Miten näytellä naimista?

Keitin kielimafialle iltakofeiinit ja pistin ne duuniin. Piristyivät kirjoittamaan huomattavia lisäyksiä pornofilmin määrittelyyn - aikalisä: 19.6 klo: 14.50. - - Tämä teksti saattaa muuttua, ja on jo osittain muuttunut, painotukseltaan hiukan toisentyyppiseksi kuin, miten sen alunperin ajattelin.
*

Pitkäksi venähtäneestä lisäyksestä edelliseen tekstiin tuli uusi päre, koska se muokkautui omaksi jutukseen. Aiheena on kuitenkin edelleen porno, seksi, fantasia ja näytteleminen sekä näitä teemoja sivuavat pohdiskelut.
*
Joku saattaa nyt kysyä, että mitä näyttelemistä naimisessa muka on? Eikö se olekin pelkkää ähkimistä, hillitöntä himoa ja panoa? No totta kai - sitä juuri, mutta silti väitän, että pornofilmien taiteellisesti yleensä surkea taso johtuu paitsi siitä, että sitä tekevät vain miehet toisille miehille, myös siitä yksinkertaisesta tosiasiasta ja syystä, että pornoa on erittäin vaikea näytellä.

Periaatteessa kuka tahansa osaa nussia, mutta kuka osaa näytellä nussimista ja silti saada jopa aidosti orgasmin näytellessään? Puhun nyt naisista, sillä mieshän ei voi orgasmiaan näytellä ilman trikkejä. Kun lasti lentää, niin se on siinä, kuten jääkiekkoselostaja sanoisi. Muussa tapauksessa mitään orgasmia ei tullut.

Kyseessä ei ole mikään helppo juttu. Silti hyvä naisnäyttelijä osaa jujuttaa meitä luulemaan, että hän todella sai orgasmin. - No - turha ehkä ryhtyä nussimaan pilkkua tässä asiassa. Eikö meille miehille pitäisi riittää, että nainen voi ainakin eläytyä rooliinsa niin täysillä kuin pystyy, ja että se (saa meille) riittää - sillä elokuvathan kuten sanottu ovat illuusiota (älkää nyt hymyilkö, tämä on totinen paikka!). - - Vai pitäisikö pornoa tehdä lähinnä dokumentaarisessa ja kasvatuksellisessa hengessä? Valitettavasti sellainen on melko tylsää katseltavaa.

Perimmältään tässä on kuitenkin kyse - ei enemmästä tai vähemmästä kuin parisuhteeseen liittyvästä - tietyssä mielessä näennäisestä mutta silti paradoksaalisesta ja pahimmillaan jopa traagisesta - kahtiajaosta kiimaisesti panevaan himoon sekä hellään ja sosiaaliseen rakastamiseen - biologis-animaaliseen ja psykososiaaliseen elementtiin.

Kyseinen mentaalis-sosiaalis-biologinen jako sisällyttää itseensä väistämättä sen, että joudumme kaikki näyttelemään suurimman osan elämäämme, mitä seksuaalisen halun purkamiseen ja/tai siihen pyrkimiseen tulee. Hieman kyynisesti sanottuna, pyrimme pitämään yllä läheisyyden vaatimaa roolia eli näyttelemme partnerillemme tai sitten käytämme pelkästään ja yksinomaan fantasiaa (masturbaatio), joka on tietysti sekin merkittävä tekijä myös parisuhteessa - kahden kesken.

Orgasmi itsessään ei kuitenkaan ole enää näyttelemistä, mutta juuri orgasmiin (mies ajattelee näin) meidän fantasiamme, joiden sosiaalisena vastineena (kääntöpuolena - ei fantasian vastakohtana) on aina eräänlainen roolinotto (flirtti, kiusoittelu, hellät sanat), kuitenkin pyrkivät.

