Eläin, tiedemies ja idiootti eivät kykene
kysymään, miksi mieluummin on jotain kuin ei mitään. Ihminen sen sijaan
kykenee.
Showing posts with label ihminen. Show all posts
Showing posts with label ihminen. Show all posts
May 30, 2014
September 15, 2011
Ihmisiä ja biorobotteja
Toisin sanoen kyse on omaksutusta ihmiskäsityksestä, eikä tällaisen reflektion tekeminen ole mahdollista robotin etukäteen ohjelmoidulle 'tietoisuudelle'. Muussa tapauksessa on oletettava, että myös ihmisen tietoisuus on ideologisen ja semanttisen ymmärryksen suhteen ohjelmoitu etukäteen. Mutta jos näin on, niin miksi jotkut pitävät ihmisen ja robotin samaistamista kategorisena virheenä?
Voisin jopa väittää, että juuri tämänkaltaisen erimielisyyden tosiasiasta seuraa robotti-tietoisuus-argumentin välitön kumoutuminen tai sitten jotkut ihmiset [kuten minä] on jo etukäteen ohjelmoitu 'tietämään' väärin?
Hehheh. Alamme uhkaavasti lähestyä umpideterministisen predestinaation [mieletöntä] logiikkaa, joka itse asiassa nihiloi ihmisen tietoisena olentona. Niinpä myöhemmän tuotantonsa aikainen Augustinus ja ontologiset reduktionistit [kuten Enqvist, Valtaoja ja Ironmistress] ovat sukulaissieluja ainakin nihilistisen ihmiskäsityksensä osalta.
*
[K-mafian lisäys kuvatekstiin klo: 13.25].
I
Kirjoitettu kommentiksi Ironmistressin kommenttiin päreessäni Tiede, taide, nihilismi.
*
Ihmisiä on kahta lajia: a] Ironmistress eli biorobotti, jonka tunteet, minuus ja tietoisuus toimivat automaattisen käyttöjärjestelmän tavoin [joku on tietenkin ohjelmoinut tuo käyttöjärjestelmän mutta kuka?], b] Rauno Räsänen eli oman kokemuksellisuutensa dramaturgi ja näyttelijä, jonka esittämä rooli ['käyttöjärjestelmä'] toimii hänen psykofysiologisena minuutenaan integroituneen tietoisuuden ohjauksessa.
II
Kolme sitaattia Ironmistressin kommenteista.
1
'Jos ihmisellä on aineesta irallinen sielu, niin kuinka sen voi havaita ja mitata?'
'Ei ole mitään aineesta irrallista sielua, jonka voisi löytää jostain hiivatin aivo-kudoksesta.'/rr
Ergo: "minää" ei ole olemassa muutoin kuin pelkkänä biorobotin firmwarena.
*
RR: Teet kategorisen virhepäätelmän.
2
'Minä itse olen [ainakin itselleni] varma todiste siitä, etten ole pelkkä kone/'rr.
Oletko sitä muille? Entä, jos olet pelkkä biorobotti, ja minäsi on pelkkää firmwarea ja käyttöjärjestelmää?
*
RR: No kun en ole.
3
'Persoonallinen luova ilmaisu ylittää [transsendoi] teknis-äärelliset edellytyksensä ja ehtonsa. Niinpä vain koneet soittavat pelkkiä nuotteja - [tätä tosiasiaa ei saisi kertoa 'basistille', joka tietysti luulee, että häntä kehutaan]'/rr.
Jonkun on ohjelmoitava ne nuotit sinne koneeseen.
*
RR: Ja se jokin on tietoisuus subjekti-agenttina.
III
Älyätkö, että luvuissa II 1, 2 esitetyt ja luvussa II 3 esitetty johtopäätöksesi kumoavat toisensa?
Nimittäin - jos ihminen on yksittäinen kone [robotin firmware], hän ei ohjelmoisi yhtään mitään vaan ohjelmoinnin suorittaisi tosiaankin joku/mikä, joka ei ole yksittäinen kone - joka siis toimii ikäänkuin systeemin [eli kokonaisuuden] hallitsijan ominaisuudessa [agentti-subjektina, jossa osat integroituvat kokonaisuudeksi] - ja joka ei näin ollen pelkästään kausaalisen pakon sanelemana vain passiivisesti reagoi kokonaisuuden osana vaan aktiivisesti ohjaa koko systeemiä eli tietoista itseään [information centre as subject].
Tätä argumenttia ei voi kumota yksittäisillä esimerkeillä, koska ne ajautuvat aina yhteen ja samaan osan ja kokonaisuuden välisen dialektiikan ratkaisemattomaan regressioon metatasoja konstruoimalla.
Russellin paradoksia ei voi ratkaista kuin kepulikonsteilla - siis hypoteettisesti - joko tietoisia postulaatteja tai tiedostamattomia loogisia hyppyjä tehden, joissa koneeseen ohjelmoitu firmware muuttuu kuin taikaiskusta aktiiviseksi agentiksi [maagista ajattelua].
Lopputulos tällaisesta päättelystä on paitsi huonoa tiedettä myös huonoa metafysiikkaa.
