleensä tarvitaan huumorintajua...

Taiteesta on tullut nykyään NII-IN huonoa, että sille pitää osata vain nauraa...kun ei viitsis ihan itkeäkään...

Kiasman johtajakin on lähinnä eräänlainen Onni Klovni: johtava sirkuspelle tai sirkustirehtööri...

*
Toisaalta - asian voi nähdä niinkin, että jo esimerkiksi 'neropatit' Magritte 'piippuineen' ja Duchamp 'wc-lavuaareineen' pitivät ironisessa dadaismissaan katsojaa samalla pilkkanaan..?

Heille taide oli enää vain tyhjä nimi materiaalisen objektin tietylle, sopimuksenvaraiselle (siten myös sattumanvaraiselle, koska kaikki sopimukset voidaan purkaa) funktiolle, eikä tuolla funktiolla siten ollut realistista, aitoa kytköstä/referenssiä itse objektiin ja sen ominaisuuksiin. (ks. PS.)

Mutta miksi minun pitäisi mennä Kiasmaan pilkkaamaan itseäni? Sillä taiteilijan (huijarin/'huijarin') tarkoitushan on nimenomaan pilkata minua kuskaamalla sinne museoon jotain romua/värisotkua, jota minun pitäisi sitten mennä ihmettelemään ja jopa ihailemaan taiteena? Rahallista korvausta vastaan.

On kuitenkin hieman surullista, jos minulta puuttuu 'tarpeellinen' määrä 'huumorintajua' ymmärtääkseni, että se romu on 'taidetta'...

Huumorintajun puutetta voisi verrata nimittäin uskon puutteeseen. Yhtä lailla kuin en voi pitää itseäni uskovaisena, jos/kun minulta puuttuu usko, niin yhtä lailla en voi ymmärtää vitsiä, jos minulla ei ole (tiettyä) huumorintajua.

Siten myös moderni taide jää sinulle etäiseksi. Eikä tätä 'vajausta' voi parantaa esim. yliopisto-opinnoilla. Se on 'synnynnäistä kyvyttömyyttä' hyväksyä sitä sietämätöntä tosiasiaa, että taide on 'kielipeli' ja sosiaalinen konstruktio - eräänlainen etiketti ja protokolla', jota tulee noudattaa, jotta sitä (muka) voisi ymmärtää.

Valitettavasti en vain kerta kaikkiaan tajua (metatasolla) ja hyväksy sitä, miten pelkkä sosiaalisten pelien pelaaminen voisi synnyttää aidon ymmärtämisen, uskon tai huumorintajun.

Mutta minä olenkin kyynikko - sanan alkuperäisessä ('koiramaisessa') - en sen nykyisessä: 'välinpitämättömän suvaitsevassa/piilorasistisessa' - merkityksessä.

Jos en näe/koe romussa tai väriläiskissä taidetta (kaunista, ylevää tvs.) vaan pelkkää sekasotkua, niin en myöskään kutsu sellaista taiteeksi.
Haluan nimittäin itse valita sen tavan, jolla minua saa pilkata...
*
Tosin Slavoj Zizek - tuo minua huomattavasti fiksumpi ja lahjakkaampi kyynikko, on sentään hieman 'parantanut' ymmärrykseni vajavuutta näissä populaarikulttuurin ja 'korkean taiteen' ymmärtämisasioissa.

Ehkä taide (kuten uskonto ja jopa filosofia) lopulta on kuin onkin Suuri Vitsi - hyvin 'syvällisessä?' mielessä tietysti.

Teoreettisella tasolla Zizekin antideskriptivismiä ja hänen Lacanin objet petit a:ta (objekti pikku a) käsittelevistä pohdinnoista on joka tapauksessa hyötyä taiteenkin ymmärtämisen kannalta.

*
PS.
Tässä joudumme filosofisen ongelman eteen: a) missä mielessä nimet ovat ilmaus objektin aidoista ominaisuuksista, b) missä mielessä nimet taas määräävät objektin ominaisuuksia. Ensimmäinen vaihtoehto on realistinen ja deskriptivistinen, toinen lähinnä nominalistis-antideskriptivistinen.

Antideskriptivismin perusongelma 'on sen määrittäminen, mikä objektissa - sen deskriptiivisten piirteinen ulkopuolella - muodostaa sen identiteetin' (ks. Sitaatteja Zizekiltä 13: 'tulossa').

Slavoj Zizek on periaatteessa nominalisti ja antideskriptivisti, joskin hänen antideskriptivisminsä on eri tavalla diskurssisidonnaista kuin Kripken mallissa ja nominalisteilla.

Tarkoittaa jotain sellaista, että kun objekti on kerran saanut 'alkukasteessa' nimen, niin tuo nimi määrää 'kohtalonomaisesti' objektin myöhempää 'tarinaa' tai merkittävää osaa siitä - lacanilaisen 'objekti pikku a':n merkityksessä (*).

Nimi ei siis ole pelkkä tyhjä, vaihdettavissa oleva, yksinomaan kontekstisidonnainen kirjainyhdistelmä, vaan sisältää ikäänkuin 'aina jo' osan omasta diskursiivisesta tulevaisuudestaan, jossa objektin ominaisuudet saavat monesti alkuperäisestä eriäviä merkityksiä.

(*) 'Erityisesti siinä on kyse ainakin filosofisessa katsannossa Kantin transsendentaaliobjektin vastineesta: transsendentaaliobjekti on tekijä, joka mahdollistaa havainnon objektit ikään kuin pitämällä psyykkisessä prosessissa avoinna tilaa, johon objektit konstruoituvat.

Samoin lacanismissa objekti pikku a toimii todellisuuden tukena ja tavallaan vetää subjektin intersubjektiiviseen yhteyteen.

Objekti pikku a on subjektin ja Toisen yhteenliittävä nivel.'

http://www.netn.fi/197/netn_197_laari.html

*
http://www.dadart.com/dadaism/dada/020-history-dada-movement.html.