‘Normatiivinen biotooppi’

Kemppinen kirjoitti päreessään ‘Tätä kirjaa et halua lukea’: ‘On minulla tähän vastaus. Jos kuvitteellisesti ja tämän esimerkin törkeyden myöntäen ajattelemme että tuo joukko tunnistettaisiin ja tuhottaisiin, mitä tapahtuisi sitten? Sen sijaan tulisi toinen 12 prosenttia, joka olisi aivan entisen kaltainen. Ja sen jälkeen kolmas.’ [....] Toinen selitys on, että yhteiskunta tarvitsee rupulijoukon ja pitää huolen, että sellainen aina on. Yhteiskunta on eräänlainen ”biotooppi”, jonka on välttämätöntä tyhjentää itseään.’

. 

1

Ajattelen ‘kuvitteellisesti’, ettei tuossa välttämättä ole eikä tarvita kahta selitystä vaan enintään ‘1½’. Jos ja kun evoluutio de facto ‘karsii epäkelvon aineksen’ [~ ‘tuo joukko tunnistettaisiin ja tuhottaisiin’, esim. 12%], niin ensimmäinen selityshän on silloin pelkästään toisen eli normatiivisemman [foucaut’laisessa merkityksessä] selityksen deskriptiivinen kuvaus eli se, mitä tapahtuu tilastollisesti mitattuna kaikkialla luonnossa, ei ainoastaan ‘ihmis-yhteiskunnissa’. 

.

Itse asiassa tässä ei ole kuin yksi selitys, koska kumpikin niistä voidaan ymmärtää sekä normatiivisesti että deskriptiivisesti.

. 

2

Esitetyn esimerkin kautta on ‘näppärästi’ päädytty Foucault’n tiedon arkeologian perusongelmaan eli kysymykseen siitä, milloin kontingentti säännönmukaisuus voi muuttua normatiiviseksi säännöksi [ja päinvastoin], jos rationaalisuudelle ei anneta transsendentaalisesti konstitutiivista roolia tai merkitystä [esim. ajatteleva/epäilevä itsereflektiivisyys [cogito substanssina] , autonomisuus, transsendentaaliset ehdot, Jumala jne.] vaan pidetään sitä pelkästään luonnossa ilmeneviä ja vallitsevia syy-seuraussuhteita heijastavana toistamisena kielessä ja kulttuurissa.

.

Miten ‘ihmeessä’ tällainen rationaalisuus[?] voi ylipäätään olla asioita ja ilmiöitä normatiivisesti konstituoivaa tai edes kognitiivisesti regulatiivista tietoisuutta, jos ihmisen kehityksessä ei oleteta jossain vaiheessa tapahtuneen ‘ontologista hyppyä’ vaistonvaraisesta ja ‘määrällisestä’ aistihavainnoinnista laadullisesti hyvin erilaiseen [itse]reflektioon, josta muodostuu havainnoille laadullis-ontologisesti aivan uudenlainen perusta.

.

Mikään naturalistinen evoluutiomalli ei pysty tätä kehitystä selittämään ajautumatta ristiriitaan omien metodis-ontologisten sitoumustensa kanssa [olettamatta siis jotain ei-naturalistista syytä]. Aristoteelinen hylemorfisuus tai mikään muukaan ‘strukturaalinen isomorfia’ ei nyt kelpaa selitykseksi, sillä Foucault pyrki Nietzschen tavoin eliminoimaan kaiken mahdollisen metafysiikan tiedon arkeologiastaan ja genealogiastaan.

.
3 

Mikäli tietoisuudesta esitettyjä ei ainoastaan ‘selvästi’ metafyysisiä vaan myös käsitteellis-rationaalisia oletuksia pidetään kielen luomina illuusioina, kieli pitää ‘hävittää’ pois sekoittamasta objektiivista havainnointia, eikä silloin riitä se, että kieltä viilataan muka eksaktimmaksi logiikan ja tieteen avulla vaan että kielestä ja sen käytöstä ‘luovutaan’ kokonaan, koska se on perustavien tietoisuuden ‘harhojen’ perimmäinen aiheuttaja: eräänlainen jopa tieteen antibiooteille resistentiksi muuttuva virus [‘älyllisiä hallusinaatioita aiheuttava meemi’]. Jos siinä samalla menisi ‘kyky’ inhimilliseen ajatteluun, niin entä sitten – saavutettiinhan empiiris-tieteellinen ‘totuus’.

*

http://kemppinen.blogspot.fi/2014/05/tata-kirjaa-et-halua-lukea.html

http://filosofia.fi/node/5351

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Archaeology_of_Knowledge

Kuuntelusuositus

Suomalainen filosofia

.

http://ohjelmaopas.yle.fi/1-2213441

.

Suomessa on opetettu filosofiaa jo Turun akatemian perustamisesta lähtien. Mutta onko olemassa suomalaisten omaa filosofiaa? Poikkeaako suomalainen ajattelu jotenkin muiden kansojen ajattelusta? Ja millaisiin saavutuksiin  suomalaiset filosofit ovat aikojen saatossa yltäneet. Roman Schatzin Maamme -kirjassa etsitään suomalaisen ajattelun alkulähteitä ja johtotähtiä yhdessä kirjailija Torsti Lehtisen ja professori Timo Airaksisen kanssa.
*
http://ohjelmaopas.yle.fi/1-1790170

Piilorasistista bullshittia

Ironmistress kirjoitti päreensä ‘Avioero ja älykkyys’ kommentissa: ‘Älykkyyden ja ulkonäön välillä on selkeä korrelaatio: älykkäät ihmiset säilyvät hyvin.’

. 

Mikäli kyseessä ei ole harkittu provokaatio, joka on asia erikseen, niin eihän tällaista ‘korrelaatiota’ voi pitää edes kyökkipsykologisointina vaan nimenomaan eugeniikkana eli enemmän tai vähemmän ‘tieteelliseen asuun’ naamioituna piilorasistisena bullshittina, jonka kytkökset todellisuuteen löytyvät sinun omista projektioistasi, ennakkoluuloistasi ja toiveunistasi [1].

. 

Ne ihmiset, joista pidämme henkilökohtaisesti [kyse on siis preferenssistä eli ‘makuasiasta’] ovat aina ‘kauniita’, kun taas ne, joista emme pidä ovat ‘rumia’ [kukaan ei rakastu ‘rumaan’ ihmiseen]. Ihmettelenkin siis, miten sinulla ylipäätään voi olla älyllistä omaatuntoa väittää, ettet tässäkin tapauksessa sekoittasi sumeilemattomasti tosiasioita ja arvoja keskenään? Vastaus kuuluu: siksi, koska sinä et joko ymmärrä tai et jostain syystä edes halua ymmärtää koko ongelman perimmäistä luonnetta tietoteoreettisesti ja semanttisesti [2].

. 

Toisaalla käsittelet asioita ja ilmiöitä täysin emotionaalisista lähtökohdista, toisaalla rakentelet näistä tunne-asenteistasi argumentti-palapelejä kuin ne olisivat toisiinsa hitsattavia teräslevyjä, joista rakentuu ‘objektiivinen näkemys’. Tämä käytäntö varmaankin toimii hyvin insinööritieteissä mutta ei tiedon filosofisessa analyysissa. Saatat olla hyvä insinööri [tai vastaava], mutta filosofinen ymmärryksesi on vähintäänkin alkeellista, mistä ‘yhdistelmästä’ osaltaan seuraa ensimmäisessä kappaleessa todettu asiaintila.

. 

[1] ihmiset toki useinkin päättelevät asioista ja ilmiöistä samaan tapaan kuin sinä [myös minä teen niin], mutta tunnustakoot samalla olevansa ennakkoluuloisia. Tieteeseen ja totuuteen vetoaminen preferenssien oikeuttamisessa sen sijaan kuvottaa minua.

.

[2] Tosiasioiden ja arvojen välisessä erossa/kytköksessä on kyse ontologisesta dilemmasta [*], koska tosiasioista triviana ei todellakaan voi seurata mitään ei-triviaalia eli tiedollisesti merkityksellistä ilman aina jo annettua ‘semanttista kontekstia’ [vrt. myös kokemuksen transsendentaaliset ehdot]. Tästä seuraa, että ihminen tietoisena ja rationaalisena olentona ei elä triviaalissa todellisuudessa vaan aina jo itse ‘luomassaan’ todellisuuskuplassa, jossa tosiasiat kuuluvat aina jo väistämättä johonkin todellisuuskielipeliin ollakseen tiedollisesti selitettävissä ja ‘hallittavissa’.

.

[*] Kyse on kahden eri olemisen tavan välisestä suhteesta, joka on kielen luoma. Kielen pitäisi ‘hävittää’ itsensä, jotta tämä ‘suhde-ongelma ratkeaisi’ [vrt. ‘mistä ei voi puhua, on vaiettava’/Wittgenstein].

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2014/05/avioero-ja-alykkyys.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Eugeniikka

Onnea äideille

Mmmm. Hyvää ja ravitsevaa milkkiä.

*

http://www.frugal-cafe.com/public_html/frugal-blog/frugal-cafe-blogzone/2012/05/29/best-obamatime-magazine-cover-satire-of-the-week-breast-feeding-the-statue-of-liberty/

Pikakurssi vanhan logiikan rajoista, rajoituksista ja rajoittuneisuudesta sekä uuden logiikan ‘ratkeamattomuudesta’: – ylipäätään koko logiikkapelin konstruktiivisesta kikkailusta, joka johtaa tautologiaan/kehämäisyyteen, ristiriitaan, kvanttorien 'inflaatioon' ja siten ratkeamattomuuteen

Ilmestynyt teoksessa: Kaisa Luoma, Erna Oesch & Risto Vilkko (eds.) Filosofisia tutkielmia – Philosophical Studies in honorem Leila Haaparanta, Acta Philosophica Tamperensia Vol. 4, Tampere University Press, Tampere, 2004.

Mitä uutta modernissa logiikassa?

Panu Raatikainen

Perinteisen aristoteelisen logiikan valtakausi kesti parisen tuhatta vuotta. Niinpä vielä Kant julisti, että aristoteelinen logiikka on lopullinen ja täydellinen logiikka. Sittemmin logiikka on kuitenkin kokenut melkoisen mullistuksen. Käsitykset siitä, mikä tässä muutoksessa oli olennaista ja milloin se todella tapahtui, vaihtelevat.

