'Kapitalismi tuhoutuu omaan mahdottomuutensa. Meillä on muutama vuosi aikaa tajuta tämä ja alkaa ajatella maailma uusiksi.'

Tere Vadénin uusin kirja Heidegger, Zizek ja vallankumous pohtii oikeistolaisen ja vasemmistolaisen vallankumouksen eroja ja yhtymäkohtia.
*
Tämä päre on lisäys tai jatkoa eiliseen päreeseeni Zizekin minimalistisesta subjektista, jossa siteerasin Tere Vadénin huhtikuussa ilmestynyttä kirjaa, jonka voinee aiheensa filosofis-poliittisen kriisitematiikan vuoksi sijoittaa luontevasti filosofisen Hot-10 listan kärkipäähän.

1
On helpompi kuvitella maailmanloppu kuin vallankumous. Miksi näin, vaikka vallankumouksen jalo tarkoitus on olosuhteiden muuttaminen paremmaksi. Näin olemmekin heti vallan ongelman ytimessä. - 'Jos sana valta pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se on rahan, omistuksen tai omaisuuden valta, mikä on se ongelma', Tere Vadén summaa Aamu-tv:n sohvalla. Hänen mukaansa on tosiasia, ettei demokratia toteudu, vaan valta on niiden käsissä, joilla rahatkin ovat. Vadénin mielestä vallankumouksellinen teko on sellainen, joka tehdään omissa nimissään ja omalla vastuullaan eikä sitä tehdä esimerkiksi puolueen tai jonkun teorian tai ideologian nimissä.

2
[Aamulehti.fi./25.4]

Demokratia ja markkinatalous. Näiden kahden erottamattoman voittoon piti historian loppua. Tamperelainen professori, filosofi Tere Vadén on toista mieltä. Hänen mukaansa kapitalismille ja demokratialle tulee avioero.

– Ei sen näkemisessä tarvita suurta filosofista ajattelua, Vaden huomauttaa yliopiston alakuppilassa.

– Tyly empiria riittää. Puolet Euroopan nuorista miehistä on työttömänä ja talouskasvu ohitse. Euroopasta on tullut tuhojuna.

Kysymys kuulukin: millainen vallankumous on edessä?

– Vasemmistolainen vallankumous on hukannut mahdollisuutensa asettumalla talouskasvun taakse. Äärioikeisto taas käyttää vanhaa hyvää konstia eli ulkoista vihollista. Se toimii aina, tietää Vadén.

– Nyt ei kysytä tuleeko Eurooppaan äärioikeistolainen hallitus, vaan kuinka monta niitä tulee. Unkari, Kreikka, Italia, Espanja ja Ranska ovat ensimmäisten joukossa.

Vadénin mielestä myös Norjan joukkomurhaaja Anders Behring Breivik voidaan nähdä yhtenä väläyksenä Euroopan äärioikeistolaisesta tulevaisuudesta.

Vadén on perehtynyt vallankumouksen vaiheisiin uudessa kirjassaan Heidegger, Žižek ja vallankumous.

– Molemmat pitivät vallankumousta välttämättömänä. Heidegger oli oikeistovallankumouksellinen ja Žižek on vasemmistovallankumouksellinen. Heitä on erittäin opettavaista tutkia yhdessä.

Entä millaisen vallankumouksen Tere Vadén haluaa?

– Kunnollisen vallankumouksen. Sellaisen, joka pystyy estämään luonnon tuhoutumisen kapitalismin raaka-aineeksi.

Vadén puhuu kaksijalkaisesta vallankumouksesta, joka tulee hiipimällä, alhaalta päin.

Puolueista ei ole apua.

– Vasemmistoliitto tekee aivan idioottimaisia asioita. Sen ei olisi missään tapauksessa pitänyt lähteä hallitukseen ottamaan turpiin kokoomukselta, siinä ei ole järjen häivää. Puolustustaktiikan aika on armotta ohitse, huokaa Vadén.

– Ikävä kyllä vihreistäkään ei ole ympäristövallankumoukseen. Heistä on tullut teknologiauskovaisia, sisäsiistejä cityvihreitä.

Kokoomus, demarit ja kepulaiset eivät Vadénin mielestä puhu enää edes suomea.

– En voi käsittää näitä nuoria ihmisiä, Urpilaista, Kataista, Kiviniemeä. He ovat kasvaneet Pohjanmaalla tai Savossa, jossa puhutaan elävää suomea. Mutta kun he avaavat suunsa, sieltä tulee ulos Saksan keskuspankin kantoja. Aivan järkyttävää.

Kieli ei ole mikään pikku juttu; se pitää koossa ihmisen, kulttuurin, elinkeinon, elämän.