Oletus tietoisuudesta jo alunperinkin subjekti-agenttiutena, jossa yhdistyy [integroituu] sekä osa että kokonaisuus on sen sijaan paitsi intuitiivisesti myös loogisesti paljon 'tervejärkisempää ja luonnollisempaa' metafysikkaa - sillä metafysiikalta me emme välty, vaikka alkaisimme puhua matematiikkaa - ja sepä vasta metafyysistä olisikin, koska kyetäksemme kommunikoimaan vain matematiikalla meidän täytyisi tykkänään menettää kokemuksellinen kykymme ja ulottuvuutemme.
IV
Täydellinen matemaattinen kommunikaatio toteuttaisi ikivanhan ideaalin, jota etenkin Pythagoras [matemaattinen lukumystiikka], Platon [ideaoppi, anamnesis ja tyyppihierarkia/subordinaatio] sekä Plotinoksen uusplatonismi [sulautuminen/paluu takaisin Yhteen] edustivat - toisin sanoen ihmisen materiaalisen, aistivan ja tahtovan persoonan kumoamista ja ylittämistä persoonattomaan ja ikuiseen maailmansieluun yhtymällä.
Kyseessä on tietysti Kreikan klassisen kauden [Platon, Aristoteles] filosofien ajattelua paljon vanhempi myyttinen perinne, joka juontuu aasialaisesta eetoksesta, jossa subjektia ei välttämättä edes tunneta tai tunnusteta. Budhhalaisuus kärsimystä aiheuttavan minuuden 'voittamisena ja nihiloimisena' on yksi tämän perinteen merkittävä ilmentymä.
Itse sanoudun irti itämaisen ajattelun anti-subjektiivisesta ja kollektiivista passiivisuutta korostavasta nihilismistä, vaikken toki kielläkään siihen sisältyvää perusintuitiota universumin [kaikkeuden, maailman, ei-minkään, kokonaisuuden] prioriteetista ihmiseen [tietoisuuteen, subjektiuteen, osaan] nähden. Silti valitsen juutalais-kristillisen tien eli tahtovaa subjektiutta korostavan solipsistis-tyyppisen nihilismin.
Onhan kuitenkin niin, että kaiken sen, mikä on, niinkuin se on, on oltava myös ja etenkin ihmisen tietoisuudessa, jotta sen olemisella olisi yhtään mitään merkitystä, sillä vain ihmisen [subjektiivisen tietoisuuden] kautta/välityksellä maailmasta voi löytää sekä merkityksen läsnäolon että merkityksen poissaolon.
V
Maailma itsessään ei ole yhtään mitään ilman tiedostavaa ihmistä - subjektia. Toisin sanoen mielikuva puusta, joka kaatuu metsässä ilman, että kukaan kuulee sen kaatumista tai näkee sitä sen kaatumisen jälkeen, olemassaolo on yhtä todellista kuin antiikin ehkä tunnetuimman tarueläimen eli yksisarvisen olemassaolo.
Kumpikin [sekä puu että yksisarvinen] on pelkkä fiktio ja fantasia, mutta jos sitten kävisi niin, että joku joskus löytäisikin tuon kyseisen puun tai yksisarvisen eikä hänen mielikuvituksensa tuote eroaisi lainkaan tästä 'objektiivisesta' havainnosta, niin onko meillä nyt [episteemistä] oikeutta sanoa, että vasta jälkimmäinen - 'objektiivinen' havainto - on ontologisesti todellisempi kuin alkuperäinen fiktio?
Pitihän esim. Einsteinin suhteellisuusteoriakin paikkansa jo silloin, kun sitä ei vielä ollut kokeellisesti verifioitu. Nyt on tietysti huomautettava, että vaikka Einstein oli mielikuvissaan 'animoinut' ajan suhteellisuuden, niin hän oli myös matemaattisesti päätellyt/todistanut sen, mitä pelkästään fiktiivis-mentaalisessa kuvassa todellisuutta animoiva/hahmottava ei tee.
Mutta tämä huomautus pätee lopultakin vain osittain, sillä mehän emme voi kokeellisesti mitata äärimmäisen suuria emmekä äärmmäisen pieniä ilmiöitä ja olioita ja vaikka voisimme, niin meidän ei ole mahdollista ymmärtää niitä suoraan havaintoina, koska ne eivät 'mahdu' kognitiivisen 'karttamme' piiriin - esimerkkinä maailmankaikkeuden 11 ulottuvuutta [toistaiseksi] tai kontrafaktuaalinen kausaliteetti, jossa seuraus edeltää syytä.
VI
http://www.youtube.com/watch?v=uCcwNoVSt2E
Jethro Tull - Locomotive Breath, from the album Aqualung. A true classic - [vanha kunnon Jethro Tull ja Ian Anderson - Locomotive Breath on raskaasti svengaavaa folk-bluesia].
*
In the shuffling madness
Of the locomotive breath,
Runs the all-time loser,
Headlong to his death.
He feels the piston scraping --
Steam breaking on his brow --
Thank God, he stole the handle and
The train won't stop going --
No way to slow down.