Sekä miesten että naisten sopii kuvitella alussa esitetty tilanne, jossa joutuisi näyttelemään oikeasti pornofilmissä ja kuitenkin sen tehdäkseen tulisi kyetä myös saamaan aidosti orgasmi (ja/tai kokea syvää eroottista läheisyyttä) ilman, että roolityöstä ja koko elokuvasta tulisi pelkkää 'lihan vääntöä ja nesteiden pursuamista' - ikäänkuin tahdotonta kiimassa sätkimistä, mikä lopultakin turruttaa ja äärimmillään toistettuna jopa masentaa. - - Tarvitaan siis fantasiaa, näyttelemistä - sanalla sanoen sublimaatiota, jotta seksi latautuisi kerta toisensa jälkeen yhtä sähköisesti kuin ennenkin.

En malta olla tässäkin vinosti hymyilemättä Augustinukselle ja muille kirkkoisille. Saarnatessaan pidättyvyyttä ellei peräti maltillista askeesia he tulivat rakentaneeksi 'aikapommin', joka taatusti piti yllä seksuaalisia fantasioita. - Mutta juuri nuo affektiiviset kuvitelmathan heidän piti pidättyvyydellä sammuttaa! - Niinpä niin - Augustinuksen sinänsä mainiot ja terävät Tunnustukset sisältävät minun mielestäni ajoittain huonoa tai ainakin hieman tekopyhää psykologiaa - 'ruumiin väärinkäsitystä', kuten Nietzsche sanoisi.

Tietenkin miehet ja naiset ovat seksuaalisen halun, fantasioiden ja seksuaaliroolien ('näyttelemisen') suhteen erilaisia - biologisista syistä. Miehen seksuaalisuus on kyltymätöntä, koska purkautumiseen valmista spermaa kehittyy jatkuvasti, kun taas naisen kuukautiskierto jo sinällään periodisoi - siis tekee naisen halun biologisesti hitaamman syklin mukaan toimivaksi verrattuna mieheen, jolle jatkuva aamuerektio on melko varma merkki siitä, että halun biologia vielä toimii.

Haluan kuitenkin painottaa yhä uudestaan fantasian ja 'näyttelemisen' merkitystä seksuaalisuudessa. Ideaalisessa pornofilmissä on kolme tasoa: 1) seksi, 2) fantasia eli 'näytteleminen' ja 3) näytteleminen (ilman lainausmerkkejä) eli illuusion luominen siitä, että kaksi ensimmäistä elementtiä toteutuvat filmissä aidosti - siten, että ne nimenomaan sulautuvat harmonisesti yhteen.

Toisin sanoen - seksistä ei pidä pornofilmissä tulla kaikkea muuta kommunikaatiota ja toimintaa rajoittava itsetarkoitus (hah - vai ei tule!) eikä puolestaan psykososiaalisuudesta eli fantasiaroolituksesta halun avointa purkautumista liiaksi säätelevä etiketti tai 'kosiorituaali'. Juoni pitää Josefine Mutzenbacherin tapaan rakentaa perustaltaan yksinkertaisesti mutta huolella, ja paljon pitää nähdä vaivaa muun muassa kuvauksen sekä puvustuksen suhteen.

Pelkästään seksin ympärille ei tietenkään voi rakentaa kovin monipuolisia juonirakenteita, mutta pitää muistaa, ettei pornofilmin nyt sentään mikään Madame Bovary tai Anna Karenina tarvitse olla. Siinähän perimmäisenä tarkoituksena on viihdyttää katsojaa hyvin yksinkertaisella tavalla: - esittämällä sukupuoliaktikohtauksia mahdollisimman kiihottavasti unohtamatta kuitenkaan eroottisen läheisyyden ja ironian sekä itseironian (jota Mutzenbacheristakin löytyy) tärkeyttä.

Mutta tällainen - pornofilmin sisällöllisen funktion 'taiteellisempi' määrittely - on kai liian idealistinen projekti - liikaa vaadittu; - olemmehan sentään aika ajoin varsin kiimaisia elukoita kaikki, joten seksuaalisuus tulee vääjäämättä dominoimaan noissa filmeissä muita kommunikaation ja toiminnan alueita.

On kuitenkin syytä merkitsevästi huomioida, että siinä missä seksuaalisuus on naisille perimmäisesti olemuksellinen tila, jossa seksuaalisen halun virikkeet syntyvät melkein mistä vain, siinä miehet puolestaan tietoisesti pyrkivät stimuloimaan itseään vahvoilla seksuaalisilla ärsykkeillä - lähinnä naisen seksuaalisuuden kautta.