– Kun suomalainen sanoo metsä, äiti tai kuolema, sisällä on jo käsitys maailmasta ja siitä mitä ihminen on. Kieli on hirmuisen hienoviritteinen tunnekokemus, sitä ei saa ottaa pois ihmiseltä.

– Huomaan sen itse työssäni. Jos yritän väsätä filosofiaa englanniksi, siitä ei mitenkään tule niin tarkkaa ja syvällistä kuin haluaisin.

Mistä se kaksijalkainen vallankumous alkaa? Paitsi kielestä?

– Läheltä. Metsästä. Ei ole olemassa talousjärjestelmää, vain viljelmiä, ruokaa, taloja, työkaluja, tehtaita, toimistoja ja tekijöitä, muistuttaa Vadén.

Hän kertoo ehdottaneensa keskustalle uutta ohjelmaa – hajautetaan energiatuotanto.

– Perustetaan jokaiseen niemeen ja notkelmaan hakevoimala tai vesivoimala tai biokaasulaitos tai tuulivoimala. Jos kepu lähtisi ajamaan tätä, se saisi Suomessa poliittisen hegemonian 80 vuodeksi. Energiantuotannon hajauttaminen olisi hyvin isänmaallista ja pelastaisi maaseudun.

– Samalla katkaistaisiin öljyriippuvuus Venäjästä. Se on meille iso uhka, aivan varmasti Venäjä alkaa käyttää kiristysruuvia – ehkä jo käyttääkin. Sitä paitsi: öljyrahat Venäjällä eivät mene kivoille tyypeille.

Entä yliopisto? Tuleeko sieltä vielä vallankumouksellisia?

– Kyllä ja ei, sanoo Tampereen yliopistosta helmikuussa Aalto-yliopistoon siirtynyt Vadén, 43.

– On paljon niitä, joita kiinnostaa vain nopea valmistuminen ja ura. Mutta on paljon niitäkin, jotka ovat jo käyneet vapaaehtoistyössä Bangladeshissa tai Intiassa. Heille ei voi opettaa mitään, he tietävät jo kaiken.

Miten Suomen käy?

– Kapitalismi tuhoutuu omaan mahdottomuutensa. Meillä on muutama vuosi aikaa tajuta tämä ja alkaa ajatella maailma uusiksi.
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2012/05/minimalistinen-subjekti.html
http://www.aamulehti.fi/Ulkomaat/1194739800100/artikkeli/puheenaihe%20eurooppa%20kiitaa%20kohti%20tuhoa.html
http://nuvatsia.terevaden.net/2012/03/27/heidegger-zizek-ja-vallankumous/
http://yle.fi/uutiset/vappu_on_vallankumouksen_aikaa/6076496
http://bambuser.com/v/2544893

Tämä on valhetta - siis totta

Maailman huonoin mutta rehellisin vaalijulistus.
*
Kirjoitettu HG:n kommenttiin päreessäni Tie sotilasdiktatuuriin

1
Russellin paradoksi on Bertrand Russellin vuonna 1901 keksimä paradoksi, joka todistaa Gottlob Fregen ja Georg Cantorin naiivin joukko-opin sisäisesti ristiriitaiseksi.

Paradoksin voi esittää konkreettisena esimerkkinä: oletetaan, että kylän parturi ajaa parran niiltä ja vain niiltä kylän miehiltä, jotka eivät aja omaa partaansa. Ajaako hän tällöin oman partansa? Jos parturi ajaa oman partansa, hän ei aja omaa partaansa ja kääntäen/wiki.

2
HG kirjoitti:

Russellin paradoksi on nämä kuuluisat parturit, joita voidaan kategorisoida ja sitten - suhteessa Fregen ns. vedenpitävään teesiin - näyttäytykin, että oli hitto vie kategoria, jota ei oltu luokiteltu eli ne, jotka ajavat toisten parrat.

Oikealla ontologian kielellä asia voidaan sanoa tyylikkäästi tietysti. Voitte pyörittää Ruukinmatruunan kanssa - kirjat ovat pullollaan mutta harva sanoo sen kuten se pitäisi.

3
OK. Taidat tällä kertaa ymmärtää, mistä on kysymys. Mitä muiden kommenttiesi selityksiin tulee, niin kaada itsellesi vaan. Minä juon toisenlaisia juomia.

Russellin paradoksissa on kyse kielen/väitelauseen [subjekti-predikaatti-rakenne] mahdollisuudesta tai kyvystä ilmaista kahden kategorisen [ontologisen] tason [osa, kokonaisuus] riippuvuutta/riippumattomuutta toisistaan paradoksiin ajautumatta.

