Johtaako itseohjautuva kasvu- ja oppimisprosessi häpeän kulttuuriin vai hippileiriin? Vai - - ?

Japanilaisessa koulussa vallitsee ei-autoritaarinen ryhmäohjautuvuus? Vapaan kasvatuksen saaneilla hippileiriläisillä on aina hauskaa?

.

Kommentti koskien arvostamani tietokirjailija Jani Kaaron kolumnia ‘Käskemällä ei mitään saa’ verkko-hesarissa, 15.4.

-

En haluaisi herättää sinua kauniista unestasi Jani Kaaro. Mutta pakko on muistuttaa ja korostaa sitä, minkä tietoisesti hieman ristiriitaisessa kirjoituksessasi jo alunperin itsekin huomasit. Juuri lapset ja varhaisnuoret saattavat olla kaikkein julmimpia toisiaan kohtaan. Kuri laumassa/ryhmässä säilyy primitiivisen laumatottelevaisuuden myötä eli ‘alfaurokseen ja alfanaaraaseen’ [käyttääksemme vieroksumaani darwinistista jargonia, joka muistuttaa uskonnollista mantraa] kohdistuvan 'palvonnan' vuoksi. Valitettavasti [jos nyt ylipäätään on relevanttia moralisoida biologisia prosesseja] kovimman hinnan tällaisesta ryhmäkoheesiosta maksavat kuitenkin ne, joiden kiusaamisen nämä 'alfat' sallivat. Laumahenki itsessään ei synnytä demokratiaa, pikemminkin päinvastoin.

,

Luontaisesti kehittyvä laumakuri auktoriteetteineen ei ole koskaan edes intuitiivisesti oikeudenmukaista [mikä ei ole täysin sama asia kuin argumentoitu oikeudenmukaisuus eli laki/oikeus] vaan karkeasti pragmaattista johtajan palvontaa ja hännystelyä sekä lauman alempien jäsenten sortamista. Koululuokkaan siirrettynä tällainen menettelytapa tuntuu peräti oudolta ainakin länsimaisen oikeuskäsityksen kannalta. 

.

Entä jos onkin niin, että ilman ohjaavaa/käskevää ulkopuolista auktoriteettia toimivan japanilaisen oppilasryhmän [jota Kaaro pitää positiivisena didaktis-pedagogisena esimerkkinä] myöhempi sosialisaatio ‘on the contrary’ paljastaakin, että japanilaiset nimenomaan paitsi kaipaavat ‘primitiivistä’ eli/tai yhteisöllistä lauma-johtajaa myös sellaisen haluavat/saavat/’luovat’, vaikka joutuvatkin sietämään tuon anonyymin mutta samalla niin viiltävän konkreettisen auktoriteetin heihin kohdistaman sanktioinnin aiheuttamaa häpeää. 

.

Mutta eikö suhteellisen vapaan ei-autoritaarisen laumaohjautuvuuden periaatteesta opetuksessa tässä tapauksessa seuraa, että japanilaiset yhteisöllisempinä ihmisinä myös kestävät häpeää paljon paremmin kuin me voluntaaris-transsendenttisen metafysiikan kasvatit eli Jumalan ‘perustaman’ kristinuskon, järki- ja tiedeuskoisen valistushumanismin, representatiivisen demokratiamallin ja autonomis-auktoritaarisen individualismin perilliset? Vastaus on ei - ainakaan, mikäli Japanin itsemurhatilastot tästä asiasta jotain kertovat. 

.

Ei kuitenkaan ihan heti – varsinkaan, jos pitää Kaaron esittämää oppimis-ja [lauman itse-]kasvatusmallia pätevänä - luulisi, että vapaasti eli hierarkisiakin suhteita ikään kuin luonnollisesti prosessoineessa laumassa/ryhmässä koettaisiin niin paljon kasvojen eli kunnian menettämiseen liittyvää häpeää kuin Japanissa. Eipä tosin näytä tilastojen valossa häpeää kestävän ‘individualistinen’ ja ‘sopimuksellisesti’ auktoriteettiohjattu suomalainenkaan. Vai onko suomalaisen itsemurha ennemminkin pitkällisen epätoivon ja depression äkillinen ratkaisu kuin yhteisöllisten odotusten rikko/utu/misesta ja pettämisestä aiheutuva roolikonfliktin umpikuja eli kunnian menetys, jonka aiheuttamasta häpeästä voi ‘puhdistua’ vain itsemurhan kautta, kuten Japanissa tapahtuu?