He sees his children jumping off
At the stations -- one by one.
His woman and his best friend --
In bed and having fun.
He's crawling down the corridor
On his hands and knees --
Old Charlie stole the handle and
The train won't stop going --
No way to slow down.
He hears the silence howling --
Catches angels as they fall.
And the all-time winner
Has got him by the balls.
He picks up Gideon's Bible --
Open at page one --
God stole the handle and
The train won't stop going --
No way to slow down.
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/09/tiede-taide-nihilismi.html
http://en.wikipedia.org/wiki/Anamnesis_(philosophy)
http://www.thefreedictionary.com/subordinate
http://fi.wikipedia.org/wiki/Uusplatonismi#Filosofia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jethro_Tull
http://en.wikipedia.org/wiki/Jethro_Tull_(band)
http://en.wikipedia.org/wiki/Locomotive_Breath
http://britboyla.blogspot.com/2006_01_22_archive.html
December 25, 2008
Absurdin huoran moraalisuus
Kirjoitettu jatkokommentiksi päreessäni Kylmää tarjousmummoa lisäaineilla kirjoittamaani kommenttiin.
(Kielimafialaiset esittivät minulle osuvia lauseopillisia ja sisällöllis-loogisia korjausvaihtoehtoja erääseen tekstin loppupuolen kappaleesen ja aivan viimeiseen - absurdiin? väitteeseeni - klo: 21.25).
*
Jospa nyt hieman tarkentaisin tuota 'artouadilaista' teatterikäsitystäni ja esittäisin ensin 'konservatiivisen' kritiikkini sitä kohtaan. Lopussa sitten jo myönnyn sen eräisiin, osittain itsemuotoilemiini sovellutuksiin joskus jopa aplodien kera.
*
Vaikka arvostankin Jouko Turkkaa tosi paljon, en läheskään aina saa hänestä mitään tolkkua. Tuskin moni muukaan.
Itseilmaisussa pitää olla mukana looginen rakenne - ei kuitenkaan välttämättä artikulaation tasolla mutta jollain tasolla kuitenkin.
Turkan puhe 'vajoaa' kuitenkin monesti niin omituisiin sfääreihin, ettei siitä jää jäljelle edes impressiota - vaikutelmaa - vaan 'pelkkä' ekspressiivis-elämyksellinen sanasoppa, josta kukin kuulija sitten löytää - jos on löytääkseen - oman semantiikkansa.
Ehkä olen liikaa filosofi, mutta perinteisen puheteatterin vahvuus on aina ollut sen kyky ilmaista ihmisten emotionaalisia ja moraalisia ristiriitoja selkeästi.
Pelkkä ähkyminen ja 'eleily' tietysti kommunikoi sekin, mutta jos siinä ei päästä minkäänlaisen performatiivisen ilmaisun tasolle kielellisesti, kyseessä on pantomiimi, tanssi tai baletti - ei teatteri.
Sanon näin väheksymättä millään tavoin tanssia, pantomiimia tai balettia - päinvastoin.
*
Mitä tulee tuohon käsitykseen perinteisestä teatterista ja näyttelijästä eräänlaisena prostituoituna, niin nimenomaan sitä tulkintaa ei Artaud liene painottanut, vaikka se kuuluukin erottamattomasti ja osittain perustellusti juuri turkkalaiseen teatteriprovokaatioon.
Kyse on laajemmasta ja syvemmästä väitteestä.
Artaudin mielestä länsimainen teatteri on prostituoinut kielen eli ottanut sen hallintaansa ja pannut sen avulla emootiot, impressiot ja ekspressiot loogis-verbaaliseen pakkopaitaan.
Teatterin ilmaisu on siten kuin huora, joka myy itseään totuutena, vaikka sellaista totuutta ei ole eikä voi olla vain kielen tasolla ja kielen kautta ilmaistuna.
Tällainen kritiikki on todella syvä ja perusteltu. Se kohdistuu itse asiassa koko Platonista alkanutta metafyysistä ja/tai kielioppiin sitoutunutta filosofointiperinnettä vastaan.
Ja kuten hyvin tiedetään, ranskalainen postmodernismi on seurannut tässä Artaudia ja hänen sukulaissieluaan Bataillea melko uskollisesti.
Eikö esimerkiksi Derridan logosentrismin vastaisuutta (dekonstruktiota) voisi aivan hyvin kutsua artaudilaisen teatterikäsityksen poststrukturalistiseksi muunnelmaksi siinä mielessä, että vaikka se sitoutuukin nimenomaan kieleen, se ei sitoudu enää ihmiseen = logokseen = kielioppiin?
Prostituutiolla Artaud tarkoittaa tässä yhteydessä nimenomaan sitä, että länsimainen teatteri on sidoksissa ja sitoutunut ihmiseen, kun sen perusajatuksena pitäisi olla maailmankaikkeus.
Ihmis- eli/ja sanakeskeisyys on siis prostituoinut teatterin, joka myy helppoa nautintoa totuutena. Teatterista on tullut porttola ja näyttelijöistä sillä tavoin sen huoria.