Ymmärtääkseni se ei ole mahdollista ilman tyyyppiteoreettisia [Russell] tai joukko-opillisia [Zermelo] vippaskonsteja, jotka voidaan kyseenalaistaa.

Tässä ongelmassa kiteytyy formaalilogiikan kontekstissa myös Zizekin parallaksisuuden teema.

Me voimme kyllä psykologisesti [vastoin Aristoteleen väitettä, kuten Nietzsche aivan oikein kritisoi] mutta emme kielessä [koska kieli ilmaisee empiiris-psykologisen totuuden loogisesti subjekti-predikaatti-rakenteella] olla kahdessa paikassa [subjekti-objekti, osa-kokonaisuus} yhtä aikaa päätymättä paradoksiin, kehään ja tautologiaan.

Mutta koska voimme tiedostaa tämän ongelman monella tavalla ja monesta perspektiivistä [tosin nämä useat perspektiivit myös hämärtävät tietoisuuttamme], sitä on mahdollista kontrolloida - ei kuitenkaan välttämättä ja pelkästään Russellin sekä joukko-opin teoreettisista lähtökohdista ja sitoumuksista käsin.

Meillä ei ole vain yhtä loogista makro-ratkaisua tai fysikaalista 'kaiken teoriaa' tähän paradoksiin vaan päädymme yhtä aikaa sekä 1) loogiseen umpikujaan kykenemättä erottelemaan kategorisesti erilaisia luokkia yhden ristiriidattoman aksiooman perustalta että 2) fysikaaliseen epätarkkuuteen, jossa aikaa [liikettä, nopeutta] ja paikkaa [partikkelia, hiukkasta] on mahdoton ilmaista eksaktisti yhtä aikaa samassa havaintoprosessissa johtuen havainnoitsijan kulloisestakin asemasta ja teoreettisesta perspektiivistä.

Tietenkin ongelmaan voidaan antaa melko päteviä ratkaisuja, mutta niitä ratkaisuja ei ole vain yhtä. Näin täytyy olla joko sen vuoksi, että a) todellisuus on 'rikki' [ja siten pluraali, moninaisuuteen hajonnut] tai b) me, loogis-empiirisinä subjekteina, olemme 'vajaita' [ymmärrys-kompetenssimme on sidottu subjektiuteemme] - tai sitten c) molemmat vaihtoehdot pätevät.

Emme kuitenkaan voi tietää edes sitä, mikä vaihtoehto näistä kolmesta ilmaisee todellisen asiaintilan. Ja jos tietäisimme, mitään kysyttävää, ratkaistavaa ja todistettavaa ei enää olisi - itse asiassa ei olisi koskaan ollut [lukuunottamatta tietenkin matemaatikkoja, jotka ratkovat ongelmia niin kauan kuin on olemassa numeroita ja erilaisia numerosarjoja - siis ad inf.].

4
Russellin paradoksi on lähes ylittämätön ratkaistava modernin matemaattisen logiikan aksiomaattista perustaa etsittäessä, mutta sen perimmäiset juuret juontuvat jo antiikin aikana esitettyyn välehtelijan paradoksiin.

'Nyt minä valehtelen' - toisin sanoen 'puhunko totta, kun sanon, että valehtelen'?

Valehtelijan paradoksi pyörii itseensäviittaavuuden kehässä eikä mahdollista loogisesti mitään poispääsyä [ks. kuitenkin Arthur Prior'in ratkaisuehdotus po. linkistä].

5
Russellin paradoksi on loogisesti kinkkinen paikka [sellaisenaan ratkeamaton] mutta osoittaa samalla, miten kaukana logiikan paradoksit ovat käytännön elämästä, vaikkei lauseen empiirisellä sisällöllä tietenkään ole mitään merkitystä loogisen analyysin kannalta.

Mutta kysynpä nyt vain silti, että mitä vatun merkitystä parturiparadoksilla on käytännössä? Ei mitään, sillä eihän sen parturin tarvitse pitää kiinni noin formaalista ehdosta oman partansa ajamisen suhteen.

Tietenkin hän voi pitää, mutta tuskin pelkästään sen vuoksi, että on sitoutunut johonkin tyystin muodolliseen paradoksiin.

Ei ole mitään ongelmaa siinä, että hän ajaa itse partansa tai antaa jonkun muun ajaa sen. Päätös riippuu vain joko a) käytännöllisistä rajoitteista [jolloin on pakko turvautua johonkin toiseen [eli meta-]parturiin tai b) omasta halusta [valinnasta] antaa toisen parturin ajaa.

Näistä a) rajoitteista sekä b) haluista Russell [a ja tyyppiteoria] Zermelo [b ja valinta-aksiooma] tekevät loogista mallia pyrkien eliminoimaan Fregen ja Cantorin teorioihin sisältyviä ristiriitoja.

