1
Kuten huomataan, kuvan juristi hallitsee suostuttelevan appeal to pity-retoriikan - jopa liiankin hyvin. - Hän ei nimittäin valehtele, mitä tulee syytetyn orpouteen, mutta heti vedotessaan siihen sekoittamalla härskisti keskenään faktisen ja emotionaalisen perustelun (mikä sekaannus on tämän vitsin perimmäinen pointti - ikäänkuin valamiehistö ei tuntisi jutun taustoja) puolustus johtaa kuulijoita tietoisesti harhaan. Sillä kysehän on lopulta siitä, mitä tapahtui 'vähän' ennen syytetyn orvoksi tulemista.
Orpouteen ja siten valamiehistön sääliin (ylipäätään tunteisiin) vetoamista syytetyn syyttömyyden - jos ei nyt sentään toteennäyttämiseksi niin ainakin sen puolesta painokkaasti käytettynä perusteluna voi pitää silkkana populismina, olipa sitten kyseessä mikä tahansa rikos.
En kuitenkaan sano, etteikö tunteisiin vetoamisella olisi tapauksesta riippuen paljonkin perusteluvoimaa (esim. mamu-mummot tai kerjäläiset), vaikkei tämä perustelu argumenttina loogisesti pätisikään. - On nimittäin täysin relevanttia vedota inhimillisiin tekijöihin (sairaus, perhe, maassa asumisen kesto) esim. mamu-mummon käännytyspäätöksen kieltämiseksi, vaikka se olisikin vastoin lakia ja siten 'virheellistä' argumentointia.
*
Laki tietysti pyrkii aina olemaan yhtä pätevä kuin loogisesti virheetön argumentti, mutta koska mahdollisimman suureen yleistettävyyteen pyrkivä lainsäädäntö, ollakseen mielekästä ja relevanttia, väistämättä sitoutuu muuttuvaan poliittis-normatiivis-empiiriseen kontekstiin sitä heijastaen ja representoiden, ei se de facto alunperinkään voi rajoituksissaan ja ohjailussaan olla olematta myös epäoikeudenmukainen joitain tekoja, asiaintiloja tai ilmiöitä kohtaan.
Lakia voidaan myös soveltaa epäoikeudenmukaisesti eli lain hengen vastaisesti. On siis täysin selvää, että asiaankuuluvat seikat (relevanssi) pitää ehdottomasti ottaa huomioon arvioitaessa sitä, mikä on oikein ja väärin. Muussa tapauksessa emme tuomitse ihmisiä vaan loogis-matemaattisia symboleja.
[Edes Jumala ja/tai Luonto eivät pysty enää määräämään ikuisia, muuttumattomia lakeja. Carl Schmittin 'aus einem Nichts' oli viimeinen vakavasti otettava yritys vastustaa lainsäädännön muuttumista markkinatalouden apupojaksi. Sen sijaan kommunismi materiaalisesti ehdollistettuine kollektiivi-tavoitteineen oli jo alusta lähtien kapitalismin äpärä.]
*
Tässä erinomaisessa ad absurdum- ääriesimerkissä yleisöön vetoaminen on, kiinnostavaa kyllä, yhtä aikaa (ja tarkoituksellisesti) sekä paatoksellisen typerää että loogisesti peräti ovelaa, koska sen sisäinen logiikka ja emotionaalinen vetoavuus sekoittuvat toisiinsa hämäävämmin kuin tavanomaisissa tunteisiin vetoamisen käytännöissä paljastaen siten juuri ko. tapauksessa käytettyyn vetoamiseen sisältyvän perimmäisen intention eli populistisen manipulaation (totuuden tietoisen vääristelyn oman edun saavuttamiseksi).
Vitsin pointti (sillä opettavainen ad absurdum-vitsihän tämä on) piileekin mm. siinä, että sääliin vetoamista vielä monin verroin kummallisemmalta vaikuttaa se, että miestä ylipäätään syytetään äitinsä murhasta, koska puolustus antaa päättelyketjuja rajusti oikoen ja vääristäen - silmänkääntötemppuun verrattavasti - ymmärtää syytetyn olleen orpo (äiditön) jo ennen hänen äitinsä äsken tapahtunutta murhaa (haha).
Asiallisesti ottaen mutta karkeaa (myös huvittavaa) virhepäätelmää käyttäen tässä tietysti vedotaan siihen käsittämättömään mystifikaatioon, että yhtäkkinen orpouden tila tekisi epäillyn automaattisesti ikäänkuin kykenemättömäksi tapahtuneeseen rikokseen?
Perimmältään kyse on käänteisestä vetoamisesta syytetyn psyykkisen tilaan, jonka/minkä kustannuksella unohdetaan kaikki muut faktatekijät ja niiden logiikka. Syytettyä voisikin verrata syyntakeettomaan, joka ei voinut olla tekemättä tekoa, koska ei kyennyt arvioimaan omaa tilaansa (oma tahto puuttui ja jokin 'toinen tahto' pakotti hänet rikokseen). - Nyt siis vain kävi niin onnellisesti, ettei syytettyä nimenomaan säälittävässä orpoudessaan voida pitää (psyykkisesti) kykenevänä murhaamaan äitiään ja että hän edustaa siten loogisesti samaa tyyppiä kuin syyntakeeton: oma tahto tekoon puuttui, jokin 'toinen tahto' (jota orpous muka ilmentää) esti rikoksen ;\ (väite implikoi myös edellä esitetyn loogisen mystifikaation eli 'pervertoituneen' common sensen).
[Huom. Kyseinen 'todistus' on kuin onkin hieman samaa tyyppiä kuin Mooren common sense-todistus kätensä olemassaolosta, jossa Moorelle riitti tiedon/todistuksen perusteeksi pelkästään se, että koemme jonkin ominaisuuden välittömästi; vrt. Wittgensteinin kritiikki Varmuudesta-pohdinnoissa)].
2
'Retoriikan tarkoituksena on vaikuttaa kuulijaan tai katsojaan, mikä tapahtuu esittämällä kohde tai asia tietyllä tavalla. Yksi tyypillinen keino on ilmaisun vajavuus, minkä seurauksena vastaanottajan ja taiteilijan tai reettorin välille muodostuu erityinen suhde. Vastaanottaja ei ole tällöin passiivinen osapuoli, vaan hänen on osallistuttava puuttuvien premissien etsimiseen. Ilmaisun vajavuuden takia vastaanottajassa syntyy suurempi vaikutus kuin jos taiteilijan tai reettorin tarkoittama asia olisi esitetty eksplisiittisen väitteen muodossa, ilman että vastaanottajan olisi tarvinnut täyttää ilmaisua. [Arthur] Danto kirjoittaa: ”suorapuheisuus (ja tosikkomainen kirjaimellisuus/rr) on tällaisen houkuttelevan kutsumisen vihollinen…”. Metaforaa ja taiteen käyttämää retoriikkaa yhdistää se, että niissä on samanlainen rakenne, jolla ”mieli pannaan liikkeeseen”.'
*
http://filosofia.fi/node/5171
http://fi.wikipedia.org/wiki/Arthur_Danto
http://fi.wikipedia.org/wiki/Retoriikka
http://en.wikipedia.org/wiki/Argumentum_ad_baculum
http://filosofia.fi/node/4304
http://home.comcast.net/~reasoning/critthink/classes/class10.htm