Tälle käsitykselle samansuuntainen tulkinta on - Artaudista riippumatta - itse asiassa kristillistä perua; - kiitos Augustinuksen ja muiden kirkkoisien sinänsä opettavaisille seksuaalineurooseille!
Kreikkalainen tragedia vielä yhdisti ihmisen todellisuuden ja hänen universaalisen kohtalonsa maailmankaikkeudessa, mutta juutalaiskristillisyys 'kaappasi' tragedian itselleen ja kanonisoi sen uskonnolliseksi liturgiaksi, jonka ulkopuolella ei ollut soveliasta 'leikitellä' näillä asioilla.
*
Mutta mitä Artaud lopulta oikein tarkoittaa? Pystyykö hän viestimään katsojalle artikuloidusti ja kielellis-performatiivisesti yhtään mitään puhe- ja sanakeskeisyyden saatua täysin toissijaisen roolin teatterin ilmaisuskaalassa?
Olin alussa - Jouko Turkkaa kohteenani käyttäen - kovin kriittinen tätä käsitystä kohtaan, mutta lupasin antaa lopussa hieman periksi - jopa aplodien kera.
Muistettakoon ensin, että Artaud vaikutti henkilökohtaisesti hyvin lähellä surrealistista liikettä, ja surrealismista ei eksistentialismiin yhdistettynä ole kuin askel absurdiin teatteriin.
Olen itse absurdin teatterin ystävä kafka-sovituksista alkaen ja tietysti Beckettiä ja Ionescoa suuresti arvostaen. Mutta ei sen puoleen - kyllä minua imponoi lähes kaikki teatteri - laidasta laitaan.
Joka tapauksessa absurdin teatterin näytelmät, dramaturgiat ja design jatkavat Artaudin perinnettä omalla tavallaan, ja niiden kautta ymmärrän myös tuon turkkalaisen itsensä häpäisemisen merkityksen - tosin ilmeisesti hieman eri tavoin kuin Turkka.
Teatteri sinänsä on aina jossain muodossa absurdia, koska onhan totisesti mieletöntä jo se, että jotkut ryhtyvät matkimaan toisia ihmisiä, yhteiskuntaa ja maailmaa yrittäen saada mimiikallaan aikaan illuusion siitä, että tämä kaikki on 'suora käännös' tai refleksinomainen - siis 'aito' simulaatio ja stimulaatio todellisuudesta.
Silti teatteri on kaikkea muuta kuin todellisuutta. Se on valhetta, joka kertoo totuuden, mutta ei koskaan ole itse todellisuus.
Tämä siis on minun mielestäni itsessään absurdia, joskin Artaud haluaisi - kuten edellä on esitetty - paljon pitemmälle ja tehdä teatterista (ilmaisen itseni nyt hieman ilkeästi) ikäänkuin spastisessa orgasmissa nykivää ähkymistä, joka taatusti lähenee 'oikeaa' todellisuutta.
Minulle tässä asiassa riittää kuitenkin absurdin teatterin paradoksi- ja outousefektit, jotka hyperbolaan ja paralogioihin sekä likipitäen mielettömiin juonenkäänteisiin ja kohtauksiin yhdistettynä vievät katsojan taatusti 'jonnekin päivästä pois'.
Tämä ei ole brechtiläistä, kriittistä teatteria, jossa pyritään tendenssinomaisesti parantamaan maailmaa.
Absurdilla näyttämöllä toteutetaan toki sielläkin joskus 'kriittisempää projektia' (Ionescon Sarvikuonot), mutta ensisijaisesti kyse on ikäänkuin perustaltaan murtuneesta - hamletilaisittain 'sijoiltaan menneestä', eksistentiaalisesta kokemuksesta suhteessa maailmaan, todellisuuteen ja maailmankaikkeuteen.
Absurdin teatterin näyttelijä on tavallaan jo ylittänyt itsensä häpäisemisen provokatiivisen tilan ja tehnyt siitä 'normaalin', koska maailma on mieletön. Silloin myös itsensä häpäiseminen on tavallaan menettänyt 'rakastettavuutensa', naurettavuutensa tai moraalisen 'opettavaisuutensa'.
Absurdi itsensä häpäisijä on huora, joka on tunnustanut itselleen huoran luontonsa ja hyväksynyt sen, koska maailma on sitä, mitä se on - tekopyhyyden, kaksinaismoraalin, huijaamisen ja henkisen että fyysisen väkivallan maailma.
Mutta tuon hyväksymisen ja myönnön kautta näyttelijä-itsensä häpäisijä-huorasta onkin vääjäämättä tullut eräänlainen houkan ja pyhimyksen hybridi tai välimuoto. Hän on sitä, mitä maailma on - heittäen häpeilemättä katsojan kasvoille koko sen mielettömyyden, jossa ihmiset lopulta eksistentiaalisesti elävät sekä myös kaiken sen hulluuden, jossa ihmiset keskinäisissä suhteissaan juonittelevat, mutta minkä asiaintilan he yleensä kaksinaismoralistisesti kieltävät.