6
'Liian suuriin' joukkoihin liittyvät ristiriitaisuudet kuten esittäjänsä mukaan nimetty Russellin paradoksi - joukko, jonka alkioina ovat ne joukot, jotka eivät ole itsensä alkioita, on itsensä alkio, jos ja vain jos se ei ole itsensä alkio - antoivat aiheen etsiä joukko-opille sellaista aksiomaattista perustaa, joka sulkisi paradoksit tai paradokseja aiheuttavat joukot pois.

Aksiomaattisen lähestymistavan kautta joukko-oppia pyrki pelastamaan mm. saksalainen Ernst Zermelo (1871-1956), kun taas Whitehead ja Russell kehittivät Principia Mathematica -teoksessaan samaan tarkoitukseen joukkoja luokittelevan tyyppiteorian.

Zermelo muotoili myös monissa yhteyksissä tärkeän ja sittemmin joukko-opin muista aksioomista riippumattomaksi osoittautuneen valinta-aksiooman/ks. linkki.

http://solmu.math.helsinki.fi/2000/mathist/html/logiikka/index.html
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Valehtelijan_paradoksi
http://en.wikipedia.org/wiki/Epimenides
http://fi.wikipedia.org/wiki/Russellin_paradoksi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Principia_Mathematica
http://en.wikipedia.org/wiki/Logicomix
http://fi.wikipedia.org/wiki/Georg_Cantor
http://en.wikipedia.org/wiki/Gottlob_Frege
http://en.wikipedia.org/wiki/Ernst_Zermelo
http://fi.wikipedia.org/wiki/Parallaksi
http://newsgrist.typepad.com/underbelly/2006/03/zizeks_parallax.html
http://actuspurunen.blogspot.com/2010/11/tie-sotilasdiktatuuriin.html
http://www.skoumas.net/?tag=philosophy

Absurdin huoran moraalisuus

Kirjoitettu jatkokommentiksi päreessäni Kylmää tarjousmummoa lisäaineilla kirjoittamaani kommenttiin.
(Kielimafialaiset esittivät minulle osuvia lauseopillisia ja sisällöllis-loogisia korjausvaihtoehtoja erääseen tekstin loppupuolen kappaleesen ja aivan viimeiseen - absurdiin? väitteeseeni - klo: 21.25).
*
Jospa nyt hieman tarkentaisin tuota 'artouadilaista' teatterikäsitystäni ja esittäisin ensin 'konservatiivisen' kritiikkini sitä kohtaan. Lopussa sitten jo myönnyn sen eräisiin, osittain itsemuotoilemiini sovellutuksiin joskus jopa aplodien kera.
*
Vaikka arvostankin Jouko Turkkaa tosi paljon, en läheskään aina saa hänestä mitään tolkkua. Tuskin moni muukaan.

Itseilmaisussa pitää olla mukana looginen rakenne - ei kuitenkaan välttämättä artikulaation tasolla mutta jollain tasolla kuitenkin.

Turkan puhe 'vajoaa' kuitenkin monesti niin omituisiin sfääreihin, ettei siitä jää jäljelle edes impressiota - vaikutelmaa - vaan 'pelkkä' ekspressiivis-elämyksellinen sanasoppa, josta kukin kuulija sitten löytää - jos on löytääkseen - oman semantiikkansa.

Ehkä olen liikaa filosofi, mutta perinteisen puheteatterin vahvuus on aina ollut sen kyky ilmaista ihmisten emotionaalisia ja moraalisia ristiriitoja selkeästi.

Pelkkä ähkyminen ja 'eleily' tietysti kommunikoi sekin, mutta jos siinä ei päästä minkäänlaisen performatiivisen ilmaisun tasolle kielellisesti, kyseessä on pantomiimi, tanssi tai baletti - ei teatteri.

Sanon näin väheksymättä millään tavoin tanssia, pantomiimia tai balettia - päinvastoin.
*
Mitä tulee tuohon käsitykseen perinteisestä teatterista ja näyttelijästä eräänlaisena prostituoituna, niin nimenomaan sitä tulkintaa ei Artaud liene painottanut, vaikka se kuuluukin erottamattomasti ja osittain perustellusti juuri turkkalaiseen teatteriprovokaatioon.

Kyse on laajemmasta ja syvemmästä väitteestä.

Artaudin mielestä länsimainen teatteri on prostituoinut kielen eli ottanut sen hallintaansa ja pannut sen avulla emootiot, impressiot ja ekspressiot loogis-verbaaliseen pakkopaitaan.

Teatterin ilmaisu on siten kuin huora, joka myy itseään totuutena, vaikka sellaista totuutta ei ole eikä voi olla vain kielen tasolla ja kielen kautta ilmaistuna.