Mies on muka sukupuolisesti aktiivisempi ja etsii seksuaalista kiihoketta tietoisemmin ja tarkoitushakuisemmin kuin nainen. (Näennäisesti - toiminnan tasolla näin onkin, mutta olemuksellisesti juuri nainen suorastaan tihkuu seksiä biologisena olentona). Mieheltä siis 'puuttuu' (sic) koko ajan enemmän kuin naiselta, joka on kuten jo edellä vihjattiin itse ruumiillistunut luonto - seksuaalinen maaäiti. Sitäpaitsi nainen ei tarvitse miestä lisääntyäkseen - ainoastaan miehen siemennestettä (tämä tosiasia on julma uhka miehen 'antropologiselle' narsismille!).

En kuitenkaan malta olla väittämättä, että tässä miehen ja naisen välisessä 'epäsuhdassa' piilee jonkinlainen paradoksi, jonka mies voi yrittää ylittää. Voidaan nimittäin perustellusti kysyä, miksi mies ylipäätään kohkaa naisen perään kuin kuolaava koni? Eikö myös hän voisi yhtä hyvin kuin nainen odottaa, että hänet isketään?

Toki näin tapahtuukin monissa 'parisuhderituaaleissa' (jotka ovat aina yhtä primitiivisiä ja neurooottisia!), mutta tarkoitukseni on puhua nyt sukupuoliroolien stereotypioista. - Nimittäin - apropos! - muutetaan hieman näkökulmaa (tämä on eräs versio kuuluisasta 'parallax view'sta) ja käännetään tuosta vain 'gender-asetukset' ylösalaisin eli annetaan miehelle 'lupa' käyttäytyä naisen tavoin. - Ottakaa kiinni jos saatte! - - En suinkaan pihtaa vaan testaan (hehheh!).

Hmm - - nyt pitänee ottaa aikalisä, sillä mielikuvitukseni on saattanut äsken ryhtyä laukkaamaan liian lujaa, joten palaan stereotyyppis-traditionaaliseen erotteluun miehen ja naisen sukupuoliroolituksen suhteen. Ja tuo erotteluhan on edelleenkin yllättävän tiukka ja tarkka - etten sanoisi dogmaattinen - jopa urbaaneissa, ultraliberaalien androgyynien yhteisöissä, jossa kaikki käy ja kaikkea kokeillaan - kunnes on tehtävä ikäänkuin lopullinen valinta: elääkö miehen vai naisen kanssa - tai sitten yksin.

Mutta heti siitä lähtien, kun ryhdytään elämään virallisesti (en selitä mitä tämä merkitsee) tuon maailman kuuluisimman sadomasokistisen instituution - parisuhteen - sisällä, siitä lähtien spontaani hyppelehtiminen aidan toiselle puolelle (vaikka ruoho onkin siellä aina vihreämpää) julistetaan omantunnon kysymykseksi - toisin sanoen enemmän tai vähemmän kielletyksi leikiksi, josta seuraa aina sekä sisäinen (omantunnon tuskat) että ulkoinen (puolison/kumppanin ja yhteisön) tuomio.

..........(aikalisä)...........

Tulen pornofilmipohdiskeluissani siihen lopputulemaan, että 'fataali' biologispohjainen erilaisuus seksuaalisuuden kokemisessa, seksuaalisessa herkkyydessä ja stereotyyppisten gender-asetusten paineessa johtaa siihen, että juuri miehet tekevät ja myös katsovat pornofilmejä ylivoimaisesti eniten. Miehet tekevät noita filmejä itseään ja toisia miehiä - eivät naisia - varten.

Entä minkälainen olisi naisten tekemä pornofimi? Sellainen joka on tehty myös miehille. Olen kuullut (muistaaksaeni Zizekin kautta), että tällaisia yritelmiä on tarjolla esim. Ranskassa mutta niiden myyntimenestys on ollut melko kehno. Taiteellisesta tasosta en tiedä. Itse asiassa ajattelen varsin sovinistisesti, että naisten tekemä pornofimi olisi joko lesboille suunnattu, tai sitten se on jo itsessään jonkinlainen contradictio in adjecto - itseensä sisältyvä ristiriita.