Absurdin teatterin huora on lähempänä rehellistä ihmistä kuin kukaan muu. Näin ollen hän ei oikeastaan häpäise lainkaan enää itseään vaan katsojan. Ja kun olen päässyt tähän lopputulemaan, seuraa siitä korollaari, jonka mukaan juuri katsoja löytää itsensä huoran roolista.
Tällä tavoin absurdi teatteri säilyttää ehkä syvimmän efektin, joka teatteriin on sen ulkoisesta viihdyttävyysluonteesta huolimatta tai juuri sen vuoksi aina sisältynyt - velvoitteen ja suoranaisen vaatimuksen moraalisten ikuisuuskysymysten sekä optimismin ja pessimismin pohtimiseen.
Kuka on se, jota Beckettin näytelmässä Huomenna hän tulee odotetaan? Jumala, pelastus? Mitä/ketä ovat ne Sarvikuonot, joita Ionescon porvarillisen idylliseen kaupunkiin alkaa ilmestyä äkkiarvaamatta - joka puolelta? Natseja? Moraalisen rappion symboleita?
Näihin kysymyksiin mainitut näytelmät eivät anna vastausta, mutta silti meidän on katsojina ja lukijoina suorastaan pakko yrittää vastata niihin jollain tavoin, koska kieltäytyminen edes ajattelemasta niitä muuten kuin pelkkinä elämyksinä (mikä mielestäni on mahdotonta ihmiselle - contra Artaud!), jättää meidät ikäänkuin eläinten tasolle, mitä tulee itsereflektiiviseen tiedostamiseen - kykyyn, joka lopulta tekee meidät ihmisiksi.
Näin olenkin tuonut itse Immanuel Kantin sekä Artaudin että myös filosofiaa ylipäätään vieroksuvan lukijan kiusaksi.
Tämä oli tarkoitukseni jo alunperinkin - tehdä vapaaehtoisesta ja juuri vapaaehtoisuudessaan absurdista huorasta maailman moraalisin olento. - - - Uskokaa tai älkää.
(Kielimafialaiset esittivät minulle osuvia lauseopillisia ja sisällöllis-loogisia korjausvaihtoehtoja erääseen tekstin loppupuolen kappaleesen ja aivan viimeiseen - absurdiin? väitteeseeni - klo: 21.25).
*
Jospa nyt hieman tarkentaisin tuota 'artouadilaista' teatterikäsitystäni ja esittäisin ensin 'konservatiivisen' kritiikkini sitä kohtaan. Lopussa sitten jo myönnyn sen eräisiin, osittain itsemuotoilemiini sovellutuksiin joskus jopa aplodien kera.
*
Vaikka arvostankin Jouko Turkkaa tosi paljon, en läheskään aina saa hänestä mitään tolkkua. Tuskin moni muukaan.
Itseilmaisussa pitää olla mukana looginen rakenne - ei kuitenkaan välttämättä artikulaation tasolla mutta jollain tasolla kuitenkin.
Turkan puhe 'vajoaa' kuitenkin monesti niin omituisiin sfääreihin, ettei siitä jää jäljelle edes impressiota - vaikutelmaa - vaan 'pelkkä' ekspressiivis-elämyksellinen sanasoppa, josta kukin kuulija sitten löytää - jos on löytääkseen - oman semantiikkansa.
Ehkä olen liikaa filosofi, mutta perinteisen puheteatterin vahvuus on aina ollut sen kyky ilmaista ihmisten emotionaalisia ja moraalisia ristiriitoja selkeästi.
Pelkkä ähkyminen ja 'eleily' tietysti kommunikoi sekin, mutta jos siinä ei päästä minkäänlaisen performatiivisen ilmaisun tasolle kielellisesti, kyseessä on pantomiimi, tanssi tai baletti - ei teatteri.
Sanon näin väheksymättä millään tavoin tanssia, pantomiimia tai balettia - päinvastoin.
*
Mitä tulee tuohon käsitykseen perinteisestä teatterista ja näyttelijästä eräänlaisena prostituoituna, niin nimenomaan sitä tulkintaa ei Artaud liene painottanut, vaikka se kuuluukin erottamattomasti ja osittain perustellusti juuri turkkalaiseen teatteriprovokaatioon.
Kyse on laajemmasta ja syvemmästä väitteestä.
Artaudin mielestä länsimainen teatteri on prostituoinut kielen eli ottanut sen hallintaansa ja pannut sen avulla emootiot, impressiot ja ekspressiot loogis-verbaaliseen pakkopaitaan.
Teatterin ilmaisu on siten kuin huora, joka myy itseään totuutena, vaikka sellaista totuutta ei ole eikä voi olla vain kielen tasolla ja kielen kautta ilmaistuna.
Tällainen kritiikki on todella syvä ja perusteltu. Se kohdistuu itse asiassa koko Platonista alkanutta metafyysistä ja/tai kielioppiin sitoutunutta filosofointiperinnettä vastaan.
Ja kuten hyvin tiedetään, ranskalainen postmodernismi on seurannut tässä Artaudia ja hänen sukulaissieluaan Bataillea melko uskollisesti.