Tällainen kritiikki on todella syvä ja perusteltu. Se kohdistuu itse asiassa koko Platonista alkanutta metafyysistä ja/tai kielioppiin sitoutunutta filosofointiperinnettä vastaan.

Ja kuten hyvin tiedetään, ranskalainen postmodernismi on seurannut tässä Artaudia ja hänen sukulaissieluaan Bataillea melko uskollisesti.

Eikö esimerkiksi Derridan logosentrismin vastaisuutta (dekonstruktiota) voisi aivan hyvin kutsua artaudilaisen teatterikäsityksen poststrukturalistiseksi muunnelmaksi siinä mielessä, että vaikka se sitoutuukin nimenomaan kieleen, se ei sitoudu enää ihmiseen = logokseen = kielioppiin?

Prostituutiolla Artaud tarkoittaa tässä yhteydessä nimenomaan sitä, että länsimainen teatteri on sidoksissa ja sitoutunut ihmiseen, kun sen perusajatuksena pitäisi olla maailmankaikkeus.

Ihmis- eli/ja sanakeskeisyys on siis prostituoinut teatterin, joka myy helppoa nautintoa totuutena. Teatterista on tullut porttola ja näyttelijöistä sillä tavoin sen huoria.

Tälle käsitykselle samansuuntainen tulkinta on - Artaudista riippumatta - itse asiassa kristillistä perua; - kiitos Augustinuksen ja muiden kirkkoisien sinänsä opettavaisille seksuaalineurooseille!

Kreikkalainen tragedia vielä yhdisti ihmisen todellisuuden ja hänen universaalisen kohtalonsa maailmankaikkeudessa, mutta juutalaiskristillisyys 'kaappasi' tragedian itselleen ja kanonisoi sen uskonnolliseksi liturgiaksi, jonka ulkopuolella ei ollut soveliasta 'leikitellä' näillä asioilla.
*
Mutta mitä Artaud lopulta oikein tarkoittaa? Pystyykö hän viestimään katsojalle artikuloidusti ja kielellis-performatiivisesti yhtään mitään puhe- ja sanakeskeisyyden saatua täysin toissijaisen roolin teatterin ilmaisuskaalassa?

Olin alussa - Jouko Turkkaa kohteenani käyttäen - kovin kriittinen tätä käsitystä kohtaan, mutta lupasin antaa lopussa hieman periksi - jopa aplodien kera.

Muistettakoon ensin, että Artaud vaikutti henkilökohtaisesti hyvin lähellä surrealistista liikettä, ja surrealismista ei eksistentialismiin yhdistettynä ole kuin askel absurdiin teatteriin.

Olen itse absurdin teatterin ystävä kafka-sovituksista alkaen ja tietysti Beckettiä ja Ionescoa suuresti arvostaen. Mutta ei sen puoleen - kyllä minua imponoi lähes kaikki teatteri - laidasta laitaan.

Joka tapauksessa absurdin teatterin näytelmät, dramaturgiat ja design jatkavat Artaudin perinnettä omalla tavallaan, ja niiden kautta ymmärrän myös tuon turkkalaisen itsensä häpäisemisen merkityksen - tosin ilmeisesti hieman eri tavoin kuin Turkka.

Teatteri sinänsä on aina jossain muodossa absurdia, koska onhan totisesti mieletöntä jo se, että jotkut ryhtyvät matkimaan toisia ihmisiä, yhteiskuntaa ja maailmaa yrittäen saada mimiikallaan aikaan illuusion siitä, että tämä kaikki on 'suora käännös' tai refleksinomainen - siis 'aito' simulaatio ja stimulaatio todellisuudesta.

Silti teatteri on kaikkea muuta kuin todellisuutta. Se on valhetta, joka kertoo totuuden, mutta ei koskaan ole itse todellisuus.

Tämä siis on minun mielestäni itsessään absurdia, joskin Artaud haluaisi - kuten edellä on esitetty - paljon pitemmälle ja tehdä teatterista (ilmaisen itseni nyt hieman ilkeästi) ikäänkuin spastisessa orgasmissa nykivää ähkymistä, joka taatusti lähenee 'oikeaa' todellisuutta.

Minulle tässä asiassa riittää kuitenkin absurdin teatterin paradoksi- ja outousefektit, jotka hyperbolaan ja paralogioihin sekä likipitäen mielettömiin juonenkäänteisiin ja kohtauksiin yhdistettynä vievät katsojan taatusti 'jonnekin päivästä pois'.

Tämä ei ole brechtiläistä, kriittistä teatteria, jossa pyritään tendenssinomaisesti parantamaan maailmaa.