Eivät naiset tarvitse pornoa, naiset tarvitsevat fantasiaa ja näyttelemistä. Miehet taas ovat jämähtäneet omaan himoonsa ja stimuloivat itseään taiteellisesti huonolla pornolla, jossa yleensä on vähän mielikuvitusta, paljon 'runsaita' naisia, suuria kyrpiä ja hillitöntä panemista (ks. PS.).

Nyt kun olen toistuvasti päätynyt viimemainittuun klisheeseen, tekee mieleni lopettaa S.:n minulle kerran toteamaan spontaaniin ihmetykseen, jonka mukaan hän piti lähes käsittämättömänä, miten kaksi niin kertakaikkisen erilaista ja toisilleen vastakkaista olentoa kuin mies ja nainen voivat ylipäätään olla yhdessä.

Tähän en voi sanoa muuta kuin: Olen samaa mieltä honey. With love! (Mutta ei ilman pornoa mumisen itsekseni kenenkään sitä kuulematta...)
*
PS.
Erosta huolimatta tai pikemminkin juuri sen takia jokainen nainen - jos ei muuten niin tiedostamattaan - tietää, mitä mies haluaa. (Se onkin paljon helpompaa kuin miehen tietää, mitä nainen todella haluaa.) Muuten en voi ymmärtää noita puolialastomia tytönhupakoita 'vesirajaa' hipovissa lannevaatteissaan - hameiksi niitä tuskin voi enää sanoa.

*

com/article/176328/8_reasons_to_have_sex_before_you_get.html

Miten Esko Salminen pudotetaan roolistaan

Kuvassa Seitsemän veljestä Turussa joskus 1970-luvulla. Etualalla Juhani eli Esko Salminen.
(Kielimafia kävi aamuhommissa teetä hörppiessään. Heilläkin oli hauskaa - klo: 08.10)
*
S. kertoi minulle tämän pikku tositapauksen Valamossa keväällä 1994 tai -95.

Se sattui muistaakseni ensimmäisen eroamisemme jälkeen, kun olin S:n tyrmistykseksi häipynyt yllättäen päivälukiosta sekä kotoani mielisairaalaan keväällä1972 (lähinnä äitiäni pakoon).

S. oli 1973 lähtenyt X:n kaupungin teatteriryhmän kanssa Turkuun katsomaan Kalle Holmbergin ohjaamaa Seitsemää veljestä, joka oli saanut loistavat arvostelut. Juhanin roolissa näytteli silloin Esko Salminen.

Jossain vaiheessa esitystä Juhani oli jälleen tölväyttänyt jonkun puolipöhköistä kommenteistaan, ja Esko Salminen jos kuka tietysti osasi vetää Juhanin repliikit täysin suvereenilla ja yleisöön menevällä tavalla.

Jopa niin vaikuttavasti, että S., joka istui muistaakseni toisessa tai kolmannessa penkkirivissä lavan edessä oli purskahtanut yhtäkkiä hersyvään ja kovaääniseen nauruun, joka ylitti koko muun yleisön äänen ja kuului Esko Salmisenkin korviin niin lujaa, että tämä yllättyi täysin.

Kun S. ei saanut nauruaan ihan heti loppumaan, oli Salminen kääntänyt katseensa häneen, katkaissut replikointinsa, mykistynyt muutamaksi sekunniksi ja purskahtanut itse nauramaan.

Täydellinen roolista tippuminen siis. Mutta voin S:n ja hänen naurunsa tuntien kyllä uskoa, että kertomus piti paikkansa.

Kyseiset tilanteet ovat näyttelijöille hieman hankalia, ja näin totaali roolista putoaminen varsinkin huippunäyttelijä-Salmiselle oli varmaan aika harvinainen kokemus.

Tällaista tietysti tapahtuu teattereissa jatkuvasti, eikä yleisö niitä välttämättä aina edes huomaa, mutta toistettakoon vielä, että S. taisi itse mennä tilanteessa hieman suunniltaan, kuten naisilla on joskus tapana.

Siinä ei sitten auta kuin odottaa ja antaa tilanteen rauhoittua. Jos se ylipäätään 'koskaan' rauhoittuu. Kunhan vain muuttuu ja saa emotionaalisesti uudentyyppisiä variaatioita.