Eikö esimerkiksi Derridan logosentrismin vastaisuutta (dekonstruktiota) voisi aivan hyvin kutsua artaudilaisen teatterikäsityksen poststrukturalistiseksi muunnelmaksi siinä mielessä, että vaikka se sitoutuukin nimenomaan kieleen, se ei sitoudu enää ihmiseen = logokseen = kielioppiin?
Prostituutiolla Artaud tarkoittaa tässä yhteydessä nimenomaan sitä, että länsimainen teatteri on sidoksissa ja sitoutunut ihmiseen, kun sen perusajatuksena pitäisi olla maailmankaikkeus.
Ihmis- eli/ja sanakeskeisyys on siis prostituoinut teatterin, joka myy helppoa nautintoa totuutena. Teatterista on tullut porttola ja näyttelijöistä sillä tavoin sen huoria.
Tälle käsitykselle samansuuntainen tulkinta on - Artaudista riippumatta - itse asiassa kristillistä perua; - kiitos Augustinuksen ja muiden kirkkoisien sinänsä opettavaisille seksuaalineurooseille!
Kreikkalainen tragedia vielä yhdisti ihmisen todellisuuden ja hänen universaalisen kohtalonsa maailmankaikkeudessa, mutta juutalaiskristillisyys 'kaappasi' tragedian itselleen ja kanonisoi sen uskonnolliseksi liturgiaksi, jonka ulkopuolella ei ollut soveliasta 'leikitellä' näillä asioilla.
*
Mutta mitä Artaud lopulta oikein tarkoittaa? Pystyykö hän viestimään katsojalle artikuloidusti ja kielellis-performatiivisesti yhtään mitään puhe- ja sanakeskeisyyden saatua täysin toissijaisen roolin teatterin ilmaisuskaalassa?
Olin alussa - Jouko Turkkaa kohteenani käyttäen - kovin kriittinen tätä käsitystä kohtaan, mutta lupasin antaa lopussa hieman periksi - jopa aplodien kera.
Muistettakoon ensin, että Artaud vaikutti henkilökohtaisesti hyvin lähellä surrealistista liikettä, ja surrealismista ei eksistentialismiin yhdistettynä ole kuin askel absurdiin teatteriin.
Olen itse absurdin teatterin ystävä kafka-sovituksista alkaen ja tietysti Beckettiä ja Ionescoa suuresti arvostaen. Mutta ei sen puoleen - kyllä minua imponoi lähes kaikki teatteri - laidasta laitaan.
Joka tapauksessa absurdin teatterin näytelmät, dramaturgiat ja design jatkavat Artaudin perinnettä omalla tavallaan, ja niiden kautta ymmärrän myös tuon turkkalaisen itsensä häpäisemisen merkityksen - tosin ilmeisesti hieman eri tavoin kuin Turkka.
Teatteri sinänsä on aina jossain muodossa absurdia, koska onhan totisesti mieletöntä jo se, että jotkut ryhtyvät matkimaan toisia ihmisiä, yhteiskuntaa ja maailmaa yrittäen saada mimiikallaan aikaan illuusion siitä, että tämä kaikki on 'suora käännös' tai refleksinomainen - siis 'aito' simulaatio ja stimulaatio todellisuudesta.
Silti teatteri on kaikkea muuta kuin todellisuutta. Se on valhetta, joka kertoo totuuden, mutta ei koskaan ole itse todellisuus.
Tämä siis on minun mielestäni itsessään absurdia, joskin Artaud haluaisi - kuten edellä on esitetty - paljon pitemmälle ja tehdä teatterista (ilmaisen itseni nyt hieman ilkeästi) ikäänkuin spastisessa orgasmissa nykivää ähkymistä, joka taatusti lähenee 'oikeaa' todellisuutta.
Minulle tässä asiassa riittää kuitenkin absurdin teatterin paradoksi- ja outousefektit, jotka hyperbolaan ja paralogioihin sekä likipitäen mielettömiin juonenkäänteisiin ja kohtauksiin yhdistettynä vievät katsojan taatusti 'jonnekin päivästä pois'.
Tämä ei ole brechtiläistä, kriittistä teatteria, jossa pyritään tendenssinomaisesti parantamaan maailmaa.
Absurdilla näyttämöllä toteutetaan toki sielläkin joskus 'kriittisempää projektia' (Ionescon Sarvikuonot), mutta ensisijaisesti kyse on ikäänkuin perustaltaan murtuneesta - hamletilaisittain 'sijoiltaan menneestä', eksistentiaalisesta kokemuksesta suhteessa maailmaan, todellisuuteen ja maailmankaikkeuteen.
Absurdin teatterin näyttelijä on tavallaan jo ylittänyt itsensä häpäisemisen provokatiivisen tilan ja tehnyt siitä 'normaalin', koska maailma on mieletön. Silloin myös itsensä häpäiseminen on tavallaan menettänyt 'rakastettavuutensa', naurettavuutensa tai moraalisen 'opettavaisuutensa'.
Absurdi itsensä häpäisijä on huora, joka on tunnustanut itselleen huoran luontonsa ja hyväksynyt sen, koska maailma on sitä, mitä se on - tekopyhyyden, kaksinaismoraalin, huijaamisen ja henkisen että fyysisen väkivallan maailma.