Absurdilla näyttämöllä toteutetaan toki sielläkin joskus 'kriittisempää projektia' (Ionescon Sarvikuonot), mutta ensisijaisesti kyse on ikäänkuin perustaltaan murtuneesta - hamletilaisittain 'sijoiltaan menneestä', eksistentiaalisesta kokemuksesta suhteessa maailmaan, todellisuuteen ja maailmankaikkeuteen.

Absurdin teatterin näyttelijä on tavallaan jo ylittänyt itsensä häpäisemisen provokatiivisen tilan ja tehnyt siitä 'normaalin', koska maailma on mieletön. Silloin myös itsensä häpäiseminen on tavallaan menettänyt 'rakastettavuutensa', naurettavuutensa tai moraalisen 'opettavaisuutensa'.
Absurdi itsensä häpäisijä on huora, joka on tunnustanut itselleen huoran luontonsa ja hyväksynyt sen, koska maailma on sitä, mitä se on - tekopyhyyden, kaksinaismoraalin, huijaamisen ja henkisen että fyysisen väkivallan maailma.

Mutta tuon hyväksymisen ja myönnön kautta näyttelijä-itsensä häpäisijä-huorasta onkin vääjäämättä tullut eräänlainen houkan ja pyhimyksen hybridi tai välimuoto. Hän on sitä, mitä maailma on - heittäen häpeilemättä katsojan kasvoille koko sen mielettömyyden, jossa ihmiset lopulta eksistentiaalisesti elävät sekä myös kaiken sen hulluuden, jossa ihmiset keskinäisissä suhteissaan juonittelevat, mutta minkä asiaintilan he yleensä kaksinaismoralistisesti kieltävät.

Absurdin teatterin huora on lähempänä rehellistä ihmistä kuin kukaan muu. Näin ollen hän ei oikeastaan häpäise lainkaan enää itseään vaan katsojan. Ja kun olen päässyt tähän lopputulemaan, seuraa siitä korollaari, jonka mukaan juuri katsoja löytää itsensä huoran roolista.

Tällä tavoin absurdi teatteri säilyttää ehkä syvimmän efektin, joka teatteriin on sen ulkoisesta viihdyttävyysluonteesta huolimatta tai juuri sen vuoksi aina sisältynyt - velvoitteen ja suoranaisen vaatimuksen moraalisten ikuisuuskysymysten sekä optimismin ja pessimismin pohtimiseen.

Kuka on se, jota Beckettin näytelmässä Huomenna hän tulee odotetaan? Jumala, pelastus? Mitä/ketä ovat ne Sarvikuonot, joita Ionescon porvarillisen idylliseen kaupunkiin alkaa ilmestyä äkkiarvaamatta - joka puolelta? Natseja? Moraalisen rappion symboleita?

Näihin kysymyksiin mainitut näytelmät eivät anna vastausta, mutta silti meidän on katsojina ja lukijoina suorastaan pakko yrittää vastata niihin jollain tavoin, koska kieltäytyminen edes ajattelemasta niitä muuten kuin pelkkinä elämyksinä (mikä mielestäni on mahdotonta ihmiselle - contra Artaud!), jättää meidät ikäänkuin eläinten tasolle, mitä tulee itsereflektiiviseen tiedostamiseen - kykyyn, joka lopulta tekee meidät ihmisiksi.

Näin olenkin tuonut itse Immanuel Kantin sekä Artaudin että myös filosofiaa ylipäätään vieroksuvan lukijan kiusaksi.

Tämä oli tarkoitukseni jo alunperinkin - tehdä vapaaehtoisesta ja juuri vapaaehtoisuudessaan absurdista huorasta maailman moraalisin olento. - - - Uskokaa tai älkää.

May I?

Kirjoitettu kommentiksi Kemppiselle päreessään Jeeves kaatui sodassa (eikä päässyt enää ylös/RR).
*
Hahhaa. Jeeves on mainio. Samoin tämänkertainen juttusi.
*
Englantilainen yläluokka, joka minua, vulgaaria agraari-metsäsuomalaista pyrkii ajoittain lähentymään, kuulkoon aina tarpeen vaatiessa totuuden sanaa alter egoni François Rabelais'n suusta.

Engelsmannit ovat niin pirun mutkikkaita small talkissaan - ehkei välttämättä neuroottisia mutta epäsuoria - ikäänkuin esiintyisivät jatkuvasti näyttämöllä sitä kuitenkaan intentoimatta.
Päinvastoin kuin minä, joka vedän roolia täysin avoimesti ja tietoisesti. Juntti mikä juntti.