*

Mitä ehdottomaan persoonalliseen auktoriteettiin tulee, niin se/hän on jotain, jota ei oikeastaan ole olemassakaan [Jumalaa lukuun ottamatta – edellyttäen että uskoo Jumalaan], senkään vuoksi, että auktoriteetit ovat yleensä väliaikaisia, tiettyyn elämänvaiheeseen liittyviä ja tietenkin sen vuoksi, että auktoriteetti on jotain, joka/mikä ei synny pelkästä pakottamisesta ja voimasta, ei edes lakiperustaisen representaation legitiimiydestä. Ihmisen voi pakottaa lähes kaikkeen muuhun paitsi rakastamaan ja kunnioittamaan. 

.

Näin ollen 'todellinen’ auktoriteetti syntyy ikään kuin tyhjästä, samalla tavalla kuin armo ja rakkaus, joka ei vetoa ansioihin eikä edes argumentoituun oikeudenmukaisuuteen. Todelliseen, ei-konstruoituun ja ei-pakotettuun auktoriteettiin voi kohdistua yhtä lailla kunnioitusta ja jopa rakkautta kuin luontaista halua totella sitä, jolla/millä tällainen auktoriteetti on. Mutta syntyykö lauman sisäinen auktoriteetti sitten itsenäisesti, noin vain, ilman opetettaviin asioihin perehtynyttä ja niiden opetukselliseen siirtämiseen valmentautunutta johtajaa/opettajaa, se on peräti kyseenalaista. Eikö pikemminkin ole niin, että lauma synnyttää ensin itsevaltiaan ja vasta sitten protestiksi vaatimuksen tasa-arvosta.

*

Lasten leikki on luovaa, mutta sen produktiivisuus ei kohdistu pitkäjänteisesti yhtään mihinkään. Tässä mielessä lapsi on taiteilijanakin vielä liian kehittymätön ja liian anarkistinen, jotta voisi toiminnallaan saavuttaa konkreettisia tavoitteita, vaikka hänellä tietysti on vielä/jo luontaisesti se, mitä pidetään taiteilijalle välttämättömänä kykynä eli mielikuvituksen täydellinen vapaus. Tämä ei kuitenkaan/tietenkään vielä riitä – ei oppimiseen, taipumustensa ja taitojensa kehittämiseen eikä myöskään persoonalliseen kasvamiseen. Tarvitaan – jos ei nyt välttämättä kovaa auktoriteettia niin ainakin mentor eli arvostettu neuvonantaja, jota kunnioitetaan ja jolta opitaan.

*

Vain jumalat ja anarkistiset vapaan kasvatuksen hörhö-idealistit ovat täysin itseriittoisia olioita. Hippiliike kuitenkin opetti kaksi asiaa: täysin pidäkkeetön lauma-hedonistinen vapaus johtaa ihmisen joko fyysiseen ja psyykkiseen rappioon tai tekee hänestä uusliberalistisen finanssikapitalistin. Viime kädessä tai kuten rennosti sanotaan ‘loppupeleissä’ nämä kaksi lopputulemaa ovat yksi ja sama asia.

*

http://www.hs.fi/tiede/K%C3%A4skem%C3%A4ll%C3%A4+ei+mit%C3%A4%C3%A4n+saa/a1365989086790?ref=hs-hitaat-e-1

http://www.valeriewriter.com/2008/12/18/holiday-movie-review-rudolph-the-red-nosed-reindeer/

http://www.goodsalt.com/details/prcas0909.html

Tyhjä monologi sisällyksettömälle rakkaudelle

Vihaan sinua vain yhden syyn takia. Siksi, että et antanut minulle mahdollisuutta rakastaa sinua. Kysyt, miten se voi olla mahdollista, koska rakastat minua aivan ainutlaatuisella tavalla - toisin kuin ketään muuta.