Mutta tuon hyväksymisen ja myönnön kautta näyttelijä-itsensä häpäisijä-huorasta onkin vääjäämättä tullut eräänlainen houkan ja pyhimyksen hybridi tai välimuoto. Hän on sitä, mitä maailma on - heittäen häpeilemättä katsojan kasvoille koko sen mielettömyyden, jossa ihmiset lopulta eksistentiaalisesti elävät sekä myös kaiken sen hulluuden, jossa ihmiset keskinäisissä suhteissaan juonittelevat, mutta minkä asiaintilan he yleensä kaksinaismoralistisesti kieltävät.
Absurdin teatterin huora on lähempänä rehellistä ihmistä kuin kukaan muu. Näin ollen hän ei oikeastaan häpäise lainkaan enää itseään vaan katsojan. Ja kun olen päässyt tähän lopputulemaan, seuraa siitä korollaari, jonka mukaan juuri katsoja löytää itsensä huoran roolista.
Tällä tavoin absurdi teatteri säilyttää ehkä syvimmän efektin, joka teatteriin on sen ulkoisesta viihdyttävyysluonteesta huolimatta tai juuri sen vuoksi aina sisältynyt - velvoitteen ja suoranaisen vaatimuksen moraalisten ikuisuuskysymysten sekä optimismin ja pessimismin pohtimiseen.
Kuka on se, jota Beckettin näytelmässä Huomenna hän tulee odotetaan? Jumala, pelastus? Mitä/ketä ovat ne Sarvikuonot, joita Ionescon porvarillisen idylliseen kaupunkiin alkaa ilmestyä äkkiarvaamatta - joka puolelta? Natseja? Moraalisen rappion symboleita?
Näihin kysymyksiin mainitut näytelmät eivät anna vastausta, mutta silti meidän on katsojina ja lukijoina suorastaan pakko yrittää vastata niihin jollain tavoin, koska kieltäytyminen edes ajattelemasta niitä muuten kuin pelkkinä elämyksinä (mikä mielestäni on mahdotonta ihmiselle - contra Artaud!), jättää meidät ikäänkuin eläinten tasolle, mitä tulee itsereflektiiviseen tiedostamiseen - kykyyn, joka lopulta tekee meidät ihmisiksi.
Näin olenkin tuonut itse Immanuel Kantin sekä Artaudin että myös filosofiaa ylipäätään vieroksuvan lukijan kiusaksi.
Tämä oli tarkoitukseni jo alunperinkin - tehdä vapaaehtoisesta ja juuri vapaaehtoisuudessaan absurdista huorasta maailman moraalisin olento. - - - Uskokaa tai älkää.
April 8, 2008
Ihmismäinen tietokone ja virtuaalisuus Tyhjyyden (nihilismin) torjuntana
Idea tähän tekstiin on saatu - kumma kyllä ;/ - Kemppisen päreestä "Kiinalainen juttu".
*
Oletus: Tämän(kin) päreen kirjoittaja (Kemppinen) on sukua tulevaisuuden semanttisille tietokoneille(?)
*
Pohdinta: Pitää tietysti huomauttaa itsestään selvästä totuudesta, jonka mukaan 'ihmismäinen tietokone' on katastrofi ja siten teknologinen antiutopia: se tekee inhimillisiä mokia ja valitsee jopa tahallaan - ei-identtisen ennustamattoman epäluotettavalla 'logiikalla' - väärin.
Se siis ajattelee, mitä 'oikea' (tieto-)kone ei tee...
Ajattelevaa konetta ei voi ohjelmoida lopullisesti (semantiikka redusoituna syntaksiksi = biteiksi) menettämättä jotain aivan olennaista (olettamastamme) ihmisyydestä, mutta toisaalta juuri tarkan ohjelman puute (koodauksen epäluotettavuus erotuksena randomisoinnista, joka on kuitenkin aina ohjelmoitua - esim. pankkikorttitunnusten vastaavuudet) tekee siitä hyödyttömän koneena.
*
Johtopäätelmä: Ehkä Kemppisestä saattaa sittenkin olla apua, kun yritämme ymmärtää, minkälainen olisi tulevaisuuden tietokone, jossa 'pihisee henki' = ajattelu - ei pelkkä kalkyloitu semantiikka.
Kemppinen nimittäin tekee 'absoluuttisesta' triviamuististaan huolimatta virheitä, siis päättelee ja muistaa väärin.
Mutta tämän inhimillisen heikkouden lisäksi hän provosoi ihmisiä ihan vain sokraattista ilkeyttään; - ja tämä asiaintila jos mikä on varsin 'kiinalainen juttu' eli tahdon asia.
*
Kysymys: voiko tietokoneella olla omaa tahtoa siinä mielessä kuin me ihmiset tuon rationaalis-emotiivisen käsitteen ymmärrämme?
Vastaus: Jos voi, niin kuka sellaista konetta tarvitsee? Yksinäinen, joka haluaa korvata ihmissuhteen Cyborgilla(?)
Mutta eikö tällainen 'suhde' ole ei-moraalisen (erotuksena moralisoinnista) perversion ilmentymä par excellence? 'Esineellistynyt suhde?'