Jos näitten e-mannien ja e-ladyjen kanssa yrittää keskustella, joutuu opettelemaan vähintäinkin viisi englantia: kouluenglannin, shakespeare-englannin, small talk-englannin, punk-englannin ja makuuhuone-englannin.

(Syventävä jatkokurssi eli irlantilais-skotlantilaisen murteen opiskelu onnistuu vain rohkeimmilta.)

Viides - ihan vain rehellinen 'musta tuntuu nyt juuri tältä-englanti' on joka tapauksessa se kaikkein vaikein.

Kun joku on oppinut naamioimaan emootionsa ja intentionsa epäsuorien viestien taakse, hänen saattaa olla tosi vaikea ymmärtää, mitä lopulta haluaa, ja miten sen voisi viestiä toiselle.
*
Kun englantilainen sanoo: kaunis ilma, hän saattaa tarkoittaa: tänään oli tapahtua uhkaavia asioita, koska inhottava tätini/setäni oli tulossa käymään, mutta perui sitten viime tingassa vierailunsa.

Tällaisen ymmärtämiseen tarvitaan vähintäinkin ranskalaista psykoanalyytikkoa, joskin analyysin lopputulos on silloin aina täydellinen arvoitus - kaikille osapuolille.

Ajatelkaa nyt: Jacques Lacan analysoimassa Lady Chatterleyta. Ylivoimainen juttu? Folie à deux?
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Jacques_Lacan
http://www.braungardt.com/Psychoanalysis/lacan%20old.jpg
http://en.wikipedia.org/wiki/Lady_Ottoline_Morrell
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&ie=UTF-8&rlz=1T4RNWN_enFI272FI274&q=francois+rabelais
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=t&ie=UTF-8&rlz=1T4RNWN_enFI272FI274&q=folie+a+deux

Siitä mistä ei voi puhua: elämätön elämä

Nimimerkki 'sanoi' kysyi (tosin ilman kysymysmerkkiä, mikä ei siis välttämättä edellyttäne vastausta, tai että sellaista ei ehkä tässä tapauksessa voi edes antaa: 'mikä on sinun rikoksesi'.

***
Aika lailla vertauskuvallisesti sanottuna minun 'rikokseni' on ehkä siinä, että ikäänkuin lopetin elämisen, koska luulin, että kirjoittaminen
ja lukeminen voisi korvata kovin "vaivalloisen, sattumanvaraisen, epävarman, ailahtelevan - sanoisinko maanis-depressiivisen ja pettymyksien täyttämän 'vuoristoradan' nimeltä elämä".

Mutta 'Life strikes back!' Kukaan ei voi paeta elämää johonkin nurkkaan: se tulee ja nappaa sinut salaisimmasta 'kolostasi' - jopa salaisimman metafysiikkasi ja uskosi 'bunkkerista'.

Kierkegaard taisi ainakin osittain ymmärtää tämän seikan, koska ei 'karkottanut' Jumalaansa kokonaan tuonpuoleiseen vaan 'hypätessään' (uskon 'hyppy') hyppäsi oikeastaan vain omaan itseensä.

Sen sijaan Nietzschen 'käsittelyssä' tuonpuoleinen Jumala lopulta kuoli 'vanhuuteensa' ja vain taide pystyi lunastamaan kauhistuttavan totuuden: elämän, jonka perusviritys on kierkegaardilainen Angst.

(Edward Munchin 'Huuto' lienee paras paniikkisen Angstin kuvallinen ilmaisu.)

*
Mutta Nietzsche oli vain pystyttänyt uuden Jumalan vanhan kuoltua.

Niin hän ehkä sisimmässään halusikin tehdä, mutta onko tämä mahdollista ilman jonkin sellaisen idolisointia (Nietzschen tapauksessa Elämän), mitä ei voi idolisoida.

*
Minäkin siis luulin, että voisin säilyttää ilon ja jopa onnenkin kokemuksen vain kirjojen ja kirjoittamisen kautta, mutta huomasin lopulta (tosin vähitellen), että ajoin itseäni nurkkaan - omaan fantasiamaailmaani, jolla ei ollut elämän kanssa enää muuta yhteistä kuin yritys ja uskomus siitä, että kielen ja elämän välillä vallitsee erottamaton sidos.

Niinpä aloin palvoa kieltä - sanoja, lauseita ja rakenteeltaan taidokkaita kielellisiä ilmaisuja enemmän ja enemmän - yhä yksipuolisemmin, - kunnes minut alkoi hetkittäin ja 'salakavalasti' (kuin nauruna selkäni takaa; vrt. Camus`n 'Putoamisen' J-B Clamence) vallata tunne, että jopa hienoimpina pitämäni ilmaisut alkoivat kumista onttouttaan: niissä ei ollut todellista sisältöä ja merkitystä.