Ei se ole rakkautta kultaseni, se on palvontaa. Valitettavasti vain minä menetän ihmisyyteni sinun palvovan rakkautesi kirkkaudessa, joka tekee minusta epäjumalan. Niin sielua raastavaa kuin se onkin sanoa: sinä et kykene rakastamaan kuin epäjumalia tai hyvin kaukaisia olentoja. Mutta miestä sinä et minussa rakasta vaan miehen kuvaa.

Tällaisen, palvovan ja siten myös tarkkailevan, etäisyyden vuoksi sinä voit tietenkin rakastaa melkein kaikkia ihmisiä - vailla mustasukkaisuuden häivää. Ja kuitenkaan se ei ole rakkautta vaan jotain hyvin omalaatuista, ehkä jopa rakkaudeksi naamioitunutta pelkoa, nurkkaan ajetun, ahdistetun eläimen vikinää, josta kuulee, miten se pyytää armoa, pelastusta ja rakastetuksi tulemista.

Mutta aina kun minä lähestyn sinua rakastavana, tulen piinaavalla tavalla tietoiseksi siitä, miten vähän rakkauteni voi antaa sinulle sisäistä helpotusta ja vapautusta, tai miten vähän sillä sittenkään, kaikista superlatiiveista huolimatta, on sinulle ainutlaatuista merkitystä - miten olet jakanut itsesi rakastavana niin monelle ja miten olet kuitenkin pettynyt niin moneen.

Syy pettymykseesi ei kuitenkaan ole muissa vaan siinä, että sinä et itse kykene rakastamaan ketään - vain yksinomaan palvomaan ja ihailemaan. Rakkautesi on funktionaalista - välineellisen toimivaa kuten estetiikkasi. Siitä puuttuu syvin sisältö, sen olemus on pelkästään sen funktioissa.

Mutta minä en halua olla sinun esteettinen funktiosi, välineesi ja käyttöesineesi. Minä olen minä ja minä rakastan sinua sinuna - en minään ideaalina tai käyttöesineenä. Silti juuri tämä asiaintila estää meitä rakastamasta toisiamme loppuun saakka. Funktio on aina sidottu johonkin tehtävään, sillä ei voi olla itseisarvoa.

Kuitenkin - minun vokabulaarissani ja ymmärryksessäni - todellista rakkautta on vain toisen rakastaminen niin paljon, että pelkää oman sielunsa särkyvän, koska on sen rakkaudessaan ikäänkuin luovuttanut kokonaan toiselle.

Tällaisessa rakkaudessa ei kysytä syytä, hintaa tai käyttötarkoitusta. Se on äärettömän riskin ottoa ja ääretöntä itsensä uhraamista - äärettömän intohimon täyttämää ääretöntä hulluutta kierkegaardilaisittain ilmaistuna. Mielettömyyden non plus ultra kuten usko Jumalaan.

Juuri tämän rakkauden sinä olet minulta evännyt ja kieltänyt. Pääsen kyllä lähellesi, mutta kun lopulta saavutan sinut, olet kadonnut. Jäljellä on olento, joka on jo kerran - ja ties kuinka monta kertää - uhrattu. Kohtaan hymyilevän ja nauravan muurin, jonka taakse en näe enkä pääse, mutta jonka silmistä heijastuu, ettei sen takana ole kuin tuskaa, tuhkaa ja hävitystä - sykkivä rauniokasa, jonka ainoa elonmerkki on sen kytevä hiillos.

Sen verran rakkaudestasi on jäljellä - kipinä, joka ei enää koskaan sytytä liekkiä, koska ei ole mitään, mitä tuo liekki voisi valaista tai pitää elossa.

Ja juuri siksi pystyt rakastamaan niin monia, niin paljon ja näennäisen avoimesti. Et koskaan anna toiselle omaa syvintä olemustasi, koska olet tyhjä, poltettu ja jäätynyt - häpäisty.

Vaikka rakastaisin sinua miten paljon - ja miten paljon minä rakastankaan, vaikken aina tiedä, onko se tuskaista sääliä vai avointa ja antautuvaa hellyyttä - niin en tunne saavani sinulta kuin palvontaa - nurkkaan ajetun eläimen surusilmäistä ja kärsivää armonanelua: 'rakasta minua edes vähän, vaikka minä en voikaan antaa sinulle muuta kuin tämän rajattoman ihailuni ja alistuvan nöyryyteni'.