Mutta jääköön lievää sarkastisempi asenteeni tällä(kin?) kertaa positiivisen sympatian asteelle.

Sillä mikä muu luonnonilmiö voisikaan olla ihastuttavampi kuin naisen heleä nauru. - - - - - Kunhan se ei vain muutu ivallisen halveksivaksi, jolloin se varsinkin mieheen kohdistuessaan tekee tästä pelkkää irvokasta ihmisjätettä, joka nyt on jostain syystä onnettomuudekseen sattunut joutumaan ressentimenttisen feminismin vihan kohteeksi vajotakseen itsetunnoltaan pakkasen puolelle, mikäli joutuu oleilemaan tällaisen naishirmun läheisyydessä viittä minuuttia kauempaa.

Mutta tässä tarinassani naurajan motiivi toki sentään oli täysin vilpitön ja aito (joskin siis ehkä hieman ylimitoitettu - jopa hysteerinen), - koomisen performaation aiheuttama odottavan jännityksen laukeaminen - ikäänkuin paradoksaalisen vitsin tultua yhtäkkiä oivalletuksi.
*
http://www.turunsanomat.fi/kulttuuri/?ts=1,3:1005:0:0,4:5:0:1:2005-09-02,104:5:324154,1:0:0:0:0:0:

Absurdin huoran moraalisuus

Kirjoitettu jatkokommentiksi päreessäni Kylmää tarjousmummoa lisäaineilla kirjoittamaani kommenttiin.
(Kielimafialaiset esittivät minulle osuvia lauseopillisia ja sisällöllis-loogisia korjausvaihtoehtoja erääseen tekstin loppupuolen kappaleesen ja aivan viimeiseen - absurdiin? väitteeseeni - klo: 21.25).
*
Jospa nyt hieman tarkentaisin tuota 'artouadilaista' teatterikäsitystäni ja esittäisin ensin 'konservatiivisen' kritiikkini sitä kohtaan. Lopussa sitten jo myönnyn sen eräisiin, osittain itsemuotoilemiini sovellutuksiin joskus jopa aplodien kera.
*
Vaikka arvostankin Jouko Turkkaa tosi paljon, en läheskään aina saa hänestä mitään tolkkua. Tuskin moni muukaan.

Itseilmaisussa pitää olla mukana looginen rakenne - ei kuitenkaan välttämättä artikulaation tasolla mutta jollain tasolla kuitenkin.

Turkan puhe 'vajoaa' kuitenkin monesti niin omituisiin sfääreihin, ettei siitä jää jäljelle edes impressiota - vaikutelmaa - vaan 'pelkkä' ekspressiivis-elämyksellinen sanasoppa, josta kukin kuulija sitten löytää - jos on löytääkseen - oman semantiikkansa.

Ehkä olen liikaa filosofi, mutta perinteisen puheteatterin vahvuus on aina ollut sen kyky ilmaista ihmisten emotionaalisia ja moraalisia ristiriitoja selkeästi.

Pelkkä ähkyminen ja 'eleily' tietysti kommunikoi sekin, mutta jos siinä ei päästä minkäänlaisen performatiivisen ilmaisun tasolle kielellisesti, kyseessä on pantomiimi, tanssi tai baletti - ei teatteri.

Sanon näin väheksymättä millään tavoin tanssia, pantomiimia tai balettia - päinvastoin.
*
Mitä tulee tuohon käsitykseen perinteisestä teatterista ja näyttelijästä eräänlaisena prostituoituna, niin nimenomaan sitä tulkintaa ei Artaud liene painottanut, vaikka se kuuluukin erottamattomasti ja osittain perustellusti juuri turkkalaiseen teatteriprovokaatioon.

Kyse on laajemmasta ja syvemmästä väitteestä.

Artaudin mielestä länsimainen teatteri on prostituoinut kielen eli ottanut sen hallintaansa ja pannut sen avulla emootiot, impressiot ja ekspressiot loogis-verbaaliseen pakkopaitaan.

Teatterin ilmaisu on siten kuin huora, joka myy itseään totuutena, vaikka sellaista totuutta ei ole eikä voi olla vain kielen tasolla ja kielen kautta ilmaistuna.