Ehkä on - joskin väistämättähän tietokoneaddiktioon sisältyy aina jonkinlaista pakoa perversiiviseen 'maailmaan' - virtuaaliin, joka on reaalisen fantasia.
Kyseessä on samalla ikäänkuin deus ex machina: 'näytelmämme' ('Reaalisen') päähenkilöiden umpikujaan annetaan lopulta jumalallinen ratkaisu viime tingassa ja automaattisesti kuin apteekin hyllyltä - kirjaimellisesti: koneesta.
Näin vältetään tragedian pahimmin sattuvat karikot, joskin katharsis jää silloin varsin keinotekoiseksi; - mutta sitähän virtuaali onkin: keinotekoinen Reaalinen Fantasmaattisessa muodossa.
Täten Reaalisen eli Tyhjyyden tyhjyys on kätketty virtuaaliin fantasmana 'konkreettisesta' todellisuudesta. Virtuaalissa voimme leikitellä symbolisella ja imaginaarisella mielin määrin - ikäänkuin ne olisivat Reaalista.
Virtuaalisuus populaarikulttuurina voi ilmaista ehkä kaikkein selvemmin fantasmaattisia, ideologisia representaatioitamme, mutta vain taide kykenee lävistämään fantasman ja kysymään virtuaalisen representaation varsinaista sisältöä - sen Tyhjyyttä (Reaalista).
*
Oletus: Tämän(kin) päreen kirjoittaja (Kemppinen) on sukua tulevaisuuden semanttisille tietokoneille(?)
*
Pohdinta: Pitää tietysti huomauttaa itsestään selvästä totuudesta, jonka mukaan 'ihmismäinen tietokone' on katastrofi ja siten teknologinen antiutopia: se tekee inhimillisiä mokia ja valitsee jopa tahallaan - ei-identtisen ennustamattoman epäluotettavalla 'logiikalla' - väärin.
Se siis ajattelee, mitä 'oikea' (tieto-)kone ei tee...
Ajattelevaa konetta ei voi ohjelmoida lopullisesti (semantiikka redusoituna syntaksiksi = biteiksi) menettämättä jotain aivan olennaista (olettamastamme) ihmisyydestä, mutta toisaalta juuri tarkan ohjelman puute (koodauksen epäluotettavuus erotuksena randomisoinnista, joka on kuitenkin aina ohjelmoitua - esim. pankkikorttitunnusten vastaavuudet) tekee siitä hyödyttömän koneena.
*
Johtopäätelmä: Ehkä Kemppisestä saattaa sittenkin olla apua, kun yritämme ymmärtää, minkälainen olisi tulevaisuuden tietokone, jossa 'pihisee henki' = ajattelu - ei pelkkä kalkyloitu semantiikka.
Kemppinen nimittäin tekee 'absoluuttisesta' triviamuististaan huolimatta virheitä, siis päättelee ja muistaa väärin.
Mutta tämän inhimillisen heikkouden lisäksi hän provosoi ihmisiä ihan vain sokraattista ilkeyttään; - ja tämä asiaintila jos mikä on varsin 'kiinalainen juttu' eli tahdon asia.
*
Kysymys: voiko tietokoneella olla omaa tahtoa siinä mielessä kuin me ihmiset tuon rationaalis-emotiivisen käsitteen ymmärrämme?
Vastaus: Jos voi, niin kuka sellaista konetta tarvitsee? Yksinäinen, joka haluaa korvata ihmissuhteen Cyborgilla(?)
Mutta eikö tällainen 'suhde' ole ei-moraalisen (erotuksena moralisoinnista) perversion ilmentymä par excellence? 'Esineellistynyt suhde?'
Ehkä on - joskin väistämättähän tietokoneaddiktioon sisältyy aina jonkinlaista pakoa perversiiviseen 'maailmaan' - virtuaaliin, joka on reaalisen fantasia.
Kyseessä on samalla ikäänkuin deus ex machina: 'näytelmämme' ('Reaalisen') päähenkilöiden umpikujaan annetaan lopulta jumalallinen ratkaisu viime tingassa ja automaattisesti kuin apteekin hyllyltä - kirjaimellisesti: koneesta.
Näin vältetään tragedian pahimmin sattuvat karikot, joskin katharsis jää silloin varsin keinotekoiseksi; - mutta sitähän virtuaali onkin: keinotekoinen Reaalinen Fantasmaattisessa muodossa.
Täten Reaalisen eli Tyhjyyden tyhjyys on kätketty virtuaaliin fantasmana 'konkreettisesta' todellisuudesta. Virtuaalissa voimme leikitellä symbolisella ja imaginaarisella mielin määrin - ikäänkuin ne olisivat Reaalista.
Virtuaalisuus populaarikulttuurina voi ilmaista ehkä kaikkein selvemmin fantasmaattisia, ideologisia representaatioitamme, mutta vain taide kykenee lävistämään fantasman ja kysymään virtuaalisen representaation varsinaista sisältöä - sen Tyhjyyttä (Reaalista).
Subscribe to:
Posts (Atom)