Sanat vain ikäänkuin leijailivat kuin ilmapallot tai kirkkaat serpentiinit tuulessa: iloista ja veikeää mutta silti tyhjää täynnä olevaa ja tarpeetonta krääsää, jonka elämän tuulet veivät mennessään.

Ja toisaalta - vaikka miten vakavasti yritin pohtia ja kirjoittaa - aina lensi yksi 'pikkulintu' ylitseni ja sirkutti: 'mitä sinusta mitä sinusta!'.
(Vrt. Nietzschen aforismi itsestään)

Se lintu oli Elämä, ja se ilkkui minua...ehkei nyt siten kuin rikollista ilkutaan mutta kuitenkin niin, että aloin kokea itseni jonkinlaiseksi 'väärintekijäksi'.

Olin tehnyt väärin sitä kohtaan, mikä minussa oli elämää - olin rakentamassa sanoista ja lauseista korttitaloa nimeltä Elämä.

Olin tekemässä kuvaa siitä, mitä ei voi kuvata. Sanalla sanoen - olin sanoin kuvaamattomassa umpikujassa.

Joko minun pitäisi luottaa enemmän sanoihin ja ajatuksiin tai lopettaa kerta kaikkiaan niiden kanssa 'vehtaaminen'.

Kolmas vaihtoehto - jos sitä oikeastaan on, lienee eräänlainen vaatimattomuus, joka ei enää yritä enempää kuin on tarpeen - joka tyytyy vähempään...

*
Heidegger käyttää tällaisesta 'vaatimattomuudesta' keskiajan saksalaisen mystikon - Mestari Eckhardin - termiä 'Silleenjättäminen' (Gelassenheit).

Eckhardille 'Gelassenheit' merkitsi sitä, että Jumalaa ei voi määritellä eikä löytää millään tavoin, ja että tämä kokemus on mystisen Jumala-tunteen ydin.

Samalla se merkitsee, että meidän tulee jättää Jumala 'omiin olohinsa', koska hän on salattu meiltä - 'Deus Absconditus'.

Tavallaan tämä sama pätee myös Elämään kokonaisuutena.
Ei sitäkään voi määritellä siitä itsestään käsin.

Tutkia voidaan ja luoda uutta, mutta elämä itsessään on mysteeri.

*
Tällaista kantaa vastustavat sekä luonnontieteelliset äärireduktionistit että IF-logiikoiden 'paroni von Munchausen': Jaakko Hintikka, jotka olettavat, että matemaattis-kokeellisen tutkimuksen ja logiikan kautta todellisuus ja sen perustukset paljastuvat meille vähitellen.

Itse toteaisin Heideggerin tapaan, että meidän on hyvin hankala määritellä, paljastaako jokin todellisuudenkuvauksen tai teknologisen sovellutuksen muoto todellisuutta enemmän kuin se itse asiassa saattaa kätkeä sitä.

Mitä reduktionisti itse asiassa 'paljastaa' luullessaan selittäneensä 'kaikkeuden'?
Oman perspektiivinsäkö?

Mihin Hintikan temppuilu kvanttorien kanssa lopulta perustuu?
Mielivaltaiseen valintaanko?

Kumpikaan - reduktionisti tai Hintikka - ei kykene vastaamaan omaa validiteettiaan koskevaan kysymykseen ajatumatta loputtomiin selitysten verkostoihin.

Mutta juuri tämä on kaikkien kysymysten ydin: mihin me vastaamme, kun vastaamme (tai luulemme vastanneemme) kysymykseen, joka koskee ikuisuutta - kun oletamme tarkastelevamme asioita ikuisuutta silmälläpitäen - sub specie aeternitatis?

*
Otetaan vielä hieman humoristiseksi esimerkiksi eräs Wienin piirin kantava voima Otto Neurath, joka väitti, että Wittgensteinin 'Siitä, mistä ei voi puhua, on vaiettava', vaikuttaa mystiseltä ja metafyysiselta ilmaisulta, joten hän ei sitä hyväksy.

Neurathin mukaan tuosta lauseesta olisi ilmeisesti pitänyt vaieta..;).

Se metafysiikasta ja sen vastustamisesta...

*
Kierrämme siis kielellisesti ja argumentatiivisesti aina jonkinlaista kehää - paitsi jälleen kerran Jaakko Hintikka, joka muuttaa pelin sääntöjä, mikäli ne eivät sovi hänen 'voittostrategiaansa'...

Mutta kuka ottaa tosissaan tyypin, joka pelaa pelin alussa aivan eri säännöillä kuin pelin lopussa..?

Ei kukaan, ellei sitten satu olemaan 'Pantteri-pelin' (peli ilman sääntöjä) spesialisti...