Juuri siksi minä en pysty rakastamaan sinua, koska sinä et anna minulle mahdollisuutta rakastaa sinua. Juuri siksi minä vihaan sinua, koska se käsittämättömän suuri rakkaus, jota sinua kohtaan koen aina, kun katson sinun surullisiin, lempeisiin ja kärsiviin silmiisi, ei milloinkaan saavuta sinua vaan jää aina puolitiehen - lupaukseksi jostain, mitä ei ole olemassa, koska sinä olet kylmä - loputtoman kylmä ja tyhjä kuin Danten helvetin seitsemäs piiri, joka pysyy jäätyneenä keskellä tulenlieskoja.

Voin olla ystäväsi, mutta en voi koskaan rakastaa sinua. Tämän tunnustaminen sinulle mutta ennenkaikkea itselleni raastaa minut rikki. Miksi sen määrän rakkautta, joka minulla on sinua varten ja sinua kohtaan, täytyy jäädä vaille täyttymystä juuri sinun kanssasi - sinun, jota eniten tässä maailmassa rakastan?

Mutta sinä et anna minun rakastaa - - - - - - - - vai onko se sittenkin jokin minussa itsessäni, joka lukkiuttaa kaiken? Enkö pääse lähellesi, koska en itse pysty rakastamaan ketään? Koska olen itse kylmä kuin jää? Kivettynyt ja tyhjä kuin kuun pinta. Mykkä huuto, joka ei saavuta ketään.

En voi rakastaa sinua, koska en luota sinuun. Ja vaikka en ehkä pystyisi koskaan luottamaan kehenkään, en voi rakastaa ihmistä, jonka tiedän kuuluvan yhtä lailla muille kuin minulle. Toki tiedän selvästi ja kirkkaasti, että olen itsekäs näin sanoessani, mutta yhtä suurella varmuudella tiedän, sinä olet itsekäs, ja että palvova rakkautesi minuun on pelkkä naamio, joka peittää kykenemättömyytesi rakastaa - ja joka siis tällä tavoin kieltää minun rakkauteni, koska en pääse tuon kykenemättömyyden läpi sinun sisimpään itseesi, jota ei ole - ainakaan minulle.
*
Minä tiedän ja tunnen, että olen joskus saanut rakastaa loppuun saakka, ja vaikka myös tiedän, tunnen ja muistan, että tuokin rakkaus muuttui lopulta jäiseksi helvetiksi, niin yhä silti - kaikesta huolimatta - se on minulle nyt kuten oli silloin todellista ja ainoaa oikeaa rakkautta - niin hirvittävältä kuin kuulostaakin sanoa helvetiksi ja jääksi rakkautta, jota eniten on rakastanut.
*
Miksi en siis vihaisi sinua, koska olet tuhonnut tämän tunteitteni sinuun kohdistuvan ylimäärän, jolla ei siis ole enää mitään merkitystä - ei mitään luovuttamatonta itseisarvoa? Mihin minä sen panen? Turhan tunteen. Voiko sen kätkeä jonnekin - piiloon - pois silmistä ja ajatuksista? Voiko sen tappaa lopullisesti muistuttamasta, miten hirveä pettymys on rakastaa, kun ei löydäkään toisesta sitä perimmäistä intohimoa, joka vastaisi tuohon rakkauteen juuri ja vain minulle - kun kohtaa vain esineellistävää palvontaa ja eläimellisesti nauttivaa, tahdotonta massaa. Mutta ei rakastettua - ihmistä, jossa kohtaisi itsensä lopullisesti - vielä viimeisen kerran elämässään.
*
Kuitenkin - yhä vielä kerran ja aina uudestaan minun on kysyttävä itseltäni: Oletko se yksin sinä itse, joka ei kykene rakastamaan?

Minulla ei ole tähän kuin yksi rehellisenä pitämäni vastaus: Ei - en se ole vain yksin minä. Meitä on nyt kaksi.