Yleinen näkemys on, että nykyaikaisen logiikan perinteisestä erottavia olennaisia piirteitä ovat kvanttoreiden käyttöönotto sekä perinteisen luonnolliseen kieleen perustuneen lauseanalyysin ja subjekti–predikaatti-analyysin korvaaminen matemaattisemmalla argumentti–funktio-analyysilla (ks. esim. Haaparanta 1998; vrt. Vilkko 2003). Niin pitkälle kuin se menee, tämä pitää tietysti paikkansa. Kuitenkin minusta tuntuu, että tämä kuvaus jättää jotain olennaista pois tai ainakin julkilausumattomaksi ja piileväksi. Koetan seuraavassa lyhyesti esittää, mikä oman näkemykseni mukaan tekee uudesta logiikasta radikaalisti erilaisen perinteiseen logiikkaan verrattuna.  

I

Tunnetusti Kant ajatteli, ettei geometrinen eikä aritmeettinen päättely voi edetä analyyttisesti tai loogisesti vaan edellyttää puhtaan intuition konstruktioita, siis synteettistä päättelyä. Michael Friedman (1985) on (osin Hintikan ajatuksia kehitellen) korostanut, että tämä on olennaisesti seurausta siitä, että Kant otti annettuna perinteisen aristoteelisen logiikan. Erityisesti, Kantin tuntema logiikka ei mitenkään pystynyt tavoittamaan tai esittämään äärettömyyttä. Sen välineistö ei voi pakottaa predikaatin ekstensiota äärettömäksi. Äärettömyys oli sen puitteissa esitettävä intuitiivisesti. Tämä logiikka on siten auttamattoman riittämätön toimimaan matemaattisen päättelyn teoriana — siksi Kantin oletus, että tarvitaan synteettistä intuitiota. Taustalla oletetun logiikan ominaisuuksilla on näin pitkälle meneviä filosofisia seurauksia.

Nykyaikaisessa logiikassa predikaatin ekstension pakottaminen äärettömäksi käy sen sijaan helposti. Se edellyttää välttämättä ainakin yhtä kaksipaikkaista predikaattia ja useampia sisäkkäisiä, toisistaan riippuvia kvanttoreita. Perinteinen aristoteelinen logiikka toisaalta rajoittui yksipaikkaisiin eli monadisiin predikaatteihin ja salli lauseen alussa vain yhden kvanttorin. Siksi se ei voi esittää äärettömyyttä. Tässä näen yhden tärkeän eron vanhan ja uuden logiikan välillä.   

II

Keskeinen logiikan ominaisuus on sen ratkeavuus tai ratkeamattomuus.1 Logiikka on ratkeava, jos on olemassa yleinen menetelmä, jolla pystytään täysin mekaanisesti, askel askeleelta sääntöjä seuraten ratkaisemaan äärellisessä ajassa mistä tahansa logiikan lauseesta, onko se loogisesti tosi (pätevä) vai ei. Muussa tapauksessa logiikka on ratkeamaton. 

Hilbert esitti aikanaan, että ”ratkaisuongelma” (Entscheidungsproblem) on matemaattisen logiikan pääongelma (Hilbert & Ackermann 1928). Hilbert oletti, että uusi logiikka on kokonaisuudessaan ratkeava. Tämän osoittaminen muodostikin keskeisen osan Hilbertin ohjelmaa, jonka piirissä monet tuon ajan parhaista loogikoista työskentelivät.

Toisaalta onnistuttiin rajoittumalla tiettyihin kvanttorirakenteen mukaan erityisiin lauseluokkiin osoittamaan, että kyseinen lauseluokka on ratkeava; tämä onnistui yhä monimutkaisemmille lauseluokille (ks. alla). Toisaalta logiikan yleinen ratkaisuongelma onnistuttiin palauttamaan tiettyihin kvanttorirakenteeltaan rajoitettuihin lausejoukkoihin (palautusluokkiin). Koko logiikan ratkeavuuden osoittaminen näytti näin olevan lähellä — lopulta kyse oli vain yhden kvanttorin erosta. Vuonna 1936 Church ja Turing kuitenkin osoittivat, että tämä kuilu on ylittämätön: yleinen ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikka on ratkeamaton (Church 1936a, b; Turing 1936).  

III

On mielenkiintoista katsoa hieman tarkemmin, missä ratkeavuuden ja ratkeamattomuuden raja tarkemmin ottaen kulkee, ja mihin se perustuu. Ensiksikin, kaikki seuraavat (ensimmäisen kertaluvun kielen ilman funktiosymboleja) lauseiden luokat ovat ratkeavia:

— lauseet, jotka sisältävät vain monadisia (yksipaikkaisia) predikaatteja (Löwenheim 1915);

— puhtaasti universaaliset lauseet (Bernays & Schönfinkel 1928);

— puhtaasti eksistentiaaliset lauseet  (Bernays & Schönfinkel 1928).

Edelleen, ensimmäisen kertaluvun logiikassa (ilman identiteettiä2) lauseluokat, joiden lauseiden kvanttorietuliite (prefiksi) on seuraavaa muotoa, ovat ratkeavia (toteutuvuuden suhteen):3

              ...  (Bernays & Schönfinkel 1928);

              ......  (Gödel 1932).

Kaikista edellä mainittuihin lauseluokkiin kuuluvista lauseista voidaan siis mekaanisesti ratkaista, ovatko ne toteutuvia vai ei. Sen sijaan lauseiden, jotka ovat seuraavia kvanttorimuotoja, luokat ovat jo ratkeamattomia:

                (Suranyi 1950);

                (Kahr, Moore & Wang 1962).

Itse asiassa viimeksi mainittujen lauseluokkien ratkeamattomuus pätee, vaikka sallittaisiin lauseiden sisältävän, yksipaikkaisten predikaattien ohella, vain yhden kaksipaikkaisen predikaatin (relaation).4 Molemmat viimeksi mainitut, ratkeamattomat lauseluokat ovat myös nk. palautusluokkia; koko yleisen predikaattilogiikan ratkaisuongelma voidaan palauttaa niihin.5 Ne siis tietyssä mielessä jo sisältävät koko yleisen predikaattilogiikan voiman. Askel ratkeavista lauseluokista niihin, mikä vaatii vain yhden kvanttorin lisää, merkitsee siis hyvin radikaalia siirtymää.

Ratkeamattomuuden yhteys kykyyn ilmaista äärettömyyttä on tässä läheinen: kaikkien em. ratkeavien lauseluokkien ratkeavuus perustuu niiden nk. äärellinen malli -ominaisuuteen (joskus myös sanotaan, että ne ovat ”äärellisesti kontrolloitavissa”); ts. luokan kaikille lauseille pätee seuraava ehto: jos lause on toteutuva, sillä on äärellinen malli. Jos siis lause ei ole loogisesti pätevä, sille voidaan aina mekaanisesti löytää äärellinen vastaesimerkki (tämähän ei päde yleisesti). Lauseluokat ovat ratkeavia, koska tämänmuotoiset lauseet eivät pysty takaamaan mallin äärettömyyttä.6 Ratkeamattomat luokat toisaalta sisältävät ”äärettömyysaksioomia” eli lauseita, joilla on vain äärettömiä malleja.

Perinteinen aristoteelinen logiikka sisältyy kokonaisuudessaan monadiseen predikaattilogiikkaan. Se on siis ratkeava. Nykyaikainen logiikka on sen sijaan ratkeamaton — ja kuten edellä on nähty, jo sen varsin yksinkertaiset osat ovat. Tässä näen toisen olemuksellisen eron vanhan ja uuden logiikan välillä.

Voidaan ehkä ajatella, että ratkeamattomuus on nykylogiikan heikkous tai puute. Itse asiassa se on kuitenkin logiikan riittävyyden välttämätön ehto: mikäli logiikka on ratkeava, se ei kykene esittämään edes alkeisaritmetiikassa esiintyviä päätelmiä. On siis varmasti parempi vain elää logiikan ratkeamattomuuden kanssa.  

IV

Äärettömän käsitteeseen epäilyksellä suhtautuva — ja heitä on — voi tietysti ajatella, että koko äärettömän mallin käsite on tarpeeton. Mitäpä jos vain unohdamme äärettömät mallit ja rajoitumme tarkastelemaan pelkästään äärellisiä malleja? Lauseen looginen totuus tai pätevyys voitaisiin tällöin tietysti määritellä lauseen totuutena kaikissa äärellisissä malleissa. Saataisiinko näin hallittavampi logiikka? Ei — päinvastoin!

Trakhtenbrotin lause (Trakhtenbrot 1950) sanoo, että näin määriteltyä äärellisesti pätevien lauseiden joukkoa ei voida aksiomatisoida — toisin sanoen lopputuloksena saatu logiikka on olennaisesti epätäydellinen; lisäksi sekin on ratkeamaton. Rajoittuminen äärellisiin malleihin johtaa siis vain hallitsemattomampaan tilanteeseen. Nykyisen vakiologiikkamme riittävyys, tai täydellisyys, perustuu siis oleellisesti valintaan kohdella äärellisiä ja äärettömiä malleja tasa-arvoisina. Pidän täydellisyyttä tyydyttävän logiikan keskeisenä vaatimuksena.  

V

Jotta logiikka pystyisi sisällyttämään itseensä matematiikassa käytetyt päättelyt, sen kielen on kyettävä esittämään äärettömyyden käsite. Tämä puolestaan edellyttää vähintään yhtä kaksipaikkaista relaatiota ja useampia sisäkkäisiä, toisistaan riippuvia kvanttoreita. Samat ehdot on täytettävä myös lauseluokan, jotta se olisi ratkeamaton (siihen tarvitaan vähintään kolme sisäkkäistä kvanttoria ja ainakin yksi kaksipaikkainen predikaatti).

Vasta nämä piirteet yhdessä antavat nykyaikaiselle logiikalle sen perinteistä logiikkaa olennaisesti suuremman voiman; kvanttorit ja funktio–argumentti-analyysi sinänsä, tai usempipaikkaiset predikaatit tai relaatiot sinänsä, eivät erikseen sitä tee. Kunnia kaikkien tarvittavien ainesten yhdistämisestä kuulunee Fregelle: siksi ajattelen itse hieman epätrendikkäästi, että moderni logiikka todellakin syntyi vasta 1879.  

Viitteet

1. Tärkeä logiikan ominaisuus on tietysti myös täydellisyys. Sekä perinteiselle että nykyaikaiselle (ensimmäisen kertaluvun) logiikalle on kuitenkin mahdollista esittää täydellinen päättelysääntö­järjestelmä, joten tässä ei ole mitään olennaista eroa näiden kahden välillä. 

2.  Identiteetin kanssa jo luokka  on ratkeamaton (Goldfarb 1984).

3. Merkintä ...  (tai ...) tarkoittaa, että mielivaltaisen pitkä äärellinen jono samaa kvanttoria on sallittu. 

4. luokka ... on ratkeamaton, vaikka lauseet eivät sisältäisi yhden kaksipaikkaisen predikaatin lisäksi mitään muita (edes yksipaikkaisia) predikaatteja.

5. Lauseluokka P on palautusluokka, jos mielivaltaiselle annetulle predikaattilogiikan lauseelle  voidaan mekaanisesti löytää luokkaan P kuuluva lause  siten, että  on loogisesti pätevä jos ja vain jos  on loogisesti pätevä.

6. Lauseluokka on ratkeava, jos sillä on äärellinen malli -ominaisuus (ts. se on äärellisesti kontrolloitavissa), mutta seuraussuhde ei välttämättä päde vastakkaiseen suuntaan. Luonnollisten kvanttorietuliitteen avulla luokiteltujen lauseluokkien joukossa kuitenkin tosia asiassa käy niin, että jokaisella ratkeavalla lauseluokalla on äärellinen malli -ominaisuus.   

Lähteet

Bernays, P. & M. Schönfinkel [1928] ”Zum Entscheidungsproblem der mathematischen Logik”, Mathematische Annalen 99, 401–419.

Church, A. [1936a] “An unsolvable problem of elementary number theory”, American Journal of Mathematics 58, 345–363.

Church, A. [1936b] “A note on the Entscheidungsproblem’. Journal of Symbolic Logic, 1, 40–41.

Friedman, M. [1985] “Kant’s theory of geometry”, Philosophical Review 94, 455–506.

Goldfarb, W. [1984] “The unsolvability of the Gödel class with identity”, Journal of Symbolic Logic 49, 1237–1252.

Gödel, K. [1932] “Ein spezialfall des Entscheidungsproblems der theoretischen Logik”, Ergebnisse eines Mathematischen Kolloquiums, vol. 2, 27–28.

Haaparanta, L. [1998] ”Moderni logiikka”, teoksessa P. Korkman & M. Yrjönsuuri (toim.) Filosofian historian kehityslinjoja, Helsinki: Gaudeamus, 383–399.

Hilbert, D. & W. Ackermann [1928] Grundzüge der theoretischen Logik, Berlin: Springer.

Kahr, A., E. Moore & H. Wang [1962] “Entscheidungsproblem reduced to  class”, Proceedings of the National Academy of Sciences of the U.S.A. 48, 364–377.

Löwenheim, L. [1915] “Über Möglichkeiten Relativkalkül”, Mathematische Annalen 76, 447–470.

Suranyi, J. [1950] “Contributions to the reduction theory of decision problem, second paper”, Acta Mathematica Academiae Scientarium Hungaricae, vol. 1, 261–270.

Trakhtenbrot, B. A. [1950] “Nevozmoznost’algorifma dla prblemy razresimosti na konecnyh klassah” (‘Impossibility of an Algorithm for the Decision Problem in Finite Classes’), Doklady Akademii Nauk SSSR 70, 569–572.

Turing, A.M. [1936] “On computable numbers, with an application to the Entscheidungs­problem”, Proceedings of the London Mathematical Society, series 2, 42 (1936-37), 230–265.

Vilkko, R. [2003] ”Immanuel Kant — logiikan kehityksen tärkeä taustavaikuttaja”, Ajatus 60, 121–136.

*

http://webcache.googleusercontent.com/search?q=cache:4W2gzo1Os58J:www.mv.helsinki.fi/home/praatika/mita%2520uutta.DOC+&cd=1&hl=en&ct=clnk&gl=fi

 http://fi.wikipedia.org/wiki/Panu_Raatikainen

Metafyysinen ‘perversio’

Onko ikuisuuden ja äärettömyyden [infiniittisyyden] metafyysis-filosofinen pohdiskelu ‘perverssiä’? Kyllä. Se on biologisen ja sosiaalisen evoluutiomme kannalta yksi kaikkein perversseimpiä ‘paheita’, koska se on [ainakin tieteellisesti] hyödytöntä eikä johda kuin mahdottomaan. Samalla se kuitenkin tekee ihmisestä ihmisen irrottaessaan hänen tajuntansa luonnon kausaalisesta determinismistä, johon kaikki muu elollinen ja eloton on erottamattomasti sidottu. - - Metafyysisesti ‘mahdotonta’ voi vain joko 1] ajatella, kuten eräät [mutta vain harvat] filosofit yhä vieläkin tekevät, 2] ratkaista se uskomalla Jumalaan tai 3] ryhtymällä etsimään kokeellis-empiirisesti havaintoa, joka voisi olla ‘mahdottoman’ fysikaalis-kausaalinen ‘syy’ ja yrittämällä tehdä se tällä tavoin ‘mahdolliseksi’ aistihavainnolle. En ota kantaa siihen, mikä näistä kolmesta vaihtoehdosta on se kaikkein perverssein tai ainakin naurettavin.

*

http://www.hs.fi/fingerpori/

Armoa ja ateismia, osa 2

Jatkoa edelliseen päreeseen.

. 

Ville kirjoitti: ‘On todennäköisempää ettei häntä ole.’

. 

Pitää paikkansa, jos Jumalaa ryhdytään ‘mittaamaan’. Jumala ei kuitenkaan ole mikään todennäköisyys tai epätodennäköisyys. Jumala ei ole mikään inhimillistettävissä oleva olio tai olento lainkaan. Joko häntä ei ole tai sitten hän on koko ajan läsnä kaikessa tämän puoleisen ja tuonpuoleisen läpäisevänä ‘tietoisuutena’ – ja nimenomaan ihmisen tietoisuutena, ei pelkästään tietoisuudessa. Jos etsit kauniita ja ihmeellisiä kertomuksia hyvästä ja/tai ankarasta Jumalasta, kuten suurin osa ihmisistä etsii, voit toki tehdä niin, mutta tulet väistämättä pettymään, mikäli samanaikaisesti yrität löytää niille empiiristä todistusta muualta kuin omasta ‘itsesuggestiostasi’ [kuten oikein sanoitkin]. Nämä kertomukset ovat aina psykologisoivaa ja allegorisoivaa puhetta, jota ei voi osoittaa todeksi muualla kuin omassa uskon kokemuksessa [tietyn kertomuksen ‘sisäisenä totuutena’]. Mutta Jumalan faktisen olemassaolon kanssa niillä ei ole mitään tekemistä. Jumala ei ilmesty maailmassa vaan ihmisen tietoisuudessa, jos on ilmestyäkseen ja se riippuu täysin ‘kyvystäni’ sekä halustani turvautua tällaiseen ‘tunteeseen’, jossa jokin ‘suurempi voima’ antaa perimmäisen merkityksen elämääni ja voi mahdollisesti auttaa minua.

.

Itse en tällaista, inhimillistettyä, Jumalaa enää etsi, koska en usko Jumalaan jonkin ‘Ison Toisen’ ['Big Other' (Lacan, Zizek)] olemassaolona enkä halua sellaiseen myöskään turvautua. Olen siis käytännöllisesti katsoen ateisti, joka ei kuitenkaan kiellä Jumalaa olemiselle ja ‘eksistentiaaliselle’ tietoisuudelle analogisena ‘olemisen olemassaolon’ perustana. Jos tämä kuulostaa omituiselta logiikalta, se on sitä ja ei ole. Se ei ole omituista metafyysisen logiikan puitteissa [ellemme sitten edusta jotain analyyttisen filosofian ‘käsite-dogmia’], mutta kuulostaa varmasti oudolta ja jopa ‘vieraantuneelta’ psykologis-narratiivisen Jumalan olemassaoloon uskovalle. Metafyysinen selitys ‘menettää’ persoonallisen Jumalan itsenäisen ja erillisen olemassaolon, mutta pystyy säilyttämään Jumalan ‘olemisen olemassaolon’ perustavana ‘sisältönä’ omassa tietoisuudessaan. Tällaiselle Jumalalle ei kuitenkaan voi antaa inhimillisiä ominaisuuksia lankeamatta psykologiseen projektioon, jota ei voi tieteellisesti osoittaa todeksi muuna kuin tietynlaisena tunteena. Onko tuossa tunteessa kyse nimenomaan Jumalasta, ei ole enää tieteellinen ongelma lainkaan. Joka niin väittää, tekee [alkeellisen] kategorisen virheen ajautuen ristiriitaan [etenkin naturalistisen] tieteen metodisen [kokeellinen havainto] ja ontologisen [empirismi] selitysperustan suhteen.

*

Usko Jumalaan on aina [myös ‘olemisen olemassaolona’: analogy of being] eräänlaista itsesuggestiota, jota ei silti koskaan pitäisi tarjota yleisenä totuutena kenellekään. Jumala ‘olemisen analogiana’ ei kuitenkaan sitoudu uskoon Jumalasta emotionaalisena olentona [tai ihmismäisenä ja siten biofysikaalisena olentona ylipäätään] vaan Jumalan persoonaluonne mahdollistuu aina ihmisen subjektiivisen tietoisuuden kautta – ei kuitenkaan ja pelkästään ihmisestä itsestään käsin, koska sellainen olisi kaikkein suurinta hybristä ja itsensä pyhittävää suuruudenhulluutta. Tällainen usko pitää elämää/olemassaoloa jumalallisena ‘ilmestyksenä’ ja siten pyhänä [kyllä, tässä asiassa lähestyn kuin lähestynkin Spinozaa, joskin aina kantilaisesta ‘perspektiivistä’ ja Heideggerin ‘ontologisen eron’ kautta]. - - Muistutan vielä älyllisen omantunnon/rehellisyyden nimissä, että en todellakaan väitä uskovani edes tällaiseen uskoon - - mutta toki haluaisin uskoa, se on päivänselvää.

*

Toistan wittgensteinilaisittain: ‘Jumala ei ilmesty maailmassa’. ‘Tractatuksen’ Wittgenstein tarkoittaa tässä Jumalalla semantiikkaa ylipäätään [mm. esteettiset ja eettiset ‘totuudet’]. Myöhemmässä ajattelussaan [*] Wittgenstein alkoi kuitenkin pitää semantiikan ilmaisemista mahdollisena erillisten elämämuotojen puitteissa [‘semanttinen pluralismi’] ja päätyi viimein eräänlaiseen fideismiin episteemisesti oikeutetun tiedon/totuuden mahdollisuutta pohtiessaan [viimeiset muistiinpanot: ‘Varmuudesta'].

. 

[*] Tractatuksen kuvateoreettinen ‘isomorfismi’ eli kuvan [tosiasian] ja termin [representaation] rakenneyhtäläisyys aineen ja käsitteen yhdistävänä universaalina ‘metaominaisuutena’ osoittautui W:n mielestä mahdottomaksi semanttisessa verifikaatiossa. Tähän kaatui pääosin myös loogisen empirismin projekti. Käsitteet itsessään eivät konstituoidu ‘hylemorfistisesti’ [~ Aristoteles] vaan ovat regulatiivisesti ‘teoriapitoisia’ [~ Kant]. Loogisessa empirismissä kuitenkin ajateltiin, että on mahdollista kehittää aineen [tai energian ja ylipäätään kaikkien havaintojen] kaikkiin ominaisuuksiin nähden täysin objektiivinen, ‘fysikaalis- tieteellinen’ kieli. Edes Kant ei tietoteoreettisessa 'idealismissaan' ollut näin naivi [tällainen naivius sisältää implisiittisesti yrityksen 'totalitaariseen' jos ei reduktionismiin niin ainakin tiedeuskoon].

.

2

‘Vaadin jumalalta voimakkaampaa todistusta olemassaolostaan,’ 
.

Jumalako olisi jotenkin ‘velvollinen’ todistamaan itsensä sinulle? Ymmärsitkö lainkaan, mitä tulit sanoneeksi? Sinäkö, pieni ihmispolo, ajatteleva heinänruoko, voisit esittää kaikkivaltiaalle Jumalalle vaatimuksia? Ja nostaa itsesi tällä tavoin Jumalan yläpuolelle. Oletko koskaan kuullut sellaisesta kuin hybris, jota pidetään jopa kuolemansyntinä? - - En sano enempää. Toivon vain, että ymmärrät, mitä tarkoitan.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/05/armoa-ja-ateismia.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Being#St._Thomas.27_analogy_of_being

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hylemorfismi

Armoa ja ateismia

 Pari kommenttia ‘Villelle’ Ironmistressin päreessä ‘Hei, me kartetaan!’.

. 

Ville kirjoittaa: ‘Tästä ei ollut suuri askel siirtyä lukemaan Nietzscheä ja Richard Dawkinsia.’

. 

Mitä tekemistä Nietzschellä on Richard Dawkinsin kanssa? Et ole näköjään oppinut vielä erottamaan nerokasta ateistia fundamentalistisesta idiootista.

....

Ville: ‘Mietein miksi jumala sallii geenivirheet varhaisille, ennen ihmistä luoduille eläimille.’

.

Siksi, että Jumala ei ole hyvä eikä paha vaan riippumaton inhimillisistä hyvän ja pahan määritelmistä. Näin ollen esim. puhe Jumalan sadistisuudesta on silkkaa – sanonko mä? - - Jumalan armo, jota ei tule sekoittaa oikeudenmukaisuuteen [sillä Jumala ei ole oikeudenmukainen tai hyvä] sen sijaan koskettaa meitä kaikkia, ihan jokaista. Armoa ei voi johtaa oikeudesta, hyvyydestä/hyveestä eikä altruismista [itse asiassa mitään 'biologista' altruismia ei ole olemassakaan: ainoaa todellista altruismia ('armoa') on ei-sukulaisiin kohdistuva huolenpito]. Armo on perimmältään ihme jo pelkästään sen vuoksi, koska sitä on mahdoton johtaa biologisesta evoluutiosta, jossa heikoimmat jätetään kuolemaan tai tapetaan aina ja poikkeuksetta. Pitää muistaa, että ihminen on eläin, joskin järkensä, moraalinsa ja uskonnollisuutensa puolesta vähintäänkin merkillinen eläin. Tämä ei tarkoita, etteikö ihminen olisi paha ['tekopyhä sadistinen narsisti’], vaikka kykeneekin rationaaliseen hyvään. Mutta armo on ihme: muussa tapauksessa kyse ei ole armosta vaan johonkin hyötyarvostelmaan perustuvasta oikeudellisesta laskelmoinnista. Jos joku nyt sanoo, ettei tällaiset kriteerit täyttävää armoa voi olla olemassa, en ala väittämään vastaan, mutta toistan ja tarkennan: juuri mahdottomuutensa takia armo voi olla vain Jumalasta ['tvs.'].

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2014/05/hei-me-kartetaan.html

K2

Kemppinen kirjoitti: ‘Minä tiesin ja olin itse asiassa tutkinut valtiorikosoikeuden paperitkin.’

. 

No, entä sitten? Valitsitko puolesi vai jatkoitko jaarittelua? Informaatiolla on todellista merkitystä vasta, kun on valinnut puolensa tai ylipäätään sijoittuu tai tulee sijoitetuksi johonkin ‘suhteeseen’ informaation suhteen. Historioitsijat ovat joko alunperinkin puolueellisia tai sitten heidän ‘objektiivisuutensa’ joutuu  jonkun toisen edustaman ‘totuuden orjaksi’. Informaatiota itsessään ei ole olemassakaan. Asioiden faktisuuden tarkistaminen tuo lisää näkökulmia ilmiön tai henkilön historiaan, mutta ei suinkaan poista näkökulmaperspektiiviä, koska yhteisymmärrys on aina sopimus eikä eikä mikään ‘faktinen totuus’. Tässä mielessä sinun ‘tietosi’ ei ole oleellista vaan pelkkä väline, jota joko sinä itse tai jota jotkut muut käyttävät omia tarkoitusperiään tukemaan. Niinpä on lopulta jos ei yhdentekevää niin lähes mahdotonta yrittää tutkia asioita ja ilmiöitä ‘loppuun asti’. Genealogia päätyy aina viime kädessä johonkin tulkintaan, joka pysäyttää etenemisen ‘tyhjyyteen’. Jo tämän vuoksi kirjailija saa valehdella mielin määrin ja hänen jopa pitääkin valehdella, koska se on paitsi luovuuden edellytys myös koko taiteen ‘olemus’: todellisuuden ‘vääristäminen’ totuudeksi. Mitään absoluuttista faktista totuutta kun ei ole olemassakaan kuin triviana ja trivia on yhtä kuin ‘kaikki ja ei-mitään’.

*

PS. Näitä tekstejä löytyy enemmän tai vähemmän ‘keskeneräisinä’ jo aiemmilta vuosilta. Osan olen epähuomiossa tai mahdollisesti ‘tarkoituksella’ säilyttänyt, mutta suurimman osan olen poistanut [Ironmistress-kommentteja olen sen sijaan julkaissut paljon useammin kuin jättänyt ‘kaappiin’ tai poistanut].

*

http://kemppinen.blogspot.fi/2014/05/elamakerrat.html

K1

Lähettämättömiä kommentteja, osa K1 [Kemppinen] [ks. PS.]

.

[Minäkään] en ymmärtänyt juhlaesitelmäpuheestasi kovin paljoa, mutta se siinä osaltaan juuri kiehtookin: sanojen maaginen kyky kuvata hahmotonta ei-mitään [tai ei-käsitteellisesti hahmotonta ‘jotain’] ikään kuin sanoja “‘ei-mistään’sä” jotain ymmärtäisi. Jotteivät siis luulisi itsestään ja laista liikoja, lukekoot oikeusneuvokset enemmän runoutta, mutta varokoot silloin vaurioittamasta aksiomaattista mieltään lopullisesti. Runouden aiheuttaman vaurion jälkeen heille luultavasti jäisi tajuntaan entistä tyhjempi lain kirjain, sanahelinä, ontto tiuku, joka näyttää vain määrän [oikeuden], ei laatua [oikeudenmukaisuuden]. Mutta tuskin juristin mieli alunperinkään oli paljon muuta kuin pelkkä hyvin rasvattu fakta- ja argumentti-automaatti. No, ehkä oikeusoppinut saattaisi ‘vaurion’ jälkeen päätyä Kemppisen tavoin tarkan ja huolellisen puhtaanapitopalveluyrittäjän ammattiin. Sellaisia ovat juuri mikrohistorioitsijat, nuo puhtaanapitopalvelun miehet ja naiset: “missä roska, siellä juoru, missä juoru, siellä ‘historia’”. Roska=juoru=historia. Tästä ei ole enää pitkä matka runouteen - - .

*

PS. Näitä tekstejä löytyy enemmän tai vähemmän ‘keskeneräisinä’ jo aiemmilta vuosilta. Osan olen epähuomiossa tai mahdollisesti ‘tarkoituksella’ säilyttänyt, mutta suurimman osan olen poistanut [Ironmistress-kommentteja olen sen sijaan julkaissut paljon useammin kuin jättänyt ‘kaappiin’ tai poistanut].

*

http://kemppinen.blogspot.fi/2014/05/skanneri.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Aksiooma_%28filosofia%29

Realistista nihilismiä

Sitaatti on ensimmäisen luvun 'Tekniikka elämän taktiikkana' loppuosa Oswald Spenglerin teoksesta Der Mensch und die Technik ('Ihminen ja tekniikka', 1931). Kirjan suomennos ilmestyy Sarastuksessa [Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti] luku kerrallaan Matti Simolan suomennoksena. 

.

[....]

Jokainen kone palvelee vain yhtä tarkoitusta ja on juuri tätä tarkoitusta ajatellen rakennettu. Kaikki liikennevälineet on kehitetty ajatellen ajamista, soutamista, purjehtimista, lentämistä eivätkä ole syntyneet mistään auton tai veneen kuvitelmasta. Menetelmä itsessään on ase. Ja siksi tekniikka ei ole mikään talouden ”osa”, yhtä vähän kuin talous, sota ja politiikka itsessään ovat mitään elämän ”osia”. Kaikki nämä ovat saman toiminnallisen, taistelevan, sielullisen elämän eri puolia. Tosin aikaisempien eläinten alkuperäisestä sodasta johtaa tie nykyajan keksijöiden ja insinöörien menetelmiin, ja samoin alkuperäisestä aseesta, viekkaudesta, tie koneiden rakentamiseen, joilla nykyistä sotaa luontoa vastaan käydään, joilla luontoa petkutetaan.

.

Tätä kutsutaan edistykseksi. Se oli edellisen vuosisadan suuri sana. Historian nähtiin avautuvan edessämme kuin tien, jota pitkin ”ihmiskunta” – eli valkoisten kansojen suurkaupunkien ”sivistyneistö” – urheasti marssi aina vain eteenpäin.

.

Mutta minne? Kuinka pitkään? Ja mitä sitten?

.

Tässä oli jotakin naurettavaa, tässä päättymättömässä marssissa kohti päämäärää, jota ei vakavasti pohdittu, jota ei yritetty, ei uskallettu selkeästi hahmottaa – koska päämäärä tarkoittaa myös loppua. Kukaan ei tee mitään ajattelematta hetkeä, jolloin hän on saavuttanut sen mihin pyrkii. Yhtäkään sotaa ei käydä, yhtäkään merimatkaa, ei edes kävelyretkeä tehdä ajattelematta sen kestoa ja päätöstä. Jokainen todella luova ihminen tuntee tyhjyyden, joka seuraa päätökseen vietyä työtä, ja pelkää sitä.

.

Kehitykseen kuuluu sen päättyminen – kaikella kehityksellä on alku, jokainen loppu on lopullinen – nuoruuteen kuuluu vanhuus, syntymään rappeutuminen, elämään kuolema. Eläin, jonka ajattelu on sidoksissa nykyhetkeen, ei tunne eikä aavista kuolemaa minään tulevaisuuteen kuuluvana uhkana. Se tuntee kuolemanpelkoa ainoastaan sen hetken, jolloin se tapetaan. Mutta ihminen, jonka ajattelu on vapautunut ajan ja paikan kahleista ja joka tuumailuissaan harhailee eilisen ja huomisen välillä, sen välillä mitä ”kerran” oli ja mitä ”kerran” tulee olemaan, tuntee kuoleman jo edeltä, ja riippuu hänen olemuksensa syvyydestä sekä hänen maailmankatsomuksestaan, voittaako hän pelon oman loppunsa edessä vai ei. Vanhan kreikkalaisen tarun mukaan, johon Iliaassa viitataan, oli Akhilleuksen äiti asettanut hänet valinnan eteen, halusiko hän elää pitkän elämän vaiko lyhyen, toimeliaan ja kunniakkaan, ja hän valitsi jälkimmäisen.

.

Oltiin – ja ollaan yhä – liian pinnallisia ja heikkoja hyväksymään kaiken elävän katoavaisuus. Se kääritään ruusunpunaiseen edistysoptimismiin, johon kukaan ei pohjimmiltaan usko, se peitetään kirjallisuudella, ryömitään piiloon ihanteiden taakse, jottei nähtäisi mitään. Mutta katoavaisuus, syntyminen ja rappeutuminen, on kaava, jota kaikki todellinen noudattaa, niin tähdet, joiden kohtaloa emme voi laskea, kuin myös kaikki hetken hyörinä tällä planeetalla.Yksilön elämä – on sitten kyse eläimestä, kasvista tai ihmisestä – on yhtä katoavaista kuin kansojen ja kulttuurien. Jokainen luomus on tuomittu tuhoutumaan, jokainen ajatus, jokainen keksintö, jokainen teko tullaan unohtamaan. Kaikkialla voimme aavistaa jo unohdettuja suurenmoisia historiallisia jaksoja. Kuolleiden kulttuurien aikaansaannosten raunioita on nähtävissä joka puolella. Taivaaseen kurkottavan, jumalalliset voimat ihmisen palvelukseen alistamaan pyrkivän Prometheuksen hybristä seuraa putoaminen. Mitä hyödyttää meitä jaarittelu ”ihmiskunnan ikuisista saavutuksista”?

.

Maailmanhistoria näyttää hyvin toisenlaiselta kuin myöskään meidän aikamme uskaltaa uneksia. Ihmisen historia on, verrattuna kasvi- ja eläinkunnan historiaan tällä planeetalla, puhumattakaan tähtimaailmojen elinkaaresta, lyhyt, äkillinen muutamia vuosituhansia kestävä nousu ja tuho, jotakin täysin epäoleellista maapallon kohtalossa, mutta meille, jotka olemme tänne syntyneet, jotakin traagisen suurta ja mahtavaa. Me 20. vuosisadan ihmiset nousemme ja luomme katseemme alaspäin. Ymmärryksemme historiasta, kykymme kirjoittaa historiaa, on salakavala merkki siitä, että kuljemme jo alamäkeä. Ainoastaan korkeiden kulttuurien huipulla, niiden ollessa muuttumassa sivilisaatioiksi, esiintyy hetken tällaista armotonta selvänäköisyyttä.

.

On sinänsä merkityksetöntä, millainen kohtalo tällä pienellä planeetalla, joka jossakin äärettömässä avaruudessa hetken kulkee rataansa, on kaikkien ”ikuisten” tähtien paljoudessa; ja vielä merkityksettömämpää on se liikehtiminen, mitä sen pinnalla muutamana silmänräpäyksenä esiintyy. Mutta joka ainoa meistä, jotka itsessämme emme ole yhtään mitään, viettää yhden sanomattoman lyhyen hetken, elinikänsä, tähän vilinään heitettynä. Ja siksi meille on määrättömän tärkeä tämä pikkumaailma, tämä ”maailmanhistoria”. Ja tämän lisäksi on jokaisen yksilön kohtalona syntyä tiettynä vuosisatana, tiettyyn maahan, tiettyyn kansallisuuteen, tiettyyn uskontokuntaan, tiettyyn säätyyn, ei ainostaan yleiseen maailmanhistoriaan. Emme voi valita, haluammeko olla egyptiläisen maanviljelijän poika joskus 3000 vuotta eKr. vai persialaisen kuninkaan tai nykypäivän maankiertäjän poika. Tähän kohtaloon – tai sattumaan – on vain sopeuduttava. Se tuomitsee meidät tiettyihin olosuhteisiin, katsomuksiin ja suorituksiin. Ei ole mitään ihmistä ”an sich”, josta filosofit jaarittelevat, vaan ainoastaan omanlaisensa tiettyyn rotuun kuuluva ihminen tiettynä aikana ja tietyssä paikassa, ihminen joka taistelusssa annettua maailmaa vastaan joko voittaa tai häviää, samalla kun maailmankaikkeus ympärillä pysyy jumalallisen välinpitämättömänä. Tämä taistelu on yhtä kuin elämä, ja Nietzschen merkityksessä taisteluna, jonka pontimena on tahto valtaan, julmaa, taipumatonta – taistelua ilman armoa.

*

http://sarastuslehti.com/2014/01/12/tekniikka-elaman-taktiikkana/

http://en.wikipedia.org/wiki/Oswald_Spengler

http://fi.wikipedia.org/wiki/Oswald_Spengler

http://sarastuslehti.com/

Pahan J/jumalan palvojat

Kommentti Ironmistressin päreeseen ‘Misoteismi, eli Jumala on olemassa mutta hän on hyvin paha ja ilkeä olento’.

.

1

Kaikenlainen Jumalan ominaisuuksien psykologisoiva selittäminen on paitsi harhaan johtavaa myös täysin turhaa ja päätyy  juuri tällaisiin kammottaviin naurettavuuksiin, joita Ironmistresskin tässä esittää. Klassisen teismin Jumala ei ole ‘sisällöllisesti’ ihmiskäsittein määriteltävissä ja siksi kaikki uskonnonfilosofiakin päätyy lopulta umpikujaan = dialektis-argumentatiivinen kehä ja käsitteellinen antropomorfismi. Ajallinen, äärellinen, partikulaari/singulaari ihmisolio ei kykene ymmärtämään kaikkivaltiutta.

. 

Mutta mikäs siinä – Ironmistress tuli taas kerran ‘pahan jumala esittelyssään’ paljastaneeksi kalvinistien syvimmän /ihmis-/jumalankäsityksen todellisen luonteen [sellainen ihminen millainen hänen jumalansa]. Piilopelagiolaiset kalvinistit uskovat pahaan, puolueelliseen ja siten lähes rasistiseen Jumalaan, joka suosii tiettyjä tekoja, tiettyä kansaa, tiettyä ihmisryhmää. Tällaisen jumala-käsityksen juuret juontavat [läntisessä] teismissä minnekäs muualle kuin varhaisjuutalaisuuden ankaraan Jahveen [sekä Olympos-vuoren ihmismäisiin jumaliin].

. 

Itse olen taipuvainen David Bentley Hartin tavoin ajattelemaan Jumalaa olemisen analogian kautta [Jumalan luomistyö on ‘olemisen olemassaoloa (*)]. Jumala ei myöskään kärsi ihmiskunnan puolesta/takia [divine apathy], vaikka lähtökohtana tässä ei olekaan deistinen oletus Jumalasta, joka ei luomisen jälkeen puutu maailman menoon [deismi on sekä ‘piiloateistinen’ että kreationistis-fundamentalistinen näkemys samanaikaisesti]. Jumala on nimittäin koko ajan läsnä olemisessa/tietoisuudessa. Silti ‘häneen’ ei tarvitse uskoa. Usko on ‘kykyä’ uskoa transsendenssiin, ei ‘taitoa’ todistaa Jumala olemassa olevaksi havainnon kohteena [esim. kuin kivi, solu, hiukkanen tai ylipäätään havaittava ‘olento’].

.

Seuraako siitä, että Jumala on kaikkivaltias, mutta ei ‘tunteva olio’ se, ettei hän ole hyvä vaan nimenomaan paha, on läpeensä antropomorfistinen kysymys. En aio esittää sellaista kysymystä tai väitettä.

.

2

‘Divine apathy is the doctrine that the divine nature is incapable of suffering, passivity or modification. This doctrine is a common feature of Platonist, Aristotelian, and Stoic philosophical theology and seems to have heavily influenced post-Biblical Jewish, Christian, and Muslim thought. On the other hand, the Bible depicts YHWH as capable of grieving, for example:

.

"And it repented the LORD that he had made man on the earth, and it grieved him at his heart." (Genesis 6:6 King James Version)
.
"And then יהוה sighed as He has effectuated the ʔǟḏǟ̖m in the land, and then He travailed (Himself) to His heart." (Genesis 6:6 Scriptures of the Faith Once Delivered)’'.’

***

‘The analogy of faith, which was advanced by St. Augustine, is sometimes contrasted with the analogy of being (Latin: analogia entis), which, according to St. Thomas Aquinas, allows one to know God through analogy with his creation.’

*

( *) ‘Tuomas Akvinolainen katsoi, mahdollisesti seuraten Avicennaa, että Jumala on puhdasta olemassaoloa ja että hänessä olemassaolo (existentia) ja olemus (essentia) ovat samaa. Suunnilleen samoihin aikoihin nominalismia kannattanut Vilhelm Occamilainen katsoi teoksessaan Summa logicae, etteivät kategoriat ole olemassaolon muotoja itsessään, vaan että ne on johdettu yksilöolioiden olemassaolosta.’

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Olemassaolo [lukekaa ja pohtikaa tätä]

http://fi.wikipedia.org/wiki/Mahdolliset_maailmat [samoin tätä]

http://en.wikipedia.org/wiki/Divine_apathy

http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart

http://en.wikipedia.org/wiki/Rule_of_Faith

http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart

http://takkirauta.blogspot.fi/2014/05/misoteismi-eli-jumala-on-olemassa-mutta.html

Suomesta löytyy myös järkeviä ja kiinnostavia ‘perus-suomalaisia’

Ote Timo Hännikäisen haastattelusta Mesikämmenen blogissa, 24.4.2014 [koko haastattelu linkistä, kannattaa lukea].

.

‘Oletko ateisti, agnostikko tai joitain muuta?

.

Henkilökohtaisesti uskon, ettei historialla ole suuntaa eikä elämällä muuta tarkoitusta kuin ne, jotka yksilöt ja yhteisöt sille antavat. En odota mitään tämän elämän jälkeen, paitsi kenties länsimaisen kulttuurin ja omien ajatusteni säilymistä. En kuitenkaan suosittele tällaista katsomusta kenellekään – se olisi turhaa, sillä kyseessä on pikemminkin sisäsyntyinen kokemus kuin opittu ajattelutapa. Joillakin on kyky uskoa jumaliin, joillakin toisilla ei, ja tämän kohtalon kanssa on elettävä.

.

En lainkaan väheksy uskontoja: se olisi sama kuin väheksyisi ihmislajia, sillä ihminen on jotenkin asetuksellisesti uskonnollinen olento. Elämästä tekee elämisen arvoista tunne kuulumisesta itseään ja pieniä kuvioitaan suurempaan kokonaisuuteen, ja uskonto lienee yleisin tapa saavuttaa tällainen tunne. Harva pärjää ilman uskontoa tai jotakin sen korviketta. Jos nämä lapselliset uusateistit, Richard Dawkins opetuslapsineen, todella käsittäisivät kuinka ankara paikka maailma ilman korkeamman voiman ohjausta on, he juoksisivat hädissään ensimmäisen vastaantulevan new age -gurun syliin. Niinpä he ottavatkin korvikeuskonnoksi humanismin, biologisen reduktionismin tai edistysajattelun, joka on pelkkä kristillisen eskatologian maallistunut versio. Uskonnottomuus sopii niille, jotka kestävät pohjimmiltaan nihilististä maailmaa, jossa ihmistä varten ei ole mitään suurta suunnitelmaa.’

*

https://mesikammen.wordpress.com/2014/04/24/timo-hannikainen-puhuu/

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Timo_H%C3%A4nnik%C3%A4inen

Joutsenlaulu

Joutsenlaulu

 

Ui merta ne unten,
päin utuista rantaa.
Niit' aallot ne kantaa
kuin kuultoa lunten.
.
Pois, pois yli aavain
on polttava kaipuu.
Mut vain se, ken vaipuu,
se sävelet saa vain.
.
Mi helinä ikään
yl' ulapan hiipi?
Vain uupunut siipi,
vain mennyt ei-mikään.

Otto Manninen
*
http://www.magyarulbabelben.net/works/fi/Manninen,_Otto/Joutsenlaulua?interfaceLang=en
http://fi.wikipedia.org/wiki/Otto_Manninen

Kevyesti mutta koskettavasti kuin Django Reinhardt

‘Schottish Choro’ – Yamandu Costa & Guto Wirtti

.

https://www.youtube.com/watch?v=pWI4IarGdN4

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Yamandu_Costa

http://areena.yle.fi/tv/2081370

Kun 'dekadenssi' maalaa itsestään naturalistisen omakuvan, lopputuloksesta ei löydy sääliä eikä itsesääliä

Vanheneva Rembrandt, omakuva, 1662

. 

Self-Portrait as Zeuxis, c. 1662. One of 2 painted self-portraits in which Rembrandt is turned to the left. Wallraf-Richartz Museum, Cologne.

.

http://en.wikipedia.org/wiki/File:Rembrandt_van_Rijn_142_version_02.jpg

http://en.wikipedia.org/wiki/Rembrandt

http://en.wikipedia.org/wiki/Zeuxis

Hämärää, sanoi Dawkins, filosofiasta

Katsoin eilen illalla dokumenttia ‘Uskonnottomat’ evoluutiobiologi Richard Dawkinsin ja fyysikko Lawrence  Kraussin esiintymisistä ateismin sanansaattajina eri puolella maailmaa. En osaa sanoa tunsinko enemmän inhoa, sääliä vai huvittuneisuutta yrittäessäni löytää heidän kommenteistaan edes yhtä relevanttia pointtia itse asiasta eli siitä, mitä uskonto perimmältään tarkoittaa ja merkitsee. Heille kaikki eksistentiaalis-tyyppiset tai filosofis-metafyysiset [tietoteoria, ontologia, semantiikka] kysymykset ovat fysikaalisia ja biologisia eli vain ja ainoastaan luonnontieteellisiä ongelmia, jotka voidaan palauttaa luonnontieteellisten ongelmanasettelujen piiriin ja myös joihin myös voidaan vastata luonnontieteellisen tutkimuksen tuloksilla. Joko he eivät ymmärrä metafysiikkaa tai ylipäätään filosofisia kysymyksenasetteluja tai eivät edes halua ottaa niitä vakavasti ja perehtyä niihin. Luultavasti kumpaakin.

.

Tällaisesta lähtötilanteesta seuraa, että kommunikaatio uusateisti-luonnontieteilijöiden ja teologien välillä tyssää jo miltei alkuunsa. Luonnontiede ei etsi vastausta olemassaolon ongelmaan eksistentiaalisessa mielessä vaan rajaa tutkimuksen jostain ilmiöstä tehtyyn havaintoon ja tästä havainnosta löydettävien syy-yhteyksien mahdollisten säännönmukaisuuksien todentamiseen. Kun uusateisti-luonnontieteilijä väittää, että saatuaan tilastollisesti luotettavan vastauksen tutkimiensa ilmiöiden syy-yhteyksistä, hän tulee samalla vastanneeksi myös elämän perimmäiseen eli olemassaolon ja tietoisuuden suhteen ongelmaan, hän tekee ajattelussaan karkean kategorisen virheen, joka on 1] ristiriidassa hänen metodisten periaatteidensa kanssa, 2] ilmentää noiden periaatteiden rikkomisesta johtuen pyrkimystä käyttää tieteellistä tutkimusta avoimesti ideologisen vallankäytön välineenä ja uskonnon elämänkatsomuksellisena korvikkeena, vaikka uskonto perimmältään [ainakin siten kuin David Bentley Hart loistavassa kirjassaan ‘The Experience of God’  Jumalan ja uskonnon määrittää] pyrkii antamaan vastauksen ontologisesti täysin erityyppiseen ongelmaan kuin, mihin eksakti kokeellis-empiirinen tiede etsii ja ylipäätään edes voi etsiä vastausta.

.

Nietzsche ja Foucault sekä Adorno ja Horkheimer [Valistuksen dialektiikka] saattavatkin olla aivan oikeassa. Valistuksen eli [välineellisen] järjen tieteellinen projekti on lopultakin [itse asiassa jo alunperin] tieteen auktoriteettiin naamioitunut, välineestä päämäärärationaaliseksi muuttunut ideologisen hallinnan ja vallankäytön ei siis ainoastaan väline vaan jo itsessään ideologisen mantran merkitykset ja käytön omaksunut poliittis-uskonnollinen oppi, dogmi ja auktoriteetti. Dawkinsin ja uusateistien pyrkimyksenä on propagoida ja ‘psykologisoida’ luonnontiede tärkeimmäksi ja vaikuttavimmaksi osaksi ihmisten maailmankatsomusta, ihmiskäsitystä ja eettistä itseymmärrystä.

.

Mutta hiukkasten liike tai evoluution kehitys ei ole elämän tarkoitus vaan pelkästään kuvaus siitä, miten aine, energia ja elämä muuttuvat ja ‘liikkuvat’. Ne eivät itsessään kerro mitään olemassaolosta tai elämän tarkoituksesta, eivät suoraan edes tietoisuudesta. Ne ovat eksakteimmillaan [tosina kuvauksina] triviaalia, itsestään selvää informaatiota eivätkä yhtään mitään sen enempää tai vähempää. Ne eivät muutu maailmankatsomuksiksi tai moraalisiksi periaatteiksi ilman ihmisen niihin projisoimaa ‘propagandaa’ eli tulkinta- ja valtapyrkimyksiä.

.

Niinpä kausaalinen ‘siirtymä’ 1] geenissä kausaalisesti [‘automaattisesti’] vaikuttavasta, siihen itseensä sisältyvän informaation toistamisesta tai kopioitumisesta, 2] geenin [‘tarpeeksi’ kehittynyt geenirypäs/genomi ymmärrettynä ihmiseksi] ‘itsekkääseen’ [intentionaaliseen] pyrkimykseen vahvistaa itseensä sisältyviä moraalisia ja poliittisia intressejä, on loogisesti virheellinen oletus – ainakin, mikäli pidetään kiinni naturalismin perusperiaatteesta, jonka mukaan luonnontiede tutkii ainoastaan kausaalisesti tosia tapahtumia. Kausaalisesta kuvauksesta ei voi kausaalisen todistusketjun puitteissa siirtyä puhumaan sen intentionaalisesta tavoitteellisuudesta ilman, että ‘hypätään’ päättelyssä analogiselle [symbolit, metaforat] tasolle, jota kausaalisen tapahtumaan ja kuvaukseen ei edes voi sisältyä ilman, että tuodaan eksaktiin kuvaukseen siihen kuulumaton looginen taso.

.

Evoluutiobiologit esimerkiksi sekoittavat funktionaalisiin selitysmalleihinsa [esim. ‘kelpoisuus’ luonnonvalinnan perusperiaatteena] käänteistä teleologiaa, jonka mukaan luonto ei ‘valitse väärin’ kelpoisimpien yksilöiden pystyessä jatkamaan sukuaan vähemmän kelpoisiin verrattuna. Mutta luonto ei valitse myöskään ‘oikein’ tai ‘itsekkäästi’. Evoluutio on triviaali tapahtuma – sattumanvarainen ja usein yllättäväkin, monien muuttujien tulos, jolla ei ole päämäärää [ellei luonnon tulkitsija sitten ole fundamentalisti-uskovainen tai Aristoteleen metafyysisen biologismin kannattaja (entelekheia)].

.

Mutta edes tätä, logiikan ja tieteen teorian alkeisiin kuuluvaa ehtoa, ei Dawkins kumppaneineen noudata johdonmukaisesti. Sen sijaan Dawkins jopa väittää, että yrittäessään selkiyttää asioita, filosofit vain hämärtävät niitä. Niinpä juuri, ainakin hänen itsensä kannalta, sillä hän ei kerta kaikkiaan ymmärrä, ettei evoluutioteorialla voi kumota uskonnollisia maailmankatsomuksia, koska evoluutioteoria ja uskonto pyrkivät vastaamaan ontologisesti aivan erilaiseen peruskysymykseen elämästä ja olemassaolosta. Miten hän siis voisi ymmärtää edes filosofin jos ei vaatimusta niin rationaalista toivetta noudattaa loogisesti johdonmukaisen käsitteellisen argumentaation ehtoja eikä tehdä militanttiin ja fundamentalistiseen tyyliin propangandaa luonnontieteen puolesta suhteessa kaikkiin elämisen ja olemisen asioihin [toki tämä kritiikki pätee kaikenlaisiin fundamentalisteihin].

.

Kommunikaatio uusateistien kanssa on – ei ainoastaan argumentaation ehtoja ymmärtävälle, sivistyneemmällekin teologille [fundamentalistit ovat oma lukunsa] vaan myös perusasiat osaavalle filosofille melkein mahdoton tehtävä. Communication failed. Herää kysymys, kuka tässä loppujen lopuksi on se ‘pahin’ fundamentalisti. Filosofi se ei ainakaan ole. Filosofeja voi kyllä ajoittain perustellustikin syyttää käsitesaivartelusta, mutta parhaimmillaan he ovat niitä, jotka ainakin yrittävät olla paitsi tiedollisesti että semanttisesti tarkkoja mutta myös niitä, jotka pyrkivät samalla aidosti tekemään yleiskatsausta kulloinkin käytävästä laajemmasta keskustelusta. Tähän eivät uskonnolliset fundamentalistit eivätkä luonnontieteelliset tutkijat lähtökohdistaan johtuen edes voi pyrkiä – ensin mainitut uskonsa, jälkimmäiset metodisten sitoumustensa vuoksi.

*

http://areena.yle.fi/tv/2159743 - - [tämä dokumentti on lajissaan mitä pinnallisinta amerikkalaista henkilöpalvontaa, ja itse asian syvällisempi pohdinta jää lähes olemattoman ohueksi johtuen tietysti pääosin kuvattaviensa filosofisesta typeryydestä; lievemmin en osaa asiaa sanoa].
*

http://en.wikipedia.org/wiki/Potentiality_and_actuality#Entelechy_or_entelechia

Olemassaolosta uskoon ja takaisin

Valkea kommentoi Ironmistressin päreessä ‘Ja anteeksihan en anna...’: ‘Kysymys Jumalan olemassaolosta ei liity psykologiaan ja on siitä erillinen.’

.

1

Valkean tekemä ero olemassaolokysymysten ja psykologian välillä on lähtökohta, joka pohjalta voi ainakin hieman selventää puhetta Jumalasta eli mitä me tarkoitamme sellaisella puheella. Modaalilooginen päättely osoittaa, että Jumalasta ei voida tietämällä tietää mitään sisällöllistä, mutta Jumalan olemassaoloa ei myöskään voida tiedollisesti kumota. Itse asiassa teistinen oletus Jumalan olemassaolon mahdollisuuden puolesta on modaalisesti pätevä, vaikkei tietenkään sitova, koska Jumalaan ei kenenkään tarvitse uskoa, vaikka ‘hän’ olisi olemassa.

.

Usko on perusteiltaan 1] luottamusta ‘kokemukseen’ Jumalan olemassaolosta [psykologinen/emotionaalinen ‘auktoriteetti’], 2] luottamusta siihen, että Raamatun ilmoitus on Jumalasta lähtevää [tradition auktoriteetti], 3] luottamusta tieteellisesti tutkitusta evidenssistä tehtyihin Jumalan olemassaoloa puoltavin tulkintoihin [tutkimuksellinen auktoriteetti]. Mikään näistä kolmesta uskoa tulevasta luokittelusta ei kuitenkaan ole suoraan oikeutettavissa tiedollisesti, vaikka Jumalan olemassaolo voidaankin Plantingan tavoin, ilman tiedolliseen päättelyyn sisältyvää ristiriitaa, osoittaa olevan ‘kumoamaton kumoaja’, joka pysäyttää naturalistisen evidenssin loputtoman regression, mitä naturalistinen [luonnontieteellinen] metodi ei perustavan metodisen lähtökohtansa [kokeellinen havainto on aina teoreettis-kokeellis-havainnollisesti tarkennettavissa ja/tai falsifioitavissa] vuoksi itsessään pysty tekemään [mitään perimmäistä alkua (tai loppua) on mahdoton todentaa empiirisesti havainnoimalla].

.

Naturalistit useimmiten kiistävät Plantingan argumentin tiedollisen ristiriidattomuuden, mutta toissijainen analyyttinen saivartelu käsitteiden semantiikasta voi tietysti jatkua loputtomiin ja silloin olemassaolon todistusta käsiteleviä tiedollisia kriteerejä laajennetaan yleensä epäsuoraan joskin välittömästi koskemaan myös edellä esitettyjä, uskoa tukevia tai sitä vastustavia perusteluja [ateisti-naturalisti ei luota uskovan perusteluihin ja kieltää ja vice versa], jotka siis eivät ole puhtaasti tiedollisia vaan psykologisia ja/tai tieteellisiä.

.

Modaaliloogiset johtopäätökset osoittavat meille tässäkin asiassa pelkästään loogisen päättelymme mahdollisuuksien tiedollisesti ymmärrettävät rajat eikä väitä mitään sisältökysymyksistä vaan kuten sanottu, metafyysisestä ja/tai teistisestä lähtökohdasta katsoen: pelkästään sen, mitä seuraa, jos emme oleta olemassaoloa ja tietoisuutta transsendenttisiksi [teistisen Jumalan ilmoituksiksi ja ‘ilmentymiksi’]. Siitä seuraa ‘absoluuttinen’ kontingenssi ja kaaos: maailman perimmäinen absurdisuus, jota naturalismi ei voi peruslähtökohtiaan kieltämättä väistää kuin pitämällä koko ongelmaa merkityksettömänä tutkimuksen kannalta [silti myös naturalisti etsii jatkuvasti perimmäistä syytä ja mieltä elämälle empiirisellä tutkimuksella].

.

David Bentley Hart myöntää, että ihminen voi kyllä elää maailmassa, jota pitää täysin absurdina, mutta vähintään älyllisen rehellisyyden vuoksi ei pitäisi totuuden nimissä väittää, ettei Jumalaa ole olemassa, mikäli tietoisuutta ja olemassaoloa on mahdoton ‘todistaa’ luonnontieteen metodein. Sillä nimenomaan totuutta naturalisteilla ei ole – tai sitten heidän totuutensa [esim. alku tai loppu, jossa/johon evidenssin regressio pysähtyy] on 1] joko deflatorinen eli/tai triviaali [yleensä matematiikalla ‘maagisesti’ verifioitu ‘perimmäinen’ havainto], 2] kehäpäättelyä [havainto perustellaan matemaattisesti siihen vaikuttavien syiden summana eli ‘selkokielellä’ sanottuna siitä itsestään käsin (vrt. Russellin paradoksi eli osan ja kokonaisuuden suhteen dilemma)] tai 3] tiedeyhteisön auktoriteetin hyväksymä ‘tilastollinen fakta’. Modaaliloogisesti mikään näistä kolmesta ei voi olla pätevä todiste Jumalan olemassaoloa vastaan. Tiedollinen 'hyvereliabilismi' [tutkimuksen (lähinnä metodiin liittyvien) eettisten periaatteiden noudattaminen takaa tutkimustuloksen luotettavuuden] ei lisää tähän jaotteluun mitään olennaisesti uutta ja kuuluu lähinnä kolmoskategoriaan.

.

2

Erottelu Jumalan olemassaolon [metafyysinen aspekti] ja Jumalaan uskomisen [psykologinen aspekti] välillä on aina syytä tehdä ja pohtia ensin, jotta selkiytettäisiin sitä, mistä puhutaan, kun puhutaan uskosta Jumalan olemassaoloon tai kielletään jopa järkevä mahdollisuus uskoa siihen.

.

Luottamusta on monenlaista ja monenlaisiin asioihin ja ilmiöihin kohdistuvaa. Luottamus tieteelliseen evidenssiinkään ei ole pelkästään ‘tieteellinen’ asia vaan tiettyä vakuuttuneisuutta evidenssin uskottavuudesta, perustuipa tämä vakuuttuneisuus sitten tilastollisiin  tekijöihin, teoreettisiin esityksiin tai uskonnolliseen motiiviin, jota pidän pääosin  psykologisena.

.

‘Valinnan varaa’ ja toisiaan täydentäviä luottamuksen motiiveja sekä ‘indikaattoreita’ siis löytyy. Omalta osaltani en kuitenkaan halua puuttua väittelyyn uskovien ja ei-uskovien ihmisten välisistä psykologisista eroista edes viiden metrin kepillä [ainakaan tässä yhteydessä], joten jatkakoon muut ihan rauhassa sitä polemiikkia. Ihmisten asenteiden välillä suhteessa Jumalaan on väistämättä eroja, mutta minä teen oman valintani itse niin kuin teen ja jätän tieteelliseksi naamioituneen dogmaattis-ideologisen kiistan ateistien ja uskovien luonteenominaisuuksista niille, jotka haluavat puoliväkisin olla oikeassa Jumalan suhteen ja tekemättä [yleensä tiedostamattaan] erottelua Jumalan olemassaolokysymyksen ja Jumalaan uskomisen välillä. Siinä menevät aina ‘metafyysiset puurot’ ja ‘psykologiset vellit’ sekaisin. Lopputuloksena on yleensä vähintäänkin huonosti maustettu ellei peräti pilalle mennyt paisti [usko, joka on pilaantunut ideologiaksi ja/eli vallan välineeksi; vrt. myös: - - “[...] kun kirkon järjestys oli otettu näin valtion suojelukseen (300 luvulla), Hart toteaa tästä tapahtumasta, että ‘se oli epäilemättä laitoskirkolle suureksi eduksi, mutta kristinuskolle ilmeinen katastrofi’”].

.

3

Kysymys Jumalan olemassaolosta on perimmältään eri asia kuin persoonallisuuspsykologiset määritelmät, mutta usko Jumalaan ei ole täysin irrotettavissa persoonallisista ominaisuuksista. Jos niiden pohjalta kuitenkin ryhdytään luokittelemaan ateisteja ja teistejä ikään kuin usko olisi välttämättä riippuvainen ja johdettavissa esim. hyvästä isäsuhteesta ja epäusko huonosta, toimitaan sellaisen motivaation pohjalta, joka kertoo vähintään yhtä paljon luokittelijan/leimaajan omasta kuin luokiteltavien persoonallisuudesta. Mitä tarkoitusperiä tällainen, useinkin lähes pakkomielteinen, leimaaminen lopulta palvelee? Pelkästään tieteellisiä ne eivät nimittäin ole. Tai sitten tieteellinenkin asenne on viime kädessä ideologinen eli vallankäytön ja hallinnan ilmentymä.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2014/04/ja-anteeksihan-en-anna.html

http://www.seurakuntalainen.fi/blogit/lassen_blogi/422/puheenvuoro_henkiloseurakunnista

Ylösnousemusta odotellessa

'Ihmisen elämä kuluu menneisyyden selittelyyn, nykyisyyden valitteluun ja tulevaisuuden kauhisteluun. Elämä on sairaus, jota uni lievittää kuudentoista tunnin välein: uni on lievike, kuolema on lääke.' - Chamfort.

*

‘Meillä on kolmenlaisia ystäviä: niitä jotka pitävät meistä, niitä joiden asenne on neutraali ja niitä jotka vihaavat meitä.’ - Nicolas Chamfort

*

‘Todellinen uskovainen ei tutki uskonkappaleita, sillä hän tetää, että niihin on suhtauduttava kuin katkeriin lääkepillereihin: jos niitä pureksii, niitä ei voi niellä.’ - Sebastien Nicolas Chamfort

*

‘En aina aivan ymmärrä Chamfortin leimaamista ylenmääräiseksi pessimistiksi. Myös Sivistyksen hedelmiä lukiessa kohtaa pessimistin, mutta pessimistin, joka arvostaa ystävyyttä, ‘siis vertaisiaan’. Ystävyys edusti Chamfortille täydellistymistä elämässä, eikä oikein voi sivuuttaa tässä sitäkään, että ihmisvihaajaksi leimatun Chamfortin ystävyys-käsitys kehottaa kunnioittamaan, ei vihaamaan, toista ihmistä. Hän toteaa eksplisiittiseksi eettiseksi ohjeekseen, että tee mielesi mukaan. Muutaman sivun kuluttua ajatus kuitenkin jatkuu: nauti ja tuota nautintoa tekemättä pahaa itsellesi tai kenellekään toiselle, siinä on luullakseni koko moraali.Ole riippumaton, seuraa omaa mieltäsi, mutta ole ystävä toisille – vaikkeivät kaikki sitä mielestäsi ansaitsisikaan.’ [Ote Pekka Toikan kirja-arviosta Kiiltomadossa, ks. linkki]

*

http://www.kiiltomato.net/chamfort-sivistyksen-hedelmia/

http://en.wikipedia.org/wiki/Nicolas_Chamfort

http://fi.wikipedia.org/wiki/Nicolas_Chamfort

http://en.wikiquote.org/wiki/Nicolas_Chamfort

http://fi.wikiquote.org/wiki/Nicolas_Chamfort

http://www.hakomaja.net/keskustelu/uskosta-yleisesti/8904-aforismeja-uskosta

http://www.tunturisusi.com/aforismit/yksinaisyys.htm

Ihmisluonteentutkijat ja käänteinen piilorasismi

Tämä teksti on huomautus Ironmistressin päreeseen ‘Totalitarismin viehätys osa II’.
.

Wilhem Reichin ‘Fasismin massapsykologiassa’ introdusoima orgoni-energia-teoria on new age-mystiikkaan rinnastettavaa hömppää [josta on vain askel positiivisen ajattelun narsistiseen eetokseen], vaikka siitäkin voi ja pitää löytää ‘rusinat pullasta’ eli ei Reich nyt sentään ihan omia ‘katri-helenojaan’ ole keksinyt. Ihmisten luonteen ominaisuudet toki vaihtelevat, mutta se, että niistä tehdään johonkin universaaliin normaaliuskriteeriin vertaamalla yhteiskunnallisesti vaikuttavia persoonallisuus-typologioita implikoi aina piilevän rasistisen asenteen [normaaliuden nimissä, tieteen auktoriteetilla], samaan tapaan kuin älykkyyseroja saatetaan käyttää ikään kuin ‘luonnolliseen eroon tai kykyyn’ perustuvana kriteerinä meritokraattisen yhteiskuntahierarkian legitimoimiseksi poliittisena ohjelmana. Mutta mikä on luonnollista ja mitä ylipäätään on olla luonteeltaan hyvä ihminen? Tämä ei ole asia, jota ainakaan luonnontiede voisi tutkia, koska tiede ei voi perustaa omaa eettistä perustaansa tieteellisesti – sen tekee aina jo tutkimuslähtökohtiin sisältyvä ihmiskäsitys, maailmankuva ja maailmankatsomus.   
.

Edellä esitetty kritiikki pätee pääosin myös Adornon johtamaan tutkimusprojektiin autoritaarisesta persoonallisuudesta [sillä erotuksella, että Reich on ‘psyko-bio-naturalistinen mystikko’ ja Adorno mannermaisen filosofian eli Kantin, Hegelin, Kierkegaardin, Marxin, Nietzschen ja Freudin perillinen], joka mitä ilmeisimmin voidaan tulkita sodan jälkeisen poliittisen tilanteen synnyttämäksi käänteisen ‘rasismin’ tieteellisesti auktoroiduksi versioksi: ‘liberalistisen freudilaisuuden’ ja kantilais-hegeliläis[-marxilaisen] ‘emansipatorisuuden’ hengessä masinoiduksi, tarkoitushakuiseksi pyrkimykseksi määritellä fasistis-[kommunistis]-autoritaarinen luonnetyyppi.
. 

Jälleen on syytä kerätä rusinat pullasta eikä ottaa aivan tosissaan kaikkia perusteluita,  johtopäätöksiä ja lopputulkintoja tästä Adornon  valistuskriittiseen projektiinsa [Adorno/Horkheimer: ‘Valistuksen dialektiikka’] nähden omituisesta ja jopa ristiriitaisesta ‘tutkimuksesta’. Miten ihmeessä valistukseen [tekniikkaan, (välineelliseen) järkeen, demokratiaan ja liberalismiin] sisältyvän totalitarismin kriitikosta tuosta vain kumpuaakin esiin eräänlainen ‘psykorasisti’, joka luokittelee ihmisiä terveisiin [‘parempiin’] ja sairaisiin [‘huonompiin’] kuin paraskin keskitysleiriupseeri. Esitän tämän kommentin kysymyksen ominaisuudessa mm. Ironmistressille ja Valkealle.
.

Adornon johtaman tutkimuksen metodiseen luotettavuuteen en voi puuttua, koska en sitä juurikaan tunne. Validiteetti kuitenkin mättää pahasti eli se, mitä tässä lopulta tutkitaan on jo alunperin ollut pikemminkin tarkoitushakuista kuin tieteellisen puolueettomuuden kriteerit täyttävää vertailua, vaikka tieteelliseen metodiin kuitenkin vedotaan. Itse asiassa nämä ‘psykososiaalitutkijat’ ovat löytäneet paitsi sen, minkä ovat halunneetkin löytää [tai ovat löytävinään sen, minkä ensin 'piilottivat hypoteesi-pensaaseen'] myös jotain täysin triviaalia: jotain, mikä on kaikille ihmisille jossain määrin ominaista.
. 

Minun mielestäni ‘Autoritaarinen persoonallisuus’ on lähinnä pseudotiedettä ja ilmeinen häpeätahra Adornon ajoittain nerokkaan oivaltavan ajattelun uralla. Itse tunnistan itsessäni kaikkia autoritaariseen luonnetyyppiin luokiteltuja piirteitä. Siis - - ?
.

http://takkirauta.blogspot.fi/2014/04/totalitarismin-viehatys-osa-ii.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Autoritaarisuus