Tällainen kritiikki on todella syvä ja perusteltu. Se kohdistuu itse asiassa koko Platonista alkanutta metafyysistä ja/tai kielioppiin sitoutunutta filosofointiperinnettä vastaan.

Ja kuten hyvin tiedetään, ranskalainen postmodernismi on seurannut tässä Artaudia ja hänen sukulaissieluaan Bataillea melko uskollisesti.

Eikö esimerkiksi Derridan logosentrismin vastaisuutta (dekonstruktiota) voisi aivan hyvin kutsua artaudilaisen teatterikäsityksen poststrukturalistiseksi muunnelmaksi siinä mielessä, että vaikka se sitoutuukin nimenomaan kieleen, se ei sitoudu enää ihmiseen = logokseen = kielioppiin?

Prostituutiolla Artaud tarkoittaa tässä yhteydessä nimenomaan sitä, että länsimainen teatteri on sidoksissa ja sitoutunut ihmiseen, kun sen perusajatuksena pitäisi olla maailmankaikkeus.

Ihmis- eli/ja sanakeskeisyys on siis prostituoinut teatterin, joka myy helppoa nautintoa totuutena. Teatterista on tullut porttola ja näyttelijöistä sillä tavoin sen huoria.

Tälle käsitykselle samansuuntainen tulkinta on - Artaudista riippumatta - itse asiassa kristillistä perua; - kiitos Augustinuksen ja muiden kirkkoisien sinänsä opettavaisille seksuaalineurooseille!

Kreikkalainen tragedia vielä yhdisti ihmisen todellisuuden ja hänen universaalisen kohtalonsa maailmankaikkeudessa, mutta juutalaiskristillisyys 'kaappasi' tragedian itselleen ja kanonisoi sen uskonnolliseksi liturgiaksi, jonka ulkopuolella ei ollut soveliasta 'leikitellä' näillä asioilla.
*
Mutta mitä Artaud lopulta oikein tarkoittaa? Pystyykö hän viestimään katsojalle artikuloidusti ja kielellis-performatiivisesti yhtään mitään puhe- ja sanakeskeisyyden saatua täysin toissijaisen roolin teatterin ilmaisuskaalassa?

Olin alussa - Jouko Turkkaa kohteenani käyttäen - kovin kriittinen tätä käsitystä kohtaan, mutta lupasin antaa lopussa hieman periksi - jopa aplodien kera.

Muistettakoon ensin, että Artaud vaikutti henkilökohtaisesti hyvin lähellä surrealistista liikettä, ja surrealismista ei eksistentialismiin yhdistettynä ole kuin askel absurdiin teatteriin.

Olen itse absurdin teatterin ystävä kafka-sovituksista alkaen ja tietysti Beckettiä ja Ionescoa suuresti arvostaen. Mutta ei sen puoleen - kyllä minua imponoi lähes kaikki teatteri - laidasta laitaan.

Joka tapauksessa absurdin teatterin näytelmät, dramaturgiat ja design jatkavat Artaudin perinnettä omalla tavallaan, ja niiden kautta ymmärrän myös tuon turkkalaisen itsensä häpäisemisen merkityksen - tosin ilmeisesti hieman eri tavoin kuin Turkka.

Teatteri sinänsä on aina jossain muodossa absurdia, koska onhan totisesti mieletöntä jo se, että jotkut ryhtyvät matkimaan toisia ihmisiä, yhteiskuntaa ja maailmaa yrittäen saada mimiikallaan aikaan illuusion siitä, että tämä kaikki on 'suora käännös' tai refleksinomainen - siis 'aito' simulaatio ja stimulaatio todellisuudesta.

Silti teatteri on kaikkea muuta kuin todellisuutta. Se on valhetta, joka kertoo totuuden, mutta ei koskaan ole itse todellisuus.

Tämä siis on minun mielestäni itsessään absurdia, joskin Artaud haluaisi - kuten edellä on esitetty - paljon pitemmälle ja tehdä teatterista (ilmaisen itseni nyt hieman ilkeästi) ikäänkuin spastisessa orgasmissa nykivää ähkymistä, joka taatusti lähenee 'oikeaa' todellisuutta.

Minulle tässä asiassa riittää kuitenkin absurdin teatterin paradoksi- ja outousefektit, jotka hyperbolaan ja paralogioihin sekä likipitäen mielettömiin juonenkäänteisiin ja kohtauksiin yhdistettynä vievät katsojan taatusti 'jonnekin päivästä pois'.

Tämä ei ole brechtiläistä, kriittistä teatteria, jossa pyritään tendenssinomaisesti parantamaan maailmaa.

Absurdilla näyttämöllä toteutetaan toki sielläkin joskus 'kriittisempää projektia' (Ionescon Sarvikuonot), mutta ensisijaisesti kyse on ikäänkuin perustaltaan murtuneesta - hamletilaisittain 'sijoiltaan menneestä', eksistentiaalisesta kokemuksesta suhteessa maailmaan, todellisuuteen ja maailmankaikkeuteen.

Absurdin teatterin näyttelijä on tavallaan jo ylittänyt itsensä häpäisemisen provokatiivisen tilan ja tehnyt siitä 'normaalin', koska maailma on mieletön. Silloin myös itsensä häpäiseminen on tavallaan menettänyt 'rakastettavuutensa', naurettavuutensa tai moraalisen 'opettavaisuutensa'.
Absurdi itsensä häpäisijä on huora, joka on tunnustanut itselleen huoran luontonsa ja hyväksynyt sen, koska maailma on sitä, mitä se on - tekopyhyyden, kaksinaismoraalin, huijaamisen ja henkisen että fyysisen väkivallan maailma.

Mutta tuon hyväksymisen ja myönnön kautta näyttelijä-itsensä häpäisijä-huorasta onkin vääjäämättä tullut eräänlainen houkan ja pyhimyksen hybridi tai välimuoto. Hän on sitä, mitä maailma on - heittäen häpeilemättä katsojan kasvoille koko sen mielettömyyden, jossa ihmiset lopulta eksistentiaalisesti elävät sekä myös kaiken sen hulluuden, jossa ihmiset keskinäisissä suhteissaan juonittelevat, mutta minkä asiaintilan he yleensä kaksinaismoralistisesti kieltävät.

Absurdin teatterin huora on lähempänä rehellistä ihmistä kuin kukaan muu. Näin ollen hän ei oikeastaan häpäise lainkaan enää itseään vaan katsojan. Ja kun olen päässyt tähän lopputulemaan, seuraa siitä korollaari, jonka mukaan juuri katsoja löytää itsensä huoran roolista.

Tällä tavoin absurdi teatteri säilyttää ehkä syvimmän efektin, joka teatteriin on sen ulkoisesta viihdyttävyysluonteesta huolimatta tai juuri sen vuoksi aina sisältynyt - velvoitteen ja suoranaisen vaatimuksen moraalisten ikuisuuskysymysten sekä optimismin ja pessimismin pohtimiseen.

Kuka on se, jota Beckettin näytelmässä Huomenna hän tulee odotetaan? Jumala, pelastus? Mitä/ketä ovat ne Sarvikuonot, joita Ionescon porvarillisen idylliseen kaupunkiin alkaa ilmestyä äkkiarvaamatta - joka puolelta? Natseja? Moraalisen rappion symboleita?

Näihin kysymyksiin mainitut näytelmät eivät anna vastausta, mutta silti meidän on katsojina ja lukijoina suorastaan pakko yrittää vastata niihin jollain tavoin, koska kieltäytyminen edes ajattelemasta niitä muuten kuin pelkkinä elämyksinä (mikä mielestäni on mahdotonta ihmiselle - contra Artaud!), jättää meidät ikäänkuin eläinten tasolle, mitä tulee itsereflektiiviseen tiedostamiseen - kykyyn, joka lopulta tekee meidät ihmisiksi.

Näin olenkin tuonut itse Immanuel Kantin sekä Artaudin että myös filosofiaa ylipäätään vieroksuvan lukijan kiusaksi.

Tämä oli tarkoitukseni jo alunperinkin - tehdä vapaaehtoisesta ja juuri vapaaehtoisuudessaan absurdista huorasta maailman moraalisin olento. - - - Uskokaa tai